Juho Alasalmi’s scientific contributions

Publication date 2024/8/15 Publisher fi= Valtioneuvoston kanslia| sv= Statsrådets kansli| en= Prime Minister's Office| Description Tutkimuksessa tarkastellaan Suomen lomautusjärjestelmää erilaisista näkökulmista hyödyntäen asiantuntijahaastatteluita, työnantajakyselyä, yritys- ja työntekijätason rekisteriaineistojen tilastollista analyysiä sekä yritysten lomautuksia kuvaavaa teoreettista mallia. Lomautettujen osuus työvoimasta on keskimäärin alle prosentin, mutta lomautusten määrä vaihtelee suhdanteiden myötä huomattavasti. Lomautukset ovat yleisiä erityisesti rakennus-, korjaus- ja valmistustyöntekijöiden ammattiryhmässä sekä teollisuuden ja rakentamisen toimialoilla. Työnantajat kokevat lomautukset toimivana keinona reagoida tilapäiseksi arvioituun työvoiman tarpeen vähenemiseen. Työnantajat käyttävät lomautuksia pitääkseen kiinni niille tärkeästä työvoimasta. Työntekijöiden näkökulmasta lomauttaminen koetaan usein irtisanomista parempana vaihtoehtona. Lomautetut palaavat lähes aina takaisin lomauttaneelle työnantajalle. Lomautukset keskittyvät osaan työntekijöistä ja työnantajista, mikä viittaa siihen, että lomautuksia ei käytetä pelkästään yllättävissä tai poikkeuksellisissa tilanteissa. Osalle työnantajista lomauttaminen on osa tavanomaiseen kausivaihteluun sopeutumista, mikä ei ole järjestelmän tarkoitus. Lomautusten keskittymistä voitaisiin vähentää jonkinlaisella lomautuksiin liittyvällä työnantajan omavastuulla. Suhteellisen pienikin työnantajalle lomautuksesta koituva kustannus saattaisi vähentää toistuvia lomautuksia ilman, että se oleellisesti heikentäisi lomautusjärjestelmän käyttöä syvissä taantumissa tai talouskriiseissä irtisanomisten sijaan.

Työperäisen monipaikkaisuuden on huomattu yleistyvän samalla, kun työn tekemisen muodot ja työsuhteet moninaistuvat, etätyöskentely lisääntyy ja työn aika- ja paikkasidonnaisuus heikkenevät. Yksinkertaisimmillaan monipaikkaisuus tarkoittaa sitä, että henkilöllä on useampi kuin yksi asuin- tai oleskelupaikka. Tässä tutkimuksessa keskitytään työperäiseen monipaikkaisuuteen, jolla on arvioitu olevan vaikutuksia työvoiman saatavuuteen, työmatkustamisen määrään ja kustannuksiin sekä työmatkustamisesta aiheutuviin päästöihin ja siihen kuluvaan aikaan. Monipaikkaisuus on kuitenkin pitkälti virallisen tilastoinnin tavoittamattomissa. Tutkimuksen tavoitteena on syventää työssäkäyntitilastointiin perustuvaa käsitystä työssäkäynnin maantieteellisestä rakenteesta erityisesti alueiden välisen työssäkäynnin ja työperäisen monipaikkaisen asumisen näkökulmasta sekä arvioida, kuinka laaja ilmiö monipaikkainen työssäkäynti on Suomessa. Paikkatietoanalyyttinen tutkimus perustuu Suomen Ympäristökeskuksen tilastoruutupohjaisen (250×250m) yhdyskuntarakenteen seurantajärjestelmän (YKR) työmatkatietoihin, eli asuin- ja työpaikkojen sijainteihin ja niiden välisiin etäisyyksiin. Tämä mahdollistaa työssäkäynnin maantieteellisten rakenteiden tutkimisen tilastollisiin analyyseihin verrattuna tarkemmilla mittakaavoilla ja hallinnollisten aluerajausten lisäksi myös toiminnallisia alueluokituksia käyttäen. Tutkimus tunnistaa alueelliseen ja paikalliseen työssäkäyntiin, alueiden väliseen pendelöintiin sekä pitkän matkan työssäkäyntiin eli potentiaaliseen työperäiseen monipaikkaisuuteen kytkeytyviä rakenteita. Työssäkäyntietäisyyksiä tarkastellaan kaupunki-maaseutuluokituksen pohjalta ja kuntien työssäkäyntivirtojen verkostokeskeisyyttä tarkastellaan verkostometriikan avulla.

Tutkimuksessa kartoitettiin alueellisen liikkuvuuden ja monipaikkaisuuden nykytilaa ja laajuutta eri näkökulmista ja erilaisten aluetyyppien kautta. Erityisesti tarkasteltiin työhön liittyvää sekä yksilöiden, työpaikkojen ja alueiden ominaisuuksia, jotka vaikuttavat liikkuvuuteen ja liikkuvuusmuotovalintoihin. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin jo käytössä olevia sekä mahdollisia keinoja edistää työvoiman ja työn liikkuvuutta työmarkkinoiden kohtaannon parantamiseksi. Tulosten perusteella muuttoliike on vilkasta ja keskittävää ja suurin osa muuttoliikkeestä liittyy työvoiman alueelliseen liikkuvuuteen. Muuttoliike on kuitenkin vain osa työvoiman alueellisesta liikkuvuudesta, sillä työpaikan alueen vaihtuminen eli työn alueellinen liikkuvuus on selvästi yleisempää kuin työllisten muuttaminen. Pendelöinnissä ja sen suuntautumisessa havaittiin selvä muutos. Vaikka pendelöinti suuntautuu edelleen yleisemmin keskuksia kohti, ovat vastakkaiseen suuntaan tehdyt työmatkat kasvaneet keskuksiin suuntautuvia työmatkoja nopeammin 2010-luvulla. Tutkimus ei paljastanut työvoiman alueellisessa liikkuvuudessa ilmiselviä pullonkauloja, joita voitaisiin hoitaa yleisillä liikkuvuuden lisäämiseen tähtäävillä toimilla. Alueellisten työmarkkinoiden viimeaikainen kehitys viittaa siihen, että alueellinen kohtaanto ei olisi ensisijainen ongelma Suomen työmarkkinoilla. Työmarkkinoiden kohtaanto on heikentynyt eniten alueilla, joille työvoiman liikkuvuus suuntautuu. Työttömien liikkuvuutta edistävien toimenpiteiden vaikuttavuutta tulisi kuitenkin tutkia koeasetelmien avulla, sillä niistä tiedetään vähän. Monipaikkaisuuden analysointi antaa tarkemman kuvan väestön ja taloudellisen toiminnan sijoittumisesta kuin yhteen viralliseen asuinpaikkaan perustuvat tilastot. Monipaikkaisuus on ilmiönä hyvin moniulotteinen, eikä sitä voida seurata nykyisillä tilastoilla. Monipaikkaisuudesta tarvitaankin täydentävää tiedonkeruuta säännöllisillä kyselyillä ja tilastointia kehittämällä. Tässä voidaan hyödyntää soveltuvin osin jo toteutettuja barometrejä. Entistä tarkempi kuva sekä ihmisten työmatkoista että todellisesta monipaikkaisuudesta saataisiin yhdistämällä eri viranomaisten tuottamia paikkatietopohjaisia rekisteritietoja mobiilipaikannusdataan. Alueiden kehittämisen näkökulmasta monipaikkaisuus on vähän hyödynnetty resurssi. Yhteen kotikuntaan pohjautuvat palvelumallit ovat tehottomia muuttuvan alue- ja yhdyskuntarakenteen näkökulmasta, koska palvelujen suunnittelua ja tuotantoa eivät tällöin ohjaa alueiden todelliset käyttäjämäärät. Monipaikkaisuuden hyödyntämistä alueiden kehittämisessä tulee edistää eri hallinnonalojen yhteistyönä.

Tässä raportissa arvioidaan työttömyydestä syntyvien suorien kustannusten, kuten työttömyysturvan, työvoimapalvelujen ja työllistämistoimenpiteiden, lisäksi epäsuoria kustannuksia, kuten verotulojen menetystä, sosiaali- ja terveyspalvelumenoja sekä työttömien tulonmenetystä. Koko kansantalouden tasolla arvioituna työttömyyden laajat kustannukset vuonna 2016 olivat 10,8 miljardia euroa. Työttömyysturvan ja työvoimapalvelujen osuus näistä kustannuksista oli 5,6 miljardia euroa. Työttömien arvioitu osuus toimeentulotuesta ja asumistuesta oli 1,1 miljardia. Verotulojen ja työttömyysvakuutusmaksujen menetys oli 4,1 miljardia. Yksilötasolla työttömyyden kustannuksia arvioidaan simuloimalla SISU-mallilla muutoksia tulonsiirroissa ja veroissa tilanteessa, jossa työtön työllistyy työttömyytensä keston ajaksi. Laskelmien mukaan keskimääräisen työttömän saamat tulonsiirrot ovat noin 6 000 euroa hänen maksamiaan veroja suuremmat vuositasolla. Työttömyys- ja työllisyystilanteiden nettoverojen erotus on reilut 12 000 euroa. Keskeisimpiä mikrosimulointilaskentojen perusteella tehtyjä havaintoja kuitenkin on, että työttömyyden kustannukset ja työllistymisen hyödyt ovat varsin eri suuruiset eri työttömien ryhmissä. Työvoimapoliittisten toimenpiteiden hyötyjä ja kustannuksia arvioitaessa havaitaan, että palkkatuen kustannukset julkisella ja yksityisellä sektorilla ovat samantasoiset, mutta työllistäminen palkkatuella julkiselle sektorille näyttää johtavan ainoastaan lyhytaikaiseen työllistymiseen eikä näytä vaikuttavan lainkaan tuloihin. Työllistäminen palkkatuella yksityiselle sektorille puolestaan näyttää myönteisesti vaikuttavan sekä tuloihin että työllistymiseen myös työllistämistoimenpiteen jälkeen. Sen sijaan työharjoittelulla ja työelämävalmennuksella sekä valmentavalla koulutuksella ei näytä olevan juurikaan vaikutusta työllistymiseen tai tuloihin. Oppisopimuskoulutuksilla on selkeä myönteinen vaikutus sekä työllistymiseen ja tuloihin. Starttirahaa saavat työttömät todennäköisesti työllistyvät, mutta heidän tulonsa ovat vertailuryhmää alhaisemmat. Pitkäaikaistyöttömille tarkoitetut palkkatuet ovat kalliita, eivätkä näytä juuri lisäävän pitkäaikaistyöttömien työllistymistä avoimille työmarkkinoille. Ammatilliset koulutukset ovat kalliita, mutta näyttävät johtavan parempaan työllisyyteen ja korkeampiin tuloihin 1-2 vuoden kuluessa koulutuksen alusta.