Kivistä, puistoista ja Raajärven-hankkeesta

Full text

Jukka Mikkonen
Kivistä, puistoista ja Raajärven-hankkeesta
”Wologdan läänistä kyllä kerrotaan merkillisiä löytöjä, joista en kuitenkaan voi omasta
näkemästäni kertoa. Syssolan varrella Ustsyssolskin piirikunnassa on kolme masuunaa ja
rautatehdasta, joihin talonpojat hankkivat tarvittavan malmin läheltä noita tehtaita.
’Malmikaivoksissa ja malmia etsiessä’, kertoo eräs Tschistopolskin porvari S. Melnikov, ’he
usein löytävät erillaisia kivettyneitä kuvaveistoksia, nimen omaan vasikoita ja erimuotoisia
metsä-eläviä; viime vuosina on löytty kaksi kivettynyttä, päällä, käsillä ja jaloilla varusteltua
ihmistä täydessä ulkomuodossaan. Syrjäniläiset pitävät niitä maan haltioina ja latovat niitä
jälleen, malmin otettua, entiselle paikalleen’.”
– Johan Reinhold Aspelin, Suomalais-ugrilaisen muinaistutkinnon alkeita (1875)
IC-98:n ajatus rituaaliselle kokemukselle perustuvasta luontosopimuksesta on uutuudessaan
samalla kiehtova kieppaus kauas luonnonkunnioituksen oletetuille alkukiville. Kysymyksestä
voisi vääntää muutaman filosofisen seminaarin verran – ovatko muinaiset pyhät paikat
suojeltua luontoa jossain mielekkäässä nykymerkityksessä ja miksi niin? –, mutta yhtä kaikki
voidaan perustellusti väittää luonnonsuojelun tai -kunnioituksen taustalla olevan kiven ja
geospiritualiteetin, vallankin, koska kalliot ovat säilyneet ja siten kuljettaneet kulttuurihistoriaa
bioottisia ympäristöjä paremmin
1
. Useat nykyaikaiset maisemakohteet ja kansallispuistot ovat
tunnetusti perustettu alkuperäiskansojen pyhille paikoille, oli puhe sitten Australian Ulurusta,
Yhdysvaltain Yellowstonesta taikka Suomen Lapin tuntureista. Modernin, osallistuvan
luonnonestetiikan historia taas aloitetaan tavallisesti romantiikan vuori-innostuksesta,
geologisesta monumentalismista, maisemallisesta ällistyttävyydestä ja geologisen ajan
käsittämättömyydestä. (Laveammalla pensselillä maalailevat viittaavat renessanssirunoilija ja -
filosofi Petrarcaan, joka vuoden 1350 paikkeilla kirjoittamassaan kirjeessä väitti kivunneensa
provencelaisen Ventoux-vuoren huipulle ja ihastelleensa sieltä avautuvaa maisemaa
2
.)
Länsimaisen luonnonsuojelun on esitetty alkavan kalliokuoren suojeluna Siebengebirgen
luonnonpuistossa 1836.
* * *

Vuonna 1834 turkisteollisuutta edustanut Warren Ferris oli Yhdysvaltain Wyomingissa
tutkimassa seikkailijoiden kummaksi kuvailemaa paikkaa. Yellowstonen geologia oli toden
totta epätavallinen ja -todellinen. Siinä missä geysirit edustivat alueella eläville intiaaneille
noitamaailman asioita, seudulla liikkuneet valkoiset turkismetsästäjät näkivät niissä yhteyden
omassa uskomusjärjestelmässään maan alle sijoitettuun, kuolemanjälkeiseen lämpimään
paikkaan. ”Paikka jossa Helvetti kupli pintaan”, turkismetsästäjä Jim Bridger nimitti
Yellowstonea
3
. Solat ja onkalot saivatkin tulokkailta sielunviholliseen ja hornaan viittaavia
nimiä, joita alueella vuosisadan lopulla työskennellyt geologi ja saarnaajan poika Arnold Hague
koetti vaihtaa myönteisimpiin.
Ensimmäisenä kansallispuistona pidetty, vuonna 1872 perustettu Yellowstone suojeltiin paljolti
geologisen ja vulkaanisen ällistyttävyytensä tähden
4
; puiston sääntökokoelman (1881)
ensimmäisessä pykälässä kävijöitä kielletään kajomasta mineraaliesiintymiin
5
. Jylhää kivistä
maisemakauneutta edustivat Yhdysvaltain varhaisista kansallispuistoista ja suojelualueista
myös muiden muassa Mackinac (per. 1875), Sequoia (1890), Yosemite (1890), Mt. Rainier
(1890), Crater Lake (1902) ja Wind Cave (1903); Grand Canyon suojeltiin
kansallismonumenttina 1908 ja kansallispuistona 1919. Pohjoisamerikkalaiseen
suojeluaatteeseen merkittävästi vaikuttaneelle ympäristöeetikko ja ekologi Aldo Leopoldille
luonnonsuojelu oli ihmiskeskeisyyden hylkäämistä ja – vuoren lailla ajattelemista
6
. Suomessa
ensimmäiset maisemamatkailukohteet ja luonnonsuojelualueet olivat harjuselänne Etelä-
Savossa (1843) ja veden puhkaisema salpausselkä Etelä-Karjalassa (1842). Varhain ihastuttiin
myös Karelidien vuoriston jäänteisiin, yli 2,6 miljardia vuotta vanhaan maaperään,
granaattigneissiin ja kvartsiittiin. Mallan tunturiryhmä, peruskallion päälle puskeva Skandien
nuori reuna, rauhoitettiin jo 1916; ensimmäisistä, vuonna 1938 perustetuista kansallispuistoista,
jäivät alueluovutusten jälkeen jäljelle Pyhätunturi ja Pallastunturit.
Esteettispainotteisella, vanhastaan monumentalismille ja sensaatiomaisuudelle rakentuvalla
ihmiskeskeisellä luonnonsuojelulla on tunnetut kompastuskivensä ja kääntöpuolensa.
Maisemakauneuden ihastelijat uhkasivat 1800-luvulla tärvellä niin Niagaran putokset kuin
Imatrankosken. Kallioiden suojeleminen niiden huipulta avautuvien vaikuttavien näkymien
nimissä ei ole estänyt luonnonkauneuden ystäviä esimerkiksi vierittämästä joukolla
kivenjärkäleitä jyrkänteeltä, raaputtamasta nimikirjaimiaan ja sydämenkuvia kallioperään
taikka kasailemasta tunturinlaen kiviä
7
. Kujeet, kolttoset ja muut pienet ajattelemattomuudet

paljastavat luontokäsityksen sokean pisteen ja heikon kohdan: bioottisen erottaminen
abioottisesta ja siitä seuraava piittaamattomuus elottomasta on tosiasiassa turmion tie. Mitä nyt
yhdestä kivestä -ajattelun vaikutukset eksponentialisoituvat toiminnan laajetessa;
kaivosteollisuuden kokoluokassa kielteiset vaikutukset elonkehään alkavat olla jo
ymmärryksen rajamailla.
* * *
Luonnonsuojelukirjallisuudessa on alusta alkaen tavattu muistuttaa, ettei varjeltava luonto
suinkaan rajaudu kasvi- ja eläinkuntaan. ”[M]yös maakamara sellaisenaan vuorineen,
rotkoineen, harjuineen, kallioineen ja muine maapallon kehityshistorian eri aikakausilta
peräisin olevine geologisine muodostumineen on alusta saakka kuulunut luonnonsuojelun
piiriin”, suomalaisen luonnonsuojeluliikkeen pioneeri Niilo Söyrinki kirjoittaa
Luonnonsuojelun käsikirjassaan 1954
8
. Varhaisessa 1900-lukulaisessa luonnonsuojelussa
maankamaran arvostus liittyi tavallisesti tieteelliseen, geologiseen ja kasvitieteelliseen,
intressiin tai sen perusteena oli pinta- tai maisemakauneus taikka jokin erittelemätön kauneuden
laji
9
.
Pian sen jälkeen, kun YK:n biodiversiteettisopimus solmittiin Rion huippukokouksessa vuonna
1992, geologit (ensimmäisinä Chris Sharples ja F. W. Wiedenbein) alkoivat puhua
biodiversiteetin abioottisesta vastineesta, geodiversiteetistä, ja sittemmin geosuojelusta, -
perinnöstä, -puistoista ja -turismista
10
. Onhan luonnon monimuotoisuus eri asia kuin
biodiversiteetti, luontokeskeinen ajattelu enemmän kuin biosentrismi. Kallio- ja maaperä
kuuluvat eliöstön ympäristöön samoin kuin vaikkapa vesitalous; kallioperä tarjoaa kasveille
kasvupaikkoja ja ravinteita ja muodostaa mikroilmastoja. ”Geologille jaottelu elävään ja
elottomaan luontoon on turha”, emeritusprofessori Veli-Pekka Salonen summaa ja muistuttaa,
että geologiset kerrostumat voivat syntyä bakteeritoiminnasta
11
.
Geodiversiteetille on tarjottu muiden muassa itseisarvoa, kulttuurista arvoa
(kansanperinteellinen, arkeologinen ja historiallinen, hengellinen arvo; paikan merkitys),
esteettistä arvoa, ekonomista arvoa, funktionaalista arvoa (fysikaalinen, biologinen) sekä
erilaisia tutkimus- ja opetusarvoja
12
. Kivikunnan geomorfologinen arvo taas on nähty niin
harvinaisuudessa kuin tyypillisyydessä, edustavuudessa. Välineellisissä puolustuksissa on
viitattu elollisen riippuvuuteen elottomasta, geodiversiteetin arvoon biologisen

monimuotoisuuden perustana. Geodiversiteettiä on kuvattu biodiversiteetin näyttämöksi:
ajatuksen mukaan geodiversiteetin suojelu auttaa biodiversiteetin suojelussa, koska suurempi
geodiversiteetti tarjoaa enemmän turvaa biologisille lajeille
13
. Tieteellisissä puolustuksissa
muistutetaan, ettei kivikuntaakaan ole kokonaan kartoitettu. Uusia mineraaleja löytyy alati:
palladosilisidi (hyväksytty 2013), marathoniitti (2016), palladogermanidi (2016), oberthüriitti
(2017), kaitianiitti (2018), fleetiitti (2018), davemaoiitti (2020), elgoresyiitti (2020),
torryweiseriitti (2020), palladotalliitti (2020), kernowiitti (2020), petroviitti (2021), tamuraiitti
(2021)...
14
Taikka Outokumpu Mining Oy:n Nivalan Töllinperällä sijaitsevasta Hituran
kaivoksesta vuonna 2001 löytynyt tarkianiitti (2003), rikkiyhdiste joka sisältää reniumia, rikkiä,
molybdeeniä, kuparia ja rautaa.
* * *
Yhteiskunnat ovat kehittyneet abioottisen ja maanalaisten voimien avulla, ja ihmiskunnan
kehityshistorian vaiheille tavataan esittää mineraalisia vastineita. Syyttä eivät kaivokset ole
olleet tummasävyisen estetiikan ja taiteellisen ympäristöajattelun suosikkipaikkoja, siksi osuva
embleemi ne ovat ihmisen toiminnan globaaleille ja geologisille mittasuhteille,
kestämättömälle elämäntavalle, suunnattomalle monialaiselle ympäristötuholle ja ylisummaan
täydelliselle piittaamattomuudelle. Mikrokoossa kestämättömyyttä ovat ilmentäneet
lyhytikäiset kaivoskylät, korpeen nousseet klondyket. Toimittaja Petteri Holma kuvaa, kuinka
reissutyöläisyys ei sopinut kaivosyhtiö Otanmäen (myöh. Rautaruukki) ideologiaan ja kuinka
Raajärvestä kasvoi yli 500 asukkaan kaivoskylä:
”Raajärvi – pikku-Kiirunaksikin kutsuttu – oli vireän moderni kylä. Sieltä löytyi
kaksi pankkia, kauppa, posti ja ravintola, joka toimi myös kylätalona. Talossa
järjestettiin säännöllisesti elokuvanäytöksiä, bingoja, kerhotoimintaa ja
opintopiirejä sekä juhlia ja tansseja, jotka jatkuivat usein aamuun asti. [...]
Kirjasto, päiväkoti, keskuspesula ja yleinen luksus-sauna kuuluivat kylän
palveluihin. Keskusantenni takasi television näkyvyyden. [...] Kaivostyöhön riitti
pyrkijöitä, sillä palkat olivat jopa tuplasti keskivertoduunarin tienestejä paremmat
ja eläkkeelle pääsi aikaisemmin kuin muista töistä. Yhtiö helli muutenkin omiaan.
Se myönsi halpakorkoisia lainoja ja tuki työntekijöiden opiskeluintoa. [...]
Raajärvellä uskottiin yleisesti siihen, että malmia riittäisi vähintään sadaksi
vuodeksi[.]”
15

Entisiä kaivoksia on kunnioitettu tai hävetty ja koetettu unohtaa. Söyrinki totesi kirjassaan, että
”[v]anhoilla kaivoskuiluilla, louhoksilla ja muilla vuoriteollisuuden muistoilla on [...] myös
historiallinen arvonsa talouselämämme kehityksen kuvaajina ja ne saattavat sen takia
kiinnostaa myös yleisöä”; hän ehdottikin jonkin vanhan kaivoksen rauhoittamista ”pysyväksi
ulkoilmamuseoksi”. ”Tällaisella eri harrastuspiirejä kiinnostavalla laitoksella olisi siis tietty
kulttuurimerkityksensä”, Söyrinki pohti, ”vaikka se ei pystyisikään kilpailemaan
yleisömenestyksestä tivolien ja vuoristoratojen kanssa”
16
. Onhan kaivoksia sittemmin
museoitukin, myös kansallispuistoissa (Suomessa esim. Nuolivaaran kvartsinottopaikka
Riisitunturin kansallispuistossa). Mutta kuten ympäristöhistorioitsijat Matti Salo ja Esa
Ruuskanen toteavat Outokummun kaivosmuseosta ja kaivosmuseoista yleensä,
”[k]aivostoiminnan muistamisessa aika toimi usein ympäristövaikutusten unohtamisen
puolesta. Kaivosten muistaminen teollisena kulttuuriperintönä oli yleensä ottaen helpointa
maanalaisissa kaivoksissa ja vaikeinta jälkihoitamatta jääneissä suurissa avolouhoksissa.”
17
Suojelualallakin kaivoksia tavataan katsoa lakki kourassa nykypolven aineellisen hyvinvoinnin
edellytyksenä. ”Nämä autioituneet paikat todistavat hiljaisesti niistä uudisraivaajista, jotka
saapuivat tähän maahan vaurauden ja vapauden perässä”, Yhdysvaltain kansallispuistoja
ylläpitävän National Park Servicen verkkosivujen kaivososiossa luonnehditaan
18
.
Luonnontuhopuisto sen sijaan esittää luonnontuhon luonnontuhona. Kenties se myös johdattaa
mieleen sen, miten ekstraktivismi ja protektionismi ovat saman kolikon puolia, kolonialistisia
hankkeita, joissa muiden maita rohmutaan hyväksikäytettäväksi tai suojeltavaksi? Ehkä sen
kaivososa joskus toteuttaa tavallaan A. E. Nordenskiöldin kansallispuistoehdotelman (1880)
ajatusta ”isänmaan todellisesta kuvasta, joka näyttää mimmoinen se oli muinoin”
19
, ei tosin
kirveenkoskemattomana vaan kairan ja hakunsärkemänä?
* * *
Kansallispuistojen neljä tehtävää ovat olleet luonnon suojeleminen, tieteellinen tutkimus,
opetus ja virkistys. Yhdistelmä ei ole ollut ongelmaton. Ihmiskeskeisen luonnonsuojelun
haasteet huomattiin varhain Yellowstonessa, kun vauras autoileva kansa vaati mukavuuksia,
helppoutta ja moottorinpärisevää tekemistä, pikiteitä ja moottoriveneilyä. 1960-luvulla
heränneen ”sosiaalisen luonnonsuojelun”, ”luonnon moninaiskäytön” ja jokaiselle jotain -
toiminnallisuuden vaatimuksen jälkiä seuraamme parhaillamme esimerkiksi vuonna 2017

perustettua Hossan kansallispuistoa koskevassa keskustelussa, jossa alueen yrittäjät ja
paikallispoliitikot toivovat alueelle lisää eri sukupuolia huomioivia hyvinvointipalveluja. ”Jos
lomalle tullaan ja mies karkaa kalalle, niin siinähän olisi [naisella] aikaa käydä hieronnassa ja
kampaajalla”, paikallinen yrittäjä tuumaa
20
.
Siinä missä kansallispuistoja ajateltiin Amerikan-alkuaikoinaan kotimaan matkailun
tukemisena, ne ovat matkailustrategiassa ja mediakeskustelussa nykyään ”kansainvälisesti
tunnettuja vetovoimatekijöitä” – kuten konsulttitoimisto luonnehtii ja hallitus eduskunnalle
esittää
21
. Kun paikallinen kunnanjohtaja vielä näkee kansallispuistossa mahdollisuuden
yhdistää ”elinkeinoelämä ja ympäristöarvot” ilmastoturismilla
22
, ollaan jo aika kaukana
alkuperäisestä ajatuksesta. Siinä vaiheessa lienee tarpeetonta kysyä, millä tavalla – sinänsä
taatusti lumoavat – kelttitulet, irlantilainen mytologia ja irlantilaisteemaiset kestit ruokine,
juomine ja musiikkineen liittyvät Kainuuseen tai Koillismaahan ja Hossan 10 000 vuoden
mittaiseen kulttuurihistoriaan
23
.
Sen lisäksi että kansallispuistojen pitää jatkuvasti suojella ”resurssejaan”, kuten puitaan,
kiviään ja vesiään, – ovathan ympäristöpolitiikka ja puistojen säännöt ihmisten luomia ja siten
periaatteessa nopeastikin muutettavissa –
24
, myös villi ja arvaamaton luonto uhkaa ajatusta
kansallispuistoista alkuperäisen luonnon säilyttäjinä. 1980-luvun Yhdysvalloissa hiilivoimat
tärvelivät kansallispuistojen ilmanlaatuja ja maisemanäkymiä niin, että ”tuntemukset
rajattomista horisonteista ja henkilökohtaisesta vapaudesta” alkoivat ympäristöhistorioitsija
Alfred Runten mukaan käydä ohuiksi
25
. Tiedeyhteisö pohti jo 1920- ja 30-luvuilla haitallisten
vieraslajien dramaattisia vaikutuksia kansallispuistojen ekosysteemeihin
26
;1990-luvulla
yhdysvaltalaisten puistojen hoitosuunnitelmissa pohdittiin mahdollisuutta, että haitallisten
vieraslajien leviäminen puistoihin tukahduttaisi natiivin flooran lisäksi kansallispuistojen
idean
27
. Vuonna 2012 julkaistussa Yhdysvaltain The National Park Servicen tieteellisen
neuvottelukunnan raportissa summattiin kansallispuistoja(kin) uhkaavia ympäristöongelmia ja
luokiteltiin niitä ”paljon monimutkaisemmiksi kuin [Aldo] Leopoldin aikaan”
28
. Vuoden 2022
kesäkuussa Yellowstonen kansallispuisto suljettiin ennennäkemättömien sateiden, tulvien ja
kivi- ja mutavyöryjen vuoksi; poikkeukselliset vesimäärät aihettivat vakavaa haittaa puiston
infrastruktuurille
29
. Kansallispuistoille on tarvetta – ja on ensiarvoisen tärkeä estää niiden
muuttuminen tivoleiksi. Mutta erityisesti on tarvetta uudenlaiselle luontopuistoille, joissa
eskapismi on estetty ja esi-isien synneistä tehtävä tili.

* * *
Kiveä tavataan ajatella staattisena, vuorta ikuisuuden symbolina. Omanlaistaan ikuisuutta
edusti myös haave Raajärven kaivoksen vähintään sadasta vuodesta – taitaahan läntisen ihmisen
arkinen ajattelu yltää kauimmillaan mahdollisiin lastenlapsiin. Luonnontuhopuiston portille
suunnitellun katafalkin ilmoitetaan kannustavan luopumaan ihmisen muodosta ja
mittakaavasta. Millaiseen aikamittakaavaan? Maankuori on muutoksen tilassa, maankamara
kohoaa, kallistuu ja rapautuu alati. Kallion pinta laajenee, kutistuu, halkeilee ja lohkeilee.
Geologisessa aikamittakaavassa mannerlaattojen törmäykset ja jäätiköiden repivät voimat ovat
niin käsittämättömiä, että isotkin kaivoslaitteet ja -hankkeet näyttävät niiden rinnalta pieniltä
30
.
Inhimillisessä perspektiivissä tilanne taas näyttää toisenlaiselta: tuhansissa miljoonissa vuosissa
muotoutuneen ympäristön ja kasvi-, eläin- ja ihmisyhteisölle elintärkeän paikan voi ihminen
metallikoneillaan tuhota parissa päivässä – ja siihen vesistö- ja ilmastovaikutukset päälle.
Luonnonsuojelun historiassa kallioperä on nähty luonnonhistoriallisena kertomuksena ja
jääkauden muistomerkkinä
31
. Kun kasvitieteen professori Kaarlo Linkola kesällä 1925 kolusi
Pohjois-Suomea luonnonsuojelualueita etsien, hän vaikuttui Oulankajoen varsista geologisena
nähtävyytenä:
”Vuoriperän kirjavuus (kvartsiittia, konglomeraattia, metabasiitteja, liuskeita,
dolomiitteja) tarjoaa jo maallikollekin huvittavaa huomioimista, ja syvien
laaksorotkojen syntyhistoria ja joen erosiotoiminnan verekset jäljet askarruttavat
aivan väkisin kaikkien mieltä, jotka joskus ovat oppineet maan pintamuotoja
koskevan tiedon alkeita.”
32
Huvittaakohan ja askarruttavatkohan? Niin geoperintökeskustelussa kuin ympäristöestetiikassa
maankamaran (siis: geodiversiteetin, geomorfologian) syvällinen esteettinen arvostaminen
nähdään ensi sijassa älyllisenä hankkeena, jossa ajatuksen aikajänne on osapuilleen 4,6
gigavuotta. Unescon Geoparkit ja muut vaativat kykyä ja tahtoa luonnontieteelliseen
asennoitumiseen ja ajatteluun.
* * *

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon kaltaisten globaalien ympäristömuutosten luonteen takia
käsittelemme niitä asiantuntijoiden välityksellä. Tieteellistä tietoa onkin; se ei vain mene
jakeluun, kuten eivät tieteentekijöiden viimeiset varoituksetkaan, joita on kuultu
vuosikymmeniä. Tarvitaan kanava, kanavia, joiden kautta voimme hahmottaa
ympäristömuutoksia paremmin, syvemmin, vaikuttavammin, omakohtaisemmin. Esimerkiksi
ihmisten velvollisuudet (vielä) syntymättömiä sukupolvia taikka muita eläimiä kohtaan ovat
vaivattomat ymmärtää sydämellä mutta pirullisen vaikea saada akateemisen eettisfilosofisen
prässin läpi. IC-98:n ajatusta Luonnontuhopuiston rituaalisesta sopimuksesta on tervehdittävä
lämmöllä; kiveä ei tarvitse järjellä ymmärtää eikä toisaalta särkeä siksi, ettei ymmärrä.
Geologisten ja biologisten systeemien keskinäisriippuvuuden tunnustaminen – litosfäärin,
biosfäärin, atmosfäärin ja hydrosfäärin linkittyneisyyden tajuaminen –, johtaa
kokonaisvaltaisen katsantoon. Samanlaista holistisuutta sopii toivoa inhimimillisen
ympäristökokemuksen ajatteluun. Järjen ja tiedostetun alapuolelle läntisessä maailmassa
painettua ei pidä toisarvoistaa vaan pikemminkin kohottaa. Vaikka ympäristökokemuksen
moniulotteisuudesta ja kerroksellisuudesta – intellektuaalisen, imaginatiivisen, affektiivisen,
somaattisen jne. limittyneisyydestä – ollaan liki kaikkialla yhtä mieltä, sen subjektiivisiksi ja
kontingenteiksi ajatellut ei-luonnontieteelliset puolet on filosofisessa estetiikassakin nähty liian
häilyviksi esimerkiksi ympäristösuojelupäätösten perustaksi ja siksi luettu privaatin piiriin.
Erikoista sinänsä: kutsuuhan osallistava ympäristötaide yleisön osaksi esteettistä yhteisöä ja
kollektiiviseen merkityksenantoon. Tulevaisuuden elämismaailmojen kuvitteleminen ei sekään
ole tieteellisen spekulaation tehtävä vaan luova, affektiivinen ja ennen kaikkea sosiaalinen
affääri.
IC-98:n tarkoitus ”kutsua haltiat, ktooniset jumalat, pyhä, takaisin pilattuun maahan” jää silti
askarruttamaan. Liekö nämä haltiat niitä samoja, joita kaivosmiehet kertovat kuiluissa
tavanneensa?
33
Viitteet
1
Esim. Tiibetin Kailas, Japanin Fuji, Kiinan Taishan, Egyptin Siinainvuori, Perun Ausangate ja Kreikan Áthos.
Väite ei ole tosiasiassa reduktiivinen: jonkin luonnon erottaminen ja etusijaistaminen olisi älyllisesti
epärehellistä panteistisia katsantoja edustavien sekä holistisemmin luontoa hahmottavien kulttuurien tapauksissa.
2
”Ascensus montis Ventosi” on ilmestynyt Laura Lahdensuun suomentamana teoksessa Francesco Petrarca,
Salaisuuteni ja nousu Ventoux’n vuorelle (Basam Books, Helsinki 2008).

3
Jerry Enzler, Jim Bridger. Trailblazer of the American West. University of Oklahoma Press, Norman 2021,
208.
4
Ensimmäinen ja ensimmäinen; Mongolian Ulaanbaatarissa sijaitseva Bogd Khan ”suojeltiin” pyhänä vuorena
1100-luvulla – hakkuut ja metsästys vuorella kiellettiin – ja virallisesti vuori suojeltiin 1700-luvulla. Laveasti
ymmärretyn ”luonnonsuojeluaatteen” yksi suosittu alkupiste – villieläinten suojeleminen metsästykseltä – on
Mihintale-vuori ympäristöineen Sri Lankassa III vuosisadalla eaa. Legendan mukaan metsästysretkellä ollut
kuningas Devanampiya Tissa tapasi vuorella intialaisen munkin Arahat Mahinda Theran, kääntyi
buddhalaisuuteen ja suojeli vuoren ja sitä ympäröivän viidakon.
5
Rules and Regulations of the Yellowstone National Park. Department of the Interior. Washington, D. C. May,
4, 1881. Verkossa: http://www.loc.gov/resource/rbpe.2380030a
6
Aldo Leopold, Sand Countyn almanakka ja luonnoksia sieltä täältä (A Sand County Almanac, 1949). niin &
näin, Tampere 2017.
7
Kivien kasaaminen voi toki olla kunnioittavaa, vaikka touhussa helposti rikotaan tunturinlaen herkkiä
systeemejä (kuvio- ja vuotomaat kasvillisuuksineen) ja muinaisjäännöksiä. Esimerkiksi Suomen Kuvalehdessä
15.9.1928 julkaistussa matkakertomuksessaan ”Pikakäynnillä Sallatunturilla” L. Kajava tutustuu Sallatunturin
laelle koottuun kiviröykkiöön ja vihkiytyy ”tunturikävijän traditioon”, ”nimikirjaimilla varustetun kiven
asettamiseen kivialttarille”. Niin on toimittava, jottei jäisi tunturin lumouksen vangiksi.
8
Niilo Söyrinki, Luonnonsuojelun käsikirja: Luonnon ystäville, kouluille, opintokerhoille, metsä- ja
maatalousmiehille. Otava, Helsinki 1954, 165.
9
Ks. esim. Aarne Laitakari, ”Kivet ja kalliotkin kaipaavat suojelua”, Suomen Luonto 1 (1941), 37–41.
10
Geodiversiteetin käsitettä on kritisoitu muiden muassa siitä, että geologiset prosessit voivat pysähtyä ja alkaa
uudelleen eivätkä ne siksi vertaudu elävien organismien sukupuuttoihin (toisaalta taas maa- ja kallioperän
ennallistaminen on käytännössä mahdotonta); että biodiversiteetti ja geodiversiteetti voivat olla törmäyskurssilla
(entä maaperän ilmiöiden, kuten maanjäristysten ja tulivuortenpurkausten suojelu?); ja edellleen että jatkuva
geologinen muutos tuottaa heterogeenisyyttä, uusia habitaatteja ja uutta diversiteettiä.
11
Veli-Pekka Salonen, ”Geologia”. Teoksessa Monitieteinen ympäristötutkimus, toim. Karoliina Lummaa, Mia
Rönkä & Timo Vuorisalo. Gaudeamus, Helsinki 2012, 33–36, 33.
12
Ks. Murray Gray, Geodiversity: Valuing and Conserving Abiotic Nature. John Wiley & Sons, Chichester
2004, III luku.
13
Ks. Beier et al., ”Conserving nature’s stage” ja Lawler et al., ”The theory behind, and the challenges of,
conserving nature’s stage in a time of rapid change” Conservation Biology -lehden numerossa 29:3 (2015).
14
Kiitän tutkija Pasi Heikkilää GTK:lta mineraalien nimien suomentamisesta.
15
Petteri Holma, ”Erään Kaiwoskylän nousu ja tuho”, Lapin Kansa, 6.9.2008, 15.
16
Söyrinki 1954, 169–170.
17
Matti Salo & Esa Ruuskanen, ”Maankuoren muokkaajat ja muuttajat”. Teoksessa Suomen ympäristöhistoria
1700-luvulta nykyaikaan, toim. Esa Ruuskanen, Paula Schönach & Kari Väyrynen. Vastapaino, Tampere 2021,
33–77, 53.
18
”A Legacy of Our Search for Mineral Wealth”, Verkossa:
https://www.nps.gov/subjects/abandonedminerallands/index.htm
19
A. E. Nordenskiöld, ”Förslag till inrättandet af Riksparker i de nordiska länderna.” Per Brahes minne 1680–
1880 (1880), 10. Stockholm. https://digi.kirjastot.fi/files/original/acb3166ac6bf100b622fd6e04fa9c113.pdf
20
”Hossan kansallispuisto pyristelee irti äijäpaikan maineesta – hyvinvointipalveluita kaivattaisiin alueelle lisää”
Yle 6.9.2021, verkossa: https://yle.fi/uutiset/3-12087946
21
Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi Hossan kansallispuistosta, 15.12.2016, verkossa:
https://valtioneuvosto.fi/paatokset/paatos?decisionId=0900908f80501e22
22
”Kesien kuumentuessa pohjoinen sijaintimme on etu viilennystä hakevien eteläeurooppalaisten ja muiden
kuumilla seuduilla asuvien ihmisten suunnitellessa lomamatkojaan.” (Erno Heikkinen, ”Luonto - uhka vai
mahdollisuus maaseutukunnassa?”, Kainuun Sanomat 8.4.2019, A3).
23
Sirkku Rautio, ”Kelttitulet lumosivat yleisön Hossassa”, Ylä-Kainuu 11.9.2018, 8.
24
Luonnon- ja kansallispuistokomitea rauhoittelee vuoden 1953 mietinnössään metsämiehiä siitä, ettei metsä
häviä tai pilaannu rauhoittamisesta vaan päinvastoin siten varmimmin säilyy. ”Jos tuonnempana esiintyy
ehdottoman välttämätöntä puun tarvetta tai jos tulevat sukupolvet eivät pitäisi luonnonsuojelua enää arvossa, on
tietysti mahdollista lakia muuttamalla palauttaa alueet tai tarpeelliset osat niistä taloudelliseen käyttöön.” Uusien
luonnon- ja kansallispuistojen perustaminen valtion maille. Luonnon- ja kansallispuistokomitean mietintö, Silva
Fennica 79, 1953, 21.
25
Alfred Runte, National Parks: The American Experience, University of Nebraska Press, Lincoln 1992 (1987,
261–262.
26
Ks. Carsten Lien, Olympic Battleground: The Power Politics of Timber Preservation. Sierra Club Books, San
Francisco 1991; George M. Wright, Joseph S. Dixon & Ben H. Thompson, Fauna of the National Parks of the
United States: A Preliminary Survey of Faunal Relations In National Parks. U.S. Department of the Interior,

National Park Service, 1933; ks. myös Aldo Leopold et. al. Wildlife Management in the National Parks. National
Park Service, March 4, 1963. Kansallispuistoista, vieraslajeista (ja ilmastonmuutoksesta) ks. Douglas B. Houston
& Edward G. Schreiner, ”Alien Species in National Parks: Drawing Lines in Space and Time”, Conservation
Biology Vol. 9, No. 1 (1995) ja Thomas J. Stohlgren, Jessica R. Resnik & Glenn E. Plumb, ”Climate Change and
’Alien Species in National Parks’: Revisited”. Teoksessa Invasive Species and Global Climate Change, toim.
Lewis H. Ziska & Jeffrey S. Dukes. CABI, Wallingford 2014.
27
U.S. Congress, Office of Technology Assessment, Harmful Non-Indigenous Species in the United States.
September 1993, 74; ks. myös Stephen Nash, Grand Canyon for Sale: Public Land versus Private Interests in
the Era of Climate Change. University of California Press, Oakland 2017, 34.
28
Revisiting Leopold: Resource Stewardship in the National Parks. A Report of the National Park System
Advisory Board Science Committee. August 25, 2012, 4–5.
29
Verkossa: https://www.nps.gov/yell/planyourvisit/conditions.htm, luettu 28.6.2022; ks. myös ”Changes in
Yellowstone Climate”, verkossa: https://www.nps.gov/yell/learn/nature/changes-in-yellowstone-climate.htm,
luettu 28.6.2022.
30
Geologisen tutkimuslaitoksen johtaja Laitakari kirjoittaa kallionsuojeluartikkelissaan: ”Työssään [geologi]
tosin pakosta joutuu rikkomaan koskematonta luontoa, esim. käärimällä kallion pinnan sammalkerroksen
rullalle, kuten maton lattialta, nähdäkseen kallion pinnan, mutta havainnot tehtyään hän kiertää maton takaisin.
Hän iskee kallion kulmasta myös näytteen reppuunsa, mutta tuollaisen pienen haavan luonto parantaa
näkymättömäksi hyvin pian, eikä muutama lapionpisto maaperäänkään jätä haavaa, joka ei nopeasti umpeutuisi,
ainakin geologin aikamittakaavaa käyttäen, jossa tuhat vuotta on ylen lyhyt aika ja jossa usein mitataan aikaa
jopa sadoin miljoonin vuosin, geologin rikkomukset korjautuvat ylen nopeasti. Mutta geologi on myös
tavallinen, lyhyen hetken maanpinnalla elävä ihminen, jota suututtaa ja harmittaa varsinkin geologiseen luontoon
sattunut luonnon järjetön raiskaus.”
31
Ks. esim. Rolf Palmgren, Luonnonsuojelu ja kulttuuri (Naturskydd och kultur, 1920–1922), Otava, Helsinki
1921–1922, 79–80; Esa Hyyppä, ”Jääkauden ja sen jälkeisen ajan geologiset muistomerkit ovat Suomessa
rikkaammat kuin missään muualla”, Suomen Luonto 2 (1942), 15–18, 16.
32
Kaarlo Linkola, Suunnitelma luonnonsuojelualueiden erottamiseksi Pohjois-Suomen valtionmailla, Silva
Fennica 1 (1926) (4–5). Verkossa: http://hdl.handle.net/1975/8382. Vastaavasti luonnonsuojelusalueita etsivät
maisterit Merikallio ja Pesola löysivät kesällä 1917 Kuolajärven Kutsajoelta nimenomaan kallioita: ”komeita,
jylhän jyrkkiä vuoria; louhikkoisia, haudantapaisia, pitkiä ja syviä rotkolaaksoja [...] kirkkaine,
smaragdinvihreävetisine puroineen ja lampareineen; vuolaita niittyrantaisia tai syvissä rotkontapaisissa uomissa
virtaavia jokia koskineen ja könkäineen; kapeita, vuonomaisia vaara- ja kalliorantaisia, tummavetisiä järviä;
komeita jopa paljaslakisiakin tuntureita” (Vilho A. Pesola, ”Luonnonsuojelusalueita Suomeen”, Suomen
Kuvalehti 2.8.1919, 697–700 (700)).
33
Ks. esim. Pekka Laaksonen (toim.), Läpi harmaan kiven: kaivosperinnettä – kuvia ja kuvauksia. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1982.