Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta 2000-luvulle.

Abstract

ABSTRAKTI / ABSTRACT (in English below)

Ulkomaalaisia on käsitelty Suomessa turvallisuuskysymyksenä usean vuosisadan ajan. Tässä katsausartikkelissa tarkastellaan, millä eri tavoilla suomalaiset viranomaiset ovat nähneet ulkomaalaiset uhkana 1800-luvulta 2000-luvulle ulottuvana aikana ja minkälaiseen viranomaistoimintaan tämä on johtanut. Päähuomio keskittyy turvallisuuspoliisin, eli Etsivän keskuspoliisin (1919–1937), Valtiollisen poliisin (1938–1948) ja Suojelupoliisin (1949–) toimintaan, ulkomaalaisvalvonnan kehitykseen ja kolmeen turvallistamisen, eli ulkomaalaisiin liitettyjen uhkakuvien toistuvaan aihealueeseen: poliittisiin uhkakuviin, tautien leviämisen uhkakuviin ja rikollisuuden uhkakuviin.

Katsausartikkelissa hyödynnetään pääasiassa aiempaa tutkimusta ja jonkin verran
turvallisuuspoliisin tuottamaa alkuperäisaineistoa. Viranomaiset ovat nostaneet uhkakuvia esille erityisesti Suomen sisäisten ja lähialueiden konfliktien ja sotien yhteydessä, mutta myös rauhan aikana. Uhkakuvat ovat kohdistuneet Suomen itsenäistymisestä lähtien etenkin venäläisiin ja neuvostoliittolaisiin sekä 1970-luvulta lähtien islaminuskoisiin ihmisiin.

Ulkomaalaisten käsittely uhkakuvien kautta tuottaa institutionaalista epäluuloa, joka
kanavoituu yleisiin puhe- ja ajattelutapoihin ja tätä kautta politiikkaan, lainsäädäntöön ja viranomaistoimintaan. Uhkakuvien korostamisella on oikeutettu pakkokeinojen käyttöä sekä ulkomaalaisten eriarvoista kohtelua suhteessa Suomen kansalaisiin. Se on myös edistänyt ihmisten jakoa kahteen eriarvoiseen ryhmään – luotettaviin suomalaisiin ja epäluotettaviin ulkomaalaisiin.

//
Foreigners have been treated as a security issue in Finland for several centuries. This review article examines the different ways in which the Finnish authorities have seen foreigners as a threat during the period from the 19th century to the 21st century, and what kind of official action this has led to. The main focus is on the activities of the national security police organisations, i.e., Etsivä keskuspoliisi (1919–1937), Valtiollinen poliisi (1938–1948), and Suojelupoliisi (1949–), the development of foreigner surveillance and three themes of securitisation, i.e., the recurring threat images associated with foreigners: political threat images, disease transmission threat images, and crime threat images. The review article draws mainly on
previous research and on some primary material produced by the security police.

Threats have been highlighted by the authorities, particularly in the context of conflicts and wars within Finland and in the neighbouring regions, but also in peacetime. Since Finland's independence, these threat images have been focusing in particular at Russians and Soviets and, since the 1970s, at people of Islamic faith.

Depicting foreigners’ presence through threat images generates institutional suspicion, which is channelled into wide-spread ways of speaking and
thinking and, through this, into politics, legislation, and official action. The emphasis on threatening images has justified the use of coercive measures and the unequal treatment of foreigners in relation to Finnish citizens. It has also contributed to dividing people into two unequal groups, i.e., trustworthy Finns and untrustworthy foreigners.

Full text

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
75
Matti Välimäki
Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen
turvallisuuskysymyksenä Suomessa
1800-luvulta 2000-luvulle
ABSTRAKTI / ABSTRACT
Ulkomaalaisia on käsitelty Suomessa turvallisuuskysymyksenä usean vuosisadan ajan.
Tässä katsausartikkelissa tarkastellaan, millä eri tavoilla suomalaiset viranomaiset ovat
nähneet ulkomaalaiset uhkana 1800-luvulta 2000-luvulle ulottuvana aikana ja
minkälaiseen viranomaistoimintaan tämä on johtanut. Päähuomio keskittyy
turvallisuuspoliisin, eli Etsivän keskuspoliisin (1919–1937), Valtiollisen poliisin (1938–
1948) ja Suojelupoliisin (1949–) toimintaan, ulkomaalaisvalvonnan kehitykseen ja
kolmeen turvallistamisen, eli ulkomaalaisiin liitettyjen uhkakuvien toistuvaan aihealueeseen:
poliittisiin uhkakuviin, tautien leviämisen uhkakuviin ja rikollisuuden uhkakuviin.
Katsausartikkelissa hyödynnetään pääasiassa aiempaa tutkimusta ja jonkin verran
turvallisuuspoliisin tuottamaa alkuperäisaineistoa. Viranomaiset ovat nostaneet uhkakuvia
esille erityisesti Suomen sisäisten ja lähialueiden kon-fliktien ja sotien yhteydessä, mutta myös
rauhan aikana. Uhkakuvat ovat kohdistuneet Suomen itsenäistymisestä lähtien etenkin
venäläisiin ja neuvostoliittolaisiin sekä 1970-luvulta lähtien islaminuskoisiin ihmisiin.
Ulkomaalaisten käsittely uhkakuvien kautta tuottaa institutionaalista epäluuloa, joka
kanavoituu yleisiin puhe- ja ajattelutapoihin ja tätä kautta politiikkaan, lainsäädäntöön ja
viranomaistoimintaan. Uhkakuvien korostamisella on oikeutettu pakkokeinojen käyttöä
sekä ulkomaalaisten eriarvoista kohtelua suhteessa Suomen kansalaisiin. Se on myös
edistänyt ihmisten jakoa kahteen eriarvoiseen ryhmään – luotettaviin suomalaisiin ja
epäluotettaviin ulkomaalaisiin.
Foreigners have been treated as a security issue in Finland for several centuries. This review
article examines the different ways in which the Finnish authorities have seen foreigners as a
threat during the period from the 19th century to the 21st century, and what kind of official
action this has led to. The main focus is on the activities of the national security police organi-
sations, i.e., Etsivä keskuspoliisi (1919–1937), Valtiollinen poliisi (1938–1948), and
Suojelupoliisi (1949–), the development of foreigner surveillance and three themes of securiti-
sation, i.e., the recurring threat images associated with foreigners: political threat images, dis-
ease transmission threat images, and crime threat images. The review article draws mainly on
previous research and on some primary material produced by the security police. Threats have

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
76
been highlighted by the authorities, particularly in the context of conflicts and wars within
Finland and in the neighbouring regions, but also in peacetime. Since Finland's independ-
ence, these threat images have been focusing in particular at Russians and Soviets and, since
the 1970s, at people of Islamic faith. Depicting foreigners’ presence through threat images
generates institutional suspicion, which is channelled into wide-spread ways of speaking and
thinking and, through this, into politics, legislation, and official action. The emphasis on
threatening images has justified the use of coercive measures and the unequal treatment of for-
eigners in relation to Finnish citizens. It has also contributed to dividing people into two une-
qual groups, i.e., trustworthy Finns and untrustworthy foreigners.
_____________________________________________________________
Ulkomaalaiset, maahanmuutto, turvallisuus, viranomaiset, turvallistaminen
Matti Välimäki, Helsingin yliopisto, matti.t.valimaki@helsinki.fi
Johdanto
(…) suojelupoliisi voi lausuntoja ja tietoja antaessaan käytännössä vaikuttaa ratkaisevastikin
päätöksentekoon (…) Viisumia sekä oleskelu- ja työlupaa koskevien säännösten päätavoitteena
on mahdollistaa etukäteinen viranomaisvalvonta. (…) Ulkomaalaisasioissa viranomaisilla on
laaja harkintavalta. Sovellettavat säännökset sallivat viranomaisille tietyn vapauden julkisen edun
toteuttamiseksi. Kysymys on etukäteen tapahtuvasta hakijan käyttäytymisen tai ominaisuuksien
arvioimisesta.
1
– Suojelupoliisin lupakäytäntöjä koskeva ohje (19.1.1987)
Tänä päivänä poliittisessa keskustelussa tarkastellaan Suomessa olevia ulkomaalaisia uhkakuvien kautta
esimerkiksi keskustelussa venäläisten kiinteistökaupoista ja katurikollisuudesta, jossa on mukana
maahan muuttaneiden jälkeläisiä.
2
Tällä on pitkät juuret. Tässä katsausartikkelissa osoitan, miten
viranomaiset ovat käsitelleet ulkomaalaisia turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta 2000-luvulle
kysymällä: Millä eri tavoilla suomalaiset viranomaiset ovat nähneet ulkomaalaiset – eli muut kuin
Suomen kansalaiset – uhkana? Minkälaiseen viranomaistoimintaan tämä on johtanut? Erityistä
huomiota kiinnitän turvallisuuspoliisin, eli Etsivän keskuspoliisin (1919–1937, EK), Valtiollisen
poliisin (1938–1948, Valpo) ja Suojelupoliisin (1949–, Supo) rooliin ja toimintaan. Käsittelen
ulkomaalaisvalvonnan kehitystä ja erityisesti kolmea turvallistamisen
3
, eli ulkomaalaisten
turvallisuuskysymyksenä näkemisen aihetta, jotka toistuvat vuosikymmenestä toiseen: poliittisia
uhkakuvia, tautien leviämisen uhkakuvia ja rikollisuuden uhkakuvia. Sivuan myös muita turvallistamisen
teemoja. Hyödynnän pääasiassa aiempaa tutkimusta ja rajallista määrää turvallisuuspoliisin tuottamaa
alkuperäisaineistoa (muistioita, katsauksia, ilmoituksia ja ohjeita), joka koskee etenkin Supon roolia ja
näkemyksiä 1950-luvun lopulta 1990-luvun alkuun.
4
Tuon esille kunkin uhkakuvatyypin kohdalla
esimerkkejä eri ajanjaksoilta. Tarkastelun pääpaino on 1900-luvussa, josta on suurin määrä teemaan
liittyvää arkistopohjaista tutkimusta, mutta esimerkkejä on jonkin verran myös 1800- ja 2000-luvuilta.

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
77
Tämän katsausartikkelin tavoitteena on avata uusia tutkimusväyliä, joissa voitaisiin myös
yhdistää eri ajanjaksojen samankaltaisten turvallistamisen ilmiöiden tarkastelua. Artikkelin viitteistä voi
havaita, että ulkomaalaisten näkemistä uhkina on Suomessa tutkittu pääasiassa osana huomattavasti
laajempia teemoja käsitteleviä tutkimuksia. Lisäksi tavallisesti on tarkasteltu vain tiettyä rajattua
ajanjaksoa. Turvallisuuspoliisin ja muiden viranomaisten ulkomaalaisvalvonnan käytännön toteutusta ei
ole selvitetty tyhjentävästi. Yhtenä haasteena varsinkin 1900-luvun jälkipuoliskon osalta on
lähdeaineiston saatavuus. Tutkimusluvat, aineiston puuttuminen ja arkaluonteisuus sekä
tietosuojakysymykset tekevät tutkimuksesta vaikeaa. Toisaalta 1800-luvun ja 1900-luvun alun osalta
viranomaislähteiden haasteena on pirstaleisuus ja valvonnan jakautuminen vaihtelevin vastuin eri
viranomaisille. Katsauksen tavoitteena on myös tuoda 2000-luvun yhteiskuntatieteellistä, erityisesti
kriminologista turvallisuuskysymysten ja vähemmistöjä eriarvoiseen asemaan asettavien käytäntöjen
sekä rajojen tutkimusta osaksi Suomen ulkomaalaisia koskevan historian tarkastelua.
Tämä katsausartikkeli osoittaa uhkakuvien monimuotoisuuden sekä turvallistamisen
jatkuvuuksia ja painotuseroja eri aikoina ja eri ulkomaalaisryhmien välillä. Lisäksi tuon esille, miten
nämä viranomaisten valinnat kytkeytyvät paitsi ajankohtaisiin ulkopolitiikan kysymyksiin ja
”viholliskuviin”, niin myös kansallisen itseymmärryksen merkitykseen uhkakuvien muotoutumisessa.
Pidemmän aikavälin tarkastelun kautta osoitan, miten on kyse jatkuvuuksista viranomaisten tavoissa
käsitellä yhteisön ulkopuolisiksi määriteltyjä tai normien rikkojina esitettyjä ihmisiä ja ihmisryhmiä.
Usein tämä on tehty korostamalla pakkotoimien ja rangaistusten tarpeellisuutta vetoamalla yleensä
tarkemmin määrittelemättömään ”julkiseen etuun” – kuten artikkelin aloittaneessa Supon ohjeessa – tai
”yleiseen turvallisuuteen” tai ”valtiolliseen turvallisuuteen”.
5
Lisäksi katsaus tuo esille, miten
vuosikymmenestä toiseen turvallisuusuhkien painottaminen on johtanut konkreettisiin toimiin tai
vaatimuksiin toimista, joilla muiden kuin maan kansalaisten tuloa Suomeen ja Suomessa elämistä on
kontrolloitu ja rajoitettu.
Ulkomaalaisten turvallistamisen kysymykset ovat muuttuneet Suomessa yleisen
lainsäädännöllisen sekä sisä- ja ulkopoliittisen kehityksen mukana. Venäjän vallan aikana imperiumin
turvallisuushuolet johtivat osaltaan ulkomaalaisvalvonnan tehostamiseen. Itsenäisyyden alkuaikana ja
sota-aikana osaa maassa asuvista ulkomaalaisista pidettiin sotatoimia tai jopa valtion tulevaisuutta
uhkaavina. Kylmän sodan Suomessa ulkomaalaisten valvontaa jatkettiin ja etenkin Neuvostoliitosta
tulevat ihmiset nähtiin mahdollisina turvallisuusuhkina. Euroopan integraation asettamat puitteet ovat
nostaneet muun muassa rajakysymyksiä ja yleiseurooppalaisia muuttajien turvallistamisen aiheita
suomalaiseen keskusteluun. Toimintaympäristön muutosten lisäksi Suomessa asuvien ulkomaalaisten
määrä on lisääntynyt 1980-luvun lopulta lähtien. Lisäksi muuttajien lähtömaat ovat moninaistuneet ja
painopiste on muuttunut. 1900-luvun alkupuolella Suomeen muuttajat tulivat enemmän lähialueilta ja
vuosisadan loppua kohti yhä useammin Euroopan ulkopuolelta. Toisaalta myös 1910-luvulta 1940-
luvulle Suomi oli suurten ihmismäärien muuton kohdealue, kun erityisesti sodat ja yhteiskunnalliset
mullistukset lähialueilla pakottivat ihmisiä liikkeelle.
6
Keskittymällä turvallisuuspoliisin ulkomaalaisia koskevaan toimintaan voidaan tarkastella
toimeenpanovallan keskeisten tahojen tapoja ymmärtää ulkomaalaiset turvallisuuden kautta.
Turvallisuuspoliisi on usein tehnyt ulkomaalaisasioissa yhteistyötä ulkomaalais- ja
rajavalvontaviranomaisten sekä tavallisen poliisin kanssa. Myös armeija on ollut Suomessa muiden
Euroopan maiden tapaan mukana esimerkiksi maassa olevien ulkomaalaisten valvonnassa ja
kontrolloinnissa ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana. Suomen itsenäistymisen jälkeen raja-
ja ulkomaalaisvalvontaa lisättiin ja luotiin viranomaiskoneisto tätä varten.
7
Siviiliviranomaisten resurssit
eivät ole riittäneet sotien oloissa henkilömäärien ja valvonnan vaatimusten lisääntyessä

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
78
ulkomaalaisten kontrollointiin, vaan yleensä on pyydetty armeijalta virka -apua esimerkiksi
internointi- ja keskitysleirien perustamiseen. Kuten tässä artikkelissa osoitan, turvallistaminen ei
kuitenkaan aina tapahdu poikkeuksellisen tai jollain lailla yhtäkkisen toiminnan kautta, vaan se voi olla
myös jatkuvaa ja rakenteelliseksi eli osaksi yleisiä toimintatapoja muuttunutta.
8
Yksi esimerkki tästä ovat
muiden kuin Suomen kansalaisten maahantuloa ja maassa oleskelua koskevat viranomaisprosessit.
Ennen 1900-lukua ulkomaalaisten valvonta oli Suomessa enemmän poikkeusoloissa tapahtunutta.
9
Ulkomaalaisen turvallisuuskysymyksenä näkemisen taustalla voidaan nähdä ajatukset niin
sanotun kansallisen turvallisuuden varmistamisesta ja väestön kontrolloinnin tarpeesta. Ihmisten
välisten suhteiden ja valta-asetelmien kannalta tarkasteltuna turvallistaminen on keino, jolla
perustellaan ihmisten asettamista eriarvoiseen asemaan ja tehdään eroa kansalliseen yhteisöön
kuuluviksi esitettyjen – usein valtion kansalaisten – ja muiden välillä. Näiden muiden esittämisellä
turvallisuutta uhkaavana voidaan perustella heidän viranomaisvalvontaansa ja pakkokeinojen
käyttöä. Valtiot voivat myös luoda oikeudenkäytön poikkeuksia, jotka koskevat marginaalissa olevia
ihmisryhmiä, kuten maahanmuuttajia.
10
Muun muassa ulkomaalaisten maastapoistamista käsittelevissä
tutkimuksissa on 2000-luvulla nostettu esille tiettyjen ulkomaalaisten ryhmien, kuten Yhdysvalloissa
latinalaisamerikkalaistaustaisten, esittäminen yhteiskunnallisessa keskustelussa väkivaltaisina,
rikollisuuteen yhdistettyinä ja poliittisesti epälojaaleina.
11
Käytännössä joidenkin henkilöiden ja
ryhmien tulkitseminen uhkiksi ”yhteisön turvallisuudelle” on eri aikoina mahdollistanut
pakkokeinot, kuten näiden ryhmien sulkemisen yhteisön ulkopuolelle esimerkiksi leireille tai
vankilaan – tai lähettämisen maan rajojen ulkopuolelle. Yhteisön ulkopuolisiksi tai marginaalisiksi
ajateltuihin, kuten ulkomaalaisiin ja vähemmistöihin, vaikuttaa olevan muita luontevampaa
kohdistaa tällaisia henkilökohtaista vapautta rajoittavia toimenpiteitä.
12
Kansallisvaltioita rakennettiin lainsäädäntöön ja hallintoon perustuvina kokonaisuuksina 1800-
luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Niissä tehtiin aiempaa selvemmin eroa kansalaisten ja muiden välillä
esimerkiksi oikeuksia ja velvollisuuksia määrittämällä ja niitä valvomalla.
13
Kansallisvaltioajattelun
tavoitteena on sisäisesti mahdollisimman homogeeninen ja ulkoisesti rajattu poliittinen,
lainsäädännöllinen, kulttuurinen ja taloudellinen yksikkö.
14
Kansallisvaltioiden rakentamiselle ja
ylläpitämiselle ovat tyypillisiä homogeenisuuden vaaliminen ja toisaalta kansallisvaltioon
kuulumattomien määrittely lainsäädännön, viranomaistoiminnan ja erilaisten laajalle levinneiden
kansallista yhteisöllisyyttä ja jatkuvuutta korostavien ajattelu- ja puhetapojen kautta.
15
Kansallisvaltion
tai niin sanotun kansallisen yhteisön ulkopuolisiksi nähtyjen kuvaaminen uhkien kautta voi myös
perustua tai luoda edellytyksiä rasismille ja kriittisessä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa
rodullistamiseksi kutsutuille käytänteille ja ajattelutavoille.
16
Juutalaisten ja romanien kohtelu 1600-
luvulta 1800-luvulle Suomen kuuluessa Ruotsiin ja Venäjään on esimerkki siitä, miten lainsäädännössä,
poliittisessa keskustelussa ja viranomaistoiminnassa on kohdeltu yhteisön ulkopuolisiksi määriteltyjä
rasistisesti, niin että on voitu perustella näiden ryhmien maahan pääsyn estämistä, maasta karkottamista
tai kansalaisille kuuluvien oikeuksien puuttumista.
17
Ulkomaalaiset on Suomessa toistuvasti asetettu symbolisten ja lainsäädännöllisten
turvaverkkojen tai viranomaisten suojelun ulkopuolelle. Turvallisuuspoliisi on usein käsittänyt heidät
turvallisuuden antiteesinä, eli turvattomuutta ”kansalliselle yhteisölle” tai ”kansalliselle turvallisuudelle”
aiheuttavina. Viranomaiset ovat korostaneet tätä asetelmaa sota-aikoina, mutta se on näkynyt myös
rauhan aikana rutiinivalvontana, jonka keinoina turvallisuuspoliisilla – yhteistyössä muiden
viranomaisten kanssa – ovat olleet maahantulon, kansalaisuuden, viisumien, turvapaikanhakijoiden ja
rajavalvonnan kontrolli. Ulkomaalaisiin kohdistuva lainsäädäntö ja viranomaistoiminta kertovat siitä,
mitkä asiat on nähty suomalaisen yhteiskunnan kannalta uhkaavina sekä siitä, millä perusteilla muut kuin

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
79
maan kansalaiset voidaan asettaa samanarvoiseen tai eriarvoiseen asemaan.
18
Turvallistamalla on
perusteltu sekä maahanmuutto-, että ulkomaalaispolitiikkaa, eli sitä millä perusteilla Suomeen tuloa
säädellään ja mitä oikeuksia ja velvollisuuksia ulkomaalaisilla on Suomessa asuessaan.
19
Seuraavaksi käyn läpi ulkomaalaisia koskevan säädösperustan kehitystä sekä turvallisuuspoliisin
ja muiden viranomaisten tehtäviä ulkomaalaisvalvonnassa. Sen jälkeen tarkastelen eri uhkakuvatyyppejä
nostamalla esimerkkejä eri ajanjaksoilta. Artikkelin lopuksi erittelen viranomaisten institutionaalisen
epäluulon jatkuvuuksia ja vaikutuksia.
Ulkomaalaisten valvonnan kehitys
Suomen ensimmäinen ulkomaalaislaki tuli voimaan 1.4.1984. Ulkomaalaisia koskeva viranomaistoiminta
perustui tätä ennen pääosin ulkomaalaisasetuksiin ja kansalaisuutta koskeviin lakeihin. Asetuspohja
antoi laajat toimintavaltuudet ja tulkintamahdollisuudet viranomaisille. Myös ulkomaalaisasetusten
sanamuotoihin sisältyi väljyyttä, joka lisäsi viranomaisten valtaa.
20
Ulkomaalaisten maasta poistaminen
oli 1980-luvulle asti mahdollista oleskeluluvan tai muun tarvittavan luvan puuttumisen, toimeentulon
hankkimisen tapojen, vakaviin rikoksiin syyllistymisen, tiedustelutoiminnan ja Suomen suhteita toiseen
valtioon vaarantavan toiminnan lisäksi myös ”erityisestä syystä”. Viimeinen sanamuoto jätti
tulkintavapautta ulkomaalaisviranomaisille ja turvallisuuspoliisille maasta poistamispäätöksissä. Ennen
vuonna 1984 voimaan tullutta ulkomaalaislakia ulkomaalaisia koskevien päätösten perusteluilla ei ollut
vakiintuneita standardeja ja usein päätökset perusteltiin hyvin lyhyesti. Ulkomaalaisten oikeusasemaa
heikensi vielä entisestään se, että he eivät ennen vuoden 1995 perusoikeusuudistusta kuuluneet kaikkien
perusoikeuksien piiriin. Vuoden 1919 hallitusmuodossa, joka oli voimassa vuoteen 2000 asti,
ulkomaalaisten pääsyä julkisiin virkoihin sekä esimerkiksi uskonnonvapauden ja ilmaisunvapauden
piiriin rajoitettiin huomattavasti. Lisäksi vuoden 1991 toiseen ulkomaalaislakiin asti ulkomaalaisten
oikeus valittaa heitä koskevista viranomaispäätöksistä oli Suomen kansalaisiin verrattuna puutteellinen.
21
Matkustajien valvonta ja perustietojen, kuten asumispaikan ja kansalaisuustiedon kerääminen,
kuuluivat 1800-luvulla paikallispoliisin tehtäviin. Poliisin tuli tehdä saapuneista ulkomaalaisista päivittäin
ilmoitukset senaatin kansliatoimituskunnalle. Maahan saapuneiden ulkomaalaisten lukumäärät olivat
kuitenkin Venäjän vallan alussa huomattavan pieniä. Esimerkiksi Turkuun saapui 1820-luvun lopulla
vuosittain muutamia satoja ulkomaalaisia.
22
Vuoden 1862 passiasetuksen mukaan ulkomaalaisilla tuli olla
passi tai matkustusasiakirja Suomeen tultaessa ja suuriruhtinaskunnasta poistuttaessa. Lisäksi
ulkomaalainen tarvitsi Venäjän viranomaisten myöntämän maahantuloluvan eli viisumin.
Poliisiviranomaiset huolehtivat raja-asemilla asiakirjojen tarkistamisesta. Myös maasta poistumista
varten tuli saada leima kuvernööriltä tai poliisilta siitä, ettei mikään estänyt lähtöä. Vaikka rajavalvonta ei
vielä ollut kehittynyt yhtä järjestelmälliseksi kuin 1900-luvulla, matkustaja- ja maahantuloliikenteen
valvonnan myötä syntyi viranomaisille myös rekisteri ulkomaalaisista, jotka olivat pyrkineet Suomeen,
päässeet Suomeen ja poistuneet ulkomaille. Valvontaa vahvistivat passiasetuksen säädökset, jotka
määräsivät ulkomaalaisen ilmoittautumaan asuinpaikkakunnan viranomaisille ja velvoittivat ulkomaan
kansalaisten majoittajia esittämään poliisille näiden ”ololiput” tai matkustusasiakirjat. Samanlaiset
määräykset koskien matkustusasiakirjoja, maahantuloa ja maasta lähtemistä olivat myös itsenäisen
Suomen ensimmäisessä ulkomaalaisasetuksessa, joka tuli voimaan vuonna 1919.
23
Ensimmäisen maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen rajavalvonta ja matkustusasiakirjojen
tarkastaminen sekä ulkomaalaisten valvonta lisääntyivät eri Euroopan maissa.
24
Venäläiset pyrkivät
vastaamaan Saksan mahdolliseen maihinnousuun muun muassa perustamalla vuonna 1915 Suomen

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
80
länsirajalle Suomenmaalaisen Rajavartioston, jossa oli venäläinen henkilöstö. Se teki rajatarkastuksia ja
pyrki estämään salakuljetusta ja tiedustelutoimintaa. Passikontrollia oli laajennettu jo edeltävinä
vuosina.
25
Itsenäistyneessä Suomessa rajavalvontaa vahvistettiin ja alettiin muun muassa suorittamaan
matkustusasiakirjojen valvontaa aiempaa tarkemmin. Kesästä 1918 lähtien kaikki matkustamaan
haluavat tarvitsivat poliisiviranomaisen matkatodistuksen. Venäjän kansalaisten ja ylipäätään
ulkomaalaisten valvonta tuli senaatin määräyksellä ensin yleisesikunnan III:n osaston tehtäväksi, joka oli
vastuussa tiedustelusta. Se myös arvioi viisumi- ja maahantulohakemuksia selvittääkseen hakijoiden
”luotettavuuden” ja maahantulon suotavuuden.
26
Elokuussa 1919 ulkomaalaisvalvonta ja lausuntojen antaminen keskitettiin sisäasiainministeriön
alaisuuteen perustetulle EK:lle, joka oli vastuussa ”poliittisesta tiedustelusta”. Venäjän kansalaiset
tarvitsivat vuoden 1919 alusta asti maaherran luvan liikkumiseen maassa. Maaherrojen piti pyytää
lausunto oleskelulupiin EK:lta. Myös kansalaisuushakemuksiin vaadittiin lausunto EK:lta. Esimerkiksi
vuonna 1921 EK käsitteli yli 10 000 ulkomaalaisen maahantuloanomusta ja yli 400
kansalaisuusanomusta. Vuonna 1924 EK antoi lausunnon yli 6 700 ulkomaalaisen
maahantuloanomukseen, joista 87 se vastusti. Tästä huolimatta ulkoasiainministeriö hyväksyi osan
näistä hakemuksista. EK:n vastustamat tapaukset olivat useimmiten venäläisiä, joita epäiltiin
kommunisteiksi. 1920-luvun puolivälissä EK sai tehtäväkseen ulkomaalaisten valvonnan,
passintarkastuksen ja myös aiempaa lausunnon antamista laajemman roolin ulkomaalaisia koskevassa
lupahallinnossa. Vuoteen 1926 mennessä EK:lle oli kertynyt jo yli 300 000 yksittäistä korttia sisältävä
kortisto, johon viitattiin muun muassa termeillä ”ulkomaalaisia koskeva poliittinen kortisto” ja
”ulkolaiskontrollikortisto”.
27
T.M. Kivimäen hallitus lisäsi maahanpääsyn esteitä vuoden 1933 ulkomaalaisasetuksella.
Rajakäännytykset määrättiin mahdolliseksi epäsuotavien toimeentulon hankkimisen tapojen ja rikollisen
taustan lisäksi, mikäli rajaviranomainen arvioi kyseessä olevan ”valtion turvallisuuden kannalta
vaarallinen henkilö”. Viimeistä mainintaa ei ollut aiemmissa ulkomaalaisasetuksissa. Viranomaisten oli
mahdollista vedota ”valtion turvallisuuteen tai muuhun siihen verrattavaan syyhyn” myös
perustellessaan maassa olevan ulkomaalaisen karkottamista. ”Valtion turvallisuuden” tai ”muun siihen
verrattavan syyn” käsitteitä ei määritelty asetuksessa. Myös maaherroilla oli oikeus määrätä laillisesti
maassa oleskelevia ulkomaalaisia poistumaan maasta samanlaisin perustein. Vuoden 1938
ulkomaalaisasetuksessa maahanpääsyn estämisen perusteeksi lisättiin myös ”valtiolle tai yhteiskunnalle
vahingollisen kiihoituksen” ehkäiseminen. Nämä lisäykset kuvasivat 1930-luvun tiukentunutta
turvallisuuspoliittista ilmapiiriä sekä pyrkimystä valvoa ja määrällisesti rajoittaa itärajan yli tulevia
ihmisiä. ”Valtion turvallisuuteen” nojaava peruste säilytti asemansa myös sotien jälkeisissä
ulkomaalaisasetuksissa ja -laeissa.
28
EK:n vuoden 1937 muistiossa, joka ilmeisesti toimi myös opetusmateriaalina, todettiin että
”passintarkastuksessa etsivän keskuspoliisin on valvottava, ettei valtakuntaan päästetä
maahantulokiellon saaneita, ”tunnettuja rikollisia, kerjäläisiä ja niihin verrattavia maankiertäjiä,
’globetrottereita’”, ”puoskareita, kaukonäkijöitä” tai ”passittomia eikä salamatkustajina tulleita”. Maassa
olevien ulkomaalaisten valvonnan todettiin käsittävän eri ryhmiä, kuten ”valtakunnan turvallisuutta
vaarantavat”, eli ”eri valtiollisten puolueitten kiihottajat ja asiamiehet sekä erityisesti vakoilusta epäillyt”.
Lisäksi oli tarkkailtava yhdessä paikallispoliisin kanssa ”muita ’epäsuotavia’ ulkomaalaisia”, joihin
luettiin muun muassa ”puoskareita, povareita” sekä mahdollisesti väärillä henkilöllisyyksillä liikkeellä
olleita.
29
Vuoden 1938 ulkomaalaisasetuksessa Valpo – joka aloitti samana vuonna EK:n seuraajana –
määrättiin passintarkastajaksi. Oleskelulupien lausunnonantajan roolissa se jatkoi yhdessä
ulkoasiainministeriön kanssa.
30

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
81
Vaikka vasemmiston ja
kommunistien valvonta oli tärkein
prioriteetti Supolle toisen maailman-
sodan jälkeisinä vuosikymmeninä myös
”ulkomaalaisten erityisvalvonta” kuului
sen tehtäviin. Sen piti pyrkiä saamaan
perustiedot kaikista maahan tulevista
ja maassa olevista ulkomaalaisista.
Tärkeän osan ulkomaalaisten etukä-
teisvalvontaa muodosti maahantulo-
anomusten ja viisumihakemusten
tarkastus sekä Supon rooli passin-
tarkastuksessa sekä kansalaisuushake-
muksia ja turvapaikanhakijoita koskevassa päätöksenteossa.
31
1950- ja 1960-luvuilla Supon
ulkomaalaisten erityisvalvonta tavoitteli ennen muuta vastavakoilun estämistä. Siitä oli vastuussa
valvontaosasto, jolle kuului itäblokin valtioiden kansalaisten seuraaminen. 1970-luvulla Supo alkoi
painottaa valvonnassa terrorismin torjuntaa. Valtiovierailujen, kuten Jugoslavian Josip Broz Titon
vuoden 1964 Suomen vierailun yhteydessä, lisättiin kyseisen maan kansalaisten Suomeen tu lon ja
Suomessa olemisen valvontaa.
32
Myös tavallisilta kansalaisilta tuli ilmoituksia ”epäilyttävistä
henkilöistä”. Esimerkiksi vuosina 1960–1963 kansalaisilta saatiin muutamia ilmoituksia muun
muassa Suomessa kiertävää jugoslavialaista musiikkiyhtyettä koskevista tiedusteluepäilyistä ja
neuvostoliittolaisten insinöörien matkoista Suomessa. Supon – ja sen edeltäjien – etsivät tarkkailivat
ja selvittivät asioita ilmoitetuista henkilöistä. Selvitykset eivät johtaneet ainakaan 1960 -luvun alun
tapauksissa pidemmälle meneviin toimenpiteisiin.
33
Ulkomaalaisten määrä oli 1990-luvulle asti sen
verran pieni, että yksilökohtaista erityisvalvontaa oli mahdollisuus ainakin jossain määrin toteuttaa.
Supon neljännesvuosikatsauksissa on kohta ”Ulkomaalaisten erityisvalvontatehtävät”, jossa esimerkiksi
1980-luvun puolesta välistä 1990-luvun alkuun todettiin kuitenkin lähes poikkeuksetta: ”Katsauskauden
aikana ei ulkomaalaisten ole todettu syyllistyneen sellaiseen rikolliseen toimintaan, jolla olisi merkitystä
valtion turvallisuuden kannalta.”
34
Vuonna 1949 perustettu sisäasiainministeriön Ulkomaalaistoimisto otti vastuun niin sanotusta
yleisvalvonnasta, joka perustui pääasiassa maahantulo-, viisumi-, ja muiden ulkomaalaisten tekemien
hakemusten ja ilmoitusten seurantaan ja kortistoimiseen.
35
Ennen Suomeen tuloa viisumivelvollisten
valtioiden kansalaisten tuli täyttää maahantulokortti, jonka passintarkastajat tai Suomen
ulkomaanedustuksen viranomaiset lähettivät Ulkomaalaistoimistoon . Sen työntekijät lähettivät
harkinnan jälkeen maahantulokortin mahdollisesti arvioitavaksi myös Supolle.
36
Turvallisuuspoliisi
on vaihtanut tietoja ja tehnyt yhteistyötä muiden viranomaisten lisäksi myös majoitusliikkeiden
kanssa osana ulkomaalaisten valvontaa. Ulkomaalaisen oli ainakin 1970-luvulla täytettävä Suomessa
yöpyessään majoituskortti, jonka majoittaja lähetti paikallispoliisille, joka puolestaan lähetti sen
edelleen Supon piiritoimistoon, pääosastolle tai Ulkomaalaistoimistoon. Kerättyä tietoa
Kuva 1. Näkymä Suojelupoliisin sisäpihalle
Helsingissä Ratakatu 12:ssa vuonna 1957.
Museovirasto. Journalistinen kuva-arkisto.
UA Saarisen kokoelma. Kuvaaja: UA
Saarinen.

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
82
täydennettiin tarvittaessa käyttäen epävirallisia tiedonhankintakanavia, eli niin sanottua kenttätyötä.
Erityisesti Supo oli kiinnostunut ulkomaalaisten poliittisesta toiminnasta.
37
Valvontatehtävien hoito
osoittautui ajan kuluessa kuitenkin Ulkomaalaistoimiston resursseihin nähden mahdottomaksi ja
vuonna 1984 muun muassa ulkomaalaisten majoituskorttien kerääminen siirtyi paikallispoliiseille. Pian
sen jälkeen majoituskorttien keräämisestä luovuttiin kokonaan.
38
Supon rooli ulkomaalaisvalvonnassa
pienentyi huomattavasti 1990-luvun alussa, kun rajavalvontaviranomaisten, poliisin ja
ulkomaalaisviranomaisten vastuut kasvoivat.
39
Uhkakuvien moninaisuus
Euroopan ja Suomen historiassa on ollut vuosisatojen ajan yleistä esittää muualta muuttavat ihmiset
uhkien ja yhteiskunnan normeja vaarantavien kehityskulkujen kautta. 1700- ja 1800-lukujen Euroopassa
erityisesti paikkakunnalta tai valtiosta toiseen muuttavat köyhät työikäiset miehet joutuivat epäilysten
kohteeksi tai lähetetyksi esimerkiksi köyhäintaloihin. Irtolaiset saatettiin viranomaisten toimesta
palauttaa aiemmalle kotipaikkakunnalle. Liikkumattomuus ja paikkaan sitoutuminen usein työn,
elinkeinon, maanomistuksen tai sosiaalisten suhteiden kautta oli normi, joka takasi ihmisten
luotettavuuden. Muualta muuttavia ihmisiä pidettiin poikkeavina yksilöinä, joiden luotettavuudesta ei
ollut varmuutta.
40
Leo Lucassenin mukaan 1800-luvun jälkipuolelta lähtien läntisen Euroopan maihin
muuttaviin ulkomaalaisiin liitettiin kolmenlaisia uhkakuvia. Ulkomaalaisryhmän mukaan heidän epäiltiin
joko vaarantavan vallassa olleen uskontosuunnan tai maailmankatsomuksen, aiheuttavan separatismia
tai poliittista epäjärjestystä tai tuovan epätoivottua kilpailua kansallisille työmarkkinoille.
41
Suomalaisessa julkisessa ja poliittisessa keskustelussa on eri aikoina käsitelty monia
ulkomaalaisten turvallistamisen aihepiirejä, eikä turvallisuuspoliisin rooli ole aina ollut keskeinen näissä
keskusteluissa. Uskonnolliseen ryhmään liitetyt uhkakuvat välittyvät esimerkiksi juutalaisten kohtelusta
1800-luvulla. Suomen siirtyessä Ruotsin vallasta Venäjän alaisuuteen jäivät voimaan vuoden 1772
hallitusmuoto ja 1789 yhdistys- ja vakuuskirja, joissa säädettiin, että kansalaisten oli oltava luterilaisia.
Autonomian ajan alussa juutalaisten maassa asumista ei tähän vedoten nähty toivottavaksi.
Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskin päätöksellä Suomen alueen juutalaiset määrättiin karkotettavaksi
vuonna 1831. Juutalaisten asuminen Suomessa helpottui 1850- ja 1860-luvuilla uusien asetusten myötä,
mutta 1880-luvulla karkotuksia jatkettiin. 1870-luvulta vuoden 1918 juutalaisen kansalaisoikeuksien
saamiseen asti antisemitismi, epäluulo uskontoa kohtaan ja pelko lisääntyneestä kilpailusta
elinkeinoelämässä leimasivat suomalaista tiedotusväline- ja poliittista keskustelua emämaa Venäjän ja
monien Euroopan valtioiden tapaan.
42
Muualta muuttavien on toistuvasti varsinkin poliittisessa keskustelussa ja tiedotusvälineissä
esitetty aiheuttavan taloudellisen kilpailun uhkaa. Esimerkiksi 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun
alkupuolelle kiertäviä kulkukauppiaita, jotka usein tulivat Suomeen itärajan takaa, saatettiin syyttää
laittomasta kaupankäynnistä tai epäreilun kilpailun aiheuttamisesta paikallisille kauppiaille.
43
Myös
Suomen kansalaisuuden hakeminen oli sidottu 1800-luvulla – asumisajan täyttämisen, hyvän maineen
todistamisen ja uskollisuusvalan lausumisen lisäksi – itsensä ja perheensä elättämisen velvollisuuteen.
44
Niin ikään paikallisten päätöksentekijöiden, kuten kunnanvaltuustojen lausunnoilla oli merkitystä
kansalaisuuden hakijoiden arvioinnissa. Esimerkiksi vuosina 1918–1923 Terijoen kunnanvaltuusto ei
puoltanut monista eri syistä noin puolta sille tulleista kansalaisuushakemuksista, joista valtaosa oli
venäläisten tekemiä. Yksi syistä oli, että hakija nähtiin kilpailijaksi paikallisilla liikemarkkinoilla.
45
Kun
1920-luvulla itärajan yli Suomeen tulleiden pakolaisten määrä kasvoi useampaan kymmeneen tuhanteen,

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
83
lehdistössä esitettiin lukuisten myönteisten uutisten ja mielipidekirjoitusten lisäksi kielteisiä näkemyksiä
vastaanoton kalleudesta. Vuonna 1922 vasemmiston lehdistössä ja kansanedustajien puheenvuoroissa
pakolaisten tulon työmarkkinoille tulkittiin heikentävän suomalaisten työntekijöiden etuja ja palkkoja, eli
aiheuttavan kielteistä kilpailua. Erityisen torjuvasti vasemmisto suhtautui ajan ideologisen jaon
mukaisesti valkoisiksi miellettyihin niin sanottuihin heimopakolaisiin.
46
Suomessa etenkin vasemmistopuolueet ja Keskustapuolue sekä työntekijäjärjestöt asennoituivat
kielteisesti ulkomaalaisten työntekijöiden valtiojohtoisen rekrytoinnin edistämiseen 1970-luvulta 1990-
luvun alkuun. Ne katsoivat, että se voisi heikentää esimerkiksi työehtoja ja suomalaisten työntekijöiden
asemaa työmarkkinoilla. Keskustelu liittyi Euroopan taloudelliseen ja työmarkkinoiden
yhdentymiskehitykseen Suomen harkitessa Euroopan talousalueen ja Euroopan yhteisön jäsenyyttä.
Niin ikään vuonna 2004 suomalaiset kansanedustajat vetosivat kilpailun pelkoon, kun Euroopan
unionin itälaajentumisen yhteydessä Suomessa säädettiin määräaika ennen kuin vapaa liikkuvuus tuli
koskemaan uusia jäsenmaita.
47
1900-luvulla eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden kehittyessä maahan
muuttaneet on esitetty myös uhkana hyvinvointivaltiolle. Heidän on poliittisessa keskustelussa syytetty
saavan etuja ilman panosta sen rahoittamiselle. Edeltävinä vuosisatoina taas paikkakunnalta toiselle
muuttavien köyhien oli esitetty olevan taakka köyhäinhoidolle, mikä oli usein johtanut lähettämiseen
pois paikkakunnalta tai kieltoon paikkakunnalle asettumiselle.
48
Seuraavaksi käsittelen yksityiskohtaisemmin jatkuvuuksia poliittisten, tautien leviämisen ja
rikollisuuden uhkakuvien liittämisessä muualta Suomeen muuttaviin tai Suomessa asuviin
ulkomaalaisiin.
Poliittiset uhkakuvat, oikeuksien rajoitukset ja pakkotoimet
siviilejä kohtaan
Ulkomaalaisiin liitetyt poliittiset uhkakuvat ovat tyypillisesti lisääntyneet Suomessa lähialueilla
tapahtuneiden mullistusten ja sotien vuoksi. Myös sodat, joissa Suomi on ollut osallisena, ovat lisänneet
ulkomaalaisten valvontaa ja epäluuloa heitä kohtaan. Venäjän vallan alussa pelättiin muun muassa
ruotsalaisten tiedustelu- ja vaikuttamistoimintaa. Tsaarin hallinnossa Suomi hahmotettiin osaksi Venäjää
suojaavaa puskurivyöhykettä, jonka yhtenä tehtävänä oli ehkäistä muualta Euroopasta tulevien aatteiden
ja kapina-ajatusten leviäminen Venäjälle. Vuoden 1828 ulkomaalaisia koskevassa määräyksessä
edellytettiin, että paikallispoliisi tutkii ulkomaalaisten matkojen tarkoitukset ja raportoi niistä
kuvernöörille.
49
Kumouksellisten aatteiden leviämisen pelko lisääntyi vuoden 1830 jälkeen, kun
Ranskassa nousi kapina kuningasvaltaa ja Puolassa tsaarinvaltaa vastaan. Kenraalikuvernööri Zakrevski
kielsi Ranskan kansalaisten pääsyn Suomeen ja Venäjälle. Myös puolalaisten maahantulon tarkkailua
lisättiin.
50
Niin ikään vuonna 1848 Ranskassa puhjenneen vallankumousliikkeen jälkeen Suomen
suuriruhtinaskunnassa lisättiin ulkomaalaisvalvontaa. Kuvernöörin käskykirjeen mukaan erityistä
huomiota tuli kiinnittää ulkomaalaisiin, jotka eivät matkustaneet liikeasioiden vuoksi. Tuli päästä selville
heidän ”ajatustensa sekä tarkoitustensa puhtaudesta” ja siitä olivatko he tasavallan kannattajia. Krimin
sodan puhjettua vuonna 1853 Suomessa ryhdyttiin koko ulkomaalaisväestön kortistoimiseen
kuvernöörin käskystä. Ranskalaisille ja englantilaisille määrättiin tulokielto Venäjälle. Myöhemmin
maahantulokiellon piiriin lisättiin juutalaiset, hannoverilaiset, puolalaiset ja turkkilaiset.
51
Maailmansotien ajan Euroopassa ulkomaalaisten siviilien valvonta, liikkumisen ja muiden
oikeuksien rajoitukset sekä vangitseminen ja internointi olivat yleisiä.
52
Internoinnilla tarkoitetaan
yleensä sotien aikana tapahtuvaa ihmisten pidättämistä ja siirtämistä leireille tai muunlaiseen valvottuun

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
84
majoitukseen. Internoitujen oikeuksia ja toimintaa rajoitetaan huomattavasti.
53
Ensimmäisen
maailmansodan alkaessa kaikki Saksan ja Itävallan kansalaiset määrättiin karkotettavaksi Suomen
alueelta.
54
Vuonna 1918 itsenäisen Suomen senaatti perusti Rajamaan komendanttiviraston ja Terijoen
rajavartiopataljoonan valvomaan itärajan liikennettä ja raja-alueen ulkomaalaisia. Julkilausuttuna
tavoitteena komendantilla oli estää ”valtakunnalle vaarallisia ihmisiä kulkemasta rajan yli sekä
oleskelemasta rajamaassa”. Lisäksi tuli ehkäistä muun muassa salakuljetusta ja ”Suomen valtiollista ja
sotilaallista asemaa vahingoittavaa toimintaa niin kuin vakoilua ja laillista yhteiskuntajärjestystä tai
Suomen itsenäisyyttä vastaan kohdistettua yllytystä”. Myös paikalliset suojeluskunnat ja
poliisiviranomaiset toimivat tukena näissä tehtävissä, vaikka viranomaisten välillä oli myös keskinäisiä
erimielisyyksiä. Toimenpiteet kohdistuivat etenkin venäläisiin ja Suomen kansalaisiin, joilla oli
venäläistaustaa.
55
Vuoden 1917 vallankumouksen sekä tätä seuranneiden konfliktien, sotatoimien ja sekasorron
myötä Venäjältä ja Neuvosto-Venäjältä lähti yli miljoona ihmistä. Myös Suomeen tuli 1920-luvun
loppuun mennessä 40 000–50 000 pakoon pyrkivää ihmistä. Valtiovalta perusti Venäjältä tuleville leirejä
itäiseen Suomeen ja pohti myös mahdollisia turvallisuusuhkia, joita tästä aiemman emämaan suunnalta
tulevasta ulkomaalaisten joukosta voisi koitua. Venäläisiin kohdistuva syrjintä ja rasismi näkyi juuri
itsenäistyneen Suomen lehdistössä, eduskuntakeskustelussa sekä viranomaisten ja kansalaisten
toiminnassa. Turussa venäläispakolaisten vastaanottamista suunniteltaessa ehdotettiin, että he
asettuisivat poliisilaitosta lähellä oleviin kaupunginosiin.
56
Epäluulo entisen emämaan kansalaisia
kohtaan kuvastuu siinä, että sisällissotavuonna 1918 lähes 20 000 Venäjän kansalaista määrättiin
senaatin päätöksellä karkotettavaksi Suomesta. Toisaalta tuhansiin niin sanotuiksi heimopakolaisiksi ja
Kuva 2. Suomeen saapuneita venäläispakolaisia vuonna 1933. Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Alamuseo
KHM. Valokuvakokoelma.

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
85
inkeriläisiksi miellettyihin tulijoihin suhtauduttiin 1920-luvulla tavallisesti etnisiä venäläisiä
suopeammin.
57
Vuosina 1918–1930 suomalaiset viranomaiset pyrkivät eduskunnan säätämien lakien ja
asetusten tukemana tyhjentämään Karjalan kannaksen raja-alueen venäläisväestöstä, mukaan lukien
monet venäläistaustaiset Suomen kansalaiset. Keinoina olivat erityisesti kansalaisuushakemusten
hylkääminen, elinkeinotoiminnan vaikeuttaminen ja maaomaisuuden epääminen tai siirtäminen pois
venäläisen taustan omaavilta. 1910- ja 1920-lukujen venäläispakolaiset olivat valkoisen Suomen
viranomaisten ja usein myös kansalaiskeskustelun silmissä mahdollisia sabotöörejä,
vallankumouksen aloittajia tai ylipäätään Suomeen vihamielisesti suhtautuvia.
58
Epäluulo ei
kohdistunut ainoastaan ulkomaalaisiin itärajan ylittäneisiin, vaan myös Neuvostoliitosta Suomeen
palaaviin suomalaisiin – joista osalla oli Neuvostoliiton kansalaisuus – suhtauduttiin itsenäisyyden
alkuvuosikymmeninä epäilevästi. Heitä kuulusteltiin ja pidätettiin ja joidenkin maahan pääsy evättiin.
EK, Valpo ja Supo muun muassa epäilivät osaa heistä Neuvostoliitossa toimineen Suomen
Kommunistisen Puolueen lähettämiksi vallankumouksellisiksi tai Neuvostoliiton valtiollisen poliisin,
NKVD:n tai KGB:n lähettämiksi tiedonhankkijoiksi ainakin 1960-luvulle asti.
59
1930- ja 1940-lukujen sotavuosina Suomessa kohdistettiin muiden sotaa käyvien valtioiden
tapaan pakkotoimia ulkomaalaisiin siviileihin. Lisäksi maasta- ja maahanmuuttoa rajoitettiin
huomattavasti. EK kannatti päällikkönsä Esko Riekin johdolla vuonna 1933 nopeita käännytyksiä
itärajalla, mikäli kyseessä olivat ”epäsuotavat” henkilöt. Ulkoasiainministeriössä suhtauduttiin tähän
epäilevästi, sillä pelättiin EK:n käännyttävän ihmisiä liian kevyin perustein ja aiheuttavan mahdollisesti
kielteistä julkisuutta. Myös valtaosa rajaviranomaisista suhtautui pikakäännytyksiin kielteisesti, sillä
pelättiin selkkauksia Neuvostoliiton kanssa, ja nähtiin, ettei rajaviranomisilla ollut edellytyksiä
maahanpääsyn ratkaisemiseen. Pikakäännytyksiä ei otettu EK:n toivomassa mallissa käyttöön. Suurin
osa Neuvostoliitosta tulleista pääsi varsinaisen lupamenettelyn piiriin, mutta vuosina 1929–1939
tilastoitiin myös noin 190 maahantulon estämisen tapausta, joista valtaosa kohdistui etnisiin venäläisiin.
Toisaalta erityisesti 1930-luvun alussa rajalla tehtiin käännytyksiä myös tekemättä merkintöjä
asiakirjoihin.
60
Muita esimerkkejä sotavuosien pakkotoimista mahdollisiksi turvallisuusuhkiksi arvioituja
ulkomaalaisia siviilejä kohtaan olivat ”vihollisvaltioiden” kansalaisten valvonta, siirtäminen
internointileirille ja maahantulon estäminen. Muun muassa ulkoasiainministeriön muistiossa todettiin
vuoden 1938 pakolaistilanteesta, että Suomessa oli noin 14 500 pakolaista, jotka olivat tulleet Venäjältä
tai Neuvostoliitosta. Lisäksi muistiossa arvioitiin, että ”heidän joukossaan on useita tuhansia henkilöitä,
joita valtakunnan turvallisuuden ja sisäisen järjestyksen vuoksi on jatkuvasti pidettävä silmällä.”
61
Ulkomaalaisten oleskelulupien myöntäminen siirrettiin vuonna 1939 Maaherroilta Valpolle.
62
Lokakuussa 1939 sisäasiainministeriö ohjeisti Suomen poliisipiirejä tarkkailemaan ulkomaalaisten
toimintaa ja käyttäytymistä, koska pelättiin tiedustelutoimintaa.
63
Marraskuussa 1939 asetuksella
säädetyn Tasavallan suojelulain nojalla oli mahdollista rajoittaa sekä maan kansalaisten, että
ulkomaalaisten perusoikeuksia. Lääninhallitukset ja Valpo saivat valtuudet pidättää niin sanottuun
turvasäilöön ilman syytteen nostamista henkilöt, joiden toiminnan ne arvioivat vaarantavan Suomen
puolustusta tai suhteita muihin valtioihin. Turvasäilövangit sijoitettiin lääninvankiloihin ja osa
Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Valpo aloitti turvasäilöpidätykset talvisodan alussa. Korkeimmillaan
sodan aikana vangittuna oli yli 230 henkilöä. Ulkomaalaisia turvasäilövankeja oli 2.1.1940 yhteensä 65.
Suurin osa oli Neuvostoliiton tai entisiä Venäjän kansalaisia. Kevään ja kesän 1940 aikana valtaosa
vangeista vapautettiin.
64
Ennen jatkosotaa keväästä 1941 lähtien alkoi edellistä sotaa laajempi
turvasäilöön vangitseminen. Korkeimmillaan vangittuna oli hieman yli 500 henkilöä elokuussa 1941, ja
suurin osa vangituista oli suomalaisia kommunisteja. Turvasäilöön vangittiin joitain kymmeniä siviilejä,

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
86
jotka olivat Neuvostoliiton tai entisiä Venäjän kansalaisia. Lisäksi vangittiin muun muassa muutamia
Iso-Britannian, Belgian sekä entisiä Itävallan ja Tshekkoslovakian kansalaisia. Suurin osa sijoitettiin
Köyliön varavankilaan.
65
Helmikuussa 1939 sisäasiainministeri Urho Kekkonen selvitti eduskunnan
täysistuntokeskustelussa Suomen hallituksen noudattamaa politiikkaa suhteessa Keski-Euroopasta
tulleisiin ihmisiin, joista suuri osa oli juutalaisia. Hieman alle vuodessa Suomeen oli saapunut Keski-
Euroopasta yli 220 pakolaiseksi ilmoittautunutta henkilöä, joista oli poistunut tai poistettu Suomesta
noin neljäkymmentä. Elokuussa 1938 Suomen hallitus oli estänyt yli 50 Itävallan juutalaisen
maahantulon. Valpo oli kannattanut Itävallan juutalaisten käännytyksiä. Suomen ulkoasiainministeriö
lähetti tapauksen jälkeen Berliinin ulkomaanedustustoon sähkeen, jossa todettiin: ”Tällaisten
siirtolaisten toimittaminen Suomeen, joiden ilmeisenä tarkoituksena on jäädä pysyvästi tänne, ei ole
eduksi valtakuntien välisille suhteille.” Hallituksen tavoitteena oli Kekkosen eduskuntapuheen mukaan
”rikkomatta valtiollista turvapaikkaoikeutta koskevia kansainvälisiä tapoja, jatkuvasti estää pakolaisten
joukkosiirtymiset maahamme”. Valpo oli ilmeisesti elokuussa 1938 saanut sisäasiainministeriöltä tiedon,
että ministeriö katsoi saksalaisilla passeilla Suomeen pyrkivät juutalaiset ”valtion turvallisuudelle
vaarallisiksi” ja heidän tulonsa maahan tulisi estää perusteena 1.4.1938 annetun asetuksen 13 pykälä,
jonka mukaan poliisi voi estää maahanpääsyn, jos tulijan epäillään hankkivan toimeentulonsa
epäsuotavin keinoin, häntä epäillään rikolliseksi tai jos maahantulo ei ole valtion turvallisuuden kannalta
suotavaa.
66
Vuonna 1942 Suomesta luovutettiin Saksan viranomaisille kymmeniä ulkomaalaisia
henkilöitä. Käännytysten yhteydessä Saksan ja Suomen turvallisuuspoliisi tekivät tiivistä yhteistyötä.
Marraskuussa 1942 Suomen viranomaiset kuljettivat kahdeksan juutalaista sekä 19 muuta ulkomaan
kansalaista Tallinnaan Saksan valtionpoliisi Gestapon viranomaisille. Käännytetyistä juutalaisista
ilmeisesti vain yksi selvisi hengissä saksalaisten keskitysleireiltä.
67
Jatkosodan aikana vuodesta 1942 lähtien toiminut yli tuhannen henkilön vahvuinen Erillinen
sotilaspoliisiosasto avusti raja-, tulli- ja poliisiviranomaisia maanteillä ja junissa kulkevien ihmisten
valvonnassa. Sen yhtenä erityistehtävänä oli ulkomaalaisten liikkumisen tarkkailu.
68
Suomen
valtiojohdon jatkosodan ajan suunnitelmaan kuului osan siviiliväestöstä siirtäminen suljetuille leireille,
joita kutsuttiin marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin antamassa määräyksessä keskitysleireiksi.
69
Ajatuksena oli sulkea Itä-Karjalassa vallattujen alueiden ”epäluotettaviksi” tai mahdollisiksi
sabotööreiksi arvioidut ihmiset leireille. Tämä tarkoitti etenkin etnisten venäläisten vangitsemista, eli
uhka-arvio tehtiin kansallisuuden perusteella. Korkeimmillaan keväällä 1942 leireillä oli noin 24 000
vankia. Leireillä kuoli yli 4 200 siviiliä.
70
Neuvostoliiton ja Iso-Britannian kanssa syksyllä 1944 solmitun välirauhansopimuksen nojalla
Suomi vangitsi noin 450 Saksan ja 20 Unkarin kansalaista leireille, joiden olot olivat suhteellisen hyvät.
Vangitut pystyivät muun muassa opiskelemaan ja osallistumaan harrastustoimintaan.
71
Kun keväällä
1946 yli 450 internoitua vapautettiin, heidän valvontansa jatkamista suunniteltiin, muttei kuitenkaan
ilmeisesti toteutettu.
72
Välirauhansopimuksen nojalla Suomi vapautti kymmeniätuhansia
neuvostoliittolaisia sotavankeja ja sen tuli palauttaa Neuvostoliiton vaatimuksesta 1940-luvun aikana
Suomeen siirtyneet noin 64 000 inkeriläistä Neuvostoliittoon. Lopulta noin 55 000 inkeriläistä palasi.
73
Tämän lisäksi vuoteen 1955 mennessä Neuvostoliittoon lähetettiin yli 1 600 neuvostoliittolaista ja yli
170 saksalaista siviiliä, jotka olivat olleet Suomessa vangittuina. Monet joutuivat Neuvostoliitossa
teloitetuksi tai suljetuksi gulag-vankileireille.
74
Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Supo pyrki ulkomaalaisvalvonnan avulla estämään
erityisesti Neuvostoliiton tiedustelu- ja vaikuttamistoimintaa, jonka Supo epäili voivan tapahtua
esimerkiksi turvapaikka-, avioliitto- tai kansalaisuushakemusten kautta.
75
Matkailu, avioliitot

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
87
suomalaisten ja ulkomaalaisten välillä sekä kansalaisuushakemukset lisääntyivät. Supo seurasi ja arvioi
suomalaisten avioitumista ulkomaalaisten ja etenkin neuvostoliittolaisten kanssa 1960- ja 1970-luvuilla,
koska sen epäiltiin olevan väylä KGB:n tiedustelulle. Supon vuoden 1985 muistiossa kuitenkin todettiin
yli vuosikymmenen kokemusten osoittavan, että avioliittotapauksilla ei ole ”tiedustelullista merkitystä”.
76
Kun maassa asuvien ulkomaalaisten määrä alkoi kasvaa 1980-luvulta lähtien, myös systemaattinen
ulkomaalaisvalvonta vaikeutui. Kuitenkin vielä vuoden 1987 Supon ohjeissa lupakäytännöistä todettiin,
että ”esipuhuttelut ja avioliittopuhuttelut koskevat pääasiassa suomalais-neuvostoliittolaisia avioliittoja”.
Näiden pohjalta annettiin lausunto Ulkomaalaistoimistolle, joka teki päätöksen asiasta.
77
Myös ulkopoliittinen ulottuvuus on ollut ajoittain mukana muiden kuin Suomen kansalaisten
tarkastelussa turvallisuuskysymyksenä. Tämä tarkoittaa sitä, että Suomen valtiojohto ja viranomaiset
ovat perustelleet ratkaisuja vetoamalla liittolaissuhteisiin, vihollisuussuhteisiin tai velvoitteisiin muita
maita kohtaan. Tässä logiikassa alistetaan ulkomaalaisten kohtelu sellaisille turvallisuuspoliittisille
näkökohdille, joissa korostuvat ulkopoliittisen vaikuttamisen tai ulkomaiseen valtioon suhteiden
hoitamisen ulottuvuudet. Esimerkki tästä ovat edellä mainitut luovutukset Neuvostoliitolle
rauhansopimuksen mukaisesti. Niin ikään sota-ajan ”vihollisiksi” katsottujen valtioiden kansalaisten
karkotukset, internointi ja valvonta ovat esimerkkejä ulko- tai sotapoliittisten näkökohtien vaikutuksesta
usein sisäpolitiikan alaan kuuluvaksi miellettyyn ulkomaalaisten kohteluun. Ulkopoliittisen harkinnan
ensisijaisuus kuvastuu myös Suomen viranomaisten päätöksissä luovuttaa Neuvostoliiton viranomaisille
vuosina 1945–1981 lähes kaikki Neuvostoliitosta tulleet muuta kuin virallista maahantuloväylää
noudattaneet maahantulijat. Näistä henkilöistä on usein käytetty termiä ”loikkarit”. Yhteensä
suomalaisviranomaiset kirjasivat vuosina 1945–1981 Neuvostoliitosta Suomeen tulleita luvattomia
rajanylittäjiä olleen 153. Heistä 75 prosenttia eli 114 palautettiin Neuvostoliittoon ja joka neljäs sai
Kuva 3. Passintarkastusjono Helsinki-Vantaan lentoasemalla 1980-luvulla. Suomen ilmailumuseo. Kokoelma
Wikman, Matti. Kuvaaja Matti Wikman.

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
88
oleskeluluvan Suomesta tai pääsi jatkamaan toiseen maahan. Tulijoiden joukossa oli kansainvälisen
suojelun hakijoita, joita odottivat palautuksen jälkeen usein ikävät seuraukset Neuvostoliitossa.
Valtiojohdon, erityisesti presidentti Urho Kekkosen perusteluna palautuksille oli ennen muuta
idänsuhteiden säilyttäminen mahdollisimman hyvinä.
78
Tämä oli esimerkiksi humanitaarisia näkökohtia
olennaisempaa.
Ulkomaalaisten kiinteistöjen ja tonttien omistamista etenkin Suomen itäosissa sekä yhdistysten
perustamista, painovapautta, elinkeinon harjoittamisen vapautta ja osakeyhtiöiden ulkomaalaisomistusta
on rajoitettu lainsäädännöllä tai perustuslailla itsenäisyyden alusta lähtien.
79
Näiden lainsäätäjien
määrittämien rajoitusten taustalla vaikuttavat olevan ulkomaiden ja ulkomaalaisten vaikutusvallan
patoaminen Suomessa niin yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuuksien kuin talouselämään
osallistumisen osalta. 1930-luvun alussa EK:n johdon mielestä itäisen rajaseudun alueille ei tulisi sijoittaa
uusia idästä tulleita pakolaisia ja ”epäluotettavina” pidetyt olisi poistettava alueelta.
80
Tavoitteissa on
nähtävissä samankaltaisuutta julkiseen keskusteluun, jota on 2000-luvulla käyty venäläisten kiinteistöjen
ja tonttien ostoista sekä viisumi- ja turvapaikkakysymyksistä sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi keväällä
2022 Ukrainaan. Viranomaiset ja poliitikot ovat nostaneet esille tiedustelu- tai painostustoiminnan
mahdollisuuden, jotka on kytketty siihen, että ihmisten muuttamisen ja omaisuuden hankkimisen
taustalla olisivat Venäjän valtiojohtoiset strategiset pyrkimykset.
81
Lisäksi Suomen hallitus alkoi vuoden
2021 lopulla kartoittaa lainsäädännön muutostarpeita ”muuttoliikettä hyväksi käyttävää
hybridivaikuttamista” silmällä pitäen.
82
Valmistelu liittyi edeltäneiden vuosien tapahtumiin Euroopassa,
kun Venäjä ja Valko-Venäjä olivat käyttäneet painostustyökaluna suuren turvapaikanhakijamäärän
päästämistä tai siirtämistä Euroopan unionin jäsenmaiden rajoille.
Myös Suomen kansalaisuuden hakemiseen on lainsäädännössä kytketty luotettavuuden arviointi,
mitä on korostanut turvallisuuspoliisin rooli yhtenä lausunnon antajana kansalaisuuden hakijoista.
Vuosina 1920, 1941 ja 1968 voimaan tulleissa Suomen kansalaisuuden saamista koskevissa laeissa ja
asetuksissa korostettiin hakijan maineen todistamisen velvoitetta. Vuoden 1920 laissa todettiin, että
hakijan tuli olla ”puhdasmaineinen” ja hakemusprosessiin kuului muun muassa uskollisuusvalan
antaminen maaherralle. Vuoden 1941 laissa korostettiin hakijan ”nuhteettoman elämäntavan”
vaatimusta ja vuoden 1968 Kansalaisuuslaissa, että ”hän on elänyt kunniallisesti”.
83
Esimerkiksi 1920- ja
1930-luvuilla EK:n lausunnoissa arvioitiin toimeentulon ja suomen kielen taidon lisäksi ”poliittista
luotettavuutta”.
84
Vuoden 1987 kansalaisuuspuhutteluita koskevissa ohjeissa taas Supo asetti
”itäblokin” maiden kansalaiset niin sanottuun ensimmäiseen turvallisuusluokkaan
”riskikansalaisuuksien” kanssa. Muut Supon määrittämät ”riskikansalaisuudet” olivat pääasiassa
Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän muslimienemmistöisten maiden kansalaisia, joiden S upo arvioi voivan
osallistua terroritoimintaan.
85
Näiden kansalaisuuksien edustajille tehtiin laajemmat haastattelut,
joissa kysyttiin muita tarkemmin muun muassa suhtautumisesta yhteiskuntaan ja ajankohtaisiin
asioihin kotimaassa, rikkomuksista ja rangaistuksista, yhteyksistä viranomaisiin, järjestöihin ja
yhteenliittymiin, suhteista entiseen kotimaahan ja erityisesti sen turvallisuusviranomaisiin sekä
aiemman kotimaan edustuston henkilöstöön Suomessa.
86
Niin ikään viime vuosikymmenten suomalaisessa julkisessa ja poliittisessa keskustelussa
kaksoiskansalaisuuteen ja Suomen kansalaisuuden myöntämiseen on liitetty turvallisuusuhkia. Vuonna
2017 eduskunta päätti muuttaa turvallisuusselvityslakia lisäten Supon mahdollisuuksia selvittää julkisiin
virkoihin hakevien ulkomaansidonnaisuuksia aiempaa laajemmin. Tausta-ajatuksena esimerkiksi Supon
lakiesitystä koskevassa lausunnossa sekä puolustus- ja sisäministeriön asiaa koskevassa aloitteessa oli
muiden kuin Suomen kansalaisten – erityisesti venäläisten – lojaliteetin asettaminen kyseenalaiseksi.

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
89
Supon lausunnossa ja ministeriöiden aloitteessa joidenkin heistä esitettiin voivan hyväksikäyttää Suomen
kansalaisuutta vaikuttamispyrkimyksissä tai salaisen tiedon hankkimisessa.
87
Karanteeneja, maahantulokieltoja ja pakkotestausta
Tautien leviämisen uhkakuvat on toistuvasti liitetty ulkomaalaisiin. Näiden uhkakuvien määrittelyssä ja
niihin vastaamisen toimenpiteissä turvallisuuspoliisilla ei yleensä ole ollut yhtä suurta merkitystä kuin
terveys- ja poliisiviranomaisilla. Yhtenä tapana ehkäistä epidemioiden leviämistä on ollut rajoittaa
rajaliikennettä. Uhkien korostaminen on mahdollistanut poikkeustoimia tautien leviämisen
ehkäisemisessä. Ulkomaalaisten valvonnan tapaan, tautien leviämisen ehkäisy on ammattimaistunut ja
tehostunut modernien keskusjohtoisten valtioiden viranomaistoiminnan kehittyessä 1800-luvun lopulta
lähtien. Samaan ajanjaksoon sijoittuu myös kuljetusteknologian nopea kehitys, joka on mahdollistanut
ihmisten massamuotoisen liikkumisen. Julkisen terveyspolitiikan yhtenä johtoajatuksena on ollut
”kansallisen yhteisön” jäsenten terveyden suojeleminen ulkopuolelta tulevilta taudeilta.
88
Seuraavassa
nostan esille viisi esimerkkiä tautien leviämisen ja patoamispyrkimysten liittämisestä Suomessa oleviin
ulkomaalaisiin ja Suomeen suuntautuvaan matkustamiseen. Esimerkit liittyvät naapurialueiden
epidemioihin 1600-luvulta 1900-luvun alkuun, kauppiaiden ja sotajoukkojen liikkumiseen 1800-luvulta
1900-luvun alkuun, toisen maailmansodan ajan leireihin, 1980-luvun AIDS-tapauksiin ja vuoden 2021
Covid-19 rajoituksiin.
Ruotsissa – ja nykyisen Suomen alueella – ehkäistiin 1500-luvulta lähtien eurooppalaisten
esikuvien mukaan ruton leviämistä muun muassa karanteeneilla, eristämisellä ja estämällä
taudinkantajiksi epäiltyjen tulo kaupunkeihin tai maahan.
89
Vuonna 1657 Turussa raati pyrki estämään
ruton leviämisen Tukholmasta ja Tallinnasta kaupunkiin asettamalla matkustusrajoituksia ja
karanteeneja sieltä tuleville. Maaherra kielsi rangaistuksen uhalla porvaristoa purjehtimasta Tukholmaan,
Riikaan ja Tallinnaan.
90
1700- ja 1800-luvuilla epidemioita tuli Suomeen erityisesti Pietarista ja muualta
idästä maitse matkaavien ja Tukholmasta sekä muista Itämeren alueilta laivoilla matkustavien
välityksellä. 1700-luvulla ainakin vuosina 1740 ja 1763 suomalaiset viranomaiset sulkivat kokonaan
Venäjän vastaisen rajan kulkutautien leviämisen ehkäisemiseksi.
91
Kulkukauppiaiden pelättiin tuovan mukanaan Suomeen muualla Venäjän imperiumissa yleisen
koleran 1800-luvun loppupuolella. Tämän vuoksi senaatti muun muassa perui markkinatapahtumia ja
lehdistössä oli kampanjoita, joissa kehotettiin välttämään kanssakäymistä tuntemattomien ja erityisesti
liikkuvien kauppiaiden kanssa sekä Venäjältä tulevien kauppiaiden päästämistä koteihin.
92
1800-luvun ja
1900-luvun alun lukuisten epidemioiden esitettiin myös julkisessa keskustelussa leviävän liikkuvien
ihmisten välityksellä ja niihin liitettiin alueen ulkopuoliseen alkuperään liitettyjä määreitä, kuten
”aasialainen kolera”, ”ryssännuha” ja ”espanjantauti”. Näin kytkettiin yhteen ulkopuolelta tuleva uhka,
joka leviää kansallisen yhteisön ulkopuolisten kuljettamana.
93
Taudit myös levisivät matkustavien
ihmisten mukana, kuten esimerkiksi ”espanjantaudin” kohdalla, kun saksalaiset sotilaat todennäköisesti
toivat taudin vuonna 1918 sisällissodan loppuvaiheessa Etelä-Suomeen.
94
Kun malariaa tavattiin
ensimmäisen kerran vuosikymmeniin Suomessa vuosina 1944–1945, sen todettiin levinneen maahan
saksalaisten tai venäläisten sotilaiden mukana.
95
Ehkäistäkseen erityisesti koleraepidemian leviämistä Pietarista Suomeen kesällä 1918, senaatti
määräsi tarkastuslääkärit tutkimaan kaikki tartunta-alueelta saapuvien laivojen ja junien matkustajat.
Koleraa sairastavat eristettiin erityisiin sairaaloihin keskeisille rautatieasemille, Suomenlahden saarille ja
joihinkin kaupunkeihin. Venäjältä tulevat henkilöt joutuivat karanteeniin noin kahdeksi viikoksi. Raja

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
90
Karjalan kannaksella tuli pitää suljettuna, ja vesiliikenne Laatokalla ja Suomenlahdella kiellettiin ilman
Sisäasiaintoimituskunnan lupaa. Yksikään erityissairaalassa vuonna 1918 olleista noin 140 potilaasta ei
kuitenkaan sairastanut koleraa. Vuonna 1919 Venäjältä tulevien pakolaisten mukana pelättiin
kulkeutuvan kulkutauteja ja heitä sijoitettiin muun muassa Terijoelle karanteenilaitokseen.
96
Samansuuntainen pelko liitettiin Suomeen vuosina 1943–1944 siirtyneisiin inkeriläisiin. Viranomaiset
sijoittivat heidät eri puolille maata 15 karanteeni- ja siirtoleirille, joissa noin 65 000 inkeriläistä vietti
kahdesta viikosta kahteen kuukauteen. Heidän terveydentilaansa tarkkailtiin erityisesti tartuntatautien
varalta.
97
Myös Suomen jatkosodan aikaisilla sotavanki- ja siviilileireillä lääkintä- ja sotilasviranomaiset
seurasivat tautiepidemioita. Viranomaiset pyrkivät muun muassa estämään kulkutautien leviämisen
muuhun väestöön. Esimerkiksi keväällä 1942 Naarajärven sotavankien järjestelyleiri 2:lla havaittiin
pilkkukuumetautitapauksia. Tämä johti paitsi toimenpiteisiin tautia levittävien täiden hävittämiseksi, niin
myös kieltoihin antaa tietoa tapauksista julkisuuteen. Myös sotavankien siirrot pääosin kiellettiin.
Kotijoukkojen esikunta kielsi sotavankien työskentelyn työmailla, joilla heitä ei voitu eristää
suomalaisista. Vaikka pilkkukuume ehti levitä useisiin sotavankileireihin, laajoja kulkutautiepidemioita ei
jatkosodan ajan sotavankileireillä esiintynyt.
98
Itä-Karjalan siviilileireillä olleiden kuolinsyyt perustuvat
suurelta osin arvioihin ja tietoja puutuu myös kokonaan. Säilyneiden tilastojen perusteella kuolinsyy oli
kuitenkin lähes 40 prosentissa tapauksista infektio. Vuosina 1942–1943 leireillä oli muun muassa satoja
pilkkukuumeeseen sairastuneita. Viranomaiset pyrkivät voimakkain keinoin ehkäisemään tautien
leviämistä. Siviilileirien piikkilanka-aitoja vahvistettiin, vartiointia lisättiin, leireillä asuvien hiuksia
leikattiin ja heitä saunotettiin. Lisäksi vaatteita kuumakäsiteltiin ja asunnot käsiteltiin rikillä. Tauti ei
ilmeisesti päässyt leviämään leirien ulkopuolelle ja pilkkukuumeesta johtuneet kuolemat jäivät
muutamaan kymmeneen.
99
Vuonna 1986 Suomessa käytiin keskustelua AIDS-epidemiasta monien muiden maiden tavoin.
Muun muassa Yhdysvalloissa tuli vuonna 1987 voimaan säädös, joka esti HIV-positiivisilta pysyvän
oleskeluluvan maassa. Sairaus yhdistettiin suomalaisessa julkisessa keskustelussa esimerkiksi
australialaisen, kiinalaisen, länsisaksalaisen ja yhdysvaltalaisen keskustelun tapaan marginalisoituihin
ryhmiin – homoseksuaaleihin, prostituoituihin, narkomaaneihin ja ulkomaalaisiin.
100
Erityisesti
afrikkalaiset ja muut kuin valkoihoiset joutuivat Suomessa tarkkailun ja myös rasismin kohteeksi
kaduilla ja sanomalehdistössä. Osalle ulkoministeriön kehitysyhteistyöstipendiaatteina Suomen
korkeakouluissa opiskelevista tehtiin AIDS-testi terveystarkastuksen yhteydessä. Suurin osa testatuista
oli namibialaisia ja jäi epäselväksi, oliko testaaminen ollut vapaaehtoista. Noin kymmenellä todettiin
tartunta. Lääkintöhallituksen sisäasiainministeriön Ulkomaalaistoimistolle suunnatussa ja julkisuuteen
joulukuussa 1986 vuotaneessa asiantuntijalausunnossa kannatettiin kaikkien Suomeen opiskelemaan
tulevien ulkomaalaisten testaamista. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, vaikka testejä valmisteltiinkin
ministeriöiden yhteistyönä.
101
Pakollisia HIV-testejä ulkomaalaisille toteutettiin 1980-luvulla muun
muassa Etelä-Koreassa ja Länsi-Saksassa.
102
Kuten aiemmissa laajoissa epidemioissa, niin myös Covid-19 pandemian aikana ulkomaalaiset
olivat keväällä 2021 ainakin yhdessä tapauksessa viranomaisten erityistoimenpiteiden kohteena. Turussa
maaliskuussa yli 70 ulkomaalaisella korkeakoulujen vaihto-opiskelijalla oli todettu tartunta.
Kaupunginjohtaja Minna Arve toivoi, että erityisesti Ylioppilaskylässä ja Varissuolla asuvat välttäisivät
liikkumista. Lisäksi hän sanoi, että poliisilta pyydetään virka-apua karanteenien valvomiseksi. Seuraavana
päivänä Lounais-Suomen poliisi aloitti neljä päivää kestäneen karanteenin valvonnan Turussa virka-
apuna kaupungin tartuntatautilääkärille alueilla, joissa asui vaihto-opiskelijoita. Lisäksi Lounais-Suomen
aluehallintovirasto oli samana päivänä päättänyt yksittäisen opiskelija-asuntolan asukkaiden pakollisesta

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
91
terveystarkastuksesta ja Covid-19 viruksen testaamisesta osana epidemian vastaisia toimia.
103
Globaalissa
mittakaavassa Covid-19 pandemia sai hallitukset määräämään rajoituksia maahantuloon. Erityisesti
turvapaikanhakijat ja – johtuen käsityksistä, että tauti oli peräisin Kiinasta – aasialaisiksi arvioidut
ihmiset kohtasivat epäinhimillistä kohtelua ja rasismia.
104
Rikollisuuden ja poliittisen väkivallan uhkakuvat
Rikollisuuden lisääntymisen uhkakuvia on eri osissa Eurooppaa liitetty vuosisatojen ajan muualta
muuttaneisiin.
105
Suomen viranomaiset ovat pyrkineet ehkäisemään arvioimaansa rikollisuuden
lisääntymisen uhkaa 1800-luvulta asti maahan pyrkiviin ja maassa oleviin ulkomaalaisiin kohdistuvalla
toiminnalla. Edellä on tuotu esille esimerkiksi lainvastaiseen toimintaan syyllistymisestä epäiltyjen tai
siihen syyllistyneiden maahanpääsyn estäminen sekä rikoksiin syyllistyneiden maasta poistaminen
turvallisuuspoliisin, rajavalvontaviranomaisen tai ulkomaalaisviranomaisen päätöksellä. Seuraavassa
tarkastelu keskittyy 1900-luvun loppupuoleen ja siihen, miten suomalaisissa viranomaiskäytännöissä,
poliittisessa keskustelussa ja lainsäädännössä ulkomaalaiset on yhdistetty tavanomaisten rikollisuuden
muotojen sekä poliittisesti motivoituneen väkivaltarikollisuuden muotojen eli terrorismin uhkakuviin.
106
Suomessa ulkomaalaisiin liitetyn rikollisuuden ehkäisemisen tavoitteet ovat olleet osa muun muassa
ulkomaalais- ja kansalaisuuslakeja, maasta poistamisen käytäntöjä, poliisin toimintaa, Supon terrorismin
vastaista toimintaa sekä Neuvostoliiton hajoamiseen ja Euroopan unionin vapaan liikkuvuuden
alueeseen liittymiseen kytkettyjä uhkakuvia. Viranomaiset eivät yleensä ole määrittäneet ulkomaalaisiin
liitetyssä rikollisuuden leviämisen uhkassa – pois lukien keskustelu terrorismista – olevan niin sanotun
sisäisen tai valtiollisen turvallisuuden ulottuvuutta. Tämän takia turvallisuuspoliisin rooli on tässä
turvallistamisen muodossa ollut tavallisesti muita viranomaisia, etenkin tavallista poliisia, vähäisempi.
Laajalle levinnyt periaate 1900-luvun eurooppalaisissa valtioissa on ollut, että jos ulkomaalainen
tekee tarpeeksi vakavan rikoksen tai riittävän monta rikosta hänet arvioidaan ei-toivotuksi henkilöksi,
joka voidaan poistaa valtion alueelta. Myös Suomen ulkomaalaisia koskeneissa asetuksissa ja laeissa
rikoksiin syyllistyneiden karkottamisen tai maahan pääsyn estämisen mahdollisuus on ollut yksi
pysyvistä periaatteista, joka periytyy jo suuriruhtinaskunnan ajalta. Vuonna 1984 voimaan tulleessa
ulkomaalaislaissa Suomessa asuvan ulkomaalaisen karkottaminen oli mahdollista, mikäli hän oli
syyllistynyt rikokseen, josta hän oli saanut vähintään puolen vuoden vankeusrangaistuksen.
107
1980-
luvun lopulla Suomen rajaviranomaiset ilmoittivat rajanylityspaikoilla suoritettujen käännytysten syiksi
muun muassa maahan pyrkijöiden riittämättömän varallisuuden, viisumin puuttumisen,
salakuljetusepäilyn, aiemman rikollisen toiminnan ja huumausaineiden hallussapidon.
108
Vuonna 1991
voimaan tulleessa Suomen historian toisessa ulkomaalaislaissa oli mahdollista käännyttää rikoksiin
syyllistymisestä epäillyt rajalla. Lisäksi voitiin karkottaa maassa oleskeleva ulkomaan kansalainen, mikäli
hän on syyllistynyt rikokseen, josta rangaistus on vähintään yksi vuosi vankeutta tai jos hän on
syyllistynyt toistuvasti rikoksiin. Lisäksi karkottaminen oli mahdollista sillä perusteella, että
ulkomaalainen on ”käyttäytymisellään osoittanut olevansa vaaraksi muiden turvallisuudelle”.
109
Suomen poliisille oli 1970- ja 1980-luvuilla tyypillistä turvapaikanhakijoiden lähes
rutiininomainen säilöönotto turvapaikkahakemusten käsittelyn aikana vetoamalla ”tutkinnallisiin
syihin”.
110
Myös 2010-luvulla poliisi on käyttänyt rikoksista epäiltyjen ulkomaalaisten säilöönottoa
muutenkin kuin viimeisenä mahdollisena toimenpiteenä, joissain tapauksissa jopa rutiininomaisesti
ja perustuen vähäiseen yksilökohtaiseen arvioon. Säilöönottopäätösten perusteet nojaavat Jukka
Könösen mukaan ennaltaehkäisyyn, eli valvotun maasta poistamisen varmistamiseen ja

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
92
dokumentoimattoman muuttoliikkeen ehkäisemiseen, mutta myös rikollisuuden ehkäisyyn
ylipäätään.
111
Katja Franko on esittänyt, että 2000-luvun eurooppalaisissa yhteiskunnissa voidaan
havaita ulkomaalaisten rikollisten tai rikoksista epäiltyjen ymmärtäminen maan väestöstä erillisenä
kategoriana. Tämän jaottelun juuret ovat pitkällä menneisyydessä. Frankon mukaan joidenkin
ulkomaalaisten näkemisessä rikollisuuden kautta on tavoitteena muun muassa hallita ei-toivottua
muuttoliikettä. Tämä voi tapahtua esimerkiksi asettamalla ulkomaalaiset rikoksista epäillyt tai tuomitut
erilaisten viranomaiskäytäntöjen kohteeksi, niin että voidaan erotella ”kotimaiset” (native) ja
”ulkomaiset” (foreign) rikoksentekijät tai epäillyt.
112
Poliisi on Suomessa muiden Euroopan valtioiden tapaan kiinnittänyt viime vuosikymmeninä
erityistä huomiota tiettyjen etnisten ryhmien ja kansalaisuuksien edustajien valvontaan. Perusteluna on
ollut rikollisuuden ehkäiseminen. Tutkimuksissa tähän on viitattu etnisenä tai rodullisena profilointina,
joka voi täyttää syrjinnän tunnusmerkit. Vuonna 2015 etnisen profiloinnin kielto lisättiin Suomen
ulkomaalaislakiin.
113
Myös Supo viittasi esimerkiksi vuoden 1990 neljännesvuosikatsauksessaan
käsitykseensä joidenkin kansalaisuuksien edustajien rikollisuudesta: ”Turvapaikanhakijoiden
joukossa on tiettyjä ryhmiä, mm. jugoslaaveja, marokkolaisia ja jossain määrin myös
neuvostoliittolaisia, jotka syyllistyvät lähes päivittäin myymälänäpistyksiin. Poliisi onkin ruvennut
puhumaan etnisestä rikollisuudesta. Ilmiö on varsin tuttu Ruotsissa.”
114
2010- ja 2020-luvuilla
erityisesti muslimitaustaiset sekä arabian-, kurdin- ja somalinkieliset sekä jossain määrin
venäläistaustaiset ihmiset tulevat Suomessa poliisien pysäyttämäksi selvästi muita useammin.
Kuva 4. Rajavartija tarkastaa matkustusasiakirjoja. Suomen Rautatiemuseon kuvakokoelma. Nykydokumentoin-
tikokoelma. Kuvaaja Antti Pirinen.

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
93
Nuoret miehet taas joutuvat pysäytetyksi naisia useammin.
115
Vuonna 2018 Suomessa tuli
ensimmäinen oikeudellinen ratkaisu, jossa poliisin todettiin syyllistyneen etniseen profilointiin, kun
katuprostituution valvonnan yhteydessä kaksi naista oli pysäytetty sen perusteella, että he ”olivat
olleet ’tummaihoisia’ ja että heidän [poliisin] kokemuksensa mukaan prostituoidut ol ivat usein
ulkomaalaistaustaisia”.
116
Supo on tehnyt arvioita kansalaisuuteen tai uskonnolliseen ryhmään kuulumisen perusteella
myös terrorismiin kytkemiensä uhkakuvien yhteydessä. 1970-luvun puolivälistä eteenpäin Supon
ulkomaalaisvalvonnassa alettiin kiinnittää enemmän huomiota Lähi -idän maista ja
muslimienemmistöisistä maista kotoisin olevien ihmisten oleskelulupahakemuksiin ja niistä maista
olevien ihmisten valvontaan. Taustalla oli tavoite ehkäistä kansainvälisesti l isääntyneen terrorismin
tai sitä tukevan toiminnan leviäminen Suomeen.
117
Samoin muualla Euroopassa
turvallisuusviranomaiset katsoivat viimeistään 1970-luvulta lähtien, että ulkomaalaisia, jotka
muuttavat esimerkiksi Lähi-idän tai Balkanin konfliktialueilta tulee valvoa, koska he voisivat olla
potentiaalisia väkivallantekijöitä tai terroristisen toiminnan tukijoita. Monissa Euroopan maissa
1960- ja 1970-lukujen äärivasemmiston valvonnasta siirryttiin konfliktialueilta kotoisin olevien
ihmisten valvonnan lisäämiseen viimeistään 1990-luvulla. Aikakauteen kytkeytyivät myös
turvapaikanhakijoiden määrän kasvu ja Neuvostoliiton johtaman blokin hajoaminen.
118
Christian
Jokisen mukaan Supossa ajateltiin 1970-luvulta 2000-luvulle, että terroristiseen toimintaan voisivat
Suomessa syyllistyä vain maahan muuttaneet ulkomaalaiset.
119
Erityishuomion kohteena olivat 1980-
luvulla Supon ”riskimaiksi” luokittelemien valtioiden Suomessa olevat lähetystöt ja kansalaiset.
”Riskikansallisuuksiksi” Supo määritti tuolloin niiden maiden kansalaiset, joiden se arvioi voivan
syyllistyä terrorismiin. Tämä tarkoitti pääasiassa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan – usein
muslimienemmistöisten – maiden kansalaisia. Myös rajavalvonnan yhteydessä voitiin 1970- ja 1980-
luvuilla käännyttää henkilöitä, jotka oli määritetty ”riskikansalaisuuksien” ryhmään kuuluviksi.
120
Vuonna 1987 Supon päällikkö Seppo Tiitinen kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa
analysoineensa terrorismia ja tulleensa päätelmään, että ”terrorismin tukijoukot tulevat pakolaisten
mukana”.
121
Vuoden 1986 syksyllä Suomen vastaanottamien kiintiöpakolaisten kaksinkertaistamisen
– 100 henkilöstä 200 henkilöön – suunnittelun yhteydessä Supon ylijohto oli nostanut
lausunnossaan sisäasiainministeriön Ulkomaalaistoimistolle esille huolen turvallisuusk ysymyksistä.
Supon mukaan ulkomaalaisvalvonnalla pyrittiin ”erityisesti kansainvälisen terrorismin ja
rikollisuuden leviämisen sekä Suomen suhteita vieraisiin valtioihin vahingoittavan toiminnan
estämiseen.” Lausunnon mukaan ”ulkomaalaiset muodostavat täss ä suhteessa jo sellaisenaan
tietynlaisen riskiryhmän”. Lausunnossa todettiin kiintiöpakolaisten valinnasta:
Kun valtion turvallisuuden kannalta on välttämätöntä suhtautua pidättyvästi ns. riskimaista oleviin
ulkomaalaisiin, tulisi turvallisuudesta vastaaville viranomaisille varata tilaisuus esittää näkemyksensä
kulloinkin harkinnan kohteena olevan pakolaisryhmän sopivuudesta.
122
Supolla myös oli tällainen arvion antajan rooli 1980-luvun kiintiöpakolaisvalinnoissa. Edellä
olevan lausunnon päätteeksi Supo korosti, että politiikassa tulisi sen mielestä ehkäistä ”ongelmallisten
ulkomaalaisyhdyskuntien syntymistä”.
123
Vuonna 1993 Ilta-Sanomille antamassaan haastattelussa Supon
päällikkö Seppo Nevala sanoi kysyttäessä kiintiöpakolaisvalinnasta, jossa Suomeen oli tarkoitus ottaa
150 kurditaustaista pakolaista, että Supo seuraa Suomessa asuvia kurdeja, heistä valtaosa on sopeutunut
Suomeen hyvin, ja että ”Suomessa on kurdipakolaisia etupäässä Irakista ja Iranista eikä Turkista, jotka
ovat muualla Euroopassa aiheuttaneet ongelmia.”
124
Lausunnosta käy ilmi turvallisuuspoliisin valvonta,

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
94
joka kohdistuu ainakin tiettyyn osaan pakolaisyhteisöä sekä ajatus, että osa ulkomaalaisista on ”ongelmia
aiheuttavia”. Samantapaisia arvioita Supon viranhaltijat ovat ainakin toisinaan esittäneet ollessaan vielä
1980-luvulla vastuussa turvapaikkahaastatteluista. Erään vuoden 1988 turvapaikkahaastattelupöytäkirjan
loppuun Supon haastattelija kirjasi: ”Jos tästä joukosta pitäisi valita sellainen henkilö, joka pystyisi ja
olisi ehkä valmis ajamaan kurdien asiaa väkivalloin aseellisen taistelun avulla, niin allekirjoittaneen
mielestä se olisi juuri [henkilön nimi].”
125
Myös kansalaisuuden hakemista koskeva viranomaistoiminta ja lainsäädäntö, johon
viranomaistoiminta on nojannut on liitetty ”valtiollisen turvallisuuden” kysymyksiin. Aiemmin käsitellyn
niin sanotun poliittisen lojaliteetin arvioinnin lisäksi maaherrat, turvallisuuspoliisi tai
ulkomaalaisviranomaiset ovat 1900- ja 2000-luvuilla esittäneet näkemyksensä hakijoiden
nuhteettomuudesta. Esimerkiksi toistuvasti rikoksiin syyllistyneitä ei ole katsottu soveltuviksi
kansalaisuuden saamiseen. Muun muassa kylmän sodan vuosina Supo profiloi kansalaisuushakemusten
käsittelyn yhteydessä hakijoita aiemman kansalaisuuden perusteella. Hakijat jaettiin kansalaisuuden
mukaan niihin, joilta kysyttiin vähemmän asioita sekä niihin, joilta kysyttiin enemmän, koska heillä oli
jonkin ”itäblokin” valtion kansalaisuus. Tähän pidemmän kansalaisuushaastattelun kategoriaan
kuuluivat ainakin 1980-luvulla myös ”riskikansalaisuudet”, joka todennäköisesti viittasi
muslimienemmistöisten valtioiden kansalaisiin sekä niiden valtioiden kansalaisiin, joiden joukossa Supo
oli arvioinut olevan terroritekoihin kykeneviä tai sitä tukevaa toimintaa kannattavia ihmisiä. Kaikilta
näiden valtioiden kansalaisilta kysyttiin kansalaisuushaastatteluissa huomattavasti enemmän etenkin
poliittisesta toiminnasta ja suhtautumisesta yhteiskuntaan ja viranomaisiin.
126
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan vuoden 1983 mietinnössä koskien Suomen ensimmäistä
ulkomaalaislakia – joka tuli voimaan 1984 – todettiin, että viranomaisilla tulisi olla riittävät valmiudet
”kansainvälisen terrorismin ja rikollisuuden leviämisen ja Suomen suhteita vieraisiin valtioihin
vahingoittavan toiminnan estämiseksi.”
127
Kylmän sodan päättymisen jälkeen huomio suomalaisessa ja
eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa kääntyi sotilaallisesta uhkasta yhä enemmän niin sanottuihin
uusiin uhkiin ja ”laajaan turvallisuuden käsitykseen”. Näitä ”uusia” turvallisuusaiheita olivat muun
muassa terrorismi, järjestäytynyt rikollisuus, ympäristökatastrofit ja epidemiat. 1990-luvulla
ministeriöiden alaisten neuvottelukuntien ja toimikuntien komiteanmietinnöissä sekä Supon
lausunnoissa kansainvälinen järjestäytynyt rikollisuus ja sen mukanaan tuomiksi arvioidut
huumerikollisuuden, ihmissalakuljetuksen ja ihmiskaupan lisääntyminen katsottiin turvallisuusuhkiksi.
Näiden muuttoliikkeiden turvallistamisen teemojen esiin nostamiseen vaikuttivat Neuvostoliiton
hajoaminen ja Suomen jäsenyys Euroopan unionissa.
128
Näitä uhkia katsottiin olevan mahdollista torjua viisumien ja rajavalvonnan sekä kansainvälisen
yhteistyön kautta. Suomalaisessa politiikan valmistelussa pidettiin tärkeänä erityisesti EU-jäsenmaiden
välillä tapahtuvaa poliittista- ja viranomaisyhteistyötä. Työministeriön alaisen siirtolaisasiain
neuvottelukunnan vuoden 1990 mietinnössä esitettiin myös sosiaalisten ongelmien, kustannusten ja
rasismin lisääntyneen, koska Suomeen muodostui pysyviä etnisiä vähemmistöjä. EU:n vapaan
liikkuvuuden alueeseen liittyminen ja itärajan yli tapahtuvan liikkumisen sekä ylipäätään matkailun ja
tavaraviennin lisääntyminen saivat viranomaiset ja ministeriöiden alaiset toimikunnat kiinnittämään
huomiota uhkakuviin. Muun muassa maahanmuutto- ja pakolaispoliittisen toimikunnan vuoden 1997
mietinnössä katsottiin, että ”maahanmuutto- ja pakolaispolitiikan toteuttaminen edellyttää samalla
huolehtimista maan sisäisestä turvallisuudesta”. Viranomaiset loivat myös 1990-luvun alussa
suunnitelman siltä varalta, että Venäjältä suuntautuisi Suomeen nopeatahtinen jopa satojen tuhansien
ihmisten muutto. Valmiussuunnitelmaan kuului muun muassa sota-ajalta kaikuja tuonut ajatus ihmisten
sijoittamisesta ”erityisille järjestelyleireille saariin ja laivoihin”.
129

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
95
Terrorismiin liittyvä julkinen keskustelu on lisääntynyt 2000-luvulla verrattuna edeltäviin
vuosikymmeniin. Lisäksi siitä on tullut osa useita eduskunnan täysistuntokeskusteluja sekä
turvallisuuskysymyksiä käsitteleviä hallituksen selontekoja ja ohjelmia. Suomalaisiin terrorismin
torjunnan tavoitteisiin ovat vaikuttaneet vahvasti Euroopan unionin terrorismin vastaisen toiminnan
painopisteet.
130
Yhdysvalloissa syyskuussa 2001 tapahtuneiden terrori-iskujen jälkeen Supon johtaja
Seppo Nevala totesi Iltalehden haastattelussa, että Suomessa on ”lukuisia” henkilöitä, joilla on ollut tai on
edelleen yhteyksiä kansainväliseen terrorismiin. Islamistisen terrorismin vastainen toiminta ohitti
samana vuonna Supon prioriteeteissa vastavakoilun ja tätä toimintaa varten asetettiin muutama vuosi
myöhemmin oma yksikkönsä.
131
2010-luvun alussa noin kolmasosa Supon rahoituksesta ohjautui
terrorismin torjuntaan.
132
Sisäministeriön 2010-luvun alun selvityksissä terrorismi ja ”ekstremistinen
liikehdintä” yhdistettiin paitsi ääri-islamistiseen, niin myös äärioikeistolaiseen ja äärivasemmistolaiseen
toimintaan.
133
Institutionaalisen epäluulon jatkuvuudet ja vaikutukset
Nostan lopuksi esille neljä laajempaa jatkumoa, jotka artikkeli tuo esiin. Ensimmäisenä jatkumona on
ihmisten jakaminen viranomaistoiminnassa kahteen ryhmään. Ensimmäinen on luotettavien, yhteisöön
kuuluvien ja muita vahvemmat oikeudet omaavien ryhmä. Toinen taas on yhteisöön kuulumattomien,
epäluotettavien, uhkaavien ja heikommat oikeudet omaavien ryhmä.
134
Edellistä ryhmää ja sen
muodostamaa niin sanottua kansallista yhteisöä tulee suojata jälkimmäiseltä. Tämä ajattelutapa on
näkynyt turvallisuuspoliisin ja muiden viranomaisten edellä kuvatussa toiminnassa. Turvallisuuspoliisi ja
muut viranomaiset ovat tulkinneet ihmisten liikkuvuuden luovan uhkia kansalliselle yhteisölle ja yleiselle
turvallisuudelle. Aiemmin Suomessa uhkaavina nähtiin enemmässä määrin maan sisällä liikkuvat
yhteisöön kuulumattomiksi arvioidut ihmiset. Turvallisuuspoliisi on määrittänyt 1900-luvulla etenkin
tietyt maahanmuuttajien ryhmät näiksi kansallista turvallisuutta uhkaaviksi ryhmiksi. Myös lainsäädäntö
ja poliittinen keskustelu on monesti korostanut tätä turvallisuusuhkia painottavaa kahtiajakoa.
Poliittisessa ja julkisessa keskustelussa ulkopuolisiksi määritellyt on toistuvasti nähty omaa ryhmää
vähempiarvoisina tai rasistisesti vähäisemmän ihmisarvon omaavina.
Toinen jatkumo on ulkomaalaisten turvallisuuskysymyksenä näkemisen moninaisuus.
Viranomaisten korostamat turvallisuusteemat vaihtelevat poliittisesta epäjärjestyksestä rikollisuuden ja
tautien leviämisen uhkaan. Toisaalta esille nousevat turvallisuusuhkien luomisen ja niihin vastaamisen
monet viranomaistoimijat. Myös lainsäädäntö ja poliittinen keskustelu rakentavat institutionaalista
diskurssia, jossa erityisesti muut kuin kansalaiset määritetään monenlaisten mahdollisten uhkakuvien
kautta. Turvallisuuspoliisilla – ja poliitikoilla – on merkittävä asema siinä, millaiseksi uhkaksi
ulkomaalaiset määritellään ja nähdäänkö heitä ylipäätään turvallisuuskysymyksenä. He myös määrittävät
minkälaisia toimenpiteitä tämä vaatii. Näiden toimijoiden lisäksi myös muut viranomaiset ja
tiedotusvälineet voivat olla mukana arvioimassa tilannekuvaa ja tarvittavia toimenpiteitä.
Kolmantena havaintona on, että turvallistaminen ja uhkien vastainen toiminta luovat
turvattomuuden ilmapiiriä, jota kokevat valtaväestöön kuuluvat, mutta myös sen ulkopuoliset.
Valtaväestöön kuuluvien kohdalla turvattomuus tulee esille erilaisten uhkien ja kriisien korostumisena,
mikä saattaa tehdä arkipäiväisistä kohtaamisista uhkaavia ja pakottaa ymmärtämään maailmaa edellä
mainitun kahtiajaon – luotettavien yhteisöön kuuluvien ja epäluotettavien ulkopuolisten – kautta. Tämä
kahtiajako tuo osalle valtaväestöön luetuista epäilemättä myös olemassaoloon ja jatkuvuuteen
perustuvaa turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteisön sisällä, eli kokemuksen niin sanotusta

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
96
ontologisesta, eli olemassaoloon perustuvasta turvallisuudesta tai jatkuvuudesta.
135
Rajanvedot usein
institutionalisoituvat ja muuttuvat narratiivien kautta ihmisten identiteettien rakennusaineeksi. Myös
turvallistaminen voi tukea rajanvedon narratiiveja, joilla selitetään yhteiskunnallista todellisuutta.
136
Ihmisten näkeminen uhkina tai vaarallisina voi johtaa myös perusoikeuksien kaventamiseen,
josta esimerkkejä ovat karanteenit, internoinnit, liikkumisen rajoittaminen ja tarkkailu. Ulkomaalaisten
käsittäminen turvallisuusuhkien kautta aiheuttaa heille konkreettista eriarvoisuutta, epävarmuutta,
epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ja jopa fyysistä uhkaa. Turvattomuus ja muita heikompi
oikeusasema on estänyt heiltä monissa kohdin täysivaltaisen yhteiskunnallisen osallisuuden, kun uhkiksi
määriteltyjen henkilöiden pääsyä esimerkiksi julkisiin tehtäviin tai kansalaiseksi on rajoitettu. Lisäksi
ulkomaalaisten oikeutta mielenosoittamiseen tai itseään koskevista viranomaispäätöksistä valittamiseen
rajoitettiin Suomessa 1990-luvulle asti. Osa näistä toimenpiteistä ei kohdistu ainoastaan ulkomaalaisiin
tai muihin vähemmistöihin, vaan se voi olla myös ylisukupolvista, jolloin se saattaa heikentää myös
jälkeläisten mahdollisuuksia toimia yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä. Tällöin voidaan ajatella, että
turvallistaminen kaventaa demokraattisen yhteiskunnan toimintaedellytyksiä ja sitä voidaan tarkastella
institutionaalisena väkivaltana, joka tarkoittaa yhteiskunnallista asemaa määrittäviä käytäntöjä ja suhteita,
jotka alistavat ihmisiä estämällä heitä saavuttamasta potentiaaliaan.
137
Neljäntenä jatkuvuutena on, että viranomaiset näkevät vain osan ulkomaalaisista
turvallisuuskysymyksenä. Uhkakuvissa voidaan erottaa muuttajien sukupuoleen, lähtömaahan,
muuttosyyhyn ja sosioekonomiseen asemaan liittyviä eroja. Uhkakuvat ovat jossain määrin
sukupuolittuneet Suomessa muiden maiden keskustelujen ja toimintamallien tapaan. Kielteiset
stereotypiat ja pelot liitetään vuosisadasta toiseen etenkin muuttaviin naimattomiin miehiin ja maahan
muuttaneiden jälkeläisten kohdalla erityisesti miehiin.
138
Ulkomaalaisten eriarvoinen asema ja heidän
kohtaamansa rasismi on Suomessa muiden valtioiden tapaan osin nojannut kielteisiin stereotypioihin
muuttajien kulttuurista, uskonnosta tai synnynnäisestä alempiarvoisuudesta.
139
Erityisesti 1900-luvun
alusta lähtien venäläiset ja neuvostoliittolaiset ja 1970-luvulta lähtien islaminuskoiset ovat olleet
turvallistettuja ryhmiä. Huomionarvoista on, että 1950-luvulta lähtien Pohjoismaiden kansalaiset ja
1990-luvun lopulta lähtien EU-maiden kansalaiset ovat olleet oikeuksiltaan lähellä Suomen
kansalaisia.
140
Nämä painotukset sopivat yhteen sen kanssa, että Venäjä ja venäläiset/neuvostoliittolaiset ovat
toimineet kielteisenä Suomen ulkopuolisena rinnastuskohteena tai vihamielisyyden ja pelon kohteena
pitkin 1900-lukua. Pohjoismaat ja pohjoismaalaiset – etenkin Ruotsi – taas ovat olleet usein
myönteisessä valossa ajateltu ulkopuolinen viiteryhmä.
141
Euroopan yhdentymiskehityksen myötä
suomalainen oikeudellinen järjestelmä on vahvistanut EU-kansalaisten asemaa. Viime vuosikymmeninä
myös muslimitaustaisten näkeminen uhkakuvien kautta on osa kansainvälisten turvallisuuspoliisin
toimintamallien ja turvallisuuspoliittisten ajattelutapojen omaksumista. Myös muuttosyy vaikuttaa
uhkaavaksi määrittämiseen. Pakon edessä muuttamaan joutuneet ja turvapaikanhakijat ovat muita
ulkomaalaisia useammin olleet turvallisuuspoliisin valvonnan ja toimenpiteiden kohteena. Tämä johtuu
ainakin osittain siitä, että he ovat usein tulleet Suomeen aikoina, kun maassa on ollut sota tai sodan
uhka. Lisäksi he tulevat monesti sota- tai konfliktialueilta ja viranomaiset pelkäävät levottomuuksien
leviävän Suomeen. Turvallistamisessa vaikuttaa olevan myös sosioekonominen painotus tai
luokkaulottuvuus, sillä näyttää siltä, että uhkiksi määritetään muita useammin alempiin tuloluokkiin tai
yhteiskuntaluokkiin kuuluvat muuttajat.
142
Tulevaisuudessa on tärkeä tutkia muun muassa sitä, miten turvallistavia määrittelyjä ja niihin
perustuvia pakkokeinoja on vastustettu. Miten kansalaisten, poliitikkojen tai ulkomaalaisten vastarinta ja
vastalauseet ovat kanavoituneet ja minkälaisia vaikutuksia niillä on ollut? Edellä on käsitelty

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
97
viranomaisten ja valtaväestön näkökulmaa. Entä miltä turvallisuusuhkana ja toisen luokan kansalaisena
tai epäiltynä oleminen tuntuu ja miten se vaikuttaa ulkomaalaisten tai heidän jälkeläistensä elämään?
143
Uhkina nähtyjen näkökulma jää alkuperäislähteissäkin monesti muun dokumentoinnin varjoon ja sen
löytäminen vaatii tutkijoilta luovuutta. Toisaalta viranomaistoiminnasta tai lainsäädännöstä
kiinnostuneen historiantutkijan – tai ylipäätään ihmistieteellisen tutkimuksen – ei tule keskittyä vain
lakipykälien, valmisteluasiakirjojen ja viranomaisten näkökulmien tarkasteluun. On tärkeä tuoda esille
lain ja viranomaistoiminnan vaikutuksia niiden kohteena olevien arkipäivän kokemuksiin.
144
Tarvitsemme edelleen lisää yksilöiden kokemuksia, piilossa olevia valtarakenteita ja hiljaista kärsimystä
esiintuovaa maahanmuuton, ulkomaalaisten ja turvallisuuskysymysten historian tutkimusta.
Kiitokset
Kiitän hyvistä parannusehdotuksista vertaisarvioitsijoita ja kirjoitusvaiheen kommenteista ja avusta
Jenni Karimäkeä, Pia Koivusta, Tiina Lintusta, Jaana Palanderia ja Miika Tervosta sekä tutkimusavustaja
Otso Metsolaa.
Artikkeli on kirjoitettu osana seuraavia tutkimushankkeita: Suomen Akatemian ”Gatekeeping the Nation:
Deportation at Finnish Borderscapes from the Cold War to Europeanisation”, rahoitusnumero 347906 ja Koneen
säätiön ”Muuttuvat uhkakuvat ja valvonnan mekanismit Suomessa”.

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
98
1
Ohjeet ulkomaalaislupien käsittelystä suojelupoliisissa (ilmoitus, 19.1.1987), AMP 13 B1, Suojelupoliisin arkisto.
2
Esim. Yle.fi, ”Venäläisten kiinteistökaupat ovat yhä mahdollisia Suomessa – ne pitäisi kieltää kokonaan, sanoo suurin osa
Kaakkois-Suomen kansanedustajista,” (4.10.2022), luettu 26.6.2023, https://yle.fi/a/3-12647721; Helsingin Sanomat,
”Maahanmuutto on keskeinen syy nuoriso- ja jengirikollisuudelle, arvioi sisäministeri Rantanen,” (1.7.2023), luettu 8.8.2023,
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000009678723.html
3
Turvallistamisesta tapana perustella yhteiskunnallisia kysymyksiä esittämällä ne turvallisuuskysymyksinä, joihin valtiovallan
tulee vastata, ks. Barry Buzan and Lene Hansen, The evolution of international security studies (New York: Cambridge University
Press, 2016), 213–215; Ole Wæver, “Securitization and desecuritization,” in International security, widening security, vol. 3, eds
Barry Buzan and Lene Hansen (Los Angeles: Sage Publications, 2007), 72–75.
4
Lisäksi artikkelissa hyödynnetään muutamia Valpon ja ulkoasiainministeriön viranhaltijoiden 1930- ja 1940-lukujen
muistioita koskien Suomessa olevia ulkomaalaisia.
5
Vrt. Zygmunt Bauman, In search of politics (Cambridge: Polity Press, 1999), 51–52; Katja Franko, The crimmigrant other.
Migration and penal power. (London: Routledge, 2019), 3–4, 18–19.
6
Matti Välimäki, Politiikkaa kansallisten, kansainvälisten ja ideologisten reunaehtojen puitteissa. Suomalaiset puolueet ja maahanmuutto
1973–2015 (Turku: Turun yliopisto, 2019), 53–55; Matti Välimäki, ”Suomi ja pakolaiset. Ensimmäinen vuosisata 1917–
2017,” Suomen kirkkohistoriallinen vuosikirja 2017, 107 (2017): 239–241.
7
Peter Gatrell, The making of a modern refugee, (Oxford: Oxford University Press, 2015), 26–31, 85–86, 90–95; Antero
Leitzinger, Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812–1972 (Helsinki: East-West Books, 2008), 320–339; Matti Välimäki, ”Kylmän
sodan maastapoistamisen käytäntöjen murros ja nykyperiaatteiden synty,” teoksessa Suomesta poistetut. Näkökulmia
karkotuksiin ja käännytyksiin, toim. Päivi Pirkkalainen, Eveliina Lyytinen ja Saara Pellander (Tampere: Vastapaino, 2022), 101,
104.
8
Vrt. Buzan and Hansen, The evolution of international, 217.
9
Toisaalta myös sääty-yhteiskunnan oloissa hierarkiat ja oikeuksien erot ihmisten välillä olivat suuria ja esimerkiksi väestön
maan sisäinen ja maan ulkopuolelle suuntautunut muutto oli tarkasti rajattua muun muassa matkustuslupien hakemisen
kautta. Paula Haara ja Asko Lehmuskallio, Ruumiin ja dokumenttien kytkökset. Suomen passin historiaa (Helsinki: Suomen
valokuvataiteen museo, 2020), 13–17, 19.
10
Didier Fassin, “Policing borders, producing boundaries. The governmentality of immigration in dark times,” Annual Re-
view of Anthropology 40 (2011): 217, https://doi.org/10.1146/annurev-anthro-081309-145847; Franko, The crimmigrant other, 3–
5; Markus Himanen, ”Turvallisuus ja institutionaalinen rasismi. Esimerkkinä etninen ja rodullinen syrjintä
poliisitoiminnassa,” teoksessa Rasismi, valta ja vastarinta. Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus Suomessa, toim. Suvi
Keskinen, Minna Seikkula ja Faith Mkwesha (Helsinki: Gaudeamus, 2021), 186.
11
Heike Drotbohm, “Deportation: an overview,” in The Encyclopedia of Global Human Migration, ed. Immanuel Ness (Chiches-
ter: Wiley Blackwell, 2013), 1183, https://doi.org/10.1002/9781444351071.wbeghm591
12
Meghan Benton, “The problem of denizenship. A non-domination framework,” Critical Review of International Social and
Political Philosophy 17, no. 1 (2014): 50–52, 54–56, https://doi.org/10.1080/13698230.2013.851479; Fassin, “Policing bor-
ders,” 217; Minna Liinpää, “When the nation becomes louder. Everyday nationalism and the 2014 Scottish independence
referendum,” Sociology 54, no. 6 (2020): 1179, 1181, https://doi.org/10.1177/0038038520931992
13
John Torpey, The Invention of the passport. Surveillance, Citizenship and the State (Cambridge: Cambridge University Press,
2000), 6–7, 122–123.
14
Rogers Brubaker, ”Migration, membership, and the modern nation-state. Internal and external dimensions of the politics
of belonging,” Journal of Interdisciplinary History XLI, no. 1 (2010): 63, https://doi.org/10.1162/jinh.2010.41.1.61.
Todellisuudessa sisäinen monimuotoisuus on aina tätä ideaalityyppiä suurempaa ja ulkoiset rajat eivät ole läpäisemättömät,
vaan liikkumista tapahtuu niin ajatusten, ihmisten kuin pääomien osalta.
15
Craig Calhoun, Nations matter. Culture, history and the cosmopolitan dream (London: Routledge, 2007), 54–59, 69, 75.
16
Rodullistamisella tarkoitetaan rodun tai laajemmin syntyperän ajattelemista ja tekemistä merkittäväksi esimerkiksi
yhteiskunnallisen aseman, oikeuksien tai ihmisarvon määrittämisessä lainsäädännössä, puhetavoissa tai
institutionalisoituneissa julkisen ja yksityisen elämän toimintatavoissa. Rodullistamisen on osoitettu nojaavan paitsi
menneisyydestä periytyviin rasistisiin käsityksiin ihmisryhmien synnynnäisistä eroista, niin myös johtavan päätelmiin siitä,
ketkä voivat kuulua osaksi ”kansallista yhteisöä” ja ketkä määritetään vieraiksi esimerkiksi syntyperänsä, taustansa tai
kulttuurinsa vuoksi. Gabriella Elgenius and Steve Garner, “Gate-keeping the nation: discursive claims, counter-claims and
racialized logics of whiteness,” Ethnic and Racial Studies 44, no. 16 (2021): 218,
https://doi.org/10.1080/01419870.2021.1943483
17
Antti Häkkinen and Miika Tervonen, ”Ethnicity, marginalization and poverty in 20th century Finland,” in New challenges for
the welfare state, eds Vesa Puuronen, Antti Häkkinen, Anu Pylkkänen, Tom Sandlund and Reetta Toivanen (Joensuu: Yliopis-
topaino, 2004), 28–29; Eero Kuparinen, Antisemitismin musta kirja. Juutalaisvainojen pitkä historia (Jyväskylä: Atena, 2008), 200–
206; Miika Tervonen, ”Borders of welfare. Mobility control and the Nordic welfare states,” in Nationalism and democracy in the
welfare state, eds Pauli Kettunen, Saara Pellander and Miika Tervonen (Cheltenham: Edward Elgar, 2021), 153–154.
18
Vrt. Minna Harjula, Johanna Annola ja Laura Ekholm, ”Etniset ja sosiaaliset vähemmistöt Suomessa,” teoksessa
Suomalaisen yhteiskunnan historia 1400–2000, Osa 2: Yhteisöt ja identiteetit, toim. Pirjo Markkola, Marjaana Niemi ja Pertti Haapala
(Tampere: Vastapaino, 2021), 319–320.

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
99
19
Maahanmuutto- ja ulkomaalaispolitiikan eroista, ks. Matti Välimäki, ”Politiikka,” teoksessa Muuttoliikkeiden vuosisata, toim.
Tuomas Martikainen ja Pirkko Pitkänen (Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2020), 27–28.
20
Yksityiskohtaisesti, ks. Tapio Kuosma, Ulkomaalaisen maahantulo ja maastalähtö (Helsinki: Lakimiesliiton Kustannus, 1992),
78–116.
21
Markku Fredman, Kirsi Keravuori, Johanna Niemi-Kiesiläinen, Pekka Nurminen, Heikki Pihlajamäki ja Johanna Suurpää,
Oikeutta ulkomaalaisille (Helsinki: Gaudeamus, 1989), 119–121; Välimäki, ”Kylmän sodan maastapoistamisen,” 104–108, 122.
22
Tuija Hietaniemi, Lain vartiossa. Poliisi Suomen politiikassa 1917–1948 (Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1992), 16;
Timo Soikkanen, Turun poliisi 200 vuotta. Osa I. Suomalaisen poliisin synty ja Turun poliisilaitos 1816–1918 (Turku: Lounais-
Suomen poliisilaitos, 2016), 117–119.
23
Haara ja Lehmuskallio, Ruumiin ja dokumenttien, 20–22; Kuosma, Ulkomaalaisen maahantulo, 69, 81.
24
Saskia Sassen, Guests and aliens (New York: New Press, 1999), 77–79, 96; Torpey, Surveillance, citizenship, 4–7, 122–123.
25
Sami Pekola, ”Länsirajan rakentaminen ja ylittäminen vuodesta 1809,” Ennen ja nyt: Historian tietosanomat, no. 6 (2021): 18,
https://doi.org/10.37449/ennenjanyt.110966
26
Vuonna 1919 tehtävät siirtyivät lyhyeksi aikaa yleisesikunnan passiosastolle. Leitzinger, Ulkomaalaispolitiikka Suomessa
1812–1972, 320–322. Itärajan yli kulkeva liikenne ei kuitenkaan ollut rajoittamis- ja valvontatoimenpiteistä huolimatta
läheskään täysin viranomaisten kontrolloimaa ennen 1920-luvun loppua. Maria Lähteenmäki, Maailmojen rajalla. Kannaksen
rajamaa ja poliittiset murtumat 1911–1944, Historiallisia Tutkimuksia 243 (Helsinki: SKS, 2009), 148. Yksityiskohtaisemmin
itärajan liikenteestä, ks. Lähteenmäki, Maailmojen rajalla, 149–192.
27
Hietaniemi, Lain vartiossa, 89–91, 108; Leitzinger, Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812–1972, 320–325, 334–335; Pekka
Nevalainen, Viskoi kuin Luoja kerjäläistä. Venäjän pakolaiset Suomessa 1917–1939. (Helsinki: SKS, 1999), 63–64, 93–95, 98–99.
28
Kuosma, Ulkomaalaisen maahantulo, 90–91, 95, 112; Nevalainen, Viskoi kuin Luoja, 78. Myös vuoden 1938 laki valtiollisesta
poliisista korosti Suomeen tulevien ja maassa olevien ulkomaalaisten näkemistä jopa maan itsenäisyyttä uhkaavana. Kuosma,
Ulkomaalaisen maahantulo, 93–95.
29
Otsikoimaton muistio (17.3.1937). 3282 Valtiollisen poliisin II arkisto / Asiamapit (1945–1948). Kansallisarkisto.
30
Nevalainen, Viskoi kuin Luoja, 82.
31
Christian Jokinen, ”Terrorismin torjunnan alkutaipaleelta,” teoksessa Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949–2009, toim. Matti
Simola (Helsinki: WSOY, 2009), 122; Christian Jokinen, Terrorismista ja sen torjunnasta. Suojelupoliisi ja kansainvälinen terrorismi
1958–2004 (Turku: Turun yliopisto, 2015), 52–54, 58–59.
32
Jokinen, Terrorismista ja sen torjunnasta, 52–53, 64.
33
Epäilyttäviä henkilöitä. Ulkomaalaisia Suomessa. 1960–69. Ilmoitus 12302/61 (9.6.1961) ja ilmoitus 10982/62
(17.12.1962). SUPO 69 XXIII K 2. Kansallisarkisto.
34
Esim. Suojelupoliisin katsaus 30/14.8.1987 (huhti-kesäkuu 1987). AMP 22 D 6. Suojelupoliisin arkisto.
35
Leitzinger, Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812–1972, 337–338.
36
Jokinen, Terrorismista ja sen torjunnasta, 58–59.
37
Jokinen, ”Terrorismin torjunnan alkutaipaleelta,” 122–123.
38
Leitzinger, Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812–1972, 337–338.
39
Jokinen, Terrorismista ja sen torjunnasta, 347; Välimäki, ”Kylmän sodan maastapoistamisen,” 122.
40
Leo Lucassen, The immigrant threat. The integration of old and new migrants in Europe since 1850 (Urbana: University of Illinois
Press, 2005), 103–105; Leslie Page Moch, Moving Europeans. Migration in Western Europe since 1650 (Bloomington: Indiana
University Press, 2003/1992), 88–93; 145–146; Anna Sundelin and Johanna Wassholm, ”Hospitality and rejection. Peddlers
and host communities in the northern Baltic, 1850–1920,” in Baltic hospitality from the Middle Ages to the twentieth century. Receiving
strangers in northeastern Europe, eds Sari Nauman, Wojtek Jezierski, Christina Reimann and Leif Runefelt (Cham: Springer
Nature, 2022), 335.
41
Lucassen, The immigrant threat, 22; 100–101.
42
Vuoden 1831 karkotuspäätöksestä huolimatta osa juutalaisista kuitenkin jäi Suomen alueelle. Seuraavina vuosikymmeninä
Suomessa asui myös muun muassa satoja Venäjän sotaväestä kotiutuneita juutalaisia perheenjäsenineen. Kuparinen,
Antisemitismin musta kirja, 200–206; Kuosma, Ulkomaalaisen maahantulo, 62–64, 68–70, 75–76.
43
Sundelin and Wassholm, ”Hospitality and rejection,” 335–336, 345.
44
Harjula, Annola ja Ekholm, ”Etniset ja sosiaaliset vähemmistöt Suomessa,” 294–295.
45
Lähteenmäki, Maailmojen rajalla, 314–315.
46
Nevalainen, Viskoi kuin Luoja, 268, 272–273, 280–281.
47
Välimäki, Politiikkaa kansallisten, 79–80, 104, 118. Vuonna 2004 EU:hun liittyi kymmenen uutta jäsenvaltiota: Viro, Latvia,
Liettua, Puola, Tšekki, Slovakia, Unkari, Slovenia, Malta ja Kypros. Kilpailun suomalaisilla työmarkkinoilla ajateltiin
lisääntyvän erityisesti virolaisten muuton seurauksena. Siirtymäajat päättyivät 1.5.2006.
48
Lucassen, The Immigrant Threat, 15.
49
Hietaniemi, Lain vartiossa, 16; Soikkanen, Turun poliisi 200 vuotta. Osa I, 97–98.
50
Hietaniemi, Lain vartiossa, 16; Soikkanen, Turun poliisi 200 vuotta. Osa I, 117–119.
51
Hietaniemi, Lain vartiossa, 16–17; Soikkanen, Turun poliisi 200 vuotta. Osa I, 129–131.
52
Lars Westerlund, ”Internment and deportation in WWI and WWII. A comparative study with a special survey of the
situation in Finland,” teoksessa Sotavangit ja internoidut. Kansallisarkiston artikkelikirja, toim. Lars Westerlund (Helsinki:
Kansallisarkisto, 2009), 358–363.

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
100
53
Westerlund, ”Internment and deportation,” 352.
54
Soikkanen, Turun poliisi 200 vuotta. Osa I, 273.
55
Lähteenmäki, Maailmojen rajalla, 149–151. Ks. myös Max Engman, Raja. Karjalankannas 1918–1920 (Helsinki: WSOY,
2007), 135–137.
56
Nevalainen, Viskoi kuin Luoja, 62, 72, 75, 267–274, 278–281; Vesa Vares, Turun poliisi 200 vuotta. Osa II. Maakuntaa ja
yhteiskuntaa palvellen. Turun poliisi 1918–2016 (Turku: Lounais-Suomen poliisilaitos, 2016), 120.
57
Suuri osa senaatin määräämistä karkotuksista jäi kuitenkin käytännössä toteutumatta. Outi Karemaa, Vihollisia, vainoojia,
syöpäläisiä. Venäläisviha Suomessa 1917–1923, Bibliotheca Historica 30 (Helsinki: SHS, 1998), 160–162; Outi Kirmo,
”Tampereen venäläinen väestö vuosina 1918–1950. Etninen identiteetti ja sosiaaliset suhteet,” teoksessa Vieraat kulkijat –
tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa, toim. Antti Häkkinen, Panu Pulma ja Miika Tervonen
(Helsinki: SKS, 2005), 347–348; Pekka Nevalainen, ”Tulijat ja menijät – liikettä itärajalla,” teoksessa Venäjän kahdet kasvot.
Venäjä-kuva suomalaisen identiteetin rakennuskivenä, toim. Timo Vihavainen (Helsinki: Edita, 2004), 271, 277. Ks. myös Engman,
Raja, 68–71, 77–79.
58
Rajaseudun tyhjentämishanke ei kuitenkaan tuottanut täysin Suomen viranomaisten ja lainsäätäjien toivomaa tulosta, sillä
vuonna 1924 Terijoen nimismies luetteloi paikkakunnalla olevan yhä 427 ”ulkomaalaista”, joista muun muassa 267 oli
Venäjällä syntyneitä. Lähteenmäki, Maailmojen rajalla, 299–304; Nevalainen, Viskoi kuin Luoja, 62, 72, 268.
59
Nevalainen, ”Tulijat ja menijät,” 279, 281; Elina Sana, Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle, (Helsinki: Siltala,
2017/2003), 86, 88; Rajaloikkarien kuulusteluista (muistio 24.9.1935). 3282 Valtiollisen poliisin II arkisto / Asiamapit (1945–
1948). Kansallisarkisto; Passi-, oleskelulupa-, viisumi- ym. asioita (1957–1958), SUPO Amp. XIII H, Kansallisarkisto; Passi-,
oleskelulupa-, viisumi- ym. asioita (1958–1959), SUPO Amp. XIII H, Kansallisarkisto; Epäilyttäviä henkilöitä. Ulkomaalaisia
Suomessa, 1960–69, SUPO 69 XXIII K 2, Kansallisarkisto.
60
Nevalainen, Viskoi kuin Luoja, 79–81.
61
Ulkoasiainministeriön henkilö- ja hallintoasiain jaoston selostus Suomen pakolaishuollosta (ei päivämäärää, oletettavasti
vuodelta 1939). 20 C. Suomen sopimukset muiden maiden kanssa passi-, viisumi- ja työlupa-asioista. Ulkoministeriön
arkisto.
62
Sana, Luovutetut, 100.
63
Vares, Turun poliisi 200 vuotta. Osa II, 142.
64
Sana, Luovutetut, 100–104. Suurin osa turvasäilövangeista oli suomalaista vasemmistoa ja kommunisteja.
65
Sana, Luovutetut, 121–123, 135–137; Westerlund, ”Internment and deportation,” 376–377.
66
Lisäksi sisäasiainministeri Kekkonen totesi, että Suomen velvoitteena olisi kuitenkin edelleen ”huolehtia maahamme
itärajan takaa saapuneista heimo- ym. pakolaisista”. Kuosma, Ulkomaalaisen maahantulo, 98–99; Oula Silvennoinen, ”Beyond
’those eight’. Deportations of Jews from Finland 1941–1942,” in Finland’s holocaust. Silences of history, eds Simo Muir and Hana
Worthen (Basingstoke: Palgrave Macmillan, 2013), 196; Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella (Helsinki:
Otava, 1984), 92–95.
67
Käännytetyt juutalaiset olivat saapuneet Suomeen vuosina 1938 ja 1940. He olivat entisiä Saksan, Itävallan ja Latvian
kansalaisia. Heidät kuljetettiin Suomesta saksalaisella Hohenhörn-laivalla Tallinnaan ja sieltä natsi-Saksan valtionpoliisi
Gestapon toimesta Berliiniin. Torvinen, Pakolaiset Suomessa, 186–191, 196–200. Oula Silvennoinen on tuonut esille, että
kesäkuusta 1941 marraskuuhun 1942 sijoittuvana aikana Suomesta luovutettiin Saksan viranomaisille yhteensä 12
juutalaistaustaiseksi arvioitua eri kansalaisuuksia edustavaa ihmistä. Silvennoinen, ”Beyond ’those eight’,” 194–195, 202–207,
213.
68
Hietaniemi, Lain vartiossa, 222–224.
69
Nimi vaihdettiin myöhemmin ”siirtoleiriksi”. Oula Silvennoinen, ”Limits of Intentionality. Soviet Prisoners-of-War and
Civilian Internees in Finnish Custody,” in Finland in World War II. History, Memory, Interpretations, eds Tiina Kinnunen and
Ville Kivimäki (Leiden and Boston: Brill, 2012), 389.
70
Silvennoinen, ”Limits of Intentionality,” 386–388; Westerlund, ”Internment and deportation,” 378–379.
71
Osa pääsi myös käymään kotipaikkakunnallaan. Niklas Jensen-Eriksen, ”Valpon internointileirit ja niiden asukkaiden
poliittinen valvonta 1944–1947,” teoksessa Sotatapahtumia, internointeja ja siirto sodanjälkeisiin oloihin. Kansallisarkiston
artikkelikirja, toim. Lars Westerlund (Helsinki: Valtion taidemuseo, 2010), 103; Lars Westerlund, ”Vastavuoroisuutta ja
väistämistä suomalais-saksalaisissa suhteissa syksyllä 1944,” teoksessa Sotatapahtumia, internointeja ja siirto sodanjälkeisiin oloihin.
Kansallisarkiston artikkelikirja, toim. Lars Westerlund (Helsinki: Valtion taidemuseo, 2010), 24.
72
Jensen-Eriksen, ”Valpon internointileirit,” 123–124.
73
Inkeriläisten palaamisesta, ks. Toivo Flink, Kotiin karkotettavaksi. Inkeriläisen siirtoväen palautukset Suomesta Neuvostoliittoon
1944–1955 (Helsinki: SKS, 2010), 11, 143–185, 214.
74
Silvennoinen, ”Limits of Intentionality,” 391–392.
75
Jokinen, Terrorismista ja sen torjunnasta, 60, 346–347. Myös esimerkiksi Ruotsissa turvallisuuspoliisi valvoi sodan jälkeisinä
vuosina maassa olleita itäisen Euroopan maiden kansalaisia ja sillä oli etsiviä soluttautuneena kommunistimaista tulleiden
pakolaisten keskuuteen. Cecilia Notini Burch, ”Controlling the untrustworthy,” in Reaching a State of Hope. Refugees, immigrants
and the Swedish Welfare State, 1930–2000, eds Mikael Byström and Pär Frohnert (Lund: Nordic Academic Press, 2013), 212 –
213.
76
Kimmo Rentola, ”Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949–1991,” teoksessa Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949–2009, toim. Matti
Simola (Helsinki: WSOY, 2009), 74–75, 182.

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
101
77
Ohjeet ulkomaalaislupien käsittelystä suojelupoliisissa (ilmoitus, 19.1.1987). AMP 13 B1. Suojelupoliisin arkisto.
78
Muun muassa vuonna 1959 kahden neuvostoliittolaisen maahantulon yhteydessä Neuvostoliiton viranomaiset olivat
esittäneet vaatimuksia palautuksesta. Heidät myös palautettiin. Presidentti Urho Kekkonen ei ollut tyytyväinen
suomalaisviranomaisten toimintaan asiassa ja kirjoitti asiaa koskevan muistion reunaan: ”Rajavartiosto ja Alhava [Supon
päällikkö Armas Alhava] suosittavat inhimillistä avuliaisuutta Suomen selkänahalla. Olen jo vuosia sitten antanut käskyn, että
loikkarit on rajalla palautettava. Miksi taas…” Rentola, ”Suojelupoliisi kylmässä sodassa,” 27–28, 133, 144.
Yksityiskohtaisesti, ks. Jussi Pekkarinen ja Juha Pohjonen, Ei armoa Suomen selkänahasta. Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–
1981 (Helsinki: Otava, 2005). Jussi Pekkarinen on jäljittänyt alkuperäisen ohjeen palauttaa Neuvostoliitosta tulleet vuoteen
1951, jolloin Kekkonen toimi pääministerinä. Tällöin toimintalinjan kuvasi muistiossa ulkoasiainministeriön jaostosihteeri
Ilkka Tapiola. Jussi Pekkarinen, Ei pelkkää glamouria. UM 100 vuotta (Helsinki: Edita, 2018), 34–36.
79
Lähteenmäki, Maailmojen rajalla, 299–301; Ulkomaalaisten asema ja oikeudet Suomessa (muistio, 29.4.1940). 20 C. Suomen
sopimukset muiden maiden kanssa passi-, viisumi- ja työlupa-asioista. Ulkoministeriön arkisto.
80
Nevalainen, Viskoi kuin Luoja, 79.
81
Yle.fi, ”Viranomaiset haluavat lisää keinoja puuttua ulkomaalaisten hämäriin kiinteistökauppoihin. Ukrainan sota kiristi
suhtautumista ostoihin jo nyt,” (25.2.2022), luettu 31.8.2023, https://yle.fi/a/3-12334569; Mtvuutiset.fi, ”Sisäministeri
MTV:lle: Koko itäraja voitaisiin sulkea, jos Venäjä ottaisi turvapaikanhakijoiden vyöryn hybridioperaationsa välineeksi,”
(17.3.2023), luettu 31.8.2023, https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/sisaministeri-mtv-lle-koko-itaraja-voitaisiin-sulkea-jos-
venaja-ottaisi-turvapaikanhakijoiden-vyoryn-hybridioperaationsa-valineeksi/8380222#gs.4ka0sf; Yle.fi, ”Venäläisten
kiinteistökaupat ovat yhä mahdollisia Suomessa – ne pitäisi kieltää kokonaan, sanoo suurin osa Kaakkois-Suomen
kansanedustajista,” (4.10.2022), luettu 26.6.2023, https://yle.fi/a/3-12647721
82
Valtioneuvosto.fi, ”Muuttoliikettä hyväksi käyttävään hybridivaikuttamiseen varaudutaan kartoittamalla lainsäädännön
muutostarpeita,” (24.11.2021), luettu 31.8.2023, https://valtioneuvosto.fi/-/1410869/muuttoliiketta-hyvaksi-kayttavaan-
hybridivaikuttamiseen-varaudutaan-kartoittamalla-lainsaadannon-muutostarpeita
83
As 165/1920, Asetus, sisältävä tarkemmat määräykset ulkomaalaisen ottamisesta Suomen kansalaiseksi annetun lain
toimeenpanosta, Suomen asetuskokoelma; L 33/1920, Laki ulkomaalaisen ottamisesta Suomen kansalaiseksi, Suomen
asetuskokoelma; As 326/1941, Asetus Suomen kansalaisuuden saamisesta ja menettämisestä annetun lain soveltamisesta,
Suomen asetuskokoelma; L 325/1941, Laki Suomen kansalaisuuden saamisesta ja menettämisestä, Suomen asetuskokoelma;
L 401/1968, Kansalaisuuslaki, Suomen asetuskokoelma. Uskollisuusvala perustui jo autonomian aikaiseen käytäntöön.
Harjula, Annola ja Ekholm, ”Etniset ja sosiaaliset vähemmistöt Suomessa,” 294.
84
Nevalainen, Viskoi kuin Luoja, 89–91.
85
Suojelupoliisin käsityksiä ”riskikansallisuuksista” käsitellään yksityiskohtaisemmin myöhemmin tässä artikkelissa.
86
Ohjeet ulkomaalaislupien käsittelystä suojelupoliisissa (ilmoitus, 19.1.1987). AMP 13 B1. Suojelupoliisin arkisto.
87
Teemu Oivo ja Olga Davydova-Minguet, ”Kaksoiskansalaisuuden turvallistaminen ja Suomen venäjänkieliset,”
Idäntutkimus 26, no. 3, (2019): 66–69, https://doi.org/10.33345/idantutkimus.87292
88
Eila Linnanmäki, Espanjantauti Suomessa. Influenssapandemia 1918–1920 (Helsinki: SKS, 2005), 191–192; Barbara Lüthi,
“Germs of anarchy, crime, disease, and degeneracy. Jewish migration to the United States and the medicalization of Europe-
an borders around 1900,” in Points of passage. Jewish migrants from Eastern Europe in Scandinavia, Germany, and Britain 1880-1914,
ed. Tobias Brinkmann (New York: Berghahn Books, 2013), 27–28; Howard Markel and Alexandra Stern, “The foreignness
of germs. The persistent association of immigrants and disease in American society,” The Milbank Quarterly 80, 4 (2002):
757–758, https://doi.org/10.1111/1468-0009.00030
89
Mika Kallioinen, Rutto ja rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa (Jyväskylä: Atena, 2005), 167–170.
90
Veli-Pekka Toropainen, ”Ruttoepidemian torjuminen Turussa vuonna 1657,” Kalmistopiiri, (26.3.2020), luettu 3.8.2023,
https://kalmistopiiri.fi/2020/03/26/ruttoepidemian-torjuminen-turussa-vuonna-1657/. Ks. myös Kallioinen, Rutto ja
rukous, 168–169.
91
Kallioinen, Rutto ja rukous, 153–154, 159–160, 184.
92
Sundelin and Wassholm, ”Hospitality and rejection,” 337–338.
93
Pentti Mäkelä, Vuosien 1917–19 kulkutaudit, espanjantauti ja vankileirikatastrofi. Historiallisepidemiologinen näkökulma Suomen
väestön korkeaan tautikuolleisuuteen, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 16, Suomen sotasurmat 1914–22-projekti (Helsinki:
Valtioneuvoston kanslia, 2007), 287, 316; Sofia Paasikivi, Hannu Salmi, Aleksi Vesanto and Filip Ginter, ”Infectious media.
Cholera and the circulation of texts in the Finnish press, 1860–1920,” Media History 29, no. 1 (2022): 24–28,
https://doi.org/10.1080/13688804.2022.2054408. 1800-luvun lopulta ensimmäiseen maailmansotaan asti muun muassa
Saksassa nojattiin pitkään vallalla olleisiin juutalais- ja puolalaisvastaisiin rasistisiin stereotypioihin. Juutalaisten ja puolalaisten
pelättiin tuovan mukanaan kilpailua työmarkkinoille sekä tartuntatauteja. Heihin kohdistettiin erilaisia kontrollitoimenpiteitä
ja karanteeneja raja-alueilla. Aikakauden Saksassa ja Iso-Britanniassa tautien ajateltiin nimenomaan tulevan idästä, jonka
asukkaita pidettiin rasistisesti niin kulttuuriltaan kuin hygieniatasoltaan alikehittyneinä. Ajattelutapa pitää sisällään Edward
Saidin käsittelemän orientalistisen käsitystavan, jossa länsi ja itä nähdään yhteensopimattomina ja idässä (orientti) nähdään
pääasiassa kielteisiä piirteitä. Lüthi, “Germs of Anarchy,” 31–32, 35. Samantapaista ajatusmaailmaa edusti
Hufvudstadsbladetissa 12.2.1919 julkaistu kirjoitus, jossa todettiin Suomen itärajalla olevista karanteenilaitoksista: ”Raja, jolla on
täisauna saapuville matkustajille muodostuu siten rajalinjaksi, länsimaisen kulttuurin ja koko sen loputtoman saastan välillä,
jota Orientiksi sanotaan ja jossa kaikki häilyy, myös eläinten ja ihmisten, järjen ja mielettömyyden, paratiisin ja helvetin
välinen raja. (…) Sen takana on meidän Orienttimme, täihelvetti, suuri houruinhuone, kiinalais-ryssät.” Engman, Raja, 276.

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
102
94
Mäkelä, Vuosien 1917–19 kulkutaudit, 316–318. Kulkutautien leviämisestä alueen ulkopuolelta pohjoisen Euroopan alueelle
1500-luvulta 1800-luvulle, ks. Kallioinen, Rutto ja rukous, 151–156.
95
Heikki S. Vuorinen, Tautinen historia (Tampere: Vastapaino, 2002), 195.
96
Linnanmäki, Espanjantauti Suomessa, 192. Karanteenilaitoksessa oli vuoden 1918 aikana tarkastettavana yli 4 000 ihmistä ja
sairaalassa hoidettiin noin 140 potilasta. Heistä kuusi sairasti pilkkukuumetta, neljä lavantautia, yksi toisintokuumetta ja neljä
tulirokkoa. Vuonna 1919 Terijoen laitokseen otettiin noin 6 500 henkilöä. Sen yhteydessä olleessa sairaalassa hoidettiin yli
300 potilasta. Suurimmat potilasryhmät olivat 58 espanjantautipotilasta ja 49 isorokkopotilasta. Influenssan ja muiden
kulkutautien leviämisen pelosta itärajan yli kulkevien ihmisten mukana vuosina 1918–1919, ks. Linnanmäki, Espanjantauti
Suomessa, 98–99. Karanteeneilla oli ilmeisesti osittain myös poliittinen luonne, sillä niillä pyrittiin jossain määrin ehkäisemään
ja rajoittamaan muuttamista Venäjältä Suomeen. Engman, Raja, 277–281.
97
Westerlund, ”Internment and deportation,” 379–380.
98
Koska vakavia kulkutautiepidemioita ei esiintynyt, sotavankikuolleisuus johtui Mirkka Danielsbackan mukaan ennen
kaikkea ravinnon puutteesta. Mirkka Danielsbacka, Vankien vartijat. Ihmislajin psykologia, neuvostosotavangit ja Suomi 1941–1944,
Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta XXXII (Helsinki: Helsingin yliopisto, 2013), 234–236.
99
Lars Westerlund, Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus
1939–44, Historiallisia Tutkimuksia 244 (Helsinki: SKS, 2009), 154, 158, 334–335.
100
Christopher Ewing, “Highly affected groups. Gay men and racial others in West Germany’s AIDS epidemic, 1981–
1992,” Sexualities 23, no. 1–2 (2020): 209–210, https://doi.org/10.1177/1363460718758664; Markel and Stern, ”The for-
eigness of germs”, 777–778; Tiantian Zheng, Ethnographies of Prostitution in Contemporary China (New York: Palgrave Macmil-
lan, 2009), 55, 59–60, https://doi.org/10.1057/9780230623262_3
101
Hanna Nikkanen ja Antti Järvi, Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen (Helsinki: Siltala, 2014), 8, 94–97; Olli Stålström,
”AIDS-ilmiön historiaa,” teoksessa AIDS asiallisesti, toim. Olli Stålström (Helsinki: Gaudeamus, 1987), 131–132, 135–136.
Taustaa suomalaiselle AIDS-keskustelulle, ks. Jenni Karimäki, ”Terveyspoliittinen käänne Suomen aids-linjan selittäjänä
1980-luvulla,” Ennen ja nyt: Historian tietosanomat, no. 3 (2022): 45–51, https://doi.org/10.37449/ennenjanyt.115982;
Stålström, ”AIDS-ilmiön historiaa,” 124–132.
102
Benjamin Wagner and Matthew Van Volkenburg, “HIV/AIDS tests as a proxy for racial discrimination? A preliminary
investigation of South Korea’s policy of mandatory in-country HIV/AIDS tests for its foreign English teachers,” Journal of
Korean Law 11, no. 2 (2012): 179, https://doi.org/10.23110/jkl.2012.11.2.003; Ewing, “Highly affected groups,” 211–212.
103
Mtvuutiset.fi, ”Turussa 71 kansainvälisellä opiskelijalla koronatartunta, liikkumisen rajoituksia pyydetty selvittämään: ”On
mahdollista, että tartuntoja tulee jopa muutama sata”,” (18.3.2021), luettu 25.8.2023,
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/turussa-kansainvalisilla-korkeakouluopiskelijoilla-todettu-useita-kymmenia-
koronatartuntoja-seuraa-suorana-kaupungin-infoa-klo-13/8094414#gs.4upd5t; Kymensanomat.fi, ”Poliisi aloittaa
koronakaranteenin valvonnan Turussa tänään, koronatilanne kaupungissa on huolestuttava,” (19.3.2021), luettu 25.8.2023,
https://www.kymensanomat.fi/uutissuomalainen/3994903. Suomen hallitus oli harkitsemassa samaan aikaan maaliskuussa
2021 yleisten liikkumisrajoitusten laajentamista. Mtvuutiset.fi, ”Suomen koronatilanne juuri nyt – 804 uutta tartuntaa, Husin
ja Varsinais-Suomen tilanne huolestuttava, Kiuru: En sulje mitään rajoitustoimia pois,” (18.3.2021), luettu 25.8.2023,
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/millainen-suomen-on-koronatilanne-juuri-nyt-seuraa-suorana-stm-n-ja-thl-n-info-kello-
10/8094122#gs.4upizj
104
Anna Triandafyllidou, “Pandemic nationalisms,” Ethnicities 23, no. 4 (2023): 626–628,
https://doi.org/10.1177/14687968221149744
105
Ks. Moch, Moving Europeans, 88–92, 144–146.
106
Terrorismin määrittelemisen vaikeudesta, ks. Leena Malkki, ”Toisen terroristi, toisen vapaustaistelija – terrorismin
määrittelyn ongelmat,” teoksessa Vihatkoon kunhan pelkäävät. Näkökulmia terrorismiin ilmiönä, toim. Antti Paronen ja Olli
Teirilä (Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu, 2014), 18–34.
107
Jaana Palander and Saara Pellander, “Mobility and the security paradigm. How immigration became securitized in Finnish
law and policy,” Journal of Finnish Studies 22, no. 1&2 (2019): 181.
108
Välimäki, ”Kylmän sodan maastapoistamisen,” 108.
109
Rajalta käännyttämispäätös oli harkinnanvarainen, ja sen perusteena voitiin pitää seuraavia seikkoja: ulkomaalainen on
tuomittu vapausrangaistukseen tai voidaan muutoin perustellusti olettaa ulkomaalaisen syyllistyvän Suomessa tai muussa
pohjoismaassa rikokseen, josta on säädetty ankarampi rangaistus kuin yksi vuosi vankeutta. Kuosma, Ulkomaalaisen
maahantulo, 180, 229–230, 239–240.
110
Antti Seppälä, Muukalainen ja virkavalta. Ulkomaalaishallinto Suomessa vuosina 1973–2003 (Helsinki: Työministeriö, 2004), 98;
Välimäki, ”Kylmän sodan maastapoistamisen,” 112.
111
Jukka Könönen, “Immigration detention as a routine police measure. Discretionary powers in preemptive detention of
noncitizens in Finland,” Law & Society Review 56, no. 3 (2022): 419–420, 436, https://doi.org/10.1111/lasr.12621. Ks. myös
Jukka Könönen, “Foreigners’ crime and punishment. Punitive application of immigration law as a substitute for criminal
justice,” Theoretical Criminology, (published online May 3, 2023), https://doi.org/10.1177/13624806231171602
112
Franko, The crimmigrant other, 32.
113
Himanen, ”Turvallisuus ja institutionaalinen rasismi,” 188–191; Leandro Schclarek Mulinari and Suvi Keskinen, “Racial
profiling in the racial welfare state. Examining the order of policing in the Nordic region,” Theoretical Criminology 26, no. 3
(2022): 379–380, https://doi.org/10.1177/1362480620914914

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
103
114
Suojelupoliisin katsaus nro 44/19.2.1991 (Loka-joulukuu 1990), AMP 22 D 6, Suojelupoliisin arkisto. Vuoden 1982
esimerkki etniseen profilointiin perustuvalta vaikuttavasta rikospoliisin operaatiosta, ks. Matti Pellonpää, Expulsion in
international law. A study in international aliens law and human rights with special reference to Finland (Helsinki: Suomalainen tie-
deakatemia, 1984), 251.
115
Markus Himanen ja Karin Creutz, “Turvattomuuden tuotantoa? Muslimit ekstremistisen torjunnan sekä julkisen ja
yksityisen poliisitoiminnan kohteena,” teoksessa Suomalaiset muslimit, toim. Teemu Pauha ja Johanna Konttori (Helsinki:
Gaudeamus, 2022), 173; Suvi Keskinen, Aminkeng Atabong Alemanji, Markus Himanen, Antti Kivijärvi, Uyi Osazee,
Nirosha Pöyhölä ja Venla Rousku, Pysäytetyt – etninen profilointi Suomessa, SSKH Notat 2/2018 (Helsinki: Helsingin yliopisto,
2018), 102–107, https://www.profiling.fi/wp-content/uploads/2018/04/Pysaytetyt_SUOM.pdf
116
Himanen, ”Turvallisuus ja institutionaalinen rasismi,” 194–195.
117
Jokinen, ”Terrorismin torjunnan alkutaipaleelta,” 121–123; Rentola, ”Suojelupoliisi kylmässä sodassa,” 74–75. 2010- ja
2020-lukujen näkökulmia väkivaltaisen ekstremismin vastaisen toiminnan ja etnisen profiloinnin yhteen kytkeytymiseen
Suomessa, ks. Himanen, ”Turvallisuus ja institutionaalinen rasismi,” 195–196; Himanen ja Creutz, “Turvattomuuden
tuotantoa?” 166–174.
118
Didier Bigo, “Migration and security,” in Controlling a new migration world, eds Virginie Guiraudon and Christian Joppke
(London: Routledge, 2001), 128–132.
119
Jokinen, Terrorismista ja sen torjunnasta, 334. Suojelupoliisin vuoden 1988 koulutusmateriaalissa muun muassa todettiin, että
ulkomaalaisten määrän lisääntyminen lisää terrorismin tai sitä tukevan toiminnan leviämisen todennäköisyyttä Suomessa.
Materiaalissa viitattiin Ruotsissa ja Tanskassa tapahtuneisiin terroritekoihin, jotka yhdistettiin näiden maiden
maahanmuuttopolitiikkaan. Jokinen, Terrorismista ja sen torjunnasta, 162–163.
120
Suojelupoliisi viittasi myös käsitteellä ”riskimaat” näihin valtioihin. Vuonna 1988 Suojelupoliisin ”riskikansallisuuksien”
luokitukseen kuuluivat myös muun muassa Pohjois- ja Etelä-Korea, Japani, ”kurdit”, ”armenialaiset”, Israel ja Intia. Jokinen,
Terrorismista ja sen torjunnasta, 53–54; Välimäki, ”Kylmän sodan maastapoistamisen,” 108–109.
121
Pertti Alasuutari ja Petri Ruuska, Post-patria? Globalisaation kulttuuri Suomessa (Tampere: Vastapaino, 1999), 208. Lainaa
Helsingin Sanomat (9.12.1987). Niin ikään vuonna 1973 Suomen vastaanottaessa Chilestä pakolaisia suojelupoliisi ilmeisesti
järjesti ”poliittista valvontaa” heidän majoitustiloihinsa Käyrän vastaanottokeskukseen. Seppälä, Muukalainen ja virkavalta, 25.
Myös vuonna 1981 ensimmäistä ulkomaalaislakia koskevassa eduskunnan täysistuntokeskustelussa neljä kansanedustajaa
yhdisti maahanmuuton terrorismin uhkaan. Palander and Pellander, “Mobility and the security,” 179–180.
122
Suomen pakolaiskiintiön mahdollinen kaksinkertaistaminen; suojelupoliisin lausunto (27.11.1986), AMP 13A,
Suojelupoliisin arkisto.
123
Lausunnon lopussa luki: ”Ulkomaalaispolitiikkaa harjoitettaessa on tästä syystä pyrittävä välttämään sellaisten valvonnan
kannalta ongelmallisten ulkomaalaisyhdyskuntien syntymistä, jotka tarjoaisivat toimintamahdollisuuksia joko kansallisille tai
etnisille vähemmistöille taikka sotaa käyvien tahi väkivaltaisia keinoja kansainvälisten suhteiden hoidossa käyttävien
valtioiden kansalaisille.” Suomen pakolaiskiintiön mahdollinen kaksinkertaistaminen; suojelupoliisin lausunto (27.11.1986),
AMP 13A, Suojelupoliisin arkisto. Lausunnon näkemys todennäköisesti ammentaa ainakin osaltaan 1960-luvun jälkeen
esimerkiksi Alankomaissa, Ranskassa ja Iso-Britanniassa käydystä poliittisesta keskustelusta. Siinä Pohjois-Afrikan ja Lähi-
idän maista maahan muuttaneiden jälkeläiset on yhdistetty rikollisuuteen, työttömyyteen ja köyhiin asuinalueisiin, joissa on
pahoinvointia. Muslimitaustaisten maahan muuttaneiden jälkeläisten on myös poliittisessa keskustelussa pelätty olevan
hedelmällistä maaperää ääri-islamististen liikkeiden värvääjille. Lucassen, The immigrant threat, 23, 172–173.
124
Jokinen, Terrorismista ja sen torjunnasta, 273.
125
Pöytäkirja n:o 40, AMP 12T 1988 (253), Suojelupoliisin arkisto.
126
Ohjeet ulkomaalaislupien käsittelystä suojelupoliisissa (ilmoitus, 19.1.1987), AMP 13 B1, Suojelupoliisin arkisto.
127
Kuosma, Ulkomaalaisen maahantulo, 115.
128
Jokinen, Terrorismista ja sen torjunnasta, 254, 256, 261, 325; Tiina Salmio, Suomen maahanmuutto- ja pakolaispolitiikka 1990-
luvulla. Maahanmuutto ja pakolaisuus turvallisuusuhkana valtion politiikassa, Valtio-opillisia tutkimuksia no. 54 (Turku: Turun
yliopisto, 2000), 40–43. Parlamentaarisista ja valtioneuvoston selonteoista välittyi 1990-luvulla samansuuntainen, aiempaa
vahvempi ”uusien turvallisuusuhkien” korostuminen perinteisten sotilaallisten uhkien rinnalla. Näitä ”uusia” uhkakuvia
olivat muun muassa muuttoliikkeet, pakolaisuus, terrorismi ja ihmiskauppa. Jarno Limnéll, Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-
luvun alussa, Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen julkaisusarja 1, no. 29 (Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu,
2009), 216–225.
129
Salmio, Suomen maahanmuutto- ja pakolaispolitiikka, 40–43.
130
Toby Archer ja Leena Malkki, ”Miten terrorismin ja radikalisoitumisen vastaisesta toiminnasta tuli tärkeä kysymys
Suomessa,” teoksessa Islam, hallinta ja turvallisuus, toim. Tuomas Martikainen ja Marja Tiilikainen (Turku: Eetos, 2013), 79–
80, 82, 92–98. 2000- ja 2010-lukujen ulkomaalaislain muutoksia koskevissa eduskunnan täysistuntokeskusteluissa sekä
vuonna 2004 voimaan tulleessa ulkomaalaislaissa ja siihen myöhemmin tehdyissä muutoksissa on havaittavissa edeltäviä
ulkomaalaislakikeskusteluja vahvempi ”valtiollisen turvallisuuden” teemojen painottaminen. Palander and Pellander,
“Mobility and the security,” 182–185, 187.
131
Jokinen, Terrorismista ja sen torjunnasta, 286–288, 299, 308–309. Myöhemmästä kehityksestä, ks. Jokinen, Terrorismista ja sen
torjunnasta, 312–326.
132
Tuomas Martikainen, ”Uskonnon hallinta ja turvallistaminen valtiollisena toimintana,” teoksessa Islam, hallinta ja
turvallisuus, toim. Tuomas Martikainen ja Marja Tiilikainen (Turku: Eetos, 2013), 269.

ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 1/2024
KATSAUS • Matti Välimäki: Viranomaiset ja ulkomaalaisten näkeminen turvallisuuskysymyksenä Suomessa 1800-luvulta
2000-luvulle
104
133
Archer ja Malkki, ”Miten terrorismin,” 101–102.
134
Vrt. Christina Pantazis and Simon Pemberton, “From the ‘old’ to the ‘new’ suspect community. Examining the impacts
of recent UK counter-terrorist legislation,” The British Journal of Criminology, 49, no. 5 (2009): 649,
https://doi.org/10.1093/bjc/azp031; Franko, The crimmigrant other, 3–5.
135
Anthony Giddens, Modernity and self-identity. Self and society in the late modern age. (Cambridge: Polity Press, 1991), 54–55, 243.
136
Anssi Paasi, ”Boundaries as social processes. Territoriality in the world of flows,” Geopolitics 3, no. 1 (1998): 75–76, 80–81,
https://doi.org/10.1080/14650049808407608
137
Pinar Bilgin, “Individual and Societal Dimensions of Security,” International Studies Review 5, no. 2 (2003): 204,
https://doi.org/10.1111/1521-9488.502002. Ks. myös Philippe Bourbeau, The Securitization of Migration. A Study of Movement
and Order (London: Routledge, 2011), 30. Muun muassa Ken Booth on pyrkinyt määrittelemään turvallisuuden uudelleen
niin, että se tarkoittaa ”uhkien poissaoloa” yksilöiltä ja ryhmiltä. Näitä uhkia voivat olla esimerkiksi sota, köyhyys, vähäine n
koulutus ja poliittinen vaino. Ken Booth, ”Security and Emancipation,” Review of International Studies 17, no. 4 (1991): 319,
https://doi.org/10.1017/S0260210500112033. Maahan muuttaneiden arjen turvattomuuden kokemuksista 2010- ja 2020-
lukujen Suomessa, ks. Teemu Oivo, Olga Davydova-Minguet ja Pirjo Pöllänen, ”Puun ja kuoren välissä. Ristiriitaiset
lojaliteettivaatimukset Suomen venäjänkielisten ylirajaisessa arjessa,” teoksessa Arjen turvallisuus ja muuttoliikkeet, toim. Laura
Assmuth, Ville-Samuli Haverinen, Eeva-Kaisa Prokkola, Pirjo Pöllänen, Anni Rannikko ja Tiina Sotkasiira (Helsinki: SKS,
2021), 83–84; Tiina Sotkasiira, ”Maahanmuuttajien arjen turva ja turvattomuus Pohjois-Karjalan maaseutualueilla,” teoksessa
Arjen turvallisuus ja muuttoliikkeet, toim. Laura Assmuth, Ville-Samuli Haverinen, Eeva-Kaisa Prokkola, Pirjo Pöllänen, Anni
Rannikko ja Tiina Sotkasiira (Helsinki: SKS, 2021), 94, 103–104; Marja Tiilikainen, ”Onko paikalla väliä? Somalialaisten
perheiden turvallisuuden kokemuksia Torontossa ja Helsingissä,” teoksessa Maassamuutto ja siirtolaisuus kehityksen moottoreina?
IX Muuttoliikesymposium 2015, toim. Elli Heikkilä ja Tuomas Martikainen (Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2016), 69–70.
138
Vrt. Lucassen, The immigrant threat, 106–107, 202–203.
139
Vrt. Lucassen, The immigrant threat, 73, 105–106.
140
Miika Tervonen, “The Nordic passport union and its discontents: Unintended consequences of free movement,” in
Nordic cooperation. A European region in transition, ed. Johan Strang (London: Routledge, 2016), 131–134; Välimäki, Politiikkaa
kansallisten, 54, 59–61, 89–90.
141
Marjo Eskola, Tiina Räisä and Henrik Stenius, ”Identity construction and modernity in Finland. Borders, ruptures and
significant others,” in Europe, nations and modernity, ed. Atsuko Ichijo (New York: Palgrave Macmillan, 2011), 183, 191–192;
Paasi, ”Boundaries as social processes,” 81–82. Vuonna 1947 sisäasiainministeriön Ulkomaalaistoimiston johtaja Aarne
Kovero ehdotti muistiossa, että pohjoismaalaiset vapautetaan viisumipakosta, koska se oli heidän kohdallaan pääasiassa
rutiinia ja tarkempaa käsittelyä vaativien hakemusten osuus oli “ehkä vain 0,1%”. Leitzinger, Ulkomaalaispolitiikka Suomessa
1812–1972, 337.
142
Vrt. Franko, The crimmigrant other, 13–15.
143
Turvallistamisen, luottamuksen puutteen tai vihamielisyyden vaikutuksista maahan muuttaneisiin ja vähemmistöihin, ks.
Adrian Cherney and Kristina Murphy, “Being a ‘suspect community’ in a post 9/11 world. The impact of the war on terror
on Muslim communities in Australia,” Australian & New Zealand Journal of Criminology 49, no. 4 (2016),
https://doi.org/10.1177/0004865815585392; Himanen ja Creutz, “Turvattomuuden tuotantoa?”; Cecilia Menjívar and Leisy
J. Abrego, “Legal violence. Immigration law and the lives of Central American immigrants,” American Journal of Sociology 117,
no. 5 (2012), https://doi.org/10.1086/663575; Maria José da Silva Rebelo, Mercedes Fernández and Carmen Meneses,
“Societies’ hostility, anger and mistrust towards migrants. A vicious circle,” Journal of Social Work 21, no. 5 (2021),
https://doi.org/10.1177/1468017320949377
144
Vrt. Noiriel, The French melting pot. Immigration, Citizenship, and National Identity, Constructions of Modernity 5 (Minneapolis:
University of Minnesota Press, 1996), 46.