ThesisPDF Available

Hallintaa epävarmuudessa - Informaatioresilienssi kriiseissä ja niihin varautumisessa

April 2024

DOI:10.13140/RG.2.2.35389.47845

Authors:

Aino Rantamäki

University of Vaasa

Governance in uncertainty - Information resilience in crisis and preparedness

Content uploaded by Aino Rantamäki

Content may be subject to copyright.

Aino Rantamäki

Hallintaa

epävarmuudessa

Informaatioresilienssi kriiseissä ja niihin varautumisessa



ACTA WASAENSIA 530

ISBN 978-952-395-132-7 (painettu)

978-952-395-133-4 (verkkoaineisto)

ISSN 0355-2667 (Acta Wasaensia 530, painettu)

2323-9123 (Acta Wasaensia 530, verkkoaineisto)

URN https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-395-133-4

Hansaprint Oy, Turenki, 2024.

VÄITÖSKIRJA

joka Vaasan yliopiston johtamisen akateemisen yksikön suostumuksella

esitetään julkisesti tarkastettavaksi perjantaina 22. maaliskuuta 2024, kello 12.

Artikkeliväitöskirja, Johtamisen akateeminen yksikkö, Sosiaali- ja terveyshallin-

totiede

Tekijä Aino Rantamäki https://orcid.org/0000-0001-9828-0511

Ohjaaja(t) Professori Harri Jalonen

Vaasan yliopisto. Johtamisen akateeminen yksikkö, Sosiaali- ja

terveyshallintotiede.

Tutkimusjohtaja Petri Uusikylä

Vaasan yliopisto. Johtamisen akateeminen yksikkö, Sosiaali- ja

terveyshallintotiede.

Kustos Professori Harri Jalonen

Vaasan yliopisto. Johtamisen akateeminen yksikkö, Sosiaali- ja

terveyshallintotiede.

Esitarkastajat Professori Harri Laihonen

Itä-Suomen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tie-

dekunta, Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos.

Professori Jari Stenvall

Tampereen yliopisto. Johtamisen ja talouden tiedekunta.

Vastaväittäjä Professori Jari Stenvall

Tampereen yliopisto. Johtamisen ja talouden tiedekunta.

Tiivistelmä

Yhteiskunnallinen toimintaympäristö on jatkuvassa muutoksessa. Samalla erilai-

set uhkat ja kriisit muuttavat muotoaan ollen enenevästi yhteenkietoutuneita ja

toisiinsa lomittuvia. Realisoituvat uhkat edellyttävät yhteiskunnallista kriisinkes-

tävyyttä, joka kattaa sekä kriisejä ennakoivan varautumisen, kriisien aikaisen is-

kunkestävyyden että kriisien jälkeisen oppimisen ja uudistumisen. Kriisit haasta-

vat tietoperustaista päätöksentekoa, joka on nähty yhtenä hyvän hallinnon ja pää-

töksenteon legitimiteetin peruspilarina. Kriisinkestävyys edellyttääkin myös krii-

sien informaatioulottuvuuden huomioinnin, mihin liittyvä tutkimus on kuitenkin

hallintotieteellisessä kontekstissa ollut toistaiseksi puutteellista.

Tämä tutkimus pureutuu informaatioresilienssiin, joka voidaan nähdä yhtenä

mahdollisena vastauksena kriisitilanteiden tuottamiin päätöksenteon haasteisiin.

Tutkimus tuottaa ymmärrystä sekä informaatioresilienssin käsitteestä ja sen ulot-

tuvuuksista että käsitteen kuvaaman ilmiön ilmaantumisesta kansallisessa varau-

tumisessa, päätöksenteon verkostoissa ja kriisiajan hallinnassa. Tutkimuksen

tuottaman ymmärryksen mukaan informaatioresilienssi on systeeminen ja emer-

gentti ilmiö, joka rakentuu ja vahvistuu eri toimijoiden välisessä vuorovaikutuk-

sessa. Parhaimmillaan se auttaa hyväksymään tiedon epätäydellisyyden ja ympä-

ristön epävarmuuden sekä suuntaamaan toivottuun tulevaisuuteen unohtamatta

käyttökelpoista jo opittua, mutta pystyen luopumaan palvelemattomista vanhoista

käytännöistä ja opeista. Informaatioresilienssiin kohdistuva tutkimus tuo erityi-

sesti esille sen, että kriisien tiedolliseen ulottuvuuteen kytkeytyvä kriisinkestävyys

edellyttää verkostomaista yhteistyötä ja eri järjestelmien välistä vuorovaikutusta,

eikä sitä voida vastuuttaa yhdelle yksittäiselle toimijalle. Lisäksi tutkimus korostaa

tiedollisen epävarmuuden hyväksyvän toimintakulttuurin, systeemisen luotta-

muksen ylläpitämisen sekä ennakoivan informaatioon liittyvien kyvykkyyksien

vahvistamisen merkitystä kriiseissä ja niihin varautumisessa.

Asiasanat: Informaatioresilienssi, tietopohjainen päätöksenteko, episteeminen

hallinta, resilienssi, kriisi, varautuminen

Abstract

The environment in which society operates is constantly changing. At the same

time, threats and crises are changing shape and becoming increasingly intertwined

and overlapping. Unfolding crises demand resilience: a term that encapsulates cri-

sis preparedness, resistance during crises, and post-crisis learning and adaptation.

Crises challenge evidence-based decision-making – a fundamental pillar of good

governance – and the legitimacy of decision-making. Consequently, building resil-

ience also requires an acknowledgement of the information dimension of crises,

but research on this topic in the context of the administrative sciences has to date

been inadequate.

This research focuses on information resilience, which can be seen as one possible

response to the decision-making challenges posed by crises. The research advances

the understanding of both the concept and its dimensions. Furthermore, it illus-

trates the emergence of the phenomenon described by the concept in the context

of national preparedness, decision-making networks, and crisis-time governance.

The findings of this research indicate that information resilience is a systemic and

emergent phenomenon that is built and strengthened in the interaction between

different actors. At its best, it helps parties accept the imperfection of knowledge

and the uncertainty of the operating environment. It also helps them not to lose

sight of a desired future, whilst helping them retain useful lessons, and equips

them to abandon practices and doctrines that no longer serve their purpose. Re-

search focusing on information resilience particularly highlights the fact that resil-

ience linked to the information dimension of crises requires networked coopera-

tion and interaction between different systems: It cannot be the responsibility of a

single actor. In addition, the study emphasises the importance of creating an op-

erating culture that accepts information uncertainty, maintaining systemic trust,

and proactively strengthening information-related capabilities in the context of

crises and preparedness.

Keywords: Information resilience, evidence-based policymaking, epistemic gov-

ernance, resilience, crisis, preparedness

VII

ESIPUHE JA KIITOKSET

Omaa asiantuntijuuteen kasvuani on aina ohjannut ajatus vaikuttavuudesta. Sai-

raanhoitajana ja kätilönä työskennellessäni kyse oli näyttöön perustuvan ja toden-

netusti vaikuttavan hoidon tarjoamisesta lapsille ja perheille. Hoitotyön esihenki-

lönä perspektiivi laajentui siihen, miten vaikuttavuutta voidaan parantaa teke-

mällä työn tekemisen edellytyksiä, resurssointia ja työhyvinvointia kehittäviä rat-

kaisuja. Väitöstutkimuksen tekemisen myötä koen pääseväni vaikuttavuudessa

seuraavalle tasolle, jossa tavoitteena on luoda yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja

systeemisiä paremmin tekemisen mahdollisuuksia.

Väitöskirjan muodostuminen tällaisekseen oli onnekas sattuma. Alkuperäinen aja-

tukseni, joka avasi väyläni tohtoriopintoihin, käsitteli pitovoimaisen hoitotyön

johtamisen keinoja. Kuitenkin jälkikäteen, kun näitä tutkimusilmiöitä tarkastelee

rinnakkain, yhdistää molempia teemoja vuorovaikutus. Niin informaatio-

resilienssi kuin johtajuuskin rakentuvat vuorovaikutuksessa sen sijaan, että poh-

jalla olisi pelkkä yksittäinen toimija tai toiminto. Haaveenani onkin joskus yhdis-

tää tutkimuksellisesti nämä kaksi teemaa, jotka ovat molemmat muodostuneet it-

selleni tärkeiksi ja omaa tämänhetkistä tutkijuuttani kuvaaviksi.

Tämän tutkimuksen valmistumisen aikataulussaan ovat mahdollistaneet Vaasan

yliopiston Johtamisen akateeminen yksikkö, Suomen Akatemian rahoittama IR-

WIN-hanke sekä Turvallisuuden tukisäätiö ry.

Tutkimuksessani nostetaan esille vuorovaikutuksen ja verkostojen keskeinen mer-

kitys informaatioresilienssin taustalla vaikuttavina tekijöinä. Samalla tavalla voi-

daan katsoa, että tämän väitöskirjan rakentuminen valmiiseen muotoonsa liittyy

vahvasti sekä prosessia edeltäneisiin että sen aikana muodostuneisiin verkostoihin

ja näissä verkostoissa käytyyn vuorovaikutukseen. Erityisen merkittävässä roo-

lissa tämän vuorovaikutuksen kannalta on ollut väitöskirjani ohjaaja, professori

Harri Jalonen, jota haluan kiittää koko matkan ajan jatkuneesta johdonmukai-

sesta ja rohkaisevasta otteesta. Käymämme keskustelut ovat yhtäältä tukeneet ja

vahvistaneet oman ymmärrykseni ja akateemisen itseluottamukseni kasvua sekä

toisaalta antaneet arvokkaita aineksia reflektiolle ja oman tekemiseni kriittiselle

tarkastelulle. Minulle ja tutkimustyölleni osoittamasi luottamus on ollut erityisen

merkittävässä roolissa tähän matkaan sisältyvien etappien saavuttamisessa. Ha-

luan lämpimästi kiittää myös toista ohjaajaani Petri Uusikylää, jonka rakentavan

kriittiset huomiot ja erityisesti tutkimuksen monimuotoiseen kontribuutioon liit-

tyvät kommentit ovat auttaneet hiomaan väitöskirjan kulmia ja välttämään mah-

dollisia sudenkuoppia. Esitarkastajilleni professori Harri Laihoselle ja professori

VIII

Jari Stenvallille haluan esittää kiitokset työni kriittisestä tarkastelusta ja ajatusta

herättävistä huomioista. Lausuntonne olivat keskeisessä roolissa tunnistettaessa

työn lopullisen muodon edellyttämiä kehittämiskohtia ja sokeita kulmia. Lämmin

kiitos myös professori Stenvallille lupautumisesta vastaväittäjäkseni. Odotan jän-

nityksellä, mutta innolla tulevaa akateemista keskusteluamme ja laajasta asian-

tuntemuksestanne kumpuavia kommentteja.

Tutkimusmatkani tämän väitöstutkimuksen parissa olisi varmasti ollut hyvin toi-

senlainen, jos en olisi saanut tehdä tutkimusta osana erilaisia yhteisöjä. Haluan

kiittää ensinnäkin IRWIN-hankkeen tutkijaverkostoa sujuvasta yhteistyöstä ja va-

laisevista keskusteluista. Sosiaali- ja terveyshallintotieteen ryhmää haluan kiittää

lämpimästä, kannustavasta ja rohkaisevasta ilmapiiristä, jossa on ollut helppo

sekä juhlia onnistumisia että osoittaa epävarmuutta. Ylemmän ammattikorkea-

koulun opinnäytetyöohjaajalleni Hannele Laaksoselle haluan esittää erityisen kii-

toksen siitä, että työni ohjauksen ohella hän herkällä korvalla kuuli toiveeni jatkaa

opintojani eteenpäin. Etsiessäni omaa tulevaa paikkaani tohtoriopinnoissa ehdo-

tuksesi Vaasan yliopiston tarjoamista opinnoista oli yksi merkittävä askel tämän

väitöspolun toteutumisessa. Sopivana jatkona haluan kiittää emeritaprofessori

Pirkko Vartiaista, joka suhtautui lämpimän kannustavasti kyselyyni mahdolli-

suuksistani hakea tohtoriopintoihin ja rohkaisi minua tutkimussuunnitelman ra-

kentamisessa. Vanhempiani puolisoineen haluan kiittää rakkaudestani kirjallisuu-

teen, lukemiseen, tietoon ja asioiden perinpohjaiseen ymmärtämiseen. Ystävilleni

esitän lämpimät kiitokset myötäelämisestä, kannattelusta ja ajoittain hyvinkin tar-

peellisesta toisiin maailmoihin viemisestä.

Lopuksi, kaikkein tärkeimpänä, haluan sydämestäni kiittää omaa perhettäni. Puo-

lisoni Leo, kiitos vankkumattomasta tuestasi urapolkuani koskeville päätöksilleni

ja haaveilleni. Et ole koskaan kyseenalaistanut haluani kehittyä, vaan olet kannus-

tanut ja rohkaissut minua tavoittelemaan pilviä. Rakkaat lapseni Leevi ja Emma:

kiitos, kun olette pakottaneet pitämään jalat maassa pilvien tavoittelusta huoli-

matta ja pitämään ajatustyön kannalta elintärkeitä taukoja. Omistan tämän kirjan

teille osoituksena siitä, että kaikki on mahdollista, kun uskoo itseensä ja ympäröi

itsensä ihmisillä, jotka vahvistavat tätä uskoa.

Kotona Tampereella tammikuussa 2024,

Aino Rantamäki

Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi,

että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.

Tove Jansson - Muumipapan urotyöt

Sisällys

TIIVISTELMÄ ............................................................................................ V

ABSTRACT ............................................................................................. VI

ESIPUHE JA KIITOKSET ........................................................................... VII

1 JOHDANTO ........................................................................................ 1

1.1 Tutkimuksen tausta ja tutkimustarve ....................................... 1

1.2 Tutkimuksen tavoite ja tutkimusongelmat ............................... 4

1.3 Tutkimuksen taustaoletukset ja metodologiset lähtökohdat ..... 6

1.4 Tutkimuksen rakenne ja tutkimusstrategiset valinnat .............. 8

2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS .............................................................. 12

2.1 Kompleksisen hallinnan episteeminen ulottuvuus .................. 12

2.1.1 Hallinta verkostona ja verkostojen hallinta .............. 12

2.1.2 Päätöksenteon verkostot kompleksisina

systeemeinä ............................................................ 15

2.1.3 Episteeminen hallinta kompleksisissa systeemeissä. 19

2.2 Informaation rooli kriiseissä ja niihin varautumisessa ............ 24

2.2.1 Informaatio resurssina ............................................ 24

2.2.2 Tietämättömyyden problematiikka .......................... 27

2.2.3 Tietopohjaisen päätöksenteon haasteet ................... 30

2.2.4 Kriisit päätöksenteon pirullisina ongelmina ............. 34

2.3 Resilienssi systeemisenä ilmiönä ........................................... 39

2.3.1 Resilienssi hallintotieteellisessä tutkimuksessa ....... 39

2.3.2 Sosiaalinen pääoma ja luottamus resilienssin

rakennusaineina ...................................................... 41

2.3.3 Resilienssin vaikutukset ja seuraukset ..................... 45

2.4 Teoreettisen viitekehyksen yhteenveto ................................... 47

3 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN JA KESKEISET TULOKSET ................ 50

3.1 Ensimmäinen osa – Matka käsitteen juurille ........................... 51

3.2 Toinen osa – Informaatioresilienssi kriisissä .......................... 55

3.3 Kolmas osa – Informaatioresilienssi verkostoissa ...................

3.4 Neljäs osa – Informaatioresilienssi varautumisessa ................ 60

3.5 Yhteenveto tuloksista ............................................................ 63

4 JOHTOPÄÄTÖKSET ........................................................................... 66

4.1 Informaatioresilienssi on olemukseltaan systeeminen ilmiö ... 66

4.2 Informaatioresilienssiä tukeva hallinta muodostuu

monitoimijaisessa verkostossa .............................................. 68

4.3 Informaatioresilienssin mahdollistavien rakenteiden

huomioiminen vahvistaa päätöksentekoa kriiseissä ja niihin

varautumisessa ...................................................................... 72

5 KESKUSTELU .................................................................................... 76

5.1 Tutkimuksen kontribuutio ..................................................... 76

XII

5.2 Tutkimuksen luotettavuuden arviointi .................................... 81

5.3 Tutkimuksen rajaukset ja keskeiset jatkotutkimusaiheet ....... 83

LÄHTEET ............................................................................................... 88

Kuviot

Kuvio 1. Tutkimusartikkelit linsseinä informaatioresilienssin

tarkasteluun. .................................................................... 9

Kuvio 2. Teoreettisen viitekehyksen elementtien yhtymäkohdat. .. 48

Kuvio 3. Informaatioresilienssin ennakkoehdot ja seuraukset ...... 54

Kuvio 4. Informaatioresilienssin ilmaantuminen systeemi- ja

toimijatasolla kahden koronapandemian aikaisen

poikkeusoloajanjakson aikana ........................................ 56

Kuvio 6. Informaatioresilienssin keskeisimmät mahdollisuudet ja

haasteet varautumista koskevassa asiantuntijapuheessa 62

Kuvio 7. Yhteenveto väitöstutkimuksen keskeisistä tuloksista. ..... 64

Taulukot

Taulukko 1. Osatutkimusten toteutus ja niiden kontribuutio

väitöstutkimuksen kokonaisuuteen. ............................... 50

XIII

Julkaisut

[1] Rantamäki, Aino & Jalonen, Harri (2022). Hallinnan informaatio-

resilienssiä etsimässä – tutkimusmatka käsitteen juurille. Hallinnon tutki-

mus, 41(1), 35–51. https://doi.org/10.37450/ht.107861.

[2] Rantamäki, Aino (2023a). ”Kun talo on tulessa, on keskustelua vaikea

käydä” – Tapaustutkimus informaatioresilienssin ilmaantumisesta ko-

ronapandemian aikana. Hallinnon tutkimus, 42(3), 284–302.

https://doi.org/10.37450/ht.119755.

[3] Rantamäki, Aino, Uusikylä, Petri & Jalonen, Harri (2023). Information

resilience in networks – An analysis of a national security legislation evi-

dence base. Scandinavian Journal of Public Administration. Articles in

Press. https://doi.org/10.58235/sjpa.2023.14068. CC BY-NC.

[4] Rantamäki, Aino (2023b). Informaatioresilienssin rakentumiseen vai-

kuttavien tekijöiden ilmentyminen varautumista koskevassa asiantuntija-

puheessa. Hallinnon tutkimus, 42(5), 492–510.

https://doi.org/10.37450/ht.127936.

1 JOHDANTO

1.1 Tutkimuksen tausta ja tutkimustarve

Toimintaympäristön muutokset ja kehityksen nopeatahtisuus haastavat yhteis-

kunnan kriisinkestävyyttä. Päätöksentekojärjestelmän kyvystä reagoida uusiin uh-

kiin onkin tullut keskeinen hallinnan kehittämisen tavoite. Monimutkaistuva glo-

baali ympäristö luo yhteiskuntaan kytköksiä, joita voidaan luonnehtia ennusta-

mattomiksi ja pirullisiksi (wicked) (Boin & Lodge 2016; Head 2022; Quick & Feld-

man 2014). 1 Monimutkaistumista voidaan tarkastella esimerkiksi organisaatio-

tutkimuksessa kehitetyn VUCA-kehikon kautta, jossa toimintaympäristöä tulki-

taan epävakauden, epävarmuuden, kompleksisuuden ja epäselvyyden näkökul-

mista 2 (Bennett & Lemoine 2014, s. 313). Organisaatiotutkimuksen lisäksi VUCA-

kehikkoa on hyödynnetty lähivuosina myös julkishallinnon tutkimuksessa (Van

Der Wal 2017). Toinen tapa tarkastella erityisesti päätöksenteon monimutkaistu-

mista on Snowdenin (1999) kehittämä sekä hänen yhdessä Kurtzin (2003) ja Boo-

nen (2007) kanssa eteenpäin kehittelemänsä CYNEFIN-kehikko, jossa päätöksen-

teon kontekstit on jaoteltu nelikentässä selkeisiin, monimutkaisiin, kompleksisiin

ja kaoottisiin 3. CYNEFIN-kehikon tarkoituksena on auttaa ensin tunnistamaan

ilmiön luonne, jolloin sen kohtaamiseen sopiva tapa on helpompi määritellä

(Snowden & Boone 2007). Vaikka näihin tarkastelukehikoihin ei tässä tutkimuk-

sessa tarkemmin syvennytä, tuovat molemmat esille sen, että yhteiskunnallista

päätöksentekoa tehdään ympäristössä, joka on paitsi monitulkintainen, myös jat-

kuvassa muutoksessa oleva. Kehityksen ennakoimattomuus on johtanut siihen,

että hyvälläkään suunnittelulla ei kyetä täysin ottamaan haltuun vallitsevia olo-

suhteita (Stark 2014, s. 693), vaan erilaisiin tuntemattomiin tapahtumiin valmis-

tautuminen edellyttää suunnittelun, joustavuuden ja kokeilujen yhdistämistä

(Stenvall ja muut 2022, s. 270; Van Der Wal 2020). Toiseksi nämä kehikot ohjaa-

vat tarkastelemaan ilmiöitä ja niiden edellyttämiä kohtaamistapoja avoimesti sen

sijaan, että lukittauduttaisiin esimerkiksi epävarmuuden tai ilmiön kompleksisuu-

den tuottamaan kokemukseen päätöksenteon mahdottomuudesta.

1 Vaikka esimerkiksi globalisaatio, digitalisaatio ja muut yhteiskunnan verkottuneisuutta

lisäävät innovaatiot ovat verraten uusia, eivät ympäristön monimutkaisuus ja erilaisten

ilmiöiden yhteenkietoutuneisuus ole sinällään uusia ilmiöitä. Myös aikaisemmassa tutki-

muksessa on tunnistettu tähän tutkimukseen keskeisesti liittyvä huomio siitä, että tiedon

lisääminen itsessään ei ole vastaus kompleksisuuden tuottamien haasteiden ratkaisemi-

seen (ks. esim. Appleby 1954, 79; Raisio ja muut 2018b).

2 `Volatility, Uncertainty, Complexity, Ambiguity´.

3 `Clear, Complicated, Complex, Chaotic´.

Myrskyisyys ei ole ohimenevä tila, vaan enemmänkin tulevaisuutta kuvaava jat-

kumo (Brousselle ja muut 2020). Kriisien välillä ei välttämättä ehditä palata nor-

maalitilaan, vaan yksi kriisi seuraa toistaan tai peräkkäiset kriisit limittyvät toi-

siinsa (Räisänen ja muut 2023). Tutkijat puhuvatkin erilaisista polykriiseistä, per-

makriiseistä (Ansell ja muut 2022), kroonisista kriiseistä (Räisänen ja muut 2023)

ja megakriiseistä (Tierney 2014). Toisin sanoen kriisit limittyvät muodostaen ko-

konaisuuksia, joiden yhteisvaikutukset ovat osiensa summaa suurempia (World

Economic Forum 2023, s. 57). Tulevaisuuden kriisien voidaankin nähdä ilmentä-

vän kompleksisuusteoreettisen ajattelun 4 piirissä tuttua emergenssiä, jossa eri te-

kijöiden vuorovaikutuksessa syntyy jotain osiaan suurempaa tai niistä poikkeavaa,

joka taas ilmaantuessaan vaikuttaa takaisin osatekijöihinsä ja näiden ympäristöön

(ks. esim. Holland 2000; Puustinen & Jalonen 2020, s. 24). Käytännössä tämä

tarkoittaa sitä, että makrotason ilmiöt syntyvät mikrotasolla tapahtuvien proses-

sien seurauksena, eikä näiden prosessien yhteisvaikutuksia pystytä etukäteen en-

nakoimaan (Stacey 2012). Ilmiöiden yhteenkietoutuminen ja siitä johtuvat enna-

koimattomat lopputulokset vaikuttavat myös siihen, että pelkällä varautumisella

ei pystytä vastaamaan erilaisiin monimuotoistuviin uhkiin, vaan tarvitaan re-

silienssin kaltaista kykyä kohdata varautumisen ohittavat häiriötilanteet (Capano

& Woo 2017; Comfort & Rhodes 2022; Duit 2016). Resilienssi on suomennettu esi-

merkiksi kriisinkestävyydeksi, kriisinsietokyvyksi tai palautumiskyvyksi. Nämä

käännökset viittaavat vahvasti tapaan nähdä resilienssi kykynä palautua kriisiä

edeltävään tilaan (vrt. bounce back). Palautumiskyvyn lisäksi resilienssillä kuiten-

kin tarkoitetaan paitsi kykyä sopeutua ympäristön muutoksiin, myös kykyä oppia

ja mukautua tai muuntua tavalla, joka mahdollistaa seuraavan kriisin kohtaamisen

vahvempana tai valmiimpana (vrt. bounce forward). Pelkän kriisinsietokyvyn si-

jaan resilienssi nähdäänkin tässä tutkimuksessa Heeksin (2019, 75) tapaan kykynä

”kestää, toipua ja sopeutua sekä lyhytaikaisiin häiriöihin että pitkän aikavälin

muutoksiin”. Tässä määritelmässä tuodaan ytimekkäästi esille resilienssin sekä

ajallinen että tavoitteellinen monitahoisuus.

Tässä tutkimuksessa pureudutaan informaatioresilienssin rooliin kriiseissä ja nii-

hin varautumisessa. Kriisit ovat erilaisia realisoituneita epävarmuuksia tai riskejä,

jotka testaavat yhteiskunnallista kestävyyttä (ks. esim. Ansell & Boin 2019, s.

1079). 5 Kriiseihin varautuminen on normaalioloissa tapahtuvaa toimintaa, jolla

pyritään yhtäältä ennaltaehkäisemään uhkien realisoitumista sekä toisaalta mini-

moimaan erilaisten kriisien vaikutuksia. Varautuminen on määritelty esimerkiksi

4 Kompleksisuusteoreettinen ajattelu on perinteisen mekanistiseen maailmankuvaan pe-

rustuvan ajattelun vastavoima, jonka piirissä tarkastellaan esimerkiksi erilaisissa verkos-

toissa tapahtuvaa vuorovaikutusta ja osatekijöiden yhteenkietoutuneisuutta. Kompleksi-

suusteoreettista ajattelua käsitellään tarkemmin alaluvussa 2.1.2.

5 Kriisejä, niiden määrittelyä ja niiden päätöksenteolle tuottamia haasteita käsitellään

tarkemmin alaluvussa 2.2.4.

Acta Wasaensia

yhteiskunnan toimijoiden, kuten hallinnon, yhteisöjen ja yksilöiden, rakentamiksi

valmiuksiksi sekä ennakoida tehokkaasti kriisien vaikutuksia että reagoida niihin

ja toipua niistä (ks. esim. Heino ja muut 2022, s. 1). Kriisit eivät ole homogeeninen

ryhmä lineaarisesti eteneviä tapahtumia. Sen sijaan ne ovat monimuotoisia, kyt-

keytyneitä ja dynaamisia ilmiöitä, joista yksikään ei ole tismalleen samanlainen

kuin toinen. 6 Muun muassa tästä syystä kriiseihin varautuminen ja kriiseissä toi-

miminen edellyttää kompleksisuuden hyväksynnän kautta syntyvää kyvykkyyttä

ketteryyteen ja joustavuuteen (Hanén 2017, s. 176). Todellisuudessa suurten ris-

kien realisoituminen on sekä ajan, paikan että vaikutustensa suhteen ennustama-

tonta (Donahue ja muut 2014, s. 106). Vaikka resilienssin tarpeellisuuden kohdalla

tuodaan esille varautumisen epätäydellisyys ja riittämättömyys, ei se tarkoita, ettei

varautumista tarvittaisi. Varautumisen väistämättömän epäonnistumisen ei pidä-

kään luoda vaikutelmaa siitä, että yllättävien tilanteiden ennakointi ja epävar-

muuksiin valmistautuminen olisi merkityksetöntä (ks. esim. Hanén 2017, s. 3).

Esimerkiksi suomalaisella huoltovarmuusajattelulla on pyritty rakentamaan koko-

naisvaltaisesti kriisinkestävää yhteiskuntaa. Huoltovarmuudessa on keskitytty

vahvasti materiaaliseen varautumiseen sekä esimerkiksi varmuusvarastojen yllä-

pitoon ja toimitusketjujen katkeamattomuuteen. Kriisejä koskevassa tutkimuk-

sessa ja päätöksenteossa huomio on kiinnittynyt fyysisten infrastruktuurien vah-

vistamiseen, vaikka resilienssin ajureiksi ollaan tutkimusnäytön pohjalta tunnis-

tettu ennemminkin sosiaaliset kuin fyysiset rakenteet (Aldrich & Meyer 2014).

Enenevästi on kuitenkin tunnistettu tarve myös immateriaalisen varautumisen ja

huoltovarmuuden vahvistamiselle (Uusikylä ja muut 2021) sekä erityisesti yhteis-

kunnan episteemisen turvallisuuden tukemiselle (Seger ja muut 2020), sillä infor-

maatioon liittyvät uhkat on tunnistettu turbulenttisen toimintaympäristön keskei-

siksi uusiksi riskeiksi (Valtioneuvosto 2021). Episteemisellä turvallisuudella tar-

koitetaan yhteiskunnan kykyä torjua informaatioon liittyviä prosesseja koskevat

uhkat (Seger ja muut 2020, s. 2). Informaatioon liittyvät prosessit tulkitaan Lai-

hosen ja muiden (2022; 2023) tapaan sosiaalisina prosesseina, joissa informaa-

tiota tuotetaan, tulkitaan ja jaetaan.

Epävarmuus on keskeinen osa kriisitilanteita, joissa ympäristön epävarmuudet

realisoituvat ennalta määrittelemättömiksi tapahtumiksi. Informaation rooli eri-

laisissa järjestelmissä ja organisaatioissa on nähty juuri epävarmuuden vähentä-

jänä (Daft & Lengel 1986, s. 554). Informaation jakaminen ja luottamuksen raken-

taminen kriisien kaikissa vaiheissa ovat yhteiskunnallisen resilienssin kannalta

elintärkeitä tekijöitä (Pourebrahim ja muut 2019, s. 2). Informaatio onkin määri-

telty kriisinaikaiseksi perustarpeeksi siinä missä erilaiset fyysiset tarpeet, kuten

ruoka, vesi tai lääkkeet (Appleby-Arnold ja muut 2019, s. 295). Vaikka

6 Ks. koonti erilaisten uhkien monimuotoisuudesta, Heino ja muut (2022, s. 8).

Acta Wasaensia

informaatiota lisäämällä pyritään vähentämään epävarmuuden haitallisia vaiku-

tuksia, voidaan olettaa, että etenkään kriisitilanteissa saatavilla oleva informaatio

ei voi koskaan olla täydellistä. Yhteiskunnallisesti voidaankin nähdä lisääntynyttä

tarvetta informaatioresilienssille eli kyvylle selviytyä muuttuvassa tietoympäris-

tössä erilaisten informaatioon liittyvien uhkien ja mahdollisuuksien sekä ympäris-

tön jatkuvan epävarmuuden keskellä (ks. esim. Filipec 2019; Lloyd 2017; Ranta-

mäki 2023a; Rantamäki & Jalonen 2022; Sakurai & Chughtai 2020; Sorsa ja muut

2023).

Tutkijat ovat peräänkuuluttaneet kriisien ja katastrofien hallintaa koskevan tutki-

muksen vahvistamista (Boin & Lodge 2016) sekä informaatioympäristön huomi-

ointia yhtenä yhteiskunnallista resilienssiä tukevana kriittisenä rakenteena (Jun-

tunen & Hyvönen 2020, s. 79). Kriiseissä tarvitaan kriittistä ajattelua sekä taitoa

eritellä ja arvioida saatavilla olevaa informaatiota. Vaikka viimeaikainen resiliens-

situtkimus korostaa informaation merkitystä, informaation keskeinen rooli krii-

seissä ei itsessään ole uusi ilmiö. (Juntunen & Hyvönen 2020, s. 72, 74.) Informaa-

tion, epävarmuuden ja monimuotoisuuden tukemisen merkityksellisyyttä on tar-

kasteltu esimerkiksi sosioekologisten systeemien resilienssiä käsittelevässä tutki-

muksessa (Berkes & Seixas 2005). Lisäksi informaation ja resilienssin välinen yh-

teys on jo 1990-luvulla tunnistettu yhdeksi julkishallinnon keskeiseksi arvoksi.

Tällöin sen taustalla vaikuttaviksi vahvistaviksi tekijöiksi on esitetty erityisesti in-

formaation roolia kollektiivisena omaisuutena ja informaation rikastamista vuo-

rovaikutuksessa. (Hood 1991, s. 11.) Tutkimustarpeen havaitsemisesta ja infor-

maatioon liittyvän resilienssin keskeisyyden tunnistamisesta huolimatta infor-

maatioresilienssiä ja sen yhteiskunnallista merkitystä ei ole aikaisemmin tutkittu

hallintotieteellisen tutkimuksen piirissä. Käsillä oleva väitöstutkimus paikkaa tätä

tunnistettua tutkimusaukkoa.

1.2 Tutkimuksen tavoite ja tutkimusongelmat

Tämän väitöstutkimuskokonaisuuden tarkoituksena on rakentaa ymmärrystä in-

formaatioresilienssistä yhteiskunnallisena ilmiönä sekä sen mahdollisuuksista toi-

mia kriiseihin ja niihin varautumiseen liittyvää päätöksentekoa vahvistavana teki-

jänä. Tämä tutkimus keskittyy tarkastelemaan informaatioresilienssiä systeemi-

senä ilmiönä. Systeemisyydellä tarkoitetaan tässä sitä, että informaatioresilienssiä

tarkastellaan emergenttinä kokonaisuutena, ja systeemin yksittäisten osien tar-

kastelun sijaan tutkimuksessa kiinnitetään huomiota osatekijöiden välisiin suhtei-

siin. Systeemistä tarkastelutapaa hyödyntäen tässä tutkimuksessa kiinnitetäänkin

huomiota yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan kriisitilanteita ja varautumista

koskevan päätöksenteon dynaamiseen vuorovaikutukseen ja siinä syntyvään

Acta Wasaensia

osiaan suurempaan kokonaisuuteen. Systeemiselle ajattelulle tyypillisesti tarkoi-

tuksena on tunnistaa suhteissa tapahtuvan käyttäytymisen ja sen pohjalta synty-

vien rakenteiden välisiä yhteyksiä muodostaen siten parempaa ymmärrystä järjes-

telmästä itsestään sekä tavoista parantaa järjestelmän toimintaa (Meadows 2009,

s. 1). Samalla voidaan lisätä ymmärrystä sekä kriisitilanteiden taustalla vaikutta-

vista vuorovaikutuksen tavoista ja niihin liittyvistä polkuriippuvuuksista että tässä

vuorovaikutuksessa syntyvistä rakenteista, jotka vaikuttavat takaisin osateki-

jöihinsä ja siten luovat tulevaisuuden kannalta keskeisiä kehityspolkuja.

Yhteiskunnallista toimintaympäristöä kuvaava jatkuva muutos paitsi haastaa pää-

töksenteon todellisuutta, myös edellyttää sellaisten ratkaisujen kehittämistä, jotka

eivät keskity yksilötason yksityiskohtiin, vaan perustuvat systeemisten rakentei-

den tunnistamiseen ja niitä vahvistavan toiminnan tukemiseen. Erityisesti tästä

syystä tämän tutkimuksen tavoitteena on tuottaa ymmärrystä informaatio-

resilienssistä ilmiönä sekä sen mahdollisuuksista tukea yhteiskunnallista päätök-

sentekoa erityisesti kriisi- ja poikkeusoloissa vastaamalla tässä väitöstutkimuk-

sessa esitettyihin tutkimusongelmiin:

1. Mitä informaatioresilienssi on, mistä se syntyy ja miten se ilmenee?

2. Millaisena informaatioresilienssi näyttäytyy kriiseihin ja varautu-

miseen liittyvän kompleksisen hallinnan kontekstissa?

3. Miten informaatioresilienssillä voidaan tukea päätöksenteon tieto-

perustaa kriisioloissa ja niihin varautumisessa?

Tutkimuskysymyksiin vastaamalla tutkimus tavoittelee informaatioresilienssin

käsitteellistä jäsentämistä hallintotieteellisessä kontekstissa samalla rikastaen

hallintotieteellistä teoriaa erityisesti kriisinhallintaan ja sen tietopohjaan liittyvän

keskustelun osalta. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tutkimustulosten

pohjalta käytännöllistä ymmärrystä siitä, kuinka informaatioresilienssin huomioi-

vaa päätöksentekoa voidaan tukea ja vahvistaa.

Informaatioresilienssi on yhdistelmä kahdesta itsessään monitahoisesta käsit-

teestä; informaatiosta ja resilienssistä. Käsitteiden ja käsiteyhdistelmän valintaa

sekä niiden vieraskielistä taustaa voidaan perustellusti kritisoida. Käsiteyhdis-

telmä on kuitenkin tunnistettu parhaiten tutkittavaa ilmiötä kuvaavaksi erityisesti

kahdesta syystä. Ensinnäkin informaation käsite sisältää keskeisesti ajatuksen

siitä, että kyseessä on päätöksenteon ainesosa, joka ei ole enää pelkkiä irrallisia

palasia tai vastalouhittua raaka-ainetta (ks. esim. Davenport & Prusak 2000;

Nonaka & Takeuchi 1995; Von Krogh ja muut 2000). Tässä tutkimuksessa ei pu-

reuduta tapoihin tarkastella informaation ja sen lähikäsitteiden välistä suhdetta.

Acta Wasaensia

Sen sijaan informaatio määritellään vuorovaikutuksessa jaettavaksi resurssiksi,

jonka arvo syntyy jaettuna ja tulkittuna. Toiseksi resilienssi kuvaa rinnakkaiskä-

sitteitään paremmin niitä erilaisia sekä ajallisia että toiminnallisia ulottuvuuksia,

joita informaatioresilienssi sisältää. Tällä tarkoitetaan erityisesti sitä, että re-

silienssi ymmärretään tässä tutkimuksessa ennakoinniksi ennen kriisiä, reagoin-

niksi kriisin aikana sekä oppimiseksi kriisin jälkeen (Duchek 2020). Lisäksi re-

silienssi ei tarkoita pelkästään kriisinkestävyyttä siinä merkityksessä, että järjes-

telmä pystyy kestämään äkillisen iskun ja jatkamaan toimintaansa, vaan iskunkes-

tävyyden lisäksi tarvitaan sopeutumista ja uudistumista (Hyvönen ja muut 2019).

Käsitteen valinta nojaa myös Juntusen ja Hyvösen (2020) esittämään ajatukseen

informaatioresilienssin keskeisyydestä kansallisessa kriisinkestävyydessä.

1.3 Tutkimuksen taustaoletukset ja metodologiset

lähtökohdat

Tieteenfilosofia muodostaa ne ymmärryksen taustalla olevat ontologiset, episte-

mologiset ja metodologiset olettamukset, jotka ohjaavat sekä tutkimusta että sen

muodostamaa ymmärrystä (Van der Waldt 2017). Tieteenfilosofiassa on yksinker-

taistettuna kyse siitä, mitä on olemassa (ontologia), miten olemassa olevista asi-

oista voidaan saada tietoa (epistemologia) sekä minkälaisissa raameissa tätä tietoa

etsitään (metodologia) (Richardson 2008, s. 22–24; Van der Waldt 2017).

Ontologisesta näkökulmasta tätä väitöstutkimusta ohjaava ajatus on, että maailma

muodostuu erilaisista toisiinsa kytkeytyvistä systeemeistä. Kompleksisuusteoreet-

tista ajattelua mukaillen maailma nähdään yhdistelmänä luonnollista ja inhimil-

listä yhteiskuntaa (Cairney & Geyer 2017, s. 8) sen sijaan, että luonnollinen ja in-

himillinen ymmärrys olisivat toisistaan erotettavissa. Tutkimus on ontologisesti

lähellä relationalistista lähestymistapaa, jossa maailman ja sen sisältämien ilmiöi-

den olemus syntyy toimijoiden välisissä suhteissa. Emirbayerin (1997) tapaan so-

siaalinen maailma nähdään kokoelmana erilaisia dynaamisia suhteita.

Epistemologisesti ajateltuna tutkimus pohjautuu ajatukseen siitä, että tieto raken-

tuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja vuorovaikutuksen kautta tapahtuvassa

merkityksellistämisessä erilaisten systeemien sisällä ja välillä. Staattisen heijas-

tuksen sijaan tieto on vuorovaikutussuhteissa syntyvä rakennelma, jolloin keskei-

siä ovat ne erilaiset sosiaaliset prosessit, joissa nämä rakennelmat syntyvät (Hey-

lighen ja muut 2007, s. 121, 123; Linturi 2007). Tämä väitöstutkimus pohjautuukin

sosiaalisen konstruktionismin tapaan nähdä tieto yhteisöllisesti rakentuvana il-

miönä. Sosiaalisen konstruktionismin epistemologia sopii hyvin tässä tutkimuk-

sessa käytettyyn episteemisen hallinnan viitekehykseen, jossa päätöksenteossa

Acta Wasaensia

käytetyn retoriikan katsotaan olevan sidoksissa yhteiskuntateoreettisten todelli-

suuskäsitysten pohjalta rakennettuihin kuviin sosiaalisesta todellisuudesta (Ala-

suutari & Qadir 2016, s. 633).

Metodologisesta näkökulmasta katsottuna tietoon päästään käsiksi tarkastele-

malla systeemeissä ja niiden välillä tapahtuvaa vuorovaikutusta ja sen dynamiik-

kaa. Muodollisessa systeemien dynamiikan mallintamisessa on yleensä käytetty

kvantifiointia (Best ja muut 2016, s. 309), mutta myös kompleksisten systeemien

laadullinen tutkiminen ja erilaiset tapaustutkimukset mahdollistavat kompleksi-

sen dynamiikan ymmärtämisen (Gear ja muut 2018, s. 3). Yksittäisten elementtien

tarkastelun sijaan keskeisessä asemassa on tällöin tämän tutkimuksen tapaan eri

elementtien välisen vuorovaikutuksen ja sen muotojen ymmärtäminen, sillä juuri

tässä vuorovaikutuksessa muodostuu kompleksisia systeemejä kuvastava epäline-

aarinen dynamiikka (Gear ja muut 2018, s. 2). Vaikka kaikki tieto ei ole saavutet-

tavissa eikä uusien rakenteiden emergenssiä voida ennustaa (Richardson 2008),

voidaan tutkimuksella pyrkiä ymmärtämään tämän ilmaantumisen pohjalla ole-

vaa systeemin eri osien välistä vuorovaikutusta (Gear ja muut 2018, s. 4).

Tätä tutkimusta voidaan luonnehtia monimenetelmälliseksi tutkimukseksi, sillä

informaatioresilienssiä tarkastellaan sekä laadullisen käsite- ja sisällönanalyysin

että määrälliseen tutkimusperinteeseen kytkeytyvän verkostoanalyysin avulla.

Monimenetelmällisyydellä pyritään tuottamaan kokonaisvaltaista näkemystä tut-

kittavasta ilmiöstä tarkastelemalla sitä erilaisin tavoin (Hendren ja muut 2023, s.

471). Käytetyt menetelmät täydentävät toisiaan, vaikka niitä ei käytetä tulosten

suoranaiseen vertailemiseen tai validointiin. Aikaisemmasta julkishallintoa tar-

kastelevasta monimenetelmällisestä tutkimuksesta poiketen tämän tutkimuksen

pääpaino on laadullisten menetelmien avulla toteutetussa tutkimuksessa (vrt.

Hendren ja muut 2023, s. 468). Tähän perusteena on erityisesti tutkimuksen koh-

teena oleva ilmiö, joka ei ole objektiivisesti mitattavissa, vaan erilaisten tekijöiden

välisestä vuorovaikutuksesta tehtävien tulkintojen kautta tunnistettavissa. Laa-

dullisten menetelmien on nähty olevan erityisen hyödyllisiä kyvyssään kytkeä tut-

kimusta käytäntöön (Ospina ja muut 2018, s. 593) ja tuottaa innovatiivisia uusia

näkökulmia (Gilad 2019, s. 3). Nämä tunnistetut hyödyt kuvaavat hyvin myös tä-

män väitöstutkimuksen tavoitteita uudenlaisen informaatioon kytkeytyvän re-

silienssiajattelun rakentamisesta ja sen kriisinaikaista päätöksentekoa tukevan

tulkinnan tuottamisesta.

Metodien ja menetelmien valinnat ilmentävät lähestymistapaa tutkimusongel-

maan, ja tutkimusta tehdessä on syytä myös kriittisesti reflektoida sitä, kuinka va-

littu lähestymistapa muokkaa paitsi tiedon rakentumista niin myös tutkimuson-

gelman ymmärtämistä (Gear ja muut 2018, s. 6). Erityisesti kompleksisuus-

Acta Wasaensia

tutkimuksessa on esitetty kritiikkiä mahdollisuuksista tutkia sellaisia systeemeitä,

joiden osana tutkija itse on (Morçöl 2012). Kritiikki on paikallaan realistiseen maa-

ilmankuvaan nojaavassa tutkimuksessa, jossa tutkimustulokset pyritään esittä-

mään kiistattomina tosiasioina ja täsmällisinä kuvauksina ympäröivästä maail-

masta (vrt. Richardson 2008, s. 23). Tämän tutkimuksen hyödyntämä relationa-

listinen lähestymistapa sen sijaan hyväksyy huomion siitä, että objektiivisesti ul-

kopuolelta katsomisen sijaan ilmiöitä tarkastellaan osana niiden sisältämää todel-

lisuutta. Tutkimuksen tulokset rakentavat systeemin eri osien välisen vuorovaiku-

tuksen tarkasteluun ja tulkintaan perustuvaa ymmärrystä tutkittavasta ilmiöstä ja

sen luonteesta. Tämän tutkimuksen lähestymistapaa edustaa hyvin pragmatismia

ja kompleksisuusteoreettista ajattelua yhdistävä näkökulma siitä, että yhteiskun-

nallinen kehitys edellyttää avoimuutta, dialogisuutta ja jatkuvaa oppimista, joita

hallinnon rakenteet tukevat (Cairney & Geyer 2017, s. 8). Pragmatismia ja komp-

leksisuusteoreettista ajattelua yhdistävällä tutkimuksella pystytään vähentämään,

vaikkakaan ei poistamaan, maailman kompleksisuuden tuottamaa epävarmuutta

ja epäselvyyttä (Eppel & Rhodes 2018, s. 951). Tähän lähestymistapaan nojaten

tämä väitöstutkimus tuottaa yhden askeleen informaatioresilienssiin liittyvässä

jatkuvassa oppimisessa, mutta tunnistaa tiedon epätäydellisyyden ja siitä kum-

puavan jatkotutkimustarpeen.

1.4 Tutkimuksen rakenne ja tutkimusstrategiset valinnat

Tässä tutkimuksessa informaatioresilienssiä ja sen roolia kriisinaikaisessa päätök-

senteossa tutkitaan neljän osatutkimuksen avulla. Väitöstutkimus rakentuu nel-

jästä itsenäisestä artikkelista ja käsillä olevasta syntetisoivasta yhteenvedosta. Jo-

kainen artikkeli tarkastelee tutkittavaa ilmiötä omasta näkökulmastaan (kuvio 1).

Syntetisoiva yhteenveto taas muodostaa osatutkimuksia yhdistävän punaisen lan-

gan nostaen samalla osatutkimusten tuottamat tulokset ja niistä tehtävät johto-

päätökset ylemmälle tasolle. Synteesi tarkoittaa tämän yhteenvedon kohdalla sitä,

että tutkimus itsessään on iteratiivinen prosessi, jossa tutkimuksen eteneminen,

tulosten muodostuminen ja teoreettinen viitekehys rakentuvat käsi kädessä tois-

tensa kanssa keskustellen. Tämän tutkimuksen kontekstissa teoreettinen viiteke-

hys ei ole ennalta laadittu raami tai testattavien hypoteesien lähtökohta, vaan tut-

kittavan ilmiön tarkastelua ja ymmärrystä tukeva kehikko. Siten yhteenvedon ra-

kentuminen noudattelee Alvessonin ja Sandbergin (2023) näkemystä siitä, että

tutkimus teoreettisine taustoineen rakentuu paitsi aikaisemman tieteellisen kes-

kustelun, myös empirian ja tutkijan esiymmärryksen välisessä vuoropuhelussa.

Yhdessä osatutkimukset ja kokoava yhteenveto rakentavat kokonaisuuden, joka

vastaa tutkimuksessa esitettyihin tutkimusongelmiin ja rakentaa kuvan

Acta Wasaensia

informaatioresilienssin roolista osana kriiseihin ja niihin varautumiseen liittyvää

päätöksentekoa.

Kuvio 1. Tutkimusartikkelit linsseinä informaatioresilienssin tarkasteluun.

Tutkimuksen lähtökohtana on havainto siitä, että sekä informaatioresilienssin hal-

lintotieteellinen tutkimus että sen käsitteellinen jäsennys ovat puutteellisia. Tästä

syystä ensimmäinen osatutkimus tuottaa käsiteanalyysin avulla ymmärrystä infor-

maatioresilienssistä käsitteenä sekä sen ominaisuuksista, ennakkoehdoista ja vai-

kutuksista. Käsiteanalyyttinen tutkimus luo teoreettisen pohjan kolmelle muulle

osatutkimukselle, jotka tarkastelevat informaatioresilienssiä empiirisen aineiston

avulla syventäen ymmärrystä siitä, miten informaatioresilienssi näyttäytyy varau-

tumista ja kriisejä koskevassa päätöksenteossa. Käsiteanalyysin avulla rakenne-

taan paitsi ymmärrystä informaatioresilienssistä käsitteenä, myös kiinnitetään se

sekä hallintotieteelliseen kontekstiin että kriisi- ja poikkeusoloihin.

Informaatioresilienssiä tarkastellaan empiirisesti toteutetuissa osatutkimuksissa

analysoimalla koronapandemian aikaista sanomalehtiaineistoa, lainsäädännön

tiedonmuodostuksen taustalla olevia hallinnan verkostoja sekä kriisivarautumista

koskevaa asiantuntijapuhetta. Tulosten luotettavuuden vahvistamiseksi tutkimuk-

sessa hyödynnetään aineisto- ja menetelmätriangulaatiota. Tutkimuksen etenemi-

nen ja tutkimusstrategiaan liittyvät valinnat ovat noudatelleet iteratiivista logiik-

kaa. Tällä tarkoitetaan erityisesti sitä, että tutkittavaa ilmiötä koskeva tieto on ra-

kentunut asteittain prosessin aikana, ja edellisten vaiheiden muodostama ymmär-

rys on muokannut tutkimuksen seuraavien vaiheiden toteuttamista. Empiiristen

tutkimusten toteuttamisessa on edelleen nähtävillä tutkimuksen alussa herännyt

Acta Wasaensia

ajatus informaatioresilienssin tarkastelusta erilaisilla keskusteluareenoilla, toisin

sanoen median, päätöksenteon ja asiantuntijoiden piirissä. Aineiston ja sen käsit-

telyn tarkempi valinta on kuitenkin tarkentunut vasta tutkimuksen edetessä. Toi-

sen osatutkimuksen aineiston valinta perustuu informaatioresilienssin kriisinai-

kaista ilmaantumista koskevaan tutkimusintressiin. Kahden pandemia-ajanjak-

son aikaisen sanomalehtiaineiston katsotaan tarjoavan sekä laajan näkemyksen

yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja näkemyksiin että mahdollisuuden tarkastella

käsiteanalyysin kautta tunnistettujen informaatioresilienssin ominaispiirteiden

näyttäytymistä empiriassa. Kolmannen osatutkimuksen aineiston valinta pohjau-

tuu ymmärrykseen informaatioresilienssin taustalla olevien verkostojen merkityk-

sestä ja etenkin informaation portinvartijoiden keskeisestä roolista. Vaikka osatut-

kimuksen aineisto tarkastelee vain yhtä lainsäädäntöprosessin vaihetta, on sen

katsottu olevan yksi tapa tunnistaa päätöksenteon kannalta keskeisiä portinvarti-

juuden tapoja ja verkostojen monimuotoisuutta. Neljännen osatutkimuksen ai-

neiston valinnan taustalla taas on yhtäältä tavoite siirtää fokus kriisiaikaisesta toi-

minnasta varautumisen ja ennakoinnin kontekstiin sekä toisaalta aineiston laa-

juuden antama mahdollisuus tunnistaa informaatioresilienssin kannalta keskeisiä

vahvuuksia ja kehittämiskohteita. Samalla neljännen osatutkimuksen aineisto tuo

esille sen, että varautuminen ja ennakointi ovat yhteiskunnan kaikkien ryhmitty-

mien yhteinen asia.

Tämän yhteenvedon toinen luku muodostuu tutkimuksen teoreettisesta viiteke-

hyksestä, jossa syvennetään ja laajennetaan osatutkimuksissa käytyä teoreettista

keskustelua. Toisessa pääluvussa käsitellään päätöksenteon verkostoja ja näissä

verkostoissa tapahtuvaa episteemistä hallintaa, informaation roolia kriisinaikai-

sessa päätöksenteossa sekä systeemistä näkökulmaa resilienssiin ja sen tutkimi-

seen. Hallinta (governance), tietopohjainen päätöksenteko ja resilienssi ovat jo-

kainen laajoja viitekehyksiä, joiden kokonaisvaltainen tarkastelu kaikkine mah-

dollisine näkökulmineen ei ole tutkimuksellisesti tarkoituksenmukaista. Sen si-

jaan teoreettisia lähtökohtia tarkastellaan erityisesti siitä näkökulmasta, miten ne

kytkeytyvät informaatioon ja kriiseihin. Kriisit ja niihin varautuminen toimivatkin

teoreettista viitekehystä läpileikkaavana kontekstina. Tästä syystä hallintaa käsit-

televästä teoreettisesta keskustelusta tarkastellaan yhteisen tiedon muodostuksen

kannalta keskeisiä verkostoja sekä informaation käyttöön liittyvää vaikuttamista

näissä verkostoissa. Tietopohjaista päätöksentekoa lähestytään yhtäältä siitä nä-

kökulmasta, miten informaatio päätöksenteossa ymmärretään sekä toisaalta siitä

perspektiivistä, miten kriisit haastavat päätöksenteon tietopohjaa ja näyttöperus-

taisuutta. Resilienssiä on tutkittu useilla eri tieteenaloilla ja erilaisista näkökul-

mista. Tämän vuoksi olennaista on resilienssin kytkeminen hallintotieteelliseen

keskusteluun ja sen tapaan tarkastella resilienssin ominaispiirteitä ja vaikutuksia.

Systeemisyys viittaa resilienssin kohdalla erityisesti siihen, että kiinnostuksen

Acta Wasaensia

kohteena ei ole psykologisen resilienssikeskustelun tapaan yksilöiden kriisinkes-

tävyys, vaan ennemminkin eri toimijoiden välisessä vuorovaikutuksessa syntyvä

osiaan suurempi rakenne, jolla on ilmaantuessaan mahdollisuus tuottaa yksilöta-

soa laajempia vaikutuksia. Systeemisyys ei viittaa siis niinkään tiettyyn järjestel-

mään tai tutkimuskohteeseen, vaan enemmänkin tapaan tarkastella tutkittavaa il-

miötä holistisesti (ks. esim. Kakkuri-Knuuttila & Heinlahti 2006). Viitekehyksessä

tuodaan esille teoreettisten lähestymistapojen sisältämiä jännitteitä, jotka edellyt-

tävät tasapainottelua eri ääripäiden välillä. Näitä jännitteitä ja niihin liittyvää ta-

sapainottelua tulkitaan kompleksisuusteoreettisen ajattelun tapaan kaaoksen ja

järjestyksen välisessä tilassa toimimisena (ks. esim. Byrne 1998; Cilliers 1998;

Geyer & Rihani 2010; Heylighen ja muut 2007).

Kolmannessa luvussa esitellään osatutkimus kerrallaan informaatioresilienssiä

käsittelevän tutkimuksen ja ilmiötä koskevan ymmärryksen edistymistä. Kussakin

alaluvussa avataan yhden osatutkimuksen toteuttamista, tutkimuksessa tehtyjä

valintoja sekä saavutettuja tuloksia. Luvun lopussa osatutkimusten tulokset vede-

tään yhteen ja kuvataan tutkimuksen myötä muodostunut kokonaisymmärrys in-

formaatioresilienssistä. Neljännessä luvussa tutkimuksen tuloksia peilataan tä-

män väitöstutkimuksen tutkimusongelmiin ja tutkimuksen teoreettiseen viiteke-

hykseen. Tällä tavalla tutkimuksen johtopäätöksissä vastataan kysymykseen siitä,

minkälainen rooli, jos mikään, informaatioresilienssillä on osana kriiseihin varau-

tumista ja kriisinaikaista päätöksentekoa. Viidennessä luvussa pohditaan tutki-

muksen tieteellistä, pragmaattista ja menetelmällistä kontribuutiota, arvioidaan

kriittisesti tutkimuksen rajoitteita ja toteuttamista sekä esitetään havaittuja jatko-

tutkimustarpeita.

Acta Wasaensia

2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS

Tässä syntetisoivassa yhteenvedossa esitetty teoreettinen viitekehys laajentaa osa-

tutkimuksissa käsiteltyjä teoreettisia näkökulmia. Samalla teoreettinen viitekehys

luo pohjaa paitsi tutkimustulosten ja niihin nojaavien johtopäätösten tulkinnalle,

myös tutkimuksen laajemmalle kontribuutiolle. Viitekehyksessä tarkastellaan

kriittisesti kompleksisen hallinnan, tietopohjaisen päätöksenteon ja resilienssitut-

kimuksen sekä sisäisiä että keskinäisiä yhteyksiä ja jännitteitä. Teoreettisen viite-

kehyksen elementit kytketään kriisinaikaisen päätöksenteon kontekstiin muodos-

taen täten keskeisen tutkimuksellisen rajauksen. Teoreettista viitekehystä yhteen

vetävässä alaluvussa tarkastellaan erityisesti teoreettisten elementtien yhteisiä

piirteitä ja niihin kaikkiin liittyvää dynaamista tasapainoa.

2.1 Kompleksisen hallinnan episteeminen ulottuvuus

2.1.1 Hallinta verkostona ja verkostojen hallinta

Hallinta (governance) 7 viittaa eri toimijoiden ja organisaatioiden väliseen vuoro-

vaikutukseen, jolla pyritään saavuttamaan kansalaisten ja muiden sidosryhmien

kannalta hyödyllistä yhteiskunnallista kehitystä (Bovaird & Loeffler 2015, s. 9).

Hallinta-ajattelua on kuvattu uudeksi yhteiskunnallisen ohjauksen tavaksi tai pro-

sessiksi (Peters & Pierre 1998; Stoker 1998), jossa on kyse erilaisten yhteiskunnal-

listen organisaatioiden välisistä keskinäisriippuvuuksista, toimijoiden jatkuvista

vuorovaikutussuhteista sekä yhteisesti jaettujen sääntöjen ohjaamista vuorovaiku-

tuksen tavoista (Rhodes 2007, s. 4). Taustalla on ymmärrys yhteiskunnallisten on-

gelmien luonteesta ja sen vaatimuksista yhteistyössä rakennetuille ja eri sidosryh-

miä osallistaville ratkaisuille (Loeffler 2015, s. 210), jotka edellyttävät hallinta-

ajattelun kaltaista rajapinnat ylittävää yhteistyötä esimerkiksi valtionhallinnon ja

kansalaisyhteiskunnan välillä (Rhodes 2007, s. 8). Hallinnan yhtenä tavoitteena

on toimijaryhmien välisiä rajapintoja häivyttämällä luoda sellaiset olosuhteet,

7 Hallinta ei ole sellaisenaan yksiselitteinen, ja hallinta käsitteenä tarkoittaa esimerkiksi

valtion vähenevää roolia, itseorganisoituvia verkostoja, yritysten hallinnointia tai hyvän

hallinnan tapoja (ks. esim. Rhodes 1996). Näiden erilaisten tulkintatapojen erittelemisen

ja kuvaamisen sijaan tässä väitöstutkimuksessa hallinnalla tarkoitetaan sitä verkostoa,

joka muodostuu erilaisten toisistaan riippuvaisten toimijoiden sosiaalisissa suhteissa ja

keskinäisessä vuorovaikutuksessa, joka ryhmittyy yhteiskunnallisten ilmiöiden ympärille,

ja joka siten tulkitaan tässä tutkimuksessa yhteiskunnallisen päätöksenteon järjestel-

mäksi (ks. esim. Klijn & Koppenjan 2016, s. 11; Klijn ja muut 2016, s. 112). Tällä tavalla

hallinta (governance) erotetaan hallinnosta (government), jossa on yksinkertaistettuna

kyse siitä, että päätöksentekoon osallistuvat vain julkisen sektorin toimijat (ks. esim.

Piattoni 2015; Vartiainen ja muut 2020).

Acta Wasaensia

jotka mahdollistavat yhteisten asioiden eteen tehtävän kollektiivisen toiminnan

(Peters & Pierre 1998; Stoker 1998). Hallintaa on kuvattu myös emergentiksi eli

ilmaantuvaksi sosiopoliittiseksi rakenteeksi, joka syntyy erilaisten toimijoiden ja

sidosryhmien välisessä vuorovaikutuksessa, mutta jota ei voida suoraan johtaa yh-

den yksittäisen toimijan tai ryhmän toiminnan tulokseksi (Loeffler 2015, s. 208;

alun perin Kooiman 1993, s. 258). 8 Emergenssin periaatteita mukaillen yhteis-

kunnallinen hallinta vaikuttaa ilmaantuessaan takaisin niihin toimijoihin ja ryh-

miin, joiden välisessä vuorovaikutuksessa se syntyy. 9

Hyvään hallintaan on liitetty muun muassa sidosryhmien osallistaminen, tasa-ar-

voisuuden ja oikeudenmukaisuuden huomiointi, eettinen ja rehellinen toiminta,

läpinäkyvyys ja tilivelvollisuus, luotettavuus ja kestävyys (Bovaird & Loeffler 2015,

s. 10) sekä innovatiivisuus, muutosmyönteisyys ja lainmukaisuus (Loeffler 2015,

s. 209). Vaikka hyvää hallintaa ja sen periaatteita ei tässä tutkimuksessa syvälli-

sesti tarkastellakaan, on kuitenkin syytä ottaa huomioon, että tietoperustaisuus on

määritelty yhdeksi keskeiseksi hyvän hallinnan tunnuspiirteeksi (Bundi & Pattyn

2022; Hawkins & Parkhurst 2016; Jalonen 2020; Parkhurst 2017). Monet edellä

esitetyistä hyvän hallinnan periaatteista voidaan liittää informaation hyödyntämi-

seen ja tietoperustaisuuden toteuttamiseen. On esitetty, että kaikki hyvän hallin-

nan edellytykset eivät ole saavutettavissa yhtäaikaisesti (Bovaird & Loeffler 2015,

s. 10; Loeffler 2015, s. 211) ja niiden keskeisyys vaihtelee erilaisissa hallinnan kon-

teksteissa (Loeffler 2015, s. 218). Tietoperustaisuus voidaan tulkita yhdeksi hyvän

hallinnan elementtejä yhdistäväksi kattokäsitteeksi, jonka periaatteita noudatta-

malla tavoitellaan samalla useita muita hyvään hallintaan kytkettyjä piirteitä.

Hallintaan liittyvissä poliittisissa verkostoissa on kyse yhteisten intressien ympä-

rille rakentuvista toimijaverkostoista, jotka koostuvat sekä virallisista että epävi-

rallisista hallinnollisten ja muiden toimijoiden välisistä yhteyksistä (Rhodes 2007,

s. 2). Yhteistyötä ohjaavat erilaiset yhteiskunnalliset normit, kuten lait ja sääntely,

sekä enemmän arvoihin perustuvat perinteiden ja tapojen muodostamat toimin-

tamallit (Loeffler 2015, s. 210). Poliittiset verkostot eivät ole yksi yhtenäinen ko-

konaisuus, vaan kokoelma erilaisia yhteistyöverkostojen muotoja. Tällaisia ovat

esimerkiksi pienemmät ja vahvojen poliittisten yhteyksien yhdistämät poliittiset

yhteisöt tai suuremmat yhteisesti käsiteltävän aiheen ympärille rakentuvat asia-

verkostot (Rhodes 1996, s. 38.) Poliittisia verkostoja kuvaa hyvin ajatus

8 Emergenssin käsitettä on kritisoitu siitä, että vaikka se on huomiona merkityksellinen ja

kiehtova, on se myös käsitteenä hämärä ja arvoituksellinen. Kritiikistä huolimatta emer-

genssillä on katsottu olevan selitysvoimaa liittyen siihen, että on olemassa kokonaisuuk-

sia, joiden olemuksia ei voida jakaa osiin tai osatekijöihin. (Bella 2006, s. 102–103.)

9 Emergenssin ajatuksella on nähtävissä yhteyksiä myös Giddensin (1984) rakenteistumi-

sen teoriaan (structuration theory), jonka mukaan erilaiset sosiaaliset rakenteet ja insti-

tuutiot syntyvät ja uusiintuvat ihmisten toiminnan tuloksena, eikä rakenteita ja niiden

taustalla olevaa toimintaa voida perustavanlaatuisesti erottaa toisistaan.

Acta Wasaensia

toimijoiden erilaisista tavoitteista ja toimintamalleista, joiden edistäminen edel-

lyttää yhteistyötä ja jonkinasteista riippuvuutta muista toimijoista. Yksikään toi-

mija ei omaa riittävästi valtaa tai resursseja toteuttaakseen itsenäisesti erilaisia po-

liittisia ratkaisuja (Loeffler 2015, s. 215.) Keskinäisriippuvuus johtaakin väistä-

mättä siihen, että edistääkseen omia tavoitteitaan toimijat joutuvat myös teke-

mään kompromisseja. Näin keskinäisriippuvuus toimii myös poliittisten verkosto-

jen toimintaa tasapainottavana tekijänä.

Hallinta-ajattelua kohtaan on esitetty myös perusteltua kritiikkiä. Päätöksenteon

kohdalla verkostomaisen hallinta-ajattelun on esitetty kaventavan osallistumis-

mahdollisuuksia ja luovan näennäistä vakautta, joka on koettu esteeksi ympäris-

tön luomalle välttämättömälle muutostarpeelle (vrt. Rhodes 2007, s. 9). Verkos-

toissa esiintyvä itseorganisoituminen ja autonomisuus ovat myös haaste hallin-

nolle ja hallittavuudelle (Bouckaert 2012, s. 93; Rhodes 1996, s. 667), ja itseorgani-

soituminen voi ajoittain johtaa ei-toivottuihin lopputuloksiin (Bella 1997; Jalonen

ja muut 2020). Hallinta-ajattelun onkin katsottu pahimmillaan pirstouttavan yh-

teiskunnallista hallintoa vähentäen samalla sen onnistumisen mahdollisuuksia

(Gjaltema ja muut 2020, s. 1760). Julkisen hallinnon kontekstissa onkin keskei-

sessä roolissa sekä verkostojen rakentumisen ja niiden välisen yhteistyön mahdol-

listaminen että näiden erilaisten verkostojen hallinnointi (Loeffler 2015, s. 207,

212). Hallintaa tehdään erilaisten ohjaavien menetelmien 10 ja strategioiden avulla

(Gjaltema ja muut 2020, s. 1771–1772). Verkostojen hallinnan strategioiden kan-

nalta avainasemassa ovat yhtäältä erilaisten sääntöjen laatiminen ja noudattami-

nen sekä toisaalta näiden sääntöjen muuttaminen ja uudistaminen (Loeffler 2015,

s. 217). Tällä niin kutsutulla hallinnan hallinnalla (metagovernance) pyritään vä-

hentämään koordinaatioon, toivottujen tulosten saavuttamiseen ja ratkaisujen le-

gitimointiin liittyviä haasteita (Gjaltema ja muut 2020, s. 1771).

Kontrolliin keskittyvän hallinnollisen ohjausjärjestelmän rinnalle kaivataan luot-

tamusperustaista innovaatioita, joustavuutta ja mukautumista tukevaa lähesty-

mistapaa, joka osaltaan auttaa turbulenttisten ongelmien kohtaamisessa. Yhteiset

arvot, normit ja keskinäinen luottamus (Rhodes 2007, s. 4) sekä ymmärrys yhtei-

sistä tavoitteista, vuorovaikutussuhteiden yhteenkietoutuneisuudesta sekä infor-

maation ja muiden resurssien rajallisuudesta toimivat hallinta-ajattelua ja erilaisia

poliittisia verkostoja yhdistävänä liimana (Ansell ja muut 2021). Yksi hallinnan

verkostomaisen ajattelutavan taustatavoitteista onkin ollut kiinnittää huomiota

informaation riittämättömyyden tuottamiin haasteisiin (Eppel 2017, s. 856; Klijn

2008). Eri toimijat ja organisaatiot ovat aina jossain määrin riippuvaisia toistensa

10 Erilaisia ohjauksen menetelmiä ovat esimerkiksi resurssiohjaus, informaatio-ohjaus ja

normiohjaus. Ks. koonti suomalaisen hallintajärjestelmän ohjausmenetelmistä, Vartiai-

nen ja muut 2020.

Acta Wasaensia

resursseista ja näiden resurssien vaihtamiseen perustuvista yhteyksistä (Rhodes

2007, s. 3). Verkostot eivät itsessään takaa informaation siirtymistä toimijoiden

välillä, vaan tämä edellyttää toimijoiden välistä vuorovaikutusta ja esimerkiksi

omien tietotarpeiden kommunikointia (Jalonen 2020, s. 82). Erityisesti yhteis-

kunnallisen hallinnan kontekstissa on myös syytä suhtautua kriittisesti hallinnan

verkostojen itseorganisoitumiseen ilman minkäänlaista ulkoista ohjausta tai

suuntaamista (Gjaltema ja muut 2020, s. 1772–1773). Itseorganisoitumiseen liit-

tyvän spontaaniuden ylikorostaminen voi johtaa emergenssille välttämättömien

suotuisten olosuhteiden vähättelyyn (Goldstein 2000, s. 9). Kyseessä on enem-

mänkin tasapainottelu rajoittavan hierarkkisen kontrollin ja mahdollistavan itse-

organisoitumista tukevan fasilitoinnin välillä (Gjaltema ja muut 2020, s. 1772–

1773).

2.1.2 Päätöksenteon verkostot kompleksisina systeemeinä

Yhteiskunnallisen päätöksenteon verkostoja 11 tarkastellaan tässä tutkimuksessa

kompleksisten systeemien tulkintalinssien avulla. Kompleksisuusteoreettinen

ajattelu juontaa juurensa systeemiajattelusta ja kaaosteoriasta (Marks & Gerrits

2013, s. 899). Se on saanut vaikutteita muun muassa kybernetiikasta, kaaosteori-

asta, informaatioteoriasta ja systeemiajattelusta sisältäen kuitenkin myös niihin

kuulumattomia tai niiden ajattelusta eteenpäin kehittyneitä piirteitä (ks. lisää

esim. Richardson 2008; Turner & Baker 2019). 12 Kompleksisuusteoreettinen ajat-

telu on alkujaan syntynyt vastapainona perinteiselle mekanistiseen maailmanku-

vaan pohjautuvalle tutkimukselle, jonka perusajatuksena on, että ymmärtääkseen

jotain ilmiötä, täytyy se jakaa riittävän pieniin osiin paljastaen samalla ilmiöiden

todellisen säännönmukaisuuden ja ennustettavuuden (Byrne 1998; Cilliers 1998;

Heylighen ja muut 2007, s. 118–119). Kompleksisuudessa on kuitenkin kyse eri-

laisten muuttujien yhteisvaikutuksista, joiden itsensä hahmottaminen on vaikeaa,

eivätkä kaikki yhteenkietoutuvat muuttujat ole erikseen havaittavissa (Puustinen

& Hanén 2018, s. 19). Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että yritettäessä tiivistää

11 Verkostot ovat yksi, mutta ei ainut tapa tarkastella yhteiskunnallista hallintaa (Rhodes

2007). On esimerkiksi esitetty, että ekosysteemiajattelu voisi toimia paremmin komplek-

sisen hallinnan tarkastelussa (Kinder ja muut 2020). Yhdenmukaisuuden vuoksi tässä

tutkimuksessa käytetään verkoston käsitettä kuvaamaan sitä monitoimijaista kokonai-

suutta, josta yhteiskunnallinen hallinta muodostuu.

12 Kompleksisuusteoreettinen ajattelu ei ole yksi yhtenäinen tieteenala tai paradigma,

vaan se on itsessään jakaantunut kolmeen erilaiseen koulukuntaan, jotka tulkitsevat maa-

ilmaa erilaisin tavoin (ks. esim. Richardson 2008). Syvällisen tarkastelun sijaan komp-

leksisuusteoreettista ajattelua käytetään tässä tutkimuksessa linssinä yhteiskunnallisen

hallinnan ja päätöksenteon verkostojen tarkasteluun tulkitsemalla nämä verkostot komp-

leksisiksi systeemeiksi. Vaikka kompleksisuudesta ja sen ymmärryksestä kumpuavaa

ajattelua voidaan kuvata erilaisin tavoin ja termein, käytetään tässä tutkimuksessa käsit-

teellisen yhdenmukaisuuden vuoksi kompleksisuusteoreettisen ajattelun käsitettä.

Acta Wasaensia

kompleksisuutta pilkkomalla sitä osiin, menetetään samalla sellaisia yksityiskoh-

tia, joiden merkityksellisyydestä ei voida olla varmoja (Richardson 2008, s. 16).

Kompleksisuusteoreettinen ajattelu korostaa ymmärrystä siitä, kuinka erilaisissa

toiminnoissa tasapainotellaan väistämättä järjestyksen ja kaaoksen välisessä ti-

lassa (Geyer & Rihani 2010; Heylighen ja muut 2007). Kompleksisuusteoreettista

ajattelua on hyödynnetty hallinnan kontekstissa jo pidempään (ks. esim. Duit &

Galaz 2008; Eppel 2017; Eppel & Rhodes 2018; Jessop 1997; Klijn 2008; Moyni-

han ja muut 2011; Waldorff ja muut 2014). 13 Kompleksisuusteoreettisella lähesty-

mistavalla onkin mahdollista lisätä ymmärrystä erilaisista julkista hallintoa kos-

kevista ilmiöistä, kuten terveydenhuollon kestävyyttä tukevasta johtamisesta (Mit-

leton-Kelly 2011), eri hallinnon tasojen välisistä jännitteistä (Pickering 2019), jul-

kishallinnon reformien paikallisesta implementoinnista (Butler & Allen 2008),

globalisoitumisen ja siihen liittyvän laajemman yhteenkytkeytyneisyyden tuotta-

mista haasteista (Kreienkamp & Pegram 2021) tai monimutkaisia ongelmia kos-

kevien päätösten legitimoinnista (Kvilvang ja muut 2020). Kompleksisuusteoreet-

tinen ajattelu onkin noussut 2000-luvulla julkisen hallinnon tutkimuksen valta-

virtaan (Eppel 2017, s. 845; Rhodes & Dowling 2018, s. 997). Kehitys todennäköi-

sesti jatkuu lähitulevaisuudessa, sillä esimerkiksi globalisoitumisen ja sitä kautta

verkostojen laajenemisen on arveltu lisäävän ennestään paitsi erilaisten ilmiöiden

yhteenkietoutuneisuutta, myös yhteiskunnallisten ongelmien pirullisuutta (Hey-

lighen ja muut 2007, s. 117; Turner & Baker 2019, s. 1). Kompleksisuusteoreettista

ajattelua on kritisoitu esimerkiksi siitä, ettei se pysty täyttämään tavoitettaan

luoda tieteenrajat ylittävää käsitteellistä kieltä (Cairney & Geyer 2017), tai että se

ei todellisuudessa tuota uutuusarvoa, vaan toistaa vanhoja ajatuksia (Morrison

2010). Kritiikistä huolimatta sen on katsottu luovan siltaa tieteellisen keskustelun

ja päätöksenteon käytäntöjen välille (Cairney & Geyer 2017, s. 1). Erityisen keskei-

nen tämän väitöstutkimuksen kannalta on huomio kompleksisuusteoreettisen

ajattelun kyvystä tunnistaa tietopohjaiseen päätöksentekoon liittyvät haasteet ja

rajoitteet (Cairney & Geyer 2017, s. 9).

Kompleksisuusteoreettisen ajattelun keskittyminen yksilöiden ja reduktionistisen

näkökulman sijaan verkostoihin, systeemeihin ja kokonaisuuksiin kuvastaa myös

hallinnan ajatusta verkostomaisuudesta ja verkostojen yhteenkietoutuneisuu-

desta. Yhteiskunta on sosiaalinen rakenne, jossa toimijoiden välisiin suhteisiin

kietoutuu esimerkiksi informaatiota, luottamusta ja erilaisia odotuksia (Coleman

1990). Hallinnan prosessit voidaan määritellä kompleksisiksi systeemeiksi (Eppel

2017, s. 847; Teisman & Klijn 2008, s. 291) erityisesti kolmesta syystä. Ensinnäkin

sekä hallinnan prosesseissa että kompleksisissa systeemeissä on kyse sellaisista

13 Ks. koonti kompleksisuusteoreettisen ajattelun hyödyntämisestä poliittis-hallinnollis-

ten järjestelmien tutkimuksessa, Jalonen (2023b).

Acta Wasaensia

toisiinsa liittyvistä osajärjestelmien kokonaisuuksista, joiden toiminnot, sisällöt ja

osatekijät ovat keskenään yhteenkietoutuneita (Teisman & Klijn 2008, s. 294).

Toiseksi päätöksentekijät ja muut toimijat muodostavat kompleksisten systeemien

ajatusta mukaillen luottamukseen ja tiedonvaihtoon perustuvia sekä yhteisen ajat-

telutavan ohjaamia verkostoja (Cairney 2019, s. 5), jotka syntyvät vuorovaikutuk-

sen tuloksena (Rhodes 2008). Kolmanneksi erilaiset tehdyt päätökset voidaan

määritellä lyhyiksi vakauden hetkiksi tai dynaamisen tasapainon tiloiksi jatkuvien

päätöstarpeiden virrassa (van Buuren & Gerrits 2008, s. 385).

Hallinnan kompleksisuus syntyy ennen kaikkea toisiinsa kytköksissä olevien osa-

tekijöiden vuorovaikutuksessa muodostuvasta ennakoimattomuudesta. Komplek-

sisuutta aiheuttaa myös osatekijöiden ennakoitavastakin toiminnasta riippuma-

ton systeemitason ennakoimaton käyttäytyminen, jota ei voida johtaa takaisin yh-

teen tiettyyn osatekijään tai toimijaan. (Eppel 2017, s. 847; Marks & Gerrits 2013,

s. 899.) Tämän emergenssin puolesta puhuu myös kompleksisuusteoreettista ajat-

telua ja hallintotieteellistä tutkimusta yhdistävä ajatus siitä, että erilaiset julkisen

hallinnon rakenteet syntyvät toimijoiden välisen vuorovaikutuksen ja käyttäyty-

misen tuloksena (Rhodes 2008). Yhtenä emergenssin määritelmänä kompleksi-

suusteoreettisessa ajattelussa on näiden erilaisten rakenteiden syntyminen ilman

kontrollia ja ohjausta. Yhteiskunnallisen päätöksenteon kontekstissa tällainen oh-

jausrooli on kuitenkin poliittisella päätöksenteolla ja siellä toimivilla päätöksen-

teon elimillä. Siksi onkin esitetty, että emergentit rakenteet syntyvät keskushallin-

non puuttumisen sijaan sen olemassaolosta huolimatta. Tämä tarkoittaa esimer-

kiksi sitä, että erilaiset paikallisella tasolla tapahtuvat toiminta- ja vuorovaikutus-

mallit voivat johtaa suurempien, myös kansallisella tasolla näkyvien rakenteiden

syntymiseen. (Cairney & Geyer 2017, s. 2, 4.) Tällaisen toiminnan mahdollistumi-

nen edellyttää hallinta-ajattelulle tyypillistä verkostomaista toimintaa ja toimival-

tuuksien joustavuutta. Toimijoiden verkostomaiset yhteydet ovat keskeisessä roo-

lissa siinä, kuinka järjestelmän tavoitteet määritellään ja kuinka järjestelmän ko-

konaisuudessaan katsotaan suoriutuvan tehtävistään (Rhodes & Dowling 2018, s.

1008).

Yksi kompleksisiin systeemeihin keskeisesti liittyvä näkökulma on, että yhteiskun-

taa ja julkista hallintoa koskevat ilmiöt ovat odotettua dynaamisempia (Teisman

& Klijn 2008, s. 288). 14 Dynaamisuudella tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että

14 Kompleksisille systeemeille tyypillisiä ominaisuuksia ovat myös esimerkiksi epälineaa-

risuus (Kiel 1989; Teisman & Klijn 2008; Morçöl 2012) ja itseorganisoituminen (Teis-

man & Klijn 2008; Puustinen & Jalonen 2020). Näiden erilaisten kompleksisten systee-

mien ominaispiirteiden syvällisemmän tarkastelun sijaan todettakoon, että niitä yhdistää

keskeisesti ajatus siitä, että erilaiset kehityskulut ovat sekä voimakkuudessaan että no-

peudessaan ennakoimattomia, eikä pelkkien systeemin osatekijöiden pohjalta voida

tehdä näitä kehityskulkuja täsmällisesti kuvaavia oletuksia.

Acta Wasaensia

erilaiset toimintamallit, päätöksenteon prosessit ja instituutiot muuntuvat ja uu-

distuvat. Lisäksi eri toimijoiden välinen vuorovaikutus sekä reaktiot tämän jännit-

teen synnyttämiin muutoksiin luovat useampia sekä mahdollisia että osin ennus-

tamattomia lopputuloksia (Best ja muut 2016, s. 302; Gear 2018, s. 2–4). Tämän

vuoksi esimerkiksi kriisinaikaisten poikittaistutkimusten tuottamat tilanneku-

vaukset eivät sellaisenaan tuota ymmärrystä ilmiöiden todellisesta luonteesta,

vaan enemmänkin ilmiöiden muodosta yksittäisessä hetkessä (vrt. Teisman &

Klijn 2008, s. 288). Ilmiöiden dynaamisuus on liitetty myös rajoitettuun rationaa-

lisuuteen (Eppel 2017, s. 846). Rajoitetulla rationaalisuudella (bounded rati-

onality) tarkoitetaan sitä, että päätöksenteon todellisuus on väistämättä rajallista

sekä saatavilla olevaan informaatioon, toimijoiden kognitiivisiin kykyihin että käy-

tettävissä olevaan aikaan liittyvien puutteiden vuoksi. Tämä tarkoittaa samalla

sitä, että päätöksiä tekevät yksilöt joutuvat valitsemaan optimaalisimman sijaan

tilanteessa tyydyttävimmän ratkaisuvaihtoehdon. (Simon 1955.) On myös esitetty,

että tosiasiassa päätöksentekijät hylkäävät valtaosan saatavilla olevasta informaa-

tiosta (Cairney 2019), ja informaatiota hyödynnetään rituaalinomaisesti tai sym-

bolisesti osana päätöksenteon vakuuttavuuteen pyrkivää performanssia (Feldman

& March 1981, s. 177–178). Rajoitettu rationaalisuus on alun perin liitetty kuvaa-

maan päätöksenteon todellisuutta normaalioloissa. Siihen liittyvien huomioiden

voidaan kuitenkin katsoa korostuvan kriisitilanteissa, joissa epävarmuus kasvaa,

käytettävissä oleva tieto on varsinkin alkuvaiheessa vähäistä, ja päätöksiä on teh-

tävä näistä tosiasioista huolimatta.

Hallinnan verkostojen ja kompleksisuuden yhdistämisessä erityisen mielenkiin-

toista on, että yhtäältä julkisessa hallinnossa on nojattu vahvasti yhteiskunnalli-

seen ohjaukseen ja ylhäältä tuotettuun organisointiin, vaikka toisaalta käsiteltävät

ilmiöt eivät noudattele näiden toimintatapojen logiikkaa (vrt. Teisman & Klijn

2008, s. 288–289). Julkisen hallinnon toimintatapojen ja reaalimaailman ilmiöi-

den välisessä dynamiikassa on siis havaittavissa jännitteitä, jotka luovat muutos-

tarpeita sekä käytännön toimintamalleille että yhteiskunnallisia ilmiöitä koskevan

kokonaisymmärryksen rakentamiselle. Jännitteet voidaan nähdä kompleksisuus-

johtamisen kehikkoa mukaillen muutostarpeiden luomisen lisäksi myös muutosta

mahdollistavina tekijöinä, jotka edesauttavat tasapainoa hakevan operatiivisen

toiminnan ja tasapainoa heiluttavan aloitteellisen toiminnan välistä vuoropuhelua

(Uhl-Bien & Arena 2017; Uhl-Bien & Arena 2018).

Kompleksisten systeemien hallinta on omanlaisensa paradoksi 15. Yhtäältä niiden

ominaisuudet ja dynaaminen luonne itsessään tekevät niistä vähintäänkin

15 Paradoksilla tarkoitetaan esimerkiksi väitettä, joka ollessaan totta johtaa omaan vasta-

kohtaansa (vrt. klassinen “Tämä väite on epätosi” -paradoksi). Paradoksista puhutaan

myös silloin, kun kaksi itsessään loogista väitettä ovat keskenään ristiriitaisia johtaen

Acta Wasaensia

vaikeasti hallittavia. Toisaalta täysin hallitsemattomina systeemit voivat ajautua

kaaokseen, joka ei ole toiminnan jatkuvuuden kannalta tavoiteltava tila. Voidaan-

kin ajatella, että kompleksisten systeemien hallinnassa kontrolliin pyrkivän hal-

linnoinnin sijaan paremmin toimivat erilaiset pehmeät ohjauskeinot, kuten tuup-

paaminen (nudge), joilla pyritään hienovaraisesti ohjaamaan järjestelmää kohti

haluttua kehitystä (ks. esim. Thaler & Sunstein 2008). Kompleksisia päätöksen-

teon systeemeitä ja niihin liittyvää ohjaamista voidaan tarkastella episteemisen

hallinnan (epistemic governance) viitekehyksen kautta (Alasuutari & Qadir 2014,

s. 67) johtuen sen tavasta yhdistää informaatiota ja sen hyödyntämistä sekä hal-

linnan käytäntöjä. Erityisesti episteeminen hallinta kytkeytyy informaatio-ohjauk-

seen, sillä molempien tavoitteena on kohteena olevaan toimijaan vaikuttaminen

tiedon jakamisen avulla (ks. esim. Jalonen 2008; Stenvall & Syväjärvi 2006).

2.1.3 Episteeminen hallinta kompleksisissa systeemeissä

Episteemisen hallinnan näkökulmasta päätöksenteossa on aina lähtökohtaisesti

kyse toimijoiden episteemisistä oletuksista eli siitä, kuinka he ymmärtävät ympä-

röivän maailman ja käsillä olevan tilanteen (Alasuutari & Qadir 2014, s. 70). Pää-

töksenteon toimijat reagoivat ulkoiseen paineeseen ja ympäristön tuottamiin uh-

kiin kehittämällä uusia käytäntöjä ja toimintatapoja, joiden tueksi he etsivät eri-

laisia vakuuttavia perusteluja (Grint 2005). Vaikuttamalla tilanneymmärrykseen

pyritään samalla vaikuttamaan myös ihmisten toimintaan, valintoihin ja käyttäy-

tymiseen käsillä olevassa tilanteessa (Alasuutari & Qadir 2016, s. 636). Tilannetta

koskeva informaatio siis kehystetään tavalla, joka ohjaa vastaanottajia reagoimaan

siihen toivotulla tavalla.

Episteeminen tarkoittaa tietoa koskevaa tai tietoon liittyvää. Hallinnan konteks-

tissa episteemisyydellä tarkoitetaan lisäksi tiedon avulla toimimista (Alasuutari

2018, s. 168). Vadrot’n (2013) näkemys episteemisestä hallinnasta perustuu erityi-

sesti hallinnan kompleksisten systeemien ja niihin sisältyvän tiedon ja vallan väli-

sen yhteyden parempaan ymmärrykseen. Siinä missä Vadrot (2013) liittää epistee-

misen hallinnan erityisesti tieteen ja poliittisen päätöksenteon väliseen vuoropu-

heluun, näkevät Alasuutari ja Qadir (2014) episteemisen hallinnan linkittyvän laa-

jemmin myös muihin päätöksenteon sidosryhmiin. Episteemisessä hallinnassa on

kyse toimijoiden tavoista tarkoituksellisesti tai tahattomasti muokata muiden kä-

sityksiä ympäröivästä todellisuudesta (Alasuutari & Qadir 2014, s. 71). Muokkaa-

mispyrkimykset kohdistuvat hallinnan tunnistetun todellisuuden lisäksi myös toi-

mijoihin ja toimijuuteen sekä normeihin ja ideaaleihin (Alasuutari & Qadir 2014;

yhdessä epäloogiseen lopputulokseen. Ks. paradokseista lisää esim. Smith & Lewis

(2011); Hyyryläinen ja muut (2022).

Acta Wasaensia

Lonka & Jalonen 2023, s. 5). Kyse on lähtökohtaisesti siitä, kuinka erilaisten in-

formaatiolähteiden, arvojen ja intressien pohjalta rakentunutta ymmärrystä kana-

voidaan niille tahoille, joille tietoa halutaan välittää (Lonka & Jalonen 2023, s. 7–

8).

Episteemisen hallinnan viitekehys on linjassa sen kritiikin kanssa, mitä esimer-

kiksi Ansell ja Geyer (2017) ovat esittäneet näyttöön perustuvaa päätöksentekoa

kohtaan. 16 Heidän mukaansa näyttöön perustuvan päätöksenteon ongelmat liit-

tyvät ensinnäkin sen epärealistiseen käsitykseen päätöksentekoa koskevaa var-

muutta ja tietoa kohtaan. Toiseksi ongelmallisuus näyttäytyy sen sisältämässä aja-

tuksessa päätöksenteon hierarkkisuudesta ja erityisesti näyttöön perustuvan pää-

töksenteon ylhäältä alaspäin tapahtuvan ohjauksen korostamisesta. Erityisesti

nämä ongelmat tulevat esille siinä, että pelkän tieteellisen tiedon ja esimerkiksi

vaikuttavuusarvioiden muodostaman ”kovan” näytön lisäksi episteemisessä hal-

linnassa nähdään, että päätöksentekoon vaikuttaa myös ”pehmeä” näyttö, joka ra-

kentuu erilaisten arvojen, ideologioiden ja kokemusten varaan. Episteeminen hal-

linta toimii siis työstämällä ihmisten näkemyksiä näitä ympäröivästä sosiaalisesta

todellisuudesta. (Alasuutari & Qadir 2016, 2019.) Esimerkiksi Syväterä (2020, s.

49) lähestyykin hallintaa järjestelmänä, jossa erilaiset toimijat pyrkivät vaikutta-

maan toisten tapaan nähdä ympäröivä maailma ja toimia tähän maailmankuvaan

nojaavalla tavalla. Pyrkimyksenä on yhtäältä saada aikaan muutoksia ja toisaalta

ylläpitää yhteiskunnan sosiaalisen järjestelmän tasapainoa (Alasuutari & Qadir

2019, s. 3).

Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on kyse erilaisten episteemisten toimijoiden

välisestä valtataistelusta (vrt. Alasuutari 2018, s. 175). Samalla episteeminen hal-

linta linkittyy Sabatierin ja Weiblen (1998) ajatukseen siitä, kuinka ihmisten aju-

rina poliittiseen päätöksentekotyöhön toimii näiden halu siirtää omat uskomuk-

sensa toimintaan. Sekä Sabatierin ja Weiblen näkemys mielipideryhmittymistä

että episteemisten yhteisöjen alkuperäinen ajatus kuvaavat tiedon jakamiseen ja

päätöksentekoon vaikuttamiseen tähtäävien verkostojen toimintaa. Episteemisillä

yhteisöillä tarkoitetaan niitä yhteisen asiantuntijatiedon ja osaamisen yhdistämien

toimijoiden verkostoja, joilla on poliittisten päätösten kannalta merkityksellistä

tietämystä tietystä aiheesta tai kontekstista (vrt. Haas 1992, s. 3). Haasin (1992)

näkemyksestä poiketen episteemisillä yhteisöillä viitataan tässä väitöstutkimuk-

sessa tieteellisten verkostojen lisäksi laajemmin myös yhteisten arvojen ja koke-

musten sekä yhteisten tavoitteiden yhdistämiin ryhmittymiin. Vaikka sekä epis-

teemiset yhteisöt että mielipideliittoumat perustuvat yhteiselle uskomus- tai arvo-

järjestelmälle, korostuu episteemisten yhteisöjen kohdalla näkemys

16 Näyttöön perustuvaa päätöksentekoa tarkastellaan tarkemmin erityisesti alaluvussa

2.2.3.

Acta Wasaensia

tietopohjaisista verkostoista, jotka luovat yhteistä ymmärrystä, ja joiden jäsenet

pyrkivät vaikuttamaan päätöksentekoon (Haas 1992; Mavrot & Sager 2012.)

Toimijoiden välisen valtataistelun kautta episteeminen hallinta kytkeytyy poliitti-

seen retoriikkaan, jonka tarkoituksena on muodostaa vakuuttavia diskursseja ja

argumentteja vallitsevasta tilanteesta ja sen edellyttämistä ratkaisuista (Alasuutari

& Qadir 2019; Condor ja muut 2013; Pi Ferrer & Rautajoki 2020). Päätöksenteon

kontekstissa käytetty poliittinen puhe voidaan jakaa koordinoivaan ja kommuni-

koivaan puheeseen. Näistä koordinoivalla puheella tarkoitetaan poliittisten toimi-

joiden välillä käytävää, argumentoivaksi ja puntaroivaksi kuvailtua keskustelun ta-

paa. Kommunikoiva puhe taas on päättäjien ja kansalaisten välillä käytettävää pu-

hetta, jolla pyritään selittämään ja perustelemaan asioita. (Pi Ferrer & Rautajoki

2020, s. 209.) Episteeminen hallinta linkittyy molempiin näistä puhetavoista joh-

tuen sen pyrkimyksestä sekä vakuuttavaan argumentointiin että uskottavaan pe-

rusteluun. Olipa kyse koordinoivasta tai kommunikatiivisesta puheesta, molem-

missa toiminnan tavoitteena on kohderyhmän tunnistamisen hyödyntäminen ar-

gumentoinnin perustana (vrt. Santos 2021, s. 11). Esimerkiksi poliittiset päättäjät

voivat käyttää parlamentissa enemmän kansallisiin vastuisiin ja kehittymistarpei-

siin nojaavaa suhteellisuuspuhetta, kun taas mediassa samat päättäjät voivat hyö-

dyntää ulkoisiin rajoitteisiin ja vaihtoehtojen puutteeseen nojaavaa epäpolitisoi-

vaa puhetta (Pi Ferrer & Rautajoki 2020, s. 214). Episteeminen hallinta on strate-

gista valintaa, johon vaikuttavat päätösten toivotut lopputulokset, haluttuja pää-

töksiä tukeva tietopohja sekä vakuuttamisen kohderyhmä.

Episteemisen hallinnan taustalta voidaan löytää foucaultilainen ajatus vallan ja

tiedon välisestä yhteydestä, niiden yhteenkietoutumisesta sekä niiden vaikutuk-

sesta hallintaan (Foucault 1980). Foucault’n näkemyksen mukaisesti myös epis-

teeminen hallinta tulkitsee vallan liikkuvana ja käyttöarvoisena resurssina omis-

tettavuuden sijaan. Lisäyksenä aikaisempiin hallintaa ja valtaa koskeviin teorioi-

hin episteemisen hallinnan viitekehyksessä tunnistetaan uudenlainen kerros po-

liittisen päätöksenteon prosessissa, mikä ilmentää sitä, kuinka eri toimijat käyttä-

vät sosiaalista asemointiaan muihin vaikuttamiseksi (Alasuutari & Qadir 2014).

Valta nähdään ominaisuuden sijaan enemmänkin prosessina, jossa kyse on erilai-

sista strategisista keinoista ja toimintatavoista (Alasuutari 2018, s. 182). Jo Webe-

rin (1978) näkemys vallasta liittyy siihen, kuinka toimijat pystyvät saamaan oman

mielipiteensä näkyviin muiden kustannuksella. Weberille kyse oli kuitenkin tie-

dostetusta ja tarkoituksellisesta toiminnasta, kun taas Alasuutarin ja Qadirin nä-

kemys huomioi myös hallinnan tiedostamattoman puolen. Episteemisen hallin-

nan näkökulma kytkeytyykin Weberin valta-ajattelua paremmin hallinta-ajattelun

kontekstiin, jossa kyse on ylhäältä alaspäin tapahtuvan hallinnoinnin sijaan ver-

kostojen kytkeytyneisyydestä ja siinä rakentuvasta vaikuttamisesta (vrt. Bovaird &

Acta Wasaensia

Loeffler 2015; Gjaltema ja muut 2020; Rhodes 2007). Valta on keskeisesti erilai-

siin poliittisiin järjestelmiin kytkeytyvä ilmiö (Alasuutari 2018, s. 169; Arendt

1970, s. 52). Vallan olemassaolon kiistämisen sijaan episteeminen hallinta siirtää

huomiota valtaa omaaviin toimijoihin ja tämän vallan taustalla oleviin tekijöihin,

kuten ilmaisun ja informaation kehystämisen tapoihin (Alasuutari 2018, s. 169).

Verkostomainen hallinta on luonnostaan poliittista, sillä erilaiset toimijat pyrkivät

käyttämään valtaa edistääkseen omia tavoitteitaan ja intressejään (Loeffler 2015,

s. 210). Episteeminen hallinta kiinnittää huomiota juuri näihin päätöksenteon

taustalla olevan tiedon muodostamiseen ja jäsentämiseen liittyviin valtarakentei-

siin ja -suhteisiin (Vadrot 2013). Episteemisen hallinnan viitekehys esittää, että

hallinnan verkosto muodostuu erilaisista episteemisistä yhteisöistä, joissa toimi-

joilla on eri teemoihin liittyvää asiantuntemusta ja tietämystä. Eliitin hallitseman

päätöksenteon ohella episteemisessä hallinnassa korostetaan erilaisista asiantun-

tijoista muodostuvaa kokonaisuutta (Blanco 2017, s. 98–99). Formaalin päätök-

sentekokoneiston ulkopuolisten toimijoiden tehtävänä on osaltaan varmistaa pää-

töksenteon tietoperustan monimuotoisuutta ja siten vahvistaa esimerkiksi kriisei-

hin varautumista koskevan suunnittelun tietopohjaa (Blanco 2017, s. 98–99; Räi-

sänen ja muut 2023, s. 4). Episteeminen hallinta onkin kuvattu yhdeksi osaksi hy-

vää hallintaa, sillä se mahdollistaa läpinäkyvien ja luotettavien prosessien ja toi-

mintatapojen muodostamisen päätöksenteon eri vaiheissa (Blanco 2017, s. 90).

Kompleksisuusteoreettisen ajattelun näkökulmasta tarkasteltuna vallassa on kyse

toimijoiden välisissä suhteissa ilmenevästä resurssien epäsuhdasta (Eppel 2017, s.

855). Yhteiskunnallisen päätöksenteon kontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että tut-

kitun tiedon kysynnän ja tarjonnan välinen epäsuhta luo kilpailua tietoa tuottavien

tahojen välille. Tämä taas johtaa siihen, että menestyäkseen päätöksenteon tieto-

perustan luomisessa tiedeyhteisö ja muut tiedon tuottajat joutuvat käyttämään

erilaisia suostuttelukeinoja ja muodostamaan liittoumia omaa näkökulmaansa

vahvistaakseen (Cairney 2016, s. 13). Esimerkiksi politiikan tutkimuksessa onkin

huomioitu näytön ja vakuuttamisen välinen yhteys, kun eri toimijat pyrkivät yh-

distämään faktoja tunnepohjaiseen vetoamiseen, korostamaan erilaisten ratkaisu-

jen moraalista arvoa tai tulkitsemaan näyttöä ennalta tunnustettujen arvojen poh-

jalta (Cairney 2019, s. 4). Päätöksenteossa vallan dynamiikka näkyy siinä, että

vaikka päättäjillä on valta tehdä päätöksiä, heillä ei ole valtaa muiden toimijoiden

tapaan toimia näiden päätösten pohjalta (Eppel 2017, s. 855). Näin päästään epis-

teemisen hallinnan ytimeen, jossa kysymys on pyrkimyksestä vaikuttaa toisten ta-

paan tulkita tuotettua informaatiota. Tulkintojen puolestaan uskotaan vaikuttavan

siihen, millaista toimintaa informaatio saa aikaiseksi.

Acta Wasaensia

Episteemistä hallintaa kohtaan on esitetty toiveita liittyen sen mahdollisuuksiin

muuntaa poliittiseen päätöksentekoon kohdistettu skeptisyys ja kyynisyys luotta-

mukseksi ja kansalaisten tuottamaksi päätösten legitimoinniksi. Muutosta perus-

tellaan episteemisen hallinnan kyvyllä vähentää poliittisen eliitin valtaa päätök-

senteossa. (Blanco 2017, s. 99.) Erityisesti pakottavissa tilanteissa kansallisen pää-

töksenteon taustalla olevissa perusteluissa on havaittu epäpolitisoitumista, joka

voi esiintyä esimerkiksi ilmauksina vaihtoehtojen puuttumisesta tai yleisestä poik-

keustilanteesta (Pi Ferrer & Rautajoki 2020, s. 207, 213). On kuitenkin esitetty

myös epäilyksiä siitä, kuinka halukkaita hallinnon toimijat ovat luovuttamaan val-

taansa muille asiantuntijoille läpinäkyvyyden ja integriteetin lisäämiseksi (Blanco

2017, s. 99) ja toisaalta sille, kuinka paljon vallan jakamisessa on kyse pyrkimyk-

sestä väistellä päätöksentekoon liittyviä vastuita ja seuraamuksia (Pi Ferrer & Rau-

tajoki 2020, s. 207). Tämä huomio on erityisen merkittävä kriisitilanteissa, joissa

epävarmuus lisääntyy, ja sekä itse kriisien että niihin vastaamiseksi tehtyjen pää-

tösten vaikutukset ovat ennalta tunnistamattomissa. Episteeminen hallinta voikin

toimia myös yhtenä tapana välttää päätöksenteosta seuraavia moitteita (Hinter-

leitner 2017; Weaver 1986). Erityisesti korkean riskin tilanteissa onkin katsottu

vedottavan korostuneesti tieteelliseen tietoon ja ontologiseen auktoriteettiin, kun

taas arkisemmissa asioissa poliittisempi arvoihin ja intresseihin perustuva reto-

riikka korostuu (Syväterä 2020, s. 66). Tämä näkyi konkreettisesti esimerkiksi ko-

ronapandemian aikana, jolloin kriisin alkuvaiheessa suuri epävarmuus ja kor-

keiksi arvioidut riskit johtivat vahvasti lääketieteelliseen tietoon ja auktoriteettiin

nojaavaan päätöksentekoon. Kriisin pitkittyessä epävarmuus väheni, vaikkei mis-

sään vaiheessa täysin poistunutkaan, ja päätöksenteon toimijoiden välisessä kes-

kustelussa alettiin nähdä vahvemmin esimerkiksi poliittisiin ideologioihin ja ar-

voihin viittaavaa puhetta. (Rantamäki 2023a.)

Hallinnan järjestelmät voidaan tulkita episteemisten yhteisöjen (epistemic com-

munity) kaltaisina päätöksentekoon liittyvään vaikuttamiseen pyrkivinä verkos-

toina (Haas 1992; Mavrot & Sager 2018) tai mielipideliittoumina (advocacy coali-

tions) eli ryhmittyminä, joiden tarkoituksena on edistää omia uskomuksiaan ja nä-

kemyksiään poliittisessa päätöksenteossa (Cairney 2016, s. 29). Näitä molempia

yhdistää tiedonjakamisen keskeisyys (Mavrot & Sager 2016), ja erityisesti epistee-

misten yhteisöjen kohdalla tieto nähdään arvokkaana vaihdonvälineenä ja resurs-

sina (Haas 1992).

Acta Wasaensia

2.2 Informaation rooli kriiseissä ja niihin varautumisessa

2.2.1 Informaatio resurssina

Tässä tutkimuksessa informaatio määritellään resurssiksi, jolla on keskeinen mer-

kitys sekä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa että sen taustalla olevassa vuoro-

vaikutuksessa. Yhteiskunnallinen päätöksenteko ymmärretään tavanomaisesti

jatkuvaksi ja kehämäiseksi prosessiksi, joka etenee ongelman määrittelystä ratkai-

sun muotoiluun, päätöksentekoon, päätösten implementointiin ja lopulta tehtyjen

ratkaisujen arviointiin. Tästä yhtenä esimerkkinä voidaan käyttää Lasswellin

(1956) esittämää politiikkasyklin (policy cycle) mallia, jossa päätöksenteko on ja-

ettu viiteen vaiheeseen. Poliittisen päätöksenteon prosessi ei kuitenkaan välttä-

mättä noudattele lineaarisesti etenevää toimintalogiikkaa, vaan syklin vaiheisiin

keskittymistä oleellisempaa on prosessi kokonaisuutena. Kompleksisuusteoreetti-

nen näkökulma huomioikin julkishallinnollisen päätöksenteon prosessiin väistä-

mättä liittyvän dynamiikan, joka johtuu esimerkiksi toimijoiden moninaisuudesta

ja näiden välisestä epälineaarisesta vuorovaikutuksesta (Eppel 2017, s. 853). Tässä

tutkimuksessa päätöksentekoa ei tarkastellakaan vaiheittaisena prosessina vaan

huomio kiinnitetään prosessin taustalla oleviin verkostoihin, niiden muodosta-

maan järjestelmään ja tässä järjestelmässä tapahtuvaan vuorovaikutukseen. Infor-

maation merkityksellisyys resurssina kytketään tässä tutkimuksessa kriiseihin ja

niihin varautumiseen. Näitä koskeva päätöksenteko muodostuu järjestelmästä,

jossa suuri määrä toimijoita vaikuttaa päätöksiin useilla hallinnon tasoilla, joilla

jokaisella on oma yhdistelmänsä erilaisia virallisia ja epävirallisia sääntöjä (Cair-

ney 2019, s. 5).

Episteemisten yhteisöjen kontekstissa informaatio ja tieto ovat vaihdonvälineitä

(Alasuutari & Qadir 2016, s. 637) ja yhteistoiminnan valuuttaa (Emerson ja muut

2012, s. 16), joilla on erilaisia käyttötarkoituksia. Niitä voidaan hyödyntää instru-

mentaalisena, käsitteellisenä ja poliittisena resurssina. Instrumentaalisella käy-

töllä viitataan tiedon hyödyntämiseen ongelmanratkaisun välineenä. Instrumen-

taalisella tiedonkäytöllä tarkoitetaan siis lineaarista informaation ja päätöksen-

teon yhteyttä, jossa tiedon keräämisestä seuraa tämän tiedon pohjalta tehtyjä ra-

tionaalisia päätöksiä (Sandberg & Alvesson 2021, s. 500). Esimerkkinä instrumen-

taalisesta tiedon käytöstä kriisitilanteissa on koronapandemian aikainen tartunta-

tilastojen vaikutus määriteltyihin rajoitustoimenpiteisiin, vaikkei instrumentaali-

nen tiedon hyödyntäminen pelkiltään sovellukaan pirullisten ongelmien ratkaise-

miseen (Laihonen ja muut 2022, s. 222). Käsitteellisellä tiedon käytöllä sen sijaan

tarkoitetaan toimintapolitiikan taustalla olevaa ideointia ja taustavaikuttamista.

Käsitteellisellä hyödyntämisellä viitataan siis instrumentaalista käyttöä

Acta Wasaensia

laajempaan vaikutukseen, jonka tarkoituksena on vaikuttaa esimerkiksi päätök-

sentekijöiden ymmärrykseen ja asenteisiin yksittäisen päätöksen tai politiikkarat-

kaisun sijaan. Poliittisesta käytöstä on kysymys silloin, kun tietoa hyödynnetään

ennalta määriteltyjen ratkaisujen läpiviemisessä. (Newman 2017; Nutley ja muut

2007.) Voidaan esimerkiksi tehdä tulkintoja siitä, että pandemian alussa tehty

päätös kasvomaskien käytön suosittelematta jättämisestä oli niiden riittävyyteen

liittyvä poliittinen päätös, jota perustelemaan käytettiin niiden hyödyttömyyttä tu-

kevaa tietoa.

Käyttötarkoitusten jaottelu peilautuu myös Berardon ja Lubellin (2016, s. 741) nä-

kemykseen siitä, että yhteiskunnalliseen päätöksentekoon liittyy sekä tieteellistä

että poliittista tietoa, joista molemmat vaikuttavat siihen, millaisena todellisuus

nähdään, sekä siihen, mitä pidetään mahdollisena ja suotavana. 17 Poliittisella tie-

dolla viitataan erityisesti toimijoilla olevaan informaatioon toisten toimijoiden po-

liittisista mieltymyksistä ja strategioista (Berardo & Lubell 2016, s. 741), mikä vah-

vistaa aikaisemmin esitettyä tulkintaa yhteiskunnallisen päätöksenteon ja epistee-

misen hallinnan välisistä yhteyksistä. Poliittisella tiedolla voidaan tarkoittaa esi-

merkiksi ymmärrystä toisten puolueiden tai poliittisten toimijoiden toimintaan

vaikuttavista puoluepoliittisista suunnitelmista tai periaateohjelmista. Tämänkal-

tainen poliittinen tieto voi auttaa jäsentämään tieteellistä tietoa siten, että tiedosta

korostetaan tiettyjä näkökulmia ja jätetään osa näkökulmista huomiotta. Poliitti-

nen tieto auttaa tunnistamaan sellaisia ratkaisuja, jotka hyödyttävät eri toimijoita

ja näiden intressejä, kun taas tieteellinen tieto voi auttaa pääsemään sopimukseen

sopivista keinoista halutun tavoitteen saavuttamiseksi (Berardo & Lubell 2016, s.

741). 18

Informaatio on resurssina erityinen. Muista resursseista poiketen informaatio ei

vähene vaan lisääntyy käytettäessä (Eaton & Bawden 1991, s. 157). Toisaalta infor-

maatiolla ei ole juurikaan arvoa ellei sitä hyödynnetä. Informaation vaihtoon liit-

tyvä vuorovaikutusprosessi voi olla hyödyllistä sekä tiedon jakajalle että vastaan-

ottajalle. Muita informaatiolle ominaisia ja ainutlaatuisia piirteitä ovat sen kyky

tiivistyä ja yhdistyä, sen tapa levitä kontrollista huolimatta, sen mahdollisuudet

olla yhtäaikaisesti sekä jaettua että pidettyä, sekä sen kyky kulkea lähes välittö-

mästi paikasta toiseen erilaisten virtuaalisten kanavien avulla (Eaton & Bawden

1991, s. 157). Informaatio onkin jotain, joka on paitsi jatkuvassa muutoksessa,

myös jatkuvassa virtauksessa (Workman ja muut 2009, s. 76). Informaatiovirrat

17 Vrt. episteemisen hallinnan tavoite vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset näkevät ympäröi-

vän maailman, oman asemansa ja roolinsa, sekä maailmassa vallitsevat arvot ja normit.

Episteemistä hallintaa käsitellään tarkemmin alaluvussa 2.1.3.

18 Sekä tiedossa poliittisena resurssina että poliittisen ja tieteellisen tiedon välisessä jän-

nitteessä voidaan nähdä politiikkaperusteisen näytön kaltaisia piirteitä, ks. alaluku 2.2.3.

Acta Wasaensia

19 kuljettavat maailman tapahtumista ja päätöksentekoa koskettavista asioista sig-

naaleita (Workman ja muut 2009, s. 76), joita erilaisin toimin suodatetaan, pysäy-

tetään tai voimistetaan (May ja muut 2008). Päätöksenteossa tehdään näiden sig-

naalien ja niiden merkityksellisyyden välistä priorisointia, ja poliittisen tahtotilan

mukaiset signaalit nostetaan päätöksenteon agendalle (Workman ja muut 2009,

s. 78).

Vaikka informaatioon eivät pädekään perinteiset resursseihin liittyvät rajoitteet

(Eaton & Bawden 1991, s. 164), ei sen erikoislaatuisuus kuitenkaan tarkoita sitä,

etteikö olemassa oleva informaatio voisi olla käsillä olevan tilanteen kannalta

puutteellista. Muista resursseista poiketen yhtenä informaatioon liittyvänä käy-

tännön haasteena on puutteellisuuden lisäksi sen liiallisuus. Päätöksenteon ilmiöt

ovat luonnostaan kompleksisia ja moniulotteisia (Workman ja muut 2009, s. 83).

Tämä aiheuttaa ensinnäkin sen, että ilmiöiden kaikkia kytkeytyneisyyksiä on vai-

kea ellei mahdoton tunnistaa. Toiseksi ilmiöiden luonne vaikuttaa siihen, että niitä

voidaan tarkastella useista eri poliittisista tavoitteista tai näkökulmista käsin. Esi-

merkiksi koronapandemiaa voidaan tarkastella terveystieteellisestä näkökul-

masta, jolloin päätösten perusteena voidaan käyttää tartuntoihin tai kuolleisuu-

teen liittyviä tilastoja. Toisaalta pandemia voidaan kehystää myös taloudellisena

haasteena, jolloin erilaisia toimia perustellaan kansainvälisen kaupan tai brutto-

kansantuotteen näkökulmasta. Nämä eri tavoin perustellut toimet eivät välttä-

mättä ole keskenään samanlaisia, vaan ilmiön eri ulottuvuuksia koskevan tiedon

perusteella voidaan tukea hyvinkin erilaisia päätöksiä ja toimia. Tämä tarkoittaa

myös sitä, että mitä enemmän ilmiötä koskevia näkökulmia on, sitä enemmän in-

formaatiota tuotetaan eri näkökulmien tueksi, sillä ongelman asettelua tai ratkai-

suja koskevan informaation saatavuus luo yhdenlaisen etulyöntiaseman (Work-

man ja muut 2009, s. 84). Samalla luodaan informaation ylituotantoa, joka haas-

taa relevantin tiedon löytämistä. Priorisointi nousee erityisen keskeiseksi tilan-

teissa, joissa informaatiotuotanto on liiallista (Workman ja muut 2009), sillä in-

formaatiotulvassa relevantti tieto herkästi hukkuu epäolennaiseen informaatioon

(Juntunen & Hyvönen 2020, s. 84). Hyödyllisen informaation tunnistamiseen ja

paikantamiseen liittyvien haasteiden lisäksi liiallisella ja puutteellisella tiedolla on

tunnistettu olevan keskenään samanlaisia seurauksia, kuten heikentynyt kyky

noudattaa ohjeita ja käskyjä (Masip ja muut 2021). Informaation puutteella ja lii-

allisuudella onkin keskinäisiä yhteyksiä, vaikkakin myös eroavaisuuksia. Esimer-

kiksi Daft ja Lengel (1986) kiteyttävät informaation puutteen liittyvän erityisesti

epävarmuuteen, kun taas sen liiallisuus linkittyy epäselvyyteen ja monitulkintai-

suuteen. Epävarmuuden vähentämiseksi tarvitaan informaation lisäämistä ja

19 Esimerkiksi Laihonen (2005; 2006) on tutkinut tietovirtoja ja tiedolla johtamista

kompleksisissa systeemeissä. Laihosta mukaillen informaatiovirrat nähdään vuorovaiku-

tuksellisina tapoina kuljettaa informaatiota sekä systeemin sisällä että sen rajojen ylitse.

Acta Wasaensia

vastausten etsimistä, kun taas epäselvyyden vähentäminen edellyttää informaa-

tion selkiyttämistä ja yhteistä merkityksellistämistä (Daft & Lengel 1986, s. 561).

Erityisesti informaation paljoutta koskevien haasteiden kohdalla joudutaan tasa-

painottelemaan tiedon totuudenmukaisuuden sekä erilaisten tiedon käyttöön liit-

tyvien huomionhakuisten strategioiden välillä (Seger ja muut 2020, s. 2). Infor-

maation epäsuhtaan liittyvät haasteet ovat merkityksellisiä normaaliaikoina,

mutta korostuvat entisestään kriisitilanteissa, joita kuvaavat sekä korkea epävar-

muus että epäselvyys (Daft & Lengel 1986, s. 557).

Informaation kuvaaminen resurssina on herättänyt myös kriittistä keskustelua.

Löyhän ’informaatio on tärkeää’ -argumentin sijaan huomiota olisi syytä kiinnittää

vahvemmin informaation tuottamaan arvoon. Tätä arvoa on kuitenkin vaikea

määrittää ennen informaation vastaanottamista, ja todellinen arvo saattaa reali-

soitua vasta pitkän ajan päästä vaihtotapahtumasta. (Eaton & Bawden 1991, s. 156,

161.) Tämä ajallinen epäsuhta tuottaa haasteita erityisesti kriisitilanteissa, joissa

päätöksiltä edellytetään nopeaa vaikuttavuutta. Esimerkiksi koronapandemia toi

kuitenkin hyvin esille sen, kuinka sekä kriisien ja niihin vaikuttavien tekijöiden

kytkeytyneisyyden tuottamista vaikutuksista että tehtyjen päätösten vaikuttavuu-

desta on vaikea ellei mahdoton sanoa mitään varmaa kriisin aikana tai edes akuu-

tin kriisitilanteen väistyessä. Informaation käyttöä resurssina haastaakin siihen

väistämättä liittyvä epävarmuus (Stehr 2001). Informaatio ei ole resurssina staat-

tinen ja varastoitavissa oleva, vaan dynaaminen muutosvoima (Eaton & Bawden

1991, s. 163). Informaation merkityksellisyydestä huolimatta sitä ei ole otettu kes-

keisenä elementtinä huomioon esimerkiksi sosiaalisissa suhteissa tapahtuvaa ai-

neettoman pääoman vaihtokauppaa koskevassa tutkimuksessa (Bourdieu 1986),

ja informaatiovirtojen ja hallinnollisen toiminnan välinen systeemitason tutkimus

on puutteellista (Workman ja muut 2009, s. 77). Systeeminen ote voi auttaa myös

informaatiotulvan tuottamissa haasteissa. Kun ilmiöitä tarkastellaan yhteisesti eri

näkökulmia osallistaen, vähennetään tarvetta luoda erillisiä keskusteluita ja sii-

loutunutta tiedontuotantoa.

Tässä tutkimuksessa informaation mitattavuuden ja hallittavuuden sijaan infor-

maatio nähdään Eatonia ja Bawdenia (1991) mukaillen uudistumiseen ja muutok-

seen rohkaisevana ja sitä kautta arvoa tuottavana resurssina, jonka merkitys on

erityisen keskeinen yhteiskunnallisten kriisien ja uhkien kontekstissa (Juntunen

& Hyvönen 2020, s. 80).

2.2.2 Tietämättömyyden problematiikka

Tietäminen on tietämättömyyttä (ignorance) mielekkäämpää. Tietämättömyy-

dellä onkin monesti negatiivinen kaiku, sillä se yhdistetään esimerkiksi

Acta Wasaensia

tyhmyyteen tai osaamattomuuteen (Bernstein 2009). Tietämättömyys voidaan

kuitenkin nähdä myös yhtenä merkittävänä osana tietämistä (Jalonen 2023a) ja

siten myös keskeisenä päätöksentekoon vaikuttavana elementtinä. Tietämättö-

myyden tunnustaminen luo raameja oman tietämyksen ja sen rajallisuuden ym-

märtämiselle sekä yhteiskunnallisen päätöksenteon kannalta keskeisen rajoitetun

rationaalisuuden hyväksymiselle (Simon 1955). Voidaan ajatella, että ilman tietä-

mättömyyden hyväksymistä on vaikea tunnistaa myöskään uuden informaation

tarvetta. Parhaimmillaan tietämättömyys voi muodostua tiedontarpeiden täyttä-

mistä aktivoivaksi muutosvoimaksi.

Tieto ja tietämättömyys eivät ole toistensa vastakohtia, vaan niiden välinen dyna-

miikka on paljon tätä monimuotoisempaa. Tietämättömyys on ilmiö, joka ei liity

pelkästään tiedon puutteeseen, vaan se voi ilmetä useilla eri tavoilla (ks. esim. De-

Nicola 2018; Jalonen 2023a; McGoey 2014; Proctor & Schiebinger 2008). Tämän

tutkimuksen kontekstissa tietämättömyys on kiinnostava kolmesta näkökulmasta,

jotka ovat tietämättömyys tiedon puutteena, tietämättömyys strategisena toimin-

tana sekä tietämättömyys muutosvoimana. Nämä kolme tietämättömyyden ulot-

tuvuutta ovat keskeisiä kriisinaikaisen päätöksenteon kontekstissa, joka voidaan

nähdä sellaisena sosiaalisena prosessina, jossa sekä tieto että tietämättömyys ra-

kentuvat ja kehystyvät (vrt. Gross 2010).

Kun tietämättömyyttä tarkastellaan tiedon puutteena, kysymys on siitä, että yh-

delläkään yksittäisellä toimijalla ei voi olla kaikkea tarvittavaa informaatiota (Ep-

pel 2017, s. 856). Päätöksentekijöiden kyky kerätä ja käsitellä informaatiota on ra-

jallinen. Lisäksi heidän on mahdollista keskittyä valikoidusti vain osaan asialis-

talla olevista kysymyksistä. Merkittävä osa asioita koskevasta informaatiosta jäte-

tään tosiasiassa melko vähälle huomiolle. (Cairney & Geyer 2017, s. 3.) Myös eri-

laiset institutionaaliset säännöt ja toimintatavat, kuten lait, voivat rajoittaa tiedon-

kulkua poliittisissa päätöksenteon prosesseissa (Eppel 2017, s. 854) ja siten johtaa

tiedon puutteena ilmenevään tietämättömyyteen.

Tietämättömyyttä voidaan hyödyntää myös strategisesti (McGoey 2014). Tällöin

saatetaan pyrkiä esimerkiksi välttämään päätöksentekoon tai sen seurauksiin liit-

tyvää vastuuta (vrt. moitteen välttäminen). Strateginen tietämättömyys ei välttä-

mättä aina sekään ole negatiivista, vaan tarkoituksellisella tietämättömyydellä voi-

daan pyrkiä ehkäisemään esimerkiksi päätöksentekoon liittyviä vinoumia kuvitte-

lemalla osa saatavilla olevasta informaatiosta olemattomaksi (vrt. Rawls 1999).

Näin päätöksenteon tietämättömyys voidaan nähdä osaltaan myös positiivisena il-

miönä, jolla pyritään parantamaan tasapuolisuutta asioiden käsittelyssä. Tätä tie-

tämättömyyden verhoksikin 20 kutsuttua yhteiskunnallisen päätöksenteon

20 ’Veil of Ignorance’ (Rawls 1999).

Acta Wasaensia

tarkastelun tapaa voidaan kuitenkin perustellusti kritisoida muun muassa siksi,

että todellisuudessa päätöksentekijät ovat aina ainakin jossain määrin tietoisia

siitä, minkälaisessa yhteiskunnassa he tekevät päätöksiä ja minkälaisessa roolissa

he itse yhteiskunnassa ovat.

Tietämättömyys on myös muutosvoima, sillä jos arvelisimme, että kaikki on jo tie-

dettyä, emme vaivautuisi etsimään ja analysoimaan uutta informaatiota. Uuden

tietäminen siis edellyttää jonkin tasoista tietämättömyyttä. Tietämisen luuleminen

voikin olla vaarallisempaa kuin tietämättömyyden myöntäminen. Esimerkiksi

Heino ja muut (2022, s. 6) tuovat esille sen, kuinka yksi yhteiskunnallisen varau-

tumisen haavoittuvuus on uskomus siitä, että yhteiskunnallisesti vaarallisin uhka

on mahdollista tunnistaa ja määritellä. Luulo vaarallisimman uhkan olemuksesta

voi tuudittaa valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, jossa yllätyksellisyyttä ei

riittävällä tavalla huomioida. Aikaisemmassa tutkimuksessa onkin todettu, että

suomalaisessa varautumisessa ei riittävällä tavalla tunnisteta erilaisten kriisien

kytkeytyneisyyttä ja erilaiset rajat ylittävää luonnetta, ja jo ennen koronapande-

miaa pandemiavarautumisen todettiin olevan riittämättömästi joustavaa, jotta se

kykenisi vastaamaan esimerkiksi rokotteisiin reagoimattomien virusten tuotta-

miin kriiseihin (Räisänen ja muut 2023, s. 9–10). Tietämättömyys voi tuottaa po-

sitiivista epävarmuutta, joka motivoi hankkimaan uutta informaatiota ja mahdol-

lisesti luomaan uusia informaatiota tuottavia yhteyksiä. 21

Tietämättömyyden tarkastelu näiden kolmen ulottuvuuden kautta tuo esille sen,

kuinka tietämättömyys voi myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa esiintyä eri-

laisin tavoin. Erityisen keskeiseksi tietämättömyys nousee kriisitilanteissa, joissa

tiedon puute on tiedon riittävyyttä todennäköisempää. Tietäminen ja tiedon puute

kuuluvat saman janan eri päihin (McGoey 2012). Päätöksenteon todellisuudessa

kuitenkaan harvoin sijaitaan täysin kummassakaan janan ääripäässä, vaan enem-

mänkin tasapainotellaan näiden ääripäiden välisessä tilassa. Täydellisen tietämät-

tömyyden sijaan todellisuutta kuvaavampi termi onkin tiedon vaillinaisuus tai

epätäydellisyys (vrt. Smithson 1988). Jokaista tietämättömyyden ulottuvuutta voi-

daan tarkastella eri näkökulmista tuoden esille sen, ettei tietämättömyys ole lähes-

kään aina negatiivinen ilmiö. Kaiken kaikkiaan tietämättömyys on paitsi väistä-

mätöntä, myös välttämätöntä. Tietämättömyyden välttämättömyys edellyttää sekä

tietämättömyyden tunnustamista että sen hyödyntämistä päätöksentekoa ja sen

tietopohjaa edistävällä tavalla (Parviainen ja muut 2021).

21 vrt. omien tavanomaisten yhteyksien ulkopuolisiin yhteyksiin viittaava siltaava sosiaali-

nen pääoma, ks. esim. alaluku 2.3.2.

Acta Wasaensia

2.2.3 Tietopohjaisen päätöksenteon haasteet

Tietopohjaisen päätöksenteon 22 ajatus nojaa vahvasti reduktionistiseen ja kau-

saaliseen ajatteluun, jossa näyttö kuvaa tiettyjen toimenpiteiden kykyä vastata kä-

sillä oleviin ongelmiin tai tuottaa toivottuja lopputuloksia (Ansell & Geyer 2017;

Laihonen ja muut 2022; Newman 2017). Tietopohjaisen toiminnan voidaankin

katsoa nojaavan positivistiseen maailmankuvaan, jossa asiat ovat tiedettävissä ja

ongelmat perustavanlaatuisesti ratkaistavissa (Parkhurst 2016, 376). 23 Kapeasti

ajateltuna tietopohjaisessa päätöksenteossa on kyse yhdistelmästä tieteelliseen

näyttöön perustuvaa ongelman tunnistamista sekä näytön pohjalta parhaimmaksi

arvioidun vaihtoehdon valintaa (Cairney 2019, s. 7). Päätöksenteon prosessi on to-

dellisuudessa kuitenkin vaikeasti suunniteltavissa ja hallittavissa muun muassa

siksi, että siihen osallistuu paljon erilaisia toimijoita erilaisine intresseineen ja se

koostuu useista toisiinsa kytköksissä olevista vaiheista (Cairney 2016, s. 13). Li-

säksi jokaisessa päätöksenteon vaiheessa tiedontarpeet ovat erilaiset (Virtanen ja

muut 2015, s. 12–13). Vaikka joitain ilmiöitä onkin mahdollista mallintaa, on pää-

töksenteossa kuitenkin lopulta kyse tulkintoja tekevien toimijoiden muodosta-

mista verkostoista. Kuten Daft ja Lengel (1986, s. 568) asian esittävät: ongelmana

ei ole informaation määrän vaan sen selkeyden puute. Tämä tarkoittaa myös sitä,

että lisäämällä informaatiota saatetaan samalla lisätä myös epävarmuutta (Daft &

Lengel 1986, s. 554). Tiedon lisääminen ei myöskään poista erilaisten ilmiöiden

ennakoimattomuutta ja muuntuvuutta. Asialistalla olevilla ilmiöillä on taipumusta

muuttua, mikä tekee myös niiden lopputuloksista epävarmoja ja arvaamattomia

(Ansell & Geyer 2017.)

Politiikkasyklin näkökulmasta päätöksenteko kuvataan vaiheittain etenevänä ja

kontrolloitavissa olevana prosessina, joka alkaa ongelmien tunnistamisesta ja

päättyy tehtyjen ratkaisujen arviointiin (Cairney 2019, s. 4; Eppel 2017, s. 854). 24

Ideaalitilanteessa myös tietopohjainen päätöksenteko muodostaa järjestelmälli-

sen prosessin, joka alkaa näyttöön perustuvalla ratkottavien ongelmien valinnalla

ja etenee lopulta tehtyjen ratkaisujen näyttöperustaiseen arviointiin (Cairney

2016, s. 13). Yksinkertaistettuna päätöksenteon prosessi voidaan

22 Ks. koonti tietoperustaisesta päätöksenteosta ja tiedolla johtamisesta suomalaisen jul-

kishallinnon kontekstissa, Laihonen ja Ahlgrén-Holappa (2020).

23 Tietopohjaisen päätöksenteon tausta on reduktionistiseen ajatteluun perustuvassa

luonnontieteellisessä tutkimuksessa ja näyttöperustaisessa lääketieteessä. Näyttöperus-

taisella lääketieteellä on oma tutkimusperinteensä, johon tässä väitöstutkimuksessa ei

pureuduta tarkemmin, ks. lisää esim. Ansell & Geyer 2017; Newman 2017; Parkhurst

2016. Näyttöperustaisuus on kuitenkin naiivi lähestymistapa yhteiskunnalliseen päätök-

sentekoon (Cairney 2019, s. 3). Tietopohjaisen päätöksenteon käytännönläheisenä tavoit-

teena on rakentaa päätösten pohjalle paras mahdollinen tietopohja, ja tällaisen tietopoh-

jan rakentamisessa on keskeisesti kyse toimijoiden välisestä vuorovaikutuksesta ja siinä

luoduista merkityksistä (Laihonen ja muut 2022, 221).

24 vrt. Lasswellin (1956) policy cycle, ks. alaluku 2.2.1.

Acta Wasaensia

tietoperusteisuuden näkökulmasta jakaa kolmeen vaiheeseen, joista ensimmäi-

sessä etsitään relevanttia tietoa, jonka jälkeen muodostetaan käsitys siitä, mistä

asiassa on kyse, ja lopuksi valitaan hyödynnettävä näkökulma (van Buuren & Ger-

rits 2008). Todellisuudessa päätöksenteon prosessi on tätä kompleksisempi, ja sen

vaiheet ovat enemmänkin toisiinsa yhteenkietoutuneita ja limittäisiä (van Buuren

& Gerrits 2008), mikä johtuu ennen kaikkea päätöksentekoon osallistuvien toimi-

joiden erilaisista lähtökohdista ja tavoitteista (Eppel 2017, s. 853). Päätöksentekoa

onkin kuvattu vaiheittain etenevän prosessin sijaan jatkuvaksi ja spiraalimaiseksi

sykliksi (van Buuren & Gerrits 2008, s. 382–383). Tästä syystä päätöksenteon tie-

toperustaisuus ei ole teknisen analyyttistä toimintaa, jossa tieto siirtyy sellaise-

naan päätöksenteon pohjaksi. Tiedon tuottamisen ja päätöksenteon välillä teh-

dään tulkintoja ja rakennetaan kumppanuuksia, jotka muokkaavat ymmärrystä

paitsi yhteisistä tavoitteista, myös niitä varten tarvittavasta tiedosta (Laihonen &

Mäntylä 2017).

Tietoperustaista päätöksentekoa voidaan luonnehtia tavoitetilaksi, jonka käytän-

nön toteutumisen tiellä on monia esteitä. Yhtenä haasteena on päätöksenteon toi-

mintaympäristön ja tiedon keskeneräisyyden välinen dynaaminen jännite. Vaikka

tieto lisääntyy, ovat erilaiset ilmiöt sekä ennakoimattomia että muuntuvia. Esi-

merkiksi yhtenä keskeisenä näyttöön perustuvan päätöksenteon muotona nähdyt

vaikuttavuusarvioinnit antavat parhaiten tietoa sellaisista tilanteista, joissa ympä-

ristö ei olennaisesti muutu, mutta ne sopivat huonosti kriisien kaltaisiin monimut-

kaisiin ja nopeasti muuttuviin tilanteisiin sekä runsaasti epävarmuuksia sisältäviin

ongelmiin (Ylöstalo 2020). Toimintaympäristön muutoksen ja saatavilla olevan

tiedon määrän välinen jännite tarkoittaa sitä, että vaikka päätöksenteon toimijat

voivat lisätä tietoa, eivät päätöksenteon taustalla olevat tarpeet tai haasteet pysy

paikoillaan, vaan muuntuvat ja uudelleen luovat itseään. Jatkuva muutos tekee

päätösten lopputuloksista epävarmoja ja arvaamattomia. Voi tapahtua niin, että

toimintaympäristön muutosten ja päätöksenteon tahti eivät kohtaa toivotusti, jol-

loin valituilla ratkaisuilla ei pystytäkään vastaamaan käsillä oleviin haasteisiin.

(Ansell & Geyer 2017.) On myös mahdollista, että tutkimustieto ei joko päädy hyö-

dynnettävässä muodossa päätöksenteon prosesseihin tai se jätetään poliittisista

tai ideologisista syistä johtuen huomioimatta (Hawkins & Parkhurst 2016, s. 575).

Tutkijat ja päätöksentekijät voivat myös määritellä näytön tai tietopohjaisuuden

eri tavoin, sillä siinä missä tutkijat katsovat näytön liittyvän tieteelliseen ja ver-

taisarvioituun tutkimukseen, saattavat päätöksentekijät nähdä näyttönä myös esi-

merkiksi hallinnon tuottamat selvitykset ja asiantuntijalausunnot (Cairney 2016,

s. 19).

Yhteiskunnallinen päätöksenteko on pohjimmiltaan poliittista. Tämä tarkoittaa

sitä, että päätöksentekijät tunnistavat, arvioivat ja hyödyntävät erilaista

Acta Wasaensia

informaatiota ratkaistakseen käsillä olevia ongelmia erilaisten kilpailevien priori-

teettien ja poliittisten tavoitteiden keskellä (Hawkins & Parkhurst 2016, s. 575).

Näyttötiedon sijaan poliittiset päätökset syntyvät usein eri toimijoiden välisissä

neuvotteluissa (Rhodes 2007), ja päätöksentekijät joutuvat tekemään ratkaisuja

yhtäältä rajallisen näytön varassa ja toisaalta koskien sellaisia ongelmia, joita ei

voida pelkän näytön pohjalta ratkaista (Cairney 2019, s. 2). Neuvotteluissa tavoi-

tellaan esimerkiksi poliittista konsensusta, näytön ja erilaisten yleisten arvojen yh-

teensovittamista, sidosryhmien sitouttamisen vahvistamista sekä taloudellisten

tavoitteiden saavuttamista (Cairney 2019, s. 5–6). Tällöin näytön rinnalla vaikut-

tavat erilaiset arvot, ideologiat ja kokemukset. Todellisuudessa tieteellinen tieto

onkin vain yksi monista tiedonlähteistä, ja päätöksentekijät perustavat päätök-

sensä paitsi tietoon, myös tunteisiin, intuitioon tai näppituntumaan kerätessään

päätöksen kannalta relevanttia informaatiota (Cairney 2016, s. 13, 34). Päätöksen-

teossa joudutaan sekä tekemään valintoja erilaisten keskenään kilpailevien tavoit-

teiden ja niiden taustalla vaikuttavien arvojen välillä että toimimaan suuren epä-

varmuuden vallitessa, kun kaikkea tietoa ei ole mahdollista kerätä tai prosessoida

(Cairney 2016, s. 14–15). Näyttöperustaisuuden sijaan päätöksenteon tietopohjaa

voidaan tarkastella sosiaalisesti konstruoituvana prosessina, jossa erilaisten ilmi-

öiden todellisuus syntyy vuorovaikutuksen tuloksena (vrt. Sintonen 2008). 25 Näy-

tön hyödyntäminen onkin ainakin osin poliittinen prosessi, jossa käytetään valtaa

ja oikeutetaan erilaisia uskomuksia ja päätöksiä (Cairney 2016, s. 34). Näyttöön

perustuvan päätöksenteon ideaali ei todellisuudessa peilaa päätöksenteon poliit-

tista luonnetta (Oliver & Cairney 2019), vaan näytön todellista instrumentaalista

käyttöä enemmän kyse on poliittisessa puheessa ylläpidetystä ihanteesta (New-

man 2017). Näyttöön ja tutkimukseen pohjautuva tieto muuntautuu päätöksente-

ossa yhdeksi episteemisen hallinnan fraasiksi.

Päätöksenteossa on havaittu olevan tilanteita, jossa ratkaisut saattavat olla tie-

dossa ennen kuin itse ongelma on tunnistettu tai sanoitettu. Tämä taas voi johtaa

siihen, että aikaisemmin tehtyjä päätöksiä legitimoidaan jälkikäteen tai päätöksiä

ratkotaan ilman kunnollista aiheeseen perehtymistä. (Cairney 2016, s. 15.) Politii-

kan tutkimuksessa onkin tunnistettu kolme erilaista tietotarpeiden tyyppiä, joiden

mukaan tietoa tarvitaan joko politiikan ohjaajaksi, jo päätettyjen poliittisten

25 Hyvänä esimerkkinä näyttötiedon rajallisuudesta toimii Hiilamon (2021) tutkimus,

jossa hän tarkastelee asiantuntijuuksien hyödyntämistä sosiaali- ja terveydenhuollon uu-

distuksessa. Hänen mukaansa sote-uudistukseen liittyvässä päätöksenteossa hyödynnet-

tiin neljää erilaista asiantuntijuuden perustelutapaa, joista vain yksi pohjautui tieteellisin

menetelmin toteutettuun tiedonhankintaan. Muut perustelutavat hyödynsivät joko hen-

kilökohtaista kokemustietoa ja siihen liittyvää intuitiivista perustelua, itsepäistä perintei-

siin ja pohjalla oleviin ideologioihin nojaavaa perustelua tai muihin asiantuntijuuksiin

vetoavaa perustelua riippumatta siitä, oliko kyseinen asiantuntija päätöksentekoon liitty-

vän kontekstin erityisosaaja (vrt. erilaiset episteemisen auktoriteetin muodot, ks. alaluku

2.1.3).

Acta Wasaensia

toimien tukijaksi tai jonkinlaisen auktoriteetin tai vaikutusvallan saavuttamisen

välineeksi (Rimkuté & Haverland 2015). Tätä tukevat myös aikaisemmin kuvatut

näkemykset päätöksenteon tiedonkäytöstä joko instrumentaalisena, käsitteelli-

senä tai poliittisena toimintana (Newman 2017). Poliittista päätöksentekoa tukeva

tiedonmuodostus kytkeytyy väistämättä poliittiseen ohjaukseen (Ylönen ja muut

2020), ja puhdasta näyttöperustaisuutta haastaa päätösten taustalla olevan tiedon

valikoiva etsiminen ja hyödyntäminen. Tietopohjan valikointia kutsutaan myös

politiikkaperusteiseksi näytöksi, jolla tarkoitetaan sitä, että päättäjät valikoivat in-

formaatiota, joka tukee ennalta määritettyjä päätöksiä tai valintoja (Cairney 2019,

s. 1). Tällöin sen sijaan, että päätöksenteon tietopohjan oikeutta ja vääryyttä arvi-

oitaisiin faktapohjaisesti, perustuu arviointi moraaliseen ja poliittiseen oikeutuk-

seen.

Tietopohjaisen päätöksenteon teoreettisten lähestymistapojen ja käytännön näy-

tön tuottaman ymmärryksen välillä on havaittavissa kuilu (Eppel 2017, s. 855).

Tällä tarkoitetaan sitä, että ajatus tieteelliseen tietoon ja tutkittuihin tosiasioihin

perustuvasta päätöksenteosta ei kohtaa käytäntöä, jossa jokainen tehty poliittinen

päätös ilmentää sekoitusta erilaisia tavoitteita, kehyksiä ja faktoja (van Buuren &

Gerrits 2008, s. 387). Tieteellisen tiedon sekä arvojen ja intressien välinen vuoro-

puhelu voitaisiinkin parhaimmillaan nähdä uhkan sijaan mahdollisuutena raken-

taa monipuolista ja erilaiset näkökulmat huomioivaa päätöksenteon tietopohjaa.

Siinä missä puhtaasti näyttöperustainen päätöksenteko on toteutumaton ideaali ja

politiikkaperustainen päätöksenteko sen pessimistinen vastinpari, on yhteiskun-

nallisen päätöksenteon realismia todennäköisesti ennemminkin näytön ohjaama

päätöksenteko (evidence-informed decision-making, ks. esim. Head 2016), jossa

päätösten pohjalle pyritään keräämään mahdollisimman laadukasta ja relevanttia

tietoa, mutta jossa päätökset ovat lopulta väistämättä poliittissävytteisiä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että kaikenlainen näyttö, puhuttiin sitten satunnais-

tettujen kontrollitutkimusten avulla tuotetusta tiedosta tai kokemusperäisestä

näytöstä, merkityksellistetään dialogisessa vuorovaikutuksessa. Päätöksenteossa

ei ole koskaan kyse puhtaasta tietoperustaisuudesta, vaan kaikki näyttö käy lävitse

dialogisen prosessin, jossa sille luodaan merkityksiä, sitä arvotetaan, ja siitä poi-

mitaan ne tekijät, jotka ovat senhetkisessä päätöksenteon kontekstissa relevant-

teja. Tietopohjainen päätöksenteko on haastavaa jo yksinkertaisissa tilanteissa ja

normaalioloissa. Kriisitilanteet mutkistavat ennestään tietopohjaisen päätöksen-

teon toteutumista. Kompleksisten yhteiskunnallisten ongelmien kohtaamisessa ei

riitä pelkästään se, että tuotetaan tietoa päätöksenteon pohjalle, vaan ratkaisuja

tehtäessä joudutaan tekemään myös erilaisten tavoitteiden välisiä kompromisseja

(Laihonen ja muut 2022, s 225–226, 233). Yhteiskunnalliset ja globaalit kriisit

ovat tyypillisesti luonteeltaan pirullisia, mikä edellyttää päätöksenteolta

Acta Wasaensia

esimerkiksi kykyä kohdata epävarmuutta ja tunnistaa erilaisten ilmiöiden kytkey-

tyneisyyksiä.

2.2.4 Kriisit päätöksenteon pirullisina ongelmina

Aikaisemmassa tutkimuksessa on esitetty, että kriisi viittaisi ainakin osittain si-

säsyntyisistä syistä alkaneisiin tilanteisiin, kun taas katastrofi kuvaisi ulkoisten te-

kijöiden aiheuttamaa tilannetta (Faulkner 2011, 136). Tässä tutkimuksessa kriisillä

tarkoitetaan sellaista yllättävää tilannetta, häiriötä tai käännekohtaa, joka uhkaa

yhteiskunnallisen järjestelmän olemassaoloa tai ydinolemusta, jonka vaikutukset

ovat epävarmoja (Pursiainen 2018, s. 2), ja joka edellyttää uudenlaisia toimintata-

poja tai ratkaisukeinoja (ks. esim. Hakala 2011, s. 70) riippumatta siitä, mitkä te-

kijät ovat vaikuttaneet kriisitilanteen syntymiseen. Kriisi voi ilmetä erilaisissa

muodoissa ja laajuuksissa, ja se voi koskettaa esimerkiksi yksittäisiä toimijoita tai

kokonaisia yhteiskuntia. Kriisi on murros, joka sisältää väistämättä riskejä ja epä-

varmuuksia, 26 ja muuttaa vaikutustensa kohteen tulevaisuuden ennalta määritte-

lemättömään suuntaan. Kriisitilanteet monimutkaistavat ennestään sotkuista

päätöksenteon ympäristöä. Erilaiset subjektiiviset tulkinnat lisääntyvät yllättä-

vissä ja epävarmoissa tilanteissa, joissa saatavilla olevan informaation epävar-

muus ja epätäydellisyys on suurempaa, kuin varman tiedon ja pitävien tulkintojen

määrä.

Kriisitilanteet haastavat yhteiskunnallista päätöksentekoa usealla eri tavalla. Yl-

lättävien tilanteiden ja nopeasti muuttuvien ympäristöjen keskellä toimiessa tie-

teellisen tiedon muodostumisen ja poliittisen päätöksenteon rytmi ei kohtaa toi-

votulla tavalla. Päätöksiä on monesti tehtävä nopeammin, kuin mitä tutkittua tie-

toa on saatavilla (Cairney & Oliver 2017, s. 2). Psykologisesta ja organisatorisesta

näkökulmasta katsottuna epävarmuudella on tarkoitettu informaation puutetta, ja

26 Riski ja epävarmuus eivät ole toistensa synonyymeja, vaikkakin toisiinsa läheisesti kyt-

keytyviä ilmiöitä. Esimerkiksi Knightin (1921) näkemyksen mukaan riskiä ja epävar-

muutta yhdistää epätietoisuus valintojen lopputuloksista. Riskin kohdalla erilaiset toden-

näköisyydet ovat kuitenkin mitattavissa, kun taas epävarmuuden kohdalla saatavilla

oleva informaatio ei riitä myöskään todennäköisyyksien laskemiseen. Toisin sanoen riski

on laskelmoitavissa, kun taas epävarmuus ei ole (Carruthers 2013, s. 533). Osittain sa-

manlaiseen tulkintaan viittaa Parkin ja Shapiran (2017) näkemys riskistä tilanteena, jossa

lopputulokset ja niiden ilmaantumisen todennäköisyydet ovat tiedossa, kun taas epävar-

muuden kohdalla ei tiedetä kumpaakaan. Riski on liitetty myös mahdollisuuteen menet-

tää jotain arvokasta siinä, missä epävarmuus on abstraktimpi ilmiö (Rejda & McNamara

2016). Riskin kohdalla voidaan siis katsoa kyseessä olevan laskelmoitu epävarmuus, kun

taas epävarmuus käsitteenä kuvaa todellista epätietoisuutta. Daft ja Lengel (1986, s. 561)

puhuvat epävarmuuden lisäksi myös epämääräisyydestä, joka ei liity informaation mää-

rään, vaan sen monitulkintaisuuteen ja sekavuuteen. Tämän väitöstutkimuksen konteks-

tissa käytetään epävarmuuden käsitettä ilmaisemaan päätöksentekoon liittyvää tiedon

vajavaista käytettävyyttä.

Acta Wasaensia

epävarmuutta voidaan täten vähentää tietoa lisäämällä (Daft & Lengel 1986, s.

556). Kriisitilanteessa vallitsevaan epävarmuuteen pyritäänkin usein reagoimaan

tuottamalla kasvavaan kysyntään vastaavaa informaatiota. Koska tiedon lisäänty-

neestä tuotannosta huolimatta informaatio on aina epätäydellistä, saatetaan pää-

tyä tilanteeseen, jossa raakadatan määrä on liiallinen ja toisaalta tarkan ja selkeän

informaation määrä puutteellinen, mikä vaikeuttaa oikean signaalin erottamista

ympäröivästä kohinasta (Wang & Weinstein-Tull 2021). Tämä tarkoittaa sitä, että

päätöksentekijät joutuvat toimimaan epävarmuudessa ja rajallisen tiedon varassa

(Cairney 2019, s. 14). Kriisitilanteet ovatkin otollista maaperää politiikkaperustai-

selle näytölle, jossa päätöksiä perustetaan erilaisille periaatteille ja arvoille, ja ne

oikeutetaan jälkikäteen kerätyn näytön avulla (Cairney 2019, s. 16).

Nyky-yhteiskunnan suurten kriisien, kuten pandemioiden, ilmastonmuutoksen,

terrorismin tai luontokadon, on perustellusti katsottu ilmentävän pirullisiksi kut-

suttujen ongelmien piirteitä (Schiefloe 2021, s. 5; Wexler & Oberlander 2020). Pi-

rullisten ongelmien 27 tematiikka on alun perin jo 1970-luvulla muotoiltu ajatus

siitä, että jotkut yhteiskunnalliset ongelmat ovat yhtäältä niin kompleksisia ja si-

vuavien ilmiöiden kanssa yhteenkietoutuneita sekä toisaalta niin suuria epävar-

muuksia ja riskejä sisältäviä, että ne tarvitsevat omanlaisensa nimityksen ja lähes-

tymistavan (Rittel & Webber 1973). Erilaiset tunnistetut globaalit kriisit ovat pi-

rullisten ongelmien tapaan toisiinsa yhteenkytkeytyneitä tarkoittaen esimerkiksi

sitä, että ilmastonmuutos vaikuttaa erilaisten terveyskriisejä aiheuttavien baktee-

rien ja virusten muuttuvaan selviytymiskykyyn (Carlson ja muut 2022), ja terveys-

kriisit voivat erityisesti pitkittyessään lisätä yhteiskunnallista polarisaatiota (Räi-

sänen ja muut 2023), mikä taas lisää alttiutta esimerkiksi informaatiovaikuttami-

selle (Kubin & von Sikorski 2021).

Pirullisilla ongelmilla ei nimestään huolimatta viitata ilmiöiden luonteeseen itses-

sään, vaan enemmänkin siihen, kuinka haasteellista on löytää sopivia ratkaisuja

ongelmiin vastaamiseksi. Haasteellisuus johtuu yhtäältä siitä, että monet ilmaan-

tuvista yhteiskunnallisista ongelmista osoittavat pirullisia piirteitä ja toisaalta

siitä, että tällaisiin ongelmiin löydetään huonosti ratkaisuja perinteisillä ongel-

manratkaisumenetelmillä. Esimerkiksi pelkällä tiedon lisäämisellä ei pystytä ke-

syttämään pirullisia ongelmia (Raisio ja muut 2018b). Ratkaisujen haasteellisuus

johtuu muun muassa siitä, että pirulliset ongelmat eivät istu hallinnollisiin sekto-

reihin (Schiefloe 2021, s. 5), jotka ilmentävät ongelmanratkaisuun pyrkivää reduk-

tionistiseen ajattelutapaan nojaavaa asioiden ja ilmiöiden pilkkomista (Colchester

2019). Pirulliset ongelmat myös tyypillisesti väistelevät erilaisia ongelmanratkai-

sukeinoja, jonka vuoksi ne luokitellaan herkästi mahdottomiksi ratkaista (Daviter

2017, s. 572). Pirullisten ongelmien kohtaaminen lineaarisin menetelmin johtaa

27 `wicked problems´, ks. lisää esim. Rittel & Webber 1973.

Acta Wasaensia

parhaimmillaankin vain osittaiseen tilanneymmärrykseen ja mahdollisesti vir-

heelliseen ajatukseen siitä, että ongelma on saatu ratkaistua (Turner & Baker 2019,

s. 15). Onkin katsottu, että ei ole yhtä oikeaa tapaa suhtautua tämänkaltaisiin on-

gelmiin, vaikka erilaisia lähestymistapoja onkin aikaisemmissa tutkimuksissa tun-

nistettu (Daviter 2017, s. 573).

Pirulliset ongelmat voidaan nähdä jatkumona, jossa kesyt, pirulliset ja erityisen

pirulliset ongelmat seuraavat toisiaan ilmiöiden kehittyessä ja muuttuessa yhä sot-

kuisemmiksi (Wexler & Oberlander 2020). Pirullisia ongelmia esiintyy herkem-

min sellaisissa systeemeissä, joissa eri osatekijöiden väliset suhteet ovat epäline-

aarisia ja pienetkin muutokset alkuasetelmassa saattavat aiheuttaa mittaamatto-

mia seurauksia (Schiefloe 2021, s. 6). Pirullisten ongelmien onkin katsottu olevan

seurausta ihmisten organisoitumisesta, tämän organisoitumisen muodostamista

systeemeistä ja lopulta näiden systeemien yhteenkietoutumisesta (Colchester

2019). Nämä pirullisten ongelmien taustatekijät tuovat hyvän esille sen, miksi ene-

nevästi verkottuneessa ja globaalissa maailmassa pirullisten ongelmien tematiikka

ja niiden kohtaamista tukevat toimintatavat ovat keskeisessä roolissa myös yhteis-

kunnallisen päätöksenteon kontekstissa. Resilienssi on tunnistettu yhdeksi hallin-

nan kannalta elintärkeistä komponenteista puhuttaessa pirullisista ongelmista

(Daviter 2017, s. 582).

Pirulliset ongelmat luovat omat haasteensa myös tietoperustaiselle päätöksente-

olle. Erityisesti vuodesta 2020 alkaen maailmanlaajuisesti levinneen koronapan-

demian on katsottu paitsi ilmentävän pirulliseksi tulkittavaa ongelmaa (Schiefloe

2021, s. 5), myös osoittaneen informaation merkityksen tällaisen laajalle levinneen

yhteiskunnallisen haasteen käsittelyssä (Vuorelma 2022). Koronapandemia toi-

miikin hyvänä esimerkkinä pirullisen ongelman piirteitä ilmentävästä kriisistä,

sillä sen vaikutukset ovat ylittäneet paitsi maantieteelliset, myös alakohtaiset rajat,

eikä kaikkia niistä ole varmasti vieläkään tunnistettu (ks. esim. Boin ja muut 2020;

Bryce ja muut 2020; Moorkamp ja muut 2020; Räisänen ja muut 2023). Lisäksi

koronapandemia ei ole piirteiltään verrattavissa aikaisempiin pandemioihin ja on

siten toistaiseksi luonteeltaan ainutlaatuinen (Räisänen ja muut 2023, s. 2). Hal-

linnolliset organisaatiot toimivat pääsääntöisesti hyvin tilanteissa, joissa voidaan

hyödyntää hyväksi koettuja menetelmiä ja standardoituja käytäntöjä, mutta ne ei-

vät pärjää yhtä hyvin kohdatessaan uusia ja rutiiniin sopimattomia haasteita

(Schiefloe 2021, s. 7). Keskitetyn hallinnan onkin arveltu vähentävän kriisitilan-

teissa tarvittavaa innovointia, joustavuutta ja adaptiivisuutta. Toisaalta yhteis-

työssä toteutettavan hallinnan jatkuvuutta ja tehokkuutta kohtaan on esitetty epäi-

lyksiä erityisesti mahdollisiin erimielisyyksiin ja yhteistyöverkostojen johtamiseen

liittyvistä syistä. Haasteena onkin varmistaa keskitetyn ja ylhäältä alaspäin

Acta Wasaensia

suuntaavan hallinnollisen ohjauksen sekä alhaalta ylöspäin rakentuvan itseorgani-

soituvan improvisoinnin keskinäinen tasapaino. (Daviter 2017, s. 576–577.)

Kompleksisten ja pirullisten ongelmien kohdalla tieto herkemmin pirstaloituu, jol-

loin korostuu tiedon näkeminen absoluuttisten totuuksien sijaan hiottavina olet-

tamuksina (Ansell & Geyer 2017). Rittelin ja Webberin (1973) mukaan erilaisten

sosiaalipoliittisten ongelmien ratkaiseminen ei voikaan perustua puhtaasti tieteel-

liselle pohjalle. Yhtenä perustavanlaatuisena haasteena on se, että yhtäältä eri or-

ganisaatiot eivät pysty keräämään kaikkea relevanttia informaatiota ja toisaalta

päätöksentekijät eivät pysty prosessoimaan kaikkea heidän käytettävissään olevaa

tietoa (Cairney 2016, s. 17).

Vaikka pirullisten ongelmien kanssa toimimiselle ei ole olemassa aukotonta toi-

mintamallia, on niiden kaltaisten haasteiden kohtaamisessa avainasemassa eri toi-

mijoiden ja toimijatasojen välinen vuorovaikutus ja yhteistyö (Schiefloe 2021, s.

7–8). Pirullisten ongelmien kohtaamisessa onkin tunnistettu tarve sekä horison-

taaliselle että vertikaaliselle yhteistyölle (Daviter 2017, s. 573). Toimivien yhteis-

työverkostojen avulla voidaan lisätä ymmärrystä ongelman luonteesta, lisätä mah-

dollisuuksia tilapäisten ratkaisujen löytymiseen sekä helpottaa näiden ratkaisujen

toimeenpanoa (Schiefloe 2021, s. 7–8). Yhteiskunnan toimintaa haastavien pirul-

listen ongelmien kohtaaminen edellyttää systeemitason muutosta ja innovointia

(Colchester 2019) sekä erilaisten sidosryhmien laaja-alaista osallistamista (Davi-

ter 2017, s. 574). Julkishallinnon systeeminen muutos taas kytkeytyy esimerkiksi

jatkuvaan vuorovaikutukseen ja yhteisen tilannekuvan rakentamiseen (Stenvall &

Virtanen 2022, s. 71, 75). Pirullisten ongelmien kohdalla on keskeistä tunnistaa,

että niitä ei välttämättä voida perustavanlaatuisesti ratkaista. Sen sijaan oikeilla

toimintatavoilla pirullisten ongelmien vaikutuksia voidaan lieventää. Tämä kuvaa

hyvin esimerkiksi käsillä olevaa tilannetta ilmastonmuutoksen suhteen, sillä siinä

missä sen poistaminen ei ole enää mahdollista, on sen hidastaminen ja sitä kautta

vaurioiden vähentäminen tavoiteltavaa.

Kaikki päätöksenteon ongelmat eivät ole pirullisia, vaan tavoitteet voivat olla sel-

keästi määriteltävissä ja ongelmat itsessään vakaita ja itsenäisiä, jolloin niitä voi-

daan lähestyä rationaalisemmin ja positivististen tieteellisten menetelmien avulla

(Ansell & Geyer 2017; Marks & Gerrits 2013, s. 898). Vakailla ongelmilla viitataan

tässä erityisesti kesyiksi kutsuttuihin ongelmiin, jotka sisältävät vähäisesti epävar-

muutta, ja jotka voidaan ratkaista esimerkiksi aikaisemmin koetun tai opitun poh-

jalta (Puustinen & Jalonen 2020, s. 34). Haasteista tai ongelmista tulee komplek-

sisia, kun ne eivät ole ymmärrettäviä, ne synnyttävät odottamattomia lopputulok-

sia tai niillä on erilaisia ja ajassa muuttuvia vaikutuksia eri kohteisiin (Marks &

Gerrits 2013, s. 898). Puhdas tietoperustaisuus toimiikin päätöksissä, joilla on

Acta Wasaensia

selkeästi määriteltävät lopputulokset sekä aiheissa, joista on aikaisempaa koke-

musta (vrt. tame problem, Rittel & Webber 1973). Myös kesyt ongelmat voivat olla

monimutkaisia ja hankalasti ratkaistavia, mutta ne ovat useimmiten määriteltä-

vissä ja niille on olemassa objektiivisesti oikeiksi tai vääriksi arvioitavia ratkaisu-

vaihtoehtoja (Schiefloe 2021, s. 6).

Tieteelliseen tietoon vetoaminen tai tietopohjan puutteen kritisoiminen on keskei-

sessä ja kasvavassa roolissa yhteiskunnallisen päätöksenteon kontekstissa (Syvä-

terä 2020, s. 67–68). Erilaiset yhteiskunnalliset kriisit ovat kuitenkin niin moni-

tahoisia, että niitä koskeva päätöksenteko ei ole yksiselitteistä. Realiteetti on, että

edes normaalioloissa, saati kriisitilanteissa päätösten taustalla ei voi olla niin pal-

joa informaatiota, että se poistaisi kaiken epävarmuuden. (Cairney & Geyer 2017,

s. 6.) Päätökset syntyvät erilaisten dynaamisten elementtien välisessä vuorovaiku-

tuksessa tarkoittaen sitä, että toimijoiden tavoitteet, heidän ajattelunsa taustalla

olevat normatiiviset viitekehykset sekä heidän keräämänsä asiatieto yhdessä ratio-

nalisoivat toimintaa ja tehtyjä päätöksiä (van Buuren & Gerrits 2008, s. 396).

Tietoperustaisuus edellyttää näyttöä, joka taas vaatii päätöksentekoa koskevan il-

miön tuntemusta ja siihen liittyvää tutkimusta. Tällaista perustaa ei kuitenkaan

välttämättä ole olemassa yllättävissä ja ennakoimattomissa tilanteissa. Ennen ko-

kemattomien kriisitilanteiden kohtaaminen edellyttää muutakin kuin aikaisem-

min tutkittuun ja opittuun perustuvaa näyttöä. Yhteiskunnallisen päätöksenteon

tietoperusta on todellisuudessa monikerroksinen, ja vain yhtenä kerroksena on ai-

heeseen liittyvä tieteellinen tieto tai näyttö. Muut kerrokset muodostuvat muun

muassa päätöksenteon kontekstista, ennalta määritellyistä normeista sekä toimin-

taympäristön sosiaalisesti rakennetuista arvoista ja ideologioista. Perustellusti

voidaan todeta nykymaailman globaalien ilmiöiden edustavan sellaisia haasteita,

joiden kohtaamisessa ei voida nojata pelkkään tietoperustaisuuteen tai vankkaan

tutkimusnäyttöön. Einsteinin tavoin voidaankin todeta, etteivät nykyajan ongel-

mat ratkea samalla ajattelulla, millä ne ovat syntyneet. Päätöksenteolta edellyte-

tään kykyä hyväksyä ilmiöihin väistämättä liittyvä epätietoisuus ja tiedon epätäy-

dellisyys. Tietämättömyys ei voi muodostua päätöksenteon esteeksi. Sen sijaan se

voidaan kehystää eteenpäin vieväksi ja motivoivaksi voimaksi ja päätöksenteon

tietopohjaa vahvistavan uteliaisuuden moottoriksi. Samaan tapaan kriisit voidaan

nähdä Stenvallin ja Virtasen (2022, s. 77) tapaan sellaisina ulkoisina ärsykkeinä,

jotka toimivat kimmokkeina systeemiselle muutokselle.

Acta Wasaensia

2.3 Resilienssi systeemisenä ilmiönä

2.3.1 Resilienssi hallintotieteellisessä tutkimuksessa

Kompleksisten tai systeemisten riskien kohtaaminen edellyttää resilienssiä (Lin-

kov & Trump 2019, s. 15). Resilienssiä on eri tieteenaloilla tutkittu jo pitkään ja

useista eri näkökulmista jopa siinä määrin, että sekä sen merkitys että merkityk-

sellisyys on jossain määrin asetettu kyseenalaiseksi (Anholt 2020). Yhtenä re-

silienssitutkimuksen lähtökohtana on nähty Hollingin (1973) kiinnostus ekologis-

ten järjestelmien kykyyn sietää häiriöitä ja muutoksia, vaikkakin termiä on todis-

tetusti käytetty tieteellisen tutkimuksen piirissä jo huomattavasti aikaisemmin

(Hyvönen ja muut 2019, s. 9). Resilienssiä on lisäksi tutkittu esimerkiksi psykolo-

gisena ilmiönä (Rutter 1985), sosioekologisissa systeemeissä (Duit 2015), moni-

systeemisenä ilmiönä (Ungar 2021) sekä organisaatioiden kriisinkestävyyden nä-

kökulmasta (Duchek 2020). Vaarana onkin, että jos termiä käytetään kritiikittö-

mästi, käsitteen todellinen merkityksellisyys laimenee olemattomaksi ja sen hyö-

dyntäminen tutkimuksessa muuttuu vaikeaksi (Birkland 2016, s. 117; Buzzanell &

Houston 2018, s. 1). Tästä syystä resilienssiä käsittelevässä tutkimuksessa on tär-

keää määritellä resilienssin käsite oman tutkimuksen kontekstissa ja siten välttää

epämääräisyyden luomat sudenkuopat. Yksi tapa sitoa käsite tutkimuksen kon-

tekstiin on sen operationalisointi eli teoreettisen ymmärryksen kytkeminen tutki-

muksellisesti havaittaviin ominaisuuksiin. Vaikka resilienssi on operationaalisesti

haasteellinen käsite (Capano & Woo 2017), on erityisesti sen ilmaantumiseen vai-

kuttavien osatekijöiden tarkastelu nähty yhtenä tapana tarttua tähän haasteeseen

(Rogers 2013). Yksi tämän tutkimuksen kannalta hyödyllinen käsitteellistys on

myös Comfortin (1999, s. 21) esittämä määritelmä, jonka mukaan resilienssi on

kyky hyödyntää olemassa olevia resursseja ja muovata niitä uusissa tilanteissa ja

olosuhteissa sopiviksi.

Resilienssi on noussut suosituksi käsitteeksi myös kriisitutkimuksen kontekstissa.

Syynä tähän on muun muassa se, että resilienssin on nähty kuvaavan ideaalista

yhteisötason tapaa vastata erilaisiin kriiseihin (Birkland 2016, s. 117). Tämä on

nähty välttämättömäksi erilaisten globaalien kriisien ja epävarmuuksien lisäänty-

essä (Anderson & Guo 2020, s. 2; Capano & Woo 2017) ja erityisesti kohdattaessa

kompleksisia riskejä (Linkov & Trump 2019). Resilienssin tarkastelu systeemisenä

ilmiönä nojaa yksilötason kyvykkyyksien sijaan näkemykseen resilienssistä sosi-

aalisesti konstruoituna ilmiönä, joka rakentuu ja vahvistuu monitasoisessa vuoro-

vaikutuksessa ja erilaisten sosiaalisten olosuhteiden ohjaamana (vrt. Dagdeviren

ja muut 2016). Resilienssi ei toisin sanoen olekaan aktiivisella toiminnalla vahvis-

tettava ominaisuus, vaan enemmänkin emergentti ilmiö, joka syntyy paitsi

Acta Wasaensia

systeemin sisäisten tekijöiden keskinäisessä vuorovaikutuksessa, niin myös sys-

teemin itsensä vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa (Anderson & Guo 2021,

s. 1; Ireni-Saban 2012, s. 655; Rantamäki & Jalonen 2022).

Aikaisemmissa tutkimuksissa ei ole esitetty yhtä yhtenäistä näkökulmaa sille,

onko resilienssi kyky, ominaisuus, toiminnan tapa, prosessi vai lopputulos (ks.

esim. Dagdeviren ja muut 2016, s. 3). Tulkinta vaihtelee erityisesti puhuttaessa

eritasoisesta resilienssistä. Yksilötasolla resilienssi nähdään usein kyvykkyytenä

(Gibbs Springer 2012), ominaisuutena (Capano & Woo 2017) tai piilevänä poten-

tiaalina (Valli 2020). Ominaisuudella tai kyvykkyydellä viitataan muun muassa sii-

hen, että resilienssi on jotakin, jota on mahdollista tietoisesti kehittää ja rakentaa.

Resilienssiin liittyvällä kyvykkyysnäkökulmalla on viitattu esimerkiksi yksilön, yh-

teisön tai organisaation kyvykkyyteen palautua kriisiä edeltäneeseen tilaan (Duit

2016) tai kyvykkyyteen kohdata äkillinen kriisitilanne (Hyvönen & Juntunen

2020). Kyvykkyys on kiinteästi liitoksissa toimijaan, jonka kyvykkyydestä puhu-

taan (Lindbom ja muut 2015), mikä erottaa sen tässä tutkimuksessa tarkastellusta

emergentistä näkökulmasta, jossa yksittäisen toimijan rooli ei ole keskeinen tar-

kastelun kohde, vaan kiinnostavaa on eri toimijoiden välisessä dynaamisessa vuo-

rovaikutuksessa muodostuva osiaan suurempi kokonaisuus. Resilienssin tarkas-

telu piilevänä potentiaalina taas viittaa resilienssin tapaan aktivoitua häiriötilan-

teen ilmetessä (Valli 2020). Toisin sanoen sen olemassaolosta ei ole tietoa ilman

resilienssipotentiaalia aktivoivaa kriisiä. Yhteisöllisellä ja yhteiskunnallisella ta-

solla korostetaan resilienssin rakentumista vuorovaikutuksessa tapahtuvan mer-

kityksellistämisen kautta (Anderson & Guo 2020, s. 1). On myös esitetty, että yk-

silötason resilienssiä ei ole olemassa ilman vuorovaikutusprosesseja sekä ympä-

röivien yhteisöjen ja rakenteiden vaikutusta (Afifi 2018; Buzzanell 2010, s. 2–3;

Dagdeviren ja muut 2016, s. 6).

Tarkastelun tasosta huolimatta resilienssi ilmaisee sitä, kuinka tarkastelun kohde,

eli esimerkiksi yksilö, yhteisö, organisaatio tai ekosysteemi, reagoi erilaisiin odot-

tamattomiin häiriöihin tai vastoinkäymisiin (Capano & Woo 2017; Dagdeviren ja

muut 2016, s. 1). Pelkän yksilötason tarkastelu jättää huomiotta resilienssin il-

maantumiselle keskeiset sosiaaliset olosuhteet, kuten erilaiset arvot, normit ja so-

siaaliset pelisäännöt (Dagdeviren ja muut 2016, 4–5). Vuorovaikutusnäkökulman

huomioiminen korostaa sitä, että resilienssissä on staattisen kyvyn sijaan kyse dy-

naamisesta ja muuttuvasta ilmiöstä (Anderson & Guo 2020, s. 4), ja siksi sitä onkin

tarkasteltava siinä sosiaalisten olosuhteiden kontekstissa, jossa se syntyy (Dagde-

viren ja muut 2016, s. 2).

Resilienssiä ilmiönä on myös kritisoitu. Ensinnäkin resilienssi on saanut kritiikkiä

käsitteen monitulkintaisuuden ja häilyvyyden vuoksi. Resilienssi on ilmiö, jota ei

Acta Wasaensia

voi täsmällisesti määritellä, pilkkoa tai mitata (Dagdeviren ja muut 2016, s. 10).

Kompleksisten systeemien dynaamisuus ja epävarmuus eivät mahdollista re-

silienssin rakentamista osia optimoimalla (Sakurai & Chughtai 2020, s. 586).

Tästä syystä voidaan ajatella, että yhteiskunnan kompleksisen systeemin re-

silienssi edellyttää muutakin kuin yksilötason resilienssin rakentumisen. Myös-

kään resilienssin ilmaantumisen tapoihin ja niiden todentamiseen ei ole olemassa

yhtä yhtenäistä näkemystä. On esimerkiksi esitetty, että kriiseistä selviytyneet or-

ganisaatiot ovat resilienttejä, mutta kriisitilannetta ennakoivaa resilienssiä on vai-

kea todentaa (Anholt 2020; Duchek 2020). Resilienssi näyttäytyy siis aikaisem-

man tutkimuksen pohjalta normaaliaikojen hallinnan Schrödingerin kissana 28,

joka kriisitilanteen ilmaantumiseen asti joko on tai ei ole olemassa.

Resilienssillä voidaan pitää yllä erilaisia ei-toivottuja malleja, ratkaisuja ja insti-

tuutioita, jotka pahimmillaan heikentävät yhteiskunnan toimintaa. Vaikeissa olo-

suhteissa selviytyvä toimija tai rakenne ei väistämättä tarkoita sitä, että selviytyjä

olisi kriisin jälkeen hyvinvoiva (Dagdeviren ja muut 2016, s. 10). Tällä tarkoitetaan

sitä, että vaikka kriisin jälkeen toiminta jatkuisi entisenlaisena tai jopa parempana,

voivat sisäiset vauriot tai pitkäaikaiset vaikutukset jäädä huomaamatta. Erilaisten

toimijaryhmien resilienssillä voidaan myös perustella heille epäsuotuisia toimin-

tamalleja tai kehityspolkuja (Dagdeviren ja muut 2016, s. 11). Tällä tavalla vastuu

päätösten seurauksista myös osittain siirretään päättäjien itsensä ulkopuolelle

(Harrison 2013, s. 99). Resilienssiä onkin kritisoitu sen tavasta siirtää kriisinkes-

tävyyteen liittyviä vastuita yksittäisille toimijoille (Chandler 2016; Dagdeviren ja

muut 2015). Systeeminen näkökulma resilienssiin tuo kuitenkin esille sen, ettei se

synny yksittäisen toimijan aktiivisen toiminnan seurauksena, vaan eri toimijoiden

välisessä vuorovaikutuksessa (Rantamäki 2023a). Tähän vuorovaikutukseen liit-

tyvät keskeisesti sosiaalinen pääoma ja luottamus, jotka on nähty paitsi toisiinsa,

myös resilienssin rakentumiseen kytkeytyvinä ilmiöinä.

2.3.2 Sosiaalinen pääoma ja luottamus resilienssin rakennusaineina

Sosiaalinen pääoma voidaan määritellä laajasti käsittämään sellaisia verkostoja ja

niissä esiintyvää luottamusta, mitkä fasilitoivat toimintaa ja yhteistyötä yhteisen

hyödyn saavuttamiseksi (Putnam 1995, s. 67). Sosiaalisen pääoman ajatus koros-

taa pohjimmiltaan sosiaalisten verkostojen tärkeyttä ja niiden tuottamia