BookPDF Available

Matkaopas lapsuuden historian tutkimukseen: Monitieteisiä näkökulmia ja menetelmiä

December 2022

DOI:10.21435/ht.288

Publisher: SKS - Finnish Literature Society
ISBN: 9789518585902

Authors:

Kaisa Vehkalahti

University of Jyväskylä

Essi Jouhki

University of Jyväskylä

Sanna Lipkin

University of Oulu

Show all 5 authorsHide

A Guide to Studying the History of Childhood: Multidisciplinary Perspectives and Methods This edited volume is a handbook of research methodologies for the history of childhood. The history of childhood is a vibrant, multidisciplinary field that incorporates a rich variety of methodological approaches developed in disciplines across the social sciences and humanities, including archaeology, education, ethnology, literature, and history. The volume presents a collection of chapters that engage a range of different research traditions and employ different research material, conceptual tools, and methods of analysis for the historical study of childhood. In doing so, the volume attends to issues specific to the study of children and childhood, such as those related to research ethics and the theoretical complexities of defining ‘the child’ and ‘childhood’. While the central focus is on the history of childhood in Finland, the volume also includes international and transnational cases, contexts, and perspectives.

Content uploaded by Kaisa Vehkalahti

Content may be subject to copyright.

Matkaopas lapsuuden

historian tutkimukseen

Matkaopas lapsuuden

historian tutkimukseen



  .

 978-951-858-590-2

90.2; 38

www.finlit.fi/kirjat

historiallisia tutkimuksia 288

Monitieteisiä näkökulmia ja menetelmiä

Toimittaneet

 ,  ,  ,

 -   

9789518585902

Matkaopas lapsuuden historian tutkimukseen toimii oppaana men-

neisyyden lapsuuden moniääniseen maailmaan, sen aineistoi-

hin, menetelmiin sekä tutkimustraditioihin. Menneisyyden

lapsia ja lapsuutta käsittelevää tutkimusta tehdään useilla tie-

teenaloilla, ja käytetyt käsitteet ja menetelmät vaihtelevat. Teos

johdattaa monitieteiseen ja alati kehittyvään tutkimuskenttään

sekä sen menetelmällisiin erityispiirteisiin.

Teoksen luvut kiinnittyvät muun muassa arkeologiaan, etno-

logiaan, kasvatustieteisiin, kirjallisuudentutkimukseen, histo-

riantutkimukseen sekä yhteiskuntatieteisiin. Kaikkia kirjoittajia

yhdistää kiinnostus lapsuuden monipolviseen historiaan ja sen

tulkinnan mahdollisuuksiin.

Matkaopas lapsuuden

historian tutkimukseen

      2022

Matkaopas lapsuuden

historian tutkimukseen

Monitieteisiä näkökulmia ja menetelmiä

Toimittaneet

 ,  ,  ,

 -   

historiallisia tutkimuksia 288

Teos on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeämien asiantuntijoiden tarkastama.

Tiina Kuokkanen ja SKS

Lisenssi CC BY-NC-ND 4.0 International, ellei toisin mainita.

Ulkoasu: Timo Numminen

Kannen toteutus: Eija Hukka

Taitto: Maija Räisänen

EPUB: Tero Salmén

ISBN 978-951-858-590-2 (nid.)

ISBN 978-951-858-591-9 (EPUB)

ISBN 978-951-858-592-6 (PDF)

ISSN 0073-2559 (nid.)

ISSN 2670-3866 (verkkojulkaisut)

DOI https://doi.org/10.21435/ht.288

Teos on lisensoitu Creative Commons CC BY-NC-ND 4.0

International -lisenssillä. Tutustu lisenssiin osoitteessa

https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/deed..

Teos on avoimesti saatavissa osoitteessa

https://doi.org/10.21435/ht.288

tai lukemalla tämä QR-koodi mobiililaitteella.

Hansaprint Oy, Turenki 2022

Sisällys

  8

Kaisa Vehkalahti, Essi Jouhki, Sanna Lipkin, Johanna Sitomaniemi-San &

Tiina Kuokkanen

I Tutkimustraditioiden risteyksessä

   

Lapsuuden historian kuusi vuosikymmentä 35

Kaisa Vehkalahti

   

Lapset, tunteet ja kuolema 75

Sanna Lipkin

II Eletyn elämän muistot

 

Lapsuusmuistot omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa 111

Essi Jouhki

 

Vaikeat lapsuusmuistot muistitietohaastattelussa 137

Eerika Koskinen-Koivisto & Kirsi-Maria Hytönen

 

Lähestymistapa kylmän sodan lapsuuksien tutkimiseen 162

Mnemo ZIN

III Materiaalisuus ja ruumiillisuus

    

Uusmaterialismi näkökulmana lasten oppimisen elettyyn historiaan 191

Antti Malinen

   

219

Helena Ristaniemi

 

Luonnontieteet humanistin palveluksessa 248

Tiina Väre

IV Kulttuuriset katseet

    

Hieronymus, kokemusyhteisöt ja tutkijan katse 291

Ville Vuolanto

    

 

Metodologisia pohdintoja 315

Raita Merivirta

, , 

Elokuvallisia katseita tyttöyteen ja tyttöyden historiaan 340

Heta Mulari

 

Lapsuuden rakentuminen 1800-luvun suomalaisessa tieteessä ja

kirjallisuudessa 362

Kati Launis, Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen & Kirsi Tuohela

V Asiantuntijatiedon kentät

 1940–1950- 

Metodologisia reittejä lapsuuden historiaan 395

Tuomas Laine-Frigren

   

Lapsuuden kategorioiden historiallisesta analyysista 423

Laura Tiitinen & Timo Harrikari

  

Metodologisia pohdintoja uteliaan lapsen genealogiasta 452

Johanna Sitomaniemi-San

   

474

Juuso Tervo

Kirjoittajat 497

Abstract 502

Asiahakemisto 503

Henkilöhakemisto 508

8. , . , . , . -  . 

Monitieteinen lapsuuden historia

Kaisa Vehkalahti

https://orcid.org/0000-0001-7740-5645

Essi Jouhki

https://orcid.org/0000-0002-5243-8552

Sanna Lipkin

https://orcid.org/0000-0002-4736-208X

Johanna Sitomaniemi-San

https://orcid.org/0000-0002-3432-7373

Tiina Kuokkanen

https://orcid.org/0000-0002-6797-4059

Kaikki aikuiset ovat kerran olleet lapsia... mutta harva heistä

muistaa sitä.1

Antoine de Saint-Exupéryn lastenkirjallisuuden klassikkoteoksesta

Pikku prinssi (1943) löytyvä sitaatti kuvastaa osuvasti lapsuuden histo-

rian haasteita. Oman kokemushistoriamme ansiosta kuvittelemme ehkä

pystyvämme helpostikin samastumaan lasten tunteisiin ja kokemuksiin.

1 De Saint-Exupéry 1943, 55.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   9

Toisaalta olemme jokainen eläneet omannäköisemme lapsuuden, eivät-

kä kokemuksemme ole vertailukelpoisia. Etenkin tutkijalle voi olla haas-

tavaa, jos omat muistot lapsuudesta alkavat ohjailla tutkimusta. Väistä-

mättä omat käsityksemme ja kokemuksemme vaikuttavat siihen, miten

tarkastelemme ja tulkitsemme menneisyyttä. Tutkimuksen äärellä on-

kin tärkeää pohtia, miten voimme tunnistaa ja tulkita menneisyyden

lasten maailmaa, joka on eri aikoina ja eri yhteisöissä näyttäytynyt hyvin

erilaisena kuin omana aikanamme.

Pikku prinssi tekee kirjassaan matkaa läpi avaruuden ja vierailee

erilaisissa maailmoissa. Tässä teoksessa teemme tutkimusmatkaa lap-

suuden moniääniseen maailmaan. Tavoitteenamme on tarjota lukijoille

matkaopas, joka tutustuttaa lapsuuden historian keskeisiin tutkimus-

traditioihin, aineistoihin sekä niihin erilaisiin menetelmiin, joiden

avulla menneisyyden lapsuutta eri tieteenaloilla tutkitaan. Samalla teos

havainnollistaa, millaista tutkimusta Suomessa tehdään – ja ennen kaik-

kea miten.

Kuten teoksen teemojen runsaus osoittaa, lapsuuden historia on

vilkas ja monitieteinen tutkimuskenttä. Lapsuuden historiasta on kir-

joitettu useita erinomaisia yleisesityksiä ja kokoomateoksia, joissa sitä

hahmotetaan esimerkiksi kronologisena kehityskulkuna tai maan-

tieteellisiin kokonaisuuksiin jakaen.

Alalta on kuitenkin puuttunut suo-

menkielinen teos, joka kokoaisi yhteen metodologista ja teoreettista kes-

kustelua siitä, millaisia erityiskysymyksiä tutkimukseen liittyy, millaisia

käsitteitä ja menetelmiä tutkimusalalla on hyödynnetty ja millaisia ai-

neistoja alalla käytetään. Runsauden keskellä tarvitaan karttoja ja matka-

oppaita, ja tähän tarpeeseen teoksemme pyrkii osaltaan vastaamaan.

Menneisyyden lapsia ja lapsuutta koskevaa tutkimusta tehdään useil-

la tieteenaloilla mutta hieman erilaisin käsittein ja metodein. Tämän

monitieteisyyden olemme halunneet tuoda teoksessamme esiin. Kirjan

luvut kiinnittyvät muun muassa arkeologiaan, kasvatustieteisiin, yhteis-

kuntatieteisiin, kirjallisuudentutkimukseen, etnologiaan ja historian-

tutkimukseen. Niitä kaikkia kuitenkin yhdistää kiinnostus lapsuuden

2 Esim. Fass (toim.) 2013; Aasgaard, Bunge & Roos (toim.) 2018; Moruzi, Musgrove & Pascoe Leahy

(toim.) 2019.

https://doi.org/10.21435/ht.288

10 . , . , . , . -  . 

monipolviseen historiaan ja sen tulkinnan mahdollisuuksiin. Vaikka

käytämme teoksen kokoavana käsitteenä erityisesti historiantutkimuk-

seen viittaavaa käsitettä lapsuuden historia, katsomme, että menneisyy-

den lapsuuden tutkimus ei ole suinkaan historiantutkijoiden yksin-

oikeus. Näemme menneisyyden lapsuuden tutkimuksen monitieteisenä

kohtaamispaikkana, jossa eri suunnista tulevat tutkijat, teoriat ja lähes-

tymistavat risteävät.3

Menneisyyden lapsuus tutkimuskohteena

Lapsuuden historiaan liittyy tiettyjä erityispiirteitä, jotka asettavat tutki-

mukselle omat haasteensa ja ohjaavat menetelmällisiä valintoja. Yksi

tällainen erityiskysymys liittyy lapsuuden määrittelyyn tutkimuskohtee-

na ja käsitteenä. Miten lapsuus ja aikuisuus ylipäätään on määritelty eri

aikoina ja erilaisissa kulttuureissa? Itse asiassa yhtenä lapsuuden histo-

rian keskeisimmistä tutkimustuloksista voi pitää havaintoa, että yhden

lapsuuden sijaan on olemassa monenlaisia lapsuuksia, jotka ovat ajassa

muuttuvia ja sosiaalisesti ja kulttuurisesti muovautuvia rakennelmia.

Lapsuus voidaan nähdä ja määritellä eri tavoin, esimerkiksi syntymän ja

kasteen, imetyksen, koulutuksen, kollektiivisesti jaettujen kulttuuristen

siirtymien tai subjektiivisten kokemusten kautta.

Pikku prinssin sitaatin voi tulkita muistutukseksi siitä, että kiinnit-

tyessämme aikuisuuteen unohdamme herkästi, millainen lapsuuden

maailma oikein oli – tai mitä kaikkea se on voinut olla. Lapsuus näh-

dään usein välivaiheena matkalla kohti edessä siintävää aikuisuutta. Sitä

pysähdytään miettimään, muistelemaan ja reektoimaan kenties vasta

ikäännyttäessä, jolloin lapsuuskokemusten kautta pyritään selittämään

ja ymmärtämään omaa elämänkulkua ja valintoja. Tämä lapsuuden ”toi-

3Tämä luku liittyy tutkimushankkeisiin Maalaisnuoruuden sukupolvet, 1950–2020 (SA 323105,

Vehkalahti); Uusia näkökulmia lapsuuteen Suomessa (1600–1900) – Hauta-asu lapsen aseman mää-

rittelijänä (SA 309607, Lipkin); Löytöretkeilijä, tutkimusmatkailija, kosmopoliitti: Kuinka meistä tuli

uteliaita (SA 315141, Sitomaniemi-San) ja ”Ei kosketa minua”: Etäisyys, suhteisuus ja vastuu Covid-19-

pandemian keskellä (SA 335579, Sitomaniemi-San).

4 Mm. Gittins 2004; Alanen 2009, 19; Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi 2019; Cunningham 2021, 1–9.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   11

seus”, kuten kulttuurimaantieteilijä Owain Jones ilmiötä kutsuu5 – lap-

suuden tarkasteleminen aikuiseksi tulemisena (engl. adult-becoming)

– näkyy myös lapsuuden historiassa. Lapset ovat näyttäytyneet tutkimuk-

sessa pitkään passiivisina toimijoina, joihin aikuiset kohdistavat erilaisia

toimenpiteitä, kuten kasvatusta, kuritusta, hallintaa ja vallankäyttöä. Esi-

merkiksi historiantutkimuksen ja kasvatuksen historian lehdillä lapsia

lähestyttiin sosialisaation kohteina ja heidän historiaansa kirjoitettiin

pitkälle 2000-luvun vaihteeseen saakka vahvasti institutionaalisten sil-

mälasien läpi: lapset pilkahtivat näkyviin osana modernisoituvan per-

heen historiaa, hyvinvointivaltion historiaa, kasvatus- ja koulutuslaitos-

ten historiaa tai osana lapsuuteen kohdistuvien asiantuntijuuksien

historiaa.6

Tässä teoksessa emme määrittele lapsuutta tarkasti ikävuosina tai

kehityspsykologisena elämänvaiheena. Kukin kirjoittaja tarkastelee

lapsuutta omasta näkökulmastaan: osa tulkitsee lapsuutta esimerkiksi

biologian tai aikuisten asettamien määritelmien kautta, osalle lapsuus

taas näyttäytyy hienovaraisena sosiokulttuurisena ja vuorovaikutteisena

– jopa liminaalisena – elämänvaiheena. Yhteisenä lähtökohtanamme

on kuitenkin lapsuuden ymmärtäminen itsenäisenä ja itsessään arvok-

kaana tutkimuskohteena. Lapsuuden historiassa emme ole niinkään

kiinnostuneita aikuisesta, joksi tarkastelemamme lapsi lopulta kasvaa,

vaan lapsesta itsestään, hänen toiminnastaan ja lapsuudelle annetuista

merkityksistä.7

Varhaista lapsuuden historian tutkimusta motivoi usein kysymys sii-

tä, milloin moderni käsitys lapsuudesta syntyi. Useissa alan pioneeri-

tutkimuksissa korostettiin esimodernin ja modernin ajan lapsuuskäsi-

tysten erilaisuutta. Modernin lapsuuden vähittäinen muotoutuminen

sijoitettiin 1500- ja 1800-lukujen väliselle ajanjaksolle.

Kuten Kaisa

Vehkalahti tuo luvussa 1 esille, lapsuuden historia näyttäytyi alan ensim-

mäisissä teoksissa usein edistyskertomuksena: matkana kohti aiempaa

5 Jones 2003; Jones 2013.

6 Grosvenor 2007; Hawes & Hiner 2008; Sköld & Vehkalahti 2016; Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi

2019. Suomessa ks. esim. Aapola & Kaarninen 2003; Vehkalahti & Suurpää 2014.

7 Mm. Fass 2010.

8 Ariès 1986 [1962].

https://doi.org/10.21435/ht.288

12 . , . , . , . -  . 

Kuva 1. Lapsuuden ja aikuisuuden välinen raja on määritelty eri tavoin eri yhteis-

kunnissa. Se on usein ollut liukuva, sillä lapset ovat tyypillisesti osallistuneet esi-

merkiksi aikuisten töihin ja toimeentulon hankintaan niin pian kuin se on ollut

mahdollista. Toisaalta lapsuuden ja aikuisuuden välistä rajaa on monissa kult-

tuureissa määritelty siirtymäriitein. Valokuvaaja, kirjailija ja toimittaja I.K. Inha

(1865–1930) kuvasi maatalon pojan kärryineen 1890-luvun lopulla. Poika näyttää

iältään nuorelta, mutta hänen olemuksessaan on paljon ajan aikuisten miesten

maailmaan kiinnittyvää. Kuva: Kustannusosakeyhtiö Otavan kokoelma, Museo-

virasto (1898–1899).

https://doi.org/10.21435/ht.288

   13

sivistyneempiä kasvatusmenetelmiä ja lapsiystävällisempiä yhteiskun-

tia.

Erityisesti 1990-luvulta lähtien menneisyyden lapsuutta koskeva

tutkimus on kuitenkin laajentunut ja monipuolistunut. Kentän kasva-

essa myös näkökulmien ja käytettyjen tutkimusmenetelmien kirjo on

moninaistunut. Yhden suuren kertomuksen sijaan 2000-luvun tutki-

muksessa korostuu monitulkintaisuus ja kokemusten moninaisuus:

esille on nostettu esimerkiksi sosiaaliluokan, talouden, etnisen taustan

ja sukupuolen kaltaisten tekijöiden vaikutus lapsuuden kokemuksiin.

Samalla tutkimuksen maantieteellinen näkökulma on laajentunut. Sii-

nä missä varhaiset lapsuuden historiasta kiinnostuneet tutkijat tutkivat

käytännössä lähinnä eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista lapsuutta,

on tutkimuksen globalisoituminen ollut yksi 2000-luvun näkyvimmistä

kehityskuluista10.

Samalla lapset ovat astuneet uudella tavalla tutkimuksen keskiöön.

Merkittävä tekijä tässä on ollut monitieteisen lapsuudentutkimuksen

vakiintuminen tutkimusalana, joka pyrkii ymmärtämään lapsia yhteis-

kuntiensa ja yhteisöjensä jäseninä ja toimijoina sekä lapsuutta osana yh-

teiskuntaa, sen rakenteita ja kulttuuria. Lapsuudentutkimus on pyrkinyt

lapsikeskeisiin tutkimusmenetelmiin: ajatellaan, että lapsia tulee tutkia

heidän omilla ehdoillaan ja siten, että lasten toimijuus tuodaan esille.11

Pyrkimys tavoittaa lasten aktiivinen toimijuus on merkinnyt lapsuuden

problematisoitumista uudella tavalla myös menneisyyttä koskevan tut-

kimuksen kohteena. On merkityksellistä pohtia, tutkitaanko esimer-

kiksi menneisyyden lasten toimintaa ja heidän arkiympäristöjään vai

paremminkin erilaisia aikuiskäsityksiä lapsuudesta. Vastauksia näihin

teoreettis-metodologisiin kysymyksiin ovat etsineet esimerkiksi muisti-

tietotutkimusta, tunteiden historiaa ja kokemushistoriaa edustavat lap-

suuden historian uudet suuntaukset, joita esitellään tämän teoksen

osassa Eletyn elämän muistot. Toisaalta myös lapsuuden historiassa on

törmätty antroposentrisen tutkimuksen rajoihin ja lavennettu näkökul-

mia avarammin lapsuuden materiaalisia ulottuvuuksia huomioivaan

9 Esim. deMause 1974; Shorter 1975; Stone 1977.

10 Esim. Morrison 2012.

11 James, Jenks & Prout 1998; Kehily 2004; Alanen 2009.

https://doi.org/10.21435/ht.288

14 . , . , . , . -  . 

suuntaan. Näitä vastauksia esittelemme tarkemmin osiossa Materiaali-

suus ja ruumiillisuus.

Monitieteisiä näkökulmia menneisyyteen

Tutkimusalana lapsuuden historia on jo lähtökohtaisesti muotoutunut

useiden eri alojen vuoropuhelussa, läheisessä suhteessa esimerkiksi kas-

vatuksen ja koulutuksen historiaan, perhehistoriaan tai monitieteiseen

lapsuudentutkimukseen. Lapsuuden historia on myös ollut tutkimus-

kenttä, jolla monet tutkijat vierailevat vaikka identioituvat ensisijaisesti

muiden alojen tutkijoiksi. Historiantutkimuksen sisällä samankaltaisia

teemoja voidaan käsitellä esimerkiksi sukupuolihistorian, perhehisto-

rian tai sotahistorian viitekehyksissä. Käsitteenä lapsuuden historia on

vakiintuneempi historiantutkimuksessa, kun taas kasvatustieteellisessä

tutkimuksessa puhutaan kasvatuksen ja koulutuksen historiasta.12 Kas-

vatuksen ja koulutuksen historia onkin tutkimusalana ollut lapsuuden

historiaa akateemisesti institutionalisoituneempi, kun mittareina käy-

tetään vaikkapa akateemisten oppituolien määrää. Viime vuosina kas-

vatuksen ja koulutuksen historian sekä lapsuuden historian kentät ovat

kuitenkin lähentyneet toisiaan. Tämä näkyy sekä tutkimusaiheiden ja

-menetelmien valinnassa että alan tutkimusyhteistyössä konferensseissa

ja julkaisutoiminnassa.13

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa lapsuudentutkimus ja nuori-

sotutkimus ovat aloina hyvin eriytyneet ja niillä on omanlaisensa institu-

tionaalinen ja tieteenhistoriallinen tausta. Historiantutkimuksen sisällä

sen sijaan puhutaan lapsuuden ja nuoruuden historiasta usein yhdessä

– kenties jo siksi, että suhteellisen pienen tutkimusalan sisällä eronteko

ei ole ollut tarpeen, mutta myös tutkimuskohteeseen ja historiantutki-

muksen luonteeseen liittyvistä syistä: historiallisesti lapsuuden ja nuo-

ruuden välille on ollut vaikea piirtää ainakaan kovin tarkkaa rajaa.

Teoksemme keskeisenä tavoitteena on ollut tuoda näitä samankaltais-

12 Sköld & Vehkalahti 2016.

13 Dekker & Simon 2014; Larsson & Norlin 2014.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   15

ten teemojen parissa työskenteleviä tutkimusaloja hedelmälliseen vuoro-

puheluun ja tehdä samalla näkyväksi niiden välisiä lähestymistapojen

eroja ja yhtäläisyyksiä. Millaisia ovat kunkin tutkimusalan keskeiset kä-

sitteet, tutkimuksen vahvat linjat ja toisaalta uusimman tutkimuksen

painopisteet? Erityisesti aineistoihin, lähestymistapoihin ja tutkimus-

menetelmiin liittyvissä keskusteluissa tieteidenvälisellä vuoropuhelulla

on usein ollut jopa ratkaiseva rooli. Näkökulmat ja menetelmät vaeltavat

tieteenalalta toiselle14, ja tämä dynamiikka on keskeisesti läsnä myös

lapsuuden historian tutkimuksessa, kuten tämän teoksen luvuissa ha-

vainnollisesti tuodaan esille.

Yhdessä kirjamme luvut ovat vahva osoitus lapsuuden historian mo-

nitieteisyydestä. Mukaan on valittu erilaisia tutkimusperinteitä edustavia

tekstejä, joiden teoreettiset ja menetelmälliset työkalut poikkeavat pai-

koin merkittävällä tavalla toisistaan. Teoksessa on pyritty esittelemään

erityisesti uusia, 2000–2020-luvun tutkimuksessa esiin nousseita lähes-

tymistapoja. Niitä ovat esimerkiksi erilaiset muistitietotutkimuksen lä-

hestymistavat, uusmaterialistiset ja visuaaliset tutkimusmenetelmät ja

luonnontieteellisten menetelmien yhdistäminen humanistiseen tutki-

mukseen. Teoksessa avataan kuitenkin uusia näkökulmia myös tutki-

musperinteisiin, joilla on ollut vahva asema lapsuuden historiassa, ku-

ten lapsuuden instituutioiden tai lapsuutta koskevien asiantuntijuuksien

tutkimukseen. Kirjan luvuissa esitellään esimerkiksi, miten genealogia

voi avata hallinnollisten tekstien analysointiin uuden näkökulman tai

miten perinteisiä aikuislähtöisiä viranomaisarkistoja voidaan tulkita

lapsilähtöisistä näkökulmista. Luvuissa näkyy myös laaja aikajänne an-

tiikin lapsuudesta nykypäivään. Toivomme, että teos inspiroi lukijoita

tarttumaan sekä uudemman että kaukaisemman historian tutkimus-

kohteisiin. Luvut sisältävät esimerkkejä kotimaisista, kansainvälisistä

ja ylirajaisista tutkimuskohteista eri aikakausilta, joskin painopiste on

suomalaisessa lapsuuden historiassa.

Aineistojen ja menetelmien kirjo on tuonut kirjoittajamme myös eet-

tisten kysymysten äärelle. Osin siksi, että olemme kaikki kerran olleet

14 Pöysä, Järviluoma & Vakimo 2010.

https://doi.org/10.21435/ht.288

16 . , . , . , . -  . 

lapsia tai meillä on omia lapsia tai lapsenlapsia, aihe on myös tunteita

ja mielipiteitä herättävä tutkimuskohde – erityisesti silloin, kun tutki-

muskohteena on lapsiin kohdistuvia vaikeita asioita, kuten väkivaltaa,

kaltoinkohtelua tai kuolemaa. Teoksen luvuissa muistutetaan, että lap-

suuden historian tutkimus edellyttääkin tutkijoilta oman asemansa tun-

nistamista ja erityistä sensitiivistä lähestymistapaa. Lapsen kohtelun li-

säksi sensitiivisyyttä vaatii myös lapsen asettaminen tutkimukselliseen

kontekstiinsa, esimerkiksi alkuperäiskansojen tutkimukseen tai kolonia-

listiseen viitekehykseen.

Teoksen temaattiset kokonaisuudet

 

Teos jakautuu viiteen temaattiseen kokonaisuuteen. Ensimmäinen osa

toimii johdantona lapsuuden historian tutkimuksen traditioihin. Tässä

osassa pohdimme, miten lapsuuden historian keskeiset lähestymistavat

ja kysymyksenasettelut ovat muotoutuneet ja millaisia vaiheita alan his-

toriassa voidaan nähdä. Tutkimusalan historiaa hahmotetaan erityisesti

historian ja arkeologian näkökulmista, mutta huomiota kiinnitetään

myös tieteidenväliseen vuoropuheluun. Samalla osio luo pohjaa teoksen

seuraavien osien käsittelyluvuille, joissa esitellään tällä hetkellä ajankoh-

taisia tutkimusmenetelmiä ja lähestymistapoja.

Historiantutkimuksen kentällä lapsuuden historian juuret ulottuvat

1960–1970-lukujen sosiaalihistorialliseen murrokseen. Huomion

kiinnittäminen lapsiin oli osa tuolloin ”uusiksi historioiksi” kutsuttua

aaltoa, joka nosti esille esimerkiksi uuden sosiaalihistorian, työväen

historian, naishistorian, perhehistorian sekä postkolonialismin näkö-

kulmat. Kiinnostus lasten ja nuorten historiaan on versonut erityisesti

perhehistorian sekä nais- ja sukupuolihistorian tutkimuksen yhteydessä.

Kaisa Vehkalahti tuo esiin teoksen avausluvussa Lapsuuden löytämisestä

toimijuuden tutkimukseen. Lapsuuden historian kuusi vuosikymmentä, mi-

ten menneisyyden lapsuuksia koskevalla tutkimuksella on ollut tärkeä

rooli myös tieteidenvälisessä vuoropuhelussa. Osoittaessaan, miten lap-

suuden käsite on sosiaalisesti, kulttuurisesti ja ajassa muuttuva, histo-

https://doi.org/10.21435/ht.288

   17

riantutkimus raivasi tietä niin kutsutun uuden lapsuudentutkimuksen

näkökulmien muotoutumiselle 1980–1990-lukujen vaihteessa.

Menneisyyttä tutkivista tieteenaloista arkeologiassa lapsuus on verrat-

tain uusi tutkimuksen ala, kuten Sanna Lipkin tuo esille kokoelmamme

toisessa luvussa Historiallisen ajan lapsuuden arkeologiaa. Lapset, tunteet

ja kuolema. Samoin kuin historiantutkimuksessa myös arkeologiassa

mielenkiinnon herääminen lapsuuden tutkimusta kohtaan on liittynyt

läheisesti sukupuolentutkimuksen lähestymistapoihin ja kysymyksen-

asetteluihin.

Toisaalta huomion kiinnittäminen lapsuuteen on kytkeyty-

nyt kysymyksiin ihmisen toimijuudesta, yksilöllisyydestä ja identiteetistä

sekä ymmärrykseen tutkijan tulkinnan merkityksestä menneisyyden

tutkimuksessa.

Intersektionaalinen tutkimusote

, jossa tarkastellaan

samanaikaisesti useiden sosiaalisen identiteetin ulottuvuuksien (esimer-

kiksi sukupuolen, iän, sosiaalisen rodun, etnisyyden tai taloudellisen

aseman) läsnäoloa ja vuorovaikutusta, luonnehtii myös lapsuuden ar-

keologiaa.

  

Muistitietotutkimuksen näkökulmia hyödyntävän tutkimuksen kasvu

on ollut yksi suomalaisen lapsuuden historian leimallisia piirteitä

2000–2020-luvuilla. Eletyn elämän muistot -osassa käydään läpi laaja

kirjo aineistoja: kirjallisia muistoja sekä kollektiivisen ja yksityisen raja-

pinnalla liikkuvia kokemuksia ja haastatteluja. Osion avaavassa luvussa

Lapsuuden rajoilla. Lapsuusmuistot omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa

Essi Jouhki pohtii lapsuusmuistojen tulkinnan haasteellisuutta ja eri-

tyisesti lapsuuden toiseuden ongelmaa: onko aikuisen (joko tutkijan tai

muistelijan) mahdollista määritellä ja tulkita lasten maailmaa tai kertoa

siitä? Luvussa esitellään, millaisin menetelmin aikuisten kirjoittamia

lapsuusmuistoja voidaan tulkita ja millaisia rajoituksia aineistoon liittyy

esimerkiksi silloin, kun muistitieto on kirjoitettu jo vuosia ennen sen

15 Baxter 2019; Sørensen 2000.

16 Díaz-Andreu ja muut 2005; Hodder 2007.

17 Tässä kirjassa intersektionaalista tutkimusotetta käyttävät Sanna Lipkin arkeologiaa käsittelevässä

luvussa 2 ja Ville Vuolanto antiikin lähteitä käsittelevässä luvussa 9. Intersektionaalisuuden määritel-

mistä lisää ks. Crenshaw 1989 ja Collins 2015.

https://doi.org/10.21435/ht.288

18 . , . , . , . -  . 

analyysihetkeä. Esimerkkiaineistona on käytetty Suomalaisen Kirjalli-

suuden Seuran muistelukeruuaineistoja, joissa on käsitelty suomalaista

sotien jälkeistä lapsuutta ja nuoruutta. Luvun analyysin kohteina ovat

muistot lapsuuden päättymisestä ja niiden kautta hahmottuvat siirtymä-

kokemukset.

Elettyä ja muistettua elämää tarkastelevat myös Eerika Koskinen-

Koivisto ja Kirsi-Maria Hytönen luvussaan Kerrostuneet tulkinnat. Vaikeat

lapsuusmuistot muistitietohaastattelussa. Heidän lukunsa lähestyy muisti-

tietotutkimuksen perinteisempää menetelmää, haastattelututkimusta,

ja sen sensitiivisiä tulkintoja. Luvun esimerkkeinä toimivat aineistot

koskevat vaikeita lapsuusmuistoja, kuten lastensuojelussa koettua kal-

toinkohtelua ja sota-ajan lapsuutta. Luvussa pohditaankin erityisesti vai-

keita ja sensitiivisiä tutkimusaiheita koskevan tutkimuksen reunaehtoja:

millaisia asioita on otettava huomioon haastatteluja suunniteltaessa ja

toteutettaessa, miten luodaan turvallinen haastatteluympäristö ja miten

tutkijan tulee suhtautua kuulemaansa kertomukseen. Luvun erityis-

ansiona on pohdinta tutkijan tahdikkuudesta ja eettisestä valppaudesta,

jotka velvoittavat tutkijaa reagoimaan empaattisesti ja ohjaamaan haas-

tattelua siten, ettei tilanne aiheuta haastateltavalle pahaa oloa.

Haastattelumenetelmä mielletään usein muistitietotutkimuksen yti-

meen. Koskinen-Koivisto ja Hytönen korostavat, että haastattelutilanne

on aina osapuolten välinen intersubjektiivinen, jopa intiimi vuorovai-

kutussuhde, jossa myös tutkija asetetaan tarkkailun, havainnoinnin ja

kokijan asemaan. Kokonaisuuden kolmas luku Kollektiivinen biograa.

Lähestymistapa kylmän sodan lapsuuksien tutkimiseen käsittelee tätä inter-

subjektiivisuuden kysymystä ja pohtii tutkijan ja tutkimukseen osallistu-

van positioita uudesta näkökulmasta ylittäen perinteisen kahdenkeski-

seen vuorovaikutussuhteeseen liittyvän problematiikan. Zsuzsa Millein,

Iveta Silovan ja Nelli Piattoevan muodostama kirjoittajakollektiivi

Mnemo ZIN esittelee lapsuuden historiassa harvemmin hyödynnetyn

kollektiivisen biograan menetelmää ja sen mahdollisuuksia kylmän

sodan lapsuuksien tutkimisessa. Kirjoittajat tarkastelevat kollektiivisen

biograan toteuttamiseen liittyviä kysymyksiä tiedon tuottamisen geo-

poliittisista ja akateemisista valtasuhteista sekä yksityisten ja yhteisesti

rakennettujen muistojen tuottamisen, käsittelyn ja arkistoinnin etiikas-

https://doi.org/10.21435/ht.288

   19

ta. Esitellessään yksityiskohtaisesti tutkimusprojektiinsa liittyvien työ-

pajojen toteutusta kirjoittajat nostavat samalla esiin havaintoja koetun

ja muistetun elämän materiaalisuudesta, diskursiivisuudesta, keholli-

suudesta ja aektiivisuudesta.

  

Samoin kuin monitieteisessä lapsuudentutkimuksessa ja laajemmin

humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa,

myös lapsuuden

historian tutkimuksessa on viime vuosina kiinnitetty uudella tavalla

huomiota materiaalisuuden, tilallisuuden ja ruumiillisuuden näkö-

kulmiin.

Uusmaterialistisiin tai posthumanistisiin

teorioihin kiin-

nittyvissä tutkimuksissa on korostettu esimerkiksi luonnon, eläinten,

rakennetun ympäristön ja materiaalisen kulttuurin merkitystä lasten

kokemusta jäsentävinä tekijöinä. Teoksemme toisessa osassa esitellään

erilaisia lähestymistapoja lapsuuden materiaalisten ulottuvuuksien tut-

kimukseen. Osion kantavana teemana on pohdinta siitä, kuinka mate-

riaalisen kulttuurin näkökulmasta ja materiaalisia aineistoja hyväksi

käyttäen voidaan hahmottaa lapsen paikka osana yhteisöään ja ympäris-

töään. Materiaalisen kulttuurin, luonnon ja yksilön välinen raja ei ole

aina selvärajainen. Esineet, rakennukset ja luonnonkappaleet aistitaan,

ja aistikokemus herättää tunteita, tunnelmia, muistoja ja kertomuksia,

jotka ovat tilanne- ja yksilösidonnaisia ja sijoittuvat siihen kulttuuriseen

ja sosiaaliseen kontekstiin, jossa ne koetaan. Yhtäältä tutkimuksen koh-

teena voivat olla ihmisen muovaamat maisemat, rauniot, muistomerkit

sekä arkeologisilta kaivauksilta löytyneet esineet ja rakenteet, toisaalta

tutkimusta tehdään historiallisten lähteiden, muistitiedon ja haastatte-

lujen pohjalta.

Osan kaksi ensimmäistä lukua jatkavat muistamisen ja haastattelu-

aineistojen parissa: niissä lapsuuden kokemuksia käsitteellistetään ti-

lan, paikan ja visuaalisen hahmottamisen kautta. Luvussa Maalaiskylä

oppimisen ympäristönä ja kohteena. Uusmaterialismi näkökulmana lasten

18 Esim. Taguchi Lenz 2011; Rautio 2013.

19 Esim. Gutman & de Coninck-Smith 2008.

20 Esim. Coole & Frost 2010.

https://doi.org/10.21435/ht.288

20 . , . , . , . -  . 

oppimisen elettyyn historiaan Antti Malinen avaa lasten arkioppimisen

elämyksellisiä ja moniaistisia ulottuvuuksia hyödyntäen uusmaterialis-

tista näkökulmaa, kuten tarjouman käsitettä. Luvun esimerkkitapauksen

muodostaa tutkimus, jossa 1940–1960-luvuilla lapsuuttaan eläneiden

henkilöiden haastattelujen ja yhteisten visuaalisten karttojen työstämi-

sen avulla hahmotettiin erään pienen maalaiskylän historiaa. Malinen

toteaa, että haastateltujen muistijäljet omasta lapsuudestaan liittyivät

usein merkityksellisiin ja jännittäviinkin omakohtaisiin oppimis-

kokemuksiin, joihin liittyi eloisia aistikokemuksia äänistä, hajuista sekä

kosketuksesta. Luvussa pohditaan, millaisia mahdollisuuksia on lasten

ja materiaalisen ympäristön välisen vuorovaikutuksen tutkimisella, ja

samalla uusmaterialistinen analyysi avaa uusia näkökulmia oppimisen

– erityisesti kouluinstituution ulkopuolella tapahtuvan epäformaalin op-

pimisen – historian tutkimukseen.

Osion toisessa luvussa Visuaaliset menetelmät historiatietoisuuden

tutkimuksen välineinä visuaalisia tutkimusmenetelmiä hyödynnetään

puolestaan tämän päivän nuorten historiatietoisuuden tutkimukses-

sa. Helena Ristaniemi on esimerkkitapauksessaan tutkinut saamelais-

alueella asuvien tyttöjen suhdetta heidän kotiseutunsa ja sukunsa histo-

riaan. Ristaniemi on käyttänyt haastattelututkimuksessaan esimerkiksi

valokuvia sekä elämänjanapiirros-menetelmää. Luku osoittaa, miten

lapsuusympäristö, sen ylisukupolviset perinteet, normit ja mallit sekä

kulttuurinen maisema rakentavat historiatietoisuutta ja miten tätä pro-

sessia voidaan tutkia. Materiaalista todellisuutta kuten saamenpukua

kuvaavat valokuvat ja niihin liittyvä nuorten haastattelujen lomassa ker-

toma narratiivinen todellisuus luovat moniulotteisen mahdollisuuden

keskustella muutoin vaikeasti sanallistettavista asioista. Samalla luku

osoittaa, kuinka empaattisella ja nuorten omista näkökulmista lähtevällä

tutkimusotteella tutkimusta voidaan tehdä sensitiivisesti ja osallistujien

identiteettiä ja kulttuurista taustaa kunnioittaen.

Menneisyyden tutkimuksessa tunnistetaan vahvasti tutkijan oman

kulttuuritaustan vaikutus hänen tulkintaansa menneisyyden ympäristös-

tä, materiaalisesta kulttuurista sekä ihmisen toiminnasta. Arkeologiassa

tällä hetkellä ajankohtainen puheenaihe on se, miten tutkijoiden tulisi

ymmärtää omasta ajattelumaailmastaan poikkeavien tietojärjestelmien

https://doi.org/10.21435/ht.288

   21

(engl. knowledge systems) mahdollisuuksia ja rajoituksia sekä tarkastella

niitä useista näkökulmista.

Tämä on tärkeää myös tutkittaessa lasten

jäännöksiä. Lapsen hauta ja hänen pienet luunsa herättävät niin tutki-

joissa kuin muissa ihmisissä tunteita, jotka ovat kulttuurista, uskosta

ja maailmankuvasta riippuvaisia. Tällöin tutkijan käyttämä kieli, valitut

metodit ja tutkimukseen osallistaminen sekä tulosten esittäminen niin

sanotulle suurelle yleisölle vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millä tavalla

nykyajassa elävät, erilaisista taustoista tulevat ihmiset jäsentävät ja ym-

märtävät menneisyyttään.

Osion viimeinen luku, Varhaismoderni imetysongelma. Luonnontieteet

humanistin palveluksessa, esittelee arkeologisia tutkimusmenetelmiä

1700-luvun lapsuuden ja nuoruuden tutkimuksessa. Luvussa Tiina

Väreen tutkimuskohteena on nyky-yhteiskunnassa ja julkisessa keskus-

telussa latautunut aihe, imettäminen. Historiallisten lähteiden perus-

teella imetys on ollut kiistelty aihe myös 1700-luvulla, mutta kirjallisten

lähteiden rajallisuus antaa aiheesta yksipuolisen kuvan. Aiheesta säilyn-

eet tekstilähteet ovat pääasiassa korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa

olleiden miesten laatimia ja kytkeytyvät joko kirkolliseen tai maalliseen

hallintoon. Väre käyttää tutkimuksessaan luonnontieteellisiä menetel-

miä, joilla saatua tietoa on mahdollista verrata kirjallisten lähteiden välit-

tämiin käsityksiin. Tutkimus asettuu osteoarkeologian kentälle edustaen

sen yhtä tutkimusmetodia, stabiili-isotooppianalyysia. Hampaat varastoi-

vat tiedon ihmisen elämänaikaisesta ravinnosta aina syntymästä lähtien,

joten niitä tutkimalla on mahdollista selvittää, millaista ravintoa yksilö

on syönyt varhaislapsuudessa – tässä tapauksessa voidaan siis tutkia sitä,

onko lasta imetetty ja milloin mahdollinen vieroittaminen on tapahtu-

nut. Näin ollen yksilön jäännökset säilövät tietoa myös lapsen hoitami-

seen liittyvistä perinteistä sekä niistä elämän edellytyksistä, jotka hänellä

on ollut varhaislapsuudessaan. Esimerkki avaa myös mahdollisuuksia

pohtia imetykseen tänä päivänä liitettyjen kulttuuristen merkitysten

historiallisia juuria ja sitä, millä tavalla historia heijastuu imetyskeskus-

teluihin.

21 Supernant ja muut 2020.

https://doi.org/10.21435/ht.288

22 . , . , . , . -  . 

 

Lapsuuden historian alkuvaiheissa puhuttiin rohkeasti siitä, miten tutki-

muksen tuli ”antaa ääni” menneisyyden lapsille. Myöhemmin ajatus

menneisyyden lasten todellisuuden tavoittamisesta on leimattu moneen

kertaan naiiviksi ja romanttiseksi. Keskeiseksi pohdinnan kohteeksi on

noussut kriittinen kysymys siitä, miten menneisyyden lasten näkökul-

man voi tavoittaa. Aineistoista, jotka historiantutkimuksessa useimmi-

ten ovat monin tavoin valikoituneita ja välittyneitä, on todettu olevan

mahdotonta suodattaa autenttista ääntä tai kokemusta – olipa kyse sitten

lapsista tai aikuisista.

Menneisyyden lasten elämästä ja toiminnasta on

tyypillisesti säilynyt varsin niukasti lähteitä. Vähäiset säilyneet aineistot,

kuten lasten tuottamat kirjeet, piirrokset tai heidän käyttämänsä esineet,

painottuvat keski- ja yläluokkaisten lasten elämään.23 Tutkijat ovatkin

olleet innovatiivisia lukiessaan menneisyyden lapsuutta esiin muun

muassa henkilökohtaisista ja kollektiivisista muistoista ja kirjallisista

lähteistä kuten kulttuurisista tuotteista.

Toimijuus-käsitettä alettiin soveltaa myös lapsuuden historian tutki-

misessa 2000-luvulla tiiviin monitieteisen vuorovaikutuksen myötä. Ky-

symys siitä, miten menneisyyden lasten ja nuorten toimijuus voidaan

tuoda esille, on ollut 2000-luvun lapsuuden historiassa keskeinen, ku-

ten Ville Vuolanto tuo esiin luvussaan Toimijuus ja kokemus lapsuuden

historiassa. Hieronymus, kokemusyhteisöt ja tutkijan katse.

Luvun kes-

kiössä on ajankohtainen kritiikki toimijuuden käsitteen rajallisuudesta.

Vuolanto käyttää esimerkkinä kirkkoisä Hieronymuksen (n. 347–

420 jaa.) tekstiä omasta lapsuudestaan ja pohtii, kuinka modernin yh-

teiskunnan tutkimuksesta peräisin olevia toimijuuden ja kokemuksen

käsitteitä on mahdollista käyttää vanhempien aikojen tutkimuksessa.

Keskustelu erityisesti tekstiaineistojen tulkinnallisuudesta ja konst-

ruktiivisesta luonteesta on ollut historiantutkimuksessa keskeistä vii-

meistään 1980–1990-lukujen lingvistisestä käänteestä lähtien. Lap-

suuden historian tutkimuksessa erityisesti lapsuutta määrittävien

22 Esim. Heywood 2018; Vehkalahti 2016; Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi 2019; Cunningham 2021.

23 Esim. Hendrick 2008; Heywood 2018, 6–7; Miller 2020.

24 Ks. myös Gleason 2016; Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi 2019.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   23

diskurssien tutkimus muodostaakin vahvan tutkimustradition. Tässä

traditiossa vuoropuhelu kulttuurintutkimuksen, erityisesti kirjallisuu-

dentutkimuksen kanssa, on ollut keskeistä. Tutkimuksen kohteena ovat

olleet esimerkiksi kysymykset siitä, miten erilaiset hegemonisen aseman

saavuttaneet tekstit, kuten vanhemmille suunnatut kasvatusoppaat, kou-

lujen oppikirjat tai tieteelliset tekstit, ovat rakentaneet käsityksiä lap-

suudesta ja määritelleet normaalin ja epänormaalin, hyväksyttävän ja

torjuttavan välisiä rajoja eri aikoina.

Tässä teoksessa pyrimme avaamaan uusia näkökulmia myös tekstien

ja kulttuurintuotteiden tulkinnan maailmaan. Diskurssianalyyttista tut-

kimusotetta teoksessamme edustaa Raita Merivirran luku Kolonialistinen

diskurssi ja rodullistaminen vanhassa suomalaisessa lastenkirjallisuudessa.

Metodologisia pohdintoja. Merivirta määrittelee diskurssin erilaisten maa-

Kuva 2. Menneisyyden lasten toiminnasta kertovien lähdeaineistojen tulkinta on ol-

lut keskeinen pohdinnan kohde lapsuuden historiassa. Myös lasten itse tuottamien

aineistojen kuten kirjoitusten tai piirrosten välittämä tieto on tyypillisesti kerrostu-

nutta ja suodattunutta. Lasten ”äänen” lisäksi aineistoissa ovat läsnä esimerkiksi

ajan kasvatusihanteet. Valokuvaaja Eeva Rista kuvasi lapsia askartelemassa aurin-

gonkukka-aiheisia töitä koulutunnilla vuonna 1970. Kuva: Helsingin kaupungin-

museo.

https://doi.org/10.21435/ht.288

24 . , . , . , . -  . 

ilmaa tiedettäväksi ja merkitykselliseksi tekevien kielellisten lausuntojen

tai väittämien järjestelmäksi. Diskurssianalyysin avulla pyritään luke-

maan esiin yhteiskunnassa vallitsevia, usein piiloon jääviä käsityksiä,

oletuksia ja kulttuurisia malleja. Samalla diskurssianalyyttisen tutki-

muksen ytimessä ovat usein kysymykset vallasta ja eri instituutioiden

välisistä yhteyksistä.

Merivirran tutkimusesimerkissä tällaisen kriit-

tisen luennan kohteena ovat rodullistaminen ja rotuhierarkiat 1900-

luvun alun suomalaisessa lastenkirjallisuudessa. Aineiston tulkinnassa

hän hyödyntää postkoloniaalista teoriaa. Postkoloniaalisen diskurssiana-

lyysin menetelmien ohella Merivirta pohtii lastenkirjallisuuden kasva-

tuksellista ulottuvuutta ja sitä, mitä kirjallisuus historiallisena lähteenä

tarjoaa tutkijalle eri aikakausien yhteiskunnallisten arvojen, aatemaail-

mojen ja maailmankuvien tarkasteluun.

Merivirta korostaa luvussaan kontekstualisoinnin merkitystä, joka

nousee keskeiseksi metodologisen pohdinnan kohteeksi myös Heta

Mularin luvussa Konteksti, genealogia, tunne. Elokuvallisia katseita tyt-

töyteen ja tyttöyden historiaan. Kontekstoinnilla tarkoitetaan historian-

tutkimuksessa tutkimuskohteen asettamista osaksi oman aikansa

historiallista, kulttuurista ja sosiaalista kontekstia

. Tässä luvussa tutki-

musesimerkkinä toimivat 1990–2000-luvun vaihteen nuorten elokuvat,

joiden äärellä Mulari pohtii, miten elokuvan kautta voi päästä kiinni

oman aikansa keskusteluun tytöistä ja tyttöydestä. Kuten Mulari toteaa,

kaavamaisinkaan nuortenelokuva ei pelkästään heijasta todellisuutta,

vaan myös tuottaa merkityksiä ja osallistuu yhteiskunnallisiin keskuste-

luihin dialogisesti muiden kulttuurituotteiden ja instituutioiden kanssa.

Oman tutkimuksensa metodologisia valintoja tarkastelemalla Mulari

esittelee, kuinka elokuvaa voi käyttää lapsuuden historian aineistona.

Kolmannen osion päättää luku Hauraat subjektit. Lapsuuden raken-

tuminen 1800-luvun suomalaisessa tieteessä ja kirjallisuudessa. Siinä Kati

Launis, Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen ja Kirsi Tuohela palaavat lap-

suuden historian peruskysymysten äärelle tutkiessaan, kuinka lapsi-

tieteissä, suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja omaelämäkerrallisissa

25 Esim. Said 2011; Loomba 2015.

26 Danielsbacka, Hannikainen & Tepora 2018, 14–15.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   25

teksteissä tuotettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa modernia käsi-

tystä lapsuudesta. Kuten kirjoittajat toteavat, 1800-luku oli modernisoi-

tumisen ja kansakunnan synnyn kannalta keskeinen aikakausi ja siten

se on myös lapsuuden ja nuoruuden historian näkökulmasta tärkeä

tutkimuskohde. Myös tässä luvussa lapsuus ymmärretään historialli-

sesti, kulttuurisesti sekä diskursiivisesti rakentuneena ajattelutapana ja

käytäntönä. Kirjoittajat esittelevät monitieteisen tutkimusotteen, joka

yhdistää historiallisen sosiologian, kulttuurihistorian ja kirjallisuuden-

tutkimuksen lähestymistapoja. Luku osoittaa, miten monitieteinen tut-

kimusote ja erilaisten, yllättävienkin kulttuurituotteiden – kuten tieteen

ja taiteen tuotosten – yhdistäminen samaan tutkimusasetelmaan valai-

see menneisyyden uudesta perspektiivistä ja tuottaa oivaltavia havaintoja

yhteiskunnan näennäisesti eri aloilla rakentuneiden lapsuuden ideoiden

välisistä yhteyksistä.

 

Teoksen viimeinen osio keskittyy instituutioihin ja niiden historiallises-

ti muotoutuneisiin tapoihin tuottaa, jäsentää ja käyttää tietoa lapsista

ja lapsuudesta. Lapsuuden ympärille järjestäytyneet instituutiot ja nii-

den kautta tuotettu viranomais- ja asiantuntijatieto ovat olleet erityisesti

suomalaisessa ja laajemmin pohjoismaisessa lapsuuden historiassa

keskeisiä tutkimuskohteita.

Kuten osion luvut yhdessä osoittavat, se,

minkälaisilla kysymyksenasetteluilla instituutioiden tuottamia arkistoja

ja aineistoja voidaan lähestyä, ei ole vahvoista perinteistä huolimatta it-

sestään selvää tai monoliittista. Osio tarkastelee eri tavoin menetelmäl-

listen lähestymistapojen mahdollisuuksia ja reunaehtoja lapsuutta

hallinnoivien instituutioiden tutkimuksessa. Siten luvut kontribuoivat

edellisissä osioissa jo esiin nostettuihin teemoihin lapsuudesta kulttuu-

risena konstruktiona, lapsen toimijuudesta ja kokemuksesta sekä tutki-

muksenteon eettisistä kysymyksistä.

27 Esim. Aapola & Kaarninen 2003; Andresen ja muut 2011; Vehkalahti & Suurpää 2014.

https://doi.org/10.21435/ht.288

26 . , . , . , . -  . 

Kuva 3. Modernin ajan lapsuuden historiaa on tutkittu runsaasti viranomaisarkisto-

jen pohjalta ja erilaisten lapsuuden instituutioiden, kuten koulun, lastensuojelun

tai terveydenhuollon kontekstissa. Yksi keskeinen suomalaista lapsuutta 1900-

luvulla rakentanut instituutio on neuvola. Kuvassa lääkäri tutkii pikkulasta helsinki-

läisessä neuvolassa vuonna 1951. Kuva: Eino Heinonen, Helsingin kaupungin-

museo.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   27

Osion avaavassa luvussa Paluumuuttajalapset 1940–1950-lukujen Suomes-

sa. Metodologisia reittejä lapsuuden historiaan käsiteltäväksi otetaan kysy-

mys, jota lapsuuden historiassa on pohdittu pitkään: miten aikuisten

tuottamista asiakirja-aineistoista voidaan lukea esiin lasten historiaa?

Tuomas Laine-Frigrenin tutkimuskohteena ovat usein sotalapsiksi kut-

suttujen, toisen maailmasodan aikana Suomesta ulkomaille siirrettyjen

lasten kokemukset Suomeen paluusta. Lastensiirtoihin liittyvää, eri viran-

omaisten ja järjestöjen arkistoihin talletettua asiakirja-aineistoa on säi-

lynyt laajasti. Aineisto kertoo lasten kanssa tekemisissä olleiden van-

hempien, lapsuuden asiantuntijoiden ja viranomaisten käsityksistä ja

intresseistä sekä laajemmin aikakauden lapsuutta ja lasten hyvinvointia

koskevista normeista ja arvoista. Laine-Frigren pohtii, kuinka arkisto-

materiaalia on mahdollista hyödyntää lapsuuden historian tutkimukses-

sa: millaisia rajoitteita ja mahdollisuuksia viranomaisarkistoihin liittyy

ja voiko viranomaistoiminnan tuloksena tallentuneita asiakirja-aineisto-

ja tulkita myös reitteinä lasten kokemuksiin?

Viranomaisarkistojen ohella lainsäädäntö muodostaa tärkeän – mutta

yllättävän vähäiselle huomiolle jääneen – aineistokokonaisuuden lapsuu-

den historian tutkimukseen. Vaikka lainsäädännön muutoksiin viitataan

monissa tutkimuksissa, lainsäädännöllinen kehitys otetaan usein ikään

kuin itsestään selvänä ja annettuna kontekstina, ei tutkimuskohteena.

Luvussa Normaalin ja epänormaalin rajapinnoilla. Lapsuuden kategorioi-

den historiallisesta analyysista lainsäädäntö ja siihen liittyvät muutokset

otetaan kuitenkin tutkimuskohteeksi uudella tavalla, jäsenkategoria-ana-

lyysia soveltaen. Laura Tiitinen ja Timo Harrikari avaavat tuoreen näkö

kulman lastensuojelun historiaan pureutumalla lapsuutta määrittäviin

kategorioihin lainvalmisteluaineistojen sekä aikalaistekstien avulla. Kir-

joittajat osoittavat havainnollisesti, miten lähilukua, tiedonarkeologista

luentaa sekä genealogista analyysia yhdistävän jäsenkategoria-analyysin

keinoin on mahdollista ottaa haltuun pitkän aikavälin kehityskulkuja.

Asiantuntijatiedon kentät -osion kaksi viimeistä lukua johdattavat luki-

jan historianlososten ja historiograsten kysymysten äärelle tarkas-

tellessaan eri tavoin itse tieteenteon epistemologisten käytänteiden ja

tieteellisen tiedontuotannon mahdollisuusehtoja. Luvussaan Olemassa-

olemattomuus ja hajanaisuus. Metodologisia pohdintoja uteliaan lapsen

https://doi.org/10.21435/ht.288

28 . , . , . , . -  . 

genealogiasta Johanna Sitomaniemi-San esittelee viime vuosina yleisty-

neen genealogisen tutkimusotteen mahdollisuuksia lapsuuden ja kasva-

tuksen historian tekstiaineistojen tulkinnassa. Genealogisesta tutkimuk-

sesta käytetään usein nimitystä ”nykyisyyden historia”, millä viitataan

lähtökohtaan, jossa menneisyyttä tarkastellaan nykyhetken perspektii-

vistä käsin, jäljittäen esimerkiksi nykyhetkessä läsnä olevien käsitteiden

historiaa.

Tässä luvussa Sitomaniemi-San havainnollistaa genealogista

tutkimusprosessia käyttäen esimerkkinään uteliaisuuden käsitteen his-

toriaa kasvatusajattelussa. Samalla hän osoittaa, että lineaarisen histo-

riakäsityksen haastava genealoginen tarkastelutapa mahdollistaa myös

totuttujen historian kaanoneiden, murroskohtien ja syy–seuraus-suhtei-

den tarkastelun uudessa valossa.

Kokoelmamme päättää Juuso Tervon luku Kriittisen historianlosoan

näkökulmia lapsuuden historioihin. Siinä historiatieteen ja historiallisen

tiedon tuottamisen eettisiä, toiseuteen ja sen hallintaan kietoutuvia

kysymyksiä lähestytään kriittisen historianlosoan tarjoamin keinoin.

Tervo pohtii tutkimusmenetelmiin kytkeytyvää epistemologista vallan-

käyttöä tekemällä näkyväksi, kuinka minkä tahansa metodologisen

ratkaisun äärellä oleminen sisältää väistämättä kysymyksiä tieteellistä

tietoa sellaiseksi legitimoivista käytänteistä. Tervo asettaa historian-

tutkimuksen tutkimuksen kohteeksi ja tarkastelee lasten ja nuorten

toimijuuksia ja kokemuksia historiograsina konstruktioina. Siten hän

esittelee teorian kanssa ajattelun mahdollisuuksia lähestyä historiantut-

kimuksen harjoittamista toisin.

Luku nostaakin erityistarkasteluun sen, minkä toivomme kokooma-

teoksen tuovan esiin kokonaisuudessaan: lapsuuden historian tutki-

muksen kenttä on kaikessa monimuotoisuudessaan ja -tieteisyydessään

väistämättä kompleksinen, jännitteinen ja myös ristiriitainen. Huma-

nistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aloja koskevat paradigmamuutokset –

tutkimussuuntausten historialliset kerrokset ja murrokset

– näkyvät

myös lapsuuden historian äärellä käydyissä keskusteluissa ja moneen

suuntaan purkautuvissa tutkimusotteissa. Toivomme siksi, että matka-

28 Foucault 1995, 31; Tazzioli, Fuggle & Lanci 2015.

29 Ks. esim. Häkli 2004; Nivala & Mähkä 2012; Puuronen 2006.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   29

oppaaksi nimeämämme teos ei niinkään tarjoaisi välineitä ”perille löytä-

miseen” vaan pikemminkin siihen kartoittamis- ja paikantamistyöhön,

jota tarvitsemme syventyäksemme ja osallistuaksemme lapsuuden his-

torian kentällä käytäviin ajankohtaisiin teoreettisiin ja menetelmällisiin

keskusteluihin.



Aapola, Sinikka – Kaarninen, Mervi 2003: Näkökulmia suomalaisen nuoruuden ja nuorison

historiaan. Teoksessa Nuoruuden vuosisata. Suomalaisen nuorison historia. Toimittaneet

Sinikka Aapola ja Mervi Kaarninen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 9–32.

Aasgaard, Reidar – Bunge, Marcia J. – Roos, Merethe (toim.) 2018: Nordic Childhoods

1700–1960: From Folk Beliefs to Pippi Longstocking. Lontoo: Routledge.

https://doi.org/10.4324/9781315231723

Alanen, Leena 2009: Johdatus lapsuudentutkimukseen. Teoksessa Lapsuus, lapsuuden

instituutiot ja lasten toiminta. Toimittaneet Leena Alanen ja Kirsti Karila. Tampere: Vasta-

paino, 9–30.

Andresen, Astri – Garðarsdóttir, Ólöf – Janfelt, Monika – Lindgren, Cecilia – Markkola, Pirjo

– Söderlind, Ingrid 2011: Barnen och välfärdspolitiken. Nordiska barndomar 1900 –2000.

Tukholma: Institutet för framtidsstudier.

Ariès, Philippe 1986 [1962]: Centuries of Childhood. Kääntänyt Robert Baldick. New York:

Penguin Books. Ranskankielinen alkuteos 1960.

Baxter, Jane E. 2019: The Archaeology of American Childhood and Adolescence.

Tallahassee: University Press of Florida.

Collins, Patricia H. 2015: Intersectionality’s denitional dilemmas. Annual Review of

Sociology,41, 1–20. https://doi.org/10.1146/annurev-soc-073014-112142

Coole, Diana – Frost, Samantha 2010: Introducing the New Materialism. Teoksessa New

Materialisms: Ontology, Agency, and Politics. Toimittaneet Diane Coole ja Samantha

Frost. Durham: Duke University Press, 1–43. https://doi.org/10.1215/9780822392996-

001

Crenshaw, Kimberlé 1989: Demarginalizing the Intersection of Race and Sex: A Black

Feminist Critique of Antidiscrimination Doctrine, Feminist Theory and Antiracist

Politics. University of Chicago Legal Forum,1989 (1), 139–168.

Cunningham, Hugh 2021: Children and Childhood in Western Society since 1500. Lontoo:

Routledge. https://doi.org/10.4324/9781003033165

Danielsbacka, Mirka – Hannikainen, Matti O. – Tepora, Tuomas 2018: Teoriaton historia?

Teoksessa Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Toimittaneet

Matti O.Hannikainen, Mirka Danielsbacka ja Tuomas Tepora. Helsinki: Gaudeamus.

Dekker, Jeroen J. H. – Simon, Frank 2014: Shaping the history of education? The rst

50 years of Paedagogica Historica. Paedagogica Historica, 50 (6), 707–716.

https://doi.org/10.1080/00309230.2014.962062

https://doi.org/10.21435/ht.288

30 . , . , . , . -  . 

Díaz-Andreu, Margarita – Lucy, Sam – Babic, Stasa – Edwards, David N. (toim.) 2005: The

Archaeology of Identity. Approaches to Gender, Age, Status, Ethnicity and Religion. New

York: Routledge.

Fass, Paula S. 2010: Childhood and Memory. The Journal of the History of Childhood and

Youth, 3 (2), 155–164. https://doi.org/10.1353/hcy.0.0096

Fass, Paula S. 2013: Is there a Story in the History of Childhood? Teoksessa The Routledge

history of childhood in the western world. Toimittanut Paula S. Fass. Lontoo: Routledge,

1–14. https://doi.org/10.4324/9780203075715

Foucault, Michel 1995: Discipline and Punish: The Birth of the Prison. 2. painos. Kääntänyt

Alan Sheridan. New York: Vintage Books. Ranskankielinen alkuteos 1975.

Gittins, Diana 2004: The Historical Construction of Childhood. Teoksessa An Introduction

to Childhood Studies. Toimittanut Mary Jane Kehily. Maidenhead – New York: Open

University Press, 25–38.

Gleason, Mona 2016: Avoiding the agency trap: Caveats for historians of children, youth,

and Education. History of Education 45 (4), 446–459.

https://doi.org/10.1080/0046760X.2016.1177121

Grosvenor, Ian 2007: ’Seen but not Heard’: City Childhoods from the Past into the Present.

Paedagogica Historica 42 (3), 405–429. https://doi.org/10.1080/00309230701363765

Gutman, Marta – de Coninck-Smith, Ning 2008: Introduction. Good to Think With – His-

tory, Space, and Modern Childhood. Teoksessa Designing Modern Childhoods. History,

Space and the Material Culture of Children. Toimittaneet Marta Gutman ja Ning de

Coninck-Smith. New Brunswick – New Jersey – Lontoo: Rutgers University Press, 1–19.

Hawes, Joseph M. – Hiner, N. Ray 2008: The History of Children (and Childhood) in the

Twenty-First Century. The Journal of the History of Childhood and Youth, 1 (1), 43–49.

https://doi.org/10.1353/hcy.2008.0002

Hendrick, Harry 2008: The Child as a Social Actor in Historical Sources: Problems of

Identication and Interpretation. Teoksessa Research with children: Perspectives and

practices. Toimittaneet Pia Christensen ja Allison James. Lontoo: Routledge, 40–65.

Heywood, Colin 2018: A History of Childhood: Children and Childhood in the West from

Medieval to Modern Times. Cambridge: Polity Press.

Hodder, Ian 2007: The ’social’ in archaeological theory: An historical and contemporary

perspective. Teoksessa A Companion to Social Archaeology. Toimittaneet Lyn Meskell ja

Robert W. Preucel. Malden–Oxford–Carlton: Blackwell Publishing, 23–42.

https://doi.org/10.1002/9780470693605.ch1

Häkli, Jouni 2004: Meta hodos. Johdatus ihmismaantieteeseen. 2. painos. Tampere: Vasta-

paino.

James, Allison – Jenks, Chris – Prout, Alan 1998: Theorizing Childhood. Cambridge: Polity

Press.

Jones, Owain 2003: ”Endlessly Revisited and Forever Gone”: On Memory, Reverie and

Emotional Imagination in Doing Children’s Geographies. An ”Addendum” to ’To Go

Back up the Side Hill’: Memories, Imaginations and Reveries of Childhood by Chris

Philo. Children’s Geographies, 1 (1), 25–36. https://doi.org/10.1080/14733280302185

Jones, Owain 2013: ”I was born but”: Children as other/nonrepresentational subjects

https://doi.org/10.21435/ht.288

   31

in emotional and aective registers as depicted in lm. Emotion, Space and Society,

9, 4–12. https://doi.org/10.1016/j.emospa.2013.02.001

Kehily, Mary Jane 2004: Understanding childhood: an introduction to some key themes and

issues. Teoksessa An Introduction to Childhood Studies. Toimittanut Mary Jane Kehily.

Maidenhead – New York: Open University Press.

Larsson, Anna – Norlin, Björn 2014: Introduction: Taking Pupils into Account in Education-

al History Research. Teoksessa Beyond the Classroom. Studies on Pupils and Informal

Schooling Processes in Modern Europe. Toimittaneet Anna Larsson ja Björn Norlin.

Frankfurt am Main: Peter Lang, 9–23.

Loomba, Ania 2015: Colonialism/Postcolonialism. 3. painos. Lontoo – New York: Routledge.

https://doi.org/10.4324/9781315751245

deMause, Lloyd 1974: The Evolution of Childhood. Teoksessa The History of Childhood.

Toimittanut Lloyd deMause. New York: Psychohistory Press, 1–74.

Miller, Sarah 2020: Historical methods. Teoksessa The SAGE Encyclopedia of Children and

Childhood Studies. Toimittanut Daniel Thomas Cook. Lontoo: SAGE, 906–909.

Morrison, Heidi 2012: What is the Global History of Childhood? Teoksessa The global

history of childhood reader. Toimittanut Heidi Morrison. Lontoo: Routledge.

Moruzi, Kristine – Musgrove, Nell – Pascoe Leahy, Carla (toim.) 2019: Children’s Voices from

the Past: New Historical and Interdisciplinary Perspectives. Lontoo: Palgrave MacMillan.

https://doi.org/10.1007/978-3-030-11896-9

Musgrove, Nell – Pascoe Leahy, Carla – Moruzi, Kristine 2019: Hearing Children’s Voices:

Conceptual and Methodological Challenges. Teoksessa Children’s Voices from the Past:

New Historical and Interdisciplinary Perspectives. Toimittaneet Kristine Moruzi, Nell Mus-

grove ja Carla Pascoe Leahy. Lontoo: Palgrave MacMillan, 1–28.

https://doi.org/10.1007/978-3-030-11896-9_1

Nivala, Asko – Mähkä, Rami 2012:Tulkinnan polkuja: Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä.

Turku: k&h, Turun yliopisto, kulttuurihistoria.

Puuronen, Vesa 2006:Nuorisotutkimus. Tampere: Vastapaino.

Pöysä, Jyrki – Järviluoma, Helmi – Vakimo, Sinikka 2010: Luotuja kulkemaan. Johdatus vael-

taviin metodeihin. Teoksessa Vaeltavat metodit. Toimittaneet Jyrki Pöysä, Helmi Järvi-

luoma ja Sinikka Vakimo. Kultaneito VIII. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain

Seura, 5–15.

Rautio, Pauliina 2013: Children who carry stones in their pockets: On autotelic material

practices in everyday life. Children’s Geographies, 11 (4), 394–408.

https://doi.org/10.1080/14733285.2013.812278

Said, Edward W. 2011. Orientalismi. Suomentaneet Kati Pitkänen ja Joel Kuortti. Helsinki:

Gaudeamus.

de Saint Exupéry, Antoine 1943: The Little Prince. Kääntänyt Katherine Woods. Lontoo:

Heineman.

Shorter, Edward 1975: The Making of the Modern Family. New York: Basic Books.

Sköld, Johanna – Vehkalahti, Kaisa 2016: Marginalized Children – Methodological and

Ethical Issues in the History of Education and Childhood. History of Education, 45 (4),

403–410. https://doi.org/10.1080/0046760X.2016.1177609

https://doi.org/10.21435/ht.288

32 . , . , . , . -  . 

Stone, Lawrence 1977: The Family, Sex and Marriage in England, 1500–1800. Lontoo: Weiden-

feld & Nicolson.

Supernant, Kisha – Baxter, Jane Eva – Lyons, Natasha – Atalay, Sonya (toim.) 2020:

Archaeologies of the Heart. Cham: Springer. https://doi.org/10.1007/978-3-030-36350-5

Sørensen, Marie Louise Stig 2000: Gender Archaeology. Cambridge: Polity Press.

Taguchi Lenz, Hillevi 2011: Investigating Learning, Participation and Becoming in Early

Childhood Practices with a Relational Materialist Approach. Global Studies of Child-

hood, 1 (1), 36–50. https://doi.org/10.2304/gsch.2011.1.1.36

Tazzioli, Martina – Fuggle, Sophie – Lanci, Yari 2015: Introduction. Teoksessa Foucault and

the history of our present. Toimittaneet Sophie Fuggle, Yari Lanci ja Martina Tazzioli.

Hampshire: Palgrave Macmillan, 1–10. https://doi.org/10.1057/9781137385925_1

Vehkalahti, Kaisa 2016: Dusting the Archives of Childhood. Child Welfare Records and His-

torical Research. History of Education 45 (4), 430–445.

https://doi.org/10.1080/0046760X.2016.1177610

Vehkalahti, Kaisa – Suurpää, Leena 2014: Nuoruus, sukupolvet ja oman elämän kirjoitta-

minen. Teoksessa Nuoruuden sukupolvet. Monitieteisiä näkökulmia nuoruuteen eilen ja

tänään. Toimittaneet Kaisa Vehkalahti ja Leena Suurpää. Helsinki: Nuorisotutkimus-

seura, 5–29.

https://doi.org/10.21435/ht.288

Tutkimustraditioiden

risteyksessä

https://doi.org/10.21435/ht.288

    35

Lapsuuden löytämisestä toimijuuden

tutkimukseen

Lapsuuden historian kuusi vuosikymmentä

Kaisa Vehkalahti

https://orcid.org/0000-0001-7740-5645

Kullakin tutkimusalalla on omat pioneerinsa ja klassikkotekstinsä, joi-

hin alan keskusteluissa palataan yhä uudelleen. Lapsuuden historiassa

tällainen ohittamaton klassikko on ranskalaisen kulttuurihistorioitsija

Philippe Ariès’n (1914–1984) teos L’enfant et la vie familiale sous l’ancien

régime (1960). Sen innoittamana lapsuuden historiasta, joka vielä

1950-luvulla ei ollut juuri kelvannut akateemisen tutkimuksen koh-

teeksi, muodostui muutamassa vuodessa vilkas tutkimuskenttä. Ariès’n

teos herätti laajalevikkisen englanninkielisen käännöksensä Centuries of

Childhood: A Social History of Family Life (1962) ansiosta runsaasti kan-

sainvälistä huomiota. Tutkimusalan kehityksen näkökulmasta suurempi

merkitys oli kuitenkin niillä vastapuheenvuoroilla, joita Ariès’n tulkinta

modernin lapsuuskäsityksen syntymisestä uuden ajan alussa herätti.

Teos ja sen kritiikistä sytykkeensä saanut lapsuuden historioiden aalto

merkitsivät päänavausta kokonaiselle tutkimustraditiolle, johon myös

käsillä oleva kokoomateoksemme asettuu.

Tässä luvussa luodaan tiivis katsaus lapsuuden historiaan tutkimus-

alana. Millaisia vaiheita tutkimuksessa voidaan sen kuudella vuosi-

https://doi.org/10.21435/ht.288

36  

kymmenellä hahmottaa? Luvussa pohditaan, millaisista lähtökohdista

tutkimus on versonut, millaisia paradigmamuutoksia on tapahtunut ja

millaisia painopistealueita siitä voidaan havaita. Samalla pohdittavaksi

asettuu tieteidenvälisen keskustelun merkitys menneisyyden lapsia kos-

kevan tutkimuksen lähestymistapojen ja menetelmien muutokselle. Eri-

tyisen huomion kohteena on kysymys siitä, mikä on ollut menneisyyden

lasten ja nuorten rooli heitä koskevassa tutkimuksessa sen eri vaiheissa.

Teksti pohjaa aiemman lapsuuden historian tutkimuksen syntetisoi-

vaan luentaan. Huomion kohteena ovat olleet erityisesti tutkimusalaa

eri aikoina määrittäneet ja tuloksia yhteen koonneet kokoomateokset,

vaikutusvaltaisina oppikirjoina käytetyt teokset sekä kansainvälisessä

lapsuuden historiassa laajasti siteeratut ja tutkimuskenttää inspiroineet

pioneeritutkimukset. Keskeisten kansainvälisten teosten lisäksi huomio-

ta kiinnitetään samaan aikaan Suomessa tehtyyn tutkimukseen, sen tee-

moihin ja erityispiirteisiin.

Luennan tuloksena lapsuuden historia jakautuu neljään kronologi-

seen vaiheeseen, joita ovat 1) lapsuuden historian synty tutkimusalana,

2) sosiaalihistoriallisen perhetutkimuksen vaihe, 3) konstruktivistisen

lapsuuden historian vaihe ja 4) lasten ja nuorten toimijuutta painottavan

tutkimuksen vaihe. Vaikka jaottelu perustuu lähestymistavoissa, mene-

telmissä, käsitteissä ja aineistovalinnoissa tunnistettaviin suunnanmuu

toksiin, tavoitteena ei kuitenkaan ole luoda kategorisesti koko laajan

tutkimuskentän kattavaa määrittelyä. Paremminkin luvun tavoitteena

on tarjota lapsuuden historiasta kiinnostuneelle ja siihen tutustuvalle

lukijalle välineitä tutkimusalan historian hahmottamiseen ja kentällä

edelleen vaikuttavien traditioiden ymmärtämiseen. Kronologisesti hah-

motellut tutkimusvaiheet eivät ole tarkkarajaisia ja toisiaan poissulke-

via. Päinvastoin vaiheiden nähdään olevan monin tavoin päällekkäisiä

ja niiden välisten siirtymien liukuvia. Eri näkökulmista tutkimus voitai-

siin periodisoida myös toisin. Tämän päivän tutkimuksessa voi nähdä

sekoittuvan vaikutteita kaikista edeltävistä kerrostumista, kuten teok-

sen seuraavissa, lapsuuden historian eri tutkimussuuntia ja menetelmiä

yksityiskohtaisesti esittelevissä luvuissa havainnollisesti käy ilmi.1

1 Luku liittyy tutkimushankkeeseen Maalaisnuoruuden sukupolvet, 1950–2020 (SA 323105, Vehkalahti).

https://doi.org/10.21435/ht.288

    37

Lapsuuden historia tutkimusalana syntyy

In medieval society the idea of childhood did not exist; this is not

to suggest that children were neglected, forsaken or despised. The

idea of childhood is not to be confused with aection for children:

it corresponds to an awareness of the particular nature of child-

hood, that particular nature which distinguishes the child from the

adult, even the young adult.2

Tieteen historian vaikutusvaltaisimmat tutkimukset ovat usein myös

kaikkein kiistellyimpiä. Näin on myös lapsuuden historian klassikoksi

muodostuneen Philippe Ariès’n teoksen Centuries of Childhood kohdalla.

Kuten suomalaisen lapsuuden historian uranuurtajiin kuuluva Marjat-

ta Rahikainen on osuvasti todennut, ”teoksesta syntyneen kovaäänisen

kiistelyn alta on vaikea enää erottaa Arièsin omaa ääntä”3.

Centuries of Childhood oli Philippe Ariès’n läpimurtoteos, joka lukeu-

tuu mentaliteettihistorian klassikoihin.4 Lähestymistavaltaan ranskalai-

seen Annales-koulukuntaan yhdistettyä mutta akateemisen historian-

tutkimuksen ulkopuolella toiminutta Ariès’ta kiehtoi kysymys siitä,

kuinka kollektiiviset ja tiedostamattomat, hitaasti muuttuvat ajattelutavat

– mentaliteetit – muokkasivat historiaa. Ariès erosi oman aikansa talout-

ta, politiikkaa ja tilastollista dataa painottaneesta historiantutkimuksesta

asettaessaan aatteiden, ajattelutapojen ja arjen historian tutkimuksen

etusijalle. Niinpä Centuries of Childhood -teoksen keskiössä eivät olleet

niinkään menneisyyden lapset itsessään, vaan lapsuutta koskevat käsi-

tykset, arvot ja ajattelutavat. Etsiessään vihjeitä siitä, miten lapsuuteen

suhtauduttiin ja miten lapsuuskäsitykset muuttuivat, Ariès käytti läh-

teinään erilaisia kulttuurintuotteita, kuten kuvataidetta ja kirjallisuutta.

Centuries of Childhood on kuuluisa kahdesta väitteestä, jotka käynnisti-

vät historiantutkimuksessa vuosikymmeniä jatkuneen polemiikin. Tässä

2 Ariès 1962, 128.

3 Rahikainen 2013, 46.

4 Burgière 2009, 34.

5 Ariès’n taustasta ja merkityksestä mentaliteettihistoriassa ks. tarkemmin Hutton 2004, 81–91; Peltonen

2013.

https://doi.org/10.21435/ht.288

38  

kiivaassa keskustelussa on sekä pyritty kumoamaan Ariès’n esittämiä

väitteitä että kiistelty siitä, mitä hän todella sanoi. Ensinnäkin Ariès’n

mukaan keskiajan Euroopassa ei tunnistettu lapsuutta samalla tavoin

erillisenä ikäkautena kuin 1960-luvun nykyhetkessä, vaan modernille

ajalle ominainen käsitys lapsuudesta omaleimaisena ikäkautena syntyi

vähitellen 1500- ja 1800-lukujen välisellä ajanjaksolla. Tuolloin perhe-

elämä alkoi muuttua yksityisemmäksi ja lasten kasvatukseen ja koulu-

tukseen alettiin kiinnittää uudenlaista huomiota. Muutos syntyi yhteis-

kunnan ylemmissä kerroksissa, mutta levisi vuosisatojen kuluessa

yhä laajemmin kaikkiin yhteiskuntaryhmiin ja länsimaihin.6 Toiseksi

Ariès’n tulkinta, jonka mukaan modernissa perhekäsityksessä lapset

nousivat erityisen huolenpidon ja tunteiden kohteeksi, on ymmärretty

hanakasti väitteeksi, että esimodernin ajan vanhemmat puolestaan eivät

olisi rakastaneet lapsiaan tai että lapsia olisi kohdeltu laajasti kaltoin

esimoderneissa yhteiskunnissa.7

Marjatta Rahikaisen mukaan tärkeä tekijä väärinymmärrysten vyyh-

dessä on, että Centuries of Childhood tuli kuuluisaksi käsitteestä, joka on

tarkalleen ottaen käännösvirhe.

Teosta luettiin erityisesti englanninkie-

lisenä käännöksenä (1962), jossa käytetään käsitteitä idea of childhood

ja erityisesti concept of childhood (lapsuuden käsite), josta sittemmin on

muodostunut yksi monitieteisen lapsuudentutkimuksen peruskäsitteis-

tä. Alkuperäisessä ranskankielisessä teoksessaan Ariès kuitenkin käytti

paljon monimerkityksisempää ilmaisua sentiment de l’enfance (lapsuuden

tunne). Hän ei väittänyt, etteikö lapsuutta sinänsä olisi ollut olemassa

esimodernillakin ajalla, vaan hänen mukaansa lapsuus ymmärrettiin

silloin toisin.9

Miksi lapsuuden historiassa viitataan yhä toistuvasti teokseen, jonka

julkaisemisesta on kulunut yli 60 vuotta ja joka on osoitettu myöhem-

mässä tutkimuksessa monin tavoin puutteelliseksi?

Toistuvat viittauk-

6 Ariès 1962.

7 Ariès’n vastaanotosta ks. Hutton 2004, 92–111; kritiikistä ks. Stone 1974; Wilson 1980; Pollock 1983;

Cunningham 1998; Ozment 2001; King 2007; Fass 2013.

8 Rahikainen 2013, 50–53.

9 Rahikainen 2013; ks. myös Wilson 1980; Hendrick 2009.

10 Uusimmasta kritiikistä ks. Maza 2020 ja hänen poleemista katsausartikkeliaan ”The Kids Aren’t All

https://doi.org/10.21435/ht.288

    39

Kuva 1. Philippe Ariès perusti klassisen tulkintansa lapsuuskäsitysten muutoksista

muun muassa kuvataiteen lapsihahmoissa havaittavissa oleviin muutoksiin. Hän

käytti Philippe de Champaignen (1602–1674) perhemuotokuvaa seitsemästä sisa-

ruksesta vuodelta 1649 (Les enfants Habert de Montmort) esimerkkinä siitä, kuinka

lasten pukeutuminen alkoi uudelle ajalle tultaessa eriytyä aikuisten pukeutumi-

sesta.11 Kuva: Wikimedia Commons, F3524 Reims musee Philippe de Champaigne

Enfants Habert de Montmort.

set käyvät ymmärrettäviksi, kun Ariès’n teoksen perintöä tarkastellaan

laajemmin humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen näkökulmas-

ta. Teos osui moniin 1960-luvulla ajankohtaisiin teemoihin: keskus-

teluihin modernin perheen murroksesta, perhearvoista, lasten kasva-

tuksesta, seksuaalisesta vapautumisesta ja nuorisoradikalismista. Ku-

ten Hugh Cunningham on huomauttanut, teos ei herättänyt välitöntä

huomiota historiantutkimuksessa,

mutta muilla tieteenaloilla, kuten

psykologisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa Ariès’n huo-

miot siitä, että lapsuuden ja aikuisuuden välinen suhde ei suinkaan ol-

Right: Historians and the Problem of Childhood” seurannut debatti American Historical Review -lehden

numerossa 4/2020.

11 Ariès 1962, 50–51.

12 Cunningham 2021, 5.

https://doi.org/10.21435/ht.288

40  

lut universaali ja muuttumaton, otettiin vastaan innokkaammin.13 Teos

tarjosi ajankohtaiselle keskustelulle historiallista taustaa osoittamalla,

että lapsuus oli historian eri aikoina ymmärretty eri tavoin, ja siksi sille

oli tilausta.14

Centuries of Childhood -teoksen tieteenhistoriallinen perintö voidaan

nähdä kahtalaisena. Ensinnäkin teos rakensi teoreettista pohjaa moni-

tieteiselle lapsuudentutkimukselle. Toisaalta se merkitsi historiantutki-

muksen piirissä lähtölaukausta lapsuuden historian tutkimukselle.

Monitieteisen lapsuudentutkimuksen näkökulmasta teoksen keskeisin-

tä ja kestävintä perintöä on ollut yleinen havainto siitä, että lapsuus on

käsitteenä kulttuurisesti, sosiaalisesti ja historiallisesti rakentunut. Tämä

tarkoittaa, ettei lapsuus ole pelkästään biologisesti määrittynyt ikäkausi,

joka olisi ollut olemassa kaikkina aikoina ja kaikenlaisissa yhteiskun-

nissa samassa merkityksessä. Siihen, miten lapsuus määritellään, mil-

laisia kulttuurisia merkityksiä ja käytäntöjä siihen liitetään ja millaisten

instituutioiden avulla lapsuutta hallitaan, vaikuttavat lukemattomat kult-

tuurisidonnaiset tekijät, jotka ovat jatkuvassa muutosprosessissa. Tästä

perusajatuksesta muodostui 1980–1990-luvuilla niin kutsutun uuden

lapsuuden sosiologian, sittemmin monitieteisen lapsuudentutkimuksen

(Childhood studies) kulmakivi.15

Historiantutkimuksen piirissä teos puolestaan antoi kimmokkeen sar-

jalle jatkotutkimuksia, joissa pyrittiin osoittamaan puutteita Ariès’n päät-

telyssä ja korjaamaan hänen tulkintojaan. Erityisesti tutkimus provosoi

antiikin ja keskiajan tutkijoita. 1970–1980-luvuilla esiin noussut tutkija-

sukupolvi osoitti, että myös keskiajalla lapsia voitiin rakastaa, että Ariès’n

tulkinnat perustuivat monin osin varsin valikoiviin lähteisiin, että hän

teki kapeasta ranskalaisaineistostaan liian suoraviivaisia yleistyksiä tai

että modernin lapsuuden synty voitiin ajoittaa eri ajankohtaan.

Nämä

näkemykset jäivät kuitenkin pääosin historiantutkimuksen sisäiseksi

13 Hutton 2004, 95–97.

14 James & Prout 1990; Qvortrup 2009.

15 Gittins 2004; Prout 2005; Hendrick 2009; Sandin 2020.

16 Ariès’n varhaisia kriitikkoja oli amerikkalainen historioitsija Lawrence Stone (1974), joka julkaisi muu-

tamaa vuotta myöhemmin oman massiivisen esityksensä modernin lapsuuden synnystä (Stone 1977).

Kritiikistä ja sen tuottamista vastatutkimuksista historiantutkimuksessa ks. myös Wilson 1980; Pollock

1983; Cunningham 1998; Ozment 2001; King 2007.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    41

keskusteluksi eivätkä lopulta nakertaneet pohjaa siltä asemalta, jonka

Ariès oli saavuttanut yhteiskuntatieteellisessä lapsuudentutkimuksessa.

Sosiaalihistoriallista perhetutkimusta

Lapsuuden löytäminen historian tutkimuskohteena tapahtui samaan ai-

kaan 1960–1970-luvuilla, kun historiantutkimus eli voimakasta teoreet-

tisen ja metodisen uudistumisen kautta. Vaikutteita haettiin erityisesti

nousevista yhteiskuntatieteistä, kuten sosiologisesta teorianmuodostuk-

sesta ja tilastotieteellisistä menetelmistä, mutta myös humanistisista

lähitieteistä, kuten antropologiasta. Niin kutsutun uuden sosiaalihisto-

rian nousu merkitsi paitsi uusia kokonaistulkintoja historiasta, myös

aikaisemmin väheksyttyjen tai unohdettujen väestöryhmien nosta-

mista tutkimuksen valokeilaan. Aiempaa tutkimusta kritisoitiin: sen

koettiin keskittyneen elitistisesti suurmiehiin, suuriin aatteisiin ja

valtapolitiikkaan, kun taas menneisyyden hiljaisten enemmistöjen, ta-

vallisen kansan, historia oli unohdettu. Historiaa tuli kirjoittaa alhaalta

ruohonjuuritasolta (engl. history from below), ei eliittien näkökulmasta,

kuten brittiläinen sosiaalihistorian klassikko E.P. Thompson kiteytti

ahkerasti siteeratussa artikkelissaan vuonna 196617.

Uudella sosiaalihistorialla oli vahva kytkös ajan poliittiseen liikehdin-

tään ja tasa-arvoliikkeisiin, kuten työväenliikkeeseen Euroopassa sekä

feministiseen liikkeeseen ja mustien kansalaisoikeusliikkeeseen Yhdys-

valloissa. Pyrkimys antaa ääni historian marginaaleihin jääneille väestö-

ryhmille tuottikin kokonaisen uusien historioiden aallon 1970–1980-

luvuilla: esiin nousivat muun muassa naishistoria, työväen historia,

postkolonialismi, suullinen historia ja arjen historia.

Osana tätä laa-

jempaa liikettä huomio kiinnittyi myös lasten, nuorten ja perheiden his-

toriaan: miten lapset ja nuoret voitiin kirjoittaa sisään historian suuriin

kertomuksiin, ja millaisena historian suuret kehityslinjat näyttäytyivät

heidän näkökulmastaan?19

17 Thompson 1966.

18 Handley, McWilliam & Noakes 2018.

19 Lapsuuden historian muotoutumisen tutkimusalaksi ovat paikantaneet uuden sosiaalihistorian nou-

https://doi.org/10.21435/ht.288

42  

1970-luvulla kolme vaikutusvaltaista historioitsijaa kirjoitti kukin

oman versionsa lapsuuden historiasta. He kaikki kritisoivat Ariès’n tul-

kintoja, mutta heidän voi jälkikäteen arvioiden todeta jakavan monia

lähtökohtia tämän kanssa. Lloyd deMausen toimittama kokoomateos

The History of Childhood (1974), Edward Shorterin yleisesitys Making of

the Modern Family (1975) sekä Lawrence Stonen massiivinen The Family,

Sex and Marriage in England, 1500–1800 (1977) tarjosivat kukin oman

tulkintansa siitä, miten ja milloin moderni käsitys lapsuudesta oli syn-

tynyt. John R. Gillis puolestaan jäljitti modernin nuoruuden syntyajan-

kohtaa teoksessaan Youth and History (1974).20

Teosten välillä on eroja erityisesti siinä, miten modernin murros ajoi-

tettiin, millaisia syy-yhteyksiä muutosten taustalla hahmotettiin olevan

ja miten muutosten nähtiin koskettavan eri yhteiskuntaluokkia. Yhteistä

oli kuitenkin tapa hahmottaa lapsuuden historia Ariès’n tavoin nimen-

omaan muutosprosessina ja korostaa erityisesti esimodernin ja moder-

nin yhteiskunnan välistä eroa. Siinä missä Centuries of Childhood -teok-

sen on todettu pohjavireeltään romantisoivan keskiajan yhteisöllistä

kulttuuria ja suhtautuvan pessimistisesti moderniin perhekäsitykseen,

oli 1970-luvun lapsuuden historian perussävy kuitenkin vastakkainen.21

Psykohistorioitsija Lloyd deMause (1974) avaa artikkelinsa The Evolution

of Childhood kuuluisalla lauseella: ”Lapsuuden historia on painajainen,

josta olemme vasta alkaneet herätä”

. Edward Shorter puolestaan totesi,

että ”hyvä äitiys on modernisaation tuottama keksintö”

. Näissä teok-

sissa lapsuuden historia näyttäytyi edistyskertomuksena, jossa edettiin

varhaisten kulttuurien primitiivisestä kaltoinkohtelusta ja tunnekylmyy-

destä kohti valistuneempaa aikaa, ja päätepisteenä oli nykyhetki, jossa

suun ja History from below -liikkeeseen myös esim. Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi 2019, Maza

2020 ja Sandin 2020.

20 Gillis 1974; ks. myös Mitterauer 1992.

21 Ks. myös Cunningham 2021, 6–7; Pollock 1983, 32.

22 DeMause 1974, 1: ”The History of childhood is a nightmare from which we have only recently begun

to awaken. The Further back in history one goes, the lower the level of child care, and the more likely

children are to be killed, abandoned, beaten, terrorized, and sexually abused.” DeMausen laaja, liki

satasivuinen artikkeli oli ilmestynyt jo edellisenä vuonna hänen perustamansa History of Childhood

Quarterly -journaalin avausnumerossa 1/1973 ja julkaistiin uudelleen kokoomateoksen avausartikkelina.

23 Shorter 1975, 11: ”Good mothering is an invention of modernization”.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    43

lapsuuden erityinen luonne ja lasten psykologiset tarpeet alettiin tun-

nistaa.

Useimmissa tutkimuksissa, jotka nostivat lapsuuden historiaa esiin

marginaaleista, lasten oman äänen voi jälkikäteen kuitenkin todeta jää-

neen vaimeaksi. Aikakauden tutkimukset perustuivat valtaosin lähde-

aineistoihin, joiden pohjalta menneisyyteen avautui kovin aikuiskes-

keinen näkökulma. Esimerkiksi Lawrence Stonen laaja ja yksityiskohtia

vilisevä teos perheen ja lapsuuden historiasta Englannissa perustui vai-

kuttavaan kokoelmaan mitä erilaisimpia aineistoja, joiden avulla muu-

tosta jäljitettiin: aineistoina oli käytetty uskonnollisia moraliteetteja,

tieteellisiä tekstejä, opaskirjallisuutta, kaunokirjallisuutta, näytelmiä

ja runoutta, elämäkertoja ja perhehistoriikkeja, kirjeenvaihtoa ja päivä-

kirjoja. Ääneen pääsivät kuitenkin aikuiset – vanhemmat, kirkonmiehet,

opettajat, losot ja poliitikot – sekä heidän tulkintansa lapsuuden ole-

muksesta ja kasvatuksen periaatteista.24

Sosiaalihistorioitsija Linda Pollock oli yksi ensimmäisistä tutkijoista,

jotka huomauttivat, että menneisyyden lapset näyttivät puuttuvan heistä

kirjoitetuista tulkinnoista. Pollock julkaisi vuonna 1983 provokatiivisesti

nimetyn teoksen ”Unohdetut lapset” (The Forgotten children. Parent-child

relations from 1500 to 1900). Pollockin teosta motivoi näkemys, että sii-

henastinen lapsuuden historia oli täynnä virheitä, väärinymmärryksiä

ja myyttejä, joiden purkamiseksi oli sekä tartuttava uudenlaisiin lähde-

aineistoihin että analysoitava niitä aiempaa huolellisemmin ja syste-

maattisemmin.25 Pollockin kritiikin polttopisteessä olivat nimenomaan

lähteisiin ja niiden käyttöön liittyvät kysymykset. Hän kritisoi aiempaa

tutkimusta sekä lähteiden valikoinnista että lähdekritiikin puutteesta:

opaskirjallisuuden oletettiin heijastavan mennyttä todellisuutta sellaise-

naan ja vauhdikkaatkin tulkinnat voitiin perustaa vain muutamiin anek-

doottimaisesti lainattuihin teksteihin.

Erityisesti Pollock kiinnitti huomiota ihmisten arjesta ja yksityiselä-

mästä kertovien henkilökohtaisten aineistojen kuten kirjeiden ja päivä-

kirjojen vähäiseen käyttöön. Tällaisten aineistojen systemaattisen luen-

24 Stone 1977, 759–781.

25 Pollock 1983, viii.

https://doi.org/10.21435/ht.288

44  

nan avulla olisi hänen mukaansa mahdollista päästä keskustelemaan

aatteiden ja ihanteiden lisäksi myös siitä, miten lapsia todellisuudessa oli

kohdeltu. Katkosten ja murrosten sijaan Pollock toivoi kiinnitettävän

huomiota myös lapsuuden historian pitkiin jatkuvuuksiin.

Jo aiemmin

perhehistorioitsija Michael Anderson oli esittänyt vastaavia lähdekriitti-

siä huomioita 1970-luvun suurten tulkintojen spekulatiivisuudesta

vuonna 1980 ilmestyneessä teoksessaan Approaches to the History of the

Western Family 1500–1914.27

Pollockin ja Andersonin kriittiset tulkinnat kertoivat muutoksista his-

toriantutkimuksen lähestymistavoissa ja tutkimusmenetelmissä. Sekä

Ariès että monet hänen 1970-luvun alun haastajansa edustivat aate- ja

kulttuurihistoriallisesti painottunutta tutkimusta, jossa painopiste oli

lapsuutta koskevissa ajattelutavoissa, asenteissa ja käsityksissä. Toisaalta

lapsuuskäsityksiin ja perheen sisäisten tunnesiteiden historiaan suun-

tautunut tutkimus oli löytänyt luontevan kumppanin nousevasta psyko-

historian tutkimuksesta. Lloyd deMausen lisäksi myös Edward Shorter

oli kiinnostunut tunteiden historiasta ja suuntautui myöhemmässä tut-

kimuksessaan psykiatrian ja lääketieteen historiaan. 1980-luvulle tul-

taessa painopiste kuitenkin siirtyi kohti sosiaalihistoriallista tutkimusta,

jossa mielenkiinto kohdistui ajattelutapojen sijaan menneisyyden lasten

ja nuorten konkreettisiin elinolosuhteisiin ja perherakenteeseen. Tutki-

musmenetelmistä korostui esimerkiksi demogranen väestötutkimus,

johon usein yhdistyivät kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät.28

Vaikka edellä käsitellyissä teoksissa käytetään käsitettä history of

childhood, moni niistä voitaisiin yhtä hyvin luokitella perhehistoriaksi.

Useimmissa teoksissa lapsuutta tarkasteltiin vahvasti perheen konteks-

tissa. Perhehistorian ja lapsuuden historian yhteenkietoutuneisuus nä-

kyy jo monien 1970–1980-lukujen tutkimusten otsikoissa, joissa lapsuu

26 Pollockin vaikutusvaltaiseksi muodostunut teos perustui hänen väitöskirjaansa ja sisälsi aiemman

lapsuuden historian tutkimuksen kriittisen katsauksen. Pollock 1983, 1–67. Pollockin teoksen mer-

kityksestä suunnannäyttäjänä ks. myös Cunningham 2021, 7–8; Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi

2019, 3.

27 Anderson 1980, 61–64.

28 Cunningham 2021, 7; King 2007, 374–375.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    45

den historia täsmentyy esimerkiksi modernin perheen

tai vanhempien

ja lasten välisten suhteiden30 historiaksi. Myös silloin, kun mielenkiin-

non kohteena olivat lapsiin kohdistuneet asenteet ja käsitykset, perhe

ymmärrettiin siis ikään kuin itsestään selvästi ensisijaiseksi kontekstiksi

tutkimukselle.

Vastaavasti lapsuuden historiaa pohtivat tai ainakin sivusivat tutki-

muksissaan monet perhehistorian keskeisiin nimiin kuuluvat tutkijat,

kuten Peter Laslett (1965; 1972; 1983), Alan Macfarlane (1985) tai David

Herlihy (1985). Aikansa johtava perhehistorioitsija Peter Laslett oli toi-

nen Cambridgen yliopiston yhteydessä vuonna 1964 aloittaneen Cam-

bridge Group for the History of Population and Social Structure -tutkimus-

keskittymän perustajista. Laajojen kvantioitavissa olevien aineistojen,

kuten veroluetteloiden, kirkonkirjojen ja muun kirkollisen ja maallisen

hallinnon rekisterien hyödyntämisen myötä perhehistoriasta muodos-

tuikin kvantitatiivisten historiantutkimuksen menetelmien edelläkävijä.

Esimerkiksi perhekonstituutiomenetelmän avulla tuotettiin uutta tietoa

avioliitoista, syntyvyydestä, kuolleisuudesta, perheiden koosta ja väestö-

rakenteessa tapahtuneista muutoksista. Huomion kohteena olivat erityi-

sesti eurooppalaisen perherakenteen muutokset, mutta perhehistoriaa

kirjoitettiin myös taloushistorian näkökulmasta.31 Onkin paikallaan ky-

syä, onko 1970–1980-lukujen historiantutkimuksessa mielekästä tehdä

lainkaan erottelua lapsuuden historian ja perhehistorian välillä. Näistä

kahdesta perhehistoria oli vahvempi tutkimustraditio, jonka sateen-

varjon alla lapsuuden historia kuitenkin versoi ja vahvistui.

Vahva side perhehistoriaan luonnehtii myös ensimmäisiä suomalai-

sia avauksia lapsuuden historiaan. Kuten myös Sari Katajala-Peltomaa ja

Ville Vuolanto ovat huomioineet, suomalaiseen keskusteluun kansain-

välisiä lapsuuden historian tulkintoja eivät tuoneet niinkään akateemiset

tutkimukset, vaan kirjailija Kaari Utrion populaari tietokirja Eevan tyttä-

29 Shorter 1975.

30 Pollock 1983.

31 Perhehistorian tutkimuksesta ks. esim. Laslett 2021 [1965]; Flandrin 1979; Houlbrooke 1984; Herlihy

1985; Macfarlane 1985; Anderson 1980; Hareven 2017 [1988]. Erityisesti kvantitatiivisesta tutkimuksesta

Laslett & Wall (toim.) 1972; Laslett 1983.

https://doi.org/10.21435/ht.288

46  

ret. Eurooppalaisen naisen, lapsen ja perheen historia (1984).32 Eevan tyttä-

ret ja sen pari vuotta myöhemmin ilmestynyt sisarteos, suomalaisten

naisten ja perheiden historiaan keskittynyt Kalevan tyttäret (1986) saa-

vuttivat suuren lukijasuosion. Kirjojen käynnistämä polemiikki naisten

asemasta ja naishistorian tutkimuksesta tunnetaan hyvin33. Vähemmälle

huomiolle on jäänyt se, että Utrion tulkinnat menneiden vuosisatojen

lasten kaltoinkohtelusta ja erityisesti tyttölasten alistetusta asemasta hei-

jastelivat 1970-luvun lapsuuden ja perhehistorian suuria linjoja ja osoit-

tivat hänen seuranneen ajankohtaista kansainvälistä tutkimusta. Eevan

tyttäret nivoi naistutkimuksen, perhehistorian ja lapsuuden historian

yhteen tavalla, joka ennakoi tulevaa: suomalaisessa lapsuuden historian

tutkimustraditiossa on huomionarvoista läheinen yhteys naishistoriaan,

jonka läpimurto akateemisessa historiantutkimuksessa tapahtui juuri

1980–1990-lukujen vaihteessa.34

Suomalaiselle lapsuuden historialle on ollut ominaista myös tutki-

muksen painottuminen lapsuuden instituutioihin, kuten koulutukseen

ja hyvinvointivaltion historiaan – teemoihin, jotka ovat olleet keskeisiä

myös naishistoriassa. Lapsuuden instituutioiden tutkimukselle suuntaa

viitoitti Lastensuojelun Keskusliiton 50-vuotisjuhlansa kunniaksi käyn-

nistämä tutkimushanke, jonka tuloksena valmistui vuonna 1987 massii-

vinen Suomen lastensuojelun historia. Kahden kokeneen sosiaalihistorioit-

sijan Panu Pulman ja Oiva Turpeisen tutkimus käsittelee suomalaisen

lastensuojelun historiaa laajasta perspektiivistä ja asettaa lapsiin koh-

distuneet toimenpiteet aikansa poliittiseen, valtiolliseen, taloudelliseen

ja väestöhistorialliseen kontekstiin. Teos koostuu kahdesta itsenäisestä

osasta: Pulman osuus Kerjuuluvasta perhekuntoutukseen kattaa sosiaa-

lihuollollisen lastensuojelun historian 1600-luvulta kirjoitushetken

nykyaikaan. Turpeisen osuudessa Lastensuojelu ja väestökehitys lapsuutta

32 Katajala-Peltomaa & Vuolanto 2013.

33 Haavikko 2021. Naishistorian tutkijat kritisoivat Utriota mm. naisten historian näkemisestä mustaval-

koisesti sorron historiana, Katainen 2005, 348. Kritiikki heijasteli ns. kurjuus- ja vahvuustutkimuksen

vastakkainasettelua 1980-luvun keskusteluissa. Kurjuustutkimuksella, jota Utrion katsottiin edustavan,

tarkoitettiin naisten alistusta korostavaa tutkimusta, kun taas vahvuustutkimus nosti esiin naisten

toimijuutta ja mahdollisuuksia. (Markkola & Östman 2014.)

34 Suomalaisesta naishistoriasta tarkemmin Tuomaala 2005; Markkola & Östman 2014; Kurvinen &

Matilainen 2021.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    47

puolestaan lähestytään väestöhistorian ja terveydenhuollon kehityksen

näkökulmista.35

Vaikka teoksen esipuheessa todetaan, että ”lapsuuden historia, johon

liittyy monenlaisia myyttejä ja jota tässä teoksessa ei ole tarkasteltu,

odottaa tähänastista konkreettisempaa kysymyksenasettelua ja tutki-

musta

”, teosta voi monessa mielessä pitää kotimaisen 1980-luvun

akateemisen lapsuuden historian pääteoksena. Siinä näkyvät selkeästi

kirjoitusajankohdan painotukset, kuten sosiaalihistorian ja demogra-

sen tutkimuksen perinteet, sekä tilastollisten tutkimusmenetelmien

35 Pulma 1987; Turpeinen 1987.

36 Pulma & Turpeinen 1987, 3.

Kuva 2. Suomalainen lapsuuden historia versoi 1980–1990-luvuilla perhehistorian

tutkimustradition alla läheisessä yhteydessä naishistorian kysymyksenasetteluihin

ja lähestymistapoihin. Tutkimuksessa nousivat esille muun muassa yhteiskunnalli-

set ja alueelliset erot lapsuuskokemusten muovaajina. Kuvassa työläisäiti ja viisi

lasta kuvattuna asunnossaan Helsingissä joulukuussa 1910. Kuva: Työväen Arkisto,

Asuntokysymys-kokoelma.

https://doi.org/10.21435/ht.288

48  

hyödyntäminen, mutta siihen sisältyy myös avauksia aatehistorian ja

naishistorian suuntiin. Suomalaisen lapsuuden historia ei myöskään

näyttäydy teoksessa yksiäänisenä kertomuksena, vaan Pulma ja Turpei-

nen kiinnittävät analyyseissaan huomiota erityisesti sosiaalisiin ja alu-

eellisiin eroihin. Teosta luetaan edelleen alan perusteoksena37.

Konstruktivistisen lapsuuden historian vaihe

Children are and must be seen as active in the construction and

determination of their own social lives, the lives of those around

them and of the societies in which they live. Children are not just

the passive subjects of social structures and processes.38

Yhteiskuntatieteellisessä lapsuudentutkimuksessa 1990-luku käynnistyi

ryminällä. Toisen maailmansodan jälkeisessä tutkimuksessa lapset oli-

vat olleet marginaalinen tutkimuskohde, jota oli käsitelty lähinnä so-

sialisaation ja perhetutkimuksen näkökulmista. Lapsiin kohdistuvaa

tutkimusta hallitsivat psykologiaan, biologiaan ja lääketieteeseen kiinnit-

tyneet teoriat, joissa lapsuus ymmärrettiin ennen kaikkea biologisena

ikäkautena.39

1970-luvulta lähtien kasvanut kritiikki puhkesi täyteen kukkaan

Allison Jamesin ja Alan Proutin ohjelmallisessa tekstissä A New

Paradigm for the Sociology of Childhood? Provenance, Promise and Prob-

lems (1990). Siinä James ja Prout hahmottelivat vaihtoehtoisen lapsuu-

den tutkimuksen paradigman: uuden lapsuuden sosiologian. Ohjelman

ensimmäisenä lähtökohtana oli ymmärtää lapsuus sosiaaliseksi

konstruktioksi. Siitä seurasi, että lapsuutta ei voinut tutkia erillään niistä

sosiaalisista ja kulttuurisista tekijöistä, jotka kussakin ajassa lapsuutta

muokkasivat – esimerkiksi luokasta, sukupuolesta tai etnisestä taustasta.

Kolmanneksi lapset tuli hyväksyä arvokkaaksi tutkimuskohteeksi omana

37 Ks. esim. Malinen, Hytönen & Oksanen 2017; Harrikari 2019, 16.

38 James & Prout 1990, 8.

39 James, Jenks & Prout 1998, 4–5; Kehily 2004; Prout 2005, 1.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    49

itsenään, riippumatta aikuismaailmasta käsin määrittyneistä näkökul-

mista ja huolenaiheista. Lisäksi tutkimuksessa piti huomioida lasten

oma toimijuus: he eivät olleet vain rakenteiden ja prosessien passiivisia

kohteita, vaan vaikuttivat omalla toiminnallaan aktiivisesti siihen, mil-

laiseksi lapsuus kussakin hetkessä muotoutui.40

Historiantutkimus oli näkyvästi läsnä konstruktivistista lapsuus-

käsitystä ja uuden lapsuudentutkimuksen suuntaviivoja hahmotelleissa

teksteissä. Viimeistään tässä vaiheessa sementoitiin Ariès’n asema lap-

suudentutkimuksen kaanonissa, mutta myös muita tutkimuksia siitä,

miten lapsuuskäsitykset olivat historian saatossa muuttuneet, hyödyn-

nettiin monitieteisesti.

Historiantutkimuksen merkityksen voi jälkikä-

teen nähdä olleen ennen kaikkea siinä, että se havainnollisti lähitieteille,

mitä lapsuuden analysoiminen sosiaalisesti ja historiallisesti rakentu-

neena käsitteenä tarkoitti käytännössä.

Kaiken kaikkiaan 1990-luku merkitsi konstruktivististen näkökul-

mien läpimurtoa humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa.

Niin kutsutun lingvistisen tai kulttuurisen käänteen myötä historian-

tutkimus liikkui tieteenalana kohti aiempaa läheisempää vuorovaiku-

tusta kulttuurintutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden kanssa. Historian

suurten kertomusten ja rakenteellisten selitysmallien rinnalle nousivat

näkökulmat, jotka ottivat lähtökohdakseen menneisyyden moninaisuu-

den – ja samalla monitulkintaisuuden.42 Lapsuuden sosiaalista ja kult-

tuurista konstruoituneisuutta painottanut näkökulma lankesi siis he-

delmälliseen maaperään, koska historiantutkimuksen sisällä trendi vei

samaan suuntaan. Erityisesti Jamesin ja Proutin muotoileman ohjelman

toinen kohta, jonka mukaan lapsuuden tutkimuksessa tuli huomioida

sukupuolen ja luokan kaltaisten sosiaalisten tekijöiden merkitys, vastasi

40 James & Prout 1990. Ks. myös Alanen 1988; James, Jenks & Prout 1998.

41 Jamesin ja Proutin toimittamassa klassikkokoelmassa Childhood. Contemporary Issues in the Sociological

Studies of Childhood (1990; uudistetut laitokset 1997 & 2015) historiantutkimuksen osuudesta vastasi

brittiläinen historioitsija Harry Hendrick, joka esiintyi muissakin lapsuudentutkimuksen monitieteisis-

sä kokoelmissa (ks. Hendrick 2001; Hendrick 2009; Smith & Greene 2014, 119–128). Mary Jane Kehilyn

toimittamassa lapsuudentutkimuksen johdantoteoksessa (2004) historiantutkimukselle on omistettu

oma osionsa, samoin lapsuudentutkimuksen ensimmäisessä Handbook-tyyppisessä yleisteoksessa

(Qvortrup ja muut [toim.] 2009).

42 Ks. esim. Handley, McWilliam & Noakes 2018; Burke 2012; Peltonen 2004.

https://doi.org/10.21435/ht.288

50  

suoraan sosiaalihistoriallisen lapsuuden historian vaatimukseen tutkit-

tavan ilmiön huolellisesta kontekstoinnista.

Konstruktivistista lähestymistapaa ja terävämpää teoreettista otetta

lapsuuden historiaan peräänkuuluttivat muun muassa Ludmilla

Jordanova ja Carolyn Steedman.

He kiinnittivät huomiota siihen,

miten vaikeaa – ellei mahdotonta – historiantutkimuksen oli tavoittaa

menneisyyden toimijoiden autenttista kokemusta eri tavoin välittynei-

den ja suodattuneiden aineistojen ja historiallisten kerrosten takaa.

Steedmanin (1994) ja Hugh Cunninghamin (1991) teokset lapsuuteen

latautuneiden kulttuuristen merkitysten historiasta osoittivat, miten lap-

suudesta oli erityisesti 1800-luvulta lähtien rakentunut länsimaisessa

kulttuurissa romantisoitu käsitys: lapsuus oli alkanut symboloida viatto-

muutta, aitoutta ja haavoittuvuutta – jotain, jota aikuisten tuli suojella

ja varjella.

Teokset viitoittivat tietä diskursiiviselle tutkimukselle, jossa

lingvistisen käänteen asettama haaste otettiin vakavasti ja huomiota

kiinnitettiin representaatioiden ja narratiivien voimaan45.

Jordanova muistutti myös, että koska lapsuus oli nykykulttuurissa

latautunut käsite, johon sisältyi voimakkaita oletuksia muun muassa

viattomuudesta ja suojelun tarpeesta, se oli tutkimusaiheena myös sen-

sitiivinen ja tunteita herättävä. Varovaisuutta vaadittiin hänen mukaansa

myös tutkijoilta, jotka olivat alttiita projisoimaan menneisyyteen omia

ennakkokäsityksiään. Sellainen tuotti menneisyyttä sekä romantisoivia

että yliampuvasti kauhistelevia tulkintoja.46

Hugh Cunningham ja Colin Heywood, kaksi 1990–2000-lukujen

siteeratuimpiin lapsuuden historian tutkijoihin kuuluvaa historioitsijaa,

joiden teokset kuuluvat uudistettuina laitoksina edelleen monen yliopis-

ton opetusohjelmaan, kiinnittivät huomiota lapsuuden historian tutki-

muskohteen kahtiajakoisuuteen. Molemmat alleviivasivat käsitteellistä

eroa sen välillä, puhutaanko lasten historiasta vai lapsuuden historiasta

– ovatko tutkimuskohteena menneisyyden lapset ja heidän elämänsä, vai

43 Jordanova 1991; Steedman, Urwin & Walkerdine (toim.) 1986; Steedman 1990; Steedman 1994.

44 Cunningham 1991; Steedman 1994.

45 Vehkalahti 2016. Diskursiivisesta tutkimuksesta ks. tarkemmin esim. Merivirta tässä teoksessa.

46 Jordanova 1991.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    51

asettuvatko tutkimuksen kohteeksi lapsuuteen liittyvät abstraktit ideat

ja käsitykset, aikuislähtöiset representaatiot, ideologiat, lait, lapsuuden

hallinta ja instituutiot. Kuten Cunningham toteaa teoksessaan Children

and Childhood in Western Society since 1500 (1995), historiantutkijan ”on

monin verroin helpompaa kirjoittaa lapsuuden kuin lasten historiaa”47.

Lapsuudesta kulttuurisena ja sosiaalisena ilmiönä kiinnostuneella tut-

kijalla on käytettävinään mielin määrin lähdeaineistoa menneiltä vuosi-

sadoilta. Lasten omista kokemuksista kiinnostunut tutkija taas joutuu

painimaan usein ylitsepääsemättömien lähdeongelmien kanssa.

Colin Heywood kiinnitti teoksensa History of Childhood (2001) tiiviisti

1990-luvun uuden lapsuuden sosiologian keskusteluihin. Hän pohti,

millaisia mahdollisuuksia uusi lapsilähtöinen näkökulma avaisi lapsuu-

den historian tutkimukselle, jonka oma historia oli vielä kovin lyhyt.

Heywood huomioi myös konstruktivistiseen lähestymistapaan mahdol-

lisesti liittyvät riskit. Jos tutkimuksessa otettiin annettuna lähtökohta-

na se, että eri aikoina ja erilaisissa kulttuureissa lapsuus ymmärrettiin

eri tavoin, eikö vaarana ollut, ettei tutkimus pystynyt ottamaan kantaa

esimerkiksi lapsenmurhien tai lapsiprostituution kaltaisiin, nyky-

yhteiskunnassa tuomittavina pidettäviin ilmiöihin? Voiko käydä niin,

että lapsuutta koskeviin diskursseihin keskittyessään tutkimus tulisi

ohittaneeksi menneisyyden todellisten lasten ja nuorten kokemukset,

esimerkiksi heidän kokemansa kärsimyksen ja kivun?48 Sama kritiikki

konstruktivistista teoriaa ja diskurssianalyyttisia tutkimuksia kohtaan on

sittemmin toistettu useissa yhteyksissä.49

Näytti siis siltä, että konstruktivistisen lapsuuskäsityksen lähtökohdak-

seen ottavaan historiantutkimukseen sisältyi paradoksaalinen ongelma:

yhtäältä konstruktivistiset periaatteet nostivat esiin lasten toimijuutta,

toisaalta taas painoivat sitä taka-alalle huomion kiinnittyessä lapsuu-

47 ”It is in many ways much easier to write a history of childhood than of children”, Cunningham 1995,

1 (uudistetut laitokset 2005 & 2021). Vrt. Heywood 2001.

48 Heywood 2001, 5 (uudistettu laitos 2018). Vrt. myös Gittins 1998. Omassa yleisesityksessään Heywood

(2001) ratkaisi ongelman jakamalla teoksen kronologisen aikakausijaon sijaan kolmeen temaattiseen

kokonaisuuteen: 1) lapsuuskäsitysten historiaa käsittelevään osaan, 2) lapsia ja heidän suhteitaan

vanhempiin ja vertaisiin käsittelevään osaan sekä 3) lapsuuteen liittyviä instituutioita (esim. työelämä,

koulutus, terveydenhuolto) käsittelevään osaan.

49 Esim. Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi 2019, 7.

https://doi.org/10.21435/ht.288

52  

den hallintaan ja diskursseihin. Kuten Cunningham ja Heywoodkin

toivat esiin, kyse ei kuitenkaan ole kahdesta kokonaan toisistaan riippu-

mattomasta ilmiöstä. Lapsuutta koskevat representaatiot vaikuttivat ”to-

dellisiin” lapsiin ja heidän elämäänsä, ja toisin päin: ”todelliset” lapset

vaikuttivat lapsuudesta esitettyihin tulkintoihin. Lasten historiaa oli

vaikea tutkia erillään heitä koskevien käsitysten ja instituutioiden histo-

riasta.

Käytännössä lasten ja lapsuuden historia näyttävätkin kulkevan käsi

kädessä 1990–2000-lukujen tutkimuksessa. Hyvä esimerkki tästä on

suomalaisen lapsuuden historian uranuurtajiin kuuluvan Pirjo Markko-

lan väitöskirja Työläiskodin synty (1994), joka käsittelee tamperelaisten

työläisperheiden elämää teollistumisen murroksessa, mutta myös työ-

väestön perhe-elämään kohdistuneita erilaisia toimenpiteitä, valista-

misprojekteja ja poliittisia päämääriä. Markkola tuo teoksessaan esille,

miten 1800–1900-lukujen vaihteen Suomessa keskusteltiin ulkomaisia

keskusteluja seuraten ikään kuin ennakoiden monia teollistumiseen ja

kaupungistumiseen liitettyjä huolenaiheita, jotka eivät olisi Suomessa

olleet ajankohtaisiakaan. Markkola toteaa, että vaikka keskustelulla ei

välttämättä ollut paljoakaan tekemistä todellisten lasten ja perheiden

kanssa, ongelmakeskeisellä keskustelulla oli huomattava ja konkreetti-

nen vaikutus heidän elämäänsä. Keskustelun seurauksena perustettiin

esimerkiksi työhuoneita ja lastenseimiä, ja järjestettiin kotitalous-

koulutusta perheenäideille. Monilla tuolloin luoduilla käytännöillä oli

kauaskantoisia yhteiskuntapoliittisia seurauksia.50

Markkolan väitöstutkimuksessa yhdistyivät perhehistorian, naishisto-

rian ja lapsuuden historian näkökulmat tavalla, jota voi pitää laajem-

minkin ominaisena suomalaiselle 1990–2000-lukujen historiantutki-

mukselle. Samat tutkijat, joiden mielenkiinto kohdistui naishistoriaan,

käsittelivät tutkimuksessaan myös perheen ja lapsuuden historiaa.

Suomalaista lapsuuden historiaa kirjoitettiin 1990-luvulla osana nais-

historiaa, jonka teemat liittyivät erityisesti naisten asemaan, työhön ja

50 Markkola 1994, 30–38, 230–321.

51 Suomalaisesta naishistoriasta tarkemmin Tuomaala 2005; Markkola & Östman 2014; Kurvinen &

Matilainen 2021. Ks. myös Tuomaala 2011.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    53

järjestäytymiseen sekä moderniin kansalliseen politiikkaan ja sen insti-

tutionaaliseen kehitykseen. Vastaavasti naishistorian ja lapsuuden histo-

rian risteyskohtaan asettui toisen tamperelaisen historioitsijan, Mervi

Kaarnisen väitöskirja Nykyajan tytöt (1995), jossa hän pohti, miten

koulutus muovasi sukupuolten ja yhteiskuntaluokkien välisiä suhteita

1920–1930-lukujen Suomessa. Samoin kuin Markkolan, myös Kaarni-

sen tutkimuksessa tutkimuskohteena olivat sekä todelliset tytöt että ai-

kakauden lehtikeskusteluissa luodut mielikuvat ja huolenaiheet, kuten

paheellisen jazztytön hahmo. Kaarnisen tutkimusta voi pitää suomalai-

sittain tärkeänä päänavauksena, sillä hänen mielenkiintonsa kohdistui

nuoruuteen, aikuisuuden ja lapsuuden väliseen ajanjaksoon, joka eriytyi

omaksi ikävaiheekseen 1900-luvun alussa koulutuksen ja vapaa-ajan

lisääntymisen myötä.

2000-luvun puolivälissä renessanssin historian tutkija, professori

Margaret L. King arvioi, että uudet kunnianhimoiset tulkinnat olivat hä-

vinneet lapsuuden historiasta. Hän kutsui 1980-luvun puoliväliin ulottu-

nutta ajanjaksoa lapsuuden historian herooiseksi, suurten tulkintojen

kaudeksi, ja sen jälkeistä aikaa ”lling in” -kaudeksi, jolloin tutkimus oli

tyytynyt paikkaamaan aiemman tutkimuksen aukkoja.52 Kehityksen voi

kuitenkin nähdä myös toisin: lapsuuden historian tutkimuksen laajentu-

misena ja valtavirtaistumisena. Kentän laajentuessa myös näkökulmien

ja menetelmien kirjo moninaistui. Yhden suuren kertomuksen sijaan

1990–2000-lukujen tutkimuksessa korostuu monitulkintaisuus ja huo-

mion kiinnittäminen lasten ja nuorten välisiin eroihin: erityisesti so-

siaaliluokan, talouden, etnisen taustan ja sukupuolen kaltaisten tekijöi-

den merkitystä lapsuutta määrittävinä tekijöinä nostettiin esille useissa

tutkimuksissa.53 Näin oli myös suomalaistutkijoiden, kuten Markkolan,

52 King 2007.

53 Yhteiskuntaluokan merkitystä nostivat esille esim. Hugh Cunningham (1991) ja Anna Davin (1996)

tutkimuksissaan työväenluokkaisesta lapsuudesta ja köyhyydestä. Lapsityön historiasta muodostui

yksi 1990–2000-lukujen tutkimuksen painopistealueista (mm. de Coninck-Smith, Sandin & Schrumpf

[toim.] 1997; Rahikainen 2004; Hindman [toim.] 2009). Nais- ja sukupuolihistorialliselle näkökul-

malle avasivat tietä mm. Carol Dyhouse (1981) ja Carolyn Steedman (1994; Steedman, Urwin &

Walkerdine [toim.] 1986). Viviana Zelizer (1985) yhdisti innovatiivisesti talous- ja kulttuurihistorian.

Ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden tutkimuksen nousu humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutki-

muksessa näkyi myös lapsuuden historiassa (esim. Jackson 1999; Rousseau [toim.] 2007).

https://doi.org/10.21435/ht.288

54  

Kaarnisen tai lasten tekemän työn historiaan erikoistuneen sosiaalihis-

torioitsija Marjatta Rahikaisen

tutkimuksissa, joiden maalaama kuva

modernin lapsuuden historiasta Suomessa on monivärinen. Sitä sävyt-

tivät poliittiset ja taloudelliset jännitteet sekä erityisesti luokkaan ja su-

kupuoleen kytkeytyneet eronteot.

Tutkimuksen runsastuminen näkyi jo 1990-luvun alussa julkaistussa

kokoomateoksessa Children in Historical and Comparative Perspective: An

International Handbook and Research Guide (1991), jossa lapsuuden his-

toriaa otettiin haltuun sekä periodisoiden että kansallisiin kokonaisuuk-

siin jakaen. Kokoelmassa tehtiin kiinnostava avaus myös länsimaisen

kulttuuripiirin ulkopuolelle. Tähän saakka lapsuuden historian tutkimus

oli merkinnyt nimenomaan eurooppalaisen tai länsimaisen lapsuuden

historiaa

. Kansalliset kokonaisuudet puolestaan kertovat siitä, miten

tutkimus oli eri maissa lähtenyt versomaan eri suuntiin ja painopisteet

olivat muotoutuneet erilaisiksi. Teoksen toimittajat N. Ray Hiner ja

Joseph M. Hawes arvioivat näkökulmien moninaisuuden olevan nuoren

tutkimusalan vahvuus: mikään yksittäinen suuntaus ei kahlinnut alan

kehitystä, vaan tutkimus pysyi elinvoimaisena hakiessaan vaikutteita eri

suunnilta. Perhe- ja väestöhistorian lisäksi Hiner ja Hawes noteerasivat

muun muassa naishistorian, kasvatuksen historian, työväen historian,

tieteen historian, taidehistorian, folkloristiikan, uskontotieteen, kirjalli-

suustieteen, antropologian ja sosiologian vaikutteet.56

Moninaisuutta sekä monitieteisen keskusteluyhteyden merkitystä

painotti myös amerikkalaisen lapsuuden historian näkyvimpiin vaikutta-

jiin kuuluva Paula S. Fass ensimmäisen lapsuuden historiaan erikoistu-

neen journaalin, Journal of the History of Childhood and Youth, ilmestyes-

sä vuoden 2008 alussa.

Journaalin perustaminen oli itsessään vahva

osoitus paitsi tutkimusalan ekspansiosta myös sen itsenäistymisestä.

Journaalin taustalla oli erityisesti historiatieteiden alalla tehtävän lap

suuden ja nuoruuden tutkimuksen edistäjänä proloitunut SHCY The

54 Ks. esim. Rahikainen 2004.

55 Lapsuuden historian keskittymisestä länsimaihin ks. tarkemmin Stearns 2006; Morrison 2012.

56 Hiner & Hawes 1991.

57 Fass 2008.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    55

Society for the History of Children and Youth, joka oli perustettu vuonna

2001. Muutamaa vuotta myöhemmin (2007) perustettiin vanhemman

ajan lapsuuden historiaan ja arkeologiseen tutkimukseen proloitunut

Society for Studies of Childhood in the Past, joka alkoi julkaista niin ikään

omaa journaaliaan Childhood in the Past. Kansainvälisen yhteistyön li-

sääntyminen ja pyrkimys institutionaalisten rakenteiden vahvistamiseen

näkyi 2000-luvulla konferenssi- ja julkaisutoiminnan vilkastumisena.58

Tutkimuskentän laajentuessa sille muodostui entistä enemmän vah-

voja tutkimuksellisia painopistealueita ja traditiot eriytyivät.

Kenttä

alkoi myös hajautua niin, että kaikkia trendejä on mahdotonta vangi-

ta yhteen katsaukseen. Toimittamansa kokoomateoksen The Routledge

History of Childhood in the Western World (2013) johdannossa Paula S.

Fass ehdottikin, että olisi jo vihdoin aika jättää Ariès’n tulkintoihin liitty-

vät kinat taakse. Lapsuuden historia oli kasvanut ulos lapsenkengistään

eikä ollut enää palautettavissa yhteen ainoaan tutkimusjuonteeseen.60

Kohti lasten toimijuutta painottavaa tutkimusta

Lasten ja nuorten historian tutkimuksessa on ollut yksi ongelma ylitse

muiden kautta vuosikymmenten: millaisista lähdeaineistoista käsin

menneisyyden lasten kokemus voitaisiin tavoittaa? Vuonna 1983 Linda

Pollock otsikoi yhden luvuistaan ”Is a history of childhood possible?”

58 Sekä SHCY The Society for the History of Children and Youth (https://www.shcy.org/) että Society for

Studies of Childhood in the Past (https://sscip.org.uk/) järjestävät säännöllistä konferenssitoimintaa.

Kansainvälisten tieteellisten seurojen perustamien vertaisarvioitujen journaalien lisäksi julkaisutoimin-

nan ekspansio näkyy monograoiden kustannustoiminnassa. Palgrave Macmillan perusti vuonna 2007

julkaisusarjan Palgrave Studies in the History of Childhood (toim. Rousseau & Brockliss, 2007–2021),

joka on julkaissut 25 nimikettä (1.9.2021). Routledgen kilpailevassa sarjassa Studies in Childhood, 1700

to the Present (toim. Nelson, 2011–2021) on ilmestynyt 40 nimikettä (1.9.2021).

59 Hyvän läpileikkauksen teemojen runsauteen tarjoaa Paula S. Fassin toimittama massiivinen

Encyclopedia of Children and Childhood in Histor y and Society, joka ilmestyi kolmena niteenä vuosi-

na 2003–2004 ja joka sisältää 445 lyhyttä artikkelia 300 tutkijalta. Niin ikään Fassin toimittama The

Routledge History of Childhood in the Western World (2013) kokosi muutamaa vuotta myöhemmin yh-

teen siihenastisen lapsuuden historian päätutkimusalat.

60 Fass 2013, 1.

61 Pollock 1983, 65.

https://doi.org/10.21435/ht.288

56  

Niin Pollockille kuin hänen seuraajilleen vastaus on lopulta ollut positii-

vinen: lasten historiaa on mahdollista tutkia. Keskustelua lähdeaineisto-

jen niukkuudesta, vinoutuneisuudesta ja tulkinnallisuudesta on kuiten-

kin jatkettu – ja jatketaan edelleen – lukemattomissa oppikirjoissa,

metodiartikkeleissa ja väitöstutkimuksissa.62 Toisin kuin nykyhetkessä

operoiva lapsuudentutkija, joka voi tuottaa uutta aineistoa lapsilähtöisin

menetelmin ja omasta tutkimusasetelmastaan käsin, historioitsija on

viime kädessä menneisyydestä säilyneiden, usein kovin fragmentaaris-

ten lähteiden armoilla. Lasten ja nuorten itsensä tuottamia aineistoja

on säilynyt hyvin niukasti, tyypillisesti sitä niukemmin, mitä kauemmas

taaksepäin ajassa edetään. Lisäksi esimerkiksi kirjeiden, päiväkirjojen

tai piirrosten kaltaiset lähteet painottuvat ylempiin yhteiskuntaryhmiin,

kun taas kansan lasten elämästä on jäänyt vain vähäisiä jälkiä. Toisaalta

on myös huomautettu, että samankaltaiset lähdeongelmat koskettavat

itse asiassa valtaosaa History from below -liikkeestä versoneista niin sa-

notuista uusista historioista.

2000-luvun alussa uuden lapsuudentutkimuksen lähestymistavoista

ammentava tutkimus kritisoi lasten oman äänen ja toimijuuden jääneen

heitä koskevassa historiantutkimuksessa aikuisnäkökulmien alle. Kirjal-

listen lähteiden rajoittuneisuuden nähtiin ohjanneen tutkijoita aikuisten

tuottamiin asiakirjalähteisiin, jotka puolestaan johdattivat instituutiokes-

keisiin kysymyksenasetteluihin.

Arkistoituihin asiakirja-aineistoihin ja

hallinnollisiin lähteisiin nojaavassa tutkimuksessa lapsuutta tyypillisesti

tarkasteltiin sosialisaation näkökulmasta, jolloin se näyttäytyi helposti

vain välivaiheena matkalla aikuisuuteen:

Hallinnollisiin ja kirjallisiin lähteisiin lapset on kirjattu useimmi-

ten vallan kohteina. Myös tutkimuksessa painopiste on pysynyt

ensisijaisesti aikuisten – kasvattajien, opettajien, vanhempien,

virkamiesten ja kunnallisten luottamushenkilöiden – näkemyk-

62 Lapsuuden historian lähdeaineistoista ja niiden tulkintaan liittyvistä ongelmista ks. esim. Cunningham

1995, 1–2; Heywood 2001, 6; Hendrick 2008; Stearns 2008; Miller 2020.

63 Mm. Grosvenor 2007; Hawes & Hiner 2008. Ks. myös Sköld & Vehkalahti 2016; Musgrove, Pascoe

Leahy & Moruzi 2019.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    57

sissä, koululaitoksen ja peruskoulutuksen organisoinnissa sekä

kouluinstituution sosialisaatioprosesseissa. Lähtökohdat ovat olleet

kansallis-valtiollisia, instituutiolähtöisiä tai modernisaatiokeskei-

siä. Suomalaisen lapsuuden historia on ollut painotetusti kasva-

tuksen, kasvattajien tai perheen historiaa.64

Näin kuvasi suomalaisen lapsuuden historian tilaa Saara Tuomaala

vuonna 2004 ilmestyneessä väitöskirjassaan Työtätekevistä käsistä puh-

taiksi ja kirjoittaviksi: Suomalaisen oppivelvollisuuskoulun ja maalaislasten

kohtaaminen 1921–1939. Tuomaalan tutkimuksessa suomalaisen oppi-

velvollisuuskoulun alkuvaiheita 1920–1930-luvuilla pyrittiin katsomaan

uudesta näkökulmasta, koulunpenkillä istuneiden maalaislasten tasolta.

Tuomaalan väitöskirjaa voi pitää monitieteisyydessään uraauurtavana.

Hän kiinnitti tutkimuksensa muistitietotutkimuksen ja sukupuolentut-

kimuksen teorioihin ja käytti narratiivista analyysia vastaamaan lapsuu-

den historian akuuttiin haasteeseen: miten tuoda esiin menneisyyden

lasten ja nuorten toimijuus yhteiskunnan rakenteissa?

Tuomaala käy tutkimuksessaan tiivistä vuoropuhelua tuoreen poh-

joismaisen lapsuuden historian kanssa. Erityisesti Ruotsissa lapsuuden

historian tutkimus oli laajentunut 1990-luvun alusta lähtien. Esimer-

kiksi lapsuuden historian professori Bengt Sandinin tutkimusryhmissä

avattiin uusia näkökulmia pohjoismaisen hyvinvointivaltion historiaan.

Lastensuojelun ja koululaitoksen kaltaisten, lasten elämää raamittavien

instituutioiden historiaa kirjoitettiin uusiksi kokija- ja toimijanäkökul-

masta. Perspektiivin muutos valaisi hyvinvointivaltion historian uudella

tavoin. Kyse ei välttämättä ollutkaan suoraviivaisesta edistyskertomuk-

sesta, vaan myös vallankäytön ja hallinnan historiasta, jossa lapset ja

heidän perheensä olivat usein olleet esimerkiksi sosiaaliseen taustaan

perustuvien syrjivien käytäntöjen kohteena.65

Tärkeä tapa tuoda esiin menneisyyden lasten ja nuorten toimijuutta

on ollut sukupuolihistorian tutkimuksesta lainattu ”vastakarvaan lu-

64 Tuomaala 2004, 25.

65 Pohjoismaisesta tutkimuksesta ks. mm. Sandin 1986; Bergqvist ja muut (toim.) 1995; Sundkvist 1994;

Weiner 1995; de Coninck-Smith, Sandin & Schrumpf (toim.) 1997; Lind (toim.) 2007.

https://doi.org/10.21435/ht.288

58  

kemisen” metodi, jota myös Tuomaala sovelsi väitöstutkimuksessaan.

Vastakarvaan lukemisella tarkoitetaan, että esimerkiksi viranomaisarkis-

toja ja hallinnollisia asiakirjoja tarkastellaan lähdekriittisesti problema-

tisoiden ja analysoidaan tarkan lähiluvun keinoin. Näin voidaan purkaa

lähteiden laatijoiden asenteita ja paljastaa ääneen lausumattomia itses-

täänselvyyksiä. Lähilukuprosessin avulla voi olla mahdollista hahmottaa

Kuva 3. Monitieteisen lapsuudentutkimuksen nousun myötä myös historiantutki-

muksessa korostui pyrkimys tavoittaa lasten toimijuus ja kokemukset. Aiempaa

tutkimusta kritisoitiin keskittymisestä aikuisnäkökulmiin, hallinnollisiin lähtei-

siin ja instituutioihin, kuten koululaitokseen. Kuvassa poika hyppää korkeutta

kansakoulun pihalla vuonna 1963. Kuva: Valokuvaamo Varjus, Uudenkaupungin

museo.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    59

asiakirja-aineistoissa tyypillisesti melko passiivisina kohteina esiintyvien

lasten ja heidän perheidensä toiminnan rajoja ja mahdollisuuksia.66

Uusia aineistoja menneisyyden lapsuuteen etsittiin – ja löydettiin

– myös muualta kuin viranomaisarkistoista, mistä hyvä osoitus on sosio-

logi Sinikka Aapola-Karin ja historioitsija Mervi Kaarnisen toimittama

Nuoruuden vuosisata. Suomalaisen nuorison historia (2003)

. Sen sivuilla

maailmaa pyrittiin tarkastelemaan nuorten silmin ja lähdeaineistoina

käytettiin esimerkiksi populaarikulttuurin tuotteita, kuten elokuvia ja

mainontaa, kirjallisuutta tai nuorisojärjestöjen aineistoja – unohtamatta

kuitenkaan perinteisiä tilastollisia kuvaajia ja institutionaalisia lähteitä.

Teos kokosi yhteen laajan joukon eri alojen tutkijoita ja on toiminut

pitkään kotimaisena perusteoksena paitsi nuoruuden myös lapsuuden

historiasta kiinnostuneille lukijoille. Kansainvälisessä tutkimuksessa

2000-luku toi mukanaan uudenlaisen kiinnostuksen visuaalisten ja ma-

teriaalisten aineistojen mahdollisuuksiin sekä visuaalisiin tutkimusme-

netelmiin68. Kriittinen katse aiemman lapsuuden historian lähestymis-

tapoihin paljasti myös tutkimuksen keskittyneen länsimaisiin teemoihin

ja näkökulmiin. Yksi 2000–2010-lukujen näkyvimmistä trendeistä on-

kin ollut globaali lapsuuden historia.69

Pyrkimys kokemusten ja toimijuuden tavoittamiseen on näkynyt

myös muistitietoaineistoja hyödyntävän tutkimuksen kasvuna. Suomes-

sa muistitiedon, kuten haastattelujen tai kirjoitettujen muistojen, hyö-

dyntäminen oli ollut suhteellisen vähäistä 2000-luvun alkuun saakka

niin lapsuuden historiassa kuin laajemminkin historiantutkimukses-

. Lisäksi muistitietoa oli hyödynnetty pääosin kirjallista aineistoa

täydentävässä tai tutkimusta elävöittävässä roolissa. Saara Tuomaala

haastatteli väitöstutkimustaan varten 1920–1930-luvulla lapsuutensa

eläneitä ja pohti, miten haastatteluhetkellä eläkeikään ehtineet haastatel-

tavat muistivat kansakouluaikaansa ja millaisia merkityksiä he antoivat

66 Ks. esim. Weiner 1995, 11–12, 22–23; Tuomaala 2004, 43; Vehkalahti 2015. Ks. myös Laine-Frigren tässä

teoksessa.

67 Aapola & Kaarninen 2003.

68 Esim. Gutman & de Coninck-Smith (toim.) 2008.

69 Esim. Morrison (toim.) 2012; Pande 2012; Morrison 2015.

70 Ks. esim. Kalela 2006; Teräs 2011; Teräs & Koivunen 2017; Vehkalahti & Jouhki 2022.

https://doi.org/10.21435/ht.288

60  

lapsuuden kokemuksille jälkikäteen. Yhtäältä asiakirja-aineistoja vasta-

karvaan lukemalla ja toisaalta muistitietohaastattelujen narratiivisella

tulkinnalla Tuomaala nostikin esiin uusia näkökulmia aihepiiriin ja

ajanjaksoon, joita molempia sinänsä oli käsitelty runsaasti jo aikaisem-

massa historiantutkimuksessa. Esiin nousivat erityisesti kansakouluun

liittyneet ruumiilliset kokemukset ja sukupuolittuneet käytännöt, jotka

olivat painuneet haastateltavien muistiin.

Tuomaalan ohella muisti-

tietotutkimuksen aineistoja ja kriittisiä analyysimenetelmiä lapsuuden

historiaan toi etnologi Pirjo Korkiakangas väitöskirjallaan Muistoista ra-

kentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muiste-

lussa (1996). 2000–2020-lukujen tutkimuksessa muistiedon ei oleteta

avaavan suoraa tietä vaihtoehtoisiin menneisyyden tulkintoihin, vaan

huomiota kiinnitetään myös itse muistamiseen: miten muistoista kerro-

taan elämän eri vaiheissa, millaisia merkityksiä lapsuuden tapahtumille

annetaan ja millaisia jaettuja piirteitä muisteluun liittyy.72

Kuten Ville Vuolanto tuo esiin tähän kokoelmaan sisältyvässä luvus-

saan Toimijuus ja kokemus lapsuuden historiassa. Hieronymus, kokemus-

yhteisöt ja tutkijan katse, lasten ”äänen” tai ”kokemuksen” problemati-

soiminen ja toimijuuden käsitteen teoreettinen tarkentaminen ovat

muodostaneet 2000-luvulla yhden merkittävimmistä lapsuuden histo-

rian teoreettisista keskusteluista.73 Vuosituhannen vaihteen konstrukti-

vistinen lähdekritiikki herkisti tutkijoita pohtimaan, kenen ääni men-

neisyyden aineistoissa itse asiassa puhui: millaisista asioista on vaiettu,

keiden äänet dominoivat ja keiden ovat jääneet kuulumattomiin? Ling-

vististä käännettä seurannut tutkimus nosti esiin paitsi hegemoniset

lapsuuden diskurssit – kuten koululaitoksen historiallisen merkityksen

normaalin lapsuuden määrittelijänä – myös lapsuuden historian hiljai-

suudet ja eri väestöryhmien vaientamisen.

Saman konstruktivistisen kritiikin soveltaminen lasten ja nuorten

tuottamiin aineistoihin kuitenkin osoitti, että romanttista äänen antami-

71 Tuomaala 2004.

72 Esim. Vehkalahti & Jouhki 2022; Savolainen 2015; Malinen & Tamminen 2017; Jouhki 2020; Koivunen

2020. Ks. myös Jouhki tässä teoksessa.

73 Ks. myös Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi 2019; Gleason 2016.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    61

sen tavoitetta ei ollut mahdollista täyttää myöskään niiden avulla. Muun

muassa Carolyn Steedman toi esiin, että vaikka pyrkimys tavoittaa men-

neisyyden lasten ja nuorten itsensä ääni oli kunnioitettava, ei edes lasten

tuottamia aineistoja, kuten kirjeitä tai piirroksia, voinut pitää lähtökoh-

taisesti sen suorempana väylänä menneisyyden maailmaan kuin mitään

muitakaan aineistoja.

Myös lasten tuottamat aineistot ovat välittyneitä:

esimerkiksi lasten kirjeissä kuuluvat myös heidän vanhempiensa ja

opettajiensa ohjaus ja ajan tapakulttuurin vaatimukset, mikä tekee ai-

neistojen tulkinnasta haastavaa.

Tulkinta edellyttää sekä huolellista

lähdekritiikkiä että tutkimuskohteen tarkkaa kontekstointia, lasten toi-

minnan sijoittamista oman aikansa mahdollisuusraameihin.

2010–2020-lukujen lapsuuden historian suhdetta lasten ja nuorten

toimijuuteen luonnehtii eräänlainen paradoksaalisuus: halutaan löytää

menneisyyden lasten ja nuorten oma ääni – ja samaan aikaan ollaan tie-

toisia siitä, ettei autenttista ääntä tai kokemusta voida tavoittaa.76 Olipa

kyse aikuis- tai lapsilähtöisistä aineistoista, historiallinen tieto on aina

monin tavoin välittynyttä, kerrostunutta ja fragmentaarista eikä suoria

vastauksia ole löydettävissä. Kanadalainen historioitsija Mona Gleason

on käyttänyt osuvaa termiä ”agency trap” kuvaamaan toimijuuden käsit-

teeseen sisältyviä sudenkuoppia historiantutkimuksessa. Jos tutkija

ottaa lähtökohdakseen 2000-luvun käsityksen toimijuudesta, riskinä

Gleasonin mukaan on, että huomaamatta jäävät monet menneisyyden

lapsille keskeiset ilmaisun muodot, jotka eivät ilmennä toimijuutta sa-

massa mielessä kuin sen tänä päivänä ymmärrämme.

Toimijuuden

käsitteeseen liitetään usein oletus omaehtoisesta toiminnasta – jopa ai-

kuismaailman luomien rakenteiden vastustamisesta –, jolloin se näyttää

sulkevan ulkopuolelleen sellaisen lasten toiminnan, jota luonnehtii pi-

kemminkin mukautuminen kunkin ajan ja yhteiskunnan vaatimuksiin.

Huomiota on kiinnitetty myös siihen, että toimijuuden käsite kantaa

mukanaan länsimaisen valistuslosoan traditiota, jonka keskiössä on

74 Steedman 1994.

75 Vehkalahti 2009, xx–xxiii; Vehkalahti 2015.

76 Saman huomion tekevät Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi 2019.

77 Gleason 2016.

https://doi.org/10.21435/ht.288

62  

ajatus autonomisesta, rationaalisia päätöksiä tekevästä yksilöstä – ihan-

nemallista, jota vain harvat aikuisetkaan ovat täyttäneet78. Herääkin ky-

symys, johtaako toimijuuden korostaminen nurinkuriseen tilanteeseen,

jossa lapset nähdään arvokkaaksi tutkimuskohteeksi vasta silloin, kun

aikuismaisen toimijuuden kriteerit täyttyvät.

Syksyllä 2020 amerikkalainen historioitsija Sarah Maza räjäytti pan-

kin poleemisella katsauksellaan The Kids Aren’t All Right, jossa hän

kritisoi lapsuuden historian tutkijoita pakkomielteisestä keskittymises-

tä lasten toimijuuteen. Mazan mukaan yritykset kaivaa esiin lasten ja

nuorten omaa toimijuutta sieltäkin, mistä sitä ei ollut löydettävissä kuin

autonomisen toimijuuden määritelmiä kohtuuttomasti venyttämällä,

olivat johtaneet lapsuuden historian umpikujaan. Verrattuna muihin

1960-luvulla alkunsa saaneisiin niin sanottuihin uusiin historioihin

lapsuuden historia oli hänen mukaansa 2020-luvulle tultaessa edelleen

kovin marginaalinen ja aliarvostettu tutkimusala.79

Lasten toimijuuden korostaminen on eittämättä ollut 2000–2020-

lukujen lapsuuden historian näkyvimpiä painotuksia. Vaikka tässäkin

analyysissa päädyin nimeämään viimeisimmän vaiheen lasten toimi-

juutta painottavan tutkimuksen kaudeksi, ei kokonaiskuva ole kuiten-

kaan niin mustavalkoinen kuin Maza esittää. Lasten omia näkökulmia

tavoittelevan tutkimuksen rinnalla on jatkuvasti tehty runsaasti tutki-

musta lapsuutta koskevista aikuisdiskursseista ja lapsuuden instituu-

tioista. Myös monissa niistä tutkimuksissa, joissa fokus on ollut lähtö-

kohdista riippuen ”toimijuuden”, ”äänen” tai ”kokemuksen” tavoittami-

sen kysymyksissä, tutkimuskohteena olevat lapset ja heidän toiminta-

mahdollisuutensa on pyritty kontekstoimaan. Yhteiskuntatieteellisen

lapsuudentutkimuksen tarjoaman toimijuuden käsitteen kohdatessa

kritiikkiä esimerkiksi Karen Vallgårda, Kristine Alexander ja Stephanie

78 Ks. esim. Alexander 2015; Vallgårda, Alexander & Olsen 2015; Vallgårda, Alexander & Olsen 2018; toimi-

juuden käsitettä koskevasta keskustelusta ks. myös Thomas 2016; Pande 2020.Vastaavasti toimijuuden

käsite on kohdannut viime vuosina kritiikkiä ja otettu uudelleenmääriteltäväksi myös yhteiskuntatie-

teellisen lapsuudentutkimuksen sisällä, ks. esim. Oswell 2016; Oswell 2020.

79 Maza 2020, 1268. Kun otetaan huomioon yhtäältä tutkimusalan kasvu 2000-luvulla sekä toisaalta alan

sisällä käyty monipolvinen keskustelu juuri toimijuuden kysymyksistä, ei ole yllätys, että Maza kohtasi

vastalauseiden vyöryn. Ks. esim. Pande 2020; Sandin 2020; Mintz 2020.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    63

Olsen ovat muotoilleet oman vaihtoehtoisen käsitteensä, emotional

formulations, jolla he viittaavat kussakin ajassa vallitseviin tunneregii-

meihin tai -järjestelmiin ja lasten mahdollisuuksiin toimia niiden puit-

teissa.80

Lopuksi

Tässä luvussa on hahmotettu lapsuuden historian tutkimuksen neljä

kehitysvaihetta: lapsuuden historian syntyvaihe, sosiaalihistoriallisen

perhetutkimuksen vaihe, konstruktivistisen lapsuuden historian vaihe

sekä lasten toimijuutta painottavan tutkimuksen vaihe. 2020-luvun

lapsuuden historiassa on läsnä piirteitä kaikista neljästä, kuten tämän

teoksen seuraavissa, lapsuuden historian ajankohtaisia metodisia kysy-

myksiä esittelevissä luvuissa tulee esille. Monilla niistä keskusteluista,

jotka ovat ajankohtaisia tämän hetken tutkimuksessa, on pitkät, vuosi-

kymmenten taakse ulottuvat juuret.

Lapsuuden historian tutkimuksessa voi lisäksi hahmottaa kaksi vah-

vaa juonnetta, jotka ulottuvat läpi sen kuuden vuosikymmenen: kult-

tuurihistoriallisen ja sosiaalihistoriallisen tutkimuksen traditiot, joiden

välillä tutkimuksen painopiste on vaihdellut. Kulttuurihistorialliseksi

juonteeksi nimitän Ariès’n tutkimukseen juontavaa kiinnostusta lap-

suutta koskevien käsitysten ja ideoiden historiaan sekä lasten kulttuurin

(esimerkiksi leikin ja vapaa-ajan) ja lapsiin liittyvien kulttuurintuottei-

den (esimerkiksi lastenkirjallisuuden) historiaan. Sosiaalihistorialliseksi

juonteeksi nimitän tutkimusta, jossa on pyritty selvittämään eri aikoina

eläneiden lasten arkea ja elinolosuhteita esimerkiksi tilastollisen väestö-

historian tai mikrohistoriallisen arkistotutkimuksen keinoin. Käytetyt

lähdeaineistot ovat painottuneet tutkimusjuonteiden sisällä eri tavoin,

samoin itse tutkimuskohde on nähty hieman toisin. Lapsuuden historian

varhaisvuosien kulttuurihistoriallisesti painottuneiden pioneeritutki-

musten jälkeen painopiste siirtyi kohti sosiaalihistoriallisia kysymyksen-

80 Vallgårda, Alexander & Olsen 2015.

https://doi.org/10.21435/ht.288

64  

asetteluja, mutta palasi 1980–1990-luvun lingvistisen ja kulttuurisen

käänteen myötä kulttuurihistoriallisiin lähestymistapoihin. Vaikka

1990–2000-luvut voi perustellusti nähdä myös lapsuuden historiassa

konstruktivistisen tutkimuksen vahvana kautena81, eivät ”todelliset lap-

set” missään vaiheessa unohtuneet historiantutkimuksesta. Diskurssi-

analyysin rinnalla eli vahvana myös kiinnostus lasten ja nuorten konk-

reettisiin elinolosuhteisiin.

Tämä vuorokäynti, kulttuuri- ja sosiaalihistoriallisen tutkimuksen

juonteiden lomittuminen toisiinsa, näkyy myös 2010–2020-lukujen

lapsuuden historian painopisteissä, joista nostan lopuksi esiin kaksi esi-

merkkiä. Viime vuosina eniten huomiota niin julkisuudessa kuin poliit-

tisesti herättänyt tutkimusalue lapsuuden historiassa ovat olleet lasten

kaltoinkohteluun ja hyväksikäyttöön liittyvät tutkimukset. Australiassa

toteutettiin 1990-luvun puolivälissä runsaasti huomiota saanut tutkin-

ta aborginaalilasten huostaanotoista ja pakkosiirroista. Bringing Them

Home -raportista (1997) käynnistyi maailmanlaajuiseksi kasvanut liike,

jonka ansiosta vastaavia menneisyyden kipupisteitä on nostettu esiin

eri puolilla läntistä maailmaa. Alkuperäiskansoihin kuuluvien lasten

kaltoinkohtelu ja erottaminen perheistään ja kulttuuristaan ovat nous-

seet esille myös Kanadassa. Katolisissa maissa, kuten Ranskassa, kohua

on herättänyt kirkon instituutioiden sisällä tapahtunut laajamittainen

lasten hyväksikäyttö. Useissa maissa, niin myös Suomessa ja muissa

Pohjoismaissa, on selvitetty lastensuojelun piirissä tapahtunutta kaltoin-

kohtelua. Eri tavoin toteutetut totuuskomissiot tai selvitysryhmät ovat

kuulleet tuhansia kaltoinkohtelun ja hyväksikäytön uhreja eri puolilla

maailmaa ja nostaneet heidän kokemuksensa esille ja tunnustetuksi.82

Vaikka historiantutkijat eivät ole olleet keskeisesti mukana kaikissa

selvityksissä, ovat tutkinnat kokonaisuutena nostaneet lapsuuden histo-

rian yhteiskunnallisen merkityksen esiin aivan uudella tavalla. Kuten

81 Vrt. Burke 2012; Handley, William & Noakes 2018; Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi 2019.

82 Kansainvälisistä tutkinnoista eri alueilla ks. mm. Musgrove 2013; Swain 2014; Sköld & Swain (toim.)

2015; Bingham ja muut 2016. Suomessa historioitsija Pirjo Markkolan tutkimusryhmä toteutti so-

siaali- ja terveysministeriön asettamana valtakunnallisen lastensuojelun menneisyysselvityksen vuonna

2016, ks. Hytönen ja muut 2016. Samaan aikaan Marjo Laitala ja Vesa Puuronen selvittivät koulukotiin

sijoitettujen nuorten kaltoinkohtelukokemuksia, ks. Laitala & Puuronen 2016.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    65

australialainen lastensuojelun kolonialistista historiaa tutkinut Nell

Musgrove on painottanut, tutkimukset ovat tuoneet vastaansanomatto-

masti esille, miten suuri painoarvo lasten näkökulmilla ja toisaalta lap-

suuden historian tutkimuksella voi olla.83 Lapsuuden historian pitkässä

traditiossa kaltoinkohtelun ja seksuaalisen hyväksikäytön teemojen ko-

rostumista voi jossain määrin tulkita myös vastavetona konstruktivisti-

selle tutkimukselle: tutkimus alleviivaa, että historiantutkimuksessa ol-

laan aina tekemissä myös todellisten menneisyyden ihmisten ja heidän

ainutlaatuisten kokemustensa kanssa.

Lapsuuden historian kulttuurihistoriallisen juonteen voi puolestaan

nähdä jatkuvan erityisesti voimistuneena kiinnostuksena tunteiden his-

toriaan. Tunteiden historia on ollut viime vuosina historiantutkimuksen

sisällä yksi niistä tutkimussuunnista, jotka ovat tuottaneet uusia vastauk-

sia historiallisen kokemuksen käsitteellistämisen haasteeseen.84 Muun

muassa pitkän linjan lapsuuden historian tutkija Peter N. Stearns on kir-

joittanut häpeän historiasta sekä siitä, miten länsimainen lapsuuden his-

toria voidaan hahmottaa onnellisuuden historiana: 1900-luvun ihanne-

lapsi ei ollutkaan enää kuuliainen ja tottelevainen lapsi, vaan lapsi, joka

on onnellinen ja saa toteuttaa omaa lapseuttaan.

Hahmottaessaan

muutoksen taustalta 1700-luvulta lähtien tapahtuneen tunneregiimien

muutoksen Stearns palaa siis lapsuuden historian klassikkoaiheisiin,

mutta uudesta näkökulmasta. Tunteiden historian luoman käsitteistön,

kuten juuri tunneregiimin käsitteen avulla, on pyritty löytämään uusia

tapoja hahmottaa lasten ja nuorten toiminnan mahdollisuuksia.

Tutkimusalana lapsuuden historia on muotoutunut läheisessä vuoro-

puhelussa lähialoihin, erityisesti perhehistoriaan, väestöhistoriaan, nais-

ja sukupuolihistoriaan, sekä kasvatuksen ja koulutuksen historiaan.

Monitieteisen lapsuudentutkimuksen ja lapsuuden historian voi nähdä

tukeneen toisiaan monin tavoin. Yhtäältä varhainen lapsuuden histo-

rian tutkimus raivasi tietä konstruktivistisen lapsuuskäsityksen myö-

hemmälle läpimurrolle. Empiirisillä esimerkeillään historiantutkimus

83 Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi 2019.

84 Olsen 2017; Vallgårda, Alexander & Olsen 2015.

85 Stearns 2010; Stearns 2013.

https://doi.org/10.21435/ht.288

66  

tarjosi tukea uudelle lapsuudentutkimukselle sen vakiintumisvaiheessa

1990–2000-luvuilla. Toisaalta monitieteinen lapsuudentutkimus on

1990-luvulta lähtien antanut lapsuuden historialle merkittävää vetoapua.

Erityisesti keskustelut lasten toimijuuden ottamisesta vakavasti heitä

koskevassa tutkimuksessa sekä lapsilähtöisten tutkimusmenetelmien

kehittäminen ovat vaikuttaneet lapsuuden historian tutkimukseen.

Ehkä vielä vahvempaa vetoapua lapsuuden historia on kuitenkin saa

nut näkemyksestä, että lapset ovat arvokas ja tieteellisesti merkittävä tut-

kimuskohde itsessään, eivät pelkästään osana modernisoituvan perheen

tai sosialisaatio-instituutioiden historiaa. Lapsuuden historian viimeistä

kahta vuosikymmentä luonnehtiikin ennen kaikkea tutkimusalan va-

kiintuminen. Lapsuuteen liittyvät tutkimuskohteet eivät ole enää auto-

maattisesti marginaalisia ja uraauurtavia vaan aiheita muiden joukossa.



Aapola, Sinikka – Kaarninen, Mervi 2003: Näkökulmia suomalaisen nuoruuden ja nuorison

historiaan. Teoksessa Nuoruuden vuosisata. Suomalaisen nuorison historia. Toimittaneet

Sinikka Aapola ja Mervi Kaarninen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 9–32.

Alanen, Leena 1988: Rethinking Childhood. Acta Sociologica, 31 (1), 53–67.

https://doi.org/10.1177/000169938803100105

Alexander, Kristine 2015: Agency and Emotion Work. Jeunesse: Young People, Texts, Cultures,

7 (2), 120–128. https://doi.org/10.3138/jeunesse.7.2.120

Anderson, Michael 1980: Approaches to the History of the Western Family 1500–1914. Lontoo:

Macmillan.

Ariès, Philippe 1962: Centuries of Childhood. Kääntänyt Robert Baldick. New York: Vintage

Books. Ranskankielinen alkuteos 1960.

Bergqvist, Kerstin – Petersson, Kenneth – Sundkvist, Maria (toim.) 1995: Korsvägar.

En Antologi om möten mellan unga och institutioner förr och nu. Tukholma: Symposion.

Bingham, Adrian – Delap, Lucy – Jackson, Louise – Settle, Louise 2016: Historical Child

Sexual Abuse in England and Wales: The Role of Historians. History of Education,

45 (4), 411–429. https://doi.org/10.1080/0046760X.2016.1177122

Bringing them Home. Report of the National Inquiry into the Separation of Aboriginal and

Torres Strait Islander Children from Their Families, 1997. Australian Human Rights

Commission. https://humanrights.gov.au/our-work/bringing-them-home-report-1997.

Viitattu 26.9.2022.

Burgière, André 2009: The Annales School: An Intellectual History. Kääntänyt Jane Marie

Thodd. Ithaca, NY: Cornell University Press.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    67

Burke, Peter 2012: Strengths and Weaknesses of Cultural History. Cultural History, 1 (1),

1–13. https://doi.org/10.3366/cult.2012.0003

de Coninck-Smith, Ning – Sandin, Bengt – Schrumpf, Ellen 1997: Industrious Children. Work

and Childhood in the Nordic Countries 1850–1990. Odense: Odense University Press.

Cunningham, Hugh 1991: The Children of the Poor: Representations of Childhood Since the

Seventeenth Century. Oxford: Blackwell Publishing.

Cunningham, Hugh 1995: Children and Childhood in Western Society since 1500. Lontoo:

Routledge.

Cunningham, Hugh 1998: Histories of Childhood. American Historical Review, 103 (4),

1195–1208. https://doi.org/10.2307/2651207

Cunningham, Hugh 2021: Children and Childhood in Western Society since 1500. 3. uudistettu

painos. Lontoo: Routledge.

Davin, Anna 1996: Growing Up Poor: Home, School and Street in London, 1870–1914. Lontoo:

Rivers Oram.

Dekker, Jeroen J. H. – Simon, Frank 2014: Shaping the history of education? The rst

50 years of Paedagogica Historica. Paedagogica Historica, 50 (6), 707–716.

https://doi.org/10.1080/00309230.2014.962062

Fass, Paula S. 2013: Is there a Story in the History of Childhood? Teoksessa The Routledge

History of Childhood in the Western World. Toimittanut Paula S. Fass. Lontoo: Routledge,

1–14. https://doi.org/10.4324/9780203075715

Flandrin, Jean-Louis 1979: Families in Former Times: Kinship, Household and Sexuality in Early

Modern France. Kääntänyt Richard Southern. Cambridge: Cambridge University Press.

Gillis, John R. 1974: Youth and History. Tradition and Change in European Age Relations, 1770–

Present. New York: Academic Press.

Gittins, Diana 1998: The Child in Question. Lontoo: Palgrave Macmillan.

https://doi.org/10.5040/9781350363175

Gittins, Diana 2004: The Historical Construction of Childhood. Teoksessa An

Introduction to Childhood Studies. Toimittanut Mary Jane Kehily. Maidenhead – New

York: Open University Press, 25–38.

Gleason, Mona 2016: Avoiding the agency trap: Caveats for historians of children, youth,

and Education. History of Education 45 (4), 446–459.

https://doi.org/10.1080/0046760X.2016.1177121

Grosvenor, Ian 2007: ’Seen but not Heard’: City Childhoods from the Past into the Present.

Paedagogica Historica, 42 (3): 405–429. https://doi.org/10.1080/00309230701363765

Gutman, Marta – de Coninck-Smith, Ning 2008: Introduction. Good to Think With – His-

tory, Space, and Modern Childhood. Teoksessa Designing Modern Childhoods. History,

Space and the Material Culture of Children. Toimittaneet Marta Gutman ja Ning de

Coninck-Smith. New Brunswick – New Jersey – Lontoo: Rutgers University Press, 1–19.

Haavikko, Anna-Liisa 2021: Kaari. Helsinki: Siltala.

Handley, Sasha – McWilliam, Rohan – Noakes, Lucy 2018: Towards New Social and

Cultural Histories. Teoksessa New Directions in Social and Cultural History. Toimittaneet

Sasha Handley, Rohan McWilliam ja Lucy Noakes. Lontoo: Bloomsbury Academic,

1–18. https://doi.org/10.5040/9781474204835-008

https://doi.org/10.21435/ht.288

68  

Hareven, Tamara K. 2017 [1988]: Family History at the Crossroads. Teoksessa Family History

at the Crossroads. A Journal of Family History Reader. Toimittaneet Tamara K. Hareven ja

Andrejs Plakans. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, vii–xxi.

https://doi.org/10.1515/9781400886913

Harrikari, Timo 2019: Lastensuojelun historia. Tutkielma oikeussääntelystä, kulttuurisista ker-

rostumista ja hallinnan murroksista. Tampere: Vastapaino.

Hawes, Joseph M. – Hiner, N. Ray (toim.) 1991: Children in Historical and Comparative Per-

spective: An International Handbook and Research Guide. New York: Greenwood Press.

Hawes, Joseph M. – Hiner, N. Ray 2008: Hidden in Plain View: The History of Children

(and Childhood) in the Twenty-First Century. The Journal of the History of Childhood and

Youth 1 (1), 43–49. https://dx.doi.org/10.1353/hcy.2008.0002

Hendrick, Harry 1990: Constructions and Reconstructions of British Childhood: An Inter-

pretative Survey, 1800 to the Present. Teoksessa Constructing and reconstructing child-

hood: New directions in the sociological study of childhood. Toimittaneet Allison James ja

Alan Prout. Lontoo: Routledge, 34–62.

Hendrick, Harry 1997: Children, Childhood and English Society 1880–1990. Cambridge: Cam-

bridge University Press. https://doi.org/10.1017/CBO9781139171175

Hendrick, Harry 2001: The Child as a Social Actor in Historical Sources: Problems of Iden-

tication and Interpretation. Teoksessa Research with children: Perspectives and practices.

Toimittaneet Pia Christensen ja Allison James. Lontoo: Routledge, 40–65.

Hendrick, Harry 2009: The Evolution of Childhood in Western Europe c. 1400–c. 1750.

Teoksessa The Palgrave Handbook of Childhood Studies. Toimittaneet Jens Qvortrup,

William A. Corsaro ja Michael Sebastian Honig. Houndmills: Palgrave Macmillan,

99–113.

Herlihy, David 1985: Medieval Households. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Heywood, Colin 1988: Childhood in Nineteenth-Century France: Work, Health and Education

among the ’Classes Populaires’. Cambridge: Cambridge University Press.

https://doi.org/10.1017/CBO9780511523359

Heywood, Colin 2001: A History of Childhood: Children and Childhood in the West from

Medieval to Modern Times. Cambridge: Polity Press.

Heywood, Colin 2018: A History of Childhood: Children and Childhood in the West from

Medieval to Modern Times. 2. uudistettu painos. Cambridge: Polity Press.

Heywood, Colin 2020: History of Childhood. Teoksessa The SAGE Encyclopedia of Children

and Childhood Studies. Toimittanut Daniel T. Cook. Lontoo: SAGE, 909–916.

Hindman, Hugh G. (toim.) 2009: The World of Child Labor: An Historical and Regional

Survey. Lontoo: Routledge.

Hiner, N. Ray – Hawes, Joseph M. 1991: Standing on Common Ground: Reections on the

History of Children and Childhood. Teoksessa Children in Historical and Comparative

Perspective: An International Handbook and Research Guide. Toimittaneet Joseph M.

Hawes ja N. Ray Hiner. New York: Greenwood Press, 1–9.

Houlbrooke, Ralph A. 1984: The English Family, 1450–1700: Themes in British Social History.

Lontoo: Routledge.

Hutton, Patrick H. 2004: Philippe Ariès and the Politics of French Cultural History. Amherst–

Boston: University of Massachusetts Press.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    69

Hytönen, Kirsi-Maria – Malinen, Antti – Salenius, Paula – Haikari, Janne – Markkola, Pirjo

– Kuronen, Marjo – Koivisto, Johanna 2016: Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja

lasten kaltoinkohtelu 1937–1983. Sosiaali- ja terveysministeriön muistioita 22. Helsinki:

Sosiaali- ja terveysministeriö. http://urn./URN:ISBN:978-952-00-3806-9. Viitattu

26.9.2022.

Jackson, Louise 1999: Child Sexual Abuse in Victorian England. Lontoo: Routledge.

James, Allison – Prout, Alan (toim.) 1990: Constructing and reconstructing childhood: New

directions in the sociological study of childhood. Uudistetut painokset 1997 ja 2015.

Lontoo: Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315745008

James, Allison – Jenks, Chris – Prout, Alan 1998: Theorizing Childhood. Cambridge: Polity

Press.

Jordanova, Ludmilla 1991: New Worlds for Children in the Eighteenth Century. History of the

Human Sciences 3 (1), 69–83. https://doi.org/10.1177/095269519000300110

Jouhki, Essi 2020: Teinikuntatoiminnan sukupolvet. Muistitietohistoria oppikoulujen koululais-

liikkeestä 1950–1970-luvuilla. Acta Universitatis Ouluensis, B Humaniora 178. Oulu:

Oulun yliopisto. http://urn./urn:isbn:9789526225173

Kaarninen, Mervi 1995: Nykyajan tytöt: koulutus, luokka ja sukupuoli 1920- ja 1930-luvun Suo-

messa. Bibliotheca Historica 5. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Kalela, Jorma 2006: Muistitiedon näkökulma historiaan. Teoksessa Muistitietotutkimus.

Metodologisia kysymyksiä. Toimittaneet Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo ja

Ulla-Maija Peltonen. Tietolipas 214. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 67–92.

Katainen, Elina 2005: Naishistorian tutkimusta ja opetusta 1970–1980-luvuilla. Teoksessa

Oma pöytä. Naiset historiankirjoittajina Suomessa. Toimittaneet Elina Katainen, Tiina

Kinnunen, Eva Packalén ja Saara Tuomaala. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seu-

ra, 325–356.

Katajala-Peltomaa, Sari – Vuolanto, Ville 2013: Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla. Helsin-

ki: Gaudeamus.

Kehily, Mary Jane (toim.) 2004: An Introduction to Childhood Studies. Maidenhead – New

York: Open University Press.

King, Margaret L. 2007: Concepts of Childhood: What We Know and Where We Might Go?

Renaissance Quarterly, 60 (2), 371–407.

Koivunen, Pia 2020: Rauhanuskovaiset. Suomalaiset maailman nuorisofestivaaleilla

1940–1950-luvuilla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Korkiakangas, Pirjo 1996: Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työn-

teon ja leikkien muistelussa. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.

Kurvinen, Heidi – Matilainen, Riitta 2021: Nais- ja sukupuolihistoria kotimaisten yliopisto-

jen opetuksessa 1980-luvulta nykypäivään. Historiallinen Aikakauskirja, 119 (1), 77–91.

Laitala, Marjo – Puuronen, Vesa 2016: Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut

kokemukset. Tampere: Vastapaino.

Laslett, Peter 2021 [1965]: The World We Have Lost. Lontoo: Routledge.

https://doi.org/10.4324/9781003146797

Laslett, Peter 1983: Family Forms in Historical Europe. Cambridge: Cambridge University

Press.

Laslett, Peter – Richard Wall (toim.) 1972: Household and Family in Past Time: Comparative

https://doi.org/10.21435/ht.288

70  

Studies in the Size and Structure of the Domestic Group over the Last Three Centuries in

England, France, Serbia, Japan, and Colonial North America. Cambridge: Cambridge

University Press.

Lind, Judith (toim.) 2007: Normalitetens förhandling och förvandling. En antologi om barn,

skola och föräldraskap. Tukholma: Symposion.

Macfarlane, Alan 1985: Marriage and Love in England: Modes of Reproduction, 1300–1840.

Oxford: Blackwell Publishing.

Malinen, Antti – Tamminen, Tuomas 2017: Jälleenrakentajien lapset. Sotienjälkeinen Suomi

lapsen silmin. Helsinki: Gaudeamus.

Malinen, Antti – Hytönen, Kirsi-Maria – Oksanen, Johanna 2017: Lastensuojelun hallinnos-

ta sen tekijöiden, kohteiden ja kokemusten historiaan. Kasvatus & Aika, 11 (1), 84–100.

https://journal./kasvatusjaaika/article/view/68707. Viitattu 1.11.2021.

Markkola, Pirjo 1994: Työläiskodin synty: tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen

kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Historiallisia Tutkimuksia 91. Helsinki: Suomen His-

toriallinen Seura.

Markkola, Pirjo – Östman, Ann-Katrin 2014: Historian ja naistutkimuksen välissä. Nais-

historia Suomessa 1970-luvulta 1990-luvun puoliväliin. Sukupuolentutkimus – Genus-

forskning, 27 (1), 44–56.

deMause, Lloyd 1973: The Evolution of Childhood. History of Childhood Quarterly, 1 (1),

503–606.

deMause, Lloyd 1974: The Evolution of Childhood. Teoksessa The History of Childhood.

Toimittanut Lloyd deMause. Psychohistory Press, New York, 1–74.

Maza, Sarah 2020: The Kids Aren’t All Right: Historians and the Problem of Childhood.

American Historical Review, 125 (4), 1261–1284. https://doi.org/10.1093/ahr/rhaa380

Miller, Sarah 2020: Historical methods. Teoksessa The SAGE Encyclopedia of Children and

Childhood Studies. Toimittanut Daniel Thomas Cook. Lontoo: SAGE, 906–909.

Mintz, Steven 2004: Huck’s Raft: A history of American childhood. Cambridge, MA: Harvard

University Press.

Mintz, Steven 2020: Children’s History Matters. American Historical Review, 125 (4), 1286–

1292.

Mitterauer, Michael 1992: A History of Youth: Family, Sexuality and Social Relations in Past

Times. Kääntänyt Graeme Dunphy. Oxford: Blackwell Publishing.

Morrison, Heidi 2012: What is the Global History of Childhood? Teoksessa The Global

History of Childhood Reader. Toimittanut Heidi Morrison. Lontoo: Routledge.

Morrison, Heidi 2015: Childhood and Colonial Modernity in Egypt. Lontoo: Palgrave

MacMillan. https://doi.org/10.1057/9781137432780

Musgrove, Nell 2013: The Scars Remain: A Long History of Forgotten Australians and

Children’s Institutions. Melbourne: Australian Scholarly Publishing.

Musgrove, Nell – Pascoe Leahy, Carla – Moruzi, Kristine 2019: Hearing Children’s Voices:

Conceptual and Methodological Challenges. Teoksessa Children’s Voices from the Past:

New Historical and Interdisciplinary Perspectives. Toimittaneet Kristine Moruzi, Nell Mus-

grove ja Carla Pascoe Leahy. Lontoo: Palgrave MacMillan, 1–28.

https://doi.org/10.1007/978-3-030-11896-9_1

https://doi.org/10.21435/ht.288

    71

Nelson, Claudia (toim.) 2011–2021: Studies in Childhood, 1700 to the Present. Routledge,

New York. (40 nimikettä, 1.9.2021)

Olsen, Stephanie (toim.) 2015: Childhood, youth and emotions in modern history: National,

colonial and global perspectives. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Olsen, Stephanie 2017: The History of Childhood and the Emotional Turn. History Compass

15 (11), 1–10. https://doi.org/10.1111/hic3.12410

Oswell, David 2016: Re-aligning children’s agency and re-socialising children in child-

hood studies. Teoksessa Reconceptualising Agency and Childhood: New Perspectives in

Childhood Studies. Toimittaneet Florian Esser, Meike S. Baader, Tanja Betz ja Beatrice

Hungerland. Lontoo: Routledge, 19–33.

Oswell, David 2020: Agency. Teoksessa The SAGE Encyclopedia of Children and Childhood

Studies. Toimittanut Daniel T. Cook. Lontoo: SAGE, 44–50.

Ozment, Steven 2001: Ancestors: The Loving Family in Old Europe. Cambridge MA: Harvard

University Press. https://doi.org/10.4159/9780674041738

Pande, Ishita 2012: Coming of Age: Law, Sex and Childhood in Late Colonial India. Gender

& History, 24 (1), 205–230. https://doi.org/10.1111/j.1468-0424.2011.01676.x

Pande, Ishita 2020: Is the History of Childhood Ready for the World? A Response to ”The

Kids Aren’t All Right”. American Historical Review, 125 (4), 1300–1305.

https://doi.org/10.1093/ahr/rhaa383

Peltonen, Matti 2004: After the Linguistic Turn? Hayden White’s Tropology and History

Theory in the 1990s. Teoksessa Between Sociology and History. Essays on Microhistory,

Collective Action, and Nation-building. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,

87–101.

Peltonen, Matti 2013: Ariès mentaliteettien historian pioneerina. Teoksessa Ariès ja historian

salaisuus. Toimittanut Matti Peltonen. Historia Mirabilis 10. Turku: Turun Historiallinen

Yhdistys, 14–43.

Pollock, Linda 1983: Forgotten Children: Parent–Child Relations from 1500 to 1900. Cam-

bridge: Cambridge University Press.

Prout, Alan 2005: The Future of Childhood: Towards the Interdisciplinary Study of Children.

Lontoo: Routledge.

Pulma, Panu 1987: Kerjuuluvasta perhekuntoutukseen. Lapsuuden yhteiskunnallistuminen

ja lastensuojelun kehitys Suomessa. Teoksessa Suomen lastensuojelun historia. Toimitta-

neet Panu Pulma ja Oiva Turpeinen. Helsinki: Lastensuojelun keskusliitto, 7–264.

Pulma, Panu – Turpeinen, Oiva 1987: Suomen lastensuojelun historia. Helsinki: Lastensuoje-

lun keskusliitto.

Qvortrup, Jens 2009: Childhood as a Structural Form. Teoksessa The Palgrave Handbook of

Childhood Studies. Toimittaneet Jens Qvortrup, William A. Corsaro ja Michael

Sebastian Honig. Houndmills: Palgrave Macmillan, 21–33.

https://doi.org/10.1111/j.1099-0860.2011.00420.x

Qvortrup, Jens – Corsaro, William A. – Honig, Michael Sebastian (toim.) 2009: The

Palgrave Handbook of Childhood Studies. Houndmills: Palgrave Macmillan.

Rahikainen, Marjatta 2004: Centuries of Child Labour. European Experiences from the Seven-

teeth to the Twentieth Century. Aldershot: Ashgate.

https://doi.org/10.21435/ht.288

72  

Rahikainen, Marjatta 2013: Ariès lapsen ja perhe-elämän historiasta. Teoksessa Ariès ja

historian salaisuus. Toimittanut Matti Peltonen. Historia Mirabilis 10. Turku: Turun His-

toriallinen Yhdistys, 44–113.

Rousseau, George (toim.) 2007: Children and Sexuality. From the Greeks to the Great War.

New York: Palgrave Macmillan.

Rousseau, George – Brockliss, Laurence (toim.) 2007–2021: Palgrave Studies in the History

of Childhood. Lontoo: Palgrave Macmillan. (25 nimikettä, 1.9.2021)

Sandin, Bengt 1986: Hemmet, gatan, fabriken eller skolan. Lund: Arkiv.

Sandin, Bengt 2020: History of Children and Childhood: Being and Becoming, Dependent

and Independent. American Historical Review, 125 (4), 1306–1316.

https://doi.org/10.1093/ahr/rhaa369

Savolainen, Ulla 2015: Muisteltu ja kirjoitettu evakkomatka: Tutkimus evakkolapsuuden muiste-

lukerronnan poetiikasta. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Shorter, Edward 1975: The Making of the Modern Family. New York: Basic Books.

Sköld, Johanna – Swain, Shurlee (toim.) 2015: Apologies and the Legacy of Abuse of Children

in ’Care’. International Perspectives. Palgrave Studies in the History of Childhood. Basing-

stoke: Palgrave MacMillan. https://doi.org/10.1057/9781137457554

Sköld, Johanna – Vehkalahti, Kaisa 2016: Marginalized Children – Methodological and

Ethical Issues in the History of Education and Childhood. History of Education, 45 (4),

403–410. https://doi.org/10.1080/0046760X.2016.1177609

Smith, Carmel – Greene, Sheila 2014: Key Thinkers in Childhood Studies. Bristol: Policy

Press. https://doi.org/10.1332/policypress/9781447308072.001.0001

Stearns, Peter N. 2006: Childhood in World History. New York: Routledge.

https://doi.org/10.4324/9780203698938

Stearns, Peter N. 2008: Challenges in the History of Childhood. Journal of the History of

Childhood and Youth, 1 (1), 35–42. https://doi.org/10.1353/hcy.2008.0000

Stearns, Peter N. 2010: Dening Happy Childhoods: Assessing a Recent Change. The Jour-

nal of the History of Childhood and Youth, 3 (2), 165–186.

https://doi.org/10.1353/hcy.0.0093

Stearns, Peter N. 2013: Childhood Emotions in Modern Western History. Teoksessa The

Routledge History of Childhood in the Western World Toimittanut Paula S. Fass. Lontoo:

Routledge, 158–173.

Steedman, Carolyn 1990: Childhood, Culture and Class in Britain. Lontoo: Virago.

Steedman, Carolyn 1994: Strange Dislocations. Childhood and the Idea of Human Interiority

1780–1930. Cambridge MA: Harvard University Press.

Steedman, Carolyn – Urwin, Cathy – Walkerdine, Valerie (toim.) 1986: Language, Gender and

Childhood. Lontoo: Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315446400

Stone, Lawrence 1974: The Massacre of the Innocents. The New York Review of Books xxi (18,

November 14, 1974), 25–31.

Stone, Lawrence 1977: The Family, Sex and Marriage in England, 1500–1800. Lontoo: Weiden-

feld & Nicolson.

Sundkvist, Maria 1994: De vanartade barnen. Mötet mellan barn, föräldrar och Norrköpings

barna-vårdsnämnd 1903–1925. Linköping Studies in Arts and Science no 112. Uppsala:

Hjelms.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    73

Swain, Shurlee 2014: History of Inquiries Reviewing Institutions Providing Care for Children.

Sydney: Royal Comission into Institutional Responses to Child Sexual Abuse.

Teräs, Kari 2011: Epäilystä vuoropuheluun: muistelmateokset historiantutkimuksen aineis-

tona. Teoksessa Tekstien rajoilla: Monitieteisiä näkökulmia kirjoitettuihin aineistoihin.

Toimittaneet Sami Lakomäki, Pauliina Latvala ja Kirsi Laurén. Helsinki: Suomalaisen

Kirjallisuuden Seura, 181–201.

Teräs, Kari – Koivunen, Pia 2017: Historiallinen muistitietohaastattelu. Teoksessa Tutkimus-

haastattelun käsikirja. Toimittaneet Matti Hyvärinen, Pirjo Nikander, ja Johanna Ruusu-

vuori. Tampere: Vastapaino, 193–213.

Thomas, Lynn M. 2016: Historicising Agency. Gender & History, 28 (2), 324–339.

https://doi.org/10.1111/1468-0424.12210

Thompson, Edward P. 1966: History from Below. Times Literary Supplement, 7.4.1966,

279–280.

Thompson, Edward P. 1980 [1963]: The Making of the English Working Class. 3. uudistettu

laitos. Lontoo: Penguin Books.

Tuomaala, Saara 2004: Työtätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi: Suomalaisen oppi-

velvollisuuskoulun ja maalaislasten kohtaaminen 1921–1939. Bibliotheca Historica 89.

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tuomaala, Saara 2005: Yhteiskunnallisesta äitiydestä naisten elämänhistorioihin. Suomen

naishistorian suuntaviivoja 1970-luvulta 2000-luvulle. Teoksessa Oma pöytä. Naiset his-

toriankirjoittajina Suomessa. Toimittaneet Elina Katainen, Tiina Kinnunen, Eva Packalén

ja Saara Tuomaala. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 357–380.

Tuomaala, Saara 2011: Menneisyyden tytöt ja tyttöjen historiat. Marginaalista haastajiksi?

Teoksessa Entäs tytöt? Johdatus tyttötutkimukseen. Toimittaneet Karoliina Ojanen, Heta

Mulari ja Sanna Aaltonen. Tampere: Vastapaino.

Turpeinen, Oiva 1987: Lastensuojelu ja väestönkehitys. Lastensuojelun lääkinnöllinen ja

sosiaalinen kehitys Suomessa. Teoksessa Suomen lastensuojelun historia. Toimittaneet

Panu Pulma ja Oiva Turpeinen. Helsinki: Lastensuojelun keskusliitto, 269–470.

Utrio, Kaari 1984: Eevan tyttäret. Eurooppalaisen naisen, lapsen ja perheen historia. Helsinki:

Tammi.

Utrio, Kaari 1986: Kalevan tyttäret. Suomen naisen tarina. Helsinki: Amanita.

Vallgårda, Karen – Alexander, Kristine – Olsen, Stephanie 2015: Emotions and the Global

Politics of Childhood. Teoksessa Childhood, Youth and Emotions in Modern History:

National, Colonial and Global Perspectives. Toimittanut Stephenie Olsen. Basingstoke:

Palgrave Macmillan, 12–34. https://doi.org/10.1057/9781137484840_2

Vallgårda, Karen – Alexander, Kristine – Olsen, Stephanie 2018: Against Agency. Society for

the History of Children and Youth -blogikirjoitus, 23. lokakuuta 2018.

http://www.shcy.org/features/commentaries/against-agency/. Viitattu 1.11.2021.

Vehkalahti, Kaisa 2009: Constructing Reformatory Identity. Girls’ Reform School Education in

Finland, 1893–1923. Oxford: Peter Lang publishing.

Vehkalahti, Kaisa 2015: Se virallinen tarina? Lastensuojeluarkistojen hiljaisuuksia. Teoksessa

Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä. Toimittaneet Antti Häkkinen

ja Mikko Salasuo. Tampere: Vastapaino, 234–263.

https://doi.org/10.21435/ht.288

74  

Vehkalahti, Kaisa 2016: Dusting the Archives of Childhood. Child Welfare Records and His-

torical Research. History of Education, 45 (4), 430–445.

https://doi.org/10.1080/0046760X.2016.1177610

Vehkalahti, Kaisa – Jouhki, Essi 2022: Lapsuuden ja nuoruuden historian näkökulmia

muistitietotutkimukseen. Teoksessa Muistitietotutkimuksen paikka – Teoriat, käytännöt

ja muutos. Toimittaneet Ulla Savolainen ja Riikka Taavetti. Suomalaisen Kirjallisuuden

Seuran Toimituksia 1478. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 366–391.

https://doi.org/10.21435/skst.1478

Weiner, Gena 1995: De räddade barnen. Oma fattiga barn, mödrar och fader och deras mote

med lantropin i Hagalund 1900–1940. Linköping Studies in Arts and Science no 113.

Uppsala: Hjelms.

Wilson, Adrian 1980: The Infancy of the History of Childhood: An Appraisal of Philippe

Ariès. History and Theory, 19 (2), 132–153. https://doi.org/10.2307/2504795

Zelizer, Viviana A. 1985: Pricing the Priceless Child: The Changing Social Value of Children.

Princeton: Princeton University Press.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    75

Historiallisen ajan lapsuuden arkeologiaa

Lapset, tunteet ja kuolema

Sanna Lipkin

https://orcid.org/0000-0002-4736-208X

Tässä luvussa perehdytään lapsuuden arkeologian kysymyksenasette-

luun sekä historialliseen kehitykseen osana arkeologista tutkimusta.

Näitä teemoja tarkastellaan lapsuuden arkeologian nykytutkimuksen

näkökulmasta. Tutkimushistorian esittelyn jälkeen käyn läpi kolme

käsitteellistä kokonaisuutta, jotka ovat saaneet hyvin keskeisen roolin

lapsuuden arkeologisessa tutkimuksessa. Nämä ovat 1) iän määritys,

ikävaiheet ja lapsen kehittyminen, 2) sukupuoli sekä 3) sosialisaatio.

Lapsuuden arkeologian keskeisiä tutkimuksenkohteita ovat myös las-

ten ja lapsuuden toimijuus, monimuotoisuus, liminaalisuus (eli kahden

aseman tai sosiaalisen tilan väliin sijoittuminen), toiseus sekä muutok-

set siinä, miten lapsuus on ymmärretty tai miten lapsiin on suhtauduttu

menneisyydessä. Lukuni kahdessa viimeisessä osassa perehdyn tutki-

muksellisella otteella näiden käsitteiden monimuotoisuuteen, kysymyk-

senasetteluihin ja ratkaisumenetelmiin.1

1Tämä luku on kirjoitettu Suomen Akatemian myöntämän akatemiatutkijan projektini aikana (Uusia

näkökulmia lapsuuteen Suomessa [1600–1900] – Hauta-asu lapsen aseman määrittelijänä, [2017–

2022, päätösnumero 309607]).

https://doi.org/10.21435/ht.288

76  

Arkeologisessa tutkimuksessa tutkimusaineistot jakautuvat karkeasti

ottaen kolmeen kategoriaan: ihmisen kuolemaa, uskoa sekä arkielämää

ilmentäviin aineistoihin. Vaikka näitä kaikkia voidaan tarkastella

erikseen, hedelmällisimpiä ovat niiden risteämäkohdat. Esimerkiksi

kuolemaan liittyvä usko rituaaleineen on usein myös osa arkipäivän

toimintoja. Perehdyn tähän monisyiseen merkitysten verkostoon lasten

kuolemaa ja sen ymmärtämistä koskevan suomalaisen ja kansainvälisen

tutkimuksen pohjalta. Painopisteeni on 1700–1800-lukujen ajatuksissa

koskien lasten ennenaikaista kuolemaa ja hautaamista. Käsittelen myös

sitä, millaisia tunteita lasten kuolemaan on liitetty ja miten ne ilmene-

vät sosialisaatioprosesseissa sekä osana niin aikuisten kuin lasten arki-

päivää.

Lapsuuden arkeologian tutkimushistoriaa ja -menetelmiä

Lasten menneisyys on arkeologiassa verrattain uusi tutkimuksen ala;

vielä 2000-luvun lopussa sen voitiin luonnehtia olevan vasta syntymis-

vaiheessa.2 Lapsuuden arkeologian tutkimuksen herättelijänä pidetään

Grete Lillehammerin vuonna 1989 julkaisemaa artikkelia ”A child is

born: The child’s world in an archaeological perspective”. Lillehammer

kiinnitti huomiota siihen, miten lapset olivat lähestulkoon näkymättö-

miä arkeologian tutkimustuloksissa.

Lapsuuden arkeologian perään ky-

selivät artikkeleillaan myös Joanna Soafer Derevenski (”Where are the

Children?”, 1994a) sekä Kathryn Kamp (”Where have all the children

gone?”, 2001).4

Vaikka lapset ovat muodostaneet tärkeän demograsen osan mistä

tahansa populaatiosta ja lapset ovat olleet itsessään tärkeitä niin sosiaa-

lisista kuin taloudellisista näkökulmista,5 heidän näkymisensä arkeolo-

gisessa tutkimuksessa oli vähäistä. Yksi syy siihen on se, että lapsuuden

2 Baxter 2008.

3 Lillehammer 1989.

4 Soafer Derevenski 1994a; Kamp 2001.

5 Chamberlain 2000; Soafer Derevenski 1997; Baxter 2005; Lipkin 2012.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    77

kokemuksen on ajateltu olevan luonnollinen ja universaali. Lapsuus on

ymmärretty suhteessa aikuisuuteen, ja sen on ajateltu olevan ajanjakso,

jolloin lapsista huolehditaan, heitä kontrolloidaan ja pidetään onnellisi-

na syntymän ja aikuisuuden välitilassa.

Aiemmassa arkeologisessa

tutkimuksessa menneisyyden lapsilla ei ajateltu olevan taloudellista ja

sosiaalista merkitystä.

Edelleen yksi syy tutkimuksen vähäisyyteen liittynee tunteisiin. Siitä

huolimatta, että ”lapsuus” ja ”lapset” ovat joko tietoisesti tai tiedostamat-

ta tunteellisia termejä, jotka vaikuttavat tulkintoihimme ja ymmärryk-

seemme menneisyydestä,7 arkeologisessa tutkimuksessa tunteet ovat

saaneet toistaiseksi verrattain vähän huomiota.

Usein menneisyyden

lapsuuteen liitetyt tunteet ovatkin saaneet sävynsä nykyisistä lapsuus-

käsityksistä.9 Lapsuutta tutkivat arkeologit ovat osoittaneet, että heidän

omat kulttuuriset ennakkoasenteensa rajoittavat heidän ymmärrystään

menneisyyden lapsuudesta.

Yleisesti lapsuuden arkeologian synty voidaan kytkeä postproses-

sualistisen arkeologian

kehittymiseen ja sen esittämiin kysymyksiin

ihmisen toimijuudesta, yksilöllisyydestä ja identiteetistä sekä ymmär

rykseen tutkijan tulkinnan merkityksestä menneisyyden tutkimukses-

sa.

Lapsuuden arkeologian varhaisvaiheen muotoutumisessa voidaan

nähdä feministisestä ajattelusta ponnistaneen sukupuoliarkeologian

(engl. gender archaeology) esiin nostamat kysymyksenasettelut,

jotka

6 Baxter 2008.

7 Crawford, Hadley & Shepherd 2018.

8 Williams 2007; Tarlow 2012; Lipkin ja muut 2021; Lipkin ja muut 2022.

9 Murphy 2011.

10 Postprosessualistinen arkeologia oli teoreettinen suuntaus, joka alkoi 1980-luvulla ja kritisoi aiemman

1960-luvulla kehittyneen prosessualismin tutkimusotetta. Siinä missä prosessualistinen arkeologia

käyttää hyödykseen luonnontieteellisiä metodeja huomioidakseen ympäristön vaikutusta ihmisen

käytökseen, postprosessualismi näki, että aiemmat kysymyksenasettelut eivät kyenneet selittämään

ihmistoiminnan monimuotoisuutta. Postprosessualismia ohjasivat mm. marxismi, etnogranen tut-

kimusote sekä symbolien ymmärtämisen tarve. Postprosessualismi myös nosti esiin tutkijan subjek-

tiivisuuden tulkitsijana; arkeologinen tulkinta ei koskaan ole täysin objektiivista vaan omat nykyiset

käsityksemme kulttuurista voivat vaikuttaa menneisyyden kulttuurien tulkintaan. Postprosessualismin

ongelmaksi koitui kuitenkin se, että tutkimus jäi hyvin teoreettiseksi ja vaille toimivia metodeja.

Toisaalta teorioita lainattiin halukkaasti muista sosiaalitieteistä eikä niiden soveltuvuutta arkeologisen

aineiston tulkintaan osattu kehittää tarpeellisella tasolla. (Shanks 2008.)

11 Díaz-Andreu ja muut 2005; Hodder 2007.

12 Esim. Conkey & Gero 1997 [1991]; Sørensen 2000.

https://doi.org/10.21435/ht.288

78  

ovat olleet nykyisin sijaa saaneen intersektionaalisen ajattelun pohjana.

Intersektionaalisen teorian mukaisesti yksilöllä on useita sosiaalisen

identiteetin ulottuvuuksia (esimerkiksi sukupuoli, ikä, sosiaalinen rotu,

etnisyys tai taloudellinen asema), jotka toimivat limittäin ja vuorovaiku-

tuksessa toisiinsa sekä luovat ja ylläpitävät epätasa-arvoa ja syrjintää.14

Materiaalisessa kulttuurissa lapsen kädenjälki on usein tunnistettu

kyvykkyyden ja taidokkuuden perusteella – tai oikeastaan niiden puut-

teesta. Tämä lähestymistapa ei sekään ole ongelmaton. Kun mennei-

syyden lapsen osaamista verrataan nykyisiin biologisiin ja kulttuurisiin

tapoihin ymmärtää oppimista – ja oppiminen vie epäilemättä paljon

aikaa monitahoisessa yhteiskunnassa – se voi johtaa ajatustapaan, jossa

epäpätevyys tulkitaan toimijuuden puutteeksi ja riippuvuudeksi muis-

ta. Jos lapsella ei ole toimijuutta, miksi hän olisi tärkeä tutkimuksen

kohde?

Lisäksi lasten on ajateltu olevan arkeologisessa materiaalissa

näkymättömiä. Heidän hautojaan on löydetty vain vähän.

Heillä on

myös katsottu olleen epätavallinen ja arvaamaton suhde materiaaliseen

kulttuuriin, ja on ajateltu, että vain heidän käytössään on ollut pieni osa

kaikista esineistä ja tiloista.17 Näiden näkökulmien sijaan olisi rakenta-

vampaa ajatella, että lapset ovat osallistuneet materiaalisen kulttuurin

ja siten arkeologisen löytömateriaalin luomiseen samassa mitassa kuin

aikuiset. Jos lapsen materiaalista maailmaa tulkitaan verraten sitä aikuis-

ten tapaan käyttää esineitä, lasta ei nähdä itsessään tärkeänä.

Lapsuuden tutkiminen arkeologisen materiaalin pohjalta ei suinkaan

ole yksinkertaista. Siitä huolimatta tällä hetkellä tutkijat ovat kiinnostu-

neet uusista tavoista, joilla menneisyyden lapsuutta voidaan ymmärtää.

Lapsuuden arkeologia on voimakkaasti kasvava ja monitieteinen ala.

Sen vakiintumiseen on vaikuttanut tieteellisen The Society for the Study

of Childhood in the Past (SSCIP) -seuran perustaminen vuonna 2007.

13 Mant, de la Cova & Brickley 2021.

14 Crenshaw 1989; Collins 2015.

15 Crawford, Hadley & Shepherd 2018, 9. Tämän teoksen luvussaan Ville Vuolanto kyseenalaistaa tällaisen

näkökulman ja argumentoi, että lapsella on aina toimijan rooli.

16 Chamberlain 2000; Lipkin & Jarva 2021.

17 Soafer Derevenski 1994a; Kamp 2001.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    79

SSCIP:n piirissä menneisyyden lapsuus näyttäytyy monimuotoi-

sena, ja seuran tutkimusalat keskittyvät sosiaaliarkeologiaan ja osteo-

arkeologiaan. Laajimmassa merkityksessään kaikki arkeologia, joka

tutkii ihmisen käyttäytymistä osana yhteisöään, on sosiaaliarkeologiaa.

Osteoarkeologian tai toiselta nimeltään bioarkeologian erityisyytenä ovat

puolestaan ihmisjäännökset. Sen voidaan ajatella olevan myös osa so-

siaaliarkeologiaa, sillä se pohtii yhtä lailla löytökontekstia ja kulttuurista

ja historiallista kontekstia kuin muukin arkeologia.

Osteoarkeologiassa ruumiin fysiologia ja anatomia ovat tärkeässä

osassa. Ihmisen luusto kehittyy lapsuudessa, ja siinä näkyvät ikääntymi-

sen merkit. Monet sairaudet jättävät jälkiä luustoon, ja luusto kantaa

jälkiä parantuneista tai parantumattomista murtumista. Luissa näkyvät

niin toistuvan työn tai liikkeen aiheuttama lihaskasvu kuin fyysinen ra-

situs. Luustoon jää merkkejä myös ravinnosta, jota voidaan tutkia luiden

ja hampaiden kiilteestä tehdyllä stabiili-isotooppianalyysilla. Koska ra-

vinto oli menneisyydessä muutamat luksustuotteet kuten hedelmät pois

lukien yleensä paikallisesti kasvanutta, stabiili-isotooppianalyysilla voi-

daan myös arvioida populaatioiden liikkumista tai yksilöiden asuinaluei-

ta elämän eri vaiheissa. Yksilön geneettisiä ominaisuuksia sekä populaa

tioiden tautiperimää voidaan tutkia muinais-DNAn (aDNA) perustella.

Tutkimustulokset osoittavat, että menneisyyden lasten toimet näkyvät

hyvin monenlaisissa arkeologisissa aineistoissa: ihmisjäännösten lisäksi

myös haudoissa, esineissä, jokapäiväisen elämän tiloissa ja maisemassa.

Lapsuuden arkeologinen tutkimus on paradoksaalista, ja sen eri kerros-

ten välillä on perustavanlaatuista jännitettä: lapset ovat yhtäaikaisesti

universaaleja, kulttuurisesti erityisiä sekä yksilöllisiä. Materiaalisen

kulttuurin tutkimus on tärkeässä osassa, jotta tämä monimuotoisuus

ymmärrettäisiin.19

Arkeologiassa on nähty mielekkäänä pohtia lapsuutta kulttuurisesta

ja sosiaalisesta näkökulmasta. Sen jäljille päästään, kun lapsuuden kä-

sitettä tarkastellaan kontekstin ja materiaalisen kulttuurin kokemisen

18 Lewis 2011; Hemer & Evans 2018.

19 Soafer Derevenski 2000, 12.

https://doi.org/10.21435/ht.288

80  

kautta.

Arkeologia tarkasteleekin menneisyyden lasta psykofyysisenä

yksilönä, jonka hyvinvointia ovat määritelleet niin elinympäristön fyysi-

set, psyykkiset, sosiaaliset, uskonnolliset, historialliset kuin kulttuuriset

tosiasiat. Lapsuuden kokemusten kirjo on ollut yhtä suuri kuin lasten

määrä menneisyydessä; se on ollut yhtä aikaa niin henkilökohtainen

kuin yhteisöllinen kokemus.

Arkeologiassa sanotaan usein, että ”teoria alkaa lastan kärjestä” eli teo-

ria ja kysymyksenasettelu määrittävät tutkittavien alueiden valintaa ja va-

littuja tutkimusmetodeja. Jo siinä vaiheessa, kun arkeologi lähtee kenttä-

töihin tai valitsee tutkittavia aineistoja tai metodeja, hänellä on mielessään

jokin ennakko-oletus siitä, millaisiin kysymyksiin tai ongelmakent-

tiin hän etsii vastauksia. Kuitenkin etenkin kenttätyöt saattavat tuoda

esiin yllättäviäkin ilmiöitä – esimerkiksi asuinpaikkatutkimusten yhtey-

dessä saatetaan löytää hautoja –, joten lähtökohdat ja metodit täsmenty-

vät usein tutkimuksen edetessä.

Kun tutkitaan ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena, on luonnollis-

ta, että myös tutkimusmenetelmät ovat monitieteiset. Arkeologisen ai-

neiston tulkinnassa kontekstitieto on erittäin tärkeää. On olennaista

tietää, minkä aikaisesta kerrostumasta löydöt on tehty ja millaisen teke-

misen tuloksena nämä kerrokset ovat syntyneet. Esimerkiksi sillä on

merkitystä, onko lapsen hauta kirkonlattian alla, kirkkomaalla, kirkko-

aidassa tai kirkkotarhan ulkopuolella. Näistä jokainen vaihtoehto kertoo

erilaista tarinaa niin yksilöstä kuin yhteisöstä ja heidän arvopohjastaan

ja uskomuksistaan. Arkeologi voikin tarkastella aineistoaan hyvin moni-

naisista lähtökohdista, jolloin valitut metodit voivat olla niin humanisti-

sia kuin sosiaalitieteellisiä. Arkeologiassa voidaan hyödyntää laajasti

eri ihmistieteiden tarjoamia menetelmiä tilastotieteestä historiallisten

lähteiden tulkintaan. Arkeologialla on myös hyvin läheinen suhde lääke-

tieteeseen sekä luonnontieteisiin kuten biologiaan, kemiaan, fysiikkaan,

geologiaan ja kulttuurimaantieteeseen.

Vain harvoin arkeologin työ on yksinäisen tutkijan työtä; sen sijaan

tutkimusta tehdään tutkimuskysymyksistä riippuen usein yhdessä

20 Soafer Derevenski 2000, 8.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    81

muiden tieteenalojen edustajien kanssa. Tämä näkyy selkeästi lukuni

seuraavassa osassa, jossa perehdyn yleisimpiin käsitteisiin ja teemoihin

lapsuuden arkeologian tutkimuskentällä.

Lapsuuden arkeologian tutkimuksen keskeiset teemat

ja käsitteet

 ,    

Ikäkaudet ja niiden arvioinnin pohdinta kuuluvat keskeisesti lapsuu-

den arkeologiaan. Lapsen kasvuun vaikuttavat niin geenit, elinympäristö

kuin ravintokin. Eritoten ravinnon laadulla ja määrällä on merkitystä.

Kuitenkin esimerkiksi infektiot voivat häiritä ravintoaineiden imeyty

mistä. Kasvuun vaikuttavat myös mahdollinen myrkyille altistuminen

sekä psykologinen stressi.

Toisaalta ihmisjäännösten tutkimuksessa

täytyy huomioida niin sanotun ”kuolleisuusvääristymän” (engl. mortality

bias) mahdollisuus. Lapsuuden arkeologian aineisto nimittäin koostuu

siitä osasta populaatiota, joka kuoli lapsena, ja sen kasvun ja terveyden

määrittelijöinä voivat olla toiset tekijät kuin niiden kohdalla, jotka elivät

aikuiseksi. Vääristymän mahdollisuus on kuitenkin arvioitu pieneksi.22

Ihmisjäännösten iän arviointi hampaiston ja muun luuston perus-

teella on luonnollinen ja helppo tapa tutkia lasten jäännöksiä. Luuston

kasvun ja kypsymisen arvioiminen tarjoaa parhaan mahdollisen tavan

jakaa ihmisjäännöksiä analyyttisesti käyttökelpoisiin ryhmiin,23 mutta se

antaa vain näennäisesti helpon tavan määritellä lapsuutta.

Arkeologisessa tutkimuksessa lapsen vartalo ja täten fyysiset jäännök-

set nähdään itsessään sosiaalisena konstruktiona

; ihmisen ruumiin ja

materiaalisen kulttuurin välinen ero ei ole selkeärajainen. Esimerkkinä

mainittakoon korvakoru, joka lävistää korvalehden. Myös sosiaalisten

normien ja henkilökohtaisten mieltymysten määrittelemä vaatetus on

tärkeä osa niin ihmisen vartalon kuin mielen ilmenemistä. Kulttuuriset

21 Stinson 2000; Mays 2018, 71.

22 Mays 2018, 73.

23 Buckberry 2018; Ingvarsson, Mispelare & Backström 2018, 254.

24 Soafer Derevenski 2000, 9; Soafer 2006.

https://doi.org/10.21435/ht.288

82  

ja elinympäristön tekijät, kuten ravinnon ja työnteon määrä tai laatu25,

ovat väistämättä vaikuttaneet lapsen kasvuun ja vartalon kehitykseen.

Esimerkkinä mainittakoon imetyksen kulttuuriset ja sosiaaliset vai-

kutukset, joita käsitellään Tiina Väreen tämän kirjan luvussa Varhais-

moderni imetysongelma. Luonnontieteet humanistin palveluksessa.

Vaikka lapsen fyysinen kasvu noudattaa tiettyä järjestystä, lapset ke-

hittyvät yksilöllisesti ja oman aikataulunsa mukaisesti.26 Lapsen kehi-

tyksen kannalta bioantropologian tarjoamat ikäkategoriat ovat työväline,

mutta ne eivät ole ongelmattomia vaan osittain keinotekoisia. Tämä bio-

loginen ja toisaalta sosiaalinen nykyisyyden lapsuutta koskeva ikäjaotte-

lu27 – vauva, taapero, lapsi, nuori, nuori aikuinen, aikuinen, vanhus – ei

välttämättä kuvaa hyvin menneisyyden ikäkäsityksiä. Kun lapsuus on

näin universaalisti biologisesti määritelty, jää lapsuuden kulttuurinen ja

sosiaalinen olemus vähemmälle huomiolle. Osteologisesti arvioitu ikä

perustuu fysiologiaan eikä näin ollen anna tarkkaa kronologista ikää.

Toisaalta menneisyydessä kronologisen iän käsite ei välttämättä ole ollut

edes tärkeä. Myös lapsen ikäkautinen psykologinen ja motorinen kehitys

ja sen vaikutus lapsen osaamiseen ja kädentaitoihin on huomioitava.

Motoriset taidot liittyvät lapsen sosiaaliseen asemaan, elämän piiriin

sekä lapsen käyttämään materiaaliseen kulttuuriin. Kuten myöhemmin

tässä luvussa käy ilmi, se voi näkyä hautalöydöissä sekä siinä, minne

eri-ikäisiä lapsia on haudattu.

Motoristen taitojen lisäksi lapsen fyysiset ominaisuudet (pituus, voi-

makkuus), kyvykkyys ja olemus ovat voineet olla kronologista ikää tär-

keämpiä tekijöitä, joilla hänen kehitysvaihettaan on kuvattu. Esimerkiksi

ruukkiasiakirjoja tutkittaessa kävi ilmi, että 1600-luvun lopun ruotsalai-

sella Salan kaivoksella palkkaa maksettiin nuorten työkyvyn perusteel-

la verraten sitä aikuisten työkykyyn. Joillekin nuorille maksettiin kaksi

kolmasosaa aikuisen palkasta, mutta sepän avustaja Olof sai suurempaa

palkkaa kuin muut, koska ”hänen ruumiinsa, voimansa ja työkykynsä

olivat kasvaneet”.28

25 Buckberry 2018; Mays 2018.

26 Mays 2018, 72.

27 Soafer Derevenski 1994b, 1997; Kamp 2001.

28 Ingvarsson, Mispelare & Backström 2018, 254.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    83

Menneisyydessä lapset alkoivat työskennellä erilaisissa tehtävissä niin

kotona kuin kodin ulkopuolella varsin nuorina. On yleistä, että arkeolo-

gisissa aineistoissa näkyy 5–7-vuotiaiden esineitä, sillä sen ikäiset lapset

harjoittelivat ja oppivat erilaisia askareita ja tarvitsivat avukseen pienem-

piä välineitä kuin aikuiset.

Konkreettisesti lasten työn jäljet näkyvät ke-

raamisten esineiden ja astioiden pinnoilla havaittavissa sormenjäljissä.30

Vilnan linnan 1200–1700-luvuille ajoittuneista kerroksista on löydetty

keraamisia esineitä, joiden pintojen sormenjälkien perusteella lapset

osallistuivat niiden valmistamiseen viimeistään kahdeksan tai yhdeksän

vuoden iässä. Hieman vanhempana, 11–12-vuotiaana, lasten työn määrä

kasvoi merkittävästi; tuon ikäiset lapset valmistivat jopa neljäsosan koko

keramiikkatuotannosta. Lasten työpanos painottui kuitenkin yksinker-

taisiin tuotteisiin, kuten seinä-, lattia- ja kattotiiliin. Heidän sormen-

jälkiään löydettiin harvemmin niistä esineistä, joissa tarvittiin enemmän

taitoa, kuten koristetiilistä tai keittiökeramiikasta.31

Joskus lasten työn tekeminen näkyy myös arkeologisista hautamate-

riaaleista, jolloin voidaan myös päätellä, missä iässä esimerkiksi tekstiili-

työtaitoa on alettu harjoitella. Tyrrhenanmeren puoleisen Keski-Italian

rautakautinen hauta-aineisto osoittaa, että kehräysvälineet ovat melko

tavallisia löytöjä lasten haudoista, mutta 12–19-vuotiaiksi määriteltyjen

nuorten haudoista löydettyjen tekstiilityövälineiden kirjo on vielä moni-

puolisempaa. Välineistö viittaa siihen, että suuri osa nuorista on alkanut

opetella vaikeampaa lautanauhatekniikkaa, josta myöhemmällä iällä on

tullut joidenkin naisten erityisosaamisen alue.32

Nuoruus on ikävaihe, joka ilmenee kaikissa yhteisöissä, mutta se on

ikävaiheista eniten kulttuurisidonnainen.

Arkeologisesti tutkittujen

nuorten hautojen osuus on pieni ja nuoria koskevaa arkeologista tutki-

musta on vähän, sillä suurimmassa osassa populaatioita nuorten kuol-

leisuus on matala.34 Professori Mary Lewisin johtama tutkimus keskiai-

29 Crawford, Hadley & Shepherd 2018, 13.

30 Kamp ja muut 1999.

31 Blaževičius 2019.

32 Lipkin 2012, 84–92.

33 Grove & Lancy 2018, 95–97.

34 Mays 2018, 72.

https://doi.org/10.21435/ht.288

84  

kaisen Englannin nuorista on kuitenkin osoittanut, miten historiallisten

lähteiden ja osteologisen tiedon perusteella voidaan saada hyvin moni-

puolista tietoa nuorten terveydestä ja ikään liittyvistä elämänmuutoksis-

ta. Tutkimus käsittää 4 940 lasta tai nuorta yksilöä (luuston perustella

määritelty ikäryhmiin 6,6–25-vuotiaat) eri puolilta Englantia niin maa-

seudulta kuin kaupungista. Tutkittu aineisto on löydetty 151 hautaus-

maalta ja ajoittuu aikaan sekä ennen mustan surmaa (1348–1349) että

sen jälkeen, aikaan ennen teollista vallankumousta.35

Tutkimuksessa todettiin, että mustan surman jälkeen nuoria tyttö-

jä muutti kaupunkeihin enemmän kuin poikia. Poikia sitoivat maalle

niin lainsäädäntö kuin oppisopimuskoulutuksen tiukennukset. Kaksi-

toistavuotiaaksi asti maalla työskennelleet eivät enää saaneet lähteä

kaupunkeihin. Lisäksi kaupunkien killat alkoivat rajoittaa mestareiden

oppipoikamäärää, nostaa ikärajoja ja sallia oppisopimusten solmimista

vain käsityölaisammattilaisten pojille. Tyttöjen sen sijaan oli helppo so-

pia vuoden mittaisia palvelussopimuksia, ja heidän elämänsä oli täten

liikkuvampaa. Elämä kaupungeissa näkyi nuorten luissa, sillä niissä oli

enemmän vaurioita: nuorten naisten kantamat raskaat taakat sekä käve-

ly ja työskentely seisaaltaan näkyvät selkärangan ja jalkojen luiden rasi-

tuksena. Sen sijaan tappeluista tulleet vauriot kuten raajojen murtumat

ovat yleisempiä nuorten miesten luustossa. Sisällä tehdyn työn vuoksi

kaupungeissa asuvat nuoret naiset näyttävät olleen miehiä alttiimpia

hengitystietulehduksille sekä muille tarttuville taudeille kuten tuberku-

loosille. Lisäksi hyvin nuorten naisten luustossa havaittiin sukupuolitau-

tien merkkejä, mikä viitannee heidän työskennelleen prostituoituina.36

Lonkkaharjanteen luutuminen kertoo siitä iästä, jolloin tytöllä on

ollut ensimmäiset kuukautiset. Keskiajan englantilaisessa aineistossa

tämä luutuminen on tapahtunut 15-vuotiaana tai vanhempana, joten

kuukautiset ovat alkaneet selkeästi myöhemmin kuin nykyajan Suo-

messa (10–16-vuotiaana). Huomio kuukautisten alkamisiästä on linjassa

historiallisten lähteiden antaman tiedon kanssa. Kuukautisten myöhäi-

sempään alkamiseen kuten myös naisten lyhyempään keskipituuteen

35 Lewis 2016.

36 Shapland, Lewis & Watts 2015; Lewis 2016.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    85

on vaikuttanut niin heikompi ravintotilanne kuin sairaudet. Historialli-

set lähteet myös toteavat, että nuorten naisten naimaikä olisi ollut noin

20 vuotta. Tämä on myös linjassa osteologisesta aineistosta tehtyjen

havaintojen kanssa. Naisyksilö on hedelmällinen, kun hänen lantion-

kasvunsa on lakannut, ja näillä tutkituilla naisilla se ei ole tapahtunut

ennen 19 vuoden ikää.

Esimerkki osoittaa, kuinka tutkiessaan useita

lähdeaineistoja (tässä historiallisia lähteitä, hautakontekstia sekä luita)

monitieteellisin menetelmin historiallisen ajan arkeologinen tutkimus

voi tuottaa hyvin monipuolista tietoa menneisyyden nuorten elämästä.

  

Lapsuuden arkeologisen tutkimuksen keskiössä on myös ollut sukupuo-

len tarkastelu. Luuston perusteella lapsen sukupuolta on usein mahdo-

tonta määritellä ennen puberteettia.

Biologisen sukupuolen määrittely

on mahdollista aDNA-tutkimuksella, jossa selvitetään, onko lapsella

Y-kromosomi vai ei. DNA ei kuitenkaan aina säily arkeologisessa mate-

riaalissa, ja analyysi on jäännöksille tuhoisaa.

Tuoreet tulokset osoitta-

vat, että hammaskiilteen peptiditutkimus saattaa olla paras tapa yksilön

biologisen sukupuolen määrittelyyn.40 Se on lisäksi huomattavasti hel-

pompi ja edullisempi menetelmä kuin aDNA-tutkimus.

Muumiotutkimuksessa sukupuoli voidaan määritellä myös säilyneiden

pehmytkudosten perusteella. Pohjoissuomalaisten kirkkojen lattioiden

alta on löydetty lasten arkkuja, joista muutamia on kuvattu tietokone-

tomograalla Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Tällä menetelmällä

ihmisjäännöksiä, arkkuja ja hauta-asuja voidaan tutkia itse arkkuja avaa-

matta; poistamalla elementtejä, joilla on keskenään eri tiheys (puu, luu,

tekstiili, rautanaulat) voidaan nähdä arkun sisälle. Lapsen sukupuolen

lisäksi tällä menetelmällä on ollut mahdollista määritellä myös vasta-

syntyneiden tai ennenaikaisesti kuolleiden vauvojen ikä parin viikon

tai ainakin muutaman kuukauden tarkkuudella heidän kasvulevyjensä

perusteella.41

37 Tiitinen 2021; DeWitte & Lewis 2020.

38 Hoppa & Fitzgerald1999; Scheuer & Black2000; Lewis2007.

39 Buckberry 2018.

40 Stewart ja muut 2017; Gowland ja muut 2021.

41 Lipkin ja muut 2021.

https://doi.org/10.21435/ht.288

86  

Sukupuolta ei kuitenkaan voida arvioida vain luuston perusteella, sillä

sukupuoli on yksilöllinen ja kulttuurinen kokemus.

Sukupuolen ehtoja

määrittävät niin yksilöt kuin yhteisöt omien normiensa ja käytänteiden-

sä mukaisesti. Tämä näkemys paljastuu usein materiaalisesta kulttuuris-

ta kuten vaatetuksesta tai työvälineistä. Vaikka eri sukupuolet ovat usein

pukeutuneet erilaisiin vaatteisiin ja työskentely saattaa olla sukupuolittu-

nutta, oman sukupuolikäsityksen ei voida ajatella olevan muuttumaton

koko ihmiselämän ajan. Sen ilmentymiseen vaikuttavat muun muassa

kasvamisen ja ikääntymisen mukaiset roolimuutokset. Tällaisia saattavat

olla esimerkiksi lapsen kasvamiseen liittyvät siirtymäriitit, murrosiän

mukanaan tuomat uudet odotukset, vanhemmuus, isovanhemmuus,

ammatillinen kehitys tai leskeys. Niissä tapauksissa, joissa haudassa

ei ole säilynyt ihmisjäännöksiä, hauta-asu ja hauta-antimet voivat olla

ainoa keino arvioida haudatun sukupuolta. Lapsen sukupuolen arvioimi-

nen aikuisten haudoista löytyneiden esineiden tai vaatteiden pohjalta on

mahdollista etenkin, jos historiallinen lähdeaineisto tukee tulkintaa. On

kuitenkin muistettava, että tulkintamme menneisyydestä on aina omien

arvojemme ja maailmankuvamme sävyttämää.

Lapselle aletaan opettaa heti syntymänsä jälkeen niitä oman kulttuu-

rinsa piirteitä, jotka ovat tärkeitä hänen toimiessaan sääntöjen ja sank-

tioiden määrittämässä maailmassa. Prosessia kutsutaan sosialisaatioksi,

ja siinä yksilö oppii yhteisönsä arvot, tavat, uskomukset, tiedot ja taidot.

Tavalla tai toisella lapsi muovautuu niitä rooleja varten, jotka hän tulee

yhteisössään ottamaan. Sosialisaatio näkyy lasten hoitotavoissa, ruokin-

nassa, vaatetuksessa sekä huolenpidossa, jotka ovat jättäneet jälkensä

myös arkeologiseen aineistoon tai ihmisluihin. Lapsen kasvattamista

tutkimalla voidaan selvittää, miten lapsuus on ymmärretty ja miten lap-

sia on arvostettu aikuisten taholta.43

Sosialisaatio voi ilmetä myös leikin tai lapsille avoimien tilojen kautta

sekä turvallisten ja turvattomien käytöstapojen tai paikkojen oppimisen

kautta. Esimerkiksi lelut ovat usein vanhempien lapsilleen hankkimia

tai tekemiä. Niiden avulla on mahdollista määritellä sosiaalisia rooleja

42 Sukupuolen arkeologiasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Conkey & Gero 1997 [1991] ja Sørensen 2000.

43 Lillehammer 2010, 13.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    87

kuten sukupuolirooleja ja kehittää motorisia ja fyysisiä taitoja. Toisaal-

ta lapset eivät välttämättä noudata vanhempien suunnittelemia käyttö-

tapoja vaan voivat käyttää materiaalista kulttuuria myös omalla tavallaan.

Leikin ja muun toiminnan kautta lapset myös sosiaalistavat toisiaan.

Pohdin näitä seikkoja ja lelujen merkitystä sosialisaation välineinä tä-

män luvun viimeisessä osiossa.

Lapsuus ja kuoleman arkeologia

Havainnollistaakseni historiallisen ajan arkeologian tapaa tulkita lapsiin

liittyviä aineistoja kerron seuraavassa kahden eri tavalla muodostuneen

aineiston – hauta- ja asuinpaikka-aineiston – tutkimuksesta pääasialli-

sesti suomalaisessa kontekstissa. Näiden aineistojen avulla pohdin las-

ten kuolemaan liitettyjä ajatuksia sekä sitä, miten nämä ajatukset ilme-

nevät lasten haudoissa ja niiden valmistusta kuvaavissa historiallisissa

lähteissä. Sen lisäksi tutkimukseni kohteena ovat keskiajan jälkeisen

ajan ihmisen käsitykset kuoleman väistämättömyydestä. Miten nämä

käsitykset ilmenevät lasten arkipäivän toimintojen seurauksena synty-

neessä arkeologisessa aineistossa, lasten sosiaalistamiseen tarkoitetussa

materiaalisessa kulttuurissa sekä historiallisissa lähteissä? Valitsemis-

tani aiheista keskosen ja vastasyntyneen asemaa on tutkittu kansainvä-

lisesti paljon, mutta lasten kuolemaan liitetyt tunteet ovat toistaiseksi

saaneet vähemmän huomiota.

Perinteisesti lapsuutta on tutkittu ihmisjäännösten ja hauta-antimien

perusteella, sillä hautalöydöt ovat yleensä suoraan yhdistettävissä lapsiin.

Arkeologiassa hautalöytöjen tulkinta saattaa kuitenkin olla ongelmal-

lista, sillä lasten haudoista löydetyt esineet saatetaan lähtökohtaisesti tul-

kita eri tavalla kuin jos nämä samat esineet olisi löydetty aikuisten hau-

doista. Näkemykset lapsesta viattomana ja passiivisena henkilönä, joka

ei hyödytä yhteiskuntaa omalla olemassaolollaan, ei sosiaalisesti eikä

taloudellisesti, voivat aikaansaada vääristyneen ja todellisuudenvastaisen

tulkinnan. Yhteisöllä voi olla lasten materiaalinen kulttuuri, mutta se ei

tarkoita, että lapsuuden materiaalinen kulttuuri olisi muusta materiaa-

https://doi.org/10.21435/ht.288

88  

lista erillistä tai aina samanlaista.

Todellisuudessa lapset hyödyntävät ja

käyttävät ympäröivää materiaalista kulttuuria yhtä paljon ja yhtä moni-

muotoisesti kuin aikuiset. Lapsuutta ei voi ymmärtää ihmisen elämästä

erillisenä ajanjaksona – aikana, jolloin lapsesta kehittyy aikuinen –, vaan

lapsuuden kokemukset määrittelevät myös aikuisuutta. Näin ollen on

selvää, että lapsen hauta ei perimmiltään eroa aikuisen haudasta, vaan

lasten ja aikuisten hautoja on tulkittava samoista lähtökohdista. Tämä

ei poissulje sitä, että lasten haudat poikkeaisivat aikuisten haudoista. Ne

ilmentävät oman yhteisönsä ymmärrystä lapsuudesta.

Kun tutkitaan historiallisen ajan hautoja, niissä olevia esineitä sekä

sitä, millä tavalla hautaaminen on tapahtunut, kirjallinen lähdeaineisto

voi toimia peilinä, joka täydentää arkeologisen aineiston antamaa kuvaa.

Näin ollen kaksi vaillinaista lähdeaineistoa tukevat toisiaan ja tulkin-

nasta voi tulla enemmän tosi. Haudassa lapsen vartalo, vaatteet ja muu

materiaalinen kulttuuri muodostavat rajattoman kokonaisuuden.45

    

Esiteollisissa yhteisöissä alle kaksivuotiaiden kuolleisuus on ollut mää-

rällisesti korkeinta, mikä heijastuu myös arkeologisiin hautalöytöihin.

Kirkonkirjoihin perustuvan tilastotieteellisen analyysin perusteella

Pohjanmaan ja Perämeren alueen kirkoissa alle puolivuotiaiden osuus

tutkituista arkuista näyttää olevan 25 %:n tienoilla.

Suomessa lapsi

kuolleisuus oli suuri aina 1800-luvun loppuun saakka; noin 25–40 %

alle nelivuotiaista kuoli. Sotien tai katovuosien aikana pienten lasten

kuolleisuus saattoi olla 50–70 %.47 Suuri kuolleisuus aiheutui perheen

heikosta ravintotilanteesta, ripuliin johtaneesta lasten ruuan käsittelyn

puutteellisesta hygieniasta sekä kulkutaudeista.48

Yksi arkeologiassa usein esiin noussut aihe on vastasyntyneiden ja

kuolleena syntyneiden lasten asema. Vauvaikäiset lapset on nimittäin

44 Soafer Derevenski 1997; Soafer Derevenski 2000, 6–7, 11.

45 Lipkin 2020.

46 Lipkin & Tuovinen 2019, 66–67; Lipkin ja muut 2021.

47 Turpeinen 1979, 101–104. Kuolleisuus ilmoitetaan yleensä tapauksia per tuhat. Suomen sodan vuosina

alle nelivuotiaiden kuolleisuus oli 739/tuhat (1808) ja 595,5/tuhat (1809).

48 Lipkin & Tuovinen 2019, 66–67.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    89

usein haudattu muista lapsista ja aikuisista poikkeavalla tavalla. Arkeo-

logisessa aineistossa kiinnitetään huomiota myös jonkin asian tai ilmiön

puuttumiseen. Joskus vauvaikäisten osuus haudatuista on tilastollisesti

katsoen liian pieni, mikä viittaa sekin poikkeavaan hautaustapaan. Jos-

kus kyseessä ovat säilymiseen liittyvät seikat. Esimerkiksi lasten pieni-

kokoiset luut säilyvät maaperässä huonommin kuin aikuisten luut, mikä

joissakin tapauksissa voi johtaa siihen, että arkeologi ei kaivaessaan

havaitse lapsen hautaa. Useammin on kuitenkin kyse siitä, että lapset

on haudattu muualle kuin aikuiset. Näin on tapahtunut niin antiikin

maailmassa kuin 1800-luvun Suomessa.49 On todennäköistä, että pienet

lapset haudattiin hautausmaalla omalle alueelleen niin kuin 1800-luvul-

le ajoittuva Rauman vanhan kirkon tutkimusaineisto antaa ymmärtää.

Siellä hautausmaan reunalta, aivan muurin lähettyviltä löytyi rivi lasten

hautoja, vaikka muilla tutkituilla alueilla lasten hautoja tavattiin hyvin

vähän.50

Ruotsissa ja Suomessa kansanperinne ja arkeologinen aineisto osoit-

tavat, että ennenaikaisesti syntyneitä lapsia haudattiin pienissä kirstuis-

sa kirkkoaitaan, kirkkojen seiniin sekä kirkkojen lattioiden alle.51 Tämä

tapa korreloi muihin eurooppalaisiin tapoihin haudata ennenaikaisesti

syntyneitä ja kastamattomia lapsia. Irlannissa niin sanotut cillini-hau-

taukset (iiriksi cillín tarkoittaa kirkon kammiota) ovat kastamattomien

lasten hautauksia, joita on tehty hylättyihin keskiaikaisiin kirkkoihin ja

hautausmaille sekä muihin vanhoihin esihistoriallisiin ja historiallisiin

monumentteihin.52

Ennenaikaisesti- ja vastasyntyneet lapset ovat olleet monessa mennei-

syyden yhteisössä ihmisyyden rajapinnalla. Heitä ei ole ymmärretty täy-

siksi ihmisiksi. Biologisen syntymänsä jälkeen heidän on ikään kuin

täytynyt syntyä uudelleen; sosiaalinen syntymä on usein tapahtunut niin

sanotun siirtymäriitin (engl. rite of passage) myötä.

Kristinuskon piirissä

49 Lipkin & Jarva 2021; Lipkin ja muut 2018; Ingvarsson, Mispelare & Backström 2018, 255–257.

50 Uotila & Lehto 2016, 11.

51 Lipkin ja muut 2018; Luoto 2007; Luoto 2009; Moilanen 2013, 18–19; Moilanen 2014, 21–22; Hagberg

2016 [1937], 518–519; Kykyri 1985, 41; Karsten & Manhag 2017, 124–125; Maltin ja muut 2021.

52 Murphy 2011.

53 Grove & Lancy 2018, 91–92.

https://doi.org/10.21435/ht.288

90  

tämä on yleensä tapahtunut kasteessa. Jo keskiajalla katsottiin, että lapsi-

kaste liittää lapsen Jumalan yhteyteen, vapauttaa hänet perisynnistä ja

suojelee pahoilta voimilta.

Ajateltiin, että jos lasta ei kastettu, hän ei

päässyt taivaaseen. Niin muualla Euroopassa kuin Suomessa vanhem-

pien velvollisuus oli huolehtia, että lapsi vietäisiin kastettavaksi niin

pian kuin suinkin oli mahdollista. Suomessa katsottiin, että jopa kaksi

viikkoa oli liian pitkä ja riskialtis aika lykätä kastamista.55 Reformaation

jälkeisessä Suomessa kaste sai uuden syntymisen merkityksen ja se oli

ainutkertainen toimitus: sitä ei saanut toistaa. Käsikiria-teoksessaan

(1549) Mikael Agricola kirjoittaa, että kasteessa ”me kaikesta perkeleen

ankaruudesta, synnein raskaudesta, kuoleman vallasta ja helvetin fan-

kiudesta vapaaksi tulemma”.

Kasteen sakramentin voidaan siis ajatella

vahvistaneen aikakauden käsitystä lapsesta puhtaana ja synnittömänä.

On hyvin todennäköistä, että ennenaikaisesti syntyneitä lapsia ei ehditty

kastaa, etenkään jos he syntyivät kuolleina.

1500-luvulla oli tapana, että kastamattomat lapset haudattiin siunaa-

matta hautausmaan syrjäiseen kohtaan. Vuoden 1571 kirkkojärjestys kui-

tenkin salli hautaamisen myös muualle hautausmaalla mutta edelleen

ilman papin siunausta.57 Vuosien 1686 ja 1694 kirkkolait sallivat myös

kastamattomien vastasyntyneiden hautaamisen kirkkomaalle.

Vuoden

1686 kirkkolain mukaan:

Äsken syndynet Lapset / jotca ei ole Castetta saaneet / heidän

picaisen cuolemans tähden / pitä saaman hautila Wanhinbains

Hautasian / ja Papin oleman sijnä läsnä / heittämäs Mulda nijden

päällä / ja lukeman Rucouxen.59

1600–1700-luvuilla käytännöt vaihtelivat seurakunnittain ja olivat riip-

puvaisia kirkkoherran suhtautumisesta kastamattomuuteen; kastamat-

54 Häkkinen 2016.

55 Lempiäinen 1967, 182, 356; Donnelly & Murphy 2018, 615.

56 Häkkinen 2016.

57 Hagberg 2016 [1937], 518; Rimpiläinen 1971, 157; Itkonen 2012, 11–12.

58 Rimpiläinen 1971, 268–275; Itkonen 2012, 13–15.

59 Kircko-Laki ja Ordningi 1686 § IX.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    91

tomille ei aina myönnetty hautajaisia. Heistä jotkut haudattiin vain

muutamien rukousten saattelemana, kun taas toiset kastamattomat

haudattiin täydellisin seremonioin.60

Irlannissa cillini-haudat ovat olleet lasten vanhemmille kulttuurimai-

seman tunteellisesti latautuneita ja tärkeitä paikkoja.

Tällaisia ovat

epäilemättä olleet myös suomalaiset lasten hautapaikat. Vanhemmille

on ollut tärkeää haudata lapsensa kirkon yhteyteen, vaikka norminmu-

kaista kristillistä hautausta ei ollutkaan mahdollista saada. Tähän viit-

taa myös se seikka, että muumioitumisestaan kuuluisan Keminmaan

kirkkoherran Nikolaus Rungiuksen (noin 1560–1629) arkun ympärillä

kerrotaan olleen useita pieniä pärearkkuja.62 Ilmeisesti sen jälkeen, kun

Keminmaan kirkko on jäänyt käytöstä, se on toiminut niin ennenaikai-

sesti kuolleiden kuin pienten, noin alle vuoden ikäisten lasten hauta-

paikkana. Näin oli siitä huolimatta, että kirkkohautaustapa oli jäänyt

yleisesti pois käytöstä ja tullut kielletyksi keisarillisella asetuksella vuon-

na 1822. On ilmeistä, että vanhemmat hakivat lapsilleen suojaa kirkon

ja kuuluisan kirkkoherran huomasta.

Myös Ruotsin Lundissa piispa

Peder Winstrupin (1605–1679) jalkoihin oli piilotettu 5–6 kuukauden

ikäinen sikiö, joka aDNA-tutkimuksen mukaan oli luultavasti Winstru-

pin pojanpoika. Todennäköisesti kuolleena syntynyt lapsi oli laitettu ark-

kuun hautajaisten jälkeen.64

Aina sukulaisuussuhde ei ole ollut välttämätön, vaan samoihin aikoi-

hin kuolleita aikuisia ja lapsia on ilman sitäkin haudattu samaan ark

kuun. Suomessa vastasyntyneen ja aikuisen yhteishautauksia on löyty-

nyt ainakin Oulusta, Hailuodosta ja Iin Haminasta.65 On arveltu, että

lapset haluttiin haudata yhdessä elämää kokeneiden ihmisten kanssa,

jottei heidän olisi tarvinnut odottaa yksin ylösnousemusta.66

60 Rimpiläinen 1971, 268–275; Itkonen 2012, 13–15.

61 Murphy 2011.

62 Fellman 1906, 323–325.

63 Lipkin ja muut 2018; Lipkin ja muut 2020.

64 Karsten & Manhag 2017, 123–125; Krzewińska ja muut 2021.

65 Tuovinen 2018.

66 Hagberg 2016 [1937], 184–185; Karsten & Manhag 2017, 123–125.

https://doi.org/10.21435/ht.288

92  

   

Vaikka lapsia kuoli paljon, heidän arkkunsa – olivatpa ne pärearkkuja tai

tavallisia puusta veistettyjä arkkuja – valmistettiin usein erityisen huolel-

lisesti. Suomessa eri kirkoissa lattioiden alla sijaitsevat arkut ovat keske-

nään erilaisia, mutta yksittäisten kirkkojen alla lasten puiset arkut ovat

samanlaisia kuin aikuistenkin. Niiden kannet on proloitu, ja niissä

saattaa olla koristeleikatut jalat. Aikuisten arkuista poiketen lasten ark-

kujen päällä saattaa olla koristeita, kuten kruunuja, tai niiden ympärille

on kiedottu silkkinauha. Aikuisten hauta-asut ovat yleensä melko yk-

sinkertaisia, mutta lasten hautavaatteissa saattaa olla koristeellisia yksi-

tyiskohtia, kuten painokankaasta leikattuja kuvia, silkkinauhoja, pitsejä

sekä helmi- ja kultalankakoristeita. Hauta-asut on ikään kuin rakennettu

vainajan päälle. Kankaat on laskosteltu kauniisti ja kiinnitetty nuppineu-

loilla tai ompeleilla. Hauta-asu ei ollut oikea vaate, mutta yleensä vaina-

jan päähän laitettiin käytöstä poistunut myssy ja jalkaan oikeat sukat.67

Kun tutkitaan hauta-asun kankaiden ominaisuuksia, hauta-asun ko-

koamisen tapoja ja sen estetiikkaa aistikokemusten näkökulmasta, on

mahdollista pohtia myös arkun valmistamiseen osallistuneiden tunne-

kokemuksia. Materiaalinen kulttuuri voi nostaa esiin tunteita ja muisto-

ja, jotka ovat syntyneet aistikokemusten seurauksena. Ihmisen perusais

teja ovat näkö-, kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaisti. Nämä aistit luovat

yhdessä pohjan tunteille, jotka materiaalinen kulttuuri nostattaa esiin.

Kun tutkitaan, millaisia aisti- ja tunnekokemuksia hautatekstiilien val-

mistaminen on menneisyyden ihmisissä herättänyt, voidaan hyödyntää

psykologista tutkimustietoa. Tunteet vaikuttavat ihmisen tekoihin ja sii-

hen, mitkä tilanteet ihminen kokee tärkeiksi itselleen. Tunteet opitaan

sosialisaation myötä. Yksilöt ohjaavat käytöstään tarkoituksenmukaisesti

ja tuntevat tunteita, jotka ovat sallittuja tietyissä sosiaalisissa tilanteis-

sa.68 Sosiaalisten normien ja uskomusten ohjaamien toimien ja arkeo-

logisessa aineistossa näkyvien materiaalivalintojen perusteella sosiaali-

set rituaalit voivat toimia tunteiden kontrolloimisen ja kohdistamisen

kanavina.

67 Pylkkänen 1955; Lipkin ja muut 2021.

68 Wood & Atteld 2005, 80–81.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    93

Hautatekstiilien tapauksessa tunnekokemukset voivat syntyä, kun hi-

vellään pehmeää pellavakangasta tai haistellaan villan tuoksua. Nämä ko-

kemukset voivat kehittyä myös henkilökohtaisten näihin materiaaleihin

liittyvien ajatusten pohjalta. Esimerkiksi silkin tuoksu voi yhdistyä äitiin,

jolla on ollut yllään silkkivaatteet. Tunnekokemuksia voi syntyä myös,

kun vainajalle valmistetaan hautavaatteita; rakkaalle henkilölle tehdään

jotain merkityksellistä. Fyysinen aktiviteetti voi herättää tunteita, jotka

säilyvät muistissa. Voimakkaat tunteet muistetaan helposti, ja ne voivat

aktivoitua yllättäen jopa vuosien päästä samanlaisten aistikokemusten

myötä.69

Oululaisen tyttökoulun opettajan Sara Wacklinin kuvaus lasten vaat-

teista vuodelta 1844 on kiinnostava, sillä se vastaa pohjoissuomalaisten

arkeologisesti tutkittujen 1700–1800-lukujen lasten arkkujen sisustusta

ja lasten vaatetuksen yleispiirteitä:

Det lilla liket sveptes liksom i en sky av kammarduk eller annat

fint, vitt tyg. Var det en gosse, så skulle han hava en grön krans,

gjord av spritsilke, på huvudet, en på samma sätt förfärdigad stav

i handen och en krans på kistlocket. En icka ck krans med

krona på huvudet, likså på locket av kistan, en blomkvist i sin lilla

hand och namnet virades av guldkantilj, som lades på skyn över

huvudet. En liten vit sidentröja påkläddes även. Kistans färg var

vanligen gul som det vissnade lövets.70

Hautauksissa on nähtävissä selkeää unen ja taivaan symboliikkaa.

Arkku sisustettiin sängyksi, jossa vainaja saattoi levätä ja odottaa ylös-

nousemusta. Patjan ja tyynyn täytteenä käytettiin tuoksuvia yrttejä ja

luonnonkasveja, mikä on liitetty luonnon puhtauteen ja viattomuuteen.

Wacklinin kuvaus lasten ruumiskoristeiden tekemisestä viittaa usealla

tasolla siihen, että puhtaudella oli symbolinen merkitys lapsen hautaa-

misessa. Valkoista voidaan pitää puhtauden värinä. Vaatteet myös pes-

69 Lipkin ja muut 2022.

70 Wacklin 1844, 2.21.

https://doi.org/10.21435/ht.288

94  

tiin ennen kuin ne pantiin hautaan. Ne ovat siis tuoksuneet puhtailta

tai miedosti saippualta.71

Aistikokemusten synnyttämien tunteiden pohdinnassa on tärkeää

tietää, kenen tunteita pohdimme. Koska lapsikuolleisuus oli suurta, yh-

teisöillä oli useita tapoja, joiden avulla heidän oli helpompi ymmärtää

ennenaikaista kuolemaa sekä hallita sitä tunteellisesti. Yksi näistä on

edellä mainitun Sara Wacklinin tarina, jossa hän toteaa, että neitsyt-

kummi oli velvollinen kustantamaan pienen lapsen ruumiskoristeet.

Wacklin kirjoittaa:

Ehuru de gamla, stränga sederna förbjödo de unga av bägge könen

at råkas för sig själva, erbjödo sig likväl därtill åtskilliga särskilda

tillfällen. Bland dessa var förfärdigandet av likgrannlåterna. ––

Den unga jungfrufaddern samlade alltid på sina vänner på ett litet

kalas, emedan de skulle hjälpa henne att förfärdiga likgrannlåter-

na. Man vaknade en natt vid arbetet.

Då var det som ungherrarna, nästan alltid bröder eller släktingar,

hade ett slags gammalt privilegium att även innna sig hos de

unga ickorna, och aldrig försummades detta glada tillfälle. Ingen

tänkte här på döden. Man arbetade, jollrade, vred skrattande ihop

dödskransen och ofta blev ock följden en brudkrans kort därefter.

Nämä valvomattomat olosuhteet johtivat siis Wacklinin mukaan usein

häiden suunnitteluun.Kokoontumiset eivät olleet hiljaisia tai hartaita.

Iloinen ilmapiiri on tehnyt tilaisuudesta rennon ja positiivisen tavan

kanavoida, kontrolloida ja ymmärtää surun ja epävarmuuden tunteita,

joita lasten kuolema epäilemättä aiheutti.

Arkun valmistaminen on voinut olla nuorille terapeuttinen kokemus.

Kun katsomme lasten hauta-asuja, voimme mahdollisesti nähdä nuor-

ten tyttöjen ja naisten kädenjäljen. On mahdollista, että juuri he pesivät,

71 Lipkin ja muut 2022.

72 Wacklin 1844, 2.21.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    95

silittivät, leikkasivat ja ompelivat haudoissa olevat kankaat. Vaikka koris-

teet ovat kauniita ja tekstiilit kauniisti ja huolella laskostettu ja silitetty,

ikään kuin jokainen yksityiskohta olisi mietitty tarkkaan, nopeus ja epä-

tarkkuus ovat selkeästi nähtävissä ompeleissa. Arkeologista materiaalia

katsoessa on helppo kuvitella, että ompelutyö olisi tehty jutellessa tois-

ten nuorten kanssa.

Koska lapsia pidettiin viattomina ja puhtaina, oli ehkä luonnollista

antaa valmistelut tehtäväksi rippikoulun käyneelle (13–15-vuotiaalle)

mutta naimattomalle kummille. Tilaisuus oli osallistujille erityinen,

jokapäiväisestä elämästä poikkeava, ja sellaisena se todennäköisesti loi

pysyviä muistoja näille nuorille. Voimme olla varmoja, että lasten hau-

doista löydetyt esineet ovat kyllästettyjä muistoilla ja monilla erilaisilla

tunteilla: surulla, rakkaudella sekä toivolla tulevasta rakkaudesta.Koska

erityisesti pienten lasten kuolema oli hyvin yleistä, ei ole yllättävää, että

yhteisöt halusivat sosiaalistaa omia nuoriaan hautaamisrituaalien kautta.

Ne helpottivat nuorten tunteiden käsittelyä ja valmistivat heitä tulevaan

rooliinsa vanhempina. Monet tulivat nimittäin hyvin todennäköisesti

menettämään lapsen tai useampia.73

Vaikka Wacklinin mukaan nuoret ovat valmistelleet arkun, he eivät

missään nimessä olleet tekemisissä kuolleen lapsen ruumiin kanssa.

Lapsen pukeminen ja arkkuun asettaminen tehtiin hiljaisuudessa, ja

siitä oli vastuussa vanhempi, menopaussin ohittanut ja kuolemaa pel-

käämätön nainen.74

Wacklin kuvaa tapaa, jolla nuoria sosiaalistettiin oman kulttuurinsa

käytäntöön suhtautua kuolemaan, mutta yhteisössä oli myös muita ta-

poja kontrolloida ja ilmaista tunteita. Kuolemaa on täytynyt selittää ym-

märrettävästi, ja se on jättänyt jälkensä arkeologiseen materiaaliin niin

haudoissa, hautausmailla kuin jokapäiväisen arkielämän materiaalisessa

kulttuurissa. Lapsen kuolemaan liitetyt tunteet ja kuolleisiin lapsiin lii-

tetyt muistot ovat eläneet mukana myös heidät tunteneiden ihmisten

arkielämässä.

73 Lipkin ja muut 2021; Lipkin ja muut 2022.

74 Hagberg 2016 [1937], 184.

https://doi.org/10.21435/ht.288

96  

Nuket, tunteet ja kuoleman läsnäolo lasten arkielämässä

Edellä on tarkasteltu lasten kuolemaan liitettyjä tunteita sekä sitä, miten

tunteiden oppiminen ja lapsen rooleihin liittyvä sosialisaatio on toteutu-

nut ja toisintunut hautaamisrituaalien muodossa. Oleellista on ollut se,

miten tämän prosessin aikana niin aikuiset kuin nuoret ovat jättäneet

oman kädenjälkensä arkeologiseen aineistoon. Seuraavassa aihetta kat-

sotaan hieman toisesta näkökulmasta: Millä tavalla arkeologisen aineis-

ton perusteella voidaan tutkia sitä, miten kuolema on ollut läsnä lasten

arkipäiväisessä elämässä? Miten materiaalisen kulttuurin avulla on ope-

tettu käsittelemään sen nostattamia vaikeita tunteita?

Kaupunkien ja asuinpaikkojen kulttuurikerrokset ovat syntyneet eri-

laisten purkamis- ja tuhoamisprosessien seurauksena, ja arkeologinen

esineistö on yleensä hylkäämis- ja kadottamisprosessien tulos. Vain har-

voin joku on tarkoituksellisesti kaivanut esineitä maahan. Tulipalojen

jälkeen rakennusten rauniot purettiin ja maa tasoitettiin muualta tuo-

dulla maalla. Roskat ja jätteet heitettiin tunkioon tai esineitä kadotettiin

vahingossa, jolloin ne unohtuneina jäivät päälle kerääntyvän maan alle.

Lasten arkielämän tutkimuksessa on haasteena se, että arkeologin

on vaikea määritellä, kuka mitäkin hylättyä esinettä on käyttänyt. On

hyvin mahdollista, että useimpia arkipäivän esineitä, kuten astioita, ovat

käyttäneet niin aikuiset kuin lapsetkin. Lasten arkipäivän materiaalinen

tutkimus keskittyykin pääasiassa selkeästi lapsiin liitettävien esineiden

kuten lelujen tutkimukseen. Siitä huolimatta lapset ovat yhtä lailla käyt-

täneet samoja tiloja ja samaa materiaalista kulttuuria kuin aikuiset. He

ovat syöneet samoilta lautasilta, tyhjentäneet samat ämpärit tunkioon tai

ommelleet samanlaisilla neuloilla kuin aikuiset. Ehkäpä vain osa mate-

riaalisesta kulttuurista on ollut heiltä heidän ikänsä vuoksi kiellettyä tai

muuten ulottumattomissa. Esimerkiksi terävän puukon turvallinen käyt-

täminen vaatii tietynlaista motorista hallintaa ja tietoa käyttötavasta. Siitä

huolimatta kaikki materiaalinen kulttuuri on lähtökohtaisesti lapsuuden

tutkimuksen kohteena, jos haluamme ymmärtää lapsuutta.

Arkeologi Laurie Wilkien kaivaukset Yhdysvalloissa Kalifornian Santa

Monicassa osoittivat, että lasten tunteiden jäljille on mahdollista päästä

myös jokapäiväisen materiaalisen kulttuurin tutkimuksen kautta. Hän

https://doi.org/10.21435/ht.288

    97

tutki Ernest ja Katie Cordsin talon pihamaata, jonka yhdestä jätekuopas-

ta löytyi useita raa’asti murskattuja nukkejen päitä. On todennäköistä,

että nämä nuket on rikkonut perheen vanhin tytär Irene Cords, joka oli

syntynyt joko 1916 tai 1917 ja oli noin 5–7-vuotias jätekuopan käyttö-

aikaan. Wilkie on tulkinnut, että nämä nukkeihin kohdistuneet väkival-

lanteot ovat olleet tytön turhautumisen ja vastustuksen osoitus hänen

vanhempiansa kohtaan. On mahdollista, että nuoremman sisaruksen

syntymä tai jokin muu pettymys sai hänet rikkomaan vanhemmiltaan

lahjaksi saamansa nuket.75

Kehityspsykologi G. Stanley Hall kertoi vuonna 1897 julkaistussa

tutkimuksessaan Study of Dolls, että kyselytutkimuksen mukaan lapset

kertoivat heittäneensä nukkeja ikkunoista, jotta niiden jäsenet rikkoon-

tuisivat ja niitä voisi hoivata. Hallin tutkimuksen mukaan oli varsin ta-

vallista, että lapset leikkivät nukkejen sairastavan tuohon aikaan yleisiä

tauteja, kuten tuhka- ja tulirokkoa, hinkuyskää ja kurkkumätää. Leikeis-

sä nämä taudit saattoivat noudattaa vaikka naapurin poteman sairauden

tautikuvaa ja lääkkeeksi annettiin esimerkiksi tapioka-pillereitä, tikkuja,

saippuaa, sokeria, vettä ja kuraa sekä värjättyä vettä.76

Leluja voidaan pitää yhtenä sosialisaation keinona: lelujen tarkoituk-

sena on opettaa lapsille oman yhteisönsä tapoja, käytänteitä ja sallittuja

tunteita.

Lapselle lelut ovat voineet myös olla kiintymyksen kohde.

Leluilla on ollut epäilemättä myös tärkeä merkitys vanhempien pyrki-

myksissä saada lapsia ymmärtämään niin aikuisten kuin toisten lasten

kuolemaa. Yhdysvalloissa 1870-luvulta lähtien lapsille hankittiin leik-

keihin nukkeja arkkuineen. Näiden kanssa lapset leikkivät hautajaisia.

He pukivat ”kuolleet” nuket ja hautasivat ne arkuissaan maahan. 1800-

luvun lopussa oli myös tavallista, että perheet viettivät sunnuntaisin ai-

kaa hautausmailla. Yhdysvaltalaiset hautausmaat olivat suuria puistoja,

joissa oli miellyttävä tehdä kävelyitä ja leikkiä. Niiltä on löydetty leikin

75 Wilkie 2000, 103–104.

76 Hall 1897, 4–5, 24–29. Tutkimusta varten oli lähetetty useita avoimia kysymyksiä sisältänyt kysely 800

vanhemmalle ja opettajalle. Vastauksia oli tullut 648, joista useimmat olivat Yhdysvalloista mutta osa

myös Skotlannista.

77 Lönnqvist 1992, 75.

78 Bell & Spikins 2018.

https://doi.org/10.21435/ht.288

98  

jälkiä, kuten marmorikuulia. Siten myös hautausmaiden monumenteis-

ta, etenkin lasten hautakivistä, tuli tärkeä tapa paitsi luonnehtia yhteisön

jäsenten sosiaalista asemaa ja varallisuutta, myös selittää lasten viatto-

muutta ja kaikkien kuolevaisuutta.79

Nukketutkimuksessaan Hall kertoi, että useat lapset sanoivat haudan-

neensa nukkeja tai ainakin miettineensä nukkejansa kuolleina. Nuket

saattoivat kuolla, jos lapset väsyivät niihin. Haastattelujen perusteella

nuket saattoivat kuolla myös silloin, jos ne menivät rikki. Myös irronnei-

ta nukkejen raajoja haudattiin. Vaikka tutkimuksen perusteella nukke-

jen kuolemaa saatettiin surra hyvin syvästi, useissa tapauksissa suremi-

nen saattoi olla myös teeskenneltyä. Monelle lapselle nuken kuolema ei

kuitenkaan tullut kyseeseen, koska se oli liian tuskallista. Jotkut lapset

olivat kaivaneet nukkensa ylös tarkistaakseen, olivatko ne menneet tai-

vaaseen, tai saadakseen ne takaisin. Eräs 9-vuotias tyttö taas vuoleskeli

nukkeja kepeistä, hautasi ne, peitti haudan kukilla ja muutaman päi-

vän jälkeen kaivoi nuket ylös ajatellen niiden olevan muumioita. Toi-

nen 7-vuotias tyttö kertoi, että heillä oli hautausmaa puutarhan perällä,

jonne he hautasivat sekä lemmikit että nuket. Kun nukke oli maannut

haudassaan pari päivää, he kaivoivat sen ylös ja leikkivät, että se oli uusi

vauva.80

Historialliset lähteet, tässä tapauksessa 1890-luvulla tehdyn kysely-

tutkimuksen lainaukset lasten ajatuksista liittyen nukkejen kuolemaan

ja hautaamiseen, tarjoavat hyvän mahdollisuuden pohtia, millä tavoin

arkeologinen löytömateriaali on muodostunut. Tunkiojätteen ja hukkaa-

misen lisäksi nukkejen osien tai kokonaisten nukkejen tarkoituksellinen

hautaaminen on mahdollista ottaa huomioon tulkittaessa arkeologista

löytömateriaalia. Tällöin löydön konteksti suhteessa muihin löytöihin,

sen sijainti maassa ja stratigranen yksikkö

ovat merkittäviä. Jos nukke

79 Baugher & Veit 2014, 133–134; Baxter 2019a, 139, 144–149; Baxter 2019b, 39–42; Lipkin 2022.

80 Hall 1897, 24–29.

81 Arkeologiset kaivaukset dokumentoidaan stratigrasina yksiköinä. Stratigrasia yksiköitä ovat toi-

minnasta tiettynä ajanjaksona syntyneitä maakerroksia (peltokerros, tulvan tuoma maa, palokerros,

täyttökerros, tunkion täyttökerrokset, rakennusjäte, haudan täyttökerros jne.), rakenteita (rakennuksen

perustus, hirsiseinä, muistomerkki, arkku) ja leikkauksia (kaivettu jätekuoppa, rakennuksen perustuk-

sille kaivetut kuopat, haudalle kaivetut kuopat jne.).

https://doi.org/10.21435/ht.288

    99

löydetään selkeästi kaivetusta nukenkokoisesta kuopasta, on syytä olet-

taa, että se on haudattu tarkoituksella. Historiallisten lähteiden avul-

la – etenkin silloin kun ne kuvaavat kyseistä ajanjaksoa ja kulttuuria

– on myös mahdollista päästä kiinni nukkeja käyttäneiden henkilöiden

yleiseen maailmankuvaan. Vaikka emme yksilötasolla pysty sanomaan,

mitä juuri kyseisellä nukella leikkinyt henkilö on ajatellut tai tarkalleen

millaisissa toimissa nukke on päätynyt maahan, yleisiä käsityksiä esi-

merkiksi kuolemasta ja uskonnosta voidaan rinnastaa materiaaliseen

kulttuuriin ja sen tulkintaan.

Usein arkeologinen materiaali on syntynyt katoamisen tuloksena tai

se ei enää ole alkuperäisessä kontekstissaan, eli maanmuokkaustöiden

myötä se on joutunut jonnekin muualle. Näin on tapahtunut kahden

hyvin samanlaisen 1800-luvulle ajoittuvan biskviinuken kohdalla (kuva

1). Hämeenlinnan Varikonniemeltä löytyneen nuken löytökonteksti on

epäselvä. Sen löytöajankohtana 1980–1990-lukujen taitteessa ei vielä

osattu arvostaa 1800-luvun löytöjä, ja nukke päätyi yksityisomistukseen.

Varikonniemellä tutkimukset kohdistuivat rautakautisiin asuinpaikka-

kerroksiin, mutta kaivauspaikan ympäristössä on sijainnut saha vuosina

1873–1952. Keminmaan Valmarinniemeltä talteen otettu nukke on löy-

tynyt peltokerroksesta. Peltokerros on se kerros, mihin asti vuotuinen

pellonmuokkaaminen yltää, ja se luonnollisesti nostaa alempia maaker-

roksia pintaan ja sekoittaa niitä. Molemmat nuket ovat mitä todennäköi-

simmin saksalaisessa tehtaassa valmistettuja ja ajoittuvat 1800-luvun

puolivälin jälkeiseen aikaan.

Valmarinniemellä on sijainnut keski-

aikainen kirkko, mutta 1800-luvun lopulla paikalla on ollut niitty tai pel-

to. Nuket kertonevat lasten leikeistä ja toiminnasta niin maatalous- kuin

teollisuusyhteisöissä. Ehkäpä ne ovat kadonneet leikkien yhteydessä tai

sitten ne on tarkoituksellisesti haudattu maahan. Samanlaisen nuken

vartalo sekä viisi muuta 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun

ajoittuvaa nuken pään osaa on löydetty niin ikään myös Kangasniemen

Suurolan kylän pellosta pintapoiminnan yhteydessä.83

82 Coleman, Coleman & Coleman 1968, 74–78.

83 Moilanen & Närväinen 2017, kuva 10.

https://doi.org/10.21435/ht.288

100  

Kuva 1. Keminmaan Valmarinniemeltä (vasen, KM39304:1115) ja Hämeenlinnan

Varikonniemeltä (oikea, yksityiskokoelma) on löytynyt kaksi samanlaista biskviistä

eli lasittamattomasta posliinista valmistettua nukkea. Niiden kädet ovat olleet irral-

liset. Todennäköisesti nukkejen kasvot ja hatut ovat olleet maalatut. On todennä-

köistä, että näillä on ollut yllään kankaasta tehdyt vaatteet. Kuva: Sanna Lipkin.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    101

Arkeologisen materiaalin perusteella näyttäisi siltä, että lapsille on

annettu arkielämäänsä liittyviä leluja. Nukkejen lisäksi lapset ovat leikki-

neet myös muun muassa punasavesta valmistetuilla eläinhahmoilla, jol-

laisia on löydetty Turun kaupunkikerroksista. Turun keramiikkapajoissa

on valmistettu jo viimeistään 1800-luvun alussa lintupillejä, savisia koi-

ria, possuja sekä hevosia. Leluja on kulkeutunut markkinatuliaisina tai

kulkukauppiaiden mukana myös maaseudulle.84

Keraamiset nuken tai lelun osat ovat yleisimpiä arkeologisessa ai-

neistossa. Siitä huolimatta leluja valmistettiin myös maassa hajoavista

materiaaleista kuten tekstiilistä, nahasta, luusta ja puusta. Yksi veistetty

puunukke on eräässä Haukiputaan kirkon alla olevassa vastasyntyneen

lapsen arkussa (kuva 2). Ei ole varmuutta siitä, että onko nukke juuri sii-

nä arkussa, mihin se on alun perin laitettu, sillä tiedetään, että samalla

tavoin kuvattu nukke on otettu jostakin arkusta 1970-luvulla. Ilmeisesti

se on myöhemmin palautettu lattian alle lähimpään arkkuun, joka sijait-

see heti lattialuukun alapuolella.

Nukke on suurpiirteisesti veistetty, ja

sillä on karkeatekoinen paita yllään. Ehkäpä se on ollut jollekin lapselle

mieluinen lelu, jonka laittaminen lapsen mukaan hautaan on tuntunut

vanhemmista hyvältä. On myös mahdollista, että he ovat ajatelleet nu-

ken näkemisen nostavan pintaan surua ja epätoivoa, jota lapsen lyhyeksi

jäänyt elämä on heissä herättänyt.

Lopuksi

Tässä luvussa on tarkasteltu lapsuuden arkeologian tärkeimpiä käsitteitä

ja tutkimuskysymyksiä. Nykyisin arkeologit näkevät menneisyyden lap-

set psykofyysisinä yksilöinä ja tarkastelevat heidän elämäänsä intersek-

tionaalisesta näkökulmasta. Vanhemmat ja muut lasten elämän tärkeät

aikuiset ovat opettaneet lapsiaan käyttäytymään yhteisöjen tapojen mu-

kaan. Tässä sosialisaatioprosessissa lapset ovat oppineet muun muassa

käsittelemään omia tunteitaan normien mukaisesti. Materiaalinen kult-

84 Lehto 1996, 15–17; Pellinen 2020.

85 Alakärppä & Paavola 1997.

https://doi.org/10.21435/ht.288

102  

Kuva 2. Puinen nukke Haukiputaan kirkon alla olevassa vastasyntyneen haudassa.

Kuva: Sanna Lipkin.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    103

tuuri ja siihen liittyvät käytänteet kuten lasten hautojen ja hautavaat-

teiden valmistaminen, hautamuistomerkit tai hautajaisleikkien nuket

ovat olleet merkittävä osa oppimisprosessia, jossa lapset ja nuoret ovat

oppineet ymmärtämään lasten kuolemaan liittyviä tunteita ja sitä, miten

noita tunteita on ollut sopivaa työstää ja ilmaista.



Alakärppä, Jalo – Paavola, Kirsti 1997: Haukiputaan kirkkohaudat. Meteli. Oulun yliopiston

arkeologian laboratorion tutkimusraportti 13.

Baugher, Sherene – Veit, RickhardF.2014:The Archaeology of American Cemeteries

andGravemarkers. Gainesville: University Press of Florida.

Baxter, Jane E. 2005: The archaeology of childhood. Children, Gender and Material Culture.

Walnut Creek, CA: Altamira Press.

Baxter, Jane E. 2008: The Archaeology of Childhood. Annual Review of Anthropology, 37,

159–175. https://doi.org/10.1146/annurev.anthro.37.081407.085129

Baxter, JaneE. 2019a:The Archaeology of American Childhood and Adolescence.Tallahassee:

University Press of Florida.

Baxter, JaneE. 2019b: How to Die a Good Death: Teaching Young Children about Mortality

in Nineteenth Century America.Childhood in the Past: An International Journal,12 (1),

35–49.

Blaževičius, Povilas 2019: Child labour based on dermatoglyphic research of ceramic

objects. Childhood in the Past: An International Journal,12 (1), 6–17.

https://doi.org/10.1080/17585716.2019.1587914

Bell, Taryn – Spikins, Penny 2018: The object of my aection: attachment security

and material culture. Time and Mind, 11 (1), 23–39.

https://doi.org/10.1080/1751696X.2018.1433355

Buckberry, Jo 2018: Techniques for Identifying the Age and Sex of Children at Death.

Teoksessa The Oxford Handbook of the Archaeology of Childhood. Toimittaneet Sally

Crawford, Dawn M. Hadley ja Gillian Shepherd. Oxford: Oxford University Press,

55–70. https://doi.org/10.1093/oxfordhb/9780199670697.013.3

Chamberlain, Andrew 2000: Minor concerns: a demographic perspective on children in

past societies. Teoksessa Children and material culture. Toimittanut Joanna Soafer

Derevenski. New York: Routledge, 206–212.

Coleman, Dorothy S. – Coleman, Elizabeth A. – Coleman, Evelyn J. 1968: The Collector’s

Encyclopedia of Dolls. Volume One. Lontoo: Robert Hale.

Collins, Patricia H. 2015: Intersectionality’s denitional dilemmas. Annual Review of

Sociology, 41, 1–20. https://doi.org/10.1146/annurev-soc-073014-112142

Conkey, Margaret W. – Gero, Joan M. 1997 [1991]: Engendering Archaeology: Women and

Prehistory. Oxford & Malden: Wiley.

https://doi.org/10.21435/ht.288

104  

Crawford, Sally – Hadley, Dawn M. – Shepherd, Gillian 2018: The Archaeology of Child-

hood: The Birth and Development of a Discipline. Teoksessa The Oxford Handbook

of the Archaeology of Childhood. Toimittaneet Sally Crawford, Dawn M. Hadley ja

Gillian Shepherd. Oxford: Oxford University Press, 3–37.

https://doi.org/10.1093/oxfordhb/9780199670697.013.1

Crenshaw, Kimberlé 1989: Demarginalizing the Intersection of Race and Sex: A Black

Feminist Critique of Antidiscrimination Doctrine, Feminist Theory and Antiracist

Politics. University of Chicago Legal Forum, 1989 (1), 139–168.

DeWitte, Sharon – Lewis, Mary 2020: Medieval menarche: Changes in pubertal timing

before and after the Black Death. American Journal of Human Biology, 33 (e23439).

https://doi.org/10.1002/ajhb.23439

Díaz-Andreu, Margarita – Lucy, Sam – Babic, Stasa – Edwards, David N. (toim.) 2005: The

Archaeology of Identity. Approaches to Gender, Age, Status, Ethnicity and Religion. New

York: Routledge.

Donnelly, Colm J. – Murphy, Eileen M. 2018: Children’s burial grounds (cillíní) in Ireland.

New Insights into an early modern religious tradition. Teoksessa The Oxford Handbook

of the Archaeology of Childhood. Toimittaneet Sally Crawford, Dawn M. Hadley ja Gillian

Shepherd. Oxford: Oxford University Press, 608–628.

Fellman, Jacob 1906: Anteckningar under min vistelse i Lappmarken I. Helsinki: Suomalaisen

Kirjallisuuden Seura.

Gowland, Rebecca – Stewart, Nicolas A. – Crowder, Kayla D. – Hodson, Claire – Shaw,

Heidi – Gron, Kurt – Montgomery, Janet 2021: Sex estimation of teeth at dierent

developmental stages using dimorphic enamel peptide analysis. American Journal of

Physical Anthropology, 174 (4), 859–869.

Grove, M. Annette – Lancy, David F. 2018: Cultural Models of Stages in the Life Course.

Teoksessa The Oxford Handbook of the Archaeology of Childhood. Toimittaneet Sally

Crawford, Dawn M. Hadley ja Gillian Shepherd. Oxford: Oxford University Press,

90–103. https://doi.org/10.1093/oxfordhb/9780199670697.013.5

Hagberg, Louise 2016[1937]: När döden gästar. Svenska folkseder och svensk folktro i samband

med död och begravning.Tukholma: Wahlström & Widstrand.

Hall, Granville Stanley 1897: Study of Dolls. E. L. Kellogg & Co., New York, NY.

[verkkoaineisto]. San Francisco, CA: Internet Archive.

https://archive.org/details/StudyOfDolls/mode/2up. Viitattu 27.9.2021.

Hemer, Katie A. – Evans, Jane A. 2018: The contribution of stable isotope analysis to

the study of childhood movement and migration. Teoksessa The Oxford Handbook

of the Archaeology of Childhood. Toimittaneet Sally Crawford, Dawn M. Hadley ja

Gillian Shepherd. Oxford: Oxford University Press, 505–518.

https://doi.org/10.1093/oxfordhb/9780199670697.013.27

Hodder, Ian 2007: The ’social’ in archaeological theory: An historical and contemporary

perspective. A Companion to Social Archaeology. Toimittaneet Lyn Meskell ja Robert W.

Preucel. Malden, Oxford & Carlton: Blackwell Publishing, 23–42.

https://doi.org/10.1002/9780470693605.ch1

Hoppa, Robert D. – Fitzgerald, Charles F. 1999: Human growth in the past: studies from

bones and teeth. Cambridge: Cambridge University Press.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    105

Häkkinen, Kaisa 2016: Kasteen kaava vanhimmissa suomenkielisissä kirkkokäsikirjoissa.

Teoksessa Pohjoinen reformaatio. Toimittaneet Meri Heinonen ja Marika Räsänen.

Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 243–246.

Ingvarsson, Anne – Mispelare, Jan – Bäckström, Ylva 2018: Above and below surface:

Environment, work, death, and upbringing in Sixteenth- to Seventeenth-century

Sweden. Teoksessa The Oxford Handbook of the Archaeology of Childhood. Toimittaneet

Sally Crawford, Dawn M. Hadley ja Gillian Shepherd. Oxford: Oxford University Press,

251–274.

Itkonen, Juha 2012: Kuolleena syntynyt lapsi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon

kirkkokäsikirjoissa 1694–2003. Thanatos,1 (2) [verkkoaineisto].

https://thanatosjournal.les.wordpress.com/2012/12/itkonen_-kuolleena-syntynyt-

lapsi1.pdf. Viitattu 15.5.2021.

Kamp, Kathryn A. – Timmerman, Nichole – Lind, Gregg – Graybill, Jules – Natowsky, Ian

1999: Discovering childhood: Using ngerprints to nd children in the archaeological

record. American Antiquity, 64 (2), 309–315. https://doi.org/10.2307/2694281

Kamp, Kathryn A. 2001: Where have all the children gone? The archaeology of childhood.

Journal of archaeological method and theory, 8 (1), 1–34.

Karsten, Per – Manhag, Andreas 2017:Peder Winstrup – Historier kring en 1600-talsmumie.

Lund: Lunds universitet, Historiska museet.

Kircko-Laki ja Ordningi 1686/1986. Näköispainos ja uudelleen ladottu laitos vuoden 1686

kirkkolain suomennoksesta. Toimittaneet Lahja-Irene Hellemaa, Anja Jussila ja Martti

Parvio. Suomen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 444. Juva: WSOY.

Krzewińska, Maja – Rodríguez-Varela, Ricardo – Ahlström Arcini, Caroline – Ahlström,

Torbjörn – Hertzman, Niklas – Storå, Jan – Götherström, Anders 2021: Related in

death? A curious case of a foetus hidden in bishop Peder Winstrup’s con in Lund,

Sweden. Journal of Archaeological Science: Reports, 37, 102939.

https://doi.org/10.1016/j.jasrep.2021.102939

Kykyri, Marita 1985: Turku. Julinin tontti. Historiallisen ajan hautausmaankaivaus 1985.

Kaivauskertomus. Helsinki: Museovirasto.

Lehto, Marja-Liisa 1996: Huwikaluja lapsille. Vanhat suomalaiset lelut. Tammi: Helsinki.

Lempiäinen, Pentti 1967: Piispan- ja rovastintarkastukset Suomessa ennen isoavihaa. Suomen

kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 73. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura.

Lewis, Mary 2007: The Bioarchaeology of Children: Perspectives from Biological and Forensic

Anthropology. Cambridge: Cambridge University Press.

https://doi.org/10.1017/CBO9780511542473

Lewis, Mary 2011: The Osteology of Infancy and Childhood: misconceptions and poten-

tial. Teoksessa (Re)Thinking the Little Ancestor: New Perspectives on the Archaeology of

Infancy and Childhood. Teoksessa Mike Lally ja Alison Moore. BAR International Series

2271. Oxford: Archaeopress, 1–13.

Lewis, Mary 2016:Work and the Adolescent in Medieval England AD900–1550: The

Osteological Evidence.Medieval Archaeology,60 (1),138–171.

https://doi.org/10.1080/00766097.2016.1147787

Lillehammer, Grete 1989: A child is born: The child’s world in an archaeological

perspective. Norwegian Archaeological Review, 22 (2), 89–105.

https://doi.org/10.1080/00293652.1989.9965496

https://doi.org/10.21435/ht.288

106  

Lillehammer, Grete 2010: Introduction to Socialisation: Recent Research on Childhood and

the Children in the Past. TeoksessaSocialisation: Recent Research on Childhood and the

Children in the Past. Toimittanut Grete Lillehammer. Stavanger: University of Stavanger,

Museum of Archaeology, 9–19.

Lipkin, Sanna 2012: Textile-making in central Tyrrhenian Italy from the Final Bronze Age to the

Republican Period. BAR International Series 2369. https://doi.org/10.30861/9781407309569

Lipkin, Sanna 2020: The clothed dead body in Northern Ostrobothnian Finland between

the 17th and mid-19th centuries. Teoksessa Entangled beliefs and rituals. Religion in

Finland and Sápmi from Stone Age to contemporary times. Toimittaneet Tiina Äikäs ja

Sanna Lipkin. Monographs of the Archaeological Society of Finland 8 [verkkoaineisto].

http://www.sarks./masf/masf_8/MASF8-3-Lipkin.pdf. Viitattu 28.9.2021.

Lipkin, Sanna 2022: Forgotten and Remembered: Unusual Memorial Practices at Bualo’s

Old Cemeteries. Teoksessa Unusual Death and Memorialization: Burial, Space, and

Memory in the Post-Medieval North. Toimittaneet Titta Kallio-Seppä, Sanna Lipkin, Tiina

Väre, Ulla Moilanen ja Annemari Tranberg. New York & Oxford: Berghahn Books, 47–88.

Lipkin, Sanna – Jarva, Eero 2021: Children in early Rome and Latium. Teoksessa Children in

Antiquity. Perspectives and experiences of childhood in the ancient Mediterranean. Toimit-

taneet Lesley A. Beaumont, Matthew Dillon ja Nicola Harrington. Lontoo & New York:

Routledge, 191–201.

Lipkin, Sanna – Tuovinen, Saara 2019: Huolella haudatut. Lapsen hauta perheen surun ku-

vaajana 1700–1800-luvuilla. Teoksessa Toinen jalka haudassa. Juhlakirja Juhani Kostetille.

Toimittaneet Sanna Lipkin, Titta Kallio-Seppä, Annemari Tranberg ja Tiina Väre. Oulu:

Oulun yliopisto, 65–73.

Lipkin, Sanna – Kallio-Seppä, Titta – Väre, Tiina 2018: Pappissäädyn haudat Pohjois-Pohjan-

maan kirkkojen lattioiden alla –Tapaustutkimuksia 1300–1700-luvuilta. Thanatos 7, 2,

60–86. [verkkoaineisto] https://thanatosjournal.les.wordpress.com/2019/01/lipkin_

vare_kallio-seppa_pappissaadyn.pdf. Viitattu 5.3.2021.

Lipkin, Sanna – Niinimäki, Sirpa – Tuovinen, Saara – Maijanen, Heli – Ruhl, Erika –

Niini mäki, Jaakko – Junno, Juho-Antti 2021:Newborns, Infants, and Adolescents in

Postmedieval Northern Finland: A Case Study from Keminmaa.Historical Archaeology,

55(1),30–48. https://doi.org/10.1007/s41636-020-00265-1

Lipkin, Sanna – Tranberg, Annemari – Kallio-Seppä, Titta – Ruhl, Erika 2022: Preparing

Children’s Burials in Postmedieval Finland: Emotions Awakened by Sensory Experienc-

es. Historical Archaeology, 56 (1), 184–198. https://doi.org/10.1007/s41636-022-00343-6

Luoto, Kalle 2007: Vantaan Pyhän Laurin kirkko. Kaivaus kirkkomaalla 2.–31.7.2007. Kaivaus-

kertomus. Vantaa: Vantaan kaupunginmuseo / Vantaan historiatoimikunta.

Luoto, Kalle 2009: Tapulista paljastui kivilattia. Pyhän Laurin kirkon kirkkomaan kaivaukset

kesällä 2007. Teoksessa Helsingin pitäjä. Toimittanut Jukka Hako. Vantaa: Vantaa-seura

– Vandasällskapet.

Lönnqvist, Bo 1992: Ting, rum och barn. Historisk-antropologiska studier i kulturella gränser

och gränsöverskridande. Helsinki: Kansantieteellinen arkisto / Etnologisk arkiv 38.

Maltin, Emma – Turner-Walker, Gordon – Tegnhed, Stina – Peacock, Elizabeth E. 2021:

The concealed interment of a rst-trimester foetus in Gällered Parish Church (1831),

https://doi.org/10.21435/ht.288

    107

Sweden: Age estimation and reconstructed taphonomy. International Journal of

Osteoarchaeology, 31 (2), 273–284. https://doi.org/10.1002/oa.2946

Mant, Madeleine – de la Cova, Carlina – Brickley, Megan B. 2021: Intersectionality and

trauma analysis in bioarchaeology. American Journal of Physical Anthropology, 174,

583–594. https://doi.org/10.1002/ajpa.24226

Mays, Simon 2018: The study of growth in skeletal populations. Teoksessa The Oxford

Handbook of the Archaeology of Childhood. Toimittaneet Sally Crawford, Dawn

M. Hadley ja Gillian Shepherd. Oxford: Oxford University Press, 71–89.

https://doi.org/10.1093/oxfordhb/9780199670697.013.4

Moilanen, Ulla 2013: Pälkäne, Rauniokirkko. Koekaivaus sähkökaapelin suunnitellulla linjalla

17.–20.6.2013. Kaivauskertomus. Tampere: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Moilanen, Ulla 2014: Sukuhauta ja harvinaiset arkkuruuvit. Historiallisen ajan hautojen

tutkimus Paimion Pyhän Mikaelin kirkkomaalla. SKAS, 2014 (1), 17–24.

Moilanen, Ulla – Närväinen, Ninni 2017: Esinelöytöjen kuvastama arki 1800-luvun

maaseudun säätyläistaloissa – Esimerkkinä Kangasniemen Suurolan kylä.

Ennen ja nyt – Historian tietosanomat [verkkoaineisto].

https://journal./ennenjanyt/article/download/108837/63833?inline=1. Viitattu

10.4.2021.

Murphy, Eileen 2011: Children’s burial grounds in Ireland (cillíní) and parental emotions

toward infant death. International Journal of Historical Archaeology, 15 (3), 409–428.

https://doi.org/10.1007/s10761-011-0148-8

Pellinen, Hanna-Maria 2020: Millä ennen leikittiin? Kalmistopiiri 20.11.2020. [verkkoaineis-

to] https://kalmistopiiri./2020/11/20/milla-ennen-leikittiin/ Viitattu 25.3.2021.

Pylkkänen, Riitta 1955: 1600-luvun kuolinpukuja Turun tuomiokirkkomuseossa. Turku: Turun

kaupungin Historiallinen Museo.

Rimpiläinen, Olavi 1971: Läntisen Perinteen Mukainen Hautauskäytäntö Suomessa Ennen

Isoavihaa. Väitöskirja. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura.

Scheuer, Louise, – Black, Sue M. 2000: Skeletal Development and Ageing. Teoksessa

Developmental Juvenile Osteology. Toimittaneet Louise Scheuer ja Sue Black. Academic

Publishing [verkkoaineisto] https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/

B9780126240009500034 . Viitattu: 28.8.2021.

Shanks, Michael 2008: Post-processual archaeology and after. Teoksessa Handbook of

Archaeological Theories. Toimittaneet Herbert D. G. Maschner, Christopher Chippendale

ja R. Alexander Bentley. Lanham, MD, Plymouth: AltaMira Press.

Shapland, Fiona –Lewis, Mary – Watts,Rebecca 2015:The Lives and Deaths of Young

Medieval Women: The Osteological Evidence.Medieval Archaeology,59 (1),272–289.

https://doi.org/10.1080/00766097.2015.1119392

Soafer Derevenski, Joanna 1994a: Where are the children? Accessing children in the past.

Archaeological Review from Cambridge 13 (2): 7–20.

Soafer Derevenski, Joanna 1994b: Editorial: Perspectives on children and childhood.

Archaeological Review from Cambridge, 13 (2): 1–5.

Soafer Derevenski, Joanna 1997: Engendering children, engendering archaeology. Teoksessa

Invisible peoples and processes, writing gender and childhood into European archaeology.

oimittaneet Jenny Moore ja Eleanor Scott. Leicester: Leicester University Press, 192–202

https://doi.org/10.21435/ht.288

108  

Soafer Derevenski, Joanna 2000: Material culture shock. Confronting expectations in the

material culture of children. Teoksessa Children and Material Culture. Toimittanut

Joanna Soafer Derevenski. Lontoo & New York: Routledge, 3–16.

Soafer, Joanna R. 2006: The Body as Material Culture. A Theoretical Osteoarchaeology. Topics

in contemporary archaeology. Cambridge: Cambridge University Press.

Stewart, Nicolas. A. – Gerlach, Raquel F. – Gowland, Rebecca L. – Gron, Kurt J. –

Montgomery, J. Janet 2017: Sex determination of human remains from peptides in

tooth enamel. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of

America, 114, 13649–13654. https://doi.org/10.1073/pnas.1714926115

Stinson, Sara 2000: Growth variation: Biological and cultural factors. Teoksessa Human

biology: An evolutionary and biocultural perspective. Toimittaneet Sara Stinson, Barry

Bogin, Rebecca Huss-Ashmore ja Dennis O’Rouke. Chichester: Wiley-Liss, 423–463.

Sørensen, Marie Louise Stig 2000: Gender Archaeology. Cambridge: Polity Press.

Tarlow, Sarah 2012: The Archaeology of Emotion and Aect. Annual Review of Anthropology,

41, 169–185. https://doi.org/10.1146/annurev-anthro-092611-145944

Tiitinen, Aila 2021: Normaali kuukautiskierto. Duodecim Terveyskirjasto 4.5.2021 [verkko-

aineisto]. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. https://www.terveyskirjasto./dlk00158.

Viitattu 27.9.2021.

Tuovinen, Saara 2018: Hailuodon lapset – Lasten materiaalinen kulttuuri kirkkohautojen

perusteella. Arkeologian pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto.

Turpeinen, Oiva 1979: Fertility and Mortality in Finland Since 1750. Population Studies,

33 (1), 101–104. https://doi.org/10.2307/2173868

Uotila, Kari – Lehto, Heli 2016: Rauma, Vanhankirkonkatu. Historiallisen ajan hautakaivaus

16.5.–25.7.2016. Kaarina: Kaivauskertomus. Muuritutkimus ky.

Wacklin, Sara 1844:Hundrade Minnen från Österbotten, Vols. 1–2. K. R. Tukholma:

Looströms bokhandel.

Wilkie, Laurie 2000: Not merely child’s play: Creating a historical archaeology of children

and childhood. Teoksessa Children and Material Culture. Toimittanut Joanna Soafer

Derevenski. New York: Routledge, 100–114.

Williams, Howard 2007: The emotive force of Early Medieval mortuary practices.

Archaeological Review from Cambridge, 22 (1), 107–123.

Wood, Elizabeth – Atteld, Jane 2005: Play, Learning and the Early Childhood Curriculum.

Lontoo: SAGE Publications Company. https://doi.org/10.4135/9781446280393

https://doi.org/10.21435/ht.288

Eletyn elämän muistot

https://doi.org/10.21435/ht.288

  111

Lapsuuden rajoilla

Lapsuusmuistot omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa

Essi Jouhki

https://orcid.org/0000-0002-5243-8552

Milloin päättyi lapsuus? Mistä sen tiesi? Yllättävistä hetkistä, kun

ensimmäistä kertaa kyllästyi leikkimään pikkuveljen kanssa – en-

nen niin kiehtovat leikit alkoivat tuntua tylsiltä, mielikuvitusmaa-

ilma ei enää kantanut. Radiosta korviin kantautunut hitti teki yht-

äkkiä olon, että oli lapsellista ja tyhmää leikkiä, ja teki mieli hiipiä

isojen siskojen huoneeseen vakoilemaan, millaista oli Teini-ikä.

”Arvaa mitä – Make pyysi mua eilen treeille” olikin äkisti jännit-

tävämpi lause kuin ”Leikitäänkö rosvoa ja pollaria?”1

Vuonna 1958 syntynyt Kaarina

pohtii omaelämäkerrallisessa kirjoi-

tuksessaan kuvaavasti niitä hienovaraisia vihjeitä, jotka kertoivat yhden

elämänvaiheen lopusta ja toisen alusta. Kuten katkelmasta käy ilmi, ko-

kemus lapsuudesta on hyvin henkilökohtainen ja usein moniulotteinen.

Millainen on hyvä lapsuus, mistä se alkaa ja mihin se päättyy, ovat olleet

jo pitkään monitieteisen lapsuudentutkimuksen perustavia kysymyk-

1 098_N_1958.

2Olen antanut kirjoittajille pseudonyymit tekstin seuraamisen helpottamiseksi. Osaan kirjoittajista

viittaan heidän itse antamillaan nimimerkeillä.

https://doi.org/10.21435/ht.288

112  

siä. Samalla yhdeksi 2000-luvun lapsuudentutkimuksen dilemmaksi

on muodostunut kysymys menneisyyden lapsen ”äänen kuulemisesta”

ja sen tavoittamisesta.3 Keskustelu on kiteytynyt yhteisymmärrykseen

siitä, että lapsuutta ei tulisi tulkita vain staattisena ja universaalina il-

miönä, vaan sekä menneisyyden että nykyhetken lapset tulisi tunnistaa

itsenäisinä ja aktiivisina toimijoina, joiden kokemukset lapsuudesta ovat

yhtä lailla merkityksellisiä.

Tämä on toisaalta johtanut pohdintaan siitä,

kenellä on loppujen lopuksi valta määritellä lapsuutta. Onko aikuisen

edes mahdollista tulkita ja edustaa lasten maailmaa?5

Tässä luvussa pohdin, miten eri tavoin voidaan tulkita ja tavoittaa lap-

suuden kokemusmaailmaa aikuisten tuottamista lapsuusmuistoista ja

millaisia tulkinnallisia rajoituksia ja haasteita tähän liittyy. Tutkimuksen

kohteena ei siis ole niinkään, mitä lapsuudesta muistetaan, vaan miten

lapsuutta muistellaan ja miksi lapsuusmuistot ovat sellaisia kuin ovat.

Havainnollistan tutkimustehtävääni tarkastelemalla omaelämäkerralli-

sia muistitietoaineistoja, joita olen käsitellyt aiemmissa tutkimuksissani

pääasiassa nuoruuden ja nuorten aikuisten näkökulmista.

Tässä luvus-

sa huomioni keskittyy erityisesti myöhäislapsuuteen sijoittuviin muistoi-

hin ja muistelijoiden tapoihin sanallistaa ja tuottaa lapsuutta elämänvai-

heena. Näin ollen käsittelen samalla kirjallisten muistelmien tulkintaan

liittyvää metodologiaa: tutkimusta ohjaavia teorioita, itse tutkimuspro-

sessia sekä tutkimusaineistojen analysointia.

Omaelämäkerralliset kirjoitukset tutkimuksen kohteena

Analysoimani aineistot ovat osa Oi nuoruus -kirjoituskilpailua, joka to-

teutettiin vuonna 2010 yhteistyössä Nuorisotutkimusseuran, Suoma-

laisen Kirjallisuuden Seuran ja Nuoren Voiman Liiton kesken. Keruun

tavoitteena oli innostaa kaikenikäisiä kirjoittajia muistelemaan ja kom-

3 Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi 2019; ks. Vehkalahti tässä teoksessa.

4 James & Prout 1997 [1990], 232; Alanen 2009, 22–23; Fass 2010, 161.

5 Ks. Fass 2010; Jones 2013; Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi 2019.

6 Jouhki 2014; Jouhki & Vehkalahti 2021.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  113

mentoimaan omaa nuoruusaikaansa. Keruu oli organisoitu kahdessa

eri sarjassa: Nuoruus tänään (alle 25-vuotiaat kirjoittajat) ja Nuoruus

eilen (yli 25-vuotiaat kirjoittajat). Keruu tuotti tekstejä yhteensä 376 kir-

joittajalta, jotka olivat syntyneet vuosina 1917–1998.7 Olen valinnut tar-

kasteluun vuosina 1945–1965 syntyneiden kirjoittajien omaelämäkerrat,

joita on yhteensä 99 kappaletta. Kirjoittajista 73 on naisia ja 26 miehiä.

Kirjoitushetkellä he ovat olleet 45–65-vuotiaita.

Aikarajaus pitää sisäl-

lään sekä suurten ikäluokkien että heitä seuranneiden häntäikäluokkien

edustajia. Suomalaisen nuoruuden historiassa nämä ikäluokat edustavat

ensimmäistä sukupolvea, jonka kohdalla voidaan puhua nuoruudesta

erottuvana, populaarikulttuurien sävyttämänä elämänvaiheena, jollai-

sena se tänä päivänäkin tunnistetaan.9 Lähtöoletuksenani on, että juuri

heidän elämäntarinoissaan on hedelmällisintä tunnistaa ja tulkita lap-

suuden ja nuoruuden välisiä siirtymiä.

Oi nuoruus -aineistoa on hyödynnetty runsaasti viimeisen vuosikym-

menen aikana, mikä kertoo sen monipuolisuudesta ja käyttökelpoisuu-

desta: samoja kirjoituksia voidaan tarkastella jatkuvasti uudelleen eri nä-

kökulmista.

Kirjoituskeruille onkin tyypillistä, että niitä hyödynnetään

pitkään keruun päättymisen jälkeen. Sekä kirjallisten että suullisten

muistitietoaineistojen uudelleenkäyttö vaatii kuitenkin lähdekriittistä

pohdintaa. On tärkeää tiedostaa aineiston syntykonteksti: milloin se

on kerätty, kenen toimesta ja mihin oman aikansa keskusteluun se on

kenties liittynyt.

Oi nuoruus -aineisto on kerätty jo yli vuosikymmen

sitten, joten omaelämäkertojen kohdalla on relevanttia kiinnittää huo-

miota myös muistelijan ikään ja muistamisen ajankohtaan. Esimerkiksi

vuonna 1945 syntynyt kirjoittaja oli muistelmiaan kirjoittaessaan eläke-

iän kynnyksellä ollut 66-vuotias. Kirjoittajat toisin sanoen kommentoi-

7 Ks. Vehkalahti & Suurpää 2014, 7–9.

8Kirjoituskeruun vastaukset on koodattu muotoon (008_N_1958), jossa ensimmäinen numerosarja

viittaa kirjoituksen saapumisjärjestykseen, kirjaimet (N)ainen tai M(ies) kirjoittajan sukupuoleen ja

viimeinen numerosarja syntymävuoteen.

9 Kaarninen 2006, 11; Heinonen 2005, 155.

10 Keruun pohjalta julkaistiin kokoomateos Nuoruuden sukupolvet (2014), ja aineistoja on sittemmin

hyödynnetty ahkerasti lapsuutta ja nuoruutta käsittelevissä opinnäytetöissä ja muissa tieteellisissä

tutkimuksissa. (Vehkalahti & Suurpää [toim.].)

11 Pöysä 2021; ks. kirjoituskeruiden erityspiirteistä Kivilaakso, Pesonen & Taavetti 2022.

https://doi.org/10.21435/ht.288

114  

vat yhtä aikaa omaa elämänhistoriaansa sekä peilaavat sitä käsityksiin,

joita heillä on muistelu- ja kirjoitushetken nuoruudesta ja sen rajoista.

Nykypäivän kulttuuriset käsityksemme lapsuudesta ja nuoruudesta ovat

niin vakiintuneita, että saatamme huomaamattamme tulkita niiden

kautta myös menneisyyden ilmiöitä. Esimerkiksi osa muistelijoista kir-

joittaa murrosiästä 1950- ja 1960-lukujen kontekstissa, vaikka käsitteenä

se vakiintui suomen yleiskieleen vasta 1970-luvulla13 .

Kirjoituskeruussa pyydettiin ensisijaisesti muistoja nuoruudesta,

mutta valtaosa kirjoittajista aloittaa omaelämäkertansa kuvailemalla

yksityiskohtaisesti lapsuusvuosiaan. Kronologinen elämänkaaren kuvaa-

minen onkin varsin vakiintunut tapa rakentaa omaelämäkertaa ja kertoo

osaltaan siitä, miten lapsuus ja nuoruus koetaan usein lähes saumatto-

maksi kokonaisuudeksi.14 Suurimmalle osalle Oi nuoruus -keruun kir-

joittajista lapsuus ikään kuin liukuu asteittain nuoruudeksi, kun taas osa

kirjoittajista pysähtyy pohtimaan tarkemmin kahden ikävaiheen väliin

jäävää herkkää siirtymää.

Olen käsitellyt ja analysoinut aineistoani toistuvan ja vertailevan lähi-

luvun sekä laadullisen sisältöanalyysin keinoin. Käytännössä olen luke-

nut aineistoja useita kertoja, tulkinnut yksittäisiä omaelämäkertoja ja

niiden yksityiskohtia suhteessa muihin omaelämäkertoihin sekä tut-

kimuskirjallisuuteen. Näin muodostunut laajempi konteksti toi esiin

uusia tulkintoja ja kysymyksiä, joiden pohjalta palasin ikään kuin kehä-

mäisesti lukemaan uudelleen aineistojani.

Ensimmäisessä aineiston-

lukuvaiheessa poimin omaelämäkertojen joukosta kirjoitukset, joissa

tavalla tai toisella pohditaan lapsuuden päättymistä ja nuoruuden alka-

mista. Osa kirjoittajista sanallistaa tämän hyvin selkeästi, kuten lauseella

”siihen loppui lapsuuteni”, kun taas osa kirjoittaa siirtymäkokemukses-

taan abstraktimmin, esimerkiksi kuvaillen, miten ”tunsin silloin muut-

tuneeni”. Tämän jälkeen keskityin valikoituihin kuvauksiin lapsuuden

päättymisestä ja ryhmittelin kirjoituksissa toistuvia kerrontatapoja erilai-

siin teemoihin. Tällaisia olivat esimerkiksi muistot muuttuvasta kehosta

12 Ks. myös Jouhki & Lalu 2018.

13 Aapola 1999, 28.

14 Vehkalahti & Jouhki 2022, 383–384.

15 Jouhki 2020, 83–86; Vuori 2021.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  115

ja seksuaalisuuden heräämisestä, itsenäistymisestä ja vastuunkannosta

sekä hätkähdyttävistä hetkistä, jotka jollain tapaa muuttivat kirjoittajien

lapsuuden ajatusmaailmaa. Lukemalla ja vertailemalla omaelämäkertoja

jatkuvasti rinnakkain olen tiivistänyt kokemukset lapsuuden päättymi-

sestä kahteen kategoriaan: kulttuurisiin ja jaettuihin rajapyykkeihin sekä

subjektiivisiin performatiivisiin kokemuksiin.

Seuraavaksi esittelen lapsuuden historian ja muistitietotutkimuksen

lähentymisen historiaa ja pohdin lapsuusmuistojen erityisproblematiik-

kaa. Tämän jälkeen käsittelen tarkemmin kategorioideni kahden kerto-

mustyypin erityispiirteitä ja niiden analyysin kautta rakentuvaa moni-

naista kuvaa lapsuudesta.

Muisteltu lapsuus ja omaelämäkerrallinen muistaminen

Muistitiedolla on ollut jo pitkään vahva jalansija lapsuuden historian ja

lapsuuden sosiologian tutkimuksessa. Historian tutkimuksessa lapsuus-

muistot ja menneisyyden lasten kokemusmaailma ovat nousseet kiin-

nostuksen kohteeksi viimeistään 2000-luvulla muistitietotutkimuksen ja

uusien tutkimussuuntien, kuten tunteiden ja kokemusten historian, su-

kupuolihistorian ja mikrohistorian valtavirtaistumisen myötä.16 Muisti-

tiedon korostuminen on osaltaan ollut vastaus kritiikkiin siitä, miten las-

ten ja nuorten ”ääni” ei ole kuulunut riittävästi aiemmassa instituutio-,

perhe- ja aikuiskeskeisessä lapsuuden ja nuoruuden tutkimuksessa.17

Suomessa lapsuuden historian ja muistitiedon yhdistämisen edellä-

kävijöinä voidaan pitää jo 1990-luvulla ilmestynyttä etnologi Pirjo

Korkiakankaan väitöstutkimusta Muistoista rakentuva lapsuus. Agraari-

nen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa (1996) sekä liki

kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyttä historioitsija Saara Tuo-

maalan väitöskirjaa maalaislapsuuden ja oppivelvollisuuden muistami-

sesta (2004).18 Korkiakankaan ja Tuomaalan tutkimukset ovat vakiintu-

16 Muistitiedon ja historiantutkimuksen yhdistymisestä ks. Kalela 2006; Teräs & Koivunen 2017.

17 Gleason 2016; Musgrove, Pascoe & Moruzi 2019; Vehkalahti & Jouhki 2022.

18 Korkiakangas 1996; Tuomaala 2004.

https://doi.org/10.21435/ht.288

116  

neet suomalaisen lapsuuden historian klassikkoteoksiksi ja toimineet

uraauurtavina esimerkkeinä siitä, miten lapsuuden historiaa voidaan

lähestyä lapsen näkökulmasta muistojen ja kokemusten kautta. Uuden

sukupolven tutkijat ovat sittemmin vieneet eteenpäin lapsuuden histo-

rian ja muistitietoaineistojen metodologiaa, ja 2010-luvulla tutkimuksen

kohteena ovat olleet muun muassa lasten vertaissuhteiden ja vapaa-ajan

tutkimus

sekä lapsuuteen liittyvät traumaattiset kokemukset erityises-

ti lastensuojelun näkökulmasta

. Lapsuuteen ja lasten kulttuureihin

liittyviä muistelukeruita on puolestaan toteutettu Suomalaisen Kirjalli-

suuden Seuran toimesta aiempaa enemmän, esimerkiksi Lastentarha-

ja päiväkotimuistot (2011–2012), Minun koulumuistoni (2013), Lapsuus

lähiössä (2016–2017), Tunteet koulussa (2018), Leikitäänkö? (2018–2019)

sekä Leikin paikat (2021–2022) -keruut.

Lapsuusmuistot ovat kiinnostaneet myös lapsuuden historian lähi-

tieteissä, kuten kasvatuksen ja koulutuksen historiassa, jossa on pyritty

näkemään perinteisten institutionaalisten kasvatusrakenteiden taak-

se ja tunnistamaan lasten ja nuorten omaehtoinen toimijuus.

Men-

neisyyden lapsuuden kokemusmaailma on keskeinen osa niin ikään

lapsuuden maantieteessä ja uusmaterialistisessa tutkimuksessa, joissa

tarkastellaan lapsuuden tilallisuutta sekä elettyjä ja koettuja paikkoja.22

Lasten elämään vaikuttavia arkisia tiloja, kuten leikkiympäristöjä ja kau-

punkitiloja käsittelevä lapsuuden maantiede on 2000-luvun alussa valta-

virtaistunut monitieteinen tutkimusala

, joka kuitenkin Suomessa on

vielä suhteellisen huonosti tunnettu.

Lapsuuden muisteleminen on varsin luonnollinen osa ihmisen elä-

mää, ja ajatuksemme palaavat herkästi lapsuuden tunnekokemuksiin,

merkittäviin ihmisiin ja meitä muovanneisiin tapahtumiin ja paikkoi-

hin. Näin kertaamme sekä itsellemme että mahdolliselle kuulijalle tari-

naa siitä, miten ”minusta tuli minä”. Identiteettien muotoutuminen on

reeksiivinen ja performatiivinen prosessi, jossa keskeisenä vuorovai-

19 Malinen & Tamminen 2017; Malinen & Tamminen 2022.

20 Hytönen ja muut 2016; ks. Koskinen-Koivisto ja Hytönen tässä teoksessa.

21 Esim. Jouhki 2020; Sillanpää 2021.

22 Ks. Malinen tässä teoksessa.

23 Holloway & Valentine 2000.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  117

kutuksen välineenä toimii muisti.

Lapsuusomaelämäkertoja tutkineen

Kate Douglasin mukaan omaelämäkerrallista muistamista ohjaavat lu-

kuisat kulttuuriset diskurssit, jotka houkuttelevat esiin tietynlaisia muis-

toja. Esimerkiksi vanhat valokuvat, lapsia käsittelevät uutiset, nostalgiset

mainokset sekä lapsuuteen liittyvät vanhat esineet, laulut, leikit, sadut

ja lelut nostavat pintaan tietynlaisia tunteita ja muistikuvia.25 Lapsuus-

muistot liittyvätkin usein vahvoihin tunnekokemuksiin tai tilan tai pai-

kan tuottamiin tuntemuksiin.

Pirjo Korkiakangas on kirjoittanut, kuinka omaelämäkerrallisia muis-

toja syntyy erityisesti elämän muutoskohdissa tai silloin, kun koemme

meihin kohdistuvien odotusten ja vaatimusten muuttuvan.

Tällaisia

aisti- ja tunnepohjaisia muistoja kutsutaan muistitietotutkimuksessa

tyypillisesti välähdyksenomaisiksi tai eloisiksi muistoiksi (engl. ashbulb

memories).

Aistisidonnaiset eloisat muistot ovat tyypillisiä juuri lapsuu-

den ja varhaislapsuuden muistelussa, sillä aikuisen ja lapsen mieli ja

tavat hahmottaa ympäröivää maailmaa eroavat toisistaan merkittävästi.

Jean Piaget’n klassisen kognitiivisen vaiheteorian mukaisesti noin seit-

semänvuotiaaksi asti lapsen maailma jäsentyy ja rakentuu pitkälti aisti-

havaintojen kautta, kun taas noin 12-vuotiaana lapsen mieli kykenee jo

hahmottamaan ja luokittelemaan abstrakteja asioita ja tekemään loogi-

sia päätelmiä havainnoistaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että esimer

kiksi varhaislapsuuteen liittyvät muistot olisivat jotenkin epätodempia.

Sen sijaan on hyvä suhteuttaa muistojen ajallista perspektiiviä suhteessa

muisteltuun ikävaiheeseen. Lapsuusvuosien muistoihin voi esimerkiksi

liittyä sosiaalisesti ja kulttuurisesti omaksuttuja muistamisen muotoja,

kuten vanhemmilta kuultuja kertomuksia. Nuoruusvuodet ovat puo-

lestaan toisenlaisen herkkyyden ja identiteettiprosessin aikaa, jolloin

kokemukset, tapahtumat ja tunteet voivat olla hyvinkin konkreettisia.

Omaelämäkerrallisessa ilmaisussa muistin epävarmuus ja useat ajal-

liset kerrokset eivät ole ongelma, sillä niin kutsutun omaelämäkerralli-

sen sopimuksen varjolla muistelijalla on vapaus kertoa oman elämänsä

24 Jones 2013; Fivush 2013; Vehkalahti & Jouhki 2022.

25 Douglas 2010, 23.

26 Korkiakangas 1996, 33.

27 Conway 1995.

28 Piaget 1970.

https://doi.org/10.21435/ht.288

118  

tapahtumista haluamallaan tavalla mutta pyrkien samalla rehellisyy-

teen.

Muistitieto on aina subjektiivisesti rakentunutta, ja pohjimmil-

taan siinä on kyse ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista ja tavoista

reektoida omaa menneisyyttään. Lapsuusmuistot rakentuvat muista-

misen reunaehtojen mukaisesti muisteluhetken käsitysten ja arvojen

näkökulmasta ja tiettyä tarkoitusta varten. Samalla kun muistellaan, jo-

tain unohdetaan tai jätetään kertomatta.30 Muistot eivät siis ole staattisia

kokemuksia, vaan elettyä ja koettua elämää tuotetaan ja työstetään yhä

uudelleen ja uudelleen eri näkökulmista ja lähtökohdista.

Omaelämäkerrallisille muistelmille on tyypillistä, että niissä on läsnä

ktiivisiä elementtejä ja useita eri aikakerroksia, jotka voivat ulottua

kauas aikaan, jota muistelija ei ole itse voinut kokea. Esimerkiksi Oi

nuoruus -aineiston kirjoittajat kommentoivat usein omien vanhempien-

sa vaiheita sekä omaan syntymäänsä ja ensimmäisiin elinvuosiinsa liit-

tyviä tapahtumia. Kaikkitietävä kertoja ja muut kaunokirjalliset ratkaisut

ovat osa kirjoittajan kerrontastrategioita, joilla hän pyrkii vakuuttamaan

muistojensa uskottavuutta ja samastuttavuutta.

Kirjallinen ilmaisu

mahdollistaa myös toisenlaisia vapauksia. Haastatteluihin verrattuna

kirjoittamisessa on enemmän aikaa muodostaa koherentti elämäntarina,

säädellä omaa ilmaisuaan sekä palata kirjoituksensa pariin ja analysoida

uudelleen omia tulkintojaan. Molemmissa muistelutavoissa on läsnä

ennakkopohdintaa ja vuorovaikutuksellisuutta kuvitellun vastaanottajan

kanssa, mutta kirjallinen muistelma on lähtökohtaisesti reeksiivisempi

ja tiedostetumpi kuin haastattelupuhe, joka on usein enemmän hetkes-

sä tuotettua.32

Ajallinen etäisyys ja muistin reeksiivisyys aiheuttavat sen, että lap-

suusmuistoissa on aina läsnä kaksi kokijaa tai ääntä: aikuisen muisteli-

jan ja lapsuuttaan elävän lapsen ääni.33 Lapsuusmuistot syntyvät, kun

nykyhetken aikuinen muistelee omaa lapsuuttaan, eikä muistetun lap-

suuden maisemaa voi siksi luotettavasti erottaa aikuisen kokemuksista.

29 Lejeune 1989, 4–26.

30 Portelli 1991; Abrams 2010; Savolainen 2015.

31 Savolainen 2015, 105–108; Pöysä 2015, 46.

32 Pöysä 2006; Jouhki & Lalu 2018; Pöysä 2021.

33 Douglas 2010, 88–89; Fass 2010.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  119

Lapsuuden maantieteilijä Owain Jones on kirjoittanut kuvaavasti: ”Kun

aikuisuuden tietovarastot syrjäyttävät lapsuuden kokemuksen, ei tätä

suodatinta voi enää poistaa tai palata takaisin aiempaan. Aikuisten käsi-

tykset ja muistot siitä, mitä on/oli olla lapsi prosessoidaan väistämättä

aikuisuuden kautta.”

Jones on tehnyt laajan tutkimusuran lapsuuden

toiseuden (engl. otherness of childhood) parissa ja pohtinut kriittisesti,

voiko aikuinen ikään kuin vierailla muistojensa kautta lapsuudessaan ja

kertoa siitä puhtaasti lapsen näkökulmasta. Jones korostaakin tutkijoi-

den vastuuta ja reeksiivisyyttä aiheen parissa: lapsuusmuistojen tulkin-

nassa on loppujen lopuksi kysymys siitä, miten rakentaa siltaa kahden

maailman välille ja parhaiten tavoittaa juuri lapsen ääni ja kokemus.35

Tulkintoja lapsuuden lopusta

Kaikista Oi nuoruus -keruun vastauksista yleisimmät lapsuuden ja nuo-

ruuden rajapyykit liittyvät yleisesti tunnustettuihin symbolisiin ja so-

siaalisiin elämänkaaren merkkipaaluihin, kuten siirtymiin koulujärjes-

telmässä, rippikoulun käymiseen sekä ensimmäiseen työpaikkaan tai

muuhun vastuulliseen tehtävään. Erilaisia elämänvaiheiden siirtymiä

onkin tutkittu runsaasti muun muassa sosiologian ja elämänkulku-

tutkimuksen näkökulmista, mutta tutkimukset keskittyvät tyypillisesti

vain siirtymiin nuoruuden ja aikuisuuden välillä.36 Muistellessaan nuo-

ruuttaan näiden vakiintuneiden virstanpylväiden kautta kirjoittajat tois-

tavat, usein tiedostamattaan, omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kult-

tuurista käsikirjoitusta (engl. cultural life script), joka määrittää, mitä ja

missä järjestyksessä asioita kuuluu muistaa ja millaiset kertomukset

ja tapahtumat ovat kertomisen arvoisia. Kulttuurinen käsikirjoitus on

myös normittava ja määrittelee sen, mistä ei kuuluisi kertoa.37

34 Jones 2001, 177, kursiivi alkuperäisen kirjoittajan. Once childhood is superseded by adult stocks of

knowledge, those lters can never be removed to get back to earlier states. Adult constructions and

memories of what it is/was to be a child are inevitably processed through adultness.

35 Jones 2001; Jones 2013.

36 Ks. esim. Häkkinen 2014; Jokinen 2014; Valentine 2003; Saarenheimo ja muut 2014.

37 Bernsten & Rubin 2004; Douglas 2010, 23; Fivush 2013, 16. Omaelämäkerrallisen muistelukerronnan

konventioista ks. Vehkalahti & Jouhki 2022.

https://doi.org/10.21435/ht.288

120  

Aineisto-otannassani suurin osa kirjoittajista noudattaakin melko

tarkasti nostalgissävytteistä kulttuurisen käsikirjoituksen mallia. Siinä

lapsuus ja nuoruus nähdään kronologisena jatkumona, jota rytmittävät

edellä mainitut sosiaaliset virstanpylväät. Kaikille siirtymä ei kuitenkaan

ole suoraviivainen, vaan siihen liittyy myös häilyvyyttä ja subjektiivista

tulkinnallisuutta rajan molemmin puolin. Vuonna 1947 syntynyt Pekka

on yksi niistä kirjoittajista, joille siirtymän tunnistaminen ei ollut itses-

tään selvää:

Milloin nuoruuteni alkoi? En ole miettinyt asiaa, ennen kuin aloin

valmistella tätä kirjoitusta. Vaikken näe elämässäni lapsuuden ja

nuoruuden välissä mitään jyrkkää rajaa tai tiettyä päivämäärää,

yhden rajapyykin muistan 1970-luvun puolivälistä. Olin innokas

lukija ja minusta tuli ahkera kirjastossa kävijä. Jossain vaiheessa,

12–13-vuotiaana kävin enemmän aikuisten osastolla kuin lasten.

Kirjastoon tuli töihin nuori, hyvännäköinen nainen. – – Ihastuin

häneen. Se oli ensimmäinen kerta, kun ihastuin aikuiseen nai-

seen. Lienen tuolloin ollut 14-vuotias. Nyt ajattelen, että tapaus oli

jonkunlainen nykäys muutoksessa lapsesta nuoreksi.38

Pekan kertomuksessa lapsuuden loppua ei voida paikantaa mihinkään

selkeään virstanpylvääseen, vaan hänen kokemuksessaan havahtuminen

nuoruuteen oli kokonaisvaltaisempaa. Aikuiseen naiseen ihastumisen

lisäksi merkityksellistä oli kirjastonhoitajan suhtautuminen Pekkaan it-

seensä: kirjoittaja muistaa naisen myöntäneen hänelle poikkeuksellisesti

aikuisten kirjastokortin, vaikka Pekka oli vielä alle 15-vuotias. Tärkeää

oli, että häntä ei kohdeltu enää lapsena.

Vuonna 1960 syntynyt Päivi puolestaan kykenee muistoissaan pai-

kantamaan lapsuutensa päättymisen hyvin konkreettiseen hetkeen:

Elettiin kesää 1974. Olin ystävän luona leikkimässä barbeilla. Kun

leikki oli loppu, lait[o]in haikeana barbiet laatikkoon. Tiesin, että

38 107_M_1947.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  121

kerta oli viimeinen. Lapsuuteni oli ohi ja nuoruus alkakoon! Hie-

man haikeana ja osin pelon sekaisin tuntein astuin uuteen, outoon

olomuotoon. Pikkuhiljaa aloin valmistella itseäni tulevaan kesään

-75. Vanhempien kanssa oli sovittu, että kun olen päässyt ripille,

voin alkaa käydä tansseissa.39

Vaikka Päivin kirjotuksessa mainitaan rippikoulu odotettuna virstan-

pylväänä, esiin nousee merkittävämpänä yksi kesäinen leikkihetki ys-

tävän luona. Lapsuus ikään kuin pakattiin jo silloin laatikkoon. Nämä

erilaiset tulkinnat lapsuuden ja nuoruuden raameista kertovat juuri sii-

tä, miten lapsuus on ikäsidonnaista elämänvaihetta laajempi sosiokult-

tuurinen konstruktio, joka on sidoksissa aikaan ja paikkaan.

Kuten

Sinikka Aapola ja Mervi Kaarninen toteavat, nuoruutta ei olekaan miele-

kästä määritellä yleistävien ikävuosien41 perusteella, vaan ennemmin tar-

kastelemalla siihen liittyviä sosiaalisia sisältöjä.42 Tässä luvussa olenkin

halunnut keskittyä näihin epäsuorempiin tapoihin ilmaista elämänvai-

heiden välisiä siirtymiä.

Olen soveltanut erityisesti lapsuuden maantieteilijä Gill Valentinen

esittämää ajatusta siitä, että lapsuuden ja nuoruuden rakentumista voi-

daan tarkastella myös performatiivisena identiteettinä, jossa yksilön ikä

määrittyy pohjimmiltaan oman toiminnan ja itsensä esittämisen kautta

sekä suhteessa ympäröivään yhteisöön ja sen odotuksiin.43 Sekä Pekan

että Päivin muistoissa lapsuuden ja nuoruuden välistä rajaa määrittele-

vät pitkälti kulttuuriset odotukset ja käsitykset siitä, mikä on lapselle tai

nuorelle ominaista käyttäytymistä: nukeilla leikkiminen on lapsekasta,

kun taas vastakkaisesta sukupuolesta kiinnostuminen nuoruuden omi-

naispiirre

. Valentinea mukaillen, kyse on pohjimmiltaan siitä, millä

tavoin esittää itsensä sekä muiden että itsensä silmissä. Esimerkiksi

39 143_N_1960.

40 Ks. James, Jenks & Prout 1998; Alanen 2009, 22–23.

41 Kehityspsykologian termein lapsuuden katsotaan loppuvan puberteetin eli murrosiän alkamiseen,

keskimäärin 11–17-vuotiaana. Ks. Duodecim Lääketieteensanasto, ”murrosikä”.

42 Aapola & Kaarninen 2003, 13–14.

43 Valentine 2003, 38.

44 Myös nykypäivän lasten ja nuorten käsityksissä nuoruuden alkaminen liittyy keskeisesti esimerkiksi

leikkimisen lopettamiseen ja kaveripiirin muuttumiseen. (Lallukka 2003, 112–119.)

https://doi.org/10.21435/ht.288

122  

Pekan tavoin poikkeuksellisen vastuullisesti käyttäytyvä lapsi voi vaikut-

taa muiden silmissä ikäistään vanhemmalta, epäkypsä nuori puolestaan

ikäistään nuoremmalta.45

Performatiivisuus liitetään perinteisesti feministiloso Judith

Butlerin teorioihin sukupuolen performatiivisesta määräytymisestä kie-

lellisen ja ruumiillisen toiston ja tekemisen kautta.46 Toisaalta esimer-

kiksi fyysikko ja queer-teoreetikko Karen Barad on kritisoinut kielelli-

45 Valentine 2003, 38.

46 Butler 1999 [1990]; Rossi 2017, 89–90.

Kuva 1. Tytöt leikkivät paperinukeilla kerrostalon sisäpihalla Helsingissä 1956.

Kuva: Kari Hakli, Helsingin kaupunginmuseo.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  123

syyden ylivaltaa performatiivisuudessa ja korostanut posthumanistisia

näkökulmia, jotka kattavat niin materiaalisia, diskursiivisia, sosiaalisia,

tieteellisiä, inhimillisiä ja ei-inhimillisiä sekä luonnollisia että kulttuuri-

sia tekijöitä.47 Soveltaen Butlerin ja Baradin käsityksiä olen analysoinut

aineistoistani lapsuuden päättymistä posthumanistisena performatiivisena

kokemuksena. Näissä kertomuksissa lapsuuden loppumista tuotetaan

kahden performatiivisen prosessin, kehollisen ja tilallisen identiteetin

toistoina.

Lapsuuden päättyminen kehollisena kokemuksena

Ensimmäisillä aineistonlukukerroilla kiinnitin huomiota siihen, miten

muutamat naiskirjoittajat aloittivat omaelämäkertansa tunnepitoisella

ja usein varsin yksityiskohtaisella kuvauksella kuukautistensa alkami-

sesta. Heille kuukautiset eivät olleet vain biologinen ilmiö, sillä niihin

kytkeytyy niin kulttuurisia kuin sosiaalisiakin merkityksiä sekä ajassa

vaihtelevia käsityksiä naisruumiista ja -sukupuolesta.48 Kokemus on ol-

lut niin vavisuttava, että valtaosa naisista muistaa omien kuukautistensa

alkamishetken ja tunteet, joita tilanne aiheutti.49 Vuonna 1952 syntynyt

Riitta on yksi naiskirjoittajista, jotka aloittavat omaelämäkertansa kuu-

kautistensa alkamisella. Riitan teksti alkaa liki symbolisella kuvauksella

kirjoittajan aamuisesta koulutiestä, sen jäätyneistä lammikoista ja nii-

den iloisesta räsähtelystä jalan alla. Paluumatkalla tunnelma oli kuiten-

kin toisenlainen:

Kävelin kotiinpäin ja itkin. – – Ponnistelin eteenpäin, silmissäni

vilahti jotain mustaa ja ruudullista aivan kuin olisi pyörryttänyt

ja samassa vihreä oksennus ryöpsähti suustani ja tunsin kuinka

pissa valahti housuun. Kivun sekaan nousi häpeä, se lopetti itkun

ja päättäväisesti pyyhin suupielestäni oksennuksen vanan takkini

47 Barad 2003, 808.

48 Vrt. Butler 1999 [1990].

49 Ks. Pascoe 2007. Suomalaisesta kuukautiskokemusten historiasta ks. Forstadius 1986; Konola 2009.

https://doi.org/10.21435/ht.288

124  

hihaan ja katsoin varovasti näkyikö housuihini mennyt pissa su-

killani. Reisilläni olikin verta. Pelästyin ja kurkustani lähti samea

huuto: Äiti! Auta! Minä kuolen! Minusta tulee verta!50

Hätä, säikähdys, shokki, jopa kuolemanpelko, olivat ensimmäisiä tunne-

tiloja, jotka kirjoittajalla nousevat mieleen. Riitan muisto on tyypillinen

eloisa muisto, joka liittyy jollain tapaa mullistavaan hetkeen muisteli-

jan elämässä. Muisto sisältää myös hyvin konkreettisia kehollisia aisti-

havaintoja, kuten itkua ja pahoinvointia, jotka korostavat kokemuksen

kokonaisvaltaisuutta. Välähdysmäisessä muistossa korostuu lapsen

hämmennys, joka liittyy radikaalisti muuttuneeseen kehoon. Viimeis-

tään hänen äitinsä vahvisti muutoksen peruuttamattomuuden: ”Lap-

suus on nyt loppu, sanoi äiti. En ymmärtänyt mitä se tarkoitti, mutta

olin helpottunut, etten kuolisikaan vielä tänään, muuttuisin vain joksi-

kin muuksi ja voisinhan minä yksin ollessani olla edelleenkin lapsi.”51

Hämmennyksestään huolimatta naiskirjoittajat muistavat ymmärtä-

neensä kuukautisten merkityksen julkisena siirtymäriittinä tai merkkinä

naiseudesta.

Kuukautistensa alkamisesta kirjoitti kaikkiaan kymmenen

naiskirjoittajaa, jotka olivat syntyneet pääasiassa 1950-luvulla. Heidän

kuukautisensa olivat alkaneet keskimäärin 12–14-vuotiaana. Riitan ja

muiden naiskirjoittajien muistoissa kuukautisdiskurssi kietoutuu olen-

naisesti häpeän ja naiskehon hallitsemisen ympärille.

Suhtautuminen

kuukautisiin kuitenkin muuttui ratkaisevasti heidän nuoruutensa ja ai-

kuisuutensa aikana. Julkinen keskustelu naisemansipaatiosta, seksuaali-

valistuksesta sekä seksuaalisuuden aiempaa vapaammasta ilmaisusta

yleistyi 1960-luvun kuluessa.

On siis mahdollista, että juuri seksuaali-

sen vallankumouksen sukupolven

edustajilla on ollut suurin halu ja

tarve kirjoittaa tästä murrosvaiheesta ja korostaa kuukautistensa mer-

kitystä.

50 220_N_1952.

51 220_N_1952.

52 Esim. 220_N_1952; 198_N_1952; 009_N_1950.

53 Kuukautisdiskurssista ks. Männistö 2003; Pascoe 2007; Konola 2009.

54 Esimerkiksi kuukautissiteiden mainonta arkipäiväistyi ja normalisoi osaltaan keskustelua kuukautisista

ja naiskehosta. Ks. Männistö 2003; Konola 2009; Frisk 2019.

55 Kontula & Haavio-Mannila 1995, 57.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  125

Kuukautiskokemuksiin havahtumisen jälkeen palasin uudemman

kerran koko tekstiaineistoni pariin ja aloin pohtia, löytyisikö omaelämä-

kerroista myös toisenlaisia, muuttuvaan kehoon liittyviä muistoja. Mo-

nen kirjoittajan nuoruuden ”minä” heräsikin näkyviin muutoksiin varta-

lossaan: pituuskasvuun tai naisellisten tai miehistyvien piirteiden, kuten

karvojen tai rintojen kasvuun.

Näin kuvailee esimerkiksi vuonna 1961

syntynyt Kristiina, jolle käänteentekevä hetki oli, kun hänen kehonsa

joutui yhtäkkiä ulkopuolisten huomion kohteeksi: ”Eräänä syksyisenä

aamuna tulin aamukahvipöytään pelkissä pikkuhousuissa ja aluspaidas-

sa. Isä karjaisi, ettei minun pitäisi roikistella alasti. Alasti. Vittu minä

mitään alasti ollut. Olenkohan koskaan loukkaantunut niin verisesti

kuin silloin.”

Kuin yhdessä yössä lapsen keho oli muuttunutkin nuoren

aikuisen kehoksi, joka tuli verhota säädyllisiin vaatteisiin.

Aineistossani muuttuvan kehon sanallistaminen on huomattavasti

yleisempää naiskirjoittajille, mikä voi johtua pitkälti kulttuurisesta ase-

telmasta, jossa juuri naiskeho on julkisen katseen ja tarkastelun kohtee-

na. Toisaalta aineistosta löytyy myös käänteisiä kertomuksia, joissa ke-

hon muutokset ja sitä seuranneet representaatiot olivatkin haluttuja.

Vuonna 1961 syntynyt Sari toteaa yksioikoisesti: ”Lapsuus loppui ja nuo-

ruus alkoi sinä päivänä, kun ostin ensimmäiset rintaliivit. Ne kiristivät ja

kutittivat, mutta samalla kiehtoivat. Ne näkyivät paidan alta ja kertoivat

muillekin, että tässä menee teini.”

Toinen kirjoittaja muisti jopa elä-

västi ensimmäiset rintaliivinsä: ”pehmeät ja vaaleansiniset, valkoisin

kanttinauhoin”.59

Kristiinan ja Sarin muistikuvista on mielenkiintoista huomata, että

kirjoittajien muistoissa kehollisuuden toistoja tuotti heidän itsensä li-

säksi myös ympäröivä yhteisö: jos lapsen keho oli vielä jossain määrin

yksityinen, niin nuoren (naisen) keho alistettiin julkisen, sosiaalisen ja

jopa seksualisoivan katseen alle. Naiskirjoittajien performatiivisia kehol-

lisia muistoja yhdistääkin kokemus siitä, että he tulivat poikkeuksellisen

tietoisiksi siitä, miltä he näyttävät muiden silmissä.

56 Esim. 044_N_1945; 062_M_1947; 020_M_1960.

57 245_N_1961.

58 267_N_1961.

59 098_N_1958.

https://doi.org/10.21435/ht.288

126  

Naiskirjoittajat ovat myös keruuaineiston selvänä enemmistönä, ja

naisten muistelutavan on todettu olevan miehiin verrattuna usein kuvai-

levampaa, henkilökohtaisempaa ja tunnepitoisempaa.

Analysoimissani

mieskirjoittajien teksteissä lapsuus ja nuoruus sulautuvatkin useimmin

yhdeksi kokonaisuudeksi. Muutamat mieskirjoittajat esittävät keholli-

suuden sijaan lapsuuden raamien rikkojaksi seksuaalisen kiinnostuk-

sen heräämiseen. Esimerkiksi vuonna 1949 syntynyt Markku muistelee

hyvin avoimesti poikavuosiensa seksuaalista heräämistä vinttikomeron

kirjalöytöjen äärellä. Toisaalta näihin kuvauksiin liittyy epäsuorasti myös

oman kehollisuuden kommentointi, kuten ensimmäiset erektiokoke-

mukset ja kiihottuminen pornolehtien parissa. Nimimerkki Punaisen

mökin poika muistelee, kuinka kouluikäisenä törmäsi paperinkeräys-

röykkiöissä jännittäviin Jallu-lehtiin, joita he katselivat salaa yhdessä

ystävänsä kanssa. ”Jotakin ihmeellistä tuo katselu kuitenkin sai aikaan,

sillä taukomme saattoivat venähtää joskus melko pitkiksi, ennen kuin

pystyimme jatkamaan kierrostamme verkkahousuissamme”, hän ku-

vailee.61 Heille siirtymäkokemusta määritteli ennen kaikkea se, että ul-

koisesti he olivat vielä lapsia mutta kokivat päässeensä kurkistamaan

lapsilta kiellettyyn, mielenkiintoiseen aikuisten maailmaan.

Lapsuuden ja nuoruuden välitilassa

Sukupuoleen ja kehoon liittyvien muistojen lisäksi tunnistin omaelämä-

kerroista kertomuksia, joissa kirjoittajat hahmottavat ja kategorisoivat

lapsuutta tai nuoruutta erilaisten tilallisten kokemusten kautta. Tässä

yhteydessä tilallisuus voi merkitä niin fyysistä paikkaa kuin henkistä

mielenmaisemaakin.62 Lapsuusmuistojen muuttuva tilallisuus on erityi-

sen mielenkiintoinen tarkastelun kohde, sillä ihmisen elämänkulku

nivoutuu elettyihin ja koettuihin paikkoihin, joihin liitetään erilaisia

subjektiivisia tunteita, muistoja, toiveita ja pelkoja. Muisti on jälleen

60 Abrams 2010, 59, 91.

61 108_M_1952.

62 Jouhki & Vehkalahti 2021, 133.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  127

keskeinen väline, jonka kautta eletyt paikat muodostavat elämäkerralli-

sia kiintopisteitä.

Seuraavissa esimerkeissä havainnollistan, miten kir-

joittajien muistoissa nuoreksi kasvamista tuotetaan ja tehdään näkyväksi

sekä julkisten että yksityisten tilojen, kuten koulun, kodin ja mielen

kautta.64

Tila ja keho ovat käsitepari, jotka liittyvät kiinteästi toisiinsa. Julkises-

sa tilassa yksityisestä kehosta voi tulla julkinen, samoin kuin yksityinen

ja suljettu tila mahdollistavat kehon henkilökohtaisuuden. Kirjoittajien

muistoissa koulu on yksi keskeisin julkinen tila, joka korosti oppilaiden

kehityseroja ja toi liian varhaisen tai myöhäisen kypsymisen kiusallisen

näkyväksi. Samalla se tuotti tiedostettua ja tiedostamatonta kategori-

sointia lapsiin ja nuoriin.

Näin voidaan tulkita vuonna 1949 syntyneen

Marjatan kirjoituksesta, jossa hän muistelee kuukautisten ja voimistelu-

tunnin yhdistämisen aiheuttamaa ahdistusta:

Minua jännitti, oliko side pitänyt, vai valuisiko veri pitkin kinttuja-

ni, kun me tytöt opettajan ohjeiden mukaan marssimme piirissä

ympäri salin lattiaa – –. Olin huolissani koko ajan siinä kävelles-

säni, näkyykö siteeni, pysyykö se paikoillaan, onko vuotoa tullut

läpi. Ääh, kukaan ei sanonut mitään, mutta side takuulla pullotti

voimistelupuvun alla takana ja varmasti edessäkin.66

Naiskirjoittajien muistoissa koulun liikuntasalissa keho asettui poik-

keuksellisen tarkkailun alaiseksi: kaikkialla muualla muuttuvan kehon

saattoi vielä piilottaa, mutta kehon muodot sekä kömpelöt siteet näkyivät

liikkeessä ja niukoissa voimisteluvaatteissa.67 Lisäksi tyttöjen liikunta-

kasvatuksessa oli yleistä, että tytöt ”istuivat” sivussa, mutta kuitenkin nä-

kyvillä, liikuntatunneilla kuukautisten aikaan.68 Häpeän diskurssi ulot-

tui nuorten vertaistoimintaan, ja kirjoittajien muistoissa kuukautisista

63 Karjalainen 2009, 83; Jouhki &Vehkalahti 2021, 133–134; ks. myös Malinen tässä teoksessa.

64 Vrt. Skelton 2000.

65 Kosonen 1998, 88; Malinen & Tamminen 2022, 279–281.

66 101_N_1949.

67 Myös 220_N_1952; 009_N_1950; 098_N_1958.

68 Kosonen 1998, 88.

https://doi.org/10.21435/ht.288

128  

vaiettiin yhdessä kuin hiljaisesta yhteisymmärryksestä niin oppilaiden

kesken kuin opettajienkin toimesta. Samaan aikaan olosuhteet tekivät

kuitenkin näkyväksi sen, kuka oli jo kasvanut nuoreksi naiseksi ja kuka

oli vielä lapsi.

Aili-Kaisa-Eriikan omaelämäkerrassa on puolestaan luettavissa varsin

mielenkiintoinen esimerkki lapsuuden ja nuoruuden yksityisestä tilal-

lisuudesta. Hän kirjoittaa, kuinka samassa taloudessa asuneen ukin

kuolema oli murroskohta 13-vuotiaan tytön elämässä. Tapahtuman mer-

kittävyys ei kuitenkaan liittynyt perheenjäsenen menetykseen: ”Ukin

poismenon myötä saimme siskon kanssa oman huoneen, sillä sitä en-

nen meillä oli vain yhteinen siskonpeti pirtin nurkassa. Saimme sisus-

taa huoneen vapaasti ja pian kamarin seiniä koristivat Suosikin jättijulis-

teet sen ajan popyhtyeistä.”69

69 198_N_1952.

Kuva 2. Tyttöjen voimistelukurssilaisia Lauritsalan yhteiskoulusta vuodelta 1969–

1970. Tytöillä on päällä ajalle tyypillinen koulun voimisteluasu. Kuva: Lappeenran-

nan museot.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  129

Tekstiote on vain lyhyt maininta keskellä monikymmensivuista oma-

elämäkertaa, ja se on ensimmäisellä lukukerralla helppo ohittaa vain

toteamuksena. Ote nousee kuitenkin esiin, kun omaelämäkertaa lukee

lapsuuden ja nuoruuden tilallisuuden näkökulmasta. Kertomuksesta

voidaan lukea, miten ukin kammari muuttui nuorten tilaksi, kun sen

seinät koristeltiin nuorisokulttuureihin liittyvällä populaarikulttuurin

kuvastolla. Nuorisotutkimuksessa tyttöjen toimintaa on pitkään tulkittu

tilasidonnaisena makuuhuonekulttuurina (engl. bedroom culture), jossa

tyttöjen toimijuutta ja kulttuuria tuotetaan kodin yksityisistä tiloista kä-

sin. Tähän kuvastoon kuuluvat tytöille ominaisiksi mielletyt itsenäiset

harrastukset, kuten lukeminen ja kirjoittaminen, mutta myös populaari-

kulttuuriin liittyvä haaveilu.70 Aili-Kaisa-Eriikalle oma huone oli kuiten-

kin ennen kaikkea merkityksellinen yksityinen tila, jossa oli mahdollista

ilmaista itseään vapaasti.

Myös vuonna 1960 syntynyt Jarmo kuvailee lapsuutensa huonetta,

jonka hän jakoi isoveljensä kanssa. Isoveljellä oli seinät täynnä mopojen

kuvia, mutta tupakat, pornolehdet ja partavesipullon hän oli piilottanut

patjan alle.

Molemmille kirjoittajille vanhemman sisaruksen kanssa

jaettu huone oli tarkemmin katsottuna eräänlainen silta lapsuuden ja

nuoruuden maailman välillä. Kirjoittajien muistoissa nuoruus välittyi

vanhemman sisaruksen esimerkin kautta, mutta se ei ollut kahlitsevaa:

lapsuus ja nuoruus mahtuivat vielä rinta rinnan samaan tilaan.

Lopuksi: Lapsuusmuistojen rajapinnoilla

Tässä luvussa analyysin kohteena ovat olleet lapsuuteen ja nuoruuteen

sijoittuvat kirjalliset omaelämäkerrat, joista olen etsinyt kertomuksia,

joissa kirjoittajat pohtivat yhden elämänvaiheen päättymistä ja toisen

alkamista. En ole kuitenkaan pyrkinyt määrittelemään mitään yhteisesti

jaettuja rajapyykkejä, vaan osoittamaan lapsuuden ja nuoruuden rajan-

vetoon liittyvien kokemusten monimuotoisuutta. Analyysini paljastaa-

70 McRobbie & Garber 1982 [1976], 6; Mitchell & Reid-Walsh 2002, 113.

71 020_M_1960.

https://doi.org/10.21435/ht.288

130  

kin, että omaelämäkertojen kirjoittajien muistoissa lapsuuden siirty-

mäkokemukset eivät välttämättä olleet suora hyppy nuoruuteen, vaan

ennemmin siirtymä eräänlaiseen lapsuuden ja nuoruuden avoimeen

välitilaan. Useat kirjoittajat kipuilivat tämän rajanvedon kanssa, toisaalta

kurkotellen jo ulottuvilla olevaan nuoruuteen mutta samaan aikaan vielä

takertuen lapsenomaisuuteen. Kuten kuukautistensa alkamista surku-

tellut Riitta ajatteli hellyttävästi: ”voisinhan minä yksin ollessani olla

Kuva 3. Poika ja mopo kerrostalon edustalla Helsingissä vuonna 1959. Mopo ja

nahkatakki olivat varsin tyypillisiä nuoren miehen varusteita 1950–1960-lukujen

Suomessa. Myös nykypäivänä mopoilu nähdään erityisenä nuorten tilana ja vapau-

den symbolina. Kuva: István Rácz, Museovirasto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  131

edelleenkin lapsi”

. Erilaiset määritelmät osoittavatkin, että siirtymät

elämänvaiheesta toiseen eivät ole suoraviivaisia – saati yksisuuntaisia.

Onkin tärkeää, että lapsuuden ja nuoruuden historian tutkimuksessa

lapsuutta ei käsitteellistetä vain pysyvänä tai staattisena, iän määrittä-

mänä kategoriana, josta ikään kuin kasvetaan ulos: sen sijaan lapsuus

ja nuoruus tulisi ymmärtää prosessina, joka muovaa meitä läpi elämäm-

me.73

Lopuksi palaan vielä luvun alussa avaamaani keskusteluun aikuisten

tuottamien lapsuusmuistojen ongelmallisuudesta. On olennaista pohtia,

miksi ylipäätään käännymme aikuisten kokemusten puoleen, kun ha-

luamme tavoittaa lapsen kokemusta ja ääntä. Olen havainnollistanut,

miten muistitieto voi olla hedelmällinen työkalu, jonka kautta voidaan

tavoittaa edes pieni kurkistusikkuna menneisyyden lapsuuden maail-

masta. Etenkin tietyissä vaikeasti tavoitettavissa teemoissa ja ilmiöissä,

kuten subjektiivisten elämänvaihekäsitysten hahmottamisessa, muisti-

tieto voi olla ainoa saatavilla oleva lähde.

Lapsuusmuistoja ei tulisikaan käyttää sellaisenaan aukottomana ku-

vauksena lapsen kokemuksesta. Sen sijaan henkilökohtaiset muistot

voivat avata tulkintoja erilaisista lapsuuksista ja niiden merkityksistä eri

aikoina. Samalla muistot kertovat muistelijansa nykyisyydestä ja lapsuu

den merkittävyydestä tämän identiteetin ja toimijuuden näkökulmasta.

Usein lapsuuskokemusten kirkastuminen vaatiikin ajallista etäisyyttä

ja reeksiivistä pohdintaa – jokin menneisyyden tapahtuma tai hetki on

voinut kokemushetkellä tuntua vähäpätöiseltä, mutta elettyä elämää vas-

ten se voikin näyttäytyä merkittävänä käännekohtana. Lapsuuden maan-

tietelijää Chris Philoa lainaten, muistitieto voi parhaimmillaan kuroa

aikuisuuden ja lapsuuden maailmojen välillä olevaa, lähes ylittämätöntä

siltaa ja tarjota meille mahdollisuuden tehdä havaintoja ja tulkintoja täs-

tä herkästä vuorovaikutussuhteesta.74

72 220_N_1952.

73 Valentine 2003, 39; Jones 2003.

74 Philo 2003, 10.

https://doi.org/10.21435/ht.288

132  





Oi nuoruus -kirjoituskeruu, 2010. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, perinteen ja

nykykulttuurin kokoelma.



Aapola, Sinikka 1999: Murrosikä ja sukupuoli. Julkiset ja yksityiset ikämäärittelyt. Helsinki:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Nuorisotutkimusverkosto.

Aapola, Sinikka – Kaarninen, Mervi 2003: Näkökulmia suomalaisen nuoruuden ja nuorison

historiaan – Johdanto. Teoksessa Nuoruuden vuosisata. Suomalaisen nuorison historia.

Toimittaneet Sinikka Aapola ja Mervi Kaarninen. Jyväskylä: Suomalaisen Kirjallisuuden

Seura, 9–32.

Abrams, Lynn 2010: Oral History Theory. Abingdon: Routledge.

https://doi.org/10.4324/9780203849033

Alanen, Leena 2009: Johdatus lapsuudentutkimukseen. Teoksessa Lapsuus, lapsuuden insti-

tuutiot ja lasten toiminta. Toimittaneet Leena Alanen ja Maarit Alasuutari. Tampere:

Vastapaino, 9–30.

Barad, Karen 2003: Posthumanist Performativity: Toward an Understanding of How Mat-

ter Comes to Matter. Signs: Journal of Women in Culture and Society, 28 (3), 801–831.

https://doi.org/10.1086/345321

Bernsten, Dorothe – Rubin, David C. 2004: Cultural life scripts structure recall from auto-

biographical memory. Memory and Cognition, 32 (3), 427–442.

https://doi.org/10.3758/BF03195836

Butler, Judith 1999 [1990]: Gender Trouble. Feminism and the Subversion of Identity. New

York: Routledge.

Conway, Martin A. 1995: Flashbulb memories. Howe: Lawrence Erlbaum Associates.

Douglas, Kate 2010: Contesting Childhood: Autobiography, Trauma, and Memory. New

Brunswick: Rugers University Press.

Fass, Paula S. 2010: Childhood and Memory. Journal of the History of Childhood and Youth,

3(2), 155–164. https://doi.org/10.1353/hcy.0.0096

Fivush, Robyn 2013: Autobiographical Memory. Teoksessa Research Methods for Memory

Studies. Toimittaneet Emily Keightley ja Michael Pickering. Edinburgh: Edinburgh

University Press, 14–28. https://doi.org/10.1515/9780748683475-002

Forstadius, Annukka 1986: ”Maijalla on tänään huonot päivänsä”. Kuukautiset suomalai-

sessa kulttuurissa 1800-luvun lopulta 1940-luvulle. Käsityötieteen pro gradu -tutkielma.

Helsingin yliopisto.

Frisk, Matleena 2019: ”Naiseni on oma itsensä”: Rakennettu luonnollisuus, ruumiilliset kulutus-

tuotteet ja nuorten sukupuolten murros 1961–1973. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  133

Gleason, Mona 2016: Avoiding the Agency Trap: Caveats for Historians of Children,

Youth, and Education. History of Education, 4 (4), 446–459.

https://doi.org/10.1080/0046760X.2016.1177121

Harris, Catherine – Valentine, Gill 2017: Childhood narratives: adult reection on

encounters with dierence in everyday spaces. Children’s Geographies, 15 (5), 505–516.

https://doi.org/10.1080/14733285.2016.1269153

Heinonen, Visa 2005: Kultainen 60-luku. Teoksessa Suuret ikäluokat. Toimittanut Antti

Karisto. Tampere: Vastapaino, 145–166.

Holloway, Sarah – Valentine, Gill 2000: Children’s geographies and the new social studies

of childhood. Teoksessa Children’s Geographies: Playing, Living, Learning. Toimittaneet

Sarah Holloway ja Gill Valentine. Lontoo: Routledge, 1–26.

Hytönen, Kirsi-Maria – Malinen, Antti – Salenius, Paula – Haikari, Janne – Markkola, Pirjo

– Kuronen, Marjo – Koivisto, Johanna 2016: Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja

lasten kaltoinkohtelu 1937–1983. Sosiaali- ja terveysministeriön muistioita 22. Helsinki:

Sosiaali- ja terveysministeriö.

Häkkinen, Antti 2014: ”Kun yhteiskunta tuli kylään”: nuorisosukupolvien erilaiset yhteis-

kuntakohtaamiset ja -kokemukset. Teoksessa Nuoruuden sukupolvet: Monitieteisiä

näkökulmia nuoruuteen eilen ja tänään. Toimittaneet Kaisa Vehkalahti ja Leena Suurpää.

Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 32–56.

James, Allison – Prout, Alan 1997 [1990]: Preface to Second Edition. Teoksessa Constructing

and Reconstructing Childhood. Contemporary Issues in the Sociological Study of Childhood.

Toimittaneet Allison James ja Alan Prout. Lontoo: Falmer Press.

James, Allison – Jenks, Chris – Prout, Allan 1998: Theorizing Childhood. Cambridge: Polity

Press.

Jokinen, Kimmo 2014: Nykynuoret ja siirtymät aikuisuuteen. Teoksessa Nuoruuden suku-

polvet: Monitieteisiä näkökulmia nuoruuteen eilen ja tänään. Toimittaneet Kaisa Vehka-

lahti ja Leena Suurpää. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura,

250–271.

Jones, Owain 2001: ’Before the dark of reason’: some ethical and epistemological conside-

rations on the otherness of children. Ethics, Place and Environment, 4, 173–178.

https://doi.org/10.1080/13668790123774

Jones, Owain 2003: ”Endlessly Revisited and Forever Gone”: On Memory, Reverie and

Emotional Imagination in Doing Children’s Geographies. An ”Addendum” to ’To Go

Back up the Side Hill’: Memories, Imaginations and Reveries of Childhood by Chris

Philo. Children’s Geographies, 1 (1), 25–36. https://doi.org/10.1080/14733280302185

Jones, Owain 2013: ”I was born but…”: Children as other/nonrepresentational subjects in

emotional and aective registers as depicted in lm. Emotion, Space and Society, 9,

4–12. https://doi.org/10.1016/j.emospa.2013.02.001

Jouhki, Essi 2014: Nuoruus opintiellä: Vuosina 1940–55 syntyneiden muistot koulunuoruu-

desta. Teoksessa Nuoruuden sukupolvet. Monitieteisiä näkökulmia nuoruuteen eilen ja

tänään. Toimittaneet Kaisa Vehkalahti ja Leena Suurpää. Helsinki: Nuorisotutkimus-

verkosto/Nuorisotutkimusseura, 226–249.

Jouhki, Essi 2020: Teinikuntatoiminnan sukupolvet. Muistitietohistoria oppikoulujen koulu-

laisliikkeestä 1950–1970-luvuilla. Acta Universitatis Ouluensis, B Humaniora 178. Oulu:

Oulun yliopisto. http://urn./urn:isbn:9789526225173

https://doi.org/10.21435/ht.288

134  

Jouhki, Essi – Lalu, Liisa 2018: ”Hei me tehdään nyt itse!” Muistoja nuoruudesta teinikun-

tatoiminnassa ja nuortaistolaisessa liikkeessä. Elore, 25 (2), 9–32.

https://doi.org/10.30666/elore.77117

Jouhki, Essi – Vehkalahti, Kaisa 2021: Reconstructed Landscapes of Northern Youth.

Reading the Autobiographies of Finnish Youth, 1945–1960. Teoksessa Reconstructing

Minds and Landscapes. Silent Post-War Memory in the Margins of History. Toimittaneet

Marja Tuominen, Timothy G. Ashplant ja Tiina Harjumaa. New York: Routledge, 131–

149. https://doi.org/10.4324/9781003032472-9

Kaarninen, Mervi 2006: Nuorisokulttuurin läpimurto. Teoksessa Täältä tulee nuoriso!

1960–79. Toimittanut Kai Häggman. Helsinki: WSOY, 8–37.

Kalela, Jorma 2006: Muistitiedon näkökulma historiaan. Teoksessa Muistitietotutkimus.

Metodologisia kysymyksiä. Toimittaneet Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo ja

Ulla-Maija Peltonen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 67–92.

Karjalainen, Pauli Tapani 2009: Topobiography: Remembrance of places past. Nordia Geo-

graphical Publications, 3 (5), 31–34.

Kivilaakso, Katri – Pesonen, Pete – Taavetti, Riikka 2022: Muistitiedon keruut, kerääjät

ja osallisuus. Teoksessa Muistitietotutkimuksen paikka. Teoriat, käytännöt ja muutos.

Toimittaneet Ulla Savolainen ja Riikka Taavetti. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden

Seura, 88–114.

Konola, Annikka 2009: Verellä merkityt. Kuukautiskokemuksen kulttuurinen rakentuminen

suomalaisten, vuosina 1959–1977 syntyneiden naisten kuukautiselämäkerroissa.

Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto.

https://www.utupub./bitstream/handle/10024/47612/gradu2009konola.pdf. Viitattu

21.1.2021.

Kontula, Osmo – Haavio-Mannila, Elina 1995: Matkalla intohimoon. Nuoruuden hurma ja

kärsimys seksuaalielämäkertojen kuvaamana. Helsinki: WSOY.

Korkiakangas, Pirjo 1996: Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työn-

teon ja leikkien muistelussa. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.

Kosonen, Ulla 1998: Koulumuistoja naiseksi kasvamisesta. Yhteiskuntatieteiden, valtio-opin ja

losoan julkaisuja 21. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Lallukka, Kirsi 2003: Lapsuusikä ja ikä lapsuudessa. Tutkimus 6–12-vuotiaiden sosiokulturaali-

sesta ikätiedosta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Lejeune, Philippe 1989: On Autobiography. Toimittanut John Paul Eakin, kääntänyt Katherine

Leary. Minneapolis: The University of Minnesota Press.

Malinen, Antti – Tamminen, Tuomas 2017: Jälleenrakentajien lapset. Sotienjälkeinen Suomi

lapsen silmin. Helsinki: Gaudeamus.

Malinen, Antti – Tamminen, Tuomas 2021: Leikitäänkö? Lasten kaverisuhteet 1900-luvun

Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.

McRobbie, Angela – Garber, Jenny 1982 [1976]: Girls and subcultures. Teoksessa Resistance

through rituals: youth subcultures in post-war Britain. 2. painos. Toimittaneet Stuart Hall

ja Tony Jeerson. Lontoo: Hutchinson.

Mitchell, Claudia – Reid-Walsh, Jacqueline 2002:Researching Children’s Popular Culture: The

Cultural Spaces of Childhood. Lontoo & New York: Routledge.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  135

Musgrove, Nell – Pascoe Leahy, Carla – Moruzi, Kristine 2019: Hearing Children’s Voices:

Conceptual and Methodological Challenges. Teoksessa Children’s Voices from the Past:

New Historical and Interdisciplinary Perspectives. Toimittaneet Kristine Moruzi, Nell Mus-

grove ja Carla Pascoe Leahy. Lontoo: Palgrave MacMillan, 1–28.

https://doi.org/10.1007/978-3-030-11896-9_1

Männistö, Tiina 2003: Haluathan tulla todelliseksi naiseksi? Naisruumiin tuottaminen Suo-

messa ilmestyneissä nuoren naisen oppaissa 1890–1972. Turku: Turun yliopiston historian

laitos.

Pascoe, Carla 2007: Silence and the History of Menstruation. Oral History Associations of

Australia Journal, 29, 28–33.

Philo, Chris 2003: ’To Go Back up the Side Hill’: Memories, Imaginations and Reveries of

Childhood. Children’s Geographies, 1 (1), 7–23. https://doi.org/10.1080/14733280302188

Piaget, Jean 1970: The principles of genetic epistemology. Lontoo: Routledge & Kegan Paul.

https://doi.org/10.7312/piag91272

Portelli, Alessandro 1991: The Death of Luigi Trastulli, and Other Stories: Form and Meaning

in Oral History. Albany: State University of New York Press.

Pöysä, Jyrki 2006: Kilpakirjoitukset muistitietotutkimuksessa. Teoksessa Muistitietotutki-

mus: Metodologisia kysymyksiä. Toimittaneet Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne

Heimo ja Ulla-Maija Peltonen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 221–244.

Pöysä, Jyrki 2015: Lähiluvun tieto. Näkökulmia kirjoitetun muistelukerronnan tutkimukseen.

Vantaa: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Pöysä, Jyrki 2021: Muistitietotutkimus. Teoksessa Laadullisen tutkimuksen verkkokäsikirja.

Toimittanut Jaana Vuori. Tampere: Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto.

https://www.fsd.tuni.//palvelut/menetelmaopetus/kvali/. Viitattu 25.1.2021.

Rossi, Leena-Maija 2017: Performatiivisuus ja sukupuolentutkimuksen kumous. Niin &

Näin, 23 (2), 89–93. https://netn./sites/www.netn./les/netn172-14.pdf. Viitattu

25.1.2021.

Saarenheimo, Marja – Pietilä, Minna – Tiihonen, Arto – Pohjolainen, Pertti – Maununaho,

Sonja – Raitakari, Sari – Aarninsalo, Lyydia – Vihermäki, Kati-Marika 2014: Ikäpolvien

taju: Elämänkulku ja ikäpolvet muuttuvassa maailmassa [verkkoaineisto]. Helsinki: Van-

hustyön keskusliitto. https://vtkl./wp-content/uploads/2019/06/Ikapolvien_taju.pdf.

Viitattu 25.1.2021.

Savolainen, Ulla 2015: Muisteltu ja kirjoitettu evakkomatka: Tutkimus evakkolapsuuden muiste-

lukerronnan poetiikasta. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Sillanpää, Taina 2021: Tila, lapsi ja toimijuus – Lastentarha- ja päiväkotiarjen murrokset ja

jatkuvuudet muistitietoaineistoissa. Helsinki: Helsingin yliopisto.

http://urn./URN:ISBN:978-951-51-7451-2

Skelton, Tracey 2000: ’Nothing to do, nowhere to go?’: teenage girls and ’public’ space

in the Rhondda Valleys, South Wales. Teoksessa Children’s geographies. Playing, li-

ving, learning. Toimittaneet Sarah L. Holloway ja Gill Valentine. Lontoo & New York:

Routledge, 80–99.

Teräs, Kari – Koivunen, Pia 2017: Historiallinen muistitietohaastattelu. Teoksessa Tutkimus-

haastattelun käsikirja. Toimittaneet Matti Hyvärinen, Pirjo Nikander ja Johanna Ruusu-

vuori. Tampere: Vastapaino, 193–213.

https://doi.org/10.21435/ht.288

136  

Tuomaala, Saara 2004: Työtätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi: Suomalaisen oppivel-

vollisuuskoulun ja maalaislasten kohtaaminen 1921–1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjalli-

suuden Seura.

Valentine, Gill 2003: Boundary Crossings: Transitions from Childhood to Adulthood.

Children’s Geographies, 1 (1), 37–52. https://doi.org/10.1080/14733280302186

Vehkalahti, Kaisa – Jouhki, Essi 2022: Lapsuuden ja nuoruuden historian näkökulmia

muistitietotutkimukseen. Teoksessa Muistitietotutkimuksen paikka. Teoriat, käytännöt ja

muutos. Toimittaneet Ulla Savolainen ja Riikka Taavetti. Helsinki: Suomalaisen Kirjalli-

suuden Seura, 366–391.

Vehkalahti, Kaisa – Suurpää, Leena (toim.) 2014: Nuoruuden sukupolvet. Monitieteisiä näkö-

kulmia nuoruuteen eilen ja tänään. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutki-

musseura.

Vehkalahti, Kaisa – Suurpää, Leena 2014: Nuoruus, sukupolvet ja oman elämän kirjoitta-

minen. Teoksessa Nuoruuden sukupolvet. Monitieteisiä näkökulmia nuoruuteen eilen ja

tänään. Toimittaneet Kaisa Vehkalahti ja Leena Suurpää. Helsinki: Nuorisotutkimus-

verkosto/Nuorisotutkimusseura, 5–29.

Vuori, Jaana 2021: Laadullinen sisällönanalyysi. Teoksessa Laadullisen tutkimuksen verkko-

käsikirja. Toimittanut Jaana Vuori. Tampere: Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto.

https://www.fsd.tuni.//palvelut/menetelmaopetus/kvali/. Viitattu 11.3.2021.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  137

Kerrostuneet tulkinnat

Vaikeat lapsuusmuistot muistitietohaastattelussa

Eerika Koskinen-Koivisto

https://orcid.org/0000-0001-9056-4982

Kirsi-Maria Hytönen

https://orcid.org/0000-0003-3460-7508

Lapsuuden historian tutkijat korostavat lapsuusmuistojen tutkimisen

haasteena sitä, miten muistot rakentuvat aina suhteessa aikuisten näkö-

kulmaan.

Lisäksi niissä näkyy kussakin kulttuurissa vallitsevat kulttuu-

riset käsitykset ja ideaalit. Sellainen voi olla esimerkiksi länsimainen

1900-luvulla muodostunut kertomus lapsuudesta onnellisuuden ja viat-

tomuuden aikana, jota kuvataan nostalgisena

, sekä lapsuuden perhees

tä onnen ja harmonian tyyssijana.3 Vaikeiden ja kipeiden lapsuusmuis-

tojen artikuloiminen ja sanoittaminen osaksi omaa lapsuuskertomusta

ja menneisyyskäsitystä ei siksi ole yksinkertainen tehtävä kertojalle eikä

kuuntelijalle ja tulkitsijalle. Esimerkiksi lapsuudessa koetut laiminlyön-

nit ja voimakkaat tunteet kuten pelko muistetaan usein ruumiillisena

kokemuksena. Joskus näitä kokemuksia on erittäin vaikea sanallistaa,

eikä niiden mieleen palauttaminen ole miellyttävää eikä toivottavaa.

1 Esim. Tuomaala 2004; Savolainen 2015; Fass 2010.

2 Esim. Korkiakangas 1996; Goldson 2004; James, Jenks & Prout 2015.

3 Esim. Finnegan 2006.

https://doi.org/10.21435/ht.288

138  -  - 

Usein kertomukset lapsuuden vaikeista kokemuksista purkautuvat ja

muotoutuvat vasta aikuisena, jolloin niihin sekoittuu myöhemmän elä-

män kokemuksia ja aikuisen tulkintaa. Eri tilanteissa tulkinnat lapsuu-

den kokemuksista voivat myös vaihdella ja olla ristiriidassa keskenään.

Tässä luvussa

tarkastelemme vaikeiden lapsuusmuistojen ja koke-

musten tutkimisen metodologisia haasteita muistitietotutkimuksessa,

jossa käytetään haastatteluilla kerättyjä aineistoja. Käsittelemämme ai-

neistot on tuotettu tutkimushankkeissa, joissa tarkastellaan muistoja

sijaishuollossa vietetystä lapsuudesta sekä kokemuksia perheen hajoa-

misesta ja kodin menetyksestä toisen maailmansodan aikana. Muisti-

tietohaastattelut on molemmissa tapauksissa toteutettu haastateltavien

kotona yksilöhaastatteluina. Haastattelut on tallennettu äänitteinä ja

litteroitu.

Eerika Koskinen-Koivisto etsi haastateltavaksi sotalapsena olleita suo-

malaisia, jotka olivat palanneet takaisin suomalaiseen perheeseensä ja

olivat halukkaita muistelemaan elämäänsä. Haastateltavat olivat verrat-

tain iäkkäitä (80–85-vuotiaita) ja jakaneet kokemuksiaan jo aiemmin

muiden sotalasten kanssa osallistumalla esimerkiksi vertaistapaamisiin

ja yhdistystoimintaan.

Kirsi-Maria Hytönen on pohtinut aineiston tuottamisen lähtökohtia

kahdessa erilaisessa hankkeessa, laajemmassa lastensuojelun kaltoin-

kohtelun historiaa selvittäneessä hankkeessa5 ja omassa sijaishuollossa

eläneiden vanhemmuutta tarkastelevassa tutkimushankkeessaan. Jäl-

kimmäistä hanketta varten hän haastatteli 1950–1990-luvuilla lapsuut-

taan sijaishuollossa viettäneitä. Tutkimuksen aiheena olivat erityisesti

vanhemmuuteen liittyvät kysymykset, mutta haastattelukutsussa mai-

nittiin kiinnostus koko elämäntarinan kuulemiseen. Osallistujat ovat

syntyneet vuosina 1940–1985 (syntymävuodet on merkitty viiden vuo-

den tarkkuudella anonymiteetin säilyttämiseksi). Litterointivaiheessa

haastatteluista on poistettu kaikki ihmisten tai paikkojen nimet ja muut

4Kirsi-Maria Hytönen työskenteli tätä kirjoittaessaan Koneen Säätiön rahoituksella. Eerika Koskinen-

Koivisto keräsi aineistonsa työskennellessään Emil Aaltosen säätiön rahoittamana tutkijana ja vii-

meisteli tekstiä työskennellessään SENSOMEMO-hankkeessa (SA, päätösnumero 334247). Kiitämme

tutkimuksen mahdollistaneita rahoittajia.

5 Hytönen ja muut 2016.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  139

tunnistetiedot, eikä ääninauhoja käytetä tutkimukseen. Tähän tekstiin

valikoimme esimerkkejä kummastakin tutkimuksesta. Käytämme haas-

tateltavista pseudonyymejä.

Pohdimme tekstissämme muistitietohaastattelua vaikeiden lapsuus-

muistojen tutkimisen menetelmänä. Ensin pureudumme tutkimuksen

asetelmaan ja haastattelutilanteeseen sekä turvallisen haastatteluympä-

ristön luomiseen. Tarkastelemme empatian merkitystä ja rajoja sekä sen

osoittamista haastattelutilanteissa. Käsittelemme myös tutkijan roolia

sensitiivisen aineiston tulkinnassa sekä tutkijan eettis-moraalista vas-

tuuta siitä, mitä ja minkälaisia mahdollisia negatiivisia prosesseja hä-

nen haastattelutoimintansa voi haastateltavassa aiheuttaa. Korostamme

lapsuusmuistojen monikerroksisuutta ja moniäänisyyttä sekä lapsen ja

aikuisen näkökulmien limittymistä.6 Pohdimme, miten vaikeista lap

suusmuistoista voi kertoa ja miten hiljaisuuden ja vaikenemisen kult-

tuurit näyttäytyvät muistitietohaastatteluissa.

Olemme lukeneet aineistoja kerroksellisen ja kontekstuaalisen lähi-

luvun

keinoin kiinnittäen huomiota siihen, miten kertoja kuvaa lapsuu-

tensa kokemuksia ja maailmaa, miten hän liikkuu eri aikatasojen välillä

tulkiten kokemuksiaan jälkikäteen, mistä kerrotaan suoraan ja mitä jää

rivien väliin. Kertojan kokemusten ilmaisun lisäksi olemme pohtineet

myös meissä heränneitä reaktioita ja tunteita, mitä voisi nimittää muis-

telukerronnan reeksiiviseksi ja aektiiviseksi luennaksi. Näitä huo-

mioita ja tulkintoja olemme työstäneet yhdessä keskustellen. Kuvaam-

me tekstissämme yhdessä lukemisen prosessia, jonka kautta löysimme

uusia tulkintoja ja näkökulmia aineistoon. Tutkijoina ja kanssaihmisinä

koemme, että vaikeiden lapsuuskokemusten esiin nostaminen ja tar-

kastelu laajenee lapsuuden historian tutkimisen kontekstissa eettiseksi

velvollisuudeksi. Siksi vaikeita lapsuusmuistoja on tärkeää tarkastella

yksilön ja yhteisön sekä kertojan ja kuulijan välisenä vuorovaikutuk-

sellisena prosessina, jonka kerroksellisuutta on olennaista analysoida.

6 Tuomaala 2004; Fass 2010; Savolainen 2015.

7 Ks. esim. Hynninen 2017.

https://doi.org/10.21435/ht.288

140  -  - 

Sensitiiviset aiheet ja tutkimusasetelman rakentaminen

Vaikeiden lapsuusmuistojen tutkiminen edellyttää tutkijalta kokonais-

valtaista eettis-moraalista vastuuta tutkimuksen tekemisen seurauksis-

ta. Toisaalta on yhteiskunnallisesti tärkeää tuoda esiin vaikeita lapsuus-

kokemuksia ja koettuja epäkohtia, esimerkiksi lapsiin kohdistuvaa

vallankäyttöä. On kuitenkin myös huomioitava, että raskaiden kokemus-

ten muistelu on kuormittavaa ja että näihin kokemuksiin liittyy myös

muiden ihmisten näkökulmia ja oikeuksia, joita on niitäkin kunnioitet-

tava. Tutkittavan suojaaminen on tärkeää, ja siksi tutkittavan hyvinvoin-

tiin ja tietosuojaan, erityisesti tutkimusaineistojen tallentamiseen, saa-

tavuuteen ja suojaukseen liittyvät kysymykset tuleekin ottaa huomioon

jo silloin, kun tutkimusasetelmaa vasta rakennetaan.

Muistitietohaastattelun huolellinen suunnittelu on erityisen tärkeää

silloin, kun haastattelun aihe on sensitiivinen tai traumaattinen. Tutki-

jan on pohdittava ennalta tarkasti, miten rajata tutkimus ja miten aihetta

kuvataan sen otsikossa ja kuvauksessa. Tärkeää on myös kiinnittää huo-

miota tutkimus- ja haastattelukysymysten muotoiluun ja siihen, millai-

silla kysymyksillä tutkija lähestyy aihetta, millaiset kysymykset voivat

toimia sulkevasti ja herättää torjuntaa tai millaiset rohkaisevat tai autta-

vat vastaajaa. Kirsi-Maria Hytönen on huomannut eroja lastensuojelun

sijaishuoltoon liittyvissä tutkimuksissa ja siinä, millaisia vastauksia saa-

daan, kun vaikeita lapsuuskokemuksia lähestytään eri näkökulmista ja

eri kysymyksillä. Kun hankkeen otsikossa oli sana ”kaltoinkohtelu” ja

haastateltavat tiesivät sen olevan tutkimuksen aiheena, negatiiviset koke-

mukset hallitsivat haastattelujen sisältöjä. Myöhemmässä tutkimukses-

saan Hytönen muotoili tutkimuksen otsikon ja tavoitteet niin, ettei

niissä otettu kantaa kokemusten positiivisuuteen tai negatiivisuuteen.

Jälkimmäisessä hankkeessa haastateltavien määrä oli melko pieni

(11 haastateltavaa), mutta haastatteluaineiston sisältö vaikutti monipuo-

listuvan, kun kaltoinkohtelu ei korostunut jo ennalta.

Haastattelukysymysten sanavalinnat ohjaavat vastauksia myös muil-

la tavoin: sillä on merkitystä, kysytäänkö yksityistä, henkilökohtaista

kokemusta vai puhutaanko yleisestä ajankuvasta. Vastauksena saadaan

erilaisia lapsuusmuistoja riippuen siitä, kysytäänkö vaikkapa leikistä

https://doi.org/10.21435/ht.288

  141

vai työstä tai turvallisuudesta vai peloista. Myös sillä voi olla vaikutusta,

ohjaavatko kysymykset lapsen näkökulmaan vai aikuisen reektoivaan

tarkasteluun.

Kuten usein on laita muistitieto- ja elämäkertahaastatteluissa, myös

vaikeista lapsuuskokemuksista kysyminen on hyvä aloittaa mahdollisim-

man avoimesti. Esimerkiksi sijaishuollossa vietettyä lapsuutta käsittele-

vät haastattelut aloitettiin aina samoin, kysymällä ”Millaiseen perhee-

Kuva 1. Päiväkodit ovat toisen maailmansodan jälkeen syntyneille lapsille sukupolvi-

kokemus, joka yhdistää suurta osaa ikäluokasta. Päiväkotimuistoihin kerrostuu

usein myös myöhempiä, aikuisena muodostuneita tulkintoja varhaiskasvatukseen

liittyvistä asioista. Lapset maalaavat päiväkodissa Oulussa vuonna 1961. Kuva:

JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kaleva/Museovirasto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

142  -  - 

seen synnyit?”. Avoin, neutraali kysymys toimi näissä haastatteluissa

hyvin. Vaikka kaikilla kertojilla ei ollut muistoja biologisesta perhees-

tään, heillä kaikilla oli kuitenkin oma sisäinen tarinansa, joko sijaishuol-

lon papereista tai muilta ihmisiltä kuultu kertomus syntymäperheestään

tai ainakin äidistään sekä sijoituksen syistä. Esimerkki havainnollistaa,

miten avoin kysymys antaa kertojalle vapauden valita, mitkä asiat hän

kertoo ja mitkä jättää kertomatta. Tällöin haastateltava saa puhua omin

sanoin ilman kysymyksen sisältämää odotusta vastauksen sisällöstä.

Vastaukset olivatkin erilaisia: kertoja saattoi keskittyä vain toiseen biolo-

giseen vanhempaansa ja kertoa hänestä tai ohittaa syntymäperheen no-

peasti ja alkaa kertoa jostain hänelle tärkeämmästä asiasta.

Vaikeiden ja traumaattisten kokemusten tutkijat ovat muistuttaneet,

että lapsuusmuistojen kohdalla tulisi huomioida myös valoisia ja kan-

nattelevia kokemuksia esimerkiksi selviämisen näkökulmasta.8 Kysy-

myksenasettelu ohjaa muistelua ja sitä, millaisen katseen kautta men-

neisyyttä ja lapsuutta tarkastellaan. Ehkäpä joustavan kestävyyden,

selviytymiskeinojen ja inhimillisen sitkeyden analysoinnin ei tarvitse

tarkoittaa sankaruuden sädekehän rakentamista traumaattisiin koke-

muksiin liittyvässä elämänkerronnassa, vaan se voi tarkoittaa näkökul-

maa, joka huomioi myös vaikeisiin elämäntilanteisiin liittyvät valoisat

muistot, ristiriidat ja ylipäänsä muistelukerronnan moniäänisyyden.

Haastattelutilanteen turvallisuus ja eettinen valppaus

Traumaattisten elämänkokemusten tutkijalta edellytetään, että hän ym-

märtää haastateltavien hyvinvoinnin olevan ensisijaista.

Haastatelta-

van näkökulmasta tutkijalla on haastattelutilanteessa vaikutusvaltaa,

jota tämä ei itse välttämättä hahmota tai tiedosta.

Vaikeista lapsuus-

muistoista kertominen haastattelussa on mahdollista silloin, jos haas-

tattelutilanne on turvallinen molemmille osapuolille. Turvallinen haas-

8 Ks. Schrump 2016; Hytönen & Malinen 2018; Koskinen-Koivisto 2022.

9 Laitinen & Uusitalo 2007, 119.

10 Hytönen & Malinen 2018, 134.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  143

tattelutilanne tarkoittaa luottamusta, yhteisymmärrystä (engl. rapport)

haastattelijan ja haastateltavan välillä. Turvallisen haastattelutilanteen

luominen on haastattelijan tehtävä. Se alkaa jo, kun ollaan ensimmäisen

kerran yhteydessä haastateltavaan ja jatkuu tutkimustulosten julkaisemi-

seen asti – näin se siis ulottuu myös haastattelutilanteen ulkopuolelle.11

Ensimmäinen yhteydenotto haastateltaviin tapahtuu usein puhelimit-

se, minkä lisäksi lisätietoa voidaan antaa sähköpostitse. Tällaisissa ti-

lanteissa haastattelija esiintyy ensisijaisesti tutkijana ja/tai hankkeen

edustajana eikä vuorovaikutukseen sisälly eleitä tai muuta non-verbaalis-

ta viestintää tai epävirallista keskustelua toisin kuin kasvokkaisissa koh-

taamisissa. Haastattelun sopimisessa voi myös olla mukana aihetta

tuntevia yhteyshenkilöitä, jotka tuntevat toisen tai molemmat osapuolet

ja toimivat apuna haastatteluajan ja paikan sopimisessa. Välittäjänä toi-

mivat tahot voivat lisätä luottamuksen tunnetta ja vähentää etukäteis-

jännitystä, jonka toisilleen vieraiden haastattelijoiden ja haastateltavien

välinen kohtaaminen mahdollisesti synnyttää. Ensimmäisen yhteyden-

oton merkitys on tärkeä erityisesti tiedonvälityksen kannalta. Tutkitta-

vien oikea-aikainen informoiminen haastattelun sisällöstä ja sen sisältä-

mien tietojen käytöstä on keskeinen osa tutkimusetiikkaa ja myös lakiin

perustuvia henkilötietojen käytön tietosuojakäytänteitä.12

Tunteakseen olonsa turvalliseksi haastateltavan pitää voida luottaa sii-

hen, että aineistoa tullaan säilyttämään ja käyttämään eettisesti, että hä-

nen henkilötietonsa on suojattu ja että tutkija noudattaa vaitiolovelvolli-

suuttaan. Hänen tulee voida olla varma, että tutkija kunnioittaa hänen

kertomustaan, ei väheksy eikä kontekstoi sitä epäolennaisella, vinoutta-

valla tavalla.

Turvallisessa haastattelutilanteessa haastateltava tietää, että

hän voi ilmaista erilaisia tunteitaan, ja myös tutkija uskaltaa olla inhi-

millinen ja empaattinen reaktioissaan.

Haastattelijan kuuntelemaan

virittynyt, tunnelmalle herkkä ja kertojaa kohtaan empaattinen asenne

rakentaa luottamusta. Folkloristi Soe Strandén esittää, että haastatteli-

11 Strandén 2009; Hytönen & Salenius 2016, 93; Suopajärvi ja muut 2019.

12 Hytönen & Salenius 2016.

13 Hytönen & Malinen 2018, 146.

14 Strandén 2009; Laitinen & Uusitalo 2007; Suopajärvi ja muut 2019.

https://doi.org/10.21435/ht.288

144  -  - 

jan kuuntelijan rooli voi olla kuten perheenjäsenen.15 Tärkeää on myös

asiantuntijuus. Se ei tarkoita, että haastattelija asettuu haastateltavan

yläpuolelle tiedollisella ylemmyydellä, vaan sitä, että kertoja tietää haas-

tattelijan tuntevan hänen lapsuuskokemustensa historiallisen konteks-

tin ja aiheen taustat, on kiinnostunut juuri hänen kokemuksestaan ja

ymmärtää hänen näkökulmansa haastattelun aiheeseen. Haastateltava

voi tuntea, että häntä kuunnellaan tuntematta pelkoa siitä, että hänen

kokemuksensa päälle tai ohitse puhutaan.16 Tästä lähtökohdasta käsin

voidaan luoda vuorovaikutuksessa yhteistä ymmärrystä haastattelun ai-

heesta.17

Merja Laitinen ja Taina Uusitalo käyttävät eettisen valppauden käsi-

tettä: haastattelijalla on vastuu reagoida, jos haastattelutilanne ajautuu

syvään tunnekuohuun tai traumoja esiin nostavaan tilaan. Vaikka tuntei-

den näyttäminen on sallittua turvallisessa haastattelussa, tilanne ei saisi

aiheuttaa lisää pahaa oloa. Haastattelijan tehtävä on ohjata keskustelu

ja kertomus eteenpäin lempeästi ja empaattisesti.

Toisinaan haastatte-

lussa tulee eteen tilanne, jossa myös haastattelija reagoi voimakkaasti ja

liikuttuu kuulemastaan.19 Tunteiden näyttäminen on paitsi inhimillistä

myös osa tiedostettua empaattista asennetta, jolla tarkoitetaan tapaa suh-

tautua toiseen ihmiseen ja hänen kokemuksiinsa ymmärtävästi.20

Aina empatian ja kuuntelemisen osoittaminen ei merkitse tunteiden

ja ajatusten ilmaisua ääneen, vaan niitä voi osoittaa myös hiljaisuudella.

Eerika Koskinen-Koiviston tekemissä haastatteluissa evakot ja sotalapset

sekä heidän perheenjäsenensä kertoivat kokemuksista, jotka olivat jättä-

neet jälkensä koko perheen ja myös myöhempien sukupolvien elämään.

Joskus kertomukset sisälsivät kuvauksia kipeistä, useiden sukupolvien

päähän vaikuttavista menetyksistä, joiden kanssa kertojat olivat tottu-

neet elämään mutta joiden kuuleminen pysäytti ja mykisti haastatte-

lijan niin, ettei empatian ilmaisemiselle löytynyt muuta keinoa kuin

15 Strandén 2009.

16 Ks. Souto, Honkasalo & Suurpää 2015, 150–151.

17 Hytönen & Salenius 2016, 91.

18 Laitinen & Uusitalo 2007, 322; Hytönen & Salenius 2016, 92.

19 Ks. esim. Suopajärvi ja muut 2019.

20 Hollan & Throop 2011, 2.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  145

pitkä hiljaisuus ja tilan antaminen; oli vain odotettava, että kertoja saisi

itse valita, miten kertomus jatkuu ja millaisen lopun se saa. Tutkimus-

menetelmien kuvauksissa on vaikeaa sanallistaa, millaisilla keinoilla

empatiaa voi osoittaa, sillä niitä on haastavaa tai jopa mahdotonta jäljit-

tää haastattelun tallenteelta. Ilmeet ja eleet eivät tallennu ääninauhalle,

ja hiljaisuuksien pituutta ja painavuutta on vaikeaa osoittaa litteraatiossa

tekstuaalisin keinoin. Tällaisissa tilanteissa olisi tärkeää purkaa haastat-

telutilanteeseen liittyviä tunteita esimerkiksi kenttäpäiväkirjaan.

Vaikeiden muistojen kuunteleminen ja kohtaaminen tutkijana vaatii

empatiakyvyn lisäksi myös hiljaisuuden hyväksymistä ja hyödyntämistä.

Tilan antaminen ja hiljaisuuden sietäminen eivät ole itsestään selviä

taitoja edes etnograan ammattilaiselle. Sensitiivisten haastattelujen

tekijän on opeteltava pitämään (pitkiä) taukoja ja odottamaan hiljaa ker-

tojan ääntä. Hiljaisuus ei viesti siitä, että haastattelija ei kuuntelisi, vaan

se voi merkitä haastateltavalle kuuntelijan läsnäoloa ja keskittymistä.

Hiljaisuus myös luo merkityksiä: se voi toimia kunnioittavana eleenä ja

empaattisena tekona etenkin vaikeiden kokemusten äärellä.

Toisinaan

haastattelijan rooliin kuitenkin kuuluu esittää tulkinta tapahtuneesta

tai pahoittelunsa. Joissakin tilanteissa tutkija voi olla vaikeiden lapsuus-

kokemusten ensimmäinen kuulija, jolloin hänen reaktioillaan on erityi-

nen paino.

Tutkijan tehtävään ja eettiseen valppauteen kuuluu tunnis-

taa tällaiset tilanteet ja olla tarvittaessa mukana tunteella, inhimillisen

vuorovaikutuksen keinoin.

Lapsuuskokemusten empaattinen kuunteleminen

Lapsuudesta kerrottaessa kertojan näkökulma ja ”ääni” vaihtelevat nyky-

hetkestä menneeseen. Vaikeista kokemuksista puhuessaan kertoja saat-

taa käyttää eleetöntä, ei-tunnepitoista raportointia ja sijoittaa itsensä

ikään kuin kertomuksen ulkopuolelle.

Myös ajalliset hyppäykset, eri

21 Koskinen-Koivisto & Seitsonen 2019; Laitinen & Uusitalo 2007.

22 Ks. myös Suopajärvi ja muut 2019.

23 Esim. Koskinen-Koivisto & Seitsonen 2019.

https://doi.org/10.21435/ht.288

146  -  - 

aikatasoilla liikkuminen ja epäkronologisuus ovat tavallisia piirteitä

lapsuuden muistelulle. Eri aikakerrokset kulkevat kerronnassa usein

limittäin. Aikuisen ja lapsen näkökulmat vaihtelevat usein ajallisen

orientaation mukaan, eikä aina ole mahdollista hahmottaa, missä me-

nee lapsena koetun ja aikuisen näkökulman ero.

Seuraavassa esimerkissä lapsen näkökulma ja aikuisen reektio se-

koittuvat yhdeksi kuvaukseksi. Esimerkkimme on lapsena huostaan-

otetun Tanjan haastattelusta. Neljävuotias Tanja ja hänen kaksi siskoaan

sijoitettiin lastenkotiin odottamaan sijoitusperheen löytymistä, kun bio-

loginen äiti ei enää alkoholiongelmansa vuoksi kyennyt huolehtimaan

lapsistaan. Haastattelussa Tanja kuvasi tilannetta, joka (viimein) johti

hänen ja hänen siskojensa lopulliseen huostaanottoon:

Tanja: Ja se viimesin oli silleen, että ja itse asiassa mä muistan sen

tilanteen. Kun isä oli reissutöissä, niin äiti aina päissään keksi,

että nyt pitää lähteä, sillä on muita naisia että nyt me lähetään. Me

ajettiin ja meitä pelotti. Me oltiin takapenkillä, ei ollut turvavöitä.

– – Hän ajo holtittomasti, pelottavaa oli. – – Ja se keskimmäinen

sisko sitten sanoi siinä, että tuo seuraava risteys on se mistä kään-

nytään, mutta se olikin leirintäalue. Sitten siellä meidän äiti unohti

nämä aikaisemmat murheet ja löysi sitten juomakaveria ja me ol-

tiin siellä ilman ruokaa. Me oltiin menty sitten kysymään seuraa-

vana aamuna siitä lähikahvilasta, että saisimmeko ruokaa. 4-, 8- ja

12-vuotiaat seisonu lakki kourassa niin siihen on soitettu poliisit.

Sen muistan, että äiti on laitettu rautoihin ja hän on huutanut, että

jumalauta penikat, että seuraavan kerran kun mä nään teidät niin

mä tapan teidät. Sille reissulle me ollaan sitten jääty lastenkotiin.

Kertoja kuvaa intensiivisesti äidin humalaista mustasukkaisuutta, autol-

la ajoa ja lasten pelkoa. Sisarusten yhteinen yö autossa ja nälkä äidin ka-

dottua omille teilleen on tarina, jonka kuulija voi helposti kuvitella mie-

lessään ja kuunnella empaattisesti. Kertoessaan lapsen näkökulmasta

pelosta ja pelottavasta tilanteesta haastateltava myös rakentaa tarinaa

24 ”Tanjan” (synt. 1970–1975) haastattelu 14.9.2018, Pohjois-Pohjanmaa.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  147

aikuisen jälkikäteen siihen lisäämillä tiedoilla. Esimerkiksi turvavöiden

puuttuminen takapenkiltä ei 1970-luvun lopulla ollut mikään ihme,

mutta 2010-luvun kuuntelijalle se on selkeä turvattomuuden tunnetta

lisäävä yksityiskohta. Leirintäalueen kahvilan henkilökunnan soittamat

poliisit ja ”lakki kourassa” ruokaa pyytäneet lapset on myös kuvattu ai-

kuisten katsomana. Kertomus päättyy muistoon äidin väkivaltaisesta

uhkauksesta lapsiaan kohtaan; kertoja on sisaruksista nuorin, mutta

muistaa tilanteen ja äidin huudon.

Edellisen kaltainen lainaus herättää kuuntelijassa tunteita. Vaikeiden

lapsuusmuistojen kuunteleminen vaatiikin tutkijalta paitsi eettistä valp-

pautta ja empaattista hereillä oloa myös empaattisuuden rajaamista.

Lapsiin, yleensä viattomiin uhreihin kohdistunut kaltoinkohtelu, väki-

valta tai traumaattiset tapahtumat herättävät voimakkaitakin säälin, myö-

tätunnon tai jopa turhautumisen ja vihan tunteita.

Yliempaattisuuden

riski on huomioitava, joskin raja sen ja turvallisen empaattisuuden välil-

lä on henkilökohtainen ja liikkuva. Yliempaattinen reaktio voi kuitenkin

herättää kertojassa liiallisia odotuksia, ja se voi kuormittaa haastattelijaa

runsaasti ja vaikeuttaa työstä irrottautumista.

Tutkijan voimavaroja vai-

keiden aiheiden äärellä vahvistaa omien tunteiden hyväksyminen osaksi

tutkimusprosessia sen sijaan, että pyrkisi hiljentämään itsessä herän-

neet tunteet eikä reektoisi niiden vaikutusta.27

Tämän luvun pitkään jatkuneessa yhteiskirjoittamisen prosessissa

havaitsimme liukuneemme yliempaattisuuden rajan yli juuri edellisen

esimerkin kohdalla. Ensimmäisissä aineistoanalyyseissa ja yhteisissä

keskusteluissa olimme eläytyneet Tanjan kertomukseen ja lisänneet

siihen aistielementtejä kuten pimeyden, jota siinä ei alun perin mainit-

tu. Kirjoittamisprosessin aikana huomasimme ylitulkintamme ja pala-

simme aineiston äärelle tarkastamaan, mitä kertoja sanoi ja miten hän

tilannetta tulkitsi. Yhteiskirjoittamisen prosessissa tutkijan roolin ja yli-

empaattisuuden reektointi oli meille hyödyllinen oppimiskokemus.28

25 Laitinen & Uusitalo 2007.

26 Hytönen & Salenius 2016, 84–88; Suopajärvi ja muut 2019.

27 Suopajärvi ja muut 2019.

28 Keskustelimme aineiston tulkinnoista ja eläytymisestä Kipinä-kollektiivin työpajassa. Kiitos Kipinän

jäsenille Kristiina Korjonen-Kuusipuro, Tiina Suopajärvi ja Pilvi Hämeenaho.

https://doi.org/10.21435/ht.288

148  -  - 

Lasten kokemukset, hiljaisuus ja vaikeneminen

Muistitietotutkijat eri puolilla maailmaa ovat tutkineet lapsuuteen liitty-

viä vaikeita ja kipeitä kokemuksia. Lasten muistot sodista ja erilaisten

aseellisten koniktien keskellä elämisestä kertovat esimerkiksi kodin,

vanhempien ja perheenjäsenten menetyksistä ja arkielämän turvallisuu-

den järkkymisestä sekä sopeutumisesta uuteen ympäristöön.29 Suoma-

laiset tutkijat ovat tarkastelleet erityisesti sotalasten ja evakoiden ko-

kemuksia sekä toisen maailmansodan jälkeistä lapsuutta.

Erityisesti

sodan ja rauhan paluun ajan lapsuuskokemuksia on viime aikoina

tarkasteltu kulttuurisen muistin näkökulmasta.

Kulttuurinen muisti

ymmärretään kollektiivisena, jaettuina tapoina ymmärtää menneisyyttä

ja menneitä tapahtumia nykypäivässä. Kulttuurinen muisti ilmenee his-

torian käsittelyssä esimerkiksi kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa

sekä kulttuurisissa käytänteissä ja artefakteissa kuten muistojuhlissa

ja muistomerkeissä. Nämä kulttuuriset syvärakenteet vaikuttavat myös

yksilöiden elämänmuistoihin.32

Kulttuurisen muistin tarkastelu on saanut historian ja kulttuurin tut-

kijat pohtimaan hiljaisuuden ja vaikenemisen kulttuurisia merkityksiä

historian vaikeiden kokemusten muistelussa. Esimerkiksi Suomen lähi-

historiassa toisen maailmansodan jälkeisen toipumisen ajanjaksoa on

luonnehdittu hiljaisuuden kulttuuriksi

. Lastensuojelun epäkohtia puo-

lestaan on lähestytty kollektiivisen vaikenemisen näkökulmasta.34

Hiljaisuus syntyy sekä yksilöiden että perheiden ja yhteisöjen vaikene-

misesta. Usein lapset vaikenevat vaikeista kokemuksistaan suojellakseen

vanhempiaan ja päinvastoin.35 Lapsien vaikeneminen liittyy pelkoon ja

häpeään vanhempien ja aikuisten reaktioista, aikuisten puolestaan aja-

tukseen unohtamisen välttämättömyydestä lapsen normaalin kehityksen

29 Ks. esim. Sheftel & Zembrycki 2010; Palmberger 2016; Morrison 2020.

30 Esim. Kuusisto-Arponen 2009; Kuusisto-Arponen 2011; Savolainen 2015; Malinen & Tamminen 2017;

Laine-Frigren 2019.

31 Esim. Savolainen 2017; Savolainen 2018; Kivimäki 2018.

32 Savolainen 2017, 29–30.

33 Kivimäki 2018.

34 Hytönen ja muut 2016.

35 Esim. Sugiman 2004.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  149

turvaamiseksi ja elämän jatkumiseksi.

Vaikenemista ja unohtamista

ei kuitenkaan pitäisi arvottaa, sillä ne voivat olla keinoja suojella paitsi

kertojaa itseään myös hänen lähipiiriään ja yhteisöään.

Kokemusten

36 Esim. Kirves 2015; Palmberger 2016.

37 Esim. Koskinen-Koivisto & Seitsonen 2019.

Kuva 2. Sotalasten muistot usein dramaattisesta, surullisesta lähtöhetkestä, oles-

kelusta sijoitusperheessä sekä paluusta kotimaahan ovat esimerkkejä muistoista,

joihin voi limittyä monen eri aikakauden kerroksia. Sotalapset ovat vasta varsin

myöhään tunteneet olevansa vapaita puhumaan vaikeista lapsuuskokemuksistaan.

Kuvassa siskoset Eeva ja Pirkko ovat lähdössä Ruotsin Hallstahammarissa takaisin

kotiin Suomeen vuonna 1945. Kuva: Historian kuvakokoelma / Museovirasto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

150  -  - 

käsitteleminen ja niistä kertominen on usein mahdollista vasta myö-

hemmin, esimerkiksi vasta vanhempien kuoltua tai kollektiivisten kes-

kustelujen ja historian hyvitysprosessin alettua.

Aineistoissamme tulee

esiin, kuinka vaikeiden kokemusten käsittely on aloitettu vasta biologis-

ten vanhempien, erityisesti äidin, kuoltua:

Helena: Mun äitihän ei koskaan suostunut puhumaan mun sijoi-

tuksesta tai. Se ei suostunut kuunteleen jos mä yritin puhuu sille,

että hei tiedätkö, kun musta tuntuu pahalle kun sä jo silloin joit ja

muuta niin se laitto sormet korviin ja totes, että mä en haluu tietää,

mua ei kiinnosta. – – Se ei koskaan suostunut, se ei koskaan suos-

tunut puhumaan mun lapsuudesta yhtään mitään mun kanssa.

Kirsi-Maria Hytösen haastattelema Helena kertoo, että vasta äidin kuol-

tua Helena löysi äidin tavaroista dokumentteja, joista hänelle selvisivät

huostaanottonsa syyt ja tilanne. Myös Eerika Koskinen-Koiviston aineis-

tossa on esimerkkejä vanhempien vaikenemisesta. Sotalapsena Ruotsis-

sa olleen Annan äiti vaikeni niistä syistä, jotka saivat hänet lähettämään

lapsensa pois, vaikka suhtautui myönteisesti esimerkiksi yhteydenpidon

jatkamiseen ruotsalaisen kasvattiperheen kanssa lasten palattua kotiin.

Annan tulkinnan mukaan asia oli äidille hyvin kipeä kokemus. Lapsesta

luopuminen on paitsi inhimillisesti vaikeaa myös kulttuurisesti arvo-

tettua, sillä vanhemmuuteen ja äitiyteen on liitetty vahvoja moraalisia

ideaaleja.

Perheen hajoamiseen liittyvät kokemukset lukeutuvatkin

niihin vaikeisiin lapsuusmuistoihin, joista perheissä on usein vaiettu.

Kysymys vaikeiden kokemusten käsittelyn mahdollisuudesta ja mah-

dollistamisesta on keskeinen lapsuusmuistojen tutkimuksessa. Tärkeää

on kysyä, mistä kulloinkin vaietaan, miten ja millaisissa tilanteissa vai-

keista kokemuksista voidaan puhua ja kenellä on oikeus kertoa ja tietää.

On myös kiinnitettävä huomiota muistelutilanteeseen ja vuorovaiku-

38 Sotalasten kohdalla esim. Kuusisto-Arponen 2009; Savolainen 2018; Markkola, Malinen & Hytönen

2019.

39 ”Helenan” (synt. 1970–1975) haastattelu 5.9.2018, Päijät-Häme.

40 Äitiyden ideaaleista ks. esim. Säilävaara 2021; Nätkin 1997.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  151

tukseen. Kyse ei ole kerrottavuudesta (engl. tellability) sen keskustelun

ja puheen analyysiin liittyvässä merkityksessä eli kiinnostuksen ja huo-

mion herättämiseksi41, vaan ennemminkin kerrottavuudesta suhteessa

kollektiiviseen muistiin ja kertomuksiin, siihen voiko kollektiivisia ker-

tomuksia haastaa ja hiljaisuuksia rikkoa42.

Tulkintoja ulkopuolisuuden kokemuksista

Lapsuus on aikaa, jolloin omaksutaan kulttuurisia arvoja ja normeja ja

kasvetaan yhteisön jäseneksi. Lapsuutta määrittävät erilaiset siirtymät

kuten koulun aloittaminen ja muut mieleen jääneet, poikkeukselliset

tapahtumat ja niistä kumpuavat sukupolvikokemukset.43 Näissä yhteyk-

sissä voi syntyä yhteisön ulkopuolelle jäämisen, kaltoinkohtelun, kiusaa-

misen ja osattomuuden kokemuksia, jotka määrittävät usein yksilöiden

elämänkerrontaa ja maailmankuvaa.

Lapsuusmuistoissa toiset lapset ja aikuiset edustavat lapsen maail-

man keskeisiä toimijoita ja järjestystä. Kertomus lapsuudesta alkaakin

usein ensimmäisistä lapsuusmuistoista ja kodin piiristä, joka koostuu

perheestä ja perheenjäsenistä, kodista ja pihapiiristä sekä naapurustos-

ta.44 Lapsen kokemuksissa ja lapsuusmuistoissa voi korostua paikka, ei

niinkään täsmällinen aika tai kronologia.

Jotkut kertovat lapsuudestaan

ja syntymänsä hetkestä, jolloin kertomus heijastaa sitä kertomusta, joka

on kuultu toisilta perheenjäseniltä.46 Kertomuksissa lapsuudesta yhdis-

tyykin monta ääntä ja näkökulmaa. Kertomus siitä, mistä minä tulen,

on osin yhteinen tarina, joka heijastelee oman lähiyhteisön normeja tai

arvoja ja joka sovitetaan kerrontatilanteeseen ja nykyhetken kulttuuri-

seen kehykseen.47

41 Esim. Shuman 1986; Ochs & Capps 2001, 33–34.

42 Savolainen 2017.

43 Esim. Tuomaala 2004; Tuomaala 2009; Häkkinen 2014; Vehkalahti & Suurpää 2014, 13–14; Jouhki tässä

teoksessa.

44 Laakkonen 2011.

45 Esim. Marcus 1992.

46 Esim. Koskinen-Koivisto 2014, 84–85.

47 Koskinen-Koivisto 2014.

https://doi.org/10.21435/ht.288

152  -  - 

Lapsuusmuistot voivat vaikuttaa hajanaisilta ja sattumanvaraisilta,

mikä on usein harhaanjohtavaa. Lapsuuden historian ja lapsuuden

muistitiedon tutkijat korostavat, ettei lapsuuden historian tutkimuksessa

tulisi hakea koherenttiutta tai täsmällisyyttä vaan hyväksyä, että lapsen

näkökulma on lähtemättömästi erilainen kuin aikuisten.

Lapsen maa-

ilmaa jäsentävätkin ennen kaikkea leikki ja mielikuvitus, jotka kiinnit-

tyvät lähiympäristön yksityiskohtiin, materiaalisuuteen ja aisteihin.

Lapsuuden lelut ja muut arkisetkin esineet voivat houkutella esiin ruu-

miillisia muistoja, ja tietyt esineet tai valokuvat voivat laukaista voimak-

kaita ja tiedostamattomia aistimuistoja eli eloisia muistoja (engl. vivid

memories, ashbulb memories).50

48 Fass 2010; Huhn 2018.

49 Siim 2016; Povrzanović Frykman 2016, 96; Huhn 2018.

50 Conway 1995, 1–4, 110; Korkiakangas 1999, 167; Hytönen 2014, 135−136.

Kuva 3. Lapsuuden tärkeät lelut voivat aikuisena tuoda mieleen sekä lämpimiä,

nostalgisiakin muistoja että myös ruumiillisia kokemuksia ja aistimuistoja. Kuvas-

sa savonlinnalaiset tytöt leikkimässä puistossa 1950–1960-luvulla. Kuva: H. A.

Turja. Historian kuvakokoelma / Museovirasto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  153

Muistojen aektiivisuudesta ja materiaalisuudesta kiinnostuneet

muistitietotutkijat ovat huomioineet lapsuusmuistojen kehollisen yh-

teyden, jota on mahdollista hyödyntää erityisesti vaikeisiin lapsuuskoke-

muksiin liittyvien muistitietohaastattelujen analysoimisessa.

Esineiden

ja materiaalisuuden avulla on mahdollista kertoa kipeistä kokemuksista

ja lapsen maailmassa abstrakteista ja monitahoisista kauhuista ja pe-

loista, kuten sodasta52, tai eriarvoisuuden kokemuksista53. Kokemukset

niukkuudesta ja nälästä saattavat myös ilmetä materiaalisten yksityis-

kohtien ihmettelynä ja korostamisena, kuten seuraavassa sotalapsen

kertomuksessa.

Eerika: Eli voidaan tosi vapaamuotoisesti aloitta… Ja mä haluaisin

tosiaan kuulla sinun elämästä.

Anna: Ensimmäiset muistikuvat, jotka mulla on, nii on vasta viisi-

vuotiaana. Että se on tosiaan aika outoo, mä oon aina kuvitellu,

että lapset muistaisivat jotain aikasemmistakin vaiheista, mutta en

tiedä sitte. Min’en muista mitään ennen sitä.

Ja ensimmäinen muisto on sellainen, että on talvi, koska mää

istun kelkassa kaks vuotta nuoremman sisaruksen kanssa, ja joku

nainen vetää meitä. Ja me olemme menossa Ruotsiin, ja Ruotsi ei

sano mitään, mutta on sota. Ja äiti jää kotiin pikkusiskon kanssa,

koska tämä oli vauva ja isosiskoo minä en muista siinä vaiheessa

ollenkaan, meitä oli neljä tyttöä. Neljä tyttöö oli, yksi oli minua

puoltoista vanhempi ja kaks vuotta nuorempi ja... eli -41 on synty-

nyt tämä nuorin ja vanhin on syntynyt -35. Me asuimme Itä-Suo-

messa [kaupungin nimi poistettu], joka oli täynnä köyhää kansaa,

rupusakkia, jos sanoisin. Talot olivat puisia, pieniä asuntoja. Saat-

toi olla, että kahdeksan–kymmenen henkinen perhe asui jossakin

hellahuoneessa. Sodanjälkeisenä aikana oli puutetta näistä asun-

noista. Ja miten minä sanosin, kantovesi pumpulta, siinä lähiössä

oli neljä vesipumppua ja se menetteli ihan, että mentiin tuohon

51 Esim. Povrzanović Frykman 2016; Koskinen-Koivisto 2021.

52 Koskinen-Koivisto & Seitsonen 2019.

53 Koskinen-Koivisto 2021.

https://doi.org/10.21435/ht.288

154  -  - 

lähimmäiseen siihen ja joskus talvella kaikki pumput jäätyivät ja

piti kiertää kaikki neljä, mistä sai vettä. Mutta tästä mää läksin

liikkeelle.

Ja sitten mentiin junalle ja siellä jotku pani meidän kaulaan

lappuja. Musta oli aika jännää päästä matkalle, ettemmää osannu

ikävoidäkään nii hirveesti. Sitte vaan se oli pettymystä, että ku oli

semmosia pieniä lapsia, ihan vauvoja ja sitte isompia, mutta ku ne

isommatkin vain itki. Ja minä kun olisin halunnut leikkiä. Että ne

oli vaan semmosia tihrusilmiä. Sitte mikä oli ihanaa, niin semmo-

silta isoilta tarjottimilta, siis lapsesta kaikki näyttää isolta, tarjottiin

näkkileipiä, voideltuja näkkileipiä, ai että ne oli sitte hyvää. Mutta

siitä matkasta mä en sitte muistakkaa mittää. Sitte me tupsahdet-

tiin sinne Ruotsiin.54

Annan ensimmäinen muisto lapsuudestaan paikallistuu Ruotsin-mat

kan alkuvaiheisiin. Näkkileivät toimivat visuaalisena materiaalisena

yksityiskohtana ja tuovat kontrastia lapsuudenkodissa vallinneeseen ja

sota-aikana yleiseen niukkuuteen. Varsinaista kertomusta edeltää selitys

lapsuudenkodin niukkuudesta, ja ilman tätä tietoa kerrottu ei avautuisi

samalla tavalla. Myöhemmin Anna jatkaa kertomustaan kuvailemalla

ensimmäistä kotia, jossa hän ja hänen siskonsa oleskelivat varakkaassa,

keskiluokkaisessa perheessä. Hän kuvailee uuden kotinsa yksityiskohtia

ja vaatteita, joihin hänet ja hänen siskonsa puettiin, sekä sunnuntai-

päivällistä, joka sai hänet tuntemaan itsensä paitsi osaksi huolella suun-

niteltua asetelmaa ja keinotekoista idylliä myös omaa tahtoa vailla ole-

vaksi näyttelykoiraksi. Muistojen materiaaliset yksityiskohdat korostavat

yhteiskunnan luokkaeroja, jotka määrittävät monien samaan sodan-

kokeneeseen sukupolveen kuuluvien lapsuuskokemuksia.55

Kokemus luokkaerosta toimii havainnollistavana esimerkkinä muis-

telukerronnan kerroksellisuudesta. Lapsi ei ole todennäköisesti osannut

sanallistaa eroja perheiden varallisuudessa ja olosuhteissa sosiaalisen

luokan kautta, vaikka onkin havainnoinut eroja ja ehkä jopa pohtinut

54 ”Annan” haastattelu 12.4.2019, Keski-Suomi.

55 Koskinen-Koivisto 2014, 98–103; Koskinen-Koivisto 2021.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  155

niiden syitä. Aikuinen osaa nähdä ja nimetä materiaalisuuteen liittyviä

eroja luokkaan liittyvillä ilmaisuilla. Aina haastateltavat eivät kuitenkaan

tee niin, mutta tutkijoina me huomasimme havainnoivamme luokka

eroja aineistoissa aktiivisemmin kuin kertojat itse. Esimerkiksi Anna

kertoo tilanteesta, jossa hänen siskonsa oli saanut heidän ruotsalaisen

perheensä äidiltä uuden, kauniin takin. Sisko oli ollut hoidettavana sai-

raalassa, mutta jälleentapaamisesta Annan muistiin on jäänyt elävästi

nimenomaan tämä uusi takki:

Anna: Sit se rouva oli ompeluttanut meille hienoja pukuja, hienoa

pukuja, leninkejä ja kaikennäköstä päällysvaatteista lähtien. Että

sitte ku sisko tuli sairaalasta niin, sillä oli niin hieno sininen takki,

tummansininen takki, jossa oli niin kuin tässäkin taskut päälle-

päin, niissä taskuissa ja tässä keskellä oli ruusunpunaiset kuviot.

Ja sit oli sit hatussa korvallisella samat ruusunpunaiset kuviot. Että

miten mulle on tällainen yksityiskohta jäänyt mieleen?56

Kerroksellisuus on haastattelussa hyvin esillä Annan itse esittämässä

loppukysymyksessä, jossa hän itsekin ihmettelee, miksi hän muistaa

vieläkin niin tarkasti takin kuvioinnin. Aiemmin tässä luvussa esitelty

Tanja muistaa myös vastaavan materiaalisen yksityiskohdan. Tanja

kertoo, kuinka lastenkodissa elämä oli hänen muistikuviensa mukaan

tasaista ja turvallista ja siksi erilaista kuin kotona. Kun koitti hänen syn-

tymäpäivänsä, hän sai lahjan:

Tanja: Sieltä [lastenkodista] mulla on semmonen muistikuva, että

vietetään minun syntymäpäiviä. Mulle tuodaan paketti, mä muis-

tan siinä kauniin punaisen rusetin, mutta en muista mitä lahjassa

oli. Se oli jotain suurta ja käsittämätöntä, että semmosen paketin

olen saanut.57

56 ”Annan” haastattelu 12.4.2019, Keski-Suomi.

57 ”Tanjan” (synt. 1970–1975) haastattelu 14.9.2018, Pohjois-Pohjanmaa.

https://doi.org/10.21435/ht.288

156  -  - 

Tanja täytti viisi vuotta, ja oman syntymäpäivälahjan saaminen oli niin

häkellyttävä asia, että hän muistaa lahjan saamisen paremmin kuin

lahjan sisällön. Punainen rusetti lahjan päällä toimii elävänä muistona

samalla tavalla kuin aiemmin Annan kuvaileman lapsen takin koristeel-

liset kuvioinnit. Tilanteen konteksti tai muut tapahtumat voivat olla hä-

märtyneet, mutta muisto materiaalisesta esineestä on voimakas. Anna

tai Tanja eivät kumpikaan suoraan viittaa luokkaeroon, mutta meidän

tulkintamme mukaan kyse on varallisuuserojen ja elämänpiirien erilai-

suuden konkretisoitumisesta lapsen näkökulmasta. Köyhiin, epävakai-

siin oloihin tottuneet lapset pääsivät ympäristöön, jossa oli turvallisuutta

ja aineellista hyvää, mikä jätti heihin vahvan muistijäljen. Esineet näyttä-

vät merkitsevän näissä elämäntarinoissa enemmän kuin vain yksittäistä

materiaalista objektia: ne ovat merkkejä eroista ja muutoksesta, tässä

tapauksessa etenkin aineellisesta turvallisuudesta ja uudenlaisesta ase-

masta aiemmin vaikeassa tilanteessa.

Lopuksi: Muistitietohaastattelun kerroksellinen

metodologia

Muistitietotutkimus on syntynyt tarpeesta kuulla ja tuoda esiin niiden

yksilöiden ja ryhmien kokemuksia, joiden ääni ei ole kuulunut kirjoite-

tussa historiassa. Siksi muistitietohaastattelut sopivat hyvin sensitiivis-

ten aiheiden kuten vaikeiden lapsuusmuistojen tutkimukseen. Olemme

tarkastelleet muistojen ajallista ja tulkinnallista kerroksellisuutta, haas-

tattelutilanteeseen liittyvää empatiaa ja tutkijan roolia sekä haastattelun

vuorovaikutuksessa että tulkintojen tekijänä. Olemme lukeneet aineisto-

jamme toistuvasti ja prosessoineet haastatteluihin liittyviä kokemuksia

ja reaktioitamme yhdessä.

Haastattelutilanteesta on tärkeää tehdä turvallinen, mihin liittyy

olennaisesti kuuntelijan eettinen asenne eli eettinen valppaus. Eettinen

valppaus on kykyä ymmärtää haastateltavan tarpeita ja reagoida tilantee-

seen empaattisesti ja tarvittaessa myös inhimillisesti. Tärkeää on tarjota

luottamuksellinen ilmapiiri ja kokemus siitä, että lapsuudessa koetun

muistelu ja hajanaistenkin kokemusten jakaminen on merkityksellistä.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  157

Traumaattinenkin lapsuuden tarina tarvitsee kuuntelijaa, sillä tutkija voi

olla kertomuksen ensimmäinen kuulija, jonka reaktioilla on merkitystä

kokemuksen tunnustamisen kannalta. Empaattinen ja hyväksyvä kuun-

telija kuulee enemmän. Kun kohtaaminen ja tiedon tuottaminen tapah-

tuvat haastateltavan ehdoilla, toteutuu myös tiedontuotannon eettisyys.

Tulkintoja tehdessä kerronnan jotkin kerrokset saattavat jäädä huo-

miotta ja osa saa enemmän painoarvoa. Haastattelutilanteessa annetaan

tilaa kertojalle, mutta loppujen lopuksi tutkija ottaa kuitenkin tulkitsijan

roolin ja vallan. Päätökset painotuksista eivät aina ole tietoisia, mutta

niiden pohtiminen ja reektointi on kiinnostavaa. Olemme kokeneet

erityisen hedelmälliseksi tutkijan roolin puntaroimisen yhdessä kolle-

goiden kanssa keskustellen ja prosessikirjoittaen sekä tässä tekstissä

että tutkijan tunteita käsiteltäessä.58 Vaikeiden lapsuusmuistojen tutki-

mushaastattelujen tekemisessä kukaan tuskin koskaan tulee valmiiksi.

Ne ovat aina yksilöllisiä, herkkiä tilanteita, joihin tulee valmistautua.

Kumuloituva kokemus auttaa silti analysoimaan omaa toimintaa, käsit-

telemään haastattelutilanteeseen ja tutkimukseen liittyviä tunteita ja ref-

lektoimaan näiden limittymistä tutkimuksen tekemisen eri vaiheisiin.





Vanhemmuus sijaishuollossa eläneiden elämänkerronnassa, 1950−1990, 11 haastattelua. Toteu-

tettu syksyllä 2018. Haastattelijoina Kirsi-Maria Hytönen ja Johanna Oksanen. Litteroi-

nut Johanna Oksanen. Haastattelut toistaiseksi Hytösen hallussa.

Ylirajaiset kohtalot – Perhehistoriat sodanjälkeisessä Suomessa, 8 haastattelua. Toteutettu

2018−2019. Haastattelijana Eerika Koskinen-Koivisto. Haastattelut toistaiseksi haastat-

telijan hallussa.



Conway, Martin 1995: Flashbulb Memories. Hove & Hillsdale: Lawrence Erlbaum Associates.

Fass, Paula S. 2010: Childhood and Memory. Journal of the History of Childhood and Youth,

3 (2), 155–164. https://doi.org/10.1353/hcy.0.0096

58 Suopajärvi ja muut 2019.

https://doi.org/10.21435/ht.288

158  -  - 

Finnegan, Ruth 2006: Family Myths, Memories and Interviewing. Teoksessa The Oral

History Reader. Toimittaneet Robert Perks ja Alistair Thomson. 2. painos. Lontoo &

New York: Routledge, 177–183.

Goldson, Barry 2004: Childhood: An Introduction to Historical and Theoretical Analyses.

Teoksessa Childhood in Crisis? Toimittanut Phil Scraton. Lontoo & New York: Routledge,

1–27.

Hollan, Douglas N. – Throop, Jason 2011: The Anthropology of Empathy: Introduction.

Teoksessa The Anthropology of Empathy: Experiencing the lives of others in Pacic

Societies. Toimittaneet Douglas N. Hollan ja Jason Throop. New York & Oxford:

Berghahn Books, 1–21.

Huhn, Arianna 2018: Biographical Objects, Aective Kin Ties, and Memories of Childhood.

Journal of the History of Childhood and Youth, 11 (3), 403–420.

https://doi.org/10.1353/hcy.2018.0052

Hynninen, Anna 2017: Minä, lotta, vaimo, äiti. Kerronnan variaatio ja toimijuus aktiivikertojan

muistelukerronnassa [verkkoaineisto]. Turku: Turun yliopisto.

https://urn./URN:ISBN:978-951-29-6729-2. Viitattu 1.11.2021.

Hytönen, Kirsi-Maria 2014: ”Ei elämääni lomia mahtunut” Naisten muistelukerrontaa palkka-

työstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana [verkkoaineisto]. Joensuu: Suo-

men kansantietouden tutkijain seura. https://jyx.jyu./handle/123456789/68335. Viitattu

15.4.2021.

Hytönen, Kirsi-Maria − Malinen, Antti 2018: ’Cos I’m a Survivor’: Narratives of coping and

resilience in recollections of dicult childhood in post-war Finland. Ethnologia Fennica,

45, 55–78. https://doi.org/10.23991/ef.v45i0.65535.

Hytönen, Kirsi-Maria − Malinen, Antti − Salenius, Paula − Haikari, Janne − Markkola, Pirjo

− Kuronen, Marjo − Koivisto, Johanna 2016: Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja

lasten kaltoinkohtelu 1937–1983. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita

2016:22 [verkkoaineisto]. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

https://julkaisut.valtioneuvosto./handle/10024/74821. Viitattu 9.2.2021.

Hytönen, Kirsi-Maria − Salenius, Paula 2016: Yhteiskunnallisen etnologisen tutkimuksen

eettisiä kysymyksiä. Teoksessa Yhteiskuntaetnologia. Toimittaneet Outi Fingerroos,

Niina Koskihaara, Sanna Lillbroända-Annala ja Maija Lundgren. Helsinki: Suomalaisen

Kirjallisuuden Seura, 79–100.

Häkkinen, Antti 2014: ”Kun yhteiskunta tuli kylään”. Nuorisosukupolvien erilaiset yhteis-

kuntakohtaamiset ja -kokemukset. Teoksessa Nuoruuden sukupolvet. Monitieteisiä

näkökulmia nuoruuteen eilen ja tänään. Toimittaneet Kaisa Vehkalahti ja Leena Suurpää.

Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 32–56.

James, Allison – Jenks, Chris – Prout, Alan, 2015: Theorizing Childhood. Cambridge: Polity.

Kirves, Jenni 2015: Elämä omiin käsiin. Traumoista selviytymiseen. Teoksessa Rauhaton

rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Toimittaneet Ville Kivimäki ja Kirsi-

Maria Hytönen. Tampere: Vastapaino, 257–282.

Kivimäki, Ville 2018: Sodanjälkeisiä hiljaisuuksia. Kokemusten, tunteiden ja trauman histo-

riaa. Teoksessa Lappi palaa sodasta. Mielen hiljainen jälleenrakennus. Toimittaneet Marja

Tuominen ja Mervi Löfgren. Tampere: Vastapaino, 34–57.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  159

Korjonen-Kuusipuro, Kristiina − Kuusisto, Anna-Kaisa 2019: Socio-material Belonging –

Perspectives for the Intercultural Lives of Unaccompanied Refugee Minors in Finland.

Journal of Intercultural Studies, 40 (4), 363–382.

https://doi.org/10.1080/07256868.2019.1628725

Korkiakangas, Pirjo 1996: Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työn ja

leikin muistelussa. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Korkiakangas, Pirjo 1999: Muisti, muistelu, perinne. Teoksessa Kulttuurin muuttuvat kasvot.

Johdatusta etnologiatieteisiin. Toimittaneet Bo Lönnqvist, Elina Kiuru ja Eeva Uusitalo.

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 155–176.

Koskinen-Koivisto, Eerika 2014: Her Own Worth – Negotiation of Subjectivity in the

Life Narrative of a Female Labourer. Helsinki: Finnish Literature Society.

https://doi.org/10.21435/sfe.16

Koskinen-Koivisto, Eerika 2022: Material Memories – Narrating and Reconstructing

Experiences about Displaced Childhood during the Second World War. Narrative

Culture 9, (1), 109–128. https://doi.org/10.1353/ncu.2022.0005

Koskinen-Koivisto, Eerika − Seitsonen, Oula 2019: Landscapes of Loss and Destruction:

Sámi Elders’ Childhood Memories of the Second World War. Ethnologia Europaea,

49 (1), 24–40. https://doi.org/10.16995/ee.816

Koskinen-Koivisto, Eerika − Thomas, Suzie 2018: Remembering and Forgetting, Discov-

ering and Cherishing. Engagements with Material Culture of War in Finnish Lapland.

Ethnologia Fennica, 45, 28–54. https://doi.org/10.23991/ef.v45i0.60647

Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa 2009: The mobilities of forced displacement: commemo-

rating Karelian evacuation in Finland. Social and Cultural Geography, 10 (5), 545–563.

https://doi.org/10.1080/14649360902974464

Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa 2011: Transnational sense of place: cinematic scenes of

Finnish war child memories.Journal of Aesthetics & Culture,3(1), 7178.

https://doi.org/10.3402/jac.v3i0.7178

Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa – Savolainen, Ulla 2016: The Interplay between Memory

and Matter: Narratives of Former Finnish Karelian Child Evacuees. Oral History, 44 (2),

59–68.

Laakkonen, Simo 2011: Asphalt Kids and the Matrix City: Reminiscences of Children’s

Urban Environmental History. Urban History, 38 (2), 301–323.

https://doi.org/10.1017/S0963926811000423

Laine-Frigren, Tuomas 2019: Children on the move: psychiatric encounters with child

evacuees returning to post-war Finland. Teoksessa Social Class and Mental Illness in

Northern Europe. Toimittaneet Petteri Pietikäinen ja Jesper Vaczy. Lontoo: Routledge.

https://doi.org/10.4324/9780429432552-6

Laitinen, Merja – Uusitalo, Taina 2007: Sensitiivisen haastattelututkimuksen eettiset haas-

teet. Janus, 15 (4), 316–332.

Malinen, Antti – Tamminen, Tuomo 2017: Jälleenrakentajien lapset: Sotienjälkeinen Suomi

lapsen silmin. Helsinki: Gaudeamus.

Marcus, Clare Cooper 1992: Environmental memories. Teoksessa Place Attachment. Toimit-

taneet Irwin Altman ja Seth M. Low. New York: Springer, 87–112.

https://doi.org/10.1007/978-1-4684-8753-4_5

https://doi.org/10.21435/ht.288

160  -  - 

Markkola, Pirjo – Malinen, Antti – Hytönen, Kirsi-Maria 2018: Conducting Commissioned

Research: The Finnish Inquiry on the Failures of Child Welfare, 1937–83. Scandinavian

Journal of History, 1–20.

Morrison, Heidi 2020: Unchilding by Domicidal Assault: Experiences of Childhood and

Home during the Second Intifada. Jerusalem Quarterly, 84, 66–86.

Nätkin, Ritva 1997: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä. Maternalismi, väestöpolitiikka ja nais-

ten kertomukset. Helsinki: Gaudeamus.

Ochs, Elinor – Capps, Lisa 2001: Living Narrative. Creating Lives in Everyday Storytelling

Cambridge & Lontoo: Harvard University Press.

https://doi.org/10.4159/9780674041592

Palmberger, Monika 2016:How Generations Remember. Conicting Histories and Shared

Memories in Post-War Bosnia and Herzegovina. Lontoo: Palgrave Macmillan.

https://library.oapen.org/handle/20.500.12657/31915

Povrzanović Frykman, Maja 2016: Sensitive Objects of Humanitarian Aid: Corporeal

Memories and Aective Continuities. Teoksessa Sensitive Objects Aect and Material

Culture. Toimittaneet Jonas Frykman ja Maja Povrzanović Frykman. Lund: Nordic

Academic Press, 79–104. https://doi.org/10.21525/kriterium.6.d

Savolainen, Ulla 2015: Kirjoitettu ja muistettu evakkomatka. Tutkimus evakkolapsuuden muis-

telukerronnan poetiikasta. Joensuu: Suomen kansantietouden tutkijain seura.

Savolainen, Ulla 2017: Tellability, Frame and Silence. The Emergence of Internment

memory. Narrative Inquiry, 27 (1), 24–46. https://doi.org/10.1075/ni.27.1.02sav

Savolainen, Ulla 2018: Miksi historian hyvitykset epäonnistuvat? – Törmäävät muistikäsityk-

set ja hyvityksen moraali. Historiallinen Aikakauskirja, 116 (1), 56–68.

Schrumpf, Ellen 2018: Children and their stories of WWII: A Study of Essays of Norwegian

School Children from 1946. Teoksessa Nordic Childhoods 1700 –1960. From Folk Beliefs

to Pippi Longstocking. Toimittaneet Reinar Aasgaard, Marcia J. Bunge ja Merethe Roos.

Lontoo & New York: Routledge. 263–273.

Sheftel, Anna –Zembrzycki, Stacey 2010: ”We Started Over Again, We Were Young”:

Postwar Social Worlds of Child Holocaust Survivors in Montreal. Urban History

Review201039 (1),20–30. https://doi.org/10.7202/045105ar

Shuman, Amy 1986: Storytelling Rights. The Uses of Oral and Written Texts by Urban

Adolescents. Cambridge: Cambridge University Press.

https://doi.org/10.1017/CBO9780511983252

Siim, Pihla Maria 2016: ”Family stories untold. Doing Family through Practices of Silence.”

Ethnologia Europaea 46 (2), 74–88.

Souto, Anne-Mari – Honkasalo, Veronika – Suurpää, Leena 2015: Kuuntelemista, sanoitta-

mista ja näkyväksi tekemistä: Tutkijat kiistellyn rasismin äärellä. Teoksessa Salattu, hä-

vetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä. Toimittaneet Antti Häkkinen ja Mikko

Salasuo. Tampere: Vastapaino, 136–162.

Strandén, Soe 2009: Trust in the Emphatic Interview. Teoksessa Oral Histor y. The Challeng-

es of Dialogue. Toimittaneet Marta Kurkowska-Budzan ja Krzysztof Zamorski. Amster-

dam & Philadelphia: John Benjamin’s Publishing Company, 3–13.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  161

Sugiman, Pamela 2004: Memories of Internment: Narrating Japanese Canadian Women’s

Life Stories. The Canadian Journal of Sociology, 29 (3), 359–388.

https://doi.org/10.1353/cjs.2004.0049

Suopajärvi, Tiina – Koskinen-Koivisto, Eerika – Korjonen-Kuusipuro, Kristiina – Hytönen,

Kirsi-Maria – Hämeenaho, Pilvi 2019: ”Tunteilla on väliä: Tutkijan tunteet etnograses-

sa tutkimusprosessissa”.Elore,26 (2), 42–67. https://doi.org/10.30666/elore.77809

Säilävaara, Jenny 2021: Pitkään imettäneet äidit – Tutkimus äitien fyysisestä, sosiaalisesta ja

emotionaalisesta tilasta [verkkoaineisto]. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

http://urn./URN:ISBN:978-951-39-8503-5. Luettu 1.11.2021.

Tuomaala, Saara 2004: Työtä tekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi. Suomalaisen oppivel-

vollisuuskoulun ja maalaislasten kohtaaminen 1921–1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjalli-

suuden Seura.

Tuomaala, Saara 2009: The Bicycle and Bodily Identities of Rural Finnish Youth from the

1920s to the 1940s. Ethnologia Fennica, 36, 59–71.

Vehkalahti, Kaisa – Suurpää, Leena 2014: Johdanto: Nuoruus, sukupolvet ja oman elämän

kirjoittaminen. Teoksessa Nuoruuden sukupolvet. Monitieteisiä näkökulmia nuoruuteen

eilen ja tänään. Toimittaneet Kaisa Vehkalahti ja Leena Suurpää. Helsinki Nuorisotutki-

musverkosto/Nuorisotutkimusseura, 5–29.

https://doi.org/10.21435/ht.288

162  

Kollektiivinen biograa

Lähestymistapa kylmän sodan lapsuuksien tutkimiseen

Mnemo ZIN1

Lähestymme muistia ”elettynä prosessina, joka avautuu ajallisesti ja ko-

kemuksellisesti” tutkiaksemme ”julkisen ja yksityisen elämän suhteita,

toimijuutta ja valtaa sekä menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta”.2

Pyrimme selvittämään, miten (jälki)sosialististen yhteiskuntien lap-

suuskokemukset muodostuivat, miten ne koettiin lapsuudessa ja miten

samoja kokemuksia (uudelleen)kerrotaan nykyhetkessä. Lasten joka-

päiväiset kokemukset ja lapsuus sosiohistoriallisena konstruktiona

tuottavat analyyttisia poikkileikkauksia yhteiskunnallisiin kysymyksiin

ja mahdollistavat sosialismin, kulttuuristen ja ideologisten muutosten

sekä subjektin ja identiteetin muotoutumisen historiallisen tarkaste-

lun. Yksi kansainvälisen ja poikkitieteellisen Re-Collect/Re-Connect:

Crossing the Divides through Memories of Cold War Childhoods -tutki-

1Mnemo ZIN on Zsuzsa Millein (https://orcid.org/0000-0003-4681-6024, Tampereen yliopisto),

Iveta Silovan (https://orcid.org/0000-0002-8897-8016, Arizona State University) ja Nelli Piattoevan

(https://orcid.org/0000-0003-0963-1901, Tampereen yliopisto) yhdistelmänimi. Ottamalla käyttöön

yhteisnimen kieltäydymme erottelemasta tai asettamasta panostamme paremmuusjärjestykseen ja

tuomme esiin kietoutuneisuutemme ja jatkuvan kehittymisemme tutkijoina ja ihmisinä. Kollektiivinen

nimemme on saanut inspiraationsa kreikkalaisen mytologian Mnemosyne-hahmosta, joka on muistin

jumalatar ja yhdeksän muusan äiti. Lähes kymmenen vuotta kestäneessä yhteistutkimuksessamme

olemme tarkastelleet lapsuusmuistoja kollektiivisen biograan menetelmän avulla ja tuottaneet tietoa

(jälki)sosialistisesta ja (de)koloniaalisesta menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

2 Keightley 2010, 55–56.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  163

mushankkeemme tavoitteista on verrata elettyjä kokemuksia virallisiin

valtiollisiin ideologioihin ja kylmän sodan kahtiajakoihin, jotka ovat hal-

linneet lasten elämää ja joissa lapset on nähty passiivisina vaatimusten,

odotusten ja kulttuuristen normien ja sääntöjen kohteina.3

Kollektiivinen biograa on työkalu, jolla voidaan tutkia henkilökohtai-

sia muistoja, jotka joko myötäilevät, kommentoivat tai vastustavat geo-

poliittisia hierarkioita ja valtaa sekä niihin liittyviä identiteettejä, stereo-

typioita ja normeja. Marnina Gonickin ja Susanne Gannonin4 mukaan

”eletyn totuuden sijaan – – olemme kiinnostuneet muistitarinoista väli-

neenä tutkia tapoja, joilla yksilöt sosiaalistuvat diskursiivisesti, aektii-

visesti ja materiaalisesti tietyissä, pohjimmiltaan epävakaissa hetkissä”;

hetkissä, jotka ovat avoimia kyseenalaistukselle ja useille tulkinnoille ja

jotka tarjoavat keinon tarkastella, miten asiat materialisoituvat sellaisiksi

kuin ne materialisoituvat.5 Tutkimalla kertomuksia eri maantieteellisil-

lä alueilla eletyistä lapsuuskokemuksista, muistoista ja esineistä voim-

me kriittisesti tarkastella uudelleen (jälki)sosialististen yhteiskuntien

monoliittisyyttä (ja autoritaarisuutta) kaikkine ristiriitaisuuksineen ja

kompleksisuuksineen. Tuodaksemme näkyviin näitä kompleksisuuksia

olemme keränneet moninaisia kertomuksia lapsuuskokemuksista suu-

relta, useampaa sukupolvea edustavalta joukolta tutkijoita ja taiteilijoita.

Näin tehdessämme olemme ulottaneet ja syventäneet muistojen tuotta-

mista, analyysia ja kuvaamista kohti taidelähtöisiä menetelmiä.

Tässä luvussa kuvaamme kollektiivista biograaa muistitietotutki-

muksen menetelmänä, sen pragmaattista hyödyntämistä, käyttömah-

dollisuuksia ja haasteita sekä potentiaalia historialliseen tutkimukseen

Re-Collect/Re-Connect: Crossing the Divides through Memories of Cold

War Childhoods -tutkimushankkeen kokemusten pohjalta6. Luku on ra-

kennettu kolmiosaiseksi. Seuraavassa osiossa esittelemme kollektiivisen

biograan historiaa sekä sen epistemologisia juuria ja yhteyksiä. Kollek-

tiivisen biograan kuvaus alkaa menetelmää hyödyntävän kansainväli-

3 Kiitämme Koneen Säätiötä tutkimushankkeen rahoittamisesta (projektinumero 3122800381) ja Niko

Koskea kirjaluvun suomennoksesta.

4 Gonick & Gannon 2014, 6.

5 Davies & Gannon 2013.

6 Ks. www.coldwarchildhoods.org.

https://doi.org/10.21435/ht.288

164  

sen tutkimushankkeemme esittelyllä. Kuvaamme yksityiskohtaisesti,

miten käytimme kollektiivista biograaa tutkimuksen aineistonkeruussa

verkossa ja paikan päällä. Sen jälkeen siirrymme tarkastelemaan ana-

lyyttisesti lapsuuskokemuksia tutkimusaineistona ja kuvaamme, miten

hyödynsimme muistoja historiallisten mullistusten analyysissa. Lopuksi

kertaamme kollektiivisen biograan pääperiaatteita ja pohdimme, mitä

menetelmä voi tuoda lapsuuksien historialliseen ja yhteiskunnalliseen

tutkimukseen.

Kun kollektiivisia subjektikaation prosesseja analysoidaan yksilön

kokemusten näkökulmasta kollektiivisen biograan avulla, on mahdol-

lista siirtyä etäämmälle ”toimijuudesta”, jota on kritisoitu erityisesti

lapsiin ja muihin marginalisoituihin tai alisteisiin ryhmiin liittyvässä

historiantutkimuksessa

. Muistojen yksityiskohtaiset, vivahteikkaat ja

monisensoriset narratiivit ja analyysit myös yhdistävät kollektiivisen

biograan elettyihin lapsuuskokemuksiin uusilla ja rikkailla tavoilla.

Koska kollektiivinen biograa tarkastelee myös sitä, miten materiaali-

set ja diskursiiviset kontekstit limittyvät muistoihin, sen avulla voidaan

tutkia yli tieteenalarajojen, miten yksilön muisti ja kollektiivinen muisti

muovautuvat kokemusten ja politiikan vaikutuksesta nykyhetkessä.

Kollektiivisen biograan taustaa

Kollektiivisen biograan menetelmää kehitti alkujaan Frigga Haug kol-

legoineen.8 Alkuperäistä lähestymistapaa ovat vieneet poststrukturalis-

tiseen suuntaan Bronwyn Davies ja Susanne Gannon

sekä Marnina

Gonick ja Susanne Gannon10. Tutkimusmenetelmänä se korostaa muis-

tojen jaettua ja systemaattista tuottamista; muistojen avulla voidaan tar-

kastella, miten rakenteelliset, systeemiset, diskursiiviset ja aektiiviset

prosessit vaikuttavat tiettyjen subjektien esiintuloon (kuten sosialistinen

7 Ks. Vuolanto tässä teoksessa.

8 Haug ja muut 1987.

9Davies & Gannon 2006. Suomessa menetelmää ovat käyttäneet ja kehittäneet Palsaoja-kollektiivin

jäsenet (ks. Palsaoja-kollektiivi 2018).

10 Gonick & Gannon 2014.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  165

tai uusliberalistinen subjekti, sukupuolitettu subjekti, akateeminen sub-

jekti tai lapsisubjekti11). Kollektiivisen biograan parissa työskentelevät

tutkijat ovat kiinnostuneita nimenomaan ”arkielämän heterogeenisyy-

sestä”.

Tutkijoista ja osallistujista koostuvan ryhmän lähtökohdista

riippuen kollektiivisen biograan tuottamisen tavat voivat vaihdella,

mitä tulee aiheiden valintaan, muistojen herättämiseen, muiden moda-

liteettien mukaan ottamiseen (esimerkiksi kuvat, esineet, taide tai teat-

teri) sekä siihen, miten muistoja kirjoitetaan, uudelleenkirjoitetaan ja

analysoidaan.13 Se ei ole lähestymistapana jäykän metodologinen, joten

on tärkeää, että tutkijaryhmä kuvaa niitä erityisiä prosesseja, joita tutki-

muksen aikana nousee esiin tai joita tutkijat ovat kehittäneet kaikkein

sopivimmiksi oman tutkimuksensa tarpeisiin.

Laajemmalla käsitteellisellä ja metodologisella tasolla lähestymis-

tapamme kollektiiviseen biograaan on monilta avainelementeiltään

samankaltainen aiemman tutkimuksen kanssa. Kollektiivisessa biogra-

assa tuotetaan muistitarinoita, joita analysoidaan osallistujien intersub-

jektiivisten tilojen ja osallistujaryhmän nykyisyyksien ja menneisyyksien

keskinäisten suhteiden näkökulmista. Kollektiivinen biograa, samalla

tavoin kuin muistitietotutkimus, olettaa, että muistot voivat tarjota

sellaisia näkökulmia yhteiskuntatieteisiin, joita ”historian tutkimus ei

saavuta”.

Muisti ei ole korvike historiantutkimukselle, eikä se ”johda

suoraan historialliseen totuuteen”. Muisti on pikemminkin ”tutkimus-

aihe ja analyysin muoto”, joka tulisi pitää ”historian epistemologisista

kriteereistä erillisenä”.15

Kollektiivisessa biograassa tietoa tuottavan asiantuntijan ja muistele-

van maallikon välinen kahtiajako poistuu. Tutkimuksen havainnoija ja

kohde ikään kuin limittyvät. Tätä menetelmää hyödyntävinä ja omaan

tutkimuksemme tarpeisiin mukauttavina tutkijoina pyrimme ymmärtä-

mään, miten itse olemme ”osallistuneet menneisyyden kokemuksiim-

11 Ks. Davies & Gannon 2006; Gonick & Gannon 2014; Hawkins ja muut 2016; Silova, Piattoeva & Millei

2018.

12 Haug ja muut 1987, 70–71.

13 Ks. Haug ja muut 1987; Davies & Gannon 2006; Gonick & Gannon 2014.

14 Keightley 2010, 55–56; Kalela 2006.

15 Keightley 2010, 56.

https://doi.org/10.21435/ht.288

166  

me”.

Täten keskitymme muistojen ja muistamistapojen yhtäläisyyksiin

ja eroihin, joita Keski- ja Itä-Euroopan sosialistisissa maissa kasvaneilla

lapsilla (meillä) on. Tutkimme ja kyseenalaistamme lapsuutta voimak-

kaasti muovanneita instituutioita, diskursseja ja tapoja, ja pyrimme

kuvaamaan näitä diskursseja ja tapoja yhteiskunnallisten transformaa-

tioiden kautta. Kollektiivisen biograan avulla kirjoitetut lapsuuden

muistitarinat ulottuvat yksilön ulkopuolelle, ja ne yhdistävät julkisen ja

yksilön muistin sekä niiden yksilölliset ja kollektiiviset tulkinnat moni-

puolisilla ja vastavuoroisilla tavoilla. Jokainen muistitarina nostaa esiin

lisää tarinoita ja resonansseja (ja eroavaisuuksien ja yksityiskohtien ny-

ansseja) tarinoiden välillä.

Kollektiiviseen biograaan liittyy ”tarkkaavainen, sisäistävä kuunte-

leminen”17, jotta ”jokainen tarina on kaikkien kuviteltavissa kehollisesti

ja mielellisesti”.18 ”Kollektiivisuutta” kuvataan usein intiimiyden kautta.

Esimerkiksi Davies ja Gannon19 puhuvat ”kohtaamisesta”, jossa osallis-

tujat työskentelevät ”kollektiivisesti osallistujia liikuttavien intensiteet-

tien ja virtausten avulla”. Emootiot ja aektit, sekä kehollisessa että rela-

tionaalisessa mielessä, ovat esillä kuvauksissa kollektiivisen biograan

brainstorming- ja bodystorming-harjoitteista, joissa muistojen jakaminen

käynnistää kohtaamisen ja kohdatuksi tulemisen kokemuksia. Jakamista

kollektiivisessa tilanteessa kuvataan ”vaikeaksi, provosoivaksi, haasta-

vaksi, hauskaksi, surulliseksi ja mielekkääksi, ja se saa aikaan naurua

ja kyyneleitä”.20

Kollektiivinen biograa menetelmänä

Sosialistisen valtiovallan maita kuvataan usein totalitarismin viitekehyk-

sen kautta, ja alueesta puhutaan monoliittisesti korostaen idän ja lännen

kahtiajakoa. Länsimaisesta näkökulmasta tarkasteltuna sosialistista lap-

16 Haug ja muut 1987, 35.

17 Davies & Gannon 2006, 10.

18 Davies & Gannon 2009, 9.

19 Davies & Gannon 2013, 360.

20 Davies & Gannon 2006, 10.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  167

suutta kuvataan usein ideologisesti jäykäksi, poliittisesti kontrolloiduksi

ja siten täysin homogeeniseksi. Rautaesiripun toisella puolella – kuten

Lisa A. Kirschenbaum21 huomauttaa tutkimuksessaan neuvostolapsuu-

desta – puoluejohtajat, tutkijat ja jopa aikuiset yleisemmin olivat taipu-

vaisia ”yhdistämään (tai sekoittamaan) ’oikeat’ lapset, joita piti ruokkia,

pukea ja kouluttaa, metaforiseen, ikoniksi muodostuneeseen lapsi-

kuvaan.”

Alueella varttuneina aikuisina ja tutkijoina koimme, että

nämä monoliittiset narratiivit olivat kaukana lapsuutemme eletyistä

kokemuksista. Niissä ei ole huomioitu lainkaan niitä kiintymyksen,

optimismin, latteuden ja vieraantumisen monimutkaisuuksia ja moni-

tulkintaisuuksia, joita koimme ”sosialististen mallikansalaisten” ja ”so-

sialistisen tulevaisuuden rakentajien” kulissien takana.23

Kollektiivinen lähestymistapa muotoutui havaittuamme olemassa ole-

vien narratiivien yksipuolisuuden, joka haastoi meidät kolme sekä muita

ryhmään alkujaan kuuluneita kollegoita jakamaan omia lapsuusmuisto-

jaan. Tämä auttoi meitä problematisoimaan homogenisoivia narratiiveja

ja loi yllättäviä yhteyksiä, kun täydensimme toistemme muistoja päivä-

kodista, koulusta ja vapaa-ajan aktiviteeteista. Koimme, että meidän täy-

tyi tutkia näitä yhteyksiä tarkemmin. Keskusteluista, reektoinnista ja

muistitarinoista nousi esiin, että eletty sosialismi tarkoitti jotain sangen

erilaista verrattuna niihin virallisiin tulkintoihin, joita poliitikot ja tutki-

jat tarjosivat joko rautaesiripun länsi- tai itäpuolella. Kun ymmärsimme,

että muistitarinoiden kollektiivinen jakaminen ja niiden kuulustelu loi

ainutlaatuisia ikkunoita elettyihin kokemuksiin ilman nostalgiaa tai kli-

seitä ja että se sai aikaan kytköksiä ihmisten välille, päätimme hankkeen

seuraavalle tasolle siirtyessämme kutsua yhä useampia alueelta kotoisin

olevia tutkijoita ja taiteilijoita osallistumaan kylmän sodan lapsuuksien

kollektiiviseen biograaan.

Kutsuimme tutkijoita ja taiteilijoita muistityöpajoihin eri akateemis-

ten verkostojen ja yhteisöjen sekä henkilökohtaisten verkostojemme

kautta. Tarkoituksena oli saada 20 osallistujaa kuhunkin neljään paikan

21 Kirschenbaum 2001.

22 Kirschenbaum 2001, 2.

23 Silova, Piattoeva & Millei 2018.

https://doi.org/10.21435/ht.288

168  

päällä järjestettyyn työpajaan, yhteensä siis 80 osallistujaa ympäri maail-

maa eri alueilta, eri ikäluokista ja erilaisista taustoista. Halusimme saat-

taa yhteen kulttuurisen ja yhteiskunnallisen kontekstin tuntevia ihmisiä

rautaesiripun molemmilta puolilta, mukaan lukien 1) osallistujia, jotka

varttuivat sosialistisissa yhteiskunnissa tai syntyivät siellä vuoden 1989

tienoilla (Berliinin muurin murtumisen aikaan) – huomioiden erityi-

sesti vähemmistöryhmät (esimerkiksi uskonnolliset ja etniset vähem-

mistöt, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt sekä toimintarajoitteiset)

– ja 2) osallistujia ei-sosialistisista maista, jotka varttuivat kylmän sodan

aikana tai syntyivät vuoden 1989 tienoilla ja jotka olivat vierailleet ”toi-

sen maailman” maissa ja halusivat jakaa lapsuuskokemuksiaan. Tavoit-

teenamme oli murtaa tiedon tuottamisen historiallinen hierarkia, jossa

itäeurooppalaisten tutkijoiden odotetaan tavallisesti tuottavan empiiristä

dataa ja tapaustutkimuksia, kun taas teoretisointi, abstrakti ajattelu ja

käsitteellinen työ varataan länsimaisille tutkijoille.

Siksi kaikki tutkijat

tai taiteilijat uravaiheestaan tai geopoliittisesta sijainnistaan riippumatta

osallistuivat tiedon tuottamiseen. Tällä tavoin haastoimme geopoliittisen

tietohierarkian perinnön. Annoimme osallistuvien tutkijoiden ja taiteili-

joiden työskennellä omien muistojensa kanssa, ja siten pyrimme lisäksi

poistamaan tieteellisessä tutkimuksessa yleisesti havaittavia jakolinjoja

tutkijan ja tutkittavan, taiteen ja tieteen sekä tieteen ja yhteiskunnan

väliltä.25

Tutkimushanke pyrki haastamaan geopoliittiset jakolinjat tuomalla

osallistujat fyysisesti samaan tilaan paikoissa, joissa maailmaa on jaettu

muurein ja rajoin joko historiallisesti tai vastikään: Berliinissä (jaettiin

kylmän sodan aikana), Riiassa ja Helsingissä (Itämeren satamakaupun-

keja) ja Méxicossa (lähellä hiljattain pystytettyä raja-aitaa Meksikon ja

Yhdysvaltain rajalla). Lisäksi järjestimme verkkotyöpajan osallistujille,

jotka eivät kyenneet saapumaan paikalle näihin sijainteihin aikarajoittei-

den tai muiden syiden vuoksi, ja pyrimme siten verkkoyhteyksien avul-

la ehkäisemään muunlaisia jakolinjoja. Verkkotyöpajojen osallistujat

ryhmiteltiin maantieteellisen sijainnin ja etäisyyden perusteella. Hanke

24 Silova, Millei & Piattoeva 2017; Tlostanova, Thapar-Bjorkert & Koobak 2016.

25 Stengers 1993.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  169

myönsi myös taloudellista avustusta sitä tarvitseville (priorisoiden mat-

kustusta maateitse ja julkisilla kulkuvälineillä) ja kustansi majoituksen

ja ateriat fyysisiin työpajoihin osallistuville. Ottamalla tarkasti huomioon

osallistujien tarpeet ja käyttämällä paikallisia catering-palveluita hank-

keessa varmistettiin sitoutuminen tasa-arvoisempaan, yhteiskunta-

vastuullisempaan ja hiilineutraalimpaan tutkimukseen.

Osallistujia oli 31 maasta Euroopasta, Pohjois- ja Etelä-Amerikasta,

Aasiasta, Afrikasta ja Tyyneltämereltä, ja useimmat heistä olivat toisil-

leen entuudestaan tuntemattomia. Jotta osallistujien oli mahdollista tu-

tustua toisiinsa ja valmistautua intensiiviseen kollektiivisen biograan

Kuva 1. Muisto II (0207). Koko 100 cm × 100 cm, öljyväri, © Hanna Trampert.

Trampert kasvoi sosialistisessa Puolassa ja muutti Itä-Saksaan vuonna 1985. Hän

osallistui Berliinissä järjestettyyn kollektiivisen biograan työpajaan, joka innosti

hänet tekemään sarjan maalauksia.

https://doi.org/10.21435/ht.288

170  

työskentelyyn, järjestimme sarjan verkkotapaamisia ja loimme kollabo-

ratiivisen Slack-virtuaalialustan ryhmänmuodostuksen ja aineistojen ja-

kamisen tarpeisiin. Järjestimme teoreettisia ja metodologisia lukupiirejä

muistitietotyöstä ja (sosialististen) ”lapsuuksien” ja ”jakolinjojen” käsi-

tyksistä, jotka ovat tutkimuksemme teemoja. Näillä alustavilla verkko-

tapaamisilla ja -keskusteluilla autettiin luomaan kytköksiä osallistujien

välille ja tarjottiin yhteinen viitekehys seuraavia intensiivisiä kollektiivi-

sen biograan työpajoja varten.

Kollektiivisen biograan tutkimusprosessi26

 

Alustavan verkkotyötilan tarkoituksena oli mahdollistaa osallistujille toi-

siinsa tutustuminen, muistojen ja kuvien jakaminen sekä aineistojen

kuten internet-sivujen, taiteen ja tekstien, tutkimus- ja lehtiartikkeleiden

ja kirjallisuuden jakaminen. Jaoimme osallistujat seitsemään ryhmään

verkossa aikavyöhykkeiden perusteella. Myös työryhmien fasilitaattorit

olivat useilta maantieteellisiltä alueilta – Suomesta, Yhdysvalloista ja

Australiasta. Siten mahdollistettiin dynaaminen vuorovaikutus osallis-

tujien kanssa useilla aikavyöhykkeillä. Verkkotyötilan ”kahvihuoneessa”

kaikilla osallistujilla oli mahdollisuus viettää aikaa yhdessä ja ”resurssi-

huoneessa” oli mahdollisuus jakaa hankkeelle hyödyllistä materiaalia

ja tietoa. Tästä ”resurssihuoneesta” muotoutui nopeasti yhteisön yllä-

pitämä ja jatkuvasti täydentyvä muistojen, perhekuvien tai kuvattujen

esineiden kirjasto ja taiteellinen tila, joka loi yhteyttä ja dialogia osallis-

tujien välille saaden aikaan yhä enemmän kytköksiä ja muistoja. Vaka-

van akateemisen tutkimuksen vastapainoksi työryhmät Slackissa nimet-

tiin lapsuuden piirrettyjen hahmojen mukaan (esimerkiksi Tšeburaška

– neuvostoliittolaisen kirjailijan Eduard Uspenskin luoma kirjojen ja

piirrettyjen hahmo [suomeksi Muksis]; Bolek ja Lolek – kaksi puolalaista

animaatiohahmoa; ja Lewis Carrollin luoma Liisa ihmemaassa). Näin

26 Vastikään ilmestynyt ZIN & Gannon (2022) kuvailee kollektiivisen biograan työpajojen tapahtumia

etnodraaman keinoin.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  171

alusta saakka pyrimme houkuttelemaan esiin yhteyksiä ja eroavaisuuk-

sia lapsuusmuistojen kautta.

Tämän jatkuvan asynkronisen verkko-osallistumisen lisäksi neljän

kuukauden aikana kukin ryhmä tapasi kolme kertaa verkossa fyysisiin

työpajoihin valmistautumista varten. Ennen verkkotapaamisia jokainen

osallistuja jakoi muiston Slackissa, ja muilla oli mahdollisuus vastata,

kysyä kysymyksiä ja tutkailla yhteyksiä muistojen välillä. Assosiaatiot,

jaetut tunteet, toisiinsa liittyvät teemat ja materialiteetit loivat rihmastoi-

sia muistijälkiä, jotka resonoivat kunkin ryhmän osallistujien joukossa

sekä eri ryhmien välillä. Kunkin ryhmän osallistujia pyydettiin sopi-

maan teema, jota he halusivat tutkailla tarkemmin muistojensa kautta

ensimmäisessä verkkotapaamisessa.

Verkkotapaamiset ja Slack-alusta tarjosivat ympäristön tutustua pa-

remmin hankkeen teemaan ja pyrkimyksiin sekä alustavan ymmärryk-

sen kollektiivisesta biograasta ja siitä, miten tätä menetelmää tultaisiin

käyttämään hankkeessa. Keskustelimme ja sovimme myös siitä, miten

käytännössä tulisimme työskentelemään fyysisissä työpajoissa.

 

Järjestimme muistityöpajoja neljässä kaupungissa – Berliinissä, Riiassa,

Helsingissä ja Méxicossa. Päätimme etukäteen yleiset aiheet, joihin liit-

tyen kukin ryhmä jakaisi muistojaan. Jaoimme taustalukemista aiheen

tiimoilta ja pyysimme osallistujia joko kirjoittamaan muistojaan ylös tai

valmistautumaan jakamaan niitä suullisesti. Ohjeistimme kirjoittamaan

muiston yksittäisestä kokemuksesta, tapahtumasta tai tilanteesta (ja vält-

tämään kertomuksia, pitkälle ajalle sijoittuvia tai kertojan koko elämän

kattavia biograsia tarinoita, tulkintoja ja selityksiä). Osallistujia pyydet-

tiin kertomaan mahdollisimman yksityiskohtaisesti myös kaikesta sel-

laisesta, mikä voisi vaikuttaa vähäpätöiseltä tai merkityksettömältä. Ajat-

telun apuna oli seuraavia ohjaavia kysymyksiä: Miltä se tuntui? Miltä se

näytti? Mitä yksityiskohtia tähän muistitapahtumaan liittyi? Osallistujia

ohjeistettiin tiivistämään muisto suunnilleen sivun mittaiseksi, mutta

osa muistoista oli pidempiä. Pyysimme osallistujia tuomaan mukanaan

myös teemaan tai muistoihin liittyviä esineitä, valokuvia tai taidetta.

https://doi.org/10.21435/ht.288

172  

Työpajan aluksi esittelimme itsemme lyhyesti, kertasimme työskente-

lyä koskevat tutkimuseettiset periaatteet ja allekirjoitimme suostumus-

lomakkeet. Tämän jälkeen avasimme ensimmäisen työpajan, josta käy-

timme aluksi kahdesta kolmeen tuntia muistojen jakamiseen ja niistä

keskustelemiseen. Jaoimme käytettävissä olevan ajan siten, että kaikilla

oli yhtäläiset mahdollisuudet jakaa ja kehittää muistoaan. Täten ensim-

mäisen päivän aikana kukin osallistuja työsti enintään kaksi muistoa.

Käsittelimme kutakin muistitarinaa tai taide-esinettä sekä koko ryhmän

kesken että pienryhmissä. Muistoja tarkasteltiin kollektiivisesti, ja tar-

kastelun aiheena oli muiston sisältävä teksti, ei sen kirjoittaja. Päivän

aikana keskusteltu muisto kirjoitettiin uudelleen päivän lopuksi.

Toisena päivänä jatkoimme muistojen jakamista uusien teemojen ja

aiheiden kautta, joita oli noussut esiin edellispäivän keskusteluista. Oh-

jelmaan oli tarkoituksella sisällytetty taiteellisia työskentelymuotoja, jot-

ta muistityötä voitiin tehdä eri luovien tasojen aektien ja emootioiden

avulla ja näin herätellä kehoa ja aisteja sekä koota uudelleen visuaalisia

ärsykkeitä. Tällä tarkan kuuntelun, lukemisen, kirjoittamisen ja uudel-

leenkirjoittamisen iteratiivisella prosessilla huomioitiin muistojen ruu-

miillisuus muistitarinoiden tuottamisessa.

Osallistujia kannustettiin

järjestämään taidetyöpajoja oman ammatillisen ja taiteellisen asiantun-

temuksensa lähtökohdista. Esimerkiksi Berliinissä muodostui pienryh-

miä, joissa kokeiltiin kuvataidemenetelmiä, bodywork-harjoitteita, teat-

teria, karttojen piirtämistä ja naapurustokävelyitä, joiden tarkoituksena

oli luoda kytköksiä kehollisiin muistoihin. Riiassa vierailimme ”Homo

Novus” -näyttelyssä, joka oli osa Riian teatterifestivaalia vuonna 2019.

Helsingissä kävimme katsomassa kokeellista ”Body Interrupted” -näytel-

mää. Nämä toimintamuodot nostivat esiin kehossa säilyneitä muistoja

tai unohdettuja tuntemuksia, jotka auttoivat osallistujia muistamaan

joko eri tavalla tai kokonaan uusia asioita.

Kolmantena päivänä teimme kollektiivisen analyysin, jonka tarkoi-

tuksena oli tuottaa tulkintoja jokaisesta tapahtumasta tai muistosta seu-

raavin työpajan vaihein:

27 Davies & Gannon 2006; Gonick & Gannon 2014.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  173

1. Vuorollaan kukin työpajan osallistuja jakoi tunteitaan ja ideoitaan

kustakin kirjallisesta muistosta. Lisäksi tulostimme kaikki muistot

ja kommentoimme niitä ”muistonäyttelyssä”, jossa osallistujat lu-

kivat seinälle ripustettuja muistoja ja jättivät tarinaan liittyviä kom-

mentteja, kysymyksiä ja vaikutelmia.

2. Työpajan osallistujat etsivät yhdessä samankaltaisuuksia ja eroa-

vaisuuksia muistojen väliltä – myös sellaisia toistuvia elementtejä,

jotka eivät välttämättä hahmottuneet ensisilmäyksellä. Kukin jäsen

tarkasteli sitten erityisesti muiston niitä osia, jotka eivät vaikutta-

neet sopivan muistojen väliseen vertailuun, samalla välttäen elä-

mäkerrallisuutta.

3. Osallistujat panivat merkille muistoissa esiintyviä kliseitä, yleistyk-

siä, ristiriitaisuuksia, kulttuurisia imperatiiveja ja metaforia. Tämä

on yksi keino tunnistaa toistuvia tapahtumia koskevia, itsestään

selvinä pidettyjen sosiaalisten selontekojen ilmauksia.

Kuva 2. Taidetyöpaja Helsingissä. Zsuzsa Millei jakaa muistoaan ja muut osallis-

tujat luovat äänimaiseman. Kuva: Re-Collect/Re-Connect-hankkeen kuva-arkisto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

174  

4. Ryhmä keskusteli teorioista, yleisistä käsityksistä, sanonnoista ja

aiheeseen liittyvistä kuvista – jälleen pyrkien yhdessä tunnista-

maan aiheen sosiaalisia eksplikointeja.

5. Ryhmä myös tarkasteli, mitä muistoihin ei ollut kirjoitettu (mutta

mitä niissä olisi voinut odottaa olevan). Hiljaisuus voi joskus vai-

kuttavasti osoittaa kirjoittajalle merkittäviä mutta kivuliaita tai eri-

tyisen ongelmallisia aiheita.28

Löydettyämme joitakin yhteisiä teemoja pohdimme syväluotaavamman

analyysin mahdollisuuksia sekä kytköksiä akateemiseen kirjallisuuteen

yleisemmin. Keskustelimme myös mahdollisista akateemisista julkai-

suista (artikkeleista ja luvuista), taideteoksista tai blogeista ja päätimme,

miten tekisimme yhteistyötä pienemmissä ryhmissä fyysisten työpajo-

jen jälkeen jakamalla vastuita osallistujille. Pidimme osallistujiin yhteyt-

tä työpajojen jälkeen verkossa ja kannustimme jaettuihin muistoihin pe-

rustuviin kirjoitus- tai taideprojekteihin. Työpajoissa fasilitoitiin yhteisiä

kokemuksia ja uusia kytköksiä sekä autettiin muodostamaan jaettujen

ideoiden yhteisöjä, joissa tuotettua tietoa voitaisiin hyödyntää myös tut-

kimushankkeen jälkeen. Hankkeessa tuotetut muistot ovat julkisesti

saatavilla ”muistoarkistossa”, ja eräät osallistujat ovat vieneet muistoja

uusiin suuntiin omaan kiinnostukseensa pohjautuen, esimerkiksi ani-

maatioksi, elokuvakonseptiksi, runoksi tai teatterituotannoksi.



Kollektiivisen biograan menetelmä nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä

muistojen ”omistajuudesta”, esimerkiksi siitä, kuka voi tulkita kenen-

kin muistoja ja miten ja missä vaiheessa keskusteluiden, palautteen ja

uudelleenkirjoittamisen prosessia jonkun muistosta tulee kollektiivinen

– vai tuleeko siitä. Siksi on tärkeää selventää ja tarkastella kollektiivisen

muistitiedon tuottamisen generatiivisuutta eli sitä, miten yhden osallis-

tujan muistot voivat sytyttää muistoja ja assosiaatioita toisissa osallis-

tujissa. Tämä osaltaan näyttää toteen, että työpajoissa tuotetut muistot

28 Onyx & Small 2001; Davies & Gannon 2006; Haug 2008a ja Haug 2008b.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  175

ovat kollektiivisessa omistuksessa ja että kuka tahansa hankkeessa tai

sen ulkopuolella voi käyttää niitä tutkimuksen tai taiteen tarkoituksiin.

Juuri tämän takia valmiit muistitarinat jaettiin julkisesti hankkeen digi-

taalisessa verkkoarkistossa. Osallistujat eivät välttämättä halua jakaa kol-

lektiivisesti tuotettuja muistoja julkisesti. Siksi suostumuslomakkees-

samme oli mahdollisuus kieltää osallistujan muistitarinoiden käyttö

myöhemmissä yhteyksissä. Kukaan ryhmästä ei kuitenkaan valinnut

tätä vaihtoehtoa, joten muistot voitiin arkistoida digitaalisessa muodossa

ja jakaa julkisesti jatkokäyttöön.

Toinen tärkeä etiikkaan ja kollektiivisen biograan analysointiin liitty-

vä seikka on muoto, jossa lopulliset muistitarinat esitetään. Muistot kir

joitetaan kolmannessa persoonassa, mikä kuvastaa niiden tuottamisen

prosessia ja ehkäisee houkutusta tarkastella ja analysoida niitä yksilön

kokemuksena sen sijaan, mitä ne kertovat ”sosiaalisista prosesseista ja

aektiivisista suhteista”.

Lähestymistapa pyrkii alleviivaamaan niitä

monimutkaisia sidoksia, joita liittyy yksittäisen subjektin muiden kanssa

olemiseen ja tietämiseen (olivat ”muut” sitten ihmisiä tai jotain muuta),

sekä luomaan yhteyksiä – pikemmin kuin jakolinjoja – aikuisen kerto-

jan ja lapsiprotagonistin välille, kertojan ja hänen ympärillään olevien

kontekstien ja materialiteettien välille sekä kertojan ja lukijoiden välille

ajasta ja sijainnista riippumatta. Epistemologisten ja analyyttisten syiden

lisäksi päätös esittää tarinat kolmannessa persoonassa lisää anonymi-

teettiä ja kannustaa osallistujia jakamaan tarinoitaan vapaammin työ-

pajoissa ja sen jälkeen, vaikka jaettujen tarinoiden yksityiskohtaisuuden

vuoksi täysi anonymiteetti ei olekaan mahdollista.

Lopuksi on vielä todettava, että omiin ja muiden muistoihin kytkeyty-

minen voi ymmärrettävästi saada aikaan monenlaisia tunteita ilosta su-

ruun ja jopa nostaa esiin traumoja,

minkä vuoksi tutkimuksen eettisen

pohdinnan mukaisesti ohjeistimme osallistujia jakamaan vain tarinoita,

jotka he kokivat turvalliseksi jakaa, sekä pysymään yhdessä osallistujien

kanssa arkipäiväisten asiayhteyksien aiheissa. Kollektiivista jakamista ja

eettistä tutkimusta tukivat myös osallistujille fyysisiin työpajoihin luotu

29 Gonick & Gannon 2014, 11.

30 Ks. Koskinen-Koivisto & Hytönen tässä teoksessa.

https://doi.org/10.21435/ht.288

176  

kannustava ja lämminhenkinen ympäristö, työpajojen rauhallinen tahti

sekä työpajoihin valitut tunnelmalliset ja yhteistä luottamusta ja avoi-

muutta edistävät työtilat, joista kerromme lisää seuraavaksi.

  

Kollektiivisessa työpajassa ”kehojen, asioiden, paikkojen ja tunteiden

vuorovaikutus” ja ”sen aektiivinen dynamiikka” tuottaa lukemattomia

aekteja ja aektiivisia tunnelmia, ”kuten nautintoa, iloa tai muita posi-

tiivisia tai negatiivisia tunteita”.

Tätä silmällä pitäen kiinnitimme eri-

tyistä huomiota työpajojen sijainteihin sekä maantieteellisesti hankkeen

teemaan nähden että matkustusmukavuuden ja fyysisen työskentelypai-

kan näkökulmasta. Ryhmien rakenteen, työpaja-aktiviteettien ja työpaja

huoneiden ja majoitusratkaisujen erilaisuuden vuoksi työpajat tuottivat

erilaisia aektiivisia ilmapiirejä.32 Ensimmäinen työpaja Berliinissä jär-

jestettiin pakolaiskeskuksessa, jossa 27 osallistujaa työskenteli kahdessa

ryhmässä: vuorollaan ryhmät työskentelivät joko toimistomaisessa työ-

huoneessa tai kattopuutarhan vieressä sijaitsevassa huoneessa, jossa oli

punaiset verhot ja lattialla turkkilaisia mattoja ja lattiatyynyjä. Työtilojen

eroista huolimatta pakolaiskeskuksen yleisessä ilmapiirissä oli huolen ja

huolenpidon aektiivinen lataus. Osallistujat majoittuivat AirBnB-asun-

noissa pienissä ryhmissä ja asuivat yhdessä kolme päivää ja yötä.

Méxicossa kymmenen ihmistä asui samassa talossa. Ryhmä työs-

kenteli olohuoneessa, teki ruokaa ja vietti iltansa yhdessä. Helsingissä

16 osallistujaa majoitettiin pienissä ryhmissä AirBnB-asuntoihin. Työ-

paja järjestettiin virallisemmassa kokoustilassa, jossa oli suomalaisen

minimalistinen sisustus. Pieni ravintola toimitti kotiruokaa tapah-

tumiin. Riiassa 14 osallistujaa majoittui hotelliin erillisiin huoneisiin.

Ryhmä työskenteli hotellin kokoustilassa, joka ei luonut samanlaisia

hyväntuulisuuden tunteita kuin muut työpajasijainnit. Verkkoryhmässä

oli rakentava mutta huomattavasti vähemmän intiimi ilmapiiri, ja osal-

listujat eivät vaikuttaneet siellä samalla tavalla sitoutuneilta. Ryhmällä

oli kolme kahden tunnin tapaamista kahden viikon välein. Verkkotyö-

31 Gannon ja muut 2019, 50; Gannon ja muut 2015.

32 Ks. Gannon ja muut 2019.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  177

pajoista puuttui tietynlainen fokus, ja samanaikaisesti työn alla olevat

vastuut veivät niitä eri suuntiin. Siksi kokemuksemme mukaan saman

tilan fyysinen jakaminen työhön, aterioihin, lepoon ja vapaa-aikaan teki

työpajakokemuksesta intensiivisemmän, sillä se mahdollisti osallistujille

paitsi intiimimmän toisiinsa tutustumisen myös muistojen jakamisen

jatkuvana prosessina.

Muistojen analysointi

Tämän luvun tarpeisiin on syytä esitellä, miten käsittelimme historialli-

siin mullistuksiin liittyviä muistoja. Valitsimme tämän teeman, koska

lasten kokemuksia tutkitaan vähemmän suuriin yhteiskunnallisiin ta-

pahtumiin, kuten vallankumouksiin, mielenosoituksiin tai hallinto-

järjestelmän vaihtumisiin liittyvissä selonteoissa. Myös historiantutki-

muksessa käyty keskustelu lasten ja muiden marginalisoitujen ryhmien

toimijuudesta vaikutti päätökseemme. Usein esitetään huoli siitä, että

Kuva 3. Työpaja Berliinissä. Kattohuoneiston tunnelmaa. Kuva: Re-Collect/Re-

Connect-hankkeen kuva-arkisto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

178  

lasten toimijuutta ei huomioida ja että heidät kuvataan passiivisina ai-

kuisten toimien tarkkailijoina, seuraajina tai uhreina.

Toiset varoittavat

”toimijuuden” käsitteen puutteellisuudesta ja ehdottavat sen uudelleen-

määrittelyä korostamaan relationaalista tulkintaa.

Nämä kritiikit ja

keskustelut toimivat osaltaan viitekehyksenämme moniin merkittäviin

poliittisiin tapahtumiin, jotka esiintyvät aikuisten kertomissa muistoissa

lasten näkökulmasta: esimerkiksi Berliinin muurin murtuminen, elo-

kuun vallankaappausyritys Neuvostoliitossa vuonna 1991, Romanian

vallankumous vuonna 1989, Mosambikin lyhytaikainen marxistinen yk-

sipuoluejärjestelmä, Jugoslavian hajoamisen jälkeiset sodat sekä Chilen

sotilasvallankaappaus. Olimme kiinnostuneita lasten toimijuudesta näi

den elämää muuttavien poliittisten tapahtumien aikana, ja koska rikkai-

ta lapsuusmuistoja näistä aiheista oli saatavilla, meillä oli hedelmällinen

maaperä tutkia kysymystä teoreettisesti.

Aloitimme työmme etsimällä muistoarkistosta kaikki muistitarinat

liittyen poliittisiin mullistuksiin. Vaikka työpajoissa käsiteltiin erilaisia

teemoja, analyysiin valitut muistot eivät suoraan käsitelleet suuria yh-

teiskunnallisia tapahtumia, vaan ne toimivat muilla tavoin monien

muistojen taustalla. Analyysin aikana luimme ja uudelleenluimme näitä

muistovinjettejä ja keskustelimme niistä noudattaen Alicia Y. Jacksonin

ja Lisa A. Mazzein

lähestymistapaa kvalitatiiviseen analyysiin ”ajattelu-

na teorian kanssa” (engl. thinking with theory), jossa käsitteitä ”lainataan

ja uudelleen konguroidaan” ja jossa keksitään uusia lähestymistapoja

hyödyntäen erilaisia ”ajattelun, luovuuden ja intervention analyyttisia

käytäntöjä”.36 Teimme kukin tulkintoja, yhdistimme tarinoihin käsittei-

tä ja tunnistimme yhteyksiä teoreettisten mahdollisuuksien ja muistin

välillä sekä muistojen välillä – tunnistimme emootioita, kehollisia tunte-

muksia sekä yhteyksiä ihmisten ja ihmisen ulkopuolelle ulottuvien ma

terialiteettien välillä. Tässä avautuvassa analyyttisessa tilassa asiat voivat

”yhdistyä toisiinsa, kulkea toistensa läpi tai ohi” ja avautua joksikin uu-

33 Gleason 2016; Miller 2016; Johnson 2003.

34 Johnson 2003; Gleason 2016; Miller 2016.

35 Jackson & Mazzei 2018.

36 Jackson & Mazzei 2018, 1240.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  179

deksi.37 Muisti tutkimusaineistona ja analyysi kollektiivisesti tuotettuna

tulkintana luovat siten uusia yhteyksiä: muistoja muodostuu uudelleen,

ja uusia ajattelun horisontteja nousee esiin.

Tämän teorian ja muiden aiheeseen liittyvien käsitteiden avulla luke-

misen ja ajattelun kautta muodostimme tutkimuskysymyksemme: Mi-

ten yhteiskunnallisten mullistusten tapahtumat ja toimijat sekä niistä

muodostetut lapsuusmuistot ovat kytköksissä toisiinsa – relationaali-

sesti, aektiivisesti ja materiaalisesti – ja miten nämä kytkökset luo-

vat uusia ja erilaisia mahdollisuuksia lasten poliittiseen toimijuuteen?

Näiden kysymysten taustalla oli kollektiivisen biograan analyyttinen

mielenkiinto systemaattisesti mieleen palautettujen muistojen jaettuun

tuottamiseen ja analysointiin, joilla voidaan tutkia rakenteellisten, sys-

teemisten, diskursiivisten ja aektiivisten prosessien vaikutusta sub-

jektien esiintuloon.

Alla analysoimme kahta muistoa, jotka kuvaavat

tapahtumia kahdessa luokkahuoneessa 1980-luvun lopulla: neuvosto-

liittolaisessa luokkahuoneessa perestroikan eli Neuvostoliiton poliittisen

ja taloudellisen järjestelmän uudistamisen aikana ja romanialaisessa

luokkahuoneessa Ceaușescun diktatuurin viimeisinä päivinä. Nämä

muistitarinat syntyivät osallistujien nykyisyyksien ja menneisyyksien

keskinäisten suhteiden vaikutuksesta, ja niitä analysoitiin kollektiivisen

työmme intersubjektiivisissa tiloissa. Nämä muistokatkelmat ovat esi-

merkkejä, ja lisää tietoa löytyy julkaisusta.39

Hyvästi Lenin!

”Lenin tappoi ihmisiä.” Tytön vahvin muisto on noiden nimen-

omaisten sanojen sanominen pyhästä ihmisestä – ja voitonriemun

tunne. Hän tiesi asioita, joita aikuiset tiesivät, ja pystyi sanomaan

ne ääneen. Hän tunsi asettavansa opettajansa vaikeuksiin tällai-

sella argumentilla. Hän tiesi, ettei kyse ollut enää tyystin kielletyn

asian sanomisesta – vaan jostain pahemmasta. Hän sanoi jotain,

joka oli (edelleen) ikään kuin kahden tilan välissä.

37 Jackson & Mazzei 2018, 1246.

38 Esim. Davies & Gannon 2006; Gannon & Gonick 2014; Hawkins ja muut 2016; Silova, Piattoeva &

Millei 2018.

39 ZIN & Tion 2022.

https://doi.org/10.21435/ht.288

180  

Kuva 4. Lenin koulukirjoissa. Vladimir Iljitš Leninin kuva löytyi jokaisesta Neuvos-

toliittolaisesta koulukirjasta. Re-Collect/Re-Connect: Crossing the Divides through

Memories of Cold War Childhoods -tutkimushankkeeseen pohjautuvaan Kalei-

doskooppi – Kylmän Sodan Lapsuus -näyttelyyn (Työväenmuseo Werstas, 23.2.–

24.10.2021) valmistettiin installaatio koulukirjojen pilapiirroksista. Kuva: Re-Collect/

Re-Connect-hankkeen kuva-arkisto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  181

***

Niin kuin aina huonon käytöksen tapauksissa, tytön vanhemmat

kutsuttiin koululle keskustelemaan. Kun hän kertoi kotona van-

hemmille, mitä oli tapahtunut [kertonut koko luokalle Leninin tap-

paneen ihmisiä], he eivät kyenneet ottamaan tilannetta tosissaan.

Tytön äidin puolen isoäiti – itsekin kirjallisuuden opettaja ja enti-

nen vararehtori – oli tuolloin heillä kylässä. Vanhemmat päättivät,

että tässä tilanteessa isoäidin lähettäminen koululle olisi riittävää.

Opettaja ja isoäiti keskustelivat tytön arvosanoista ja hänen ajoit-

tain tottelemattomasta käytöksestään. Poliittisista asioista ei pu-

huttu tässä tapaamisessa. Opettaja varmisti, että kutsumalla van-

hemmat koululle hän täytti ne pedagogiset velvollisuutensa, joita

hän luultavasti tapauksessa itselleen oletti, sekä esihenkilöidensä

odotukset. Tytön vanhemmat täyttivät omat velvollisuutensa lähet-

tämällä aikuisen perheenjäsenen koululle lyhyellä varoitusajalla.

(Muisto40, Venäjä)

Muotokuvan töhertäminen

Sinä päivänä Stancu [opettajan nimi] oli epätavallisen myöhässä, ja

takapulpetin pojat – jotka olivat aina niitä kurittomia – alkoivat kyl-

lästyä tyttöjen kiusaamiseen... Pian viiden tai kuuden pojan välillä

syttyi tappelu, joka yltyi sodaksi, ja ammuksina käytettiin mitä ta-

hansa käsiinsä sattui saamaan heitettäväksi vihollista kohti... Sitten

George teki yllättävän liikkeen. Sen sijaan, että hän olisi heittänyt

värjääntynyttä vettä lattialle valuvan taulusienen kohti luokkatove-

riaan, jota kohtaan hänellä oli kaunaa, hän teki täyskäännöksen ja

oli nyt vasten maan päämiehen muotokuvaa, jollainen oli jokai-

sessa luokkahuoneessa liitutaulun yläpuolella. Samassa hetkessä

hän taivutti käsivartensa taakse ja heitti sienen kohti muotokuvaa.

***

Kostoksi saamastaan rangaistuksesta – alhaisesta käytösarvo-

sanasta ja pitkästä keskustelusta vanhempien kanssa – George sai

40 https://coldwarchildhoods.org/portfolio/good-bye-lenin/

https://doi.org/10.21435/ht.288

182  

lahjaksi vallankumouksen. Vain viikkoja muotokuvan töhrimisen

jälkeen, koulun ollessa lomalla, väkijoukot kerääntyivät kaduille, ja

presidentti poistettiin. Kuin sattuman kaupalla ensimmäinen oppi-

tunti loman jälkeen oli matematiikkaa, ja George oli myöhässä en-

simmäisenä koulupäivänä, kuten tavallista. Astuessaan luokkaan

hän ensin toivotti herra Stanculle hyvät huomenet ja vilkaisi sitten

muotokuvan suuntaan kuin mikään ei olisi ollut tärkeämpää.

Seinällä oli edelleen näkyvissä kohta, jossa presidentin kuva oli

ollut, mutta hän oli poissa. George tunsi ensin helpotusta mutta

lähes samanaikaisesti ja yllättäen myös surua. Tunteet tulivat liian

nopeasti, että George olisi kiinnittänyt siihen huomiota. Häntä

pyydettiin istumaan ilman tavanomaista nuhtelua myöhästymi-

sestä, ja oppitunti jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja ennen

kuin hän huomasikaan, asiat olivat jälleen normaalisti. Oli kuin

lapset olisivat palanneet kouluun vain tavalliselta lomalta – kuin

presidentin muotokuvan ääriviivat olisivat aina olleet vain pelkkä

ääriviiva. (Muisto41, Romania)

Yllä olevissa muistoissa ja tutkimuksissamme laajemmin lapsilla esite-

tään olevan jokin ennakkoaavistus siitä, että heidän rutiininsa ja tavan-

omainen käyttäytymisensä muuttuu yhteiskunnassa käynnissä olevien

laajamittaisten tapahtumien vuoksi. Tämä ymmärrys ei välttämättä

johdu faktatiedosta käynnissä olevista tapahtumista vaan muuttuvan il-

mapiirin aistimisesta: uusista näyistä, äänistä tai hajuista, päivärytmin

muutoksien huomaamisesta, tavanomaisten rutiinien keskeytymisestä,

kuten radio- tai TV-ohjelmien tai uutisten muutoksista, tai yhdessäolosta

ihmisjoukossa muiden lapsien tai aikuisten kanssa. Jotkut vihjeet ovat

hyvin eksplisiittisiä, kuten pommitusta edeltävät sireenit, mutta usein

ilmapiirin muutos on implisiittisempi. Uusia toimijuuksia nousee esiin,

kun lapset panevat merkille näitä implisiittisiä energioita tai eksplisiitti-

sempiä vihjeitä, sopeutuvat muuttuvaan ilmapiiriin ja tulevat tietoisiksi

siitä, että jotain epätavallista on tapahtumassa.

41 https://coldwarchildhoods.org/portfolio/smearing-the-portrait/

https://doi.org/10.21435/ht.288

  183

Tässä esitellyissä kahdessa muistossa lapsen hahmo on sidoksissa

suurten historiallisten tapahtumien kaiuttamaan energiaan. Lapsella

ei ole resursseja tehdä täyttä selkoa tapahtumista eikä lapsi ole yleensä

fyysisesti läsnä yhteiskunnallista muutosta aikaansaavissa tapahtumissa,

mutta paradoksaalisesti juuri lapsen fyysinen läsnä olemattomuus osal-

taan voimistaa ilmapiiriä. Tämä energian intensioituminen eli se, että

”jotain on ilmassa”, saa lapsen tekemään, ajattelemaan tai tuntemaan

jotain, mikä olisi aiemmin ollut käsittämätöntä tai mahdotonta. Lapsi

voi yrittää tehdä selkoa muuttuvasta ilmapiiristä ja suhtautua siihen

uteliaasti koettelemalla rajoja, mikä johtaa usein vallitsevien yhteiskun-

nallisten normien rikkomiseen – esimerkiksi tavanomaisen tyttöjen ja

poikien välisen luokkahuonekinastelun saadessa yllättävän käänteen

syksyllä 1989. Yksi pojista uskaltaa heittää märän sienen päin liitutau-

lun yllä olevaa Ceaușescun muotokuvaa – teko olisi aiemmin ollut mie-

letön. Teko järkyttää luokkatovereita ja hermostuttaa opettajaa, mutta

ankaraa rangaistusta ei seuraa. Opettaja huomaa muotokuvan töhriin-

tymisen, ja kovemman rangaistuksen sijaan hän ainoastaan laskee käy-

tösarvosanaa ja kutsuu vanhemmat koululle, mikä oli tavallinen tapa

pienempien rikkeiden tapauksessa. Muutamaa viikkoa myöhemmin

muotokuva katoaa, ja vain ääriviivat jäävät seinälle himmeäksi merkik-

si sen aiemmasta olemassaolosta. Samalla tavoin neuvostoliittolainen

tyttö viittaa ja ilmoittaa koko luokalle viralliseen sävyyn Leninin tappa-

neen ihmisiä – mikä olisi ollut käsittämätöntä neuvostokoulussa ennen

perestroikaa mutta mahdollista vain lievin seurauksin Neuvostoliiton

hajoamisen partaalla 1980-luvun lopulla. Tyttö selviää nuhtelulla, ja van-

hemmat kutsutaan koululle keskustelemaan opettajan kanssa.

Nämä muistot paljastavat, että toimijuus ei ole lapsessa eikä lapsi ole

ainoa toimintaa ohjaava yksilö. Sen sijaan muistot osoittavat, miten lap

set heijastavat energiaa ympäristöstään – tapahtumista, uutisista, muilta

ohimennen kuulemistaan asioista ja todistamistaan toimista. Nämä ”lii-

kuttavat” heitä toimimaan arvaamattomilla tavoilla vavisuttaen asioiden

järjestystä, ja siten he tietämättään tulevat osaksi tekeillä olevia yhteis-

kunnallisia mullistuksia tai jopa kontribuoivat niihin.

Yhteiskunnallisten mullistusten aektiiviset ilmapiirit näissä kerto-

muksissa luovat intensiteettiä arkipäiväisiin paikkoihin, kuten koulu-

https://doi.org/10.21435/ht.288

184  

luokkaan. Nämä paikat tarjoavat lapsille joko yhteenkuuluvuuden tai

ei-yhteenkuuluvuuden tunnetta, turvallista ympäristöä, jossa he voivat

kokeilla omaa toimijuuttaan.

Lapsiprotagonisti, joka töhri muoto-

kuvan, tuntee koulun antavan hänelle suojaa myös poliittisen hallinto-

järjestelmän repeämisen jälkeen. Muotokuvan ääriviivat ovat lapselle

turvan symboli. Tyttöprotagonistille, joka paljasti ”todellisen” Leninin,

koulu ja perhe toivat myös suojaa. Sarah Wilson esittää, että tällaiset tilat

ovat lapsille moniselitteisiä heidän jatkuvasti neuvotellessaan joukkoon

kuulumisen ja ei-kuulumisen välillä.43 Poistetun muotokuvan ääriviivat

sekä kotona esillä olevat liberaalit sanomalehdet, joista lapsi voi lukea

Leninistä, vahvistavat turvallisuuden ja suojan tunnetta. Siten lapset

turvautuvat näihin ympäristöstä poimittuihin merkityksenantoihin tai

joskus luovat tai kuvittelevat niitä itse, vahvistaakseen omaa hyvinvoin-

tiaan ja toimintakykyään yhteiskunnallisten muutosten keskellä, vaikka

tällainen merkityksenanto itsessään kuvaisi tyrannian aikakautta (kuten

romanialaisen diktaattorin muotokuva). Wilson kuvaa näitä tiloja ja ko-

kemuksia ”kuvitteelliseksi ’toukankoteloksi’”, joka luo turvan tunnetta.

Siksi on tärkeää suodattaa lasten kokemukset politiikasta niiden mer-

kityksenantojen läpi, joiden avulla lapset tekevät selkoa ympäröivästä

maailmastaan.

Projektissa toteutettu laajempi analyysi auttoi tunnistamaan lasten

poliittista toimijuutta sukupolvien välisesti rakentuvana ja tilanteisesti

spesinä toimijuutena, jonka saavat aikaan ympärillä esiintyvät diskurs-

sit, materialiteetit ja kohtaamisten eettiset kontekstit. Siten se on kon-

ditionaalista ja relationaalista pikemmin kuin jotain, mitä lapset voivat

toteuttaa omasta tahdostaan, vaikka myös se voi olla mahdollista.

42 Wilson 2018, 458.

43 Wilson 2018, 461.

44 Wilson 2018, 469.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  185

Lopuksi

Kollektiivinen biograa vaatii, että osallistujat seuraavat tarkasti aikaan

ja tilaan liittyviä mikrohetkiä. Osallistujien tulee kuunnella kehojaan ja

panna merkille tuntemukset, tunnelmat ja materialiteetit, joista koke-

mus muodostuu. Muistoja tulee kuvata tavalla, jonka toiset voivat ”ku-

vitella elävästi” – ja lisäämme että myös aistittavasti.

Tämä huomio

aistimuksiin, tunnelmiin sekä lukuisiin inhimillisiin ja muihin hetkessä

toimiviin tekijöihin tarjoaa näkemyksemme mukaan tavan tunnistaa ja

tutkia lapsuuskokemuksia muita menetelmiä rikkaammin ja pelkkiä

tapahtumia tai toimia syvemmältä. Tällä tavoin kollektiivinen biograa

tarjoaa yksityiskohtaisia näkymiä elettyihin lapsuuskokemuksiin ilman,

että sen väitetään tarjoavan lopullisia totuuksia lähihistoriasta ja kauan

sitten eletystä elämästä.

Aikuisten kertojien lapsuusmuistojen varaan rakentuvana menetel-

mänä kollektiivinen biograa tarkastelee sekä historiallisia että nyky-

aikaan sidottuja ilmiöitä, joten kyse ei ole pelkistä historiallisista selon-

teoista. Kollektiivinen biograa sopii nykyaikaisten yhteiskunnallisten

kontekstien tutkimiseen ja ”toimijuuden” käsitteen uudelleentarkaste

luun erityisesti marginaalisten ryhmien, kuten lasten, näkökulmasta,

ja menetelmä tuo siten analyyttista herkkyyttä siihen diskursiiviseen

positionaalisuuteen, joka liittyy aikuisen kertojan muisteluihin lapsuu-

desta46. Erityisesti kollektiivisen biograan avulla voi tarkastella elämän

kerronnallisuutta ja diskursiivisuutta, joka avautuu suhteisessa maa-

ilmassamme. Tässä kontekstissa muistitarinat tuovat fokukseen arki-

päiväisen lasten toimijuuden materialisoimalla inhimilliset ja muut

elementit, diskurssit, aikuisten ja lasten väliset suhteet sekä aekti- ja

emootiovirrat, jotka ovat kaikki osa maailman muodostumista – ja siten

myös osa tekeillä olevia yhteiskunnallisia mullistuksia. Muistitarinoissa

korostuu myös se, että läsnä on useita toimijoita, jotka mahdollistavat

tai rajoittavat toimijuutta relationaalisesti.

Keräämällä muistitietoa kollektiivisen biograan avulla pystyimme

45 Davies & Gannon 2006, 12.

46 Burman & Millei 2022.

https://doi.org/10.21435/ht.288

186  

luomaan uudelleen kytköksiä sosialistisissa maissa vietettyjen lapsuuk-

sien mutkikkuuteen ja monitulkintaisuuteen. Menetelmän kollektiivi-

suus auttaa pureutumaan seikkaperäisemmin yksittäisiin muistoihin;

muistot syventyvät samalla kun ryhmä ihmisiä erilaisista henkilökohtai-

sista ja ammatillisista lähtökohdista jakaa ja analysoi niitä. Kollektiivi-

nen työskentely mahdollistaa paitsi moninaisten yksittäisten muistojen

keräämisen myös yksilön kokemusta määrittävien ja muovaavien dis-

kurssien, normien ja rakenteiden analysoinnin.

Tutkimushankkeemme Re-Collect/Re-Connect: Crossing the Divides

through Memories of Cold War Childhoods toteutettiin useissa toisiinsa

nähden erilaisissa sijainneissa kielellisesti ja kulttuurisesti sekä eri

sukupolvia ja akateemisia tai taiteellisia taustoja edustavien ihmisten

kanssa, jotka eivät tunteneet toisiaan ennen työpajojen ensimmäistä

päivää. Useiden työpajojen yhdistäminen yhteisen ”rajoja ylittävän lap-

suuden” teeman tarkastelemiseksi tuotti laajan kattauksen tarinoita ja

toi esiin odottamattomia yhteyksiä ja yhtäläisyyksiä sekä monimuotoisia

kokemuksia eri konteksteissa, ajoissa ja tiloissa. Menetelmä vaatii siis

avoimuutta ja laajoja teoreettisia ja käsitteellisiä resursseja. Samalla kol-

lektiivisen biograan tuottamat muistot voivat yllättää ja lumota.



Burman, Erica – Millei, Zsuzsa 2022: Post-socialist geopolitical uncertainties: Research-

ing memories of childhood with ’child as method’. Children & Society, 36, 993–1009.

https://doi.org/10.1111/chso.12551

Charteris, Jennifer 2014: Envisaging agency as discourse hybridity. A Butlerian analysis of

secondary classroom discourses. Discourse. Studies in the Cultural Politics of Education,

37 (2), 189–203. https://doi.org/10.1080/01596306.2014.943156

Davies, Bronwyn – Gannon, Susanne 2006: Doing collective biography: investigating the

production of subjectivity. Maidenhead: Open University Press.

Davies, Bronwyn – Gannon, Susanne 2009: Pedagogical encounters. New York: Peter Lang

Publishing.

Davies, Bronwyn – Gannon, Susanne 2013: Collective biography and the entangled

enlivening of being. International Review of Qualitative Research, 5 (4), 357–376.https://

doi.org/10.1525/irqr.2012.5.4.357

Gannon, Susanne – Kligyte, Giedre – McLean, Jan – Perrier, Maud – Swan, Elaine – Van-

ni, Ilaria – van Rijswijk, Honni 2015: Uneven relationalities, collective biography, and

https://doi.org/10.21435/ht.288

  187

sisterly aect in neoliberal universities. Feminist Formations, 27 (3), 189–216.

https://doi.org/10.1353/.2016.0007

Gannon, Susanne – Taylor, Carol – Adams, Gill – Donaghue, Helen – Hannam-Swain,

Stephanie – Harris-Evans, Jean – Healey, Joan – Moore, Patricia 2019: Working on

a rocky shore. Micro-moments of positive aect in academic work. Emotion, space and

society, 31, 48–55. https://doi.org/10.1016/j.emospa.2019.04.002

Gleason, Mona 2016: Avoiding the agency trap. Caveats for historians of children, youth,

and education. History of Education, 45 (4), 446–459.

https://doi.org/10.1080/0046760X.2016.1177121

Gonick, Marnina – Gannon, Susanne 2014: Becoming girl. Collective biography and the pro-

duction of girlhood. Toronto: Women’s Press.

Haug, Frigga – Andresen, Sünne – Bünz-Elerding, Anke – Hauser, Kornelia – Lang, Ursel

– Laudan, Marion – Lüdemann, Magret – Meir, Ute 1987: Female sexualization. A collec-

tive work of memory. Kääntänyt Erica Carter. New York: Verso. Saksankielinen alkuteos

1983.

Haug, Frigga 2008a: Memory work. A detailed rendering of the method for social science

research. Teoksessa Dissecting the mundane. International perspectives on memory-work.

Toimittaneet Adrienne E. Hyle, Margaret S. Ewing, Diane Montgomery ja Judith S.

Kaufman. Lanham, MD: University Press of America.

Haug, Frigga 2008b: Memory work. Australian Feminist Studies, 23 (5), 537–541.

https://doi.org/10.1080/08164640802433498

Hawkins, Roberta – Falconer Al-Hindi, Karen – Moss, Pamela – Kern, Leslie 2016: Practic-

ing collective biography. Geography Compass, 10 (4), 165–178.

https://doi.org/10.1111/gec3.12262

Jackson, Alicia Y. – Mazzei, Lisa A. 2018: Thinking with theory. A new analytic for qualita-

tive inquiry. Teoksessa The SAGE handbook of qualitative research, 5. p. Toimittaneet

Norman K. Denzin ja Yvonna S. Lincoln. Thousand Oaks, CA: Sage Publications,

1240–1275.

Johnson, Walter 2003: On agency. Journal of Social History, 37 (1), 113–124.

https://doi.org/10.1353/jsh.2003.0143

Kalela, Jorma 2006: Muistitiedon näkökulma historiaan. Teoksessa Muistitietotutkimus.

Metodologisia kysymyksiä. Toimittaneet Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo ja

Ulla-Maija Peltonen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 67–92.

Keightley, Emily 2010: Remembering research. Memory and methodology in the social

sciences. International Journal of Social Research Methodology, 13 (1), 55–70.

https://doi.org/10.1080/13645570802605440

Kirschenbaum, Lisa A. 2001: Small comrades. Revolutionizing childhood in Soviet Russia,

1917–1932. Lontoo: Routledge Falmer.

Miller, Susan A. 2016: Assent as agency in the early years of the children of the American

revolution. Journal of the History of Childhood and Youth, 9 (1), 48–65.

https://doi.org/10.1353/hcy.2016.0022

Onyx, Jenny & Small, Jennie 2001: Memory-work. The method. Qualitative Inquiry, 7 (6),

773–786. https://doi.org/10.1177/107780040100700608

https://doi.org/10.21435/ht.288

188  

Palsaoja-kollektiivi 2018: Liike ja hetki. Kollektiivisen biograan sommitelmia (nyky)akatemias-

sa. Jyväskylä: Sophi, Jyväskylän yliopisto.

Silova, Iveta – Piattoeva, Nelli – Millei, Zsuzsa 2018: Childhood and schooling in (post)

socialist societies. Memories of everyday life. Houndmill/Basingstoke: Palgrave.

https://doi.org/10.1007/978-3-319-62791-5

Silova, Iveta – Millei, Zsuzsa – Piattoeva, Nelli 2017: Interrupting the coloniality of

knowledge production in comparative education. Post-socialist and post-colonial

dialogues after the Cold War. Comparative Education Review, 61 (1), 74–102.

https://doi.org/10.1086/690458

Stengers, Isabelle 1993: The invention of modern science. Minneapolis, MN: Minnesota Uni-

versity Press.

Tlostanova, Madina – Thapar-Björkert, Suruchi – Koobak, Redi 2016: Border thinking and

disidentication. Postcolonial and postsocialist feminist dialogues. Feminist Theory,

17 (2), 211–228. https://doi.org/10.1177%2F1464700116645878

Wilson, Sarah 2018: Ambivalence, autonomy, and children and young people’s belonging

or not in home spaces. Teoksessa Families, intergenerationality, and peer group relations.

Toimittaneet Tracey Skelton, Sarah Punch ja Robert Vanderbeck. Singapore: Springer,

455–475. https://doi.org/10.1007/978-981-287-026-1_4

ZIN, Mnemo – Gannon, Susanne 2022: Scenes from a collective biography of Cold War

childhoods: A decolonial ethnodrama. Cultural Studies ↔Critical Methodologies,

22 (3), 235–244. https://doi.org/10.1177/15327086211068194

ZIN, Mnemo – Tion, Lucian 2022: Researching social upheaval through memory stories

of childhood. Teoksessa Children and childhood in social upheavals / Kindheit in gesell-

schaftlichen Umbrüchen. Toimittaneen Claudia Dreke ja Beatrice Hungerland. Weinheim

Basel, 58–74.

https://doi.org/10.21435/ht.288

III

Materiaalisuus

ja ruumiillisuus

https://doi.org/10.21435/ht.288

     191

Maalaiskylä oppimisen ympäristönä ja

kohteena

Uusmaterialismi näkökulmana lasten oppimisen

elettyyn historiaan

Antti Malinen

https://orcid.org/0000-0002-1967-5871

Mutta varsinainen oppiminen yleisessä ja laajassa mielessä alkoi-

kin vasta koulupäivän päätyttyä, pitkiksi venyneillä kotimatkoilla,

joihin sisältyi väläyksiä todellisesta elämästä, kokemuksia, tietoa ja

perinnettä monelta alalta.1

Kasvatushistoriallisessa tutkimuksessa lasten oppimiseen liittyviä kysy-

myksiä on perinteisesti tarkasteltu erilaisten kasvatuksen ja koulutuksen

instituutioiden, muun muassa kirkon ja oppivelvollisuuskoulun, ja

niiden toimintaa ohjaavien aatteiden ja käytäntöjen näkökulmista.

melko pitkään tutkimuksen huomio on kohdistunut myös kodeissa,

yhdistyksissä ja muun muassa lastensuojelulaitoksissa annettuun kas-

vatukseen ja opetukseen.

1980-luvulta lähtien niin sanotun uuden

1 Hannu Särkiö, s. 1937. Muistelijan nimen käyttöön on saatu lähiomaisen lupa sähköpostitse 7.4.2022.

Luku on osa kirjoittajan Suomen Akatemian Small Bodies, Heavy Burdens -tutkijatohtorihanketta (SA,

323947).

2 Heikkinen & Leino-Kaukiainen 2011, 12; Tähtinen 1992, 50.

3 Ruoppila 1954; Tähtinen 1992; Hämäläinen 1992; Kemppainen 2001.

https://doi.org/10.21435/ht.288

192  

lapsuudentutkimuksen piirissä keskeisenä kiinnostuksen kohteena on

ollut lapsuus yhteiskunnallisena ja sosiaalisesti rakentuvana ilmiönä,

ja tämä ajattelutapa on vaikuttanut myös suomalaisen kasvatuksen ja

laajemmin lapsuuden historian näkökulmiin. Tutkimuksissa on yhä

tarkemmin eritelty niitä käsityksiä ja ideologioita, jotka ohjaavat lasten

kasvatusta ja sosiaalistamista yhteiskunnan jäseniksi. Samanaikaisesti

on yhä vahvemmin haluttu tuoda esille lasten ja lapsuuden eletty koke-

mus, lapsen elämä sellaisena kuin se on.

Pyrkimys lapsen näkökulman tavoittamiseen onkin kuljettanut kasva-

tushistoriallisen tutkimuksen luokkahuoneesta yhä moninaisempiin las-

ten kasvuympäristöihin, välitunneista koulumatkoille ja kodin ja koulun

ulkopuoliseen maailmaan.

Samalla tutkimuksissa käytettävä lähde-

aineisto on laajentunut, muun muassa lapsille ja nuorille suunnattuun

kirjallisuuteen, jonka merkitystä on tutkittu tunnekasvatuksen näkökul-

masta ja välineenä.

Tutkijat ovat tuoneet esille sellaisia lasten elämän

osa-alueita, jotka ovat jääneet aiemmassa tutkimuksessa katveeseen ja

”sivulauseisiin”, tarkastelemalla muun muassa lasten ja nuorten omaeh-

toista vapaa-ajanviettoa, nuorisokulttuuria ja niitä rakentaneita tekijöitä.6

Tässä luvussa pohdin arjessa tapahtuneen oppimisen historiaa ja sen

tutkimuksen mahdollisuuksia. Lähestyn tutkimuskohdettani uusmate-

rialistisesta näkökulmasta. Pohdin, millaisia mahdollisuuksia huomion

kiinnittäminen lasten ja materiaalisen ympäristön väliseen vuorovaiku-

tukseen avaa arjessa tapahtuneen oppimisen tutkimukseen. Otan lähem-

män tapaustarkastelun kohteeksi pienehkön päijäthämäläisen kylän,

Arrakosken, ja kylässä 1930–1960-luvuilla vietetyn lapsuuden. Alussa

siteerattu arrakoskelainen Hannu Särkiö on eräs niistä lukuisista muis-

telijoista, jotka lapsuutta koskevissa kuvauksissaan käsittelevät oppi-

mista, joka tapahtui koulun ulkopuolella ja arjessa, usein osana muuta

toimintaa: työnteon tai leikin lomassa, vaikkapa metsässä samoillessa.

Vuonna 1937 syntyneelle Hannulle koulussa annettu opetus ei usein-

kaan tuntunut mielekkäältä, ja koulua muistellessaan hän nostaa esille

4 Ilmolahti 2017; Katajala-Peltomaa & Vuolanto 2009; Tuomaala 2004; Malinen & Tamminen 2022.

5 Ks. esimerkiksi Frevert ja muut 2014.

6 Vehkalahti & Suurpää 2014, 12.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     193

lähinnä välitunnit, ajoittain vaikeat suhteet opettajiin ja opetustaulut,

joissa vilahteli jännittäviäkin, mutta usein vieraaksi jääviä tilanteita ja

hahmoja. Hannulle kotimatkat muuttuivat varsinaisen oppimisen, ja

todellisen elämän, paikoiksi.

Jäljitän luvussani arrakoskelaisten lasten arkisen oppimisen koke

muksia erityisesti muistitietoaineistojen avulla. Perehdyin kylän histo-

riaan osallistuessani vuosina 2019–2020 toteutettuun kylän kehittämis-

hankkeeseen, jonka keskeisenä tavoitteena oli tuottaa kylähistoriikki.

Oma roolini hankkeessa oli kirjoittaa kylähistoriikkiin lapsuutta ja kou-

lunkäyntiä käsittelevät osiot. Pääasiallisena tutkimusaineistona hyödyn-

sin sekä suullista että kirjoitettua muistitietoa, jota keräsin hankkeen

aikana. Käyttööni myös luovutettiin aiemmin kerättyä kirjoitettua muis-

titietoa. Muistelijoista 34 eli lapsuuttaan 1930–1960-luvuilla – heistä nai-

sia oli 16 ja miehiä 16.7

Uusmaterialistinen näkökulma muistitiedon ja

tunteiden historian tutkimukseen

Tutustuessani aineistoihin kehittämishankkeessa kiinnostuin siitä, kuin-

ka moninaisia tunteita muistelijat liittivät paitsi kasvuympäristöihinsä

myös niihin taitoihin ja kykyihin, jotka auttoivat heitä toimimaan eri-

laisissa tilanteissa. Muistelijat kertoivat kokeneensa lapsena ylpeyttä,

riemua ja tyytyväisyyttä siitä, että he oppivat tunnistamaan hyvän kala-

paikan, löysivät oikean tekniikan viljalyhteiden tekoon tai keksivät ta-

van hankalan lehmän lypsämiseen.8 Myös koulunkäyntiä käsittelevistä

muistoista monet olivat myönteisiä, mutta positiiviset tunteet liittyivät

usein koulumatkoihin, välitunteihin, koulukavereihin tai kivaksi koet-

tuun opettajaan – eivät niinkään opetukseen tai oppimiseen. Samanlai-

sia havaintoja on esittänyt Pauli Arola käsitellessään laajan Koulumuis-

toni-keruuaineiston sisältöjä.9

7 Ks. aineistoista lähdeluettelo ja Malinen 2020ab.

8 Nainen, s. 1932; Mies, s. 1947; Mies, s. 1953; Nainen, s. 1954.

9 Arola 2015, 8–9.

https://doi.org/10.21435/ht.288

194  

Aiempi maalaislapsuutta ja sen muistelua käsittelevä tutkimus herätti

minussa kysymyksiä muistelun hyvin myönteisestä sävystä, esimerkiksi

nostalgian näkökulmasta, mutta myös oppimisen ja tunteiden välisestä

suhteesta.

Hankkeen tavoitteiden ja aikataulujen puitteissa jouduin

kuitenkin lykkäämään näiden havaintojen pohtimista.

Lukiessani aineistoja uudelleen ja perehtyessäni samalla lasten oppi-

mista käsittelevään yhteiskuntatieteelliseen, antropologiseen ja histo-

riallisesti virittyneeseen tutkimukseen havahduin siihen, että muistelijat

kuvasivat ennen kaikkea oppimista, joka koettiin omaehtoisena ja elämyk-

sellisenä. Aineistossani käsiteltiin vain vähän oppimista, jonka koettiin

tapahtuvan ulkoa ohjattuna, reagointina ympäristön vaatimuksiin. On

kuitenkin oletettavaa, että sitä silti tapahtui koko ajan lasten jokapäiväi-

sessä arjessa, myös Arrakoskella, esimerkiksi kansakoulun tunneilla,

kotona ja lasten omissa vertaissuhteissa.

Arjessa tapahtuva arkioppiminen muodostaa keskeisen osan lapsuu-

den kokemuksesta ja elämismaailmasta. Siksi ilmiötä vähintäänkin sivu-

taan monissa historiantutkimuksissa, vaikka oppimisen näkökulmaa ei

olisikaan nostettu tutkimuksen käsitteistöön ja kysymyksenasetteluun.

Esimerkiksi Riikka Taavetti on tutkinut muistitiedon avulla omaan sek-

suaalisuuteen tutustumisen historiallista kokemusta, jota voidaan jäsen-

tää myös oppimisen näkökulmasta.11 Esimerkiksi se, miten kussakin

ajassa suhtaudutaan seksuaaliseen kypsymiseen ja seksuaalisuuteen ja

asiaan liittyvien tietojen jakamiseen, on osaltaan vaikuttanut siihen, mis-

sä määrin lasten ja nuorten on pitänyt itse hakea tietoa omasta kasvusta

ja vaikkapa kuukautisten alkamisesta.

Yhtä lailla kasvuympäristöjen

erot, esimerkiksi se asuuko nuori kaupungissa vai syrjäseudulla, ovat

luoneet puitteensa sille, minkälaisia mahdollisuuksia nuorilla ylipäänsä

on olla tekemissä toistensa kanssa ja oppia toisiltaan. Niin sosiaaliset ja

kulttuuriset tekijät kuin paikalliset olot ovat muovanneet arkioppimisen

mahdollisuuksia.

10 Korkiakangas 1996. Ks. myös tässä teoksessa Jouhki sekä Koskinen-Koivisto & Hytönen, jotka käsitte-

levät lähemmin lapsuuden muisteluun ja muistitietotutkimukseen liittyvää metodologista pohdintaa.

11 Taavetti 2014.

12 Leino & Viitanen 2003, 193.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     195

Tutkimusajanjaksolla niin Arrakoskella kuin muissa pienissä maa-

seutukylissä lapsiin kohdistettiin erityisesti työntekoon liittyviä odotuk-

sia, joihin vastaaminen edellytti myös erilaisten askareiden ja työtapojen

opettelua. Tätä sosiaalistamisen prosessia on tutkinut muun muassa

Barbara Rogo, joka on tuonut esille tutkimuksissaan, miten moninai-

sesti lapsia pyritään pienestä pitäen ohjaamaan, eri keinoin ja voimak-

kuuksin, kasvuympäristönsä tapoihin, sääntöihin ja arvoihin kaikissa

kulttuureissa.13 Sosiaalisen ulottuvuuden rinnalla tarkastelen tunteiden

merkitystä lasten arkioppimisessa ja sen kokemuksessa.

Muistitietoaineistojen uusmaterialistisen luennan avulla, ja tarjou-

man käsitettä hyödyntäen, luvussa avataan uusia näkökulmia lasten ar-

kioppimisen elämyksellisyyteen ja moniaistillisuuteen. Lapset rakensi-

vat, niin Arrakoskella kuin muualla Suomessa, suhdettaan ympäristöön

hyvin monin eri tavoin: katselemalla, kuuntelemalla ja haistamalla sekä

kävelemällä, kiipeilemällä ja tarttumalla, ympäristöjä ja esineitä kosket-

tamalla. Uusmaterialismia voi luonnehtia teoreettis-metodologiseksi

lähestymistavaksi, jossa kiinnostuksen kohteena on erityisesti ihmisen

ja materiaalisen ympäristön välinen suhde ja vuorovaikutus. Lasten ym-

päristösuhteen voi nähdä rakentuneen jatkuvassa vuorovaikutuksessa

niin inhimillisten kuin ei-inhimillisten tekijöiden kanssa.14

Peter Jarvis on tuonut esille, kuinka jo maailmaan syntyvät vauvat

alkavat pian tutustua uusiin ympäristöihinsä ja siihen, miten erilaisten

ihmisten ja ympäristöjen kanssa on mahdollista toimia, kokeilemalla ja

kehollisesti, vaikkapa tunnustelemalla ja maistamalla.15 Uusmaterialis-

tisessa lähestymistavassa kiinnostuksen kohteena on juuri tämänkal-

tainen vuorovaikutuksellisuus ja leikin ja toiminnan muovautuminen

suhteessa ympäristöön. Etnograsesti virittyneissä uusmaterialistisissa

tutkimuksissa on kiinnitetty huomiota tilanteisiin ja tapahtumiin, joissa

lapset ja heitä ympäröivät materiaalisuudet kietoutuvat yhteen ja tuotta-

vat toimintaa ja merkityksiä. Esimerkiksi Hillevi Lenz Taguchi on tuo-

13 Rogo 2003; Ks. myös Berger & Luckmann 2005; Latvala 2005, 206–215; Koski 2011.

14 Ks. esim. Coole & Frost 2010; Paju 2013; Rautio 2013.

15 Jarvis 2005, 19–20.

https://doi.org/10.21435/ht.288

196  

nut esille, kuinka hiekan ominaisuuksien voi nähdä osaltaan rakentavan

lapsen leikkiä ja houkuttelevan tietynlaiseen toimintaan.16

Pientilat, pellot, myllyt, sahat, sikalat ja pienet pajat olivat arrakoske-

laisten lasten kasvun ja leikin ympäristöjä, mutta yhtä lailla ne saattoivat

muodostua myös oppimisen paikoiksi, samalla tapaa kuin lähiluonto

jokineen, järvineen ja metsineen. Muisteluaineiston luennassa kiinni-

tänkin huomiota oppimisen kokemuksellisuuteen mutta myös sen moni-

tasoisuuteen ja sattumanvaraisuuteen: tylsä ja rutiininomainenkin

askare saattoi muodostua kiinnostavaksi, jos se tarjosi samalla vaikkapa

mahdollisuuden luonnon tai eläinten havainnointiin tai leikinomaiseen

toimintaan. William A. Corsaro onkin kiinnittänyt huomiota siihen,

kuinka luovilla tavoilla lapset usein oppivat aikuisten maailmasta heille

tarjottuja tietoja ja malleja soveltaen.17

Arjessa tapahtuneeseen oppimiseen kytkeytyy myös lasten itsenäi-

sen liikkumisen mahdollisuus, erilaisten oppimisympäristöjen saavu-

tettavuus ja niiden kiinnostavuus. Ympäristöpsykologi Marketta Kyttä

on hyödyntänyt tarjouman eli aordanssin (engl. aordance) käsitettä

kuvaamaan sitä, kuinka yksilöt havaitsevat ympäristöstään erilaisia mah-

dollisuuksia.18 Esimerkiksi puun oksa voi houkuttaa ohikulkevaa lasta

roikkumaan siinä, jos se on sopivalla korkeudella ja lapsi kykenee roik-

kumiseen voimiensa puolesta. Tarjouma rakentuu siis lapsen ja ympä-

ristön välisessä suhteessa. Luvussani tuon esille sen, kuinka tarjoumien

suhteessa tapahtuva rakentuminen sisältää myös sosiaalisen ja kulttuu-

risen ulottuvuuden. Arrakoskelaisia lapsia viritettiin niin kotona kuin

koulussa hahmottamaan ympäristöjen erilaisia ominaisuuksia ja samal-

la oppimisen kohteita. Lapsia myös kannustettiin erilaisten paikkojen

haltuun ottamiseen, ja ne tehtiin heille saavutettaviksi – esimerkiksi

kylän käsityöläiset sallivat lasten seurata työskentelyään.

Tunteiden historian tutkimus on osaltaan avannut näkökulmia las-

ten arkioppimisen tarpeisiin ja merkityksiin. Karen Vallgårda, Kristine

Alexander ja Stephanie Olsen (2015) ovat lanseeranneet tunnerajan kä-

16 Lenz Taguchi 2011.

17 Corsaro 1992.

18 Kyttä 2003.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     197

sitteen (engl. emotional frontiers), jolla he kuvaavat lasten siirtymiä ja

rajojen ylityksiä erityisesti erilaisten kulttuuristen ympäristöjen välillä.

Tunnerajan tai -rajaseudun käsitettä ovat soveltaneet muun muassa im-

perialismin ja kolonialismin historian tutkijat.

Esimerkiksi siirtyminen

kotioloista kouluun, uuteen sijaishuollon paikkaan tai muutto uudelle

paikkakunnalle voidaan nähdä tilanteina, joissa lapset joutuvat opettele-

maan uusia olemisen ja käyttäytymisen tapoja.20 Muutostilanteiden jäl-

keen lapsi ei välttämättä pärjää enää entisillä taidoilla ja opeilla, varsin-

kin jos lapsi siirtyy aiemmasta poikkeavaan kulttuuriseen ympäristöön.

Arrakosken kaltaisissa pienissä maalaisyhteisöissä siirtymiä oli vähän

ja kasvuympäristöjä kyettiin ottamaan haltuun omaan tahtiin ja vapaa-

ehtoisesti. Tunnerajan käsite kuitenkin muistuttaa siitä, kuinka tunteet

näyttelevät keskeistä roolia lasten reviirien muutoksissa ja laajenemises-

sa ja samalla uusien ympäristöjen oppimisessa.

Seuraavaksi esittelen Arrakosken kylän ja tarkastelen maalaiskylää

lasten sosiaalisen oppimisen ympäristönä. Työnteko ja erilaiset askareet

näyttelivät olennaista osaa lasten elämässä ja loivat kehyksen myös ar-

jessa tapahtuneelle oppimiselle. Luvussa tuon esille, kuinka muistelijat

vaikuttivat sisäistäneen heihin kohdistetut odotukset ja myös pyrkivät

vastaamaan niihin – oppimalla, tietämällä ja osaamalla. Askareiden

ja töiden opettelu tarjosi lapsille tavan saavuttaa arvostusta ja pääsyn

aikuisten kiinnostavaksi koettuun maailmaan. Tämän jälkeen pohdin

lasten arkioppimisen elämyksellisyyttä ja moniaistillisuutta soveltaen

uusmaterialistista näkökulmaa muistitietoaineistojen luennassa. Luvun

lopussa pohdin tapoja, joilla lasten arkisen oppimisen laajempaa kenttää

voi jäsentää eri tavoin, muun muassa oppimisen omaehtoisuuden ja

ulkoa ohjautuvuuden näkökulmista.

19 Vallgårda, Alexander & Olsen 2015.

20 Ritala-Koskinen 2018; Warinowski 2012; Korkiasaari 1986.

https://doi.org/10.21435/ht.288

198  

Maalaiskoti ja -kylä sosiaalisen oppimisen ympäristönä

Tapaustarkastelun kohteena olevat arrakoskelaiset lapset syntyivät

1930–1950-luvuilla maaseutuyhteisöön, jossa työnteko oli keskeinen

osa elämää. Pirjo Korkiakangas on tuonut esille maalaislapsuutta ja sen

muistelua käsittelevässä väitöskirjassaan, kuinka ruumiillinen työnteko

leimasi pitkään ”talonpoikaista, omavaraista maatalousyhteisöä”.

Luon-

nehdinta kuvaa hyvin myös omaa tutkimusajanjaksoani. Aineistossani

kuvataan melko monipuolisesti työtä, johon lapset osallistuivat kodin

ja tilan hoidossa Konkreettisen tekemisen, esimerkiksi puiden ja kaivo-

veden kantamisen, lehmien lypsämisen ja hevosten hoitamisen lisäksi

lapset myös seurasivat aikuisten tekemää työtä, niin oman kodin piirissä

kuin laajemmin kyläyhteisössä. Käyttämässäni lapsuudenmuistelussa

sosiaalisia suhteita, esimerkiksi muistelijoiden suhdetta omiin vanhem-

piin tai yhteisön muihin aikuisiin jäseniin, käsitelläänkin pääosin työn-

teon puitteissa.

Arrakoski-hankkeessa lapsuuttaan käsittelevää muistitietoa jakoi yh-

teensä 55 muistelijaa, jotka olivat syntyneet vuosien 1924 ja 2008 väli-

senä aikana. Rajaan tarkasteluni kuitenkin 1930-, 1940- ja 1950-luvuilla

syntyneisiin muistelijoihin (N = 29) ja ajankohtaan, jolloin kylän sosiaa-

linen elämä oli vilkasta ja olennaiset palvelut, kuten kansakoulu, kaupat

ja posti, löytyivät kylän keskustasta. 1950-luvulla syntyneet elivät lapsuut-

taan jo kiihtyvän rakennemuutoksen oloissa, mutta Arrakoskella muu-

tokset toimeentulon lähteissä, työpaikoissa ja palveluissa tapahtuivat

monia kyliä hitaammin, sillä kylässä oli melko laajaa teollista toimintaa.

Työntekemisen eri muotoja itsessään kuvataan aineistossa melko

neutraalisti, lähinnä erilaisten toimien raskautta tai vaativuutta kom

mentoiden. Monet kodin ja tilan hoitoon liittyvät työt hoituivat rutiinin-

omaisesti; lapset hakivat polttopuita puuvajasta tai vettä kaivosta tai ve-

sistöstä. Askareet vaativat voimia, mutta niiden suorittaminen itsessään

koettiin helppona, jopa tylsänä. Eniten myönteistä tunnelatausta liit-

tyy tilanteisiin, joissa muistelija selviytyi vaikeaksi koetusta tehtävästä

21 Korkiakangas 1996, 76.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     199

tai onnistui hankkimaan uudenlaisia taitoja ja osaamista. Työntekoon

liittyvän oppimisen myönteisiä merkityksiä on mahdollista analysoida

ja käsitteellistää tarkastelemalla tutkittavan yleisempää lapsuudenkäsi-

tystä. Muun muassa Barbara Rogo on tutkimuksissaan tuonut esille,

kuinka hyvin moninaisissa yhteisöissä, maailmanlaajuisesti, lasten arvo

määrittyi usein suhteessa heidän kykyynsä edistää yhteisön pärjäämistä

työnteon keinoin.22

22 Rogo 2003.

Kuva 1. Puiden kanto kuului maatilojen lasten arkiaskareisiin. Samalla lapset oppi-

vat elämänmenoon, johon kuului olennaisesti ruumiillinen työnteko. Kuva: Ahti

Rytkönen, 1957, Jyväskylän yliopiston tiedemuseo / Keski-Suomen Muistiarkisto /

Ahti Rytkösen kokoelma.

https://doi.org/10.21435/ht.288

200  

Voidaankin nähdä, että myös Arrakoskella työnteko rakensi hyvin pit-

kään lasten arvoa ja samalla liitti heidät yhteisöön. Lapsuutta rakensivat

ikään ja auktoriteettiin pohjautuvat valta-asetelmat, ja lapset asetettiin

usein noviisin, oppijan, rooliin. Kasvaessaan lapset saivat kuitenkin

vastuulleen uusia työtehtäviä ja niissä pärjättyään myös kunnioitusta

ja uuteen statukseen liittyvää vapautta. Uusien ja vaativienkin tehtävien

oppiminen loi toisin sanoen lapsille myös mahdollisuuksia rakentaa

omanarvontuntoa, joka aineistossani näyttäytyy muun muassa ylpeyden

ilmaisuna. Suomalainen lasten työntekoa käsittelevä tutkimus on tuonut

esille, kuinka työntekoon kohdistetut vaatimukset saattoivat olla myös

kohtuuttomia: ne saattoivat kuluttaa lasten voimia ja jättää vain vähän

aikaa muulle tekemiselle ja olemiselle. Vaikeissa perheoloissa työn-

teko vanhempien kanssa saatettiin kokea myös ikävänä, pelottavana ja

vastenmielisenä.23 Arrakoskea käsittelevässä aineistossa tämänkaltaisia

vaikeita ja sensitiivisiä lapsuudenmuistoja ei kuitenkaan esiinny. Eräs

mahdollinen selitys niiden puutteelle on se, että muistelijat tiedostivat

yleisönsä, muut kyläläiset kylähistoriikin tulevina lukijoina, ja pitivät

intiimeinä ja sensitiivisinä kokemansa muistot itsellään ja oman per-

heen piirissä.

Työntekoon liittyvään oppimiseen liitettyjä myönteisiä merkityksiä on

mahdollista selittää myös työnteon sosiaalisella ja yhteisöllisellä luon-

teella. Tutkittavalla ajanjaksolla monet aikalaiset jakoivat käsityksen sii-

tä, että lasten oppiminen tapahtuu aikuisia seuraamalla, ja tämä mah-

dollisti myös lasten integroitumisen heidän maailmaansa.24 Arrakoskel-

la kylän monet käsityöläiset, kuten sepät, suutarit, ompelijat ja kankurit,

sallivat lasten seurata heidän työtään ja vierailla verstailla ja kotonaan.

Aineiston perusteella muun muassa seppä Arvi Hongan paja muodostui

paikaksi, jossa vieraili säännöllisesti läheisen kansakoulun oppilaita (ks.

kartta 1). Honka suhtautui lapsiin ystävällisesti ja saattoi työskentelyn lo

massa myös laulaa ja lausua näytelmän repliikkejä, sillä hän näytteli ky-

23 Työnteosta häpäisemisen kenttänä Laurén & Malinen 2021; Malinen & Tamminen 2017. Työnteon

merkityksestä, arvosta ja rasittavuudesta Hytönen ja muut 2016; Markkola 2003; Salasuo & Suurpää

2014, 117–118; Aukia 2010; Eerola-Pennanen 2009, 36.

24 Knuuttila 1989, 22; Frønes 2009, 280.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     201

län näytelmäkerhossa.

Vaikka lapset kenties joskus häiritsivätkin sepän

töitä, ei hän häätänyt lapsia pois.26 Lasten ja sepän suhteessa oli myös

vastavuoroisuutta, sillä Honka saattoi joskus lähettää paikalla olleet pojat

hakemaan hänelle tupakkaa läheisestä Osuuskaupasta.

Seppä Hongan pajan tapaan myös muiden käsityöläisten tiloissa oli

omanlaisensa tunnelma, tuoksu ja äänimaailma, jotka rakentuivat kun-

kin ammatin työkaluista, materiaaleista ja työnteon äänistä. Paikallisille

lapsille, muun muassa vuonna 1928 syntyneelle naiselle, jäi lämpimiä

muistoja kylän keskustassa toimineesta kehrääjästä, jonka rukin tasai-

nen hyrinä ja rauhallinen tunnelma tuottivat muistelijalle turvallisen

olon.27 Esimerkit tuovat esille, kuinka avoimia pienen maalaiskylän so-

siaaliset verkostot olivat ja miten ne mahdollistivat muun muassa spon-

taanit vierailut.

Lapsuutta käsittelevän muistitiedon avulla on mahdollista luoda myös

yleisempi kuva lasten jokapäiväisen toiminnan, olemisen ja oppimisen

paikoista. Paikallisesti rajatussa tutkimuksessa havaintoja on mahdollis-

ta konkretisoida kartan avulla. Kävin tätä lukua varten tutkimusaineisto-

ni uudestaan lävitse ja poimin muistitiedosta sosiaalista kanssakäymis-

tä kuvaavia kohtia. Tulokset kuvaan kartassa 1, jonka rakentamisessa

hyödynsin maanmittauslaitoksen Karttapaikka-sovellusta, valiten kartan

esitysmuodoksi taustakartan.

Kartta 1 tuo mielestäni hyvin esille, kuinka 1940- ja 1950-luvuilla

arrakoskelaiset lapset pystyivät näkemään konkreettisesti, omin silmin,

mistä paikallisten elanto tuli ja minkälaisia erilaisia työvaiheita sisältyi

niin seppä Hongan, kehrääjän, myllärin kuin sahureiden työhön. Suurin

osa kouluikäisistä lapsista kulki opinahjoonsa kylän keskusraittia pitkin.

Matkan varrella työnteon maailma tuli tutuksi visuaalisuuden lisäksi

myös ääninä: pajan paukkeena, metallin sihinänä, sahalla ulvovana kut-

terina ja myllynkivien rahinana. Palaan tähän oppimisen moniaistilli-

suuteen seuraavassa alaluvussa, mutta esimerkit tuovat kenties esille,

kuinka työnteon seuraaminen ja samalla oppiminen saattoi muodostua

elämykselliseksi ja jopa jännittäväksi kokemukseksi.

25 Mies, s. 1940; Mies, s. 1956.

26 Mies, s. 1956.

27 Nainen, s. 1924.

https://doi.org/10.21435/ht.288

202  

Mikäli kartassa kuvattaisiin 1970-luvun tilannetta, jäisivät sosiaalisen

kanssakäymisen paikkoja koskevat merkinnät huomattavasti vähäisem

miksi. Kartasta löytyisi kansakoulu ja yksi kyläkauppa, mutta monet

palvelut olisivat jo vähentyneet ja siirtyneet Padasjoen kirkonkylälle.

Maatalouden rakennemuutos näkyi kylän tuotannon hiljenemisenä, ja

1980-luvun alkuun mennessä saha (1957), mylly (1960-luku), Hämeen

kehräämö (1961), osuusmeijerin sikala (1973) ja osuusmeijeri (1980) oli-

vat lopettaneet toimintansa tai siirtäneet sen muualle. Kuitenkin 1940-

ja 1950-luvuilla kylän omavaraisuus loi lapsille monia mahdollisuuksia

kiinnittyä aikuisten maailmaan osallistumalla ja havainnoimalla erilaisia

työn ja tuotannon prosesseja.

Kuva 2. Sosiaalisen kanssakäymisen keskeiset paikat Arrakosken kylän keskustassa

1940–1960-luvuilla, tekstissä mainitut paikat kursivoitu. Kuva: Karttapaikka, maan-

mittauslaitos.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     203

Oman paikallisen elämäntavan oppiminen ja yhteisöön kiinnittymi-

nen oli myös asia, joka ainakin periaatteissa kuului myös kansakoulun

opetussuunnitelmaan, erityisesti kotiseutuopin muodossa. Aiemmassa

1940- ja 1950-lukujen kansakoulua käsittelevässä tutkimuksessa on tuo-

tu esille, kuinka ajan opetussuunnitelmissa korostettiin voimakkaasti

omaan kotiseutuun kiinnittymisen tärkeyttä, asui lapsi sitten maaseu-

dulla pikkukylässä, kirkonkylällä tai jonkin kaupunginosan tietyssä kort-

telissa. Kansakoulun opetuksessa vallitsi niin sanottu kotiseutuopetuk-

sen periaate, jonka mukaan oppimisessa olisi hyödynnettävä oppilaan

omia havaintoja ja kokemuksia. Oppilaiden nähtiin sisäistävän opetet-

tavan aineksen, jos se kyettiin näkemään merkityksellisenä omassa

kasvuympäristössä.

Eräänä konkreettisena opetuskeinona oli retkei-

ly, jonka tarkoituksena oli paitsi opettaa lapsia havaintojen tekemiseen

myös johdattaa heidät näkemään asiat ja ilmiöt niiden luonnollisessa

ympäristössä ja samalla virkistää lapsia. Esimerkiksi opettajien käsikir-

jassa Kansakoulun työtapoja I lueteltiin retkeilyyn sopivia aiheita, joista

mainittiin muun muassa ”peltotyöt, metsä, lampi sammakkoineen,

maalaistalo, puutarha, paju keväällä, koski, järvi, joki, harju, käsityöläis-

ten työpajat – –”.29

Koulut erosivat kuitenkin toimintatavoiltaan, ja esimerkiksi Arrakos-

ken kansakoulussa retkien järjestäminen näyttää jääneen vähäiseksi,

ainakin 1940- ja 1950-luvuilla. Onkin kiinnostavaa, että monet lapset

elivät arjessaan todeksi kansakoulun opetussisältöjä esimerkiksi teke-

mällä omaehtoisia vierailuja käsityöläisten työpajoihin, vaikka omassa

koulussa ei toteutettukaan kotiseutuopetuksen menetelmiä. Kenties

teoreettisempikin kotiseutuopetus, jo pelkästään opetustaulujen muo-

dossa, herätti lapsissa mielenkiintoa ja osaltaan johdatti heitä tutkimaan

tunneilla käsiteltyjä luonnonilmiöitä ja kulttuurihistoriaa. Jälkimmäistä

edusti juuri oman kylän talonpoikainen kulttuuri.30

28 Malinen & Vahtikari 2021; Hilli-Tammilehto & Tani 1999.

29 Lainaus Niikko 1948, 371; Vermasvuori 1948, 384.

30 Vällä 1948, 376–377.

https://doi.org/10.21435/ht.288

204  

Lasten arkioppimisen elämyksellisyys ja moniaistillisuus

Käyttämässäni muistitiedossa työntekoon ja oppimistilanteisiin liittyvät

muistot ovat usein eloisia. Ne sisältävät kuvausta itse tapahtuman lisäksi

myös ympäristöstä ja tunnelmasta, äänistä ja hajuista ja siitä, miltä jo-

kin työkalu kädessä tuntui.

Nähdäkseni nämä eloisat muistot tarjoavat

mahdollisuuksia myös arkiseen oppimiseen liitettyjen merkitysten ym-

märtämiseen.32 Rutiininomaisetkin työt saatettiin kokea mielekkäinä,

jos niitä tehdessä lapsille tarjoutui mahdollisuus myös muiden kiinnos-

tavien asioiden kokemiseen ja oppimiseen.

Esimerkiksi melko samanlaisena toistuneet tilan työt saattoivat saada

uusia sisältöjä vuodenaikojen ja työsesonkien vaihtuessa. Kesäaamuisin

vettä kaivosta kantavat lapset kuulivat talon pihapiiristä lypsyämpäreiden

kalahtelua ja kanojen kaakatusta, ja syksyä kohti kuljettaessa yleistyivät

elonkorjuun äänet. Muun tekemisen lomassa lapset oppivat samalla

luonnonkierrosta ja vuodenaikojen vaihtelusta. Oppimisen elämykselli-

syyden ja moniaistillisuuden jäsentämisessä kiinnostavia mahdollisuuk-

sia tarjoaa tarjouman käsite.33 Näen käsitteen myös historiantutkimuk-

sellisesti hyödyllisenä, sillä se auttaa osaltaan ymmärtämään, kuinka eri

tavoin ihmiset voivat hahmottaa ympäristönsä ja miten ympäristöjen

muutokset, esimerkiksi edellisessä kappaleessa kuvattu maatalouden

rakennemuutos, vaikuttavat myös tarjoumiin. Metsässä kulkevalle vaa-

rille ja lapsenlapselle eteen tuleva puro voi näyttäytyä sekä hankalana

esteenä että mukavan hyppyleikin kohteena; vastaavasti yhteiskunnan

muuttuessa myös itse metsän tarjoumissa tapahtuu muutosta, vaikkapa

marjastaminen voi muuttua olennaisesta ruokatalouden täydentämisen

osa-alueesta enemmän elämykselliseksi toiminnaksi.

Tarjoumien suhteessa tapahtuva rakentuminen sisältää sosiaalisen

ja kulttuurisen ulottuvuuden. Kuten jo aiemmin toin esille, esimerkiksi

kotiseutuopin tunneilla lapsia opetettiin havainnoimaan niin rakennet-

31 Vrt. Korkiakangas 1996, 27.

32 Latvala & Laurén 2013; Hamilton 2011.

33 Kyttä 2003. Ks. myös Savolainen, Lukin & Heimo 2020, jossa tarjouman käsitettä on sovellettu valo-

kuvan ja omaehtoisen muistelun välisen suhteen tarkastelussa.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     205

tuja kuin luonnollisia ympäristöjä ja hahmottamaan niiden yhteiskun-

nallisia merkityksiä sekä kauneusarvoja. Kansakoulussa lasten luonto-

suhteen rakentumiseen vaikutti osaltaan opetus, jossa lapsia ohjattiin

näkemään tietyt elementit kauniina ja jylhinä, muun muassa aarnio-

metsät.

Lapsia siis viritettiin niin kotona kuin koulussa hahmottamaan

ympäristöjen erilaisia ominaisuuksia ja samalla ympäristöjä oppimisen

kohteina.

Muisteluaineistossa luonnossa ja luonnosta oppimista käsitellään

hyvin monitahoisesti, sekä tavoitteellisena että enemmän sattumanva-

raisesti tapahtuneena ilmiönä. Tavoitteellista luonnonilmiöiden opetta-

mista tapahtui muun muassa vanhempien kanssa tehdyillä retkillä.

Luonnossa liikuttiin usein hyötynäkökohtaisesti, ja kalastaminen, mar-

jastaminen ja sienestäminen olivat osa perheen laajempaa ruokahuol-

toa. Kuitenkin esimerkiksi verkkoja laskiessa isä saattoi samalla opettaa

lapsille myös luonnontietoja esimerkiksi järvikasveista tai taivaalla nä-

kyvistä linnuista. Samalla tapaa sukupolvelta toiselle siirrettiin tietoa

myös hyvistä kala- tai nuotiopaikoista. Vanhempien kanssa liikkuessaan

lapset oppivat konkreettisella tavalla tuntemaan lähiympäristöt ja niiden

ominaisuudet, esimerkiksi vesistöt karikkoineen. Ympäristöjen kartoit-

taminen loi edellytyksiä myös myöhemmälle itsenäiselle liikkumiselle.

Luontoympäristöjen rinnalla muistelussa keskeisiä ovat myös eläin-

suhteen kuvaukset, joissa niissäkin nousee esille oppimisen näkökulma.

Maatiloilla lapset solmivat moninaisia suhteita eläinkuntaan, niin lem-

mikkeihin, kotieläimiin kuin luonnonvaraisiin eläimiin. Varsinkin vart-

tuneemmat lapset kantoivat usein sukupuolen mukaisesti jakautuvaa

vastuuta kotieläinten hoidosta, tytöt lehmistä ja pojat hevosista.

Niin

lehmien kuin hevosten kanssa työskentelyyn kuului toistuvia rutiineja,

mutta sekä lypsäminen että hevosten hoito vaativat kunkin eläimen käy-

tökseen soveltuvien työtapojen ja -otteiden opettelua. Erityisesti miesten

muistelussa hevosten nähdään kuuluneen monella tapaa kylän sosiaa-

liseen verkostoon: lapsuudessaan pojat oppivat tuntemaan kylän eri he-

voset sekä niiden kulkutyylistä että luonteenpiirteistä, sillä joukkoon

34 Leikola 1995.

35 Markkola 2003; Östman 2000.

https://doi.org/10.21435/ht.288

206  

mahtui niin vanhenevia laahustajia kuin reippaita, pitkällä ja vetävällä

askeleella kulkevia.

Luonnossa ja luonnosta oppiminen ei ollut aina tavoitteellista tai työ-

hön liittyvää. Käyttämissäni aineistossa kuvataan vapaa-aikaa, joka näyt-

täytyy eri paikoissa vaeltamisena, kuljeskeluna ja tylsistymisenä. Jokin

kohtaaminen tai jännittäväksi koettu kohde saattoi kuitenkin herättää

lasten mielenkiinnon ja innostaa toimintaan, esimerkiksi omien fyysis-

ten taitojen harjaannuttamiseen.

Esimerkiksi Arrakoskella alueen louhikkoiset rinteet ja jyrkänteet

tarjosivat lapsille mahdollisuuksia kiipeilyyn ja kivien ominaisuuksien

Kuva 3. Maaseudun pientiloilla melko pienetkin lapset ottivat vastuuta kotieläinten

hoidosta. Samalla lasten ja eläinten välille syntyi moninaisia, merkityksellisiä suh-

teita. Kuva: Pekka Kyytinen, 1950–1953, Museovirasto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     207

tutkimiseen. Vuonna 1928 syntynyt nainen muisteli vierittäneensä

siskonsa kanssa Risulanmäellä isoja kiviä rinnettä alas. Palkintona

aherruksesta olivat yhteen osuvien kivien kova kolina ja tärähdykset.

Esimerkki tuo esille, kuinka moniaistillisesti lapset kokivat ja toimivat

ympäristöissään: kiipeily ja kivien vierittely vaati kaikkien raajojen käyt-

tämistä ja sopivien kiipeilykohtien löytämistä, ja vastaavasti näkö- ja

kuuloaistia tarvittiin vierivien ja kolisevien kivien havainnoinnissa.

Luonnonympäristöjen rinnalla lapset kiinnostuivat myös rakennetus-

ta ympäristöstä. Kesäisin sukelteluun ja talvisin jäälaudoilla temppui-

luun houkutteli Rummin patoalue (ks. kartta 1), joka oli leveydeltään

noin 20 metriä. Patoalueelta kulki läheiselle sahalle vesiränni, jota pit-

kin uitettiin keväällä ja alkukesästä puita. Uiton hiljentyessä patoalue

vapautui lasten käyttöön. Vuonna 1940 syntynyt mies muistelee, kuinka

tehdasympäristö sai uudenlaisia merkityksiä:

Opettelimme sukeltamaan rannalta toiselle. Matka oli noin pari-

kymmentä metriä ja sujuihan se jo loppukesästä. Taitomme ja

voimamme olivat kasvaneet ja niinpä keksimme sukeltaa puoliksi

suljetun luukun alitse sahan vesiränniin. Tukkeja ei ollut kun sa-

haus oli päättynyt, mutta vesi virtasi sähköturbiiniin. Poistulo luu-

kun ali olikin vähän vaikeampaa, kun piti voittaa virtauksen vastus.

Luukun reunoista ponnistaen sekin sujui.36

Muistelu tuo hyvin esille, kuinka vuorokaudenaika ja erilaiset sesongit

osaltaan vaikuttivat ympäristöjen tarjoumiin. Edellinen esimerkki tuo

myös esille, kuinka miesten muistelussa nousevat esille naisten muiste-

luita useammin lapsuudessa tehdyt temput. Se osaltaan kertoo, kuinka

lasten liikkumista ohjasivat ajanjakson kulttuuriset käsitykset siitä, min-

kälainen toiminta ja minkälaiset ympäristöt olivat suotavia tytöille ja

pojille.37 Niin aikuisten miesten kuin poikien maailmaan kuuluivat eri-

laiset voimainkoetusleikit, ja ne toimivat myös tapoina luoda ja järjestää

poikien suhteita ryhmissä. Tämä selittää osaltaan, miksi teolliset ympä-

36 Mies, s. 1940.

37 Malinen 2019a, 334.

https://doi.org/10.21435/ht.288

208  

ristöt, esimerkiksi tukkien kuljetukseen tarkoitettu ränni, muodostuivat

myös vaaroja sisältävän hyppimisen ja liukumisen paikoiksi.

Mainituista esimerkeistä voi nähdä, kuinka läheltä lapset, erityisesti

pojat, havainnoivat kylän teollista toimintaa. Lasten liikkumisen vapaus

olikin suuri ja mahdollisti pääsyn moninaisiin oppimisen ympäristöi

hin.38 Osa tiloista, kuten tehdassalit, pysyi kuitenkin lapsilta suljettuna,

jo turvallisuuteen ja työrauhaan liittyvistä syistä. Nämäkin tilat kuitenkin

kiinnostivat lapsia, ja niihin tutustuttiin iltaisin tehtaiden ollessa kiinni.

Eräs kylän lasten yhteisiä leikkipaikkoja oli harjapuutehtaan autotallien

edusta. Autotalleilta johti käytävä tehtaan ali maantielle, ja erilaiset pi-

meät sokkelot houkuttelivat lapsia muun muassa piiloleikkeihin.

Lopuksi: Lasten arkioppimisen eletty historia

Luvussani olen tutkinut lasten elämään keskeisesti kuuluvan oppimi-

sen historiantutkimuksellisia keinoja ja mahdollisuuksia. Lähemmän

tapaustarkastelun kohteeksi otin pienen päijäthämäläisen Arrakosken

kylän ja sen 1940- ja 1950-lukujen elämän. Tämänkaltaisten paikallisesti

rajattujen tutkimusaiheiden keskeinen anti on siinä, historiantutkija

Pentti Renvallia lainatakseni, että ne luovat mahdollisuuksia ”nähdä vie-

lä tarkemmin, vielä lähempänä elävien ihmisten toimintaa, millaisissa

yhteyksissä asia käytännössä esiintyy”.39

Tutkimusaineistojeni perusteella oma kylä muodostui arrakoskelai-

sille lapsille paitsi keskeiseksi oppimisen ympäristöksi myös kohteeksi.

Ajanjakson lapsuutta käsittelevän muistitiedon valossa kylä näyttäytyi

lapsuudessa turvallisena kasvuympäristönä, jonka ihmisiin ja toimintoi-

hin lapset tutustuivat myös omaehtoisesti. Hyödyntämällä aiempaa

maaseutulasten työntekoa käsittelevää tutkimusta nostin esille lasten

oppimisen sosiaalisen ja kulttuurisen ulottuvuuden. Erilaisten töiden

oppimista motivoi erityisesti se, että työnteossa harjaantuminen loi

lapsille mahdollisuuden saavuttaa arvostusta ja omanarvontuntoa niin

38 Itsenäiseen liikkumiseen kasvattamisesta ks. Malinen 2019a.

39 Renvall 1965, 266.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     209

kodin kuin lähiyhteisöjen piirissä. Arrakoskella niin aikuiset kuin lapset

jakoivat kulttuurisen käsityksen (töiden) oppimisesta prosessina, joka

tapahtui pääosin aikuisia avustaen ja heidän toimintaansa seuraamalla.

Tämä loi keskeisen kontekstin myös arjessa tapahtuneelle oppimiselle,

joka oli luonteeltaan sosiaalista ja yhteisöllistä. Kylän lapsille avautui

monenlaisia mahdollisuuksia kiinnittyä aikuisten maailmaan ja heidän

töidensä seuraamiseen.

Lasten oppimiselleen liittämien merkityksen tarkastelussa tarjosin

apuvälineiksi tarjouman ja materiaalisuuden käsitteitä, jotka molemmat

avaavat kiinnostavia näkymiä oppimisen suhteessa tapahtuvaan luontee-

seen. Kun lapset kulkivat erilaisissa paikoissa vapaa-ajallaan, luonnolli-

set ja rakennetut ympäristöt ominaisuuksineen saattoivat virittää heitä

toimintaan, joka sisälsi myös oppimista. Vaikkapa louhikkoisessa maas-

tossa kiipeillessään lapset paitsi harjaannuttivat fyysisiä taitojaan myös

oppivat luonnosta ja asioiden, esimerkiksi kivien tai puiden, ominai-

suuksista. Omaa kylää ja sen erilaisia ympäristöjä otettiin haltuun hyvin

monenlaisilla tavoilla, kävelemällä, kiipeilemällä, uimalla ja hyppimällä,

ja kertynyt tieto koettiin merkitykselliseksi. Lasten hankkima omaa koti-

seutua käsittelevä tieto sisälsi vahvan tunneulottuvuuden: tutuiksi tule-

vat paikat loivat lapsille turvallisuuden ja kodikkuuden tunnetta.

Tarkastelin omaan kylään ja yhteisöön kiinnittymistä myös kulttuuri-

sena ja sosiaalisena prosessina, johon ohjattiin osana kansakouluissa

annettavaa opetusta. Samalla tapaa lapsia ohjattiin kouluissa havainnoi-

maan erilaisia ympäristöjä, liikkumaan niissä ja näkemään niihin sisäl-

tyviä esteettisiä ja yhteiskunnallisia arvoja.40 Tapaustarkastelun keinoin

pyrinkin tuomaan esille lasten arkisen oppimisen sosiaalisena ja kult-

tuurisena prosessina, joka liittyy hyvin moniin elämän osa-alueisiin ja

joka tapahtuu tilannekohtaisesti muovautuen ja usein elämyksellisesti.

Luvussani korostuu omaehtoiseksi luonnehdittavan oppimisen tar-

kastelu, mikä näkyy muun muassa oppimiseen liitettyinä myönteisinä

merkityksinä. Kuitenkin oppiminen on usein myös pakotettua, ulkois-

ten tekijöiden ohjaamaa. Muistelijat eivät aineistossani kuvaile esimer-

40 Vrt. Malinen 2019; Malinen & Vahtikari 2021.

https://doi.org/10.21435/ht.288

210  

kiksi tilanteita, joissa heidän olisi pitänyt sopeutua elämään vaikeissa

perheoloissa tai pärjätä vertaissuhteisiin liittyneen kiusaamisen kanssa.

Näitäkin ilmiöitä on kuitenkin mahdollista tutkia oppimisen näkökul-

masta. Esimerkiksi Matti Kortteinen, J. P. Roos ja Pauliina Latvala ovat

tuoneet tutkimuksissaan esille, kuinka suomalaisiin elämäntarinoihin

ja -kerrontaan liittyi usein vahvasti vaikeuksista selviämisen teema.41

Edellä käsitellyt esimerkit osoittavat, kuinka moninaisilla kentillä las-

ten arkinen oppiminen on tapahtunut ja kuinka se toisaalta on aktivoitu-

nut sekä omaehtoisesti että reaktiona ulkoa päin tuleviin tarpeisiin ja

sopeutumisen pakkoihin. Taulukon 1 tarkoituksena on kuvata lasten

arkisen oppimisen saamia muotoja ja tuoda samalla esille mahdollisen

tutkimuksen kohteita. Toistaiseksi tiedämme esimerkiksi melko vähän

kodin piirissä ja toisaalta vapaa-ajalla tapahtuneesta lasten omaehtoi-

sesta harrastamisesta ja opiskelusta, vaikka tämänkaltainen toiminta on

saattanut lasten elämässä, yhdessä vapaamman leikin rinnalla, näytellä

hyvinkin tärkeätä roolia.42

Taulukko 1. Lasten arkisen oppimisen kentät jaoteltuna niiden omaehtoisuuden ja ulkoa oh-

jautuvuuden ulottuvuuksien sekä oppimisen paikkojen suhteen.

41 Kortteinen 1982; Latvala 2005.

42 Ks. kuitenkin esim. Salmi-Niklander 2004.

Lasten arkisen

oppimisen kentät

ja tarjoumat

Omaehtoisina Ulkoa ohjautuvina

Koti Omat harrastukset ja

mielenkiinnon kohteet:

kirjat, askartelu, pelit, some

Kodin säännöt, rutiinit, vanhempien

käytökseen sopeutuminen

(vaikeissa kotioloissa)

Koulu Koulumatkat, välituntien

touhut ja leikit

Koulun piilo-opetussuunnitelma,

opettajien ja oppilaiden kanssa

pärjääminen

Vapaa-ajan

ympäristöt

Erilaisten ympäristöjen

haltuun ottaminen ja niissä

toimiminen; vertaissuhteet

Vertaisyhteisöt ja niiden normeihin

ja arvoihin sopeutuminen

Nuorisotyöhön ja järjestöihin liittyvä harrastaminen ja opiskelu

https://doi.org/10.21435/ht.288

     211

Historiallisesti tarkasteltuna lasten ja nuorten oppimisen kentissä

on aina ollut suuria paikallisia eroja. Näiden erojen tarkastelussa on

mahdollista hyödyntää muun muassa soveltamaani tarjouman käsitettä.

Oppimisen näkökulman eräs keskeinen anti lapsuuden historian tutki-

mukselle voikin olla siinä, että se ohjaa katseen lasten ja heitä ympäröi-

vien sosiokulttuuristen rakenteiden väliseen suhteeseen: siihen, miten

lapset vaihtuvissa tilanteissa ottavat ympäristöjä omaehtoisesti haltuun

ja ovat opetelleet toimimaan niissä, ajoittain reagointina ulkoisiin pak-

koihin.43

Poikkeusoloissa ja nopean yhteiskunnallisen muutoksen oloissa lap-

set joutuvat usein opettelemaan elämään uusissa olosuhteissa, vaikkapa

sotalapsena, evakkona tai 1970-luvun ruotsinsuomalaisena. Vieraissa

maissa ja uusilla paikkakunnilla lapset voivat olla konkreettisesti eksyk-

sissä, niin maantieteellisesti kuin sosiaalisissa suhteissaan.44 Aiemmin

kertyneen arkitiedon merkitys nousee esille juuri tämänkaltaisissa muu-

tostilanteissa, kun asiat, esineet ja ihmiset eivät ole enää paikoillaan ja

opitulla kielellä ei voi kommunikoida.45

Sopeutumisen haasteita on mahdollista jäsentää myös oppimisen

kysymyksinä, jolloin huomio kohdistuu myös lasten eroihin oppijoina

– esimerkiksi siihen, miten oppimisen kyvyt ja mahdollisuudet raken-

tuvat ikäsidonnaisesti ja heijastelevat esimerkiksi sosioekonomista

asemaa ja lapselle mahdollisesti kertynyttä kulttuurista pääomaa.

Vas-

taavanlaisesti kiinnostavan kysymyksen tarjoaa myös lasten oppimista

käsittelevien aikalaiskäsitysten purkaminen: miten esimerkiksi lasten

sopeutumista ja sopeutuvaisuutta selitettiin 1940- ja 1950-luvuilla ja

minkälaisia konkreettisia vaikutuksia näillä käsityksillä oli lasten elä-

mään, esimerkiksi tilanteissa, joissa ne ohjasivat lasten kasvatusta tai

heitä koskevien päätösten tekemistä.47

43 Hager & Halliday 2006, 246.

44 Salasuo & Ojajärvi 2014, 176.

45 Fullilove 1996.

46 Selin 2018; Korkiamäki 2013; Bourdieu & Wacquant 1995.

47 Vrt. Malinen 2021; Malinen 2019b.

https://doi.org/10.21435/ht.288

212  



 

Muistitiedon luovuttajat, eriteltynä sukupuolen ja syntymävuoden mukaisesti, ajalta

1924–1959.

Mies, s. 1924

Mies, s. 1925

Mies, s. 1926

Mies, s. 1927

Nainen, s. 1928

Mies, s. 1930

Nainen, s. 1932

Nainen, s. 1935

Mies, s. 1937

Nainen, s. 1937

Mies, s. 1940

Nainen, s. 1943

Mies, s. 1945

Mies, s. 1946

Nainen, s. 1946

Nainen, s. 1947

Nainen, s. 1948

Nainen, s. 1949

Nainen, s. 1951

Mies, s. 1952

Mies, s. 1953

Nainen, s. 1954

Mies, s. 1955

Mies, s. 1956

Mies, s. 1959

Nainen, s. 1959

https://doi.org/10.21435/ht.288

     213



Borg, Margit 1938: Lapsuusiän ongelmia. Helsinki: WSOY.

Bruhn, Karl 1935: Uppfostran hos de nordiska nomaderna. Helsinki: Söderström.

Järvinen, Vihtori – Saarialho, Kaarlo 1946: Kansakoulun luonnonkirja. Helsinki: WSOY.

Kaila, Eino 1934: Persoonallisuus. Helsinki: Otava.

Luotola, V. L. – Miettinen, Lyyli – Rannisto, J. E. – Saari, Oiva 1941: Kansakoululaisen luon-

nontieto. Helsinki: WSOY.

Niikko, Mikko 1948: Kotiseutuopin opetuksesta alaluokilla. Teoksessa Kansakoulun työtapo-

ja I. Yleistä ja alkuopetus. Toimittanut Kaarlo Saarialho. Helsinki: WSOY, 369–375.

Reima, Vilho 1925: Nuoriso huvittelee. Helsinki: Kotikasvatusyhdistys r.y.

Salkama, Ester – Kivistö, Ukko 1940: Kotiseutuni. Ohjeita ja töitä kaupunkikansakoulun oppi-

lasta varten. Helsinki: Koulutarpeiden keskusliike Oy.

Vermasvuori, Lempi 1948: Miten järjestän ympäristöopin retkeilyt. Teoksessa Kansakoulun

työtapoja I. Yleistä ja alkuopetus. Toimittanut Kaarlo Saarialho. Helsinki: WSOY, 384–

386.

Vällä, Bertta 1948: Miten kulttuurihistoriallinen oppiaines liitetään kotiseutuopin opetuk-

seen. Teoksessa Kansakoulun työtapoja I. Yleistä ja alkuopetus. Toimittanut Kaarlo Saa-

rialho. Helsinki: WSOY, 375–383.

von Weissenberg, Guy 1946: Nuorten pako kodista. Lapsi ja Nuoriso 1946:5 (5), 120–122.



Arola, Pauli 2015: Vuosisadan koulumuistot keruukohteena. Teoksessa Koulumuistot – koke-

muksia koulusta, tutkimusta muistelusta. Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian

seuran vuosikirja 2015. Toimittanut Janne Säntti. Helsinki: Suomen Kasvatuksen ja

Koulutuksen Historian Seura: 1–15.

Aukia, Markku 2010: Lapset olkoot ihmisiksi. Suomen talonpoikaiskotien hiljainen kasvatus.

Kansantieteellinen tutkimus. Turku: Turun yliopisto.

Berger, Peter L. – Luckmann, Thomas 2005: Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Tiedon-

sosiologinen tutkielma. Helsinki: Gaudeamus.

Bourdieu, Pierre – Wacquant, Loïc 1995: Reeksiiviseen sosiologiaan: tutkimus, käytäntö ja

yhteiskunta. Joensuu: Joensuu University Press.

Chudaco, Howard 1989: How Old Are You? Age Consciousness in American Culture.

Princeton: Princeton University Press. https://doi.org/10.1515/9780691221267

Coole, Diana – Frost, Samantha 2010: Introducing the New Materialism. Teoksessa New

Materialisms: Ontology, Agency, and Politics. Toimittaneet Diane Coole ja Samantha

Frost. Durham: Duke University Press, 1–43. https://doi.org/10.1215/9780822392996-

001

Corsaro, William A. 1992: Interpretive Reproduction in Children’s Peer Culture. Social

Psychology Quarterly, 55 (2), 160–177. https://doi.org/10.2307/2786944

https://doi.org/10.21435/ht.288

214  

Eerola-Pennanen, Paula 2009: Sörnäisten kansanlastentarhan lapset – Modernin lapsuu-

den pioneerit. Teoksessa Lapsuus, lapsuuden instituutiot ja lasten toiminta. Toimittaneet

Leena Alanen ja Kirsti Karila. Tampere: Vastapaino, 31–53.

Frevert, Ute – Eitler, Pascal – Olsen, Stephanie – Jensen, Ua – Pernau, Margrit – Brucken-

haus, Daniel – Beljan, Magdalena – Gammerl, Benno – Laukotter, Anja 2014: Learning

how to feel. Children´s Literature and Emotional Socialization, 1870–1970. Oxford: Oxford

University Press.

Frønes, Ivar 2009: Childhood: Leisure, Culture and Peers. Teoksessa The Palgrave

Handbook of Childhood Studies. Toimittaneet Jens Qvortrup, William A. Corsaro ja

Michael-Sebastian Honig. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 273–286.

Fullilove, Mindy T. 1996: Psychiatric implications of displacement: Contributions from the

psychology of place. American Journal of Psychiatry, 153 (12), 1516–1523.

https://doi.org/10.1176/ajp.153.12.1516

Gibson, James J. 2015: The Ecological Approach to Visual Perception. New York: Taylor &

Francis. https://doi.org/10.4324/9781315740218

Haapala, Pertti 2004: Väki vähenee – Maatalousyhteiskunnan hidas häviö 1950–2000. Teok-

sessa Suomen maatalouden historia 3. Suurten muutosten aika. Jälleenrakennuskaudesta

EU-Suomeen Toimittanut Pirjo Markkola. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,

233–254.

Hager, Paul – Halliday, John 2006: Recovering Informal Learning. Wisdom, Judgement and

Community. Dordrecht: Springer.

Hamilton, Paula 2011: The Proust Eect: Oral History and the Senses. Teoksessa The

Oxford Handbook of Oral History. Toimittanut Donald. A. Ritchie. Oxford: Oxford

University Press, 219–232. https://doi.org/10.1093/oxfordhb/9780195339550.013.0015

Heikkinen, Anja – Leino-Kaukiainen, Pirkko 2011: Johdanto. Koko kansa koulunpenkille.

Teoksessa Valistus ja koulunpenkki. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta 1960 -

luvulle. Toimittaneet Anja Heikkinen ja Pirkko Leino-Kaukiainen. Helsinki: Suomalaisen

Kirjallisuuden Seura, 11–15.

Hilli-Tammilehto, Heidi –Tani, Sirpa 1999: Kotiseutuopetuksesta ympäristö- ja luonnon-

tietoon: lähiympäristön huomioon ottaminen suomalaisessa kouluopetuksessa.

Terra, 111 (2), 69–76.

Hillman, M. – Adams, J. – Whitelegg, J. 1990: One False Move… A Study of Children’s

Independent Mobility. Lontoo: Policy Studies Institute.

Hytönen, Kirsi-Maria – Malinen, Antti – Salenius, Paula – Haikari, Janne – Markkola, Pirjo

– Kuronen, Marjo – Koivisto, Johanna 2016: Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja

lasten kaltoinkohtelu 1937–1983. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita

2016:22. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

http://urn./URN:ISBN:978-952-00-3806-9. Viitattu 15.9.2022.

Hämäläinen, Juha 1992: Kotikasvatuksen pedagogisen tukemisen idea lastensuojelussa. Sen

sosiaalieettiset lähtökohdat ja asema Suomen lastensuojelun oppihistoriassa. Kuopio: Kuo-

pion yliopiston julkaisuja.

Ilmolahti, Oona 2017: Eheys ja ennakkoluulo. Työväestön ja kansakouluopettajiston jännittei-

nen suhde Helsingissä sisällissodasta 1930-luvulle. Tampere: Työväen historian ja perin-

teen tutkimuksen seura.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     215

Innanen, Tapani 2006: Uskonnon opettamista ja oppimista maalaisyhteisössä. Paikallistutki-

mus Kallislahden kyläkoulun ajalta ja alueelta. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Itkonen, Hannu – Salmikangas, Anna-Katriina – Simula, Mikko 2010: Liikkumisen sosiali-

saatio kolmessa kylässä. Kasvatus & Aika, 4 (2) 2010, 69–82.

https://journal./kasvatusjaaika/article/view/68185. Viitattu 15.9.2022.

Jarvis, Peter 2005: Towards a philosophy of human learning: an existentialist perspective.

Teoksessa Human Learning. An Holistic Approach. Toimittaneet Peter Jarvis ja Stella

Parker. Lontoo: Routledge, 1–15. https://doi.org/10.4324/9780203463321_chapter_1

Julkunen, Lauri 2014: Poikien pelastaja. Yrjö Karilas nuoriso-ongelman muotoilijana ja

ratkaisijana 1920- ja 1930-luvulla. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Jyväskylän

yliopisto.

Kaarninen, Mervi 1995: Nykyajan tytöt. Koulutus, luokka ja sukupuoli 1920- ja 1930-luvun

Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Katajala-Peltomaa, Sari – Vuolanto, Ville 2009: Lapsi ja uskonto. Kaksi näkökulmaa sosiali-

saatioon myöhäisantiikissa ja sydänkeskiajalla. Kasvatus & Aika (3) 3, 9–26.

Kemppainen, Jaana 2001: Kotikasvatus kolmessa sukupolvessa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Kivistö, Jorma – Laakkonen, Simo 2001: Kaatopaikan Helmi. Lasten ympäristöhistoriaa.

Teoksessa Elämän muotoja. Kertomuksia yksilöstä ja yhteiskunnasta. Toimittaneet Matti

Hannikainen ja Mikko Salasuo. Helsinki: Koala-Kustannus, 21–43.

Knuuttila, Seppo 1989: Leikki lapsuuden luonnehtijana. Teoksessa Betoni kukkii. Toimitta-

nut Jyrki Pöysä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 19–31.

Korkiakangas, Pirjo 1996: Muistoista rakentuva lapsuus: Agraarinen perintö lapsuuden työn-

teon ja leikkien muistelussa. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.

Korkiamäki, Riikka 2013: Kaveria ei jätetä! Sosiaalinen pääoma nuorten vertaissuhteissa. Tam-

pere: Tampereen yliopisto.

Korkiasaari, Jouni 1986: Muutto lapsen ongelmatilanteena. Siirtolaisuus, (13) 3, 13–18.

Kortteinen, Matti 1982: Lähiö. Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Helsinki: Otava.

https://doi.org/10.31885/9789515150073

Koski, Leena 2011: Sivistystyön ihmiskäsitys: villi-ihmisestä aikuiseksi yksilöksi. Teoksessa

Valistus ja koulunpenkki. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta 1960 -luvulle. Toimit-

taneet Anja Heikkinen ja Pirkko Leino-Kaukiainen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden

Seura, 159–183.

Kyttä, Marketta 2003: Children in outdoor contexts. Aordances and independent mobility

in the assessment of environmental child friendliness. Espoo: Teknillinen korkeakoulu.

Laitala, Marjo – Puuronen, Vesa 2016: Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut

kokemukset. Tampere: Vastapaino.

Latvala, Pauliina 2005: Katse menneisyyteen. Folkloristinen tutkimus suvun muistitiedosta.

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Latvala, Pauliina – Laurén, Kirsi 2013: The sensitive interpretation of emotions: methodo-

logical perspectives on studying meanings in oral history text. Teoksessa Approaching

methodology. 2. uudistettu painos. Toimittaneet Frog, Pauliina Latvala ja H. F. Leslie.

Helsinki: Academia scientiarum Fennica, 249–266.

Laurén, Kirsi – Malinen, Antti 2021: Shame and Silences. Children’s Emotional Experiences

https://doi.org/10.21435/ht.288

216  

of Insecurity and Violence in Postwar Finnish Families. Social History, 46 (2), 193–220.

https://doi.org/10.1080/03071022.2021.1892314

Leikola, Matti 1995: Romantiikan ja realismin metsämaisemat. Kauniiden metsämaisemien

kehityshistoriaa. Folia Forestalia – Metsätieteen aikakauskirja, 2 (3), 233–248.

https://doi.org/10.14214/ma.6666

Leino, Mia – Viitanen, Kirsi 2003: Aikuiseksi kasvaminen suomalaisessa maalaisperhees-

sä 1940–1950-luvuilla. Teoksessa Nuoruuden vuosisata. Suomalaisen nuorison historia.

Toimittaneet Sinikka Aapola ja Mervi Kaarninen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden

Seura, 187–198.

Leinonen, Riitta-Marja 2013: Palvelijasta terapeutiksi. Ihmisen ja hevosen suhteen muuttuvat

kulttuuriset mallit Suomessa. Oulu: Oulun yliopisto.

Lenz Taguchi, Hillevi 2011: Investigating Learning, Participation and Becoming in Early

Childhood Practices with a Relational Materialist Approach. Global Studies of Child-

hood, (1) 1, 36–50. https://doi.org/10.2304/gsch.2011.1.1.36

Malinen, Antti 2019a: Kaverit, koirat ja joenmutkat. Lasten emotionaaliset turvapaikat

1940–50-lukujen Suomessa. Journal of Early Childhood Education Research, 8, 332–361.

https://journal./jecer/article/view/114119. Viitattu 15.9.2022.

Malinen, Antti 2019b: Järkkyvä arki. Aikuisten psyykkinen oireilu lapsuuden tunnemuis-

toissa toisen maailmansodan jälkeen. Teoksessa Hulluus ja kulttuurinen mielenterveys-

tutkimus. Toimittaneet Saara Jäntti, Kirsi Heimonen, Sari Kuuva ja Annastiina Mäkilä.

Jyväskylä: Nykykulttuurin julkaisusarja, 183–205.

Malinen, Antti 2020a: Ystävien ja seikkailujen kylä. Teoksessa Arrakosken elävä historia. Arra-

kosken kyläyhdistys, 178–204.

Malinen, Antti 2020b: Yli 130 vuotta kylän keskuksena. Teoksessa Arrakosken elävä historia.

Arrakosken kyläyhdistys, 206–231.

Malinen, Antti 2021: ”Eleven Old Boys Crying Out for Revenge”. Emotional Dynamics in the

Care-Leavers’ Eorts of Seeking Justice, Case Palhoniemi Reform School 1945–1946.

No Foundations. An Interdisciplinary Journal of Law and Justice 18, 40–71.

https://urn./URN:NBN::tuni-202105034270. Viitattu 15.9.2022.

Malinen, Antti – Tamminen, Tuomo 2017: Jälleenrakentajien lapset: Sotienjälkeinen Suomi

lapsen silmin. Helsinki: Gaudeamus.

Malinen, Antti – Tamminen, Tuomo 2022: Leikitäänkö? Lasten kaverisuhteet 1900-luvun

Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.

Malinen, Antti – Vahtikari, Tanja 2021: Feeling the nation through exploring the city: urban

pedagogy and children’s lived experiences in postwar Helsinki. Teoksessa Lived Nation

as History of Experiences and Emotions in Finland, 1800–2000. Toimittaneet Ville Kivimä-

ki, Sami Suodenjoki ja Tanja Vahtikari. Lontoo: Routledge, 319–346.

https://doi.org/10.1007/978-3-030-69882-9_13

Markkola, Pirjo 2003: Moninainen maalaisnuoriso. Teoksessa Nuoruuden vuosisata. Suo-

malaisen nuorison historia. Toimittaneet Sinikka Aapola ja Mervi Kaarninen. Helsinki:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 129–160.

Nevala-Nurmi, Seija-Leena 2012: Perhe maanpuolustajana. Sukupuoli ja sukupolvi Lotta

Svärd- ja suojeluskuntajärjestöissä 1918–1944. Tampere: Tampere University Press.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     217

Ojakangas, Mika 1997: Lapsuus ja auktoriteetti. Pedagogisen vallan historia Snellmanista

Koskenniemeen. Helsinki: Tutkijaliitto.

Paju, Elina 2013: Lasten arjen ainekset. Etnogranen tutkimus materiaalisuudesta, ruumiillisuu-

desta ja toimijuudesta päiväkodissa. Helsinki: Tutkijaliitto.

Rautio, Pauliina 2013: Children who carry stones in their pockets: On autotelic material

practices in everyday life. Children’s Geographies, 11 (4), 394–408.

Pekkarinen, Elina 2010: Stadilaispojat, rikokset ja lastensuojelu. Viisi tapausta kuudelta vuosi-

kymmeneltä. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto.

Pulma, Panu 1987: Kerjuutuvasta perhekuntoutukseen. Teoksessa Suomen lastensuojelun

historia. Toimittaneet Panu Pulma ja Oiva Turpeinen. Helsinki: Lastensuojelun keskus-

liitto, 7–266.

Renvall, Pentti 1965: Nykyajan historiantutkimus. Helsinki: WSOY.

Ritala-Koskinen, Aino 2018: Avohuollon asiakaslasten asumisliikkuvuus. Teoksessa Monen

kodin lapset – monipaikkainen asuminen ja sosiaalityö. Toimittaneet Hannele Forsberg ja

Aino Ritala-Koskinen. Helsinki: Gaudeamus, 77–102.

Rogo, Barbara – Callanan, Maureen – Gutiérrez, Kris D. – Erickson, Frederick 2016: The

Organization of Informal Learning. Review of Research in Education, 40, March, 356–

401. https://doi.org/10.3102/0091732X16680994

Rogo, Barbara 2003: The cultural nature of human development. New York: Oxford Univer-

sity Press.

Ruoppila, Veikko 1954: Kansa lastensa kasvattajana. Helsinki: WSOY.

Salasuo, Mikko – Ojajärvi, Anni 2014: Melkein sata vuotta poikien liikkumista. Elämäntapa

ja fyysinen aktiivisuus neljän sukupolven lapsuudessa ja nuoruudessa. Kasvatus & Aika

(8) 1, 92–112.

Salasuo, Mikko – Suurpää, Leena 2014: Ystävyys ja ryhmä kahden sukupolven kerrotussa

elämässä. Teoksessa Nuoruuden sukupolvet. Monitieteisiä näkökulmia nuoruuteen eilen ja

tänään. Toimittaneet Kaisa Vehkalahti ja Leena Suurpää. Nuorisotutkimusseuran julkai-

suja 152. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 112–149.

Salmi-Niklander, Kirsti 2004: Itsekasvatusta ja kapinaa. Tutkimus Karkkilan työläisnuorten

kirjoittavasta keskusteluyhteisöstä 1910- ja 1920-luvuilla. Helsinki: Suomalaisen Kirjalli-

suuden Seura. https://doi.org/10.30666/elore.78444

Savolainen, Ulla – Lukin, Karina – Heimo, Anne 2020: Omaehtoisen muistamisen mate-

riaalisuus ja monimediaisuus. Muistitietotutkimus ja uusmaterialismi. Elore, (27) 1,

60–84. https://doi.org/10.30666/elore.89039

Selin, Sinikka 2018: Mikä sinusta tulee isona? Koulutus- ja ammattisuunnitelmat 1950–60-

luvun Helsingissä. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura.

Sivonen, Kirsti 2004: Itsekasvatus suomalaisena käsitteenä ja käytäntönä. Joensuu: Joensuun

yliopisto.

Spencer, Christopher – Blades, Mark 2005: Introduction. Teoksessa Children and their

Environments. Learning, Using and Designing Spaces. Toimittaneet Christopher Spencer

ja Mark Blades. Cambridge: Cambridge University Press, 1–9.

https://doi.org/10.1017/CBO9780511521232.001

Taavetti, Riikka 2014: ”Seksi oli rakkauden hinta” – seksuaalisuus eilisen nuoruudessa.

Teoksessa Nuoruuden sukupolvet. Monitieteisiä näkökulmia nuoruuteen eilen ja tänään.

https://doi.org/10.21435/ht.288

218  

Toimittaneet Kaisa Vehkalahti ja Leena Suurpää. Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 152.

Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 88–110.

Tuomaala, Saara 2004: Työtätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi. Helsinki: Suomalaisen

Kirjallisuuden Seura.

Tuomaala, Saara 2011: Pulpeteista pihoille, metsiin ja kaduille. Teoksessa Valistus ja koulun-

penkki. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta 1960-luvulle. Toimittaneet Anja Heik-

kinen ja Pirkko Leino-Kaukiainen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 352–369.

Tähtinen, Juhani 1992: Miten kasvattaa pikkulapsia – Kasvatusmoraliteetin ja -suuntausten

lähtökohtien muutoksia Suomessa 1850–1989 suomenkielisten kasvatus- ja hoito-oppaiden

sekä aikakauslehdistön ilmaisemana. Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta jul-

kaisusarja A:157. Turku: Turun yliopisto.

Tähtinen, Juhani 2011: Moraali ja terveys kansalais- ja koulukasvatuksen polttopisteessä.

Teoksessa Valistus ja koulunpenkki. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta 1960 -

luvulle. Toimittaneet Anja Heikkinen ja Pirkko Leino-Kaukiainen. Helsinki: Suomalaisen

Kirjallisuuden Seura, 184–216.

Vallgårda, Karen – Alexander, Kristine – Olsen, Stephanie 2015: Emotions and the Global

Politics of Childhood. Teoksessa Childhood, Youth and Emotions in Modern History.

National, Colonial and Global Perspectives. Toimittanut Stephanie Olsen. Basingstoke:

Palgrave Macmillan, 23–34. https://doi.org/10.1057/9781137484840_2

Vehkalahti, Kaisa 2009: Constructing Reformatory Identity: Girl’s Reform School Education

in Finland 1893–1923. Bern: Peter Lang.

Vehkalahti, Kaisa – Suurpää, Leena 2014: Johdanto: Nuoruus, sukupolvet ja oman elämän

kirjoittaminen. Teoksessa Nuoruuden sukupolvet. Monitieteisiä näkökulmia nuoruuteen

eilen ja tänään. Toimittaneet Kaisa Vehkalahti ja Leena Suurpää. Nuorisotutkimusseu-

ran julkaisuja 152. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 5–30.

Virtanen, Leea 1972: Antti pantti pakana. Kouluikäisten nykyperinne. Helsinki: WSOY.

Warinowski, Anu 2012: Maailmalle yhtenä, takaisin toisena? Suomalaisten ekspatriaattiperhei-

den lapset kulttuurisissa siirtymissä. Turku: Siirtolaisuusinstituutti.

Östman, Ann-Catrin 2000: Mjölk och jord. Om kvinnlighet, manlighet och arbete i ett öster-

bottniskt jordbrukssamhälle ca 1870–1940. Turku: Åbo Akademis förlag.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     219

Visuaaliset menetelmät historiatietoisuuden

tutkimuksen välineinä

Helena Ristaniemi

https://orcid.org/0000-0003-0107-2789

Historiatietoisuuden tutkimuksen painopiste on pitkään ollut historian-

opetuksen ja koulun tuottaman tiedon tutkimuksessa.

Tässä luvussa

keskityn kuitenkin tarkastelemaan erityisesti kansanomaisen historian

ja historiakulttuurin, perheen ja paikallisten yhteisöjen merkitystä men

neisyyden merkityksellistämisessä.2 Historiatietoisuus on moniulottei-

nen käsite, jonka avulla hahmotamme omaa identiteettiämme men-

neen, nykyisyyden ja tulevaisuuden kulmista. Samalla se toimii yhtei-

söllisellä tasolla arvojen ja ajattelutapojen jatkumoita muokaten ja ylläpi-

täen.

Historiatietoisuutta tutkittaessa on siis keskeistä tarkastella, miten

menneisyys ja historiatieto heijastuvat käsityksiin tulevasta ja miten ne

vaikuttavat yksilön identiteetin muodostamisen prosesseihin ja elämän-

valintoihin.

Tässä luvussa pohdin, miten yleisen ja yksityisen historian, men-

neisyyden maailmojen ja nykyisyyden sekä tulevan risteämäkohtiin on

mahdollista tutkijana päästä näkemään ja miten nämä risteämät vai-

1 Esim. van den Berg 2007; Veijola 2016; Seixas 2012; Zanazanian & Nordgren 2019.

2 Kalela 2000; Lehtola 2022.

3 Rüsen 2004; Ahonen 1998; Veijola 2016; Rantala 2012a.

https://doi.org/10.21435/ht.288

220  

kuttavat nuorten tapoihin hahmottaa ajallisia kerrostumia ja lapsuuden

tapahtumien merkityksiä. Kysyn, miten lähestyä informaalin historia-

tietoisuuden muotoja nuorten kanssa, joiden maailma koetaan usein

hetkessä, tässä ja nyt olevaksi sekä tulevaan suuntaavaksi. Nuorten poh-

dintoja historiatietoisuuden näkökulmasta kuunnellessa, lukiessa ja

katsottaessa on kuitenkin nopeasti nähtävissä, ettei heidän maailmansa

rakennu tyhjän kankaan päälle, vaan sitä viitoittavat kulttuuriset normit

ja mallit, joiden tunnetut ja tunnistamattomat juuret yltävät lapsuuteen

ja kauas paikallisiin menneisyyden maisemiin.4 Luvussa huomio kiin-

nittyykin lapsesta aikuisuuteen kasvamisen prosesseihin ja lapsuus-

muistojen merkitykseen historiatietoisuutta tutkittaessa.

Luvussa on mukana saamelaishistoriallinen näkökulma. Käyttämäni

aineisto koostuu historiatietoisuutta kartoittavista haastatteluista, jotka

olen toteuttanut Suomen saamelaisten kotiseutualueella asuneiden tyt-

töjen kanssa väitöstutkimustani varten Northern Rural Youth in Flux

(2018–2022) -hankkeessa.

Saamelaiskontekstissa historiatietoisuuden

rakentumisia on lähes välttämätöntä tarkastella koulun tarjoaman histo-

rian opetuksen ulkopuolelta, sillä saamelaisten historia niin opetuksessa

kuin oppikirjojenkin sivuilla on hajanaista ja usein lähes olematonta

eivätkä opetuksen sisällöt välttämättä pysty vastaamaan saamelaisalueen

menneisyyttä koskeviin kysymyksiin.6 Saamelaisten historiaa heidän

omista lähtökohdistaan on tuotettu enenevissä määrin 1960-luvun

alkuperäiskansapoliittisen heräämisen seurauksena, sillä sen myötä

myös saamelaiset alkoivat vaatia oikeuksiaan entistä enemmän.7 Saa-

mentutkija Veli-Pekka Lehtola onkin korostanut, kuinka saamelaisten

omat historiat tulisi tehdä aiempaa näkyvämmiksi myös akateemisessa

tutkimuksessa.8

Luvussa laajennan historiatietoisuuden käsitteen mahdollisuuksia

korostamalla koulun historialähteiden ulkopuolelle jäävien kenttien

4 Ks. myös Gaini 2018.

5 Tutkimushankkeen on rahoittanut Oulun yliopiston Eudaimonia-instituutti. Hankkeen vastuullisena

johtajana on toiminut Kaisa Vehkalahti.

6 Rahko-Ravantti 2016, 76–77.

7 Lehtola 2015, 114–120.

8 Lehtola 2022.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     221

merkitystä alaikäisten lasten historiatietoisuuden rakentumisessa. Il-

miön tarkastelussa hyödynnän monimetodisia visuaalisia keinoja

. Teo-

reettisesti luku sijoittuu niin kutsuttujen uusien historioiden kentälle,

jossa menneisyyden kysymyksiin pääsevät kertomaan näkemyksensä

virallisten dokumenttien ja hallinnollisten tahojen ulkopuolelle jääneet

henkilöt ja ryhmät, esimerkiksi naiset ja vähemmistöt.10

Avaan tapausesimerkkien kautta historiatietoisuuden tutkimisen

mahdollisuuksia. Tarkastelen lapsuuskokemuksia, siirtymiä lapsuudesta

aikuisuuteen ja näiden muistojen ja kokemusten linkittymistä laajem-

piin historiallisiin tapahtumakulkuihin. Historiatietoisuuden teoreetti-

nen asetelma yhdistyy lapsuuden ja nuorisotutkimuksen monitieteiseen

tutkimustapaan.11 Luku jakautuu neljään osioon, joista ensimmäisessä

syvennyn historiatietoisuuden teoreettiseen taustaan ja sen tulkinnan

erilaisiin muotoihin. Toisessa osiossa esittelen käyttämäni aineiston.

Kolmannessa ja neljännessä osiossa keskityn kahden tapausesimerkin

kautta historiatietoisuuden hahmottelemiseen visuaalisia aineistoja

hyödyntäen. Kolmannessa osiossa hyödynnetään nuorten nykyhetkessä

ottamia valokuvia historiatietoisuuden tutkimisessa. Neljännessä osios-

sa esittelen elämänjanametodin hyödyntämisen mahdollisuuksia histo-

riatietoisuustutkimuksessa. Tapausesimerkit rakentuvat nykyhetken ja

menneisyyden vuoropuheluna, ja niissä katsotaan lapsuudesta kohti

tulevaa.

Historiatietoisuuden tutkimusperinteestä

Historiatietoisuuden teoretisointi sen nykyisessä muodossaan on lähtöi-

sin 1970-luvulta kriittisesti yhteiskuntaa ja sen kehitystä tarkastelevasta

Frankfurtin koulukunnan sosiologisesta traditiosta, jossa historiatietoi-

suus nähtiin potentiaalisena tulevaisuutta muokkaavana voimavarana.

9 Rose 2016; Thomson & Holland 2002; Clark-Ibanez 2007.

10 Esim. Vainio-Korhonen 2017, 32.

11 Rutanen & Vehkalahti 2019, 9; ks. myös Vehkalahti tässä teoksessa.

12 Rantala & Ahonen 2015, 50.

https://doi.org/10.21435/ht.288

222  

Historiatietoisuuden käsitteelle on esitetty monia tulkintoja. Niille yh-

teistä on historiatietoisuuden näkeminen yksilön ja yhteisön menneen,

nykyisen ja tulevan välillä liikkuvana ajallisena orientaationa, joka kiin-

nittää yksilöt osaksi yhteisöjä ja ohjaa kollektiivisen muistin siirtymiä

ja ajallisuuden ymmärrystä. Useissa tulkinnoissa historiatietoisuuden

nähdään rakentuvan historiakulttuurissa, joka muodostuu instituutioi-

den, tutkimusten ja koulun tuoman historiallisen tiedon sekä arkisen

perheen ja yhteisön kertomaperinteen, elokuvien, television, pelien ja

kirjallisuuden kautta. Ominaiseksi historiatietoisuudelle on mielletty

myös sen siirtyminen narratiivien muodossa ja niiden kautta.13

Jörn Rüsen on yksi keskeisimmistä historiatietoisuuden käsitteen

kehittäjistä. Hän käsittää historiatietoisuuden menneen, nykyisen ja tu-

levan hahmottamisen kyvyksi, joka on olemassa kaikilla mutta toimii eri

ihmisillä eriasteisena. Rüsen on jakanut historiatietoisuuden neljään eri

tyyppiin: traditionaaliseen, analogiseen, kriittiseen ja geneettiseen his-

toriatietoisuuteen. Tyypit eroavat siinä, miten pitkälle viety ja kriittinen

yksilön kyky ajatella historiatietoisuuden kautta on.

Vaikka nuorten

on nähty suhtautuvan kriittisesti menneisyyteen ja sen merkityksiin,

erityisesti lapsia ja nuoria ajatellen tällainen luokittelu ei välttämättä ole

hedelmällinen, sillä historiatietoisuus on alati muuttuvaa eivätkä lasten

ja aikuisten historiatietoisuus ole välttämättä verrattavissa toisiinsa.16

Kuten moni muukaan tutkija, en lähesty tässä luvussa historiatietoi-

suutta arvottavien tasojen kautta. Tutkimustani on inspiroinut enem-

män Rüsenin toinen ryhmittelytapa, jossa hän jakaa historiatietoisuu-

den ulottuvuudet ulkoiseen ja sisäiseen historiatietoisuuteen. Ulkoinen

ulottuvuus korostaa ihmisen toimintaa ja ajallisuutta arjessa, sisäinen

puolestaan keskittyy kysymyksiin yksilön historiallisen identiteetin ra-

kentumisiin sidotuista vaikuttimista. Tällöin historiatietoisuuden kautta

voi tarkastella yhteisön ja yksilön välisiä, ajallisissa kerrostumissa synty-

neitä suhteita ja niiden vaikutuksia yksilö- ja yhteisötasolla.17 Tutkimuk-

13 Rüsen 2004; Rantala 2012a, 12–14, 24; Green 2019; Clark & Peck 2019.

14 Rüsen 2004.

15 Löfstöm & Myyry 2017, 70–72.

16 Rantala 2012a, 27.

17 Rüsen 2004, 68.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     223

sen kohteeksi muodostuvat tällöin esimerkiksi tulevaisuusorientaation

muotoutuminen osana historiallista jatkumoa sekä yksilön identiteetin

rakentumisen mahdollisuudet suhteessa yhteisöön. Anna Clark ja Clara

L. Peck kutsuvat näitä historiatietoisuuden tulkintoja kysymyksiksi men-

neisyyden läsnäolosta, mikä avaa kiinnostavia näkymiä historiatietoisuu-

den tutkimukseen.18

1990-luvulla kansallisten historioiden läsnäoloa ihmisten elämässä

tutkittiin laajalti esimerkiksi Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Kanadassa.

Tämän kansainvälisen tutkimusinnostuksen osana syntyi Sirkka Ahosen

teos Historiaton sukupolvi? Historian vastaanotto ja historiallisen identitee-

tin rakentuminen 1990-luvun nuorison keskuudessa (1998), jota voidaan

suomalaisittain pitää uraauurtavana tutkimuksena nuorten historiatietoi-

suuden tutkimuksessa. Ahonen tutki 1980-luvulla syntyneiden nuorten

historiatietoisuuden, sukupolvittaisten avainkokemusten ja historiallisen

identiteetin suhteita. Hän toteaa historiallisten keskustelujen olevan ha-

janaisia sukupolvien välillä mutta informaalin historiakulttuurin olevan

merkittävimmässä asemassa kollektiivisen muistin ylläpitämisessä ja

muokkaamisessa. Nuorten keskuudessa historiallisina kiinnostuksen-

kohteina painottuivat poliittinen- ja sotahistoria.

Omalle ajalleen tyypil-

lisesti Ahosen tutkimus keskittyy suurten kertomusten ja kansallisiden-

titeetin rakentumisen suhteisiin Suomessa ja muissa Euroopan maissa.

Samaan historiatietoisuuden kautta avautuvan kansallisen projektin

tai kansallisen identiteetin tutkimusperinteeseen21 sijoittuu myös Pilvi

Torstin (2012) laajamittainen Suomalaiset ja historiatietoisuus -hanke,

jossa tarkasteltiin eri-ikäisten suomalaisten käsityksiä historiasta. Tors-

tin mukaan suomalaiset ovat hyvin historiatietoista kansaa ja historiaa

kulutetaan monista lähteistä. Menneisyyden haluttiin nähdä pääsään-

töisesti kulkevan kohti edistystä, ja globalisaation eteneminen näyttäy-

tyi Torstin tutkimuksessa erityisesti nuorempien ikäluokkien kokemus-

maailmaa rakentavana suuntana.22

18 Clark & Peck 2019, 6.

19 Conrad ja muut 2013, 6–7.

20 Ahonen 1998, 14, 170–173.

21 Clark & Peck 2019, 5, 6.

22 Torsti 2012, 10, 14, 242–256.

https://doi.org/10.21435/ht.288

224  

Niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin historiatietoisuuden tut-

kimus on sijoittunut vahvasti didaktiikan, opetussuunnitelmien ja kou-

lun historianopetuksen tuottaman tiedon tutkimukseen,23 mikä on ym-

märrettävää, sillä useiden maiden opetussuunnitelmissa tavoitteena on

kehittää oppilaan historiatietoisuutta.

Opetuksen kontekstissa paino-

tus on siinä, että oppilasta ohjataan ymmärtämään menneisyydestä ny-

kyisyyteen tapahtuneita kehityskulkuja ja tämän kautta tulevaisuuden

valintoihin liittyviä mahdollisuuksia.

Koululaitoksella on ollut kautta

historian merkittävä asema kansallisidentiteetin kehittämisessä,

mikä

vahvistaa kansallisvaltiokeskeisen historiatietoisuuden ja koulun välistä

suhdetta tutkimuksellisena parina.

Uusimmassa tutkimuksessa keskiöön nostetaan usein ylirajaisuuden

ja moninaisuuden teemoja, joiden kautta lokaalejakin ilmiöitä tarkastel-

laan metodologisen nationalismin välttämiseksi.

Sirkka Ahonen ja

Jukka Rantala ovatkin huomauttaneet, että nykyään suuret kertomukset

on haastettu vaihtoehtoisilla vähemmistöjen historiakertomuksilla,

joita synnyttävät aiemmin vaiennetut yhteisöt. Uusiin vaihtoehtoisiin

historiankulkuihin sisältyy nyt tulevaan suuntaava ote. Nämä historiat

jäävät kuitenkin yhä usein virallisten historioiden ulkopuolelle, erityi-

sesti opetuksessa.28 Useat eri alojen tutkijat ovat kritisoineet sitä, mi-

ten ongelmallista on painottaa suuria kertomuksia ja monokulttuurista

ajatusmallia monikulttuurisessa maailmassa. Kysymyksiksi ovat nous-

seet esimerkiksi alkuperäiskansojen asema historiankirjoituksessa sekä

maahanmuuttajien mahdollisuudet päästä osaksi kansakuntia, jos histo-

rianopetus perustuu ainoastaan valtionrakennuksen ja sen synnyttämän

kansallisuuden tuottamiin narratiiveihin. Tätä asetelmaa olisi mahdollis-

ta purkaa historianopetuksessa, sillä historiatietoisuus olisi valjastetta-

vissa ymmärrystä ja historiallista empatiaa lisääväksi työkaluksi.29

23 Esim. van den Berg 2007; Seixas 2012; Veijola 2016; Zanazanian & Nordgren 2019.

24 Veijola 2016.

25 Opetushallitus 2014, 257; Rantala & Ahonen 2015.

26 Rantala 2012a, 25; Nyyssönen 2014.

27 Wimmer & Schiller 2002.

28 Rantala & Ahonen 2015, 54.

29 Esim. Clark & Peck 2019, 10; Grant & Rogers, 2019; McGregor 2018.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     225

Yllä esitellyissä tutkimuksissa vähemmälle huomiolle jää kuitenkin

suurten kertomusten ulkopuolelle jäävien mikrohistorioiden, alueellisen

ja paikallisen, sekä perheiden historioiden olemassaolo ja vaikutukset

yksilöiden orientaatioon, vaikka erityisesti perheen historialla on nähty

olevan merkittävä asema ihmisten suhteessa menneeseen.

Jukka Ran-

tala on tutkinut lasten historiakulttuureja ja avannut historiatietoisuu-

den rakentumista lasten ja perheen näkökulmasta. Rantalan mukaan

lasten historiakäsityksiä kehittävät vanhempien ja isovanhempien muis-

telukertomukset, jotka rakentavat historiatietoisuutta jo ennen koulu-

ikää. Erilaiset sukujen muistoesineet ja niihin liittyvät tarinat tukevat

näitä historiatietoisuutta rakentavia kertomuksia.31 Perheen kertomus-

ten ohella lapsille tärkeitä historiakulttuurin lähteitä ovat populaarikult-

tuurin tuotteet, kuten kirjat ja lastenohjelmat.32 Informaalin historiatie-

toisuuden kysymyksiä on lähestynyt perhehistorian tutkimuksessa Anna

Green, joka vie historiatietoisuuden tutkimusta kohti muistitietotutki-

muksen kenttää tarkastellessaan kerrotun menneisyyden vaikutuksia

perheen näkökulmasta. Näiden historianlähteiden merkityksiä olisi mie-

lekästä tarkastella laajemmin, sillä niiden asema historiatietoisuuden ra-

kentumisessa on vahva.

Samoin Veli-Pekka Lehtola näkee saamelaisten

historiatietoisuuden kiinnittyvän juuri muistiin ja suullisen perinteen

merkityksiin yhteisössä.34

Teoreettisena käsitteenä historiatietoisuus tarjoaa siis mahdollisuu-

den tarkastella menneisyyden, nykyhetken ja tulevan muodostamien

ajallisten kerrostumien vuoropuhelua ja sen kautta rakentuvaa ymmär-

rystä yhteisöistä ja yksilön valinnoista laajemminkin kuin opetuksen ja

viralliseksi miellettyjen lähteiden tuottamassa kontekstissa.

Lasten ja

nuorten kohdalla historiatietoisuus esimerkiksi tuottaa ylisukupolvisia

merkityksenantoja ja arjessa rakentuvia kiinnittymisiä, jotka heijastuvat

tulevaisuudensuunnitelmiin monitahoisesti.36

30 Esim. Conrad ja muut 2013, 67, 146.

31 Esim. Koskinen-Koivisto & Thomas 2018.

32 Rantala 2009, 30–32; Rantala 2012a, 35, 54–57; myös Torsti 2012, 49.

33 Green 2019.

34 Lehtola 2022.

35 Clark & Peck 2019.

36 Vehkalahti & Ristaniemi 2022.

https://doi.org/10.21435/ht.288

226  

Yksityisen ja julkisen historian rajat ovat toisinaan häilyviä ja heijas-

televat meitä ympäröiviä kulttuurisia ja fyysisiä yhteisöjä.

Historia-

tietoisuuden tutkimus voi tarkoittaa perinteisempää suurten kertomus-

ten, formaalien instituutioiden ja koulun historianopetuksen tuottamien

käsitysten tutkimusta, mutta katse voidaan kääntää myös mikrohisto-

rioihin, joissa vähemmistöt ja muut marginaaleihin jääneet ryhmät

tulevat kuulluksi. Omassa tutkimuksessani, jota käytän tämän luvun

esimerkeissä, tarkastelen historiatietoisuuden paikallisia ja transnatio-

naaleja yhteisöihin ja perheisiin sidottuja siirtymiä. Historiatietoisuuden

tutkimuksen kentällä se on siis yksi sellaisista tutkimuksista, jotka tar-

kastelevat historiatietoisuutta formaalien historian muotojen tuottaman

historiatietoisuuden ulkopuolelta. Näin historiatietoisuutta voidaan tar-

kastella paikantuneina prosesseina perheen ja yhteisön näkökulmista,

jolloin mennyt rakentaa käsitystä lokaalin ja globaalin, yksityisen ja jul-

kisen suhteista sisältä päin tarkasteltuna, ei hallinnollisten ja institutio-

naalisten rakenteiden ohjailemana.

Tieteenlososesti narratiiviseen kompetenssiin perustava historia-

tietoisuus sijoittuu sosiaalisen konstruktionismin paradigman alle, mikä

teoreettisena viitekehyksenä ohjaa tiedontuotannollista valintaa.38 Toi-

saalta 2000-luvulta historiantutkimuksen kentällä on ollut nähtävissä

erilaisista tieteenlososista lähtökohdista ponnistavia, materiaaliset

maailmat huomioivia tutkimussuuntia, jotka avaavat uusia lähestymis-

kulmia aiemmin käytetyille käsitteille ja tutkimuskohteille.

Viime

vuosina nämä trendit ovat virranneet myös lapsuuden historian sekä

kasvatuksen ja koulutuksen historian piiriin, jossa on otettu askeleita

kohti materiaalisen maailman näkemistä tiedontuotannollisena mahdol-

listajana tai historiatietoisuuden muovaajana.

Tämä käänne puolestaan

avaa haastattelututkimukselle uusia metodologisia suuntaviivoja mutta

myös tarvetta onto-epistemologiselle uudelleenmäärittelylle.

Omassa

lähestymistavassani materiaalisuus on Karen Baradin ajattelua mukail-

37 Conrad ja muut 2013, 79–80.

38 Rüsen 2004, 69; Ahonen 1998, 25.

39 Schouwenburg 2015; Koivunen & Syrjämaa 2016; Handley, McWilliam & Noakes 2018.

40 Esim. Grant & Rogers 2019; Rasmussen 2019; Malinen 2019.

41 Esim. McCulloch 2011, 80; Männistö-Funk 2016; Savolainen, Lukin & Heimo 2020.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     227

len läsnä kuvista, piirroksista ja kirjoituksista koostuvassa aineistossa,

samoin kuin materiaalisessa maailmassa, jossa elämme ja jossa tutki-

mus on toteutettu.42

Aineisto ja metodit

Luvussani kuvaan kahden esimerkkitapauksen avulla, miten historiatie-

toisuutta on mahdollista lukea esiin monimetodisesti tuotetusta aineis-

tosta. Tutkimusmetodina haastattelututkimus on yksi perinteisimmistä

tavoista hankkia tietoa tutkittavien elämästä.

Vaikka haastattelututki-

mus pyrkiikin tuottamaan tietoa tutkittavien itsensä kertomana,44 sitä

kohtaan on esitetty kritiikkiä, sillä haastattelujen on nähty olevan lähtö-

kohtaisesti aikuiseen akateemiseen malliin istuva tapa kerätä tutkimus-

aineistoa.

Perinteinen haastattelututkimus sisältää esimerkiksi valta-

asetelmia, joiden heijastumia on hyvä pohtia. Haastattelututkimusten

rinnalla onkin monilla tieteenaloilla alettu käyttää erilaisia monimetodi-

sia tutkimuksen malleja, esimerkiksi taidelähtöisiä metodeja ja osallista-

vaa tutkimusta, jotka ovat nostaneet suosiotaan myös lasten ja nuorten

kanssa työskenneltäessä.

Näiden vaihtoehtoisten ja perinteisiä haas-

tattelumetodia tukevien keinojen on nähty madaltavan tutkijan ja tutkit-

tavan välistä kuilua ja mahdollistavan lapsille ja nuorille tilan toimia

itselleen tutummiksi koetuilla tavoilla. Kyse ei ole haastattelumetodin

täydellisestä hylkäämisestä, sillä puolistrukturoidun ja syvähaastattelun

perusideaan kuuluu tilan tarjoaminen haastateltavan omille näkemyk-

sille ja puheenaiheille.47

42 Barad 2007; myös Schouwenburg 2015; Coole & Frost 2010.

43 Haastattelututkimusten teosta on kirjoitettu runsas määrä erilaisia metodioppaita, jotka syventyvät

tarkemmin erilaisten haastattelutapojen, tekniikoiden ja analyysien sisältöön, joten en tässä luvussa

keskity enempää haastattelumetodeihin Ks. esim. Hyvärinen ja muut 2017; Nikander, Hyvärinen &

Ruusuvuori 2010; Hirsjärvi & Hurme 2008.

44 Honkatukia 2018, 150.

45 Edell 2015, 56–57.

46 Esim. Rose 2016, 316; Huuki 2019; Rink 2016.

47 Hyvärinen ja muut 2017.

https://doi.org/10.21435/ht.288

228  

Tämän luvun aineisto-otteet kuuluvat vuosina 2019 ja 2020 kerää-

määni pitkittäistutkimukselliseen aineistokokonaisuuteen. Aineisto on

tuotettu yhteensä kahdentoista, iältään 14–17-vuotiaan saamelaisen ja

ei-saamelaisen tytön kanssa, jotka asuivat Suomen saamelaisalueella

tutkimuksen alkamishetkellä. Jokaista haastateltavaa on haastateltu kol-

mesti puolitoista vuotta kestäneen tutkimusjakson aikana. Haastattelut

noudattelevat puolistrukturoidun teemahaastattelun mukaista mallia:

apuna on käytetty löyhää kysymysrunkoa, jonka ohella tilaa on jätetty

myös haastateltavien itsensä esiin nostamille aihealueille.

Haastattelu-

jen yhteydessä aineistoa kerättiin valokuvina ja elämänjanapiirroksina.

Aineistonkeruu toteutui yksilö-, pari- ja ryhmähaastatteluina nuorten

toiveiden mukaisesti. Tämä monimuotoinen haastattelumalli antoi nuo

rille mahdollisuuden valita itselleen miellyttävimmän muodon puhua

elämästään. Suurin osa haastatelluista nuorista osallistui tutkimuksen

eri vaiheissa sekä yksilö- että ryhmähaastatteluihin.

Aineisto käsittää kokonaisuudessaan 32 haastattelua49, 68 valokuvaa

ja 11 elämänjanatyötä. Valokuviin perustuvat haastattelut (engl. photo

elicitation) mahdollistavat näkymiä epäkonventionaalisiin ja vaikeasti sa-

nallistettavissa oleviin ilmiöihin, joita tutkijan olisi ehkä muuten vaikea

lähestyä. Kuvan sisältämiä ajallisuuksia voi tarkastella metodologisista

lähtökohdista myös valtapositioita purkaen, kun kuvien ottamisen, valit-

semisen ja esittämisen prosessi on nuoren käsissä.

Elämänjanametodi

(engl. life line) puolestaan avaa reittejä nuorten elämän tarkasteluun ajal-

lisina jatkumoina tärkeäksi koettujen menneisyyden hetkien ja tulevai-

suuden odotusten kautta.51

Valokuviin keskittyvän osion aineistoesimerkki on ote viiden tytön

ryhmässä toteutetusta haastattelusta. Tässä haastattelussa tytöillä oli

mukana yhteensä 38 valokuvaa. Elämänjanaa käsittelevä haastattelu on

toteutettu kahden tytön parihaastatteluna: molemmat piirsivät haastat-

telujen ohessa omat elämänjanansa, joita kävimme läpi yhdessä. Valo-

48 Hyvärinen ja muut 2017, 17–18.

49 Yhteensä 631 sivua litteroitua tekstiä fonttikoolla 12, riviväli 1,5, fonttina Times New Roman.

50 Clark-Ibanez 2007.

51 Thomson & Holland 2002, 339, 340; Jokinen & Pirskanen 2015, 52.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     229

kuvien ja elämänjanojen avulla nuoret palasivat lapsuudenkokemuk-

siinsa, joita pohtiessaan he tarkastelivat menneisyyden ilmiöitä myös

laajemmin kuin omaan elämäänsä sidottuina. Kyseiset haastattelut vali-

koituivat tutkimusesimerkeiksi, sillä ne sisältävät useita kohtia, joissa

haastattelua ohjaa paikallisuuden ja tuttuuden värittämä ympäristö ja

joissa haastateltavat toimivat tiedonhaltijoina. Itse sijoituin yhtä aikaa

ulkopuolisen tutkijan ja kuulijan rooliin.

Kumpikaan esimerkkinä käytetty haastattelu ei ole ensimmäinen

näiden tyttöjen kanssa, emmekä siten olleet enää täysin vieraita toisil-

lemme haastattelujen hetkellä. Se vaikutti epäilemättä ryhmien dyna-

miikkaan, ja tuttuus näkyy haastattelijan kysymyksiin kohdistetuissa

vastauksissa. Siinä missä ensimmäisiä haastatteluja sävyttivät vierauden

tuoma osittainen jäykkyys ja epävarmuus, myöhemmät kohtaamiset oli-

vat ilmapiiriltään rennompia ja avoimempia. Tämä tutuksi tuleminen

on aikaa vievä prosessi, jossa aiemmin etäiseksi nähty tutkijanpositio

haastettiin monin tavoin.

Ensimmäisillä tapaamiskerroilla monet

haastateltavat olivat avoimen kiinnostuneita taustastani ja keskustelim-

me tyttöjen kanssa useaan otteeseen työnkuvastani sekä tavallisista ar-

jen kysymyksistä. Myöhemmissä haastatteluissa, kun olimme jo osin

tuttuja toisillemme, esimerkiksi kysymykset ”miks sua kiinnostaa” ja

”kiinnostaako tää sua oikeesti” vaihtuivat menneisyyden monikerrok-

sisten merkitysten pohdintoihin ja näkyväksi tekemiseen luottavaisessa

ilmapiirissä. Kokemuksen pohjalta kannustankin kaikkia mahdollisuuk-

sien mukaan toteuttamaan enemmän kuin yhden tapaamisen mittaisia

haastattelututkimusjaksoja. Tällöin tuttuuden tuoma varmuus ja tutki-

jan kiinnostus aiheeseen voivat olla nuorelle jo valmiiksi tiedossa olevia

asioita eikä aikaa mene ihmettelyyn tai nuoren pohdintaan siitä, mitä

heidän oletetaan sanovan.53

52 Hirsjärvi & Hurme 2008, 131.

53 Vrt. Oljemark 2011, 57.

https://doi.org/10.21435/ht.288

230  

Katse kuvaan. Tapausesimerkkinä valokuvaan kerrostuneet

kulttuuriset sillat

Tässä luvussa esittelen haastatteluesimerkin kautta valokuvan läsnäolon

tuottamia kollektiivisen muistamisen ja kerronnan mahdollisuuksia.

Haastatteluajankohdasta sopiessani pyysin tyttöjä tuomaan mukanaan

kolmesta viiteen valokuvaa, jotka esittivät heille tärkeitä asioita, ihmisiä

tai paikkoja.55 Kuvia kuitenkin kertyi reilusti enemmän, mikä oli vain

positiivista ja kertoi ehkä nuorten suhtautumisesta mahdollisuuteen esi-

tellä itselleen tärkeitä aiheita kuvien avulla. Esitellyt valokuvat oli otettu

lähinnä muutaman viimeisen vuoden aikana – kukaan tytöistä ei siis

tuonut mukanaan varsinaisia ”vanhoja kuvia” vaikkapa omasta lapsuu-

destaan tai ajalta ennen syntymäänsä. Kuitenkin kuvien kautta palattiin

myös pohtimaan lapsuutta ja aikuiseksi kasvamista.

Kuvat jakautuivat perhettä, ystäviä, harrastuksia, luontoa ja eläimiä

esittäviin kuviin. Monet kuvista olivat tyttöjen kertomusten mukaan var-

sin arkisia: ne oli otettu paikallisessa luonnossa, poroaidoilla ja talvisilla

tuntureilla, jotka ovat haastattelemilleni tytöille merkityksellisiä arjen

ympäristöjä. Osa kuvista oli kuvakaappauksia sosiaaliseen mediaan tai

muualle internettiin jaetuista kuvista, osa lähtöisin perhealbumeista,

lomamatkoilta tai sukujuhlista. Anonymiteetin säilyttämisen vuoksi en

tässä luvussa esittele kuvia, vaikka se epäilemättä konkretisoisi hedel-

mällisesti visualisoidun menneen, nykyisen ja tulevan välisiä siltoja.56

Sen sijaan ajattelen, että kuvat ja nuorten fyysinen läsnäolo haastattelu-

tilanteessa mahdollistavat ajallisia virtauksia ja paikallisten verkostojen

tarkastelun.57 Kuvat, joko nuorten ottamat tai perhealbumeista poimitut,

toimivat ikkunoina nuoren maailmaan ja avaavat näkymiä, jotka nuori

itse kokee tärkeiksi. Kuvia katsottaessa ja analysoitaessa niiden merkitys

ei siis pysähdy ainoastaan siihen mitä ne esittävät, vaan kuvilla on usein

54 Clark-Ibanez 2007; Lehtola 2022, 14.

55 Rose 2016, 314.

56 Rutanen & Vehkalahti 2019, 19.

57 Barad 2007, 180, 315–317.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     231

kerrostuneita merkityksiä, jotka avautuvat kerrottujen yksityiskohtien ja

tutkijan katseen kautta.58

Valokuvahaastatteluissa kuva itsessään kertoo katsojalle tarinan, mut-

ta kuvien hyödyntämistä osana haastattelua on perusteltu myös sillä,

että ne tarjoavat tutkijalle näkymiä paikkoihin, joihin hän ei muuten

pääsisi. Lisäksi ne tekevät arkiset ja itsestään selviksi koetut asiat näky-

viksi ja johtavat emotionaalisten ja aektiivisten kokemusten äärelle.59

Toisaalta historiatietoisuuden näkökulmasta ne palauttavat katsojan

kollektiivisen muistin tuottamisen keskelle, sillä kuvat näyttävät sen,

mitä kuvan ottohetkellä on koettu tärkeäksi muistaa.

Valokuvaami-

sen kulttuuri on epäilemättä muuttunut viime vuosikymmenten aikana

kännykkäkameroiden yleistyttyä ja muututtua arkisiksi esineiksi, sillä

ne mahdollistavat merkityksellisten hetkien nopean ja vaivattoman tal-

lentamisen ilman erityisiä ennakkovalmisteluja. Samalla uskon, että

muutoksen luoma kuvien virta tekee entistä näkyvämmäksi visuaalisen

kulttuurin merkityksellisyyden: haluamme tallentaa hetkiä, joihin voim-

me myöhemmissä vaiheissa palata kuvien avulla.

Valokuvien analyysiin on olemassa lukuisia erilaisia lähestymistapo-

ja.

Lähestyn valokuvaa historiantutkimuksessa käytetyn ”kontekstuali-

soivan kuvatutkimuksen” näkökulmasta, jolloin valokuvaa tarkastellaan

suhteessa sen aikaan, kulttuuriin ja sosiaalisiin rakenteisiin. Samalla on

mahdollista purkaa niitä valtaan ja kulttuuriin liittyviä rakenteita, jotka

kuviin heijastuvat.62 Tällöin visuaaliset materiaalit eivät ole arvovapaita

totuudenkuvauksia, kuten ei myöskään katse, jolla kuvat nähdään, vaan

ne ovat aina kulttuurisesti sitoutuneita, ja siksi kuvia ei tulisi ajatella

objektiivisina totuuden kuvauksina. Kuvien sisältöihin on tärkeää suh-

tautua riittävällä kriittisyydellä niiden sisältämiä valtapositioita pohtien,

ja on pyrittävä näkemään myös se, mitä emme oman kulttuurimme

kontekstista käsin oleta kuvasta näkevämme.63

58 Vilmilä & Kiilakoski 2018.

59 Rose 2016, 315–316.

60 Ollila 2011.

61 Ks. esim. Laine, Männistö-Funk & Vahtikari 2019; Rose 2016.

62 Ollila 2011.

63 Oikarinen-Jabai 2015, 75; Laine, Männistö-Funk & Vahtikari 2019; Ollila 2011.

https://doi.org/10.21435/ht.288

232  

Ensimmäinen aineistoesimerkki rakentuu kahden yhdeksi kuvaksi

liitetyn perhekuvan ympärille.64 Ensimmäisessä suuremmassa kuvassa

ovat haastatellun tytön vanhemmat ja sisarukset pukeutuneina saamen-

pukuihin (gákti) ulkona pilvisenä kesäpäivänä. Toisessa pienemmässä

kuvassa seisoo viisi eri-ikäistä lasta saamenpuvuissa. Vanhin kuvan ty-

töistä on haastattelemani nuori, joka hymyilee kameralle parivuotias

lapsi sylissään. Haastattelussa hän kertoi kuvasta seuraavaan tapaan:

T1: No ensimmäisenä on minun perhe. Ja tässä meni varmaan

ikuisuus saada tämä kuva. Siis niinku mulle puhelimelle, koska

tää on minun rippijuhlista, ja ne oli äitillä jossain sähköpostissa

tai jotain. Ja se oli menossa niinku tietokoneella laittamaan sitä

mulle, mutta sitten se tietokone meni rikki tai jotain, niin sitte se

kuitenki sai ne mulle laitettua ja sitte tossa ylhäällä on toinen kuva,

missä on minun [sisarus] ja kolme minun serkkua. Ne on kyllä tosi

pienellä mutta nii. Joo.

H: Millanen rippijuhlapäivä sulla oli?

T1: Se oli kyllä tosi jännittävä. Tai siis mulla kävi melkein sata vie-

rasta ja joo. ––

H: No mitä sulle se ripille pääseminen merkittee, tai se konrmaa-

tio. Mikä siinä on se tärkee juttu?

T1: No varmaan tärkein on se, että minä pääsisin kummiksi, mutta

en oo vieläkään kummi, koska kukaan minun tuttu ei ole saanu

lasta. Mutta just ennen ku minä olin pääsemässä ripille, niin äiti

sai ainakin kolme kummilasta siinä puolen vuoden tai vuoden ai-

kana.

T2: Voi eiii!

T1: Sitte minä olin vaan silleen kiva juttu. [huokaa]

Molemmat valokuvat oli otettu haastatellun konrmaatiopäivänä. Kuva-

kollaasiin sijoitetut serkut voi tulkita saamelaisen perheyhteyden mer-

kitysten näkyväksi tekemisen prosessiksi, jossa kuvaan on tuotettu ydin-

64 Valokuvahaastattelu 2020.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     233

perheen merkityksellisyyden ohella nähtäväksi suvun läheisyys omassa

kulttuurisessa kontekstissa. Saamelaisessa kulttuurissa perhekäsitys pe-

rustuu laajan perhekäsityksen malliin, jossa lähimmät sukulaiset kuulu-

vat perheeseen ydinperheen ohella,

ja sen voi nähdä tytön esimerkistä.

Samoin konrmaatiopäivä on saamelaisessa kulttuurissa perinteisesti

merkittävä, tärkeä aikuistumisriitti. Rippijuhla on traditiot ja tulevai-

suuden yhdistävä siirtymäriitti lapsuudesta kohti aikuisuutta, ja tytön

tuomassa kuvassa näkyvät saamenpuvut ovat perinteinen tapa pukeutua

juhlaan.

Konrmaation merkitykset ojentautuvat kohti tulevaisuutta ja

aikuisuutta samalla, kun kuvassa näkyvät saamenpuvut kiinnittävät kat-

sojan huomion.67 Puvut tekevät näkyväksi lasten kuulumisen saamelai-

seen kulttuuriin ja perinteeseen sekä sitoutumisen omaan perheeseen

ja sukuun juhlapäivänä.

Yhtäältä kuva siis kertoo perinteisistä kulttuurisen kuulumisen ja

identioitumisen tavoista, toisaalta se toimii siltana, jossa puhe kuvan

ympärillä ohjaa nykyhetken ja perinteen risteämään: kummiuteen.

Kummilapset oli kautta haastattelujen mainittu tärkeinä ja vaalittuina

sukulaisten ja ystävien lapsina, joiden kasvatustehtävään sitouduttiin

kummiudessa. Kummiuteen liitettiin puheessa hoivan ja huolehtimisen

sekä läheisyyden arvotuksia. Kummius oli yksi merkittävistä rippikou-

lun tarjoamista mahdollisuuksista, johon useat tytöt suhtautuivat läm-

möllä ja joka samalla ilmensi portaita kohti aikuisuutta ja vastuunkantoa

nuoremmista läheisistä.

Kun keskiössä ovat nuorten tuottamat tulkinnat lapsuudesta aikuisuu-

teen siirtymisestä ja ajallisuuksien risteämistä, valokuva toimii keskuste-

lun avaajana, lisäkysymysten mahdollistajana sekä henkilökohtaisen ja

julkisen välisenä visuaalisena ja materiaalisena viestimenä. Esimerkkien

tavoin käytettäessä valokuvat toimivat dialogisesti haastattelun ja kerron-

nan kanssa. Siinä missä pelkkä puhe ei välttämättä avaa samaa kulttuu-

risen kuulumisen kuvallistettua maisemaa, kuten konrmaatiopäivän

65 Saamelaiskäräjät 2013, 8. Perheen ja suvun merkityksestä saamelaiskulttuurista tarkemmin ks. esim.

Laiti 2018, 174–176; Äärelä 2016, 74; Balto 1997.

66 Somby 2011.

67 Lehtola 2015, 17.

https://doi.org/10.21435/ht.288

234  

kuvassa, ei myöskään pelkkä kuva mahdollista samaa ajallisuuksien ker-

rostumien havainnointia kuin puhe ja kuva yhdessä. Kuva on näin mate-

riaalinen muistamisen väline

sekä materiaalinen pala mennyttä. Ai-

neistoesimerkissä kuva mahdollistaa keskustelun syventymisen kuvassa

esiintyvän paikan, pukujen ja rippijuhlan materiaalisiin, sosiaalisiin ja

ajallisiin läsnäoloihin ja avaa näkymiä kasvuun ja identiteetinrakennuk-

seen sekä niihin liittyvien ajallisten kerrostumien läsnäoloon. Esimer-

kiksi tytön esiin nostama kummiuden merkityksellisyys avaa näkymiä

sukujen ja yhteisön muodostamaan verkostoon ja sen sukupolvia ylittä-

vään yhteyteen.69 Omassa lapsuudessa monelle tytölle kummit olivat

olleet tärkeitä. Nyt tytöt halusivat luoda vastaavan tärkeän suhteen omiin

sukulaislapsiinsa. Näin kuvien sisältämät paikallisuus ja kulttuurinen

tieto, perinteet sekä ajalliset kerrostumat merkityksellistyvät puheessa

historiatietoisuuden näkyviksi materialisoitumiksi.

Metodina valokuvien tuottamaa tietoa voidaan ajatella lapsia ja nuoria

itseään innostavana tapana esitellä omaa elämänpiiriään. Tytön kerto-

mus kuvasta käynnistyi puheella monivaiheisesta prosessista kuvien

saamiseksi näytille haastatteluun. Hän oli nähnyt vaivaa saadakseen

mukaan juuri konrmaatiopäivänä otetun perhekuvan. Yhdistelemällä

kuvia kuvankäsittelyohjelmalla hän oli pyrkinyt pitämään kuvamäärän

näennäisesti pyydetyssä viidessä. Hän oli muokannut useita mukaansa

ottamia kuvia niin, että yksittäiset kuvat pitivät sisällään useita kuvia

samasta aihepiiristä, tässä tapauksessa perheestä.

On tärkeää huomata, että alkuperäiskansoihin kohdistunut kuvaami-

sen perinne antropologisessa tutkimuksessa kantaa mukanaan vahvaa

kolonialismin taakkaa, kun erilaiset mittaus- ja kuvaustoimet on yhdis-

tetty arvottavaan katseeseen. Näiden vanhojen kuvien uudelleen arviointi

dekoloniaalisista lähtökohdista on kuitenkin laajentanut menneisyyden

valokuvien sisältämien näkymien spektriä alkuperäiskansojen omien

historioiden ikkunoiksi.70 Myös historiantutkimuksen perinteisten läh-

teiden, kuten arkistojen objektiivisen tiedontuotannon näkemykseen

68 Männistö-Funk 2016.

69 Ks. myös Lehtola 2022, 64–70.

70 Pedri-Spade 2017; Lehtola 2018.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     235

on viime aikoina alettu suhtautua entistä kriittisemmin.

Valokuvien

tuomista osaksi haastattelututkimusta voidaankin näin lähestyä emansi-

patorisena tutkimusotteena, joka mahdollistaa kuvallistetun historian

uudelleenkertomisen alkuperäiskansojen omista lähtökohdista käsin.72

Paperille piirretty elämäntarina. Elämäkerrallisuus osana

laajempaa historiatietoisuutta

Haastattelujen rinnalla tutkimukseeni osallistuneet tytöt työstivät elä-

mänjanapiirroksia. Elämänjanoihin he kirjasivat vaiheita, joita he olivat

kokeneet merkityksellisiksi lapsuudessaan ja nuoruudessaan, sekä odo-

tuksiaan aikuisuudelle. Elämänjanametodia on käytetty muun muassa

erilaisia elämän käännekohtia ja merkityksellisiä hetkiä koskevassa tut-

kimuksessa. Metodin hyödyntämiseen ja janan rakentamiseen on mo-

nia erilaisia tekniikoita. Elämänjanoja suunniteltaessa janan muodolla ja

tyypillä on mahdollista ohjata sitä, minkälaista dataa sen avulla halutaan

kerätä. Yksi nuorisotutkimuksessa käytetty tapa on asettaa diagrammiin

positiivisia ja negatiivisia kokemuksia elämän varrelta.

Toisaalta elä-

mänjanan ei ole välttämätöntä muodostua lineaarisista malleista, vaan

sen muotoa voi muunnella tukemaan parhaiten sille asetettuja tavoittei-

ta.

Vaikka elämänjanaa hyödyntävä nuorten ihmisten omaelämäker-

rallinen haastattelu voi ajatuksena tuntua historiantutkimuksen kon-

tekstissa vähäisesti tietoa tarjoavalta lähestymistavalta, on elämänjanalla

mahdollista päästä tarkastelemaan menneisyyden merkittäviksi muistet-

tuja elämänvaiheita ja menneen ja tulevan suhdetta. Sen avulla voidaan

käydä myös keskusteluja janan laatijan suvun vaiheista.75

Nuorten kanssa haastatteluin ja kyselyin toteutettujen aineistonkerui-

den riskinä on se, että tulokseksi saadaan kuva senhetkisestä elämästä.

Elämänjanan avulla voi puolestaan kutsua esiin monia ajallisia ulottu-

71 Lakomäki, Aalto & Kylli 2020.

72 Vrt. Kalela 2000, 37–38.

73 Esim. Østergaard 2019 konferenssiesitys.

74 Thomson & Holland 2002; Jokinen & Pirskanen 2015.

75 Vrt. Conrad ja muut 2013, 74, 75.

https://doi.org/10.21435/ht.288

236  

vuuksia. Se aktivoi helposti kertomaan monenlaisista kokemuksista,

sekä onnellisista ja iloa tuottaneista että vaikeista ja surullisista, ja janan

onkin katsottu olevan käyttökelpoinen työkalu sensitiivisiä aiheita käsi-

teltäessä.76 Omissa haastatteluissani elämänjanametodi tuotti rikasta

aineistoa, joka ylsi syntymästä suunniteltuihin ja haaveiltuihin tulevai-

suuskuviin saakka: toisilla lukion jälkeisiin opintoihin ja toisilla jopa

vanhuuteen ja kuolemaan saakka. Elämänjanalle oli mahdollista tuottaa

vaikeasti sanoitettavia asioita ja kokemuksia kuvin ja tekstein. Onnelli-

set lapsuusmuistot kuten sisarusten syntymät ja lemmikkien saaminen

76 Jokinen & Pirskanen 2015, 47, 52.

Kuva 1. Esimerkki elämänjanasta, jonka on tehnyt noin 14-vuotias nuori. Kuvitus-

kuva, ei alkuperäisestä tutkimusaineistosta.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     237

kulkivat rinnan kipeiden kokemusten kuten perheenjäsenten, lähinnä

isovanhempien ja eläinystävien menetysten kanssa. Empaattinen ja vas-

taanottava ilmapiiri onkin erityisen tarpeen, kun elämänjanaa käydään

läpi, sillä ainakin omien kokemusteni mukaan työskentelytapa herättää

voimakkaasti tunteita. Toisaalta se mahdollistaa oman elämän kokemus-

ten avaamisen vain siinä määrin kuin itse niitä haluaa tehdä näkyviksi,

sillä haastateltavalle tarjotaan mahdollisuus omaehtoiseen tiedontuotan-

toon, muistamiseen, unohtamiseen ja haaveiden jakamiseen.77 Samalla

tarvitaan herkkätuntoisuutta suhteessa valmiiseen työhön, sillä omia

piirroksia saatetaan tarkastella hyvinkin kriittisesti.78

Seuraavassa aineistoesimerkissä

eräs haastattelemani nuori palasi

lapsuusmuistoihinsa. Hän oli merkinnyt elämänjanalleen kohdan, jossa

mainitaan muutto haastattelupaikkakunnalle ja saamen kielen oppimi-

nen varhaisessa lapsuudessa.

T: Joo. Ja neljävuotiaaseen asti asuttiin [paikkakunta] ja sitte me

muutettiin [saamelaisalueelle] ja opin puhumaan saamea. En tiiä

miks mää laitoin sen mutta se vaan tuli mieleen, että joo.

H: Eikö ollukki kuitenki niin, että sillon ku te asuitte [paikka], nii

teijän äiti puhu teille tai sulle saamea.

T: No vähä, mutta ku ei ollu sitä ympäristöä nii en mie oikeen nii.

Kyllä me enemmän suomea sillon puhuttiin. Ja täällä ku mentiin

päiväkotiin ja sitte siellä puhuttiin vaan saamea meille niin kyllä

sen sitte oppi tosi nopeasti ja sitte kotonaki vaihettiin kieli saa-

meksi.

H: Kumpaa kieltä te nykyään puhutte?

T: No isän kaa suomea ja äitin kaa saamea.

H: Puhuuko teijän isä saamea?

T: Puhuu ja ymmärtää ja mutta se ei varmaan oo sille niin luonte-

vaa ku se ei oo ikinä lapsena puhunu, mutta sitte kuitenki puhun

isän äitin kaa saamea [naurahtaa]. Mutta se oli varmaan vähä, ku

77 Worth 2011, 408; Kekkonen 2004, 30.

78 Vilmilä & Kiilakoski 2018, 237.

79 Elämänjanahaastattelu 2019.

https://doi.org/10.21435/ht.288

238  

se oli nii, sillon ku áhkku eli nii se oli niin sitä suomalaistamista,

nii se aatteli, ettei sen tartte ees isälle opettaa sitä kieltä.

H: Mutta olitte kuitenki jossain vaiheessa tehny semmosen valin-

nan, että te puhutte saamea?

T: Joo äiti, äitillä on aina puhuttu ja äiti on asunu [paikka] ja niillä

nyt on aina puhuttu saamea.

Tytön elämänjanalle piirtämät tärkeät lapsuudenkokemukset, kuten

muutto haastattelupaikkakunnalle ja saamen kielen oppiminen ja muut-

tuminen äidinkieleksi, muodostivat haastatellulle hänen kertomukses-

saan mahdollisuuden kulttuuriseen yhteyteen ja liittymiseen osaksi

ajallista jatkumoa, jossa oma kulttuuri muodostuu keskeiseksi arjen

rakentajaksi. Tytön elämänjana jatkui tulevaisuuteen merkityllä muu-

tolla opiskelupaikkakunnalle ja mahdollisella paluulla saamelaisalueelle,

jonne hän tulevaisuuden perheensä visioi asumaan.

Elämänjanalle sijoitettu merkintä saamen kielen oppimisesta kirvoitti

esiin kertomuksen perheen kielihistoriasta, jonka elementit kytkeytyvät

laajempaan historialliseen keskusteluun. Suomalaisen kansakunnan

rakentaminen, 1900-luvun alun koululaitoksen kansallismieliset pyrki-

mykset ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeinen asuntolakoulujen

perustaminen Lappiin lasten saattamiseksi oppivelvollisuuden piiriin

ovat vaikuttaneet merkittävällä tavalla saamen kielten ja kulttuurin ase-

maan. Saamen kielten asema, johon haastateltu viittaa, on 1900-luvulla

ollut usein stigmatisoiva ja saamelainen kulttuuri vaiettu, jopa häpeälli-

nen seikka. Erityisesti koululaitoksella on monen saamentutkijan mu-

kaan ollut merkittävä asema tässä negatiivisessa kehityksessä, jonka on

nähty jättäneen syvät arvet saamelaisyhteisöön. Koulu on nähty assimi-

laation välineenä, joka on vaikuttanut useassa perheessä kielellisen ja

kulttuurisen yhteyden katkeamiseen.

Nuorten historiallisen katseen

on nähty yltävän noin kolmen sukupolven päähän,

kuten tässäkin ker-

tomuksessa, joka koskettaa perheen kielikokemuksia kolmessa sukupol-

vessa. Tällöin menneisyyttä hahmotetaan lähimpien aikuisten perheen-

80 Esim. Nyyssönen, Keskitalo & Kinnunen 2018; Nyyssönen 2014; Rasmus 2014.

81 Ahonen 1998, 61.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     239

jäsenten kertomusten ja kokemusten aikakausille, isovanhempien ja

vanhempien lapsuuden ja nuoruuden aikaan, jonka kautta menneisyy-

den maailmoja arvioidaan ja jonka osaksi oma paikka muodostetaan.82

Jorma Kalela on todennut, että kansanomainen pienempien yhteisöi

den historia on aina suhteessa julkisiin historioihin83, niin myös tässä.

Katkelmasta on luettavissa kolmella eri tasolla liikkuvia historiatietoi-

suuden elementtejä, joissa perheen historia, poliittinen historia ja tule-

vaisuuden tavoitteet heijastelevat mennyttä. Saamen kielen oppiminen

alle kouluikäisenä ja myöhemmin sen muotoutuminen äidinkieleksi

sijoittuivat tytön kertomuksessa lapsuuden käännekohdaksi, jonka mer-

kityksellisyys kulminoituu kulttuurisessa ylisukupolvisessa ketjussa.84

Tytön oma saamen kielen oppimisen prosessi ja taito muokkautuivat

osaksi ”perheen yhteistä tarinaa”85, joka vaikuttaa myös hänen tulevai-

suudensuuntaansa, sillä hän näkee oman tulevaisuutensa keskellä saa-

melaiskulttuuria pohjoisilla paikkakunnilla. Toisaalta kertomukseen

sisältyy juonne menneisyyden politiikan pitkäaikaisista vaikutuksista,

kun isoäidin ja isän lapsuudessa ja nuoruudessa suomalaistamisen ja

assimilaatiopolitiikan seurauksena saamen kieltä ei haluttu opettaa lap-

sille, mikä oli johtanut isän perheessä kielisiirtymän katkeamiseen.

Kolmantena mikrokertomuksena esimerkkiin sisältyvät kertomukset

perheen sisäisestä asenne- ja arvomaailmasta sekä tieto ja kriittinen

kannanotto yhteiskunnallisten mahdollisuuksien muutoksesta, kun

tyttö vertaa isänsä koulutietä omaansa. Päinvastoin kuin isälle, hänel-

le saamen kielen käyttäminen on ollut mahdollista saamenkielisessä

päivähoidossa sekä osallistumalla saamelaisopetukseen peruskoulussa.

Kertomuksessa kerrostuvat erilaiset ajallisuudet. Menneisyyden

kokemukset muuttuvat osaksi nykyisyyden tilanteiden ymmärrystä ja

muodostavat kriittisen suhteen aiempaan maassa harjoitettuun kielipoli-

tiikkaan. Ne myös avaavat näkymiä tulevaisuuden tärkeiksi koetuille ar-

voille. Nuorten on nähty hahmottavan perhettä ajallisena jatkumona,

82 Ahonen 1998.

83 Kalela 2000, 40.

84 Thomson & Holland 2002.

85 Aapola-Kari & Vehkalahti 2020, 74.

86 Nyyssönen, Keskitalo & Kinnunen 2018.

https://doi.org/10.21435/ht.288

240  

jolle he itsensä diskursiivisesti sijoittavat ”jatkuvuuden kehyksessä”

Tässä esimerkissä yhdestä lapsuudenkertomuksesta poikii elämänjanan

merkintöjen kautta laajempi kuvaus menneisyyden politiikan vaikutuk

sista osana perheen tarinaa ja sen kulttuurista jatkuvuutta.

Lopuksi

Olen kuvannut tässä luvussa historiatietoisuuden tutkimuksen erilaisia

ulottuvuuksia ja toteutuksen mahdollisuuksia. Luku toimii kahdella ta-

solla: se avaa näkymiä historiatietoisuuden lukemiseen lasten ja nuorten

kanssa tuotetuista aineistoista ja havainnollistaa visuaalisten aineistojen

mahdollisuuksia muistamisen ja menneisyyden merkitysten esiin tuo-

misessa. Kuten Jorma Kalela on huomauttanut, historia ei ole ainoas-

taan tutkijoiden yksinoikeus, vaan historiaa tuottavat ja tulkitsevat myös

maallikot ja yhteisöt.88 Tässä työssä olen keskittynyt juuri yhteisöissä ja

perheissä siirrettyihin kansanomaisiin historioihin ja historiatietoisuu-

teen, joiden kautta nuoret tarkastelevat menneisyyttä, lapsuuttaan ja

tulevaisuuttaan. Olen kuvannut, miten monimetodista, arjessa välitty-

vään informaaliin historiakulttuuriin pohjaavaa historiatietoisuuden

tutkimusta on mahdollista toteuttaa89 ja miten ottaa huomioon lasten

ja nuorten omat preferenssit90, kun he työskentelevät yhdessä tutkijan

kanssa.

Aineistoesimerkkien kautta olen avannut näkymiä epävirallisen histo-

riakulttuurin, traditioiden ja suullisen perinteen tuottamaan historia-

tietoisuuteen, jonka keskiössä ovat paikkaan sekä kulttuuriseen yhtei-

söön kiinnittyminen sukupolvia ylittävinä merkityksenantoina. Historia-

tietoisuus on keskeisessä osassa, kun kasvetaan lapsuudesta aikuisuu-

teen, ja historiatietoisuutta rakennetaan lapsuusmuistoihin nojaten.

Esimerkit valottavat, kuinka ympäröivän yhteisön jakama historiatietoi-

87 Aapola-Kari & Vehkalahti 2020, 73–75.

88 Kalela 2000, 33–41.

89 Myös Clark & Peck 2019; Rantala 2012a.

90 Rutanen & Vehkalahti 2019, 9.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     241

suutta rakentava kommunikaatio on läsnä menneisyyden ja nykyisyyden

vuoropuhelua reektoitaessa. Esimerkeissäni tämä näyttäytyy saame-

laisen kulttuurin traditioiden tuomisessa osaksi arkea, saamen kielen

poliittisen aseman muutoksen heijastumisessa perheen kielipolkuihin

ja siinä, millaisena tieto aiempien sukupolvien kokemuksista näyttäytyy.

Kaikki nämä seikat painottavat historiatietoisuuden rakentumista jo lap

suudessa.91 Samalla katsotaan myös tulevaan, kun oma saamen kielen

taito koetaan tärkeänä kulttuurisena kompetenssina, jota halutaan siir-

tää eteenpäin ja ylläpitää tulevaisuudessa. Nuoret hahmottavat itsensä

muutosvoimana historiallisessa ketjussa, jota silmällä pitäen he tekevät

erilaisia tulevaisuuteen suuntaavia ratkaisuja.92

Kuten aiempi tutkimus on osoittanut, historiatietoisuuden merkityk-

set eivät rajoitu vain koulussa opittuihin, usein suurten kertomusten

mukaisiin menneisyyskäsityksiin, vaan informaalin historiakulttuurin ja

kollektiivisen muistin muodot ovat voimakkaasti läsnä nuorten historia-

tietoisuudessa.

Tämä toistuva havainto korostaakin koulun ulkopuolis-

ten historiakulttuurien ja historiatietoisuuden muotojen merkitystä tut-

kimuksessa. Aiemman tutkimuksen korostamien populaarikulttuurin

tuottamien historiakuvien ohella paikallisilla traditioilla ja kerrotuilla

narratiiveilla on suuri vaikutus siihen, miten nuoret itsensä asemoivat

ja millaisia tulevaisuushorisontteja he itselleen rakentavat.

Monimetodiset lähestymistavat mahdollistavat myös historiantutki-

jalle merkityksellisiksi koettujen historiakulttuurin muotojen tarkaste-

lun historiatietoisuuden näkökulmasta. Tyttöjen itsensä tuottamat kuvat

voidaan ajatella emansipatorisina kuvauksina omasta ja yhteisön elä-

mästä, arvoista ja perinteistä. Näin valokuvat ja muut itse tuotetut ai-

neistot voidaan nähdä sekä lapsuuden- ja nuorisotutkimuksen nuoriso-

lähtöisyyden että postkoloniaalisen tutkimusotteen tuomisena osaksi

historiantutkimusta. Tämä auttaa valottamaan historiakulttuurin merki-

tyksiä vähemmistönäkökulmista, tässä tapauksessa saamelaisten omista

näkökulmista käsin. Elämänjana laajentaa haastatteluissa keskustelua

91 Myös Rantala 2012a.

92 Vehkalahti & Ristaniemi 2022.

93 Myös Ahonen 1998; Torsti 2012; Conrad ja muut 2013.

https://doi.org/10.21435/ht.288

242  

menneisyyden tärkeiksi koettuihin hetkiin osoittamalla kiinnittymiskoh-

tia suvun tarinaan ja auttamalla hahmottamaan omaa paikkaa tulevai-

suudessa osana historiallista jatkumoa perheen ja ympäröivän yhteisön

ajallisessa, sosiaalisessa ja kulttuurisessa kehyksessä. Monimetodisesti

haastatteluin, elämänjanoin ja valokuvin on siis mahdollista tavoittaa

laajemmin yksilön näkökulmasta yhteisöjen menneisyyttä avaavia

perspektiivejä, sillä ne tarjoavat moniulotteisia horisontteja omasta lap-

suudesta aina vanhempien, isovanhempien ja kaukaisempienkin pol-

vien muisteltuun ja kerrottuun menneisyyteen.

Historiatietoisuus on haastattelemilleni tytöille hyvin konkreettinen

narratiivinen sekä materiaalinen todellisuus, joka elää ja muovautuu

heitä ympäröivässä arjessa. Tätä ajallisesti kerrostunutta tietopohjaa he

uudelleenarvioivat ja käyttävät nykyisyydestä käsin navigoidessaan kohti

tulevaa menneet kollektiiviset sekä omat henkilökohtaiset kokemukset

kompassinaan. Tulevassa tutkimuksessa olisikin tärkeää huomioida,

kuinka lapset ja nuoret sisäistävät paikallista, yhteisöllistä ja kulttuurista

tietoa vanhempien sukupolvien kertomuksista, merkityksenannoista

sekä traditioista, tavoista ja normeista. Kun tämä otetaan huomioon,

saadaan entistä laajempi perspektiivi historian läsnäolon ja sen kautta

rakentuvien tulevaisuuskuvien tarkasteluun.





Valokuvahaastattelu: kevät 2020. Haastattelija: Helena Pennanen (Ristaniemi). Aineistot

kirjoittajan hallussa.

Elämänjanahaastattelu: syksy 2019. Haastattelija: Helena Pennanen (Ristaniemi). Aineistot

kirjoittajan hallussa.



Aapola-Kari, Sinikka − Vehkalahti, Kaisa 2020: Jatkuvuutta, resursseja ja neuvottelua:

nuoret puhuvat perheestä. Teoksessa Nuorten perheet ja läheissuhteet: Nuorten elinolot

-vuosikirja 2020. Toimittaneet Tiina Valkendor, Ella Sihvonen ja Sinikka Aapola-Kari.

Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto, 67–86.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     243

Ahonen, Sirkka 1998: Historiaton sukupolvi? Historian vastaanotto ja historiallisen identiteetin

rakentuminen 1990-luvun nuorison keskuudessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Balto, Asta 1997: Samisk barneoppdragelse i endring. Oslo: Gyldendal.

Barad, Karen 2007: Meeting the Universe Halfway Quantum Physics and the Entanglement of

Matter and Meaning. Durham & Lontoo: Duke University Press.

https://doi.org/10.2307/j.ctv12101zq

van den Berg, Marko 2007: Yksi historia monimutkaistuvassa maailmassa: historian olemus ja

historian suuret kertomukset luokanopettajaopiskelijoiden historiatietoisuudessa. Helsinki:

Historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen tutkimus- ja kehittämiskeskus.

Clark, Anna − Peck, Carla L. 2019: Introduction – Historical Consciousness: Theory and

Practice. Teoksessa Contemplating Historical Consciousness: Notes from the Field. Toimit-

taneet Anna Clark ja Carla L. Peck. New York: Berghahn, 1−18.

https://doi.org/10.2307/j.ctvw04bhk.5

Clark-Ibanez, Marisol 2007: Inner-city children in sharper focus: sociology of childhood

and photo elicitation interviews. Teoksessa Visual Research Methods: Image, Society and

Representation. Toimittanut Gregory. E. Stanczak. Lontoo: Sage, 167–196.

https://doi.org/10.4135/9781412986502.n7

Conrad, Margaret − Ercikan, Kadriye – Friesen, Gerald – Muise, D. A. – Northrup, David –

Seixas, Peter 2013: Canadians and Their Pasts. Toronto: University of Toronto Press.

Coole, Diana H. – Frost, Samantha 2010: New Materialisms: Ontology, Agency, and Politics.

Durham: Duke University Press. https://doi.org/10.2307/j.ctv11cw2wk

Edell, Dana 2015: Girl Uninterrupted: Using Interactive Voice Diaries as a Girls’ Studies

Research Method. Teoksessa Dicult Dialogues About Twenty-First-Century Girls. Toimit-

taneet Donna Marie Johnson ja Alice E. Ginsberg. New York: SUNY Press, 55–74.

Gaini, Firouz 2018: Altered Islands: Young Faroe Islanders’ Future Landscapes. Suomen

Antropologi: Journal of the Finnish Anthropological Society, 43 (4), 3–18.

https://doi.org/10.30676/jfas.v43i4.73270

Grant, Nichole E. – Rogers, Pamela 2019: Historical Consciousness: From Nationalist

Entanglements to the Aective Embodiment of a Concept. Historical Encounters,

6 (1), 1−14. https://doi.org/10.52289/hej6.100

Green, Anna 2019: Intergenerational Family Memory and Historical Consciousness. Teok-

sessa Contemplating Historical Consciousness: Notes from the Field. Toimittaneet Anna

Clark ja Carla L. Peck. New York: Berghahn, 200−211.

https://doi.org/10.2307/j.ctvw04bhk.19

Handley, Sasha – McWilliam, Rohen – Noakes, Lucy 2018: New Directions in Social and

Cultural History. Lontoo: Bloomsbury Academic.

https://doi.org/10.5040/9781474204835

Hirsjärvi, Sirkka – Hurme, Helena 2008: Tutkimushaastattelu: Teemahaastattelun teoria ja

käytäntö. Helsinki: Gaudeamus.

Honkatukia, Päivi 2018: Haastattelu nuorisotutkimuksen metodina. Teoksessa Miten tutkia

nuoria ja nuorisotyötä. Toimittaneet Tomi Kiilakoski ja Päivi Honkatukia. Tampere: Vasta-

paino, 149–170.

Huuki, Tuija 2019: Collaging the Virtual: Exploring Gender Materialisations in the Artwork of

Pre-Teen Children. Childhood, 26 (4), 430–447. https://doi.org/10.1177/0907568219862321

https://doi.org/10.21435/ht.288

244  

Hyvärinen, Matti – Nikander, Pirjo − Ruusuvuori, Johanna − Aho, Anna Liisa 2017: Tutki-

mushaastattelun käsikirja. Tampere: Vastapaino.

Jokinen, Kimmo − Pirskanen, Henna 2015: Verkostokartta ja aikajana lasten moninaisten

perhesuhteiden tutkimisessa. Teoksessa Visuaaliset menetelmät lapsuuden- ja nuoriso-

tutkimuksessa. Toimittaneet Marleena Mustola, Johanna Mykkänen, Marja-Leena Böök

ja Antti-Ville Kärjä. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 46–54.

Kalela, Jorma 2000: Historiantutkimus ja historia. Helsinki: Gaudeamus.

Kekkonen, Marjatta 2004: Vanhemmuutta etsimässä ja tukemassa: Lapsiperheiden peruspalve-

luiden kehittäminen. Helsinki: Stakes.

Koivunen, Leila – Syrjämaa, Taina 2016: Esineet ja materiaalisuus historiassa. Historiallinen

Aikakauskirja, 116 (2), 123−124.

Koskinen-Koivisto, Eerika − Thomas, Suzie 2018: Remembering and Forgetting,

Discovering and Cherishing: Engagements with Material Culture of War in Finnish

Lapland. Ethnologia Fennica, 45, 28–54. https://doi.org/10.23991/ef.v45i0.60647

Laine, Silja − Männistö-Funk, Tiina − Vahtikari, Tanja 2019: Kadun kuvat: Valokuvat lähteinä

kaupunkihistorian tutkimuksessa. Historiallinen aikakauskirja, 117 (2), 169–185.

Laiti, Marikaisa 2018: Saamelaisen varhaiskasvatuksen toteutus Suomessa. Rovaniemi: Lapin

yliopisto.

Lakomäki, Sami – Aalto, Sirpa − Kylli, Ritva 2020: Näkymättömissä ja kuulumattomissa?

Saamelaiset ja koloniaaliset arkistot. Historiallinen Aikakauskirja, 118 (4), 438–450.

Lehtola, Veli-Pekka 2015:Saamelaiset: Historia, yhteiskunta, taide. Inari: Puntsi.

Lehtola, Veli-Pekka 2018: Our Histories in the Photographs of the Others: Sámi Approaches

to Visual Materials in Archives. Journal of Aesthetics & Culture, 10 (4), 1510647.

https://doi.org/10.1080/20004214.2018.1510647

Lehtola, Veli-Pekka 2022: Entiset elävät meissä. Saamelaisten historiat ja Suomi. Helsinki:

Gaudeamus.

Löfström, Jan – Myyry, Liisa 2017: Analysing Adolescents’ Reasoning About Historical

Responsibility in Dialogue Between History Education and Social Psychology. Historical

Encounters, 4 (1), 68–80.

Malinen, Antti 2019: Kaverit, koirat ja joenmutkat: Lasten emotionaaliset turvapaikat

1940–50-lukujen Suomessa. Journal of Early Childhood Education Research, 8 (2),

332–361.

McCulloch, Gary 2011: The Struggle for the History of Education. Abingdon: Routledge.

https://doi.org/10.4324/9780203828854

McGregor, Heather 2018: An Arctic Encounter with Indigenous and Non-Indigenous Youth

as Pedagogy for Historical Consciousness and Decolonizing. Historical Encounters,

5 (1), 90–101. https://doi.org/10.52289/hej5.100

Männistö-Funk, Tiina 2016: Rykelmät – Työkaluehdotus materiaalisten toimijoiden mennei-

syyden tutkimiseen. Historiallinen Aikakauskirja, 114 (2), 178–190.

Nikander, Pirjo – Hyvärinen, Matti – Ruusuvuori, Johanna 2010: Haastattelun analyysi. Tam-

pere: Vastapaino.

Nyyssönen, Jukka 2014: Suomalainen koululaitos ja saamelaiskysymys. Teoksessa Saame-

laisten kansanopetuksen ja koulunkäynnin historia Suomessa. Toimittaneet Pigga Keski-

talo, Veli-Pekka Lehtola ja Merja Paksuniemi. Turku: Siirtolaisinstituutti, 154–174.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     245

Nyyssönen, Jukka – Keskitalo, Pigga – Kinnunen, Tiina 2018: Sápmi100? Saamelaishistorian

Vastanarratiivejä Suomi100-tapahtumassa Sajoksessa. Ennen ja nyt: Historian tietosano-

mat, (2) [verkkoaineisto]. http://www.ennenjanyt.net/2018/09/sapmi100-saamelaishis-

torian-vastanarratiiveja-suomi100-tapahtumassa-sajoksessa/. Viitattu 10.11.2020.

Oikarinen-Jabai, Helena 2015: (Audio)visuaaliset menetelmät nuorten näkökulmia avaa-

massa. Teoksessa Visuaaliset menetelmät lapsuuden- ja nuorisotutkimuksessa. Toimit-

taneet Marleena Mustola, Johanna Mykkänen, Marja-Leena Böök ja Antti-Ville Kärjä.

Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 66–76.

Oljemark, Johanna 2011: Menneisyyden merkitys syrjäytymisvaarassa olevien pajanuorten

tulevaisuuskuvissa. Kasvatus & Aika, 5 (3), 54–67.

https://journal./kasvatusjaaika/article/view/68415. Viitattu: 1.11.2021.

Ollila, Anne 2011: Valokuvat historiatietoisuuden rakentajana: Turku C. J. Schoultzin kau-

punkikuvissa. Kasvatus & Aika, 5 (3). https://journal./kasvatusjaaika/article/view/68420.

Viitattu 1.11.2021.

Opetushallitus 2014. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014 [verkko-

aineisto]. Tampere: Opetushallitus.

https://www.oph./sites/default/les/documents/perusopetuksen_opetussuunnitelman_

perusteet_2014.pdf. Viitattu 8.11.2020.

Pedri-Spade, Celeste 2017: ’But they were never just the master’s tools’: The Use of

Photography in Decolonial Praxis. AlterNative: An International Journal of Indigenous

Peoples, 13 (2), 1–8. https://doi.org/10.1177%2F1177180117700796

Rahko-Ravantti, Rauna 2016: Saamelaisopetus Suomessa: Tutkimus saamelaisopettajien ope-

tustyöstä suomalaiskouluissa. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Rantala, Jukka 2009: Peruskoulun alaluokkalaisten historiatietoisuus – lähtökohtia tutki-

mushankkeelle. Kasvatus, 40 (1), 28–35.

Rantala, Jukka 2012a: Lapset historiakulttuurin kuluttajina. Helsinki: Historiallis- yhteiskunta-

tiedollisen kasvatuksen tutkimus- ja kehittämiskeskus.

Rantala, Jukka 2012b: Lasten historiatietoisuus rakentuu perheen muistelukerronnasta.

Teoksessa Suomalaiset ja historia. Toimittanut Pilvi Torsti. Helsinki: Gaudeamus, 47–51.

Rantala, Jukka – Ahonen, Sirkka 2015: Ajan merkit: historian käyttö ja opetus. Helsinki:

Gaudeamus.

Rasmus, Minna 2014: Pakko lähteä, pakko pärjätä. Teoksessa Saamelaisten kansanopetuksen

ja koulunkäynnin historia Suomessa. Toimittaneet Pigga Keskitalo, Veli-Pekka Lehtola ja

Merja Paksuniemi. Turku: Siirtolaisinstituutti.

Rasmussen, Lisa Rosén 2019: Disassembling the In-between? Regurations of the Danish

School Corridor 1950–2019. Paedagogica Historica, 57 (4), 440–460.

https://doi.org/10.1080/00309230.2019.1669680

Rink, Elizabeth 2016: An Evaluation of the Interaction of Place and Community-based

Participatory Research as a Research Methodology in the Implementation of a Sexu-

ally Transmitted Infection Intervention for Greenlandic Youth. International Journal of

Circumpolar Health, 75 (1), 32239–32246. https://doi.org/10.3402/ijch.v75.32239

Rose, Gillian 2016: Visual Methodologies: An Introduction to Researching with Visual

Materials. 4. painos. Lontoo: Sage.

https://doi.org/10.21435/ht.288

246  

Rutanen, Niina – Vehkalahti, Kaisa 2019: Lasten ja nuorten tutkimusetiikan muuttuvat

kentät. Teoksessa Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka: II, tutkimuseettisestä sääntelystä

elettyyn kohtaamiseen. Toimittaneet Niina Rutanen ja Kaisa Vehkalahti. Helsinki: Nuo-

risotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 7–31.

Rüsen, Jörn 2004: Historical consciousness: Narrative Structure, Moral Function and

Ontogenetic Development. Teoksessa Theorizing Historical Consciousness. Toimittanut

Peter Seixas. Toronto: University of Toronto Press, 63–85.

Saamelaiskäräjät 2013. Saamelaisen varhaiskasvatuksen arjen käytäntöjen opas 2013 [verkko-

aineisto]. SaKaste-Saamelaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämisrakenne-hanke.

https://www.samediggi./wp-content/uploads/materiaalit/saampharjen_opas.pdf.

Viitattu 12.12.2020.

Savolainen, Ulla − Lukin, Karina − Heimo, Anne 2020: Omaehtoisen muistamisen mate-

riaalisuus ja monimediaisuus: muistitietotutkimus ja uusmaterialismi. Elore, 27 (1), 60.

https://doi.org/10.30666/elore.89039

Schouwenburg, Hans 2015: Back to the Future? History, Material Culture and New

Materialism. International Journal for History, Culture and Modernity, 3 (1), 59–72.

https://doi.org/10.18352/22130624-00301003

Seixas,Peter 2012: Progress, Presence and Historical Consciousness: Confronting Past,

Present and Future in Postmodern Time. Paedagogica Historica, 48 (6), 859–872.

https://doi.org/10.1080/00309230.2012.709524

Somby, Seija 2011: Rituaaliset ruumiit – saamelaisnuorten pukeutuminen konrmaatiossa.

Nuorisotutkimus, 29 (1), 3–17.

Thomson, Rachel – Holland, Janet 2002: Imagined adulthood: resources, plans and contra-

dictions. Gender and Education, 14 (4), 337–350.

https://doi.org/10.1080/0954025022000020072

Torsti, Pilvi 2012: Suomalaiset ja historia. Helsinki: Gaudeamus.

Vainio-Korhonen, Kirsi 2017: Vastuullinen historia. Teoksessa Historiantutkimuksen etiikka.

Toimittaneet Satu Lidman, Anu Koskivirta ja Jari Eilola.Helsinki: Gaudeamus, 29–50.

Vehkalahti, Kaisa – Ristaniemi, Helena 2022: Places of Belonging, Places of Detachment:

Belonging and Historical Consciousness in Narratives of Rural Finnish Girls. Teokses-

sa Youth Beyond the City. Thinking from the Margins. Toimittaneet Signe Ravn ja David

Farrugia. Bristol University Press, 195–214. https://doi.org/10.2307/j.ctv2n7j116.15

Veijola, Anna 2016: Historiatietoisuus, historiallinen ajattelu ja historian tekstitaidot: Uu-

den opetussuunnitelman moninaiset lähtökohdat. Kasvatus & Aika, 10 (2), 6–18.

http://www.kasvatus-ja-aika./dokumentit/a1_veijola_1606162048.pdf . Viitattu

1.11.2021.

Vilmilä, Fanny – Kiilakoski, Tomi 2018: Katso kuvat: visuaaliset menetelmät nuorten ja

nuorisotyön tutkimuksessa. Teoksessa Miten tutkia nuoria ja nuorisotyötä. Toimittaneet

Tomi Kiilakoski ja Päivi Honkatukia. Tampere: Vastapaino, 208–227.

Wimmer, Andreas − Schiller, Nina 2002: Methodological nationalism and beyond:

Nation-state building, migration and the social sciences. Global Networks, 2 (4), 301–

334. https://doi.org/10.1111/1471-0374.00043

Worth, Nancy 2011: Evaluating Life Maps as a Versatile Method for Lifecourse Geographies.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     247

Area, 43 (4), 405–412. https://doi.org/10.1111/j.1475-4762.2010.00973.x

Zanazanian, Paul − Nordgren, Kenneth 2019: Examining Historical Consciousness as

a Theoretical Construct and Exploring its Broad Understanding for Contemporary

Education and Educational Research. Journal of Curriculum Studies, 51 (6), 771–868.

https://doi.org/10.1080/00220272.2019.1652935

Äärelä, Rauni 2016: ”Dat ii leat dušše dat giella”: ”Se ei ole vain se kieli”: Tapaustutkimus saa-

menkielisestä kielipesästä saamelaisessa varhaiskasvatuksessa. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Østergaard Jeanette 2019: What is it good for? Critical reections on creative methods in

longitudinal studies methods with young people in Denmark. Esitelmä konferenssissa

Nordic Youth Research Symposium 16.8.2019.

https://doi.org/10.21435/ht.288

248  

Varhaismoderni imetysongelma

Luonnontieteet humanistin palveluksessa

Tiina Väre

https://orcid.org/0000-0002-6558-5359

Monitieteellisyys ja tieteenalojen rajoja ylittävä tutkimusote ovat nos-

teessa useilla humanistisilla aloilla. Arkeologian luonteeseen on tietysti

jo pitkään kuulunut yhteys moniin lähitieteisiin, kuten historiaan tai

kulttuuriantropologiaan. Kemian, biokemian ja lääketieteen menetelmiä

on hyödynnetty niin maaperässä säilyneiden kulttuurin jälkien kuin

erilaisten biologisten jäännöstenkin tutkimisessa jo vuosikymmenten

ajan.1 Tulevaisuudessa rajat eri tieteenalojen välillä hämärtyvät entises-

tään, eikä laadukasta tutkimusta määritä pidättäytyminen ainoastaan

kunkin alan sisäisissä ja vakiintuneissa menetelmissä. Tutkijalla on va-

paus valita jatkuvasti laajenevasta joukosta sellaiset menetelmät, joilla

asetettuihin kysymyksiin vastaaminen onnistuu parhaiten. Suuretkaan

tieteen kentän eri kulmilta kerätyt tutkijayhteisöt ja heidän tuottamansa

yhteisjulkaisut eivät enää ole poikkeus. Ne yhdistelevät eri alojen asian-

tuntijuutta laaja-alaisesti ja tavalla, joka on harvoin yksittäiselle kirjoit-

tajalle mahdollista.

Kun tutkimuksen kohteena ovat modernia aikaa edeltäneen arjen toi-

met, perinteisempien historiantutkimusmenetelmien rajoitukset tulevat

1 Esim. Coreld 1995; Pollard ja muut 2007; Waldron 2008.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  249

melko pian vastaan. Aikalaiset eivät aina kokeneet tarpeelliseksi tai jos-

kus sopivaksikaan kirjata monia aiheita koskevia yksityiskohtia asiakir-

joihin tai edes yksityisiin kirjeisiin. Ongelma korostuu etenkin silloin,

kun tutkimuskohteet ovat kaukana menneisyydessä, sellaisella ajalla tai

alueella, jolla arkistolähteet muutenkin ovat suhteellisen vähälukuisia.

Toisaalta tapahtumien ja ilmiöiden muistiin kirjaajienkin tiedetään

usein tulkinneen tapahtumia kulloistenkin vallalla olevien ideologioiden

ja hallitsijoiden kannalta sopivasti, jopa niin, että niistä sopimattomim-

pia on historiankirjoituksessa saatettu vaieta olemattomiin.2

Tässä luvussa esittelen lyhyesti erästä stabiili-isotooppianalyyseihin

perustuvaa menetelmää, jolla voidaan valottaa menneisyyden rinta-

ruokintatapoja. Luku ei kata kaikkia stabiili-isotooppitutkimuksen

osa-alueita, vaikka käyttämäni lähdeviittaukset saattavat ohjata kiinnos-

tuneen lukijan yksityiskohtaisempien tutkimusten äärelle. Kyseessä ei

myöskään ole tutkimusartikkeli, enkä esittele uusia tuloksia. Esimerkki-

nä tutkimusongelmasta, jonka selvittämiseen menetelmä soveltuu, ovat

varhaismodernien suomalaisvauvojen imetystavat, jotka joutuivat aika-

laispappien ja muiden viranomaisten silmälläpidon kohteeksi.

Ruotsin kuningaskunta oli menettänyt suurvalta-asemansa 1700-

luvulla, ja mielenkiinto oli siirtynyt hyödyn aikakaudelle tyypillisesti

väestönkasvun tukemiseen. Maassa nimittäin havaittiin ongelmia väes-

töntuotannossa. Lapsia tuntui syntyvän, mutta heistä monikaan ei saa-

vuttanut täysi-ikäisyyttä eikä siten ehtinyt liittyä valtakunnan sotilas- tai

työvoimareserveihin, sillä ajan huikean korkea lapsikuolleisuus harvensi

rivejä. Syy löydettiin helposti rintaruokinnan puutteista ja äitien olete-

tusta haluttomuudesta riittävällä tavalla ruokkia imeväisiään.3 Aikalais-

äitien lausuntoja aiheesta ei ole säilynyt, mutta tutkimalla heidän jälke-

läistensä luustoja on mahdollista saada selville totuus imetystavoista.

Tutkimuksella, jonka materiaaliksi on valittu kauan sitten eläneiden

ihmisten konkreettiset jäänteet, on omanlaisensa kyky tuoda menneisyy-

den arki todella lähelle. Tällaisella materiaalilla on myös erinomainen

todistusarvo, kunhan sen tutkimiseksi käytetyt menetelmät on valittu oi-

2 Trouillot 1995.

3 Halila 1954, 630–640; Turpeinen 1987, 294–310.

https://doi.org/10.21435/ht.288

250  

kein. Esimerkiksi menneisyyden ruokavaliota ja imetystapoja tutkittaes-

sa hyvä menetelmä on typen (nitrogenium, N) ja hiilen (carbonarium, C)

pysyvien isotooppien suhteiden määritys arkeologisista kudoksista,

kuten hammasluusta ja luusta.4 Tällaisten aineistojen ja menetelmien

käyttäminen on yksi tapa antaa ääni historian äänettömille, tavallisille

miehille, mutta jopa heitäkin harvemmin kuulluille naisille ja lapsille.5

Luvussa esitellään lyhyesti myös seitsemän Rauman Pyhän kolminai-

suuden kirkkomaalta arkeologisesti kaivetun, modernin ajan taitteessa

eläneen imetysproilit, jotka on tuotettu yksilön hammasluun pysyvien

isotooppisuhteiden analyysien avulla.6

Mitä ovat isotoopit?

Kaikilla saman alkuaineen isotoopeilla on niiden ei-ionisoituneessa

muodossa sama määrä sähkövaraukselta positiivisia protoneja ytimes-

sään sekä negatiivisia elektroneja elektronikuorellaan (kuva 1). Niiden

atominumero jaksollisessa järjestelmässä on siis sama. Varaukseltaan

neutraalien neutronien määrä saman alkuaineen eri isotooppien ato-

mien ytimessä on kuitenkin eri, eli niiden nukleonimäärät poikkeavat

toisistaan. Protonit ja neutronit muodostavat suurimman osan atomien

massasta. Eroilla neutronien määrässä onkin siis vaikutuksensa atomi-

massoihin; saman alkuaineen eri isotooppien atomimassat ja näin siis

massaluvutkin ovat erit. Alkuaineilla voi olla lukuisia isotooppeja. Osa

niistä on epästabiileja radioaktiivisia radioisotooppeja, jotka hajoavat

ajan kuluessa radioaktiivisesti, jolloin niiden osuus aineessa hiljalleen

vähenee. Pysyvät eli stabiilit isotoopit taas eivät hajoa ajan funktiona,

joten niiden määrä aineessa pysyy vakiona. Niitä esiintyy luonnossa ra-

joitettu määrä.

Ravintokoostumuksen tutkimuksen kannalta merkittäviä alkuaineita

ovat ainakin typpi ja hiili. Niiden pysyvien isotooppien keskinäisten suh-

4 Yhteenveto esim. Tsutaya & Yoneda 2015.

5 Vrt. Lüdtke 1995.

6 Väre ja muut 2022a.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  251

teiden analyyseja käytetään arkeologiassa perinteisesti menneisyyden

populaatioiden ruokavalion kartoittamisessa.

Typellä on kaksi luonnos-

sa esiintyvää isotooppia, typpi-14 (14N) ja typpi-15 (15N), joiden massanu-

merot eli isotooppimassat ovat vastaavasti 14 ja 15, mikä kuvastaa niiden

atomien ydinten nukleonimäärää. Typen kaikkien isotooppien atomi-

numero on 7, eli niiden ytimessä on aina 7 protonia, mutta sen pysyvien

isotooppien neutronien määrä on joko 7 tai 8. Hiilen luonnossa esiin-

tyvät stabiilit isotoopit ovat hiili-12 (12C) ja hili-13 (13C) ja massanumerot

siis vastaavasti 12 ja 13. Hiilen atominumero on 6, ja sen pysyvien iso-

tooppien neutronien määrät 6 ja 7. Tunnetun hajoamisnopeutensa takia

yleisesti orgaanisen aineen ajoituksissa käytetyllä radiohiilellä (14C) sen

sijaan on 8 neutronia. Alkuaineiden eri isotooppeja esiintyy luonnossa

toisistaan poikkeavat määrät. Yleensä raskaat isotoopit ovat harvinaisem-

pia kuin kevyet. Typpi on yleisin kaasu ilmakehässä ja muodostaa siitä

78 prosenttia. Ilmakehän typpi puolestaan koostuu pääasiassa keveäm-

mistä 14N-atomeista, joiden osuus on jopa 99,6 %. Myös hiilen keveiden

ja raskaiden isotooppien suhteet luonnossa ovat samansuuntaiset: kevyt

12C muodostaa noin 98,9 % luonnossa esiintyvästä hiilestä.8

7 Yhteenveto typen ja hiilen stabiili-isotooppien tutkimuksesta esim. Ambrose 1993; Lee-Thorp 2008.

8 Ehleringer & Rundel 1989; Ambrose 1993; Ben-David & Flaherty 2012; Dawson ja muut 2002.

Kuva 1. Yksinkertaisen atomirakenteensa takia vety on hyvä esimerkki siitä, mitä

isotoopeilla tarkoitetaan. Vety (hydrogenium) on yhdestä sähkövaraukseltaan po-

sitiivisesta protonista (musta pallo) ja negatiivisesta elektronista (harmaa pallo)

muodostuva alkuaine. Sen luonnolliset isotoopit ovat yleisyysjärjestyksessä, sekä

kuvassa vasemmalta oikealle, protium (1H), deuterium (2H, D) ja tritium (3H, T),

joiden ytimessä on 1, 2 tai 3 nukleonia eli protonin lisäksi vastaavasti 0, 1 ja 2

neutronia (valkea pallo). Kuvalähde: Tiina Väre.

https://doi.org/10.21435/ht.288

252  

Saman alkuaineen isotoopit ovat kovin samanlaisia kemiallisilta omi-

naisuuksiltaan, kuten kyvyltään muodostaa sidoksia. Silti esimerkiksi

niiden reaktionopeudet sekä sidosten vahvuudet vaihtelevat massaerojen

takia. Kemialliset ja fysikaaliset reaktiot vaikuttavat eri isotooppeihin

suhteessa niiden erilaisiin massoihin, ja eri isotoopeilla on näiden ero-

jen takia erilaisia fysikaalisia ominaisuuksia. Ylimääräiset neutronit

lisäävät raskaampien isotooppien painoa ja hidastavat niiden liikkuma-

nopeutta ja diuusiota suhteessa keveämpiin isotooppeihin (engl.

kinetic isotope eects). Samoin painoerot aiheuttavat eroja esimerkiksi

sulamisen, jäätymisen, kondensaation ja haihtumisen nopeudessa ja

lämpötilassa (engl. equilibrium isotope eects). Tyypillisesti keveämmät

isotoopit reagoivat raskaita nopeammin ja ovat kemiallisissa reaktiois-

sa ”suositumpia”.

Tästä syystä biokemiallisten reaktion lopputuottei-

den isotooppisuhteet ovat toisenlaiset kuin ne reaktioon osallistuneissa

alkuperäisissä aineissa ennen reaktiota olivat. Tätä prosessia, jossa toisia

– yleensä raskaampia – isotooppeja syrjitään (engl. discrimination) tois-

ten kustannuksella, kutsutaan fraktioinniksi. Tämä ero alkuperäisten

reagenssien ja lopputuotteiden isotooppisuhteiden välillä on raskaam-

man isotoopin rikastumiseen perustuvien stabiili-isotooppisuhteiden

analyysien perusta.10

Isotooppien tutkimuksen periaatteista

Alkuaineiden eri isotoopit esiintyvät luonnon eri varannoissa, kuten val-

tamerissä tai maanpäällisissä elinpiireissä, eri leveysasteiden ympäris-

töissä tai erilaisissa olosuhteissa elävissä kasveissa, mutta myös niissä

olevia ravinteita hyväkseen käyttävissä eläimissä hieman toisistaan sekä

ilmakehästä poikkeavissa suhteissa.

Lajien väliset suhteet vaikuttavat

alkuaineiden eri isotooppien välisiin suhteisiin, ja ravintoketjun eri ta-

soilla ne poikkeavat toisistaan (engl. trophic eect) edellä mainitusta, sillä

9 Schwarcz & Schoeninger 1991; Ambrose 1993.

10 Ehringer & Rundel 1989; Ambrose 1993; Dawson ja muut 2002; Ben-Davies & Flaherty 2012.

11 Schwarcz & Schoeninger 1991.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  253

aineenvaihdunnan prosessien yhteydessä tapahtuu fraktiointia. Nämä

suhteiden muutokset kuvastavat ravinteiden virtausta ekosysteemissä;

ne ilmentävät ravintoaineiden kulutusta, sulatusta, eritystä ja hajotusta.

Eliöt siis käyttävät toisia eliöitä omien elintoimintojensa turvaamiseksi,

mutta myös hylkäävät tarpeettomia ravinteita uloshengityksen ja ulostei-

den muodossa. Organismin isotooppikoostumus onkin ensisijaisesti

seurausta sen hyödyntämän kasvualustan tai muita eliöitä kuluttamalla

hankittujen ravintoaineiden raskaiden ja keveiden isotooppien välisistä

suhteista. Niihin kuitenkin vaikuttavat myös fysiologiset, isotooppien

fraktiointia aiheuttavat prosessit, kuten entsyymireaktiot, joilla ravinto-

aineita assimiloidaan ja tarpeettomia tuotteita poistetaan.12

Hiilen ja typen stabiili-isotooppisuhteet analysoidaan isotooppisuhde-

massaspektrometrin avulla (Isotope ratio mass spectrometry, IRMS).

Stabiili-isotooppitutkimuksissa mitattavat delta-arvot edustavat eroa

näytteen ja kansainvälisesti sovitun, alkuaineittain vaihtelevan standar-

din isotooppisuhteiden välillä. Typen standardina käytetään ilmakehän

typpi-isotooppisuhteita (AIR, ratio 15N:14N; 15N 0,365 %, 14N 99,635 %),

sillä käytännössä kaikki typpi ravintoketjussa on peräsin ilmakehästä.

Nykyinen kansainvälinen ensisijainen standardi hiilen isotooppitutki-

muksissa on Vienna Peedee Belemnite (VPDB), sillä alkuperäisenä stan-

dardina käytetty, runsaasti raskasta hiili-isotooppia sisältänyt liitukau-

tisten merifossiilien kerrostuma (Belemnitella americana) on ehtynyt.

Laboratoriot käyttävät kansainvälisen atomienergiajärjestön sertioimia

sekundaarisia standardiaineita mittausten kalibroimiseen. Erojen suh-

teuttaminen on tärkeää, sillä absoluuttiset muutokset eri isotooppien

suhteellisissa määrissä näytteiden välillä ovat hyvin pieniä. Niiden il-

maiseminen seuraavan funktion avulla tuottaa delta-arvon (engl. delta

notation): δ [‰] = [Rsample/Rstandard – 1] × 1000.14 Tämä sallii hyvin-

kin pienten, tuhannesosaerojen helpon tarkistelun.

12 Ben-Davies & Flaherty 2012.

13 Ambrose 1993; Schoeller 1999; Ben-David & Flaherty 2012.

14 Kaavassa R (engl. ratio) on tarkastelun kohteena olevan alkuaineen isotooppien määrien suhde

(R = harvinaisempi eli raskaampi/yleisempi eli kevyempi; esim.

C tai

N) joko näytteessä

(engl. sample) tai referenssinä käytetyssä standardissa (engl. standard) (esim. Ambrose 1993).

https://doi.org/10.21435/ht.288

254  

Standardiaineen delta-arvo on sille oleellisen alkuaineen kohdalla

sovittu nollaksi. Siispä jos näytteen delta-arvo on positiivinen, on sen

raskaan isotoopin osuus standardissa havaittavaa suurempi, ja jos nega-

tiivinen, on se pienempi. Esimerkiksi hiilen standardin (VPDB) runsas

raskaan isotoopin (

C) määrä aiheuttaa sen, että suurin osa orgaanisista

näytteistä on siihen verrattuna ehtyneitä, jolloin niiden delta-arvot ovat

negatiivisia. Mitä negatiivisempi näytteen delta-arvo on, sen vähemmän

raskaita atomeja se sisältää.15 Typen standardin, eli ilmakehän raskaan

typen määrä, taas on pienempi kuin useimpien mitattavien aineiden16,

joten niiden delta-arvot ilmaistaan positiivisina.

Erilaisissa mitattavissa

aineissa stabiili-isotoopit esiintyvät yleensä niille tyypillisissä, ainekoh-

taisissa suhteissa (engl. natural abundance).18

Stabiili-isotooppisuhteiden käyttö menneisyyden

ravintokoostumuksen tutkimuksessa

Tiedot esimerkiksi ihmisen eri elämänvaiheiden ruokavaliosta ja elinolo-

suhteista selviävät eri kudosten stabiili-isotooppikoostumuksia analysoi-

malla. Analyysiin voidaan valita kudoksia tai muita biokemiallisia osasia

sekä aineenvaihdunnan tuotteita, vaikkeivat niistä saatavat arvot sellai-

senaan olekaan tavallisesti keskenään vertailukelpoisia. Niiden koostu-

mukset eroavat toisistaan, ja kukin niistä edustaa muodostumiselleen,

kasvulleen tai ravinnekierrolleen tyypillistä ajankohtaa tai aikaväliä tut-

kimuskohteen elämässä. Soveltuvia kohteita ovat esimerkiksi luun tai

hammasluun kollageeni sekä luun tai hammaskiilteen apatiitin karbo-

naatti (CO3), joita voidaan useimmiten hyödyntää arkeologisessa tutki-

muksessa. Toisinaan arkeologisten ihmisjäänteiden kynsien tai hiusten

keratiini on säilynyt niin hyvin, että sitä voidaan analysoida. Myös verta

ja plasmaa, ihoa, lihaksia, rasva- ja muita pehmytkudoksia, virtsaa ja

15 Ambrose 1993; Ben-Davis & Flaherty 2012.

16 Poikkeuksena kuitenkin esimerkiksi sedimenttien nitraatin (NO

) δ

N-arvot ovat negatiiviset (Holland

& Turekian 2010, 314).

17 Ambrose 1993.

18 Ben-Davis & Flaherty 2012.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  255

ulosteita sekä uloshengitysilman hiilidioksidia (CO

) voidaan käyttää

stabiili-isotooppianalyyseissa useiden muiden tieteenalojen tutkimuk-

sissa. Kaikki analyysit eivät ole mahdollisia kaikille kudoksille ja muille

ruumiin tuotteille. Esimerkiksi karbonaatti ja hiilidioksidi eivät luon-

nollisesti sovellu typen isotooppitutkimukseen, mutta niissä olevat hii-

len (C) ja hapen (O) isotooppisuhteet voivat antaa tietoja ravinnosta ja

muuttoliikkeestä.19



Typen isotooppisuhteiden käyttö ravintokoostumuksen selvittämiseksi

perustuu pääasiassa ravinnossa nautitun typen fraktiointiin aineenvaih-

dunnan prosessien yhteydessä. Ilmiön seurauksena kudoksiin sitoutu-

van typen isotooppien suhde poikkeaa paitsi ilmakehän myös nautitun

ravinnon isotooppisuhteista.20 Ravintoa nauttineen yksilön kudoksissa

raskaampien typpi-isotooppien (

N) määrä suhteessa kevyempään (

lisääntyy, sillä elimistön biokemialliset reaktiot, mukaan lukien kuonan-

eritys, suosivat ensisijaisesti kevyempiä atomeja. Tämä jättää elimistön

kudokset ruokavalioon verrattuna raskaammista isotoopeista rikastu-

neiksi.21 Ekologisessa mittakaavassa ero vastaa ravintoketjun tason muu-

tosta; typpiarvo (δ

N) kasvaa tietyn osuuden jokaista sen askelmaa kohti

ja voi auttaa määrittämään kohteen aseman ravintoketjussa. Perinteises-

ti askelmakohtaisen kasvun määräksi on arvioitu noin 3–5 ‰.22 Eron

suuruuteen vaikuttaa esimerkiksi se, mistä kudoksista arvot mitataan,

mutta myös kohteen ympäristö ja fysikaalinen tila.23

Typpiarvo edustaa ruokavalion proteiiniosaa. Elimistön typpi on pää-

asiassa sitoutuneena proteiinien rakenneosasiin, aminohappoihin.

Mitä suurempi osuus nautitusta ravinnosta on proteiinia, sitä korkeam-

maksi typpiarvo nousee; vegaanista ruokavaliota nauttivien arvojen on

havaittu olevan keskimäärin 2 ‰ eläinkunnan tuotteita nauttivien vas-

19 Ambrose 1993; Lee-Thorp 2008.

20 Fogel, Tuross & Owsley 1989; Ambrose 1993.

21 Ambrose 1993; D’Ortenzio ja muut 2015.

22 Minagawa & Wada 1984; Bocherens & Drucker 2003.

23 Ambrose 1993; Hobson, Alisauskas & Clark 1993.

24 Froehle, Kellner & Schoeninger 2012.

https://doi.org/10.21435/ht.288

256  

taavia alemmat.25 Typpiarvot ovat lisäksi noin 4 ‰ korkeammat meres-

sä kuin maanpäällisissä ympäristöissä elävissä organismeissa.26 Tämän

uskotaan olevan seurausta veden pidemmistä ja monimutkaisemmista

ravintoketjujen verkoista, jotka siten aiheuttavat raskaiden typpiatomien

voimakkaampaa rikastumista.27



Hiiliarvo (δ

C) eli suhde hiilen pysyvien isotooppien välillä on riippuvai-

nen siitä, pohjautuuko kohteen ruokavalio C3- vai C4-yhteyttämistapaa28

käyttäviin kasveihin ja niitä ravintonaan käyttävien eläinten tuottamille

ruoka-aineille. Kasvikunnassa C3-yhteyttäminen on huomattavasti ylei-

sempää kuin hiilidioksidin käyttöä tehostava C

-yhteyttäminen, jota

esiintyy lähinnä kuivassa, kuumassa ilmastossa elävissä, suorassa au-

ringonpaisteessa viihtyvissä lajeissa (hirssi, durra, maissi, sokeriruo-

ko). Varjoisempien paikkojen ja talvisadealueiden C3-kasvit (vehnä, rii-

si, juurekset, vihannekset, pähkinät, useimmat hedelmät) hyödyntävät

yhteyttäessään

C-atomeja (

, hiilidioksidimolekyyli)

C-atomien

(

) kustannuksella voimakkaammin kuin C

-kasvit. Tästä syystä

C3-kasveihin yhdistyy suhteessa vähemmän raskaita 13C-atomeja ja näin

niiden δ13 C-arvot ovat matalampia ([–20 ‰]–[–35] ‰) kuin C4-kasvien

([–14 ‰]–[–9] ‰). Lisäksi C

-kasvien hiiliarvojen välillä esiintyy esimer-

kiksi veden saatavuuden, valon voimakkuuden, lämpötilan, kasvupaikan

ja ravinnemäärän mukaisia, systemaattisia eroja. Sen sijaan C4-kasvien

arvot eivät heijastele ympäristöoloja vastaavalla herkkyydellä.29

Hiiliarvo kuvastaa myös sitä, onko kohteen käyttämä ravinto peräisin

maallisesta vai merellisestä ympäristöstä. Merellisissä ympäristöissä elä-

vien organismien hiiliarvot ovat korkeampia kuin maallisissa elävien,

sillä ilmakehän hiilidioksidiin (CO

) nähden meriveteen liuenneen

25 O’Connell & Hedges 1999.

26 Ambrose 1993.

27 Enhus, Boalt & Bignert 2011.

28 C-kirjaimen perässä oleva numero kertoo yhteyttämisen ensimmäisessä vaiheessa syntyvien molekyy-

lien hiiliatomien (C) määrän. CAM-kasvit, kuten kaktukset, agave tai ananas, ovat tyypillisesti kuivien

alueiden kasveja, joilla tavataan laaja skaala δ

C-arvoja, sillä ne vaihtelevat tarpeen mukaan C

- ja

C4-fotosynteesien välillä. (Ambrose 1993.)

29 Ambrose 1993.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  257

bikarbonaatin (HCO3) δ13C-arvo on korkeampi.30 Lisäksi raskaiden hiili-

atomien määrässä tapahtuu heikkoa rikastumista

ravintoaskelmalta

seuraavalle siirryttäessä, vaikkei se olekaan yhtä selkeää kuin typen iso-

tooppisuhteissa.32

Rintaruokinnan ja ruokavalion pitkittäistutkiminen

typen ja hiilen stabiili-isotooppien avulla

Typen ja hiilen stabiili-isotooppisuhteiden analyysit tarjoavat mahdol-

lisuuden rintaruokinnan ja vieroituksen kartoittamiseen arkeologista

hammasluuta käyttäen. Kansainvälisesti ja Suomessakin vastaavaa tutki-

musta on tehty ja menetelmiä kehitetty jo hyvän aikaa, ja esimerkiksi

Takumi Tsutaya ja Minoru Yoneda (2015) tarjoavat kattavan meta-ana-

lyysin imetystutkimuksista.33

Rintaruokintaa ja vieroitusta sekä niiden kestoa voidaan tutkia analy-

soimalla typen ja hiilen stabiili-isotooppisuhteita imetysaikana kehitty-

neen hammasluun tai luun kollageenissa eli kyseisten kudosten ylei-

simmässä proteiinissa. Tässäkin tilanteessa menetelmä perustuu typen

ja jossain määrin myös hiilen raskaampien isotooppien rikastumiseen

jokaisella ravintoketjun askelmalla.

Käytännössä imeväinen nauttii ra-

vinnokseen äitinsä kudosta ja on tätä korkeammalla ravintoketjussa;

vaikutus näkyy erityisesti typpiarvon kasvamisena eli raskaampien typpi-

atomien rikastumisena imeväisen kudoksissa.35

Benjamin T. Fuller ja hänen kollegansa (2006) analysoivat pitkittäis-

tutkimuksessa äiti–lapsi-parien hius- ja kynsinäytteiden keratiinipro-

teiinin typpi- (δ15N) ja hiiliarvoja (δ13C) rintaruokinnan ja vieroittamisen

ajan. He havaitsivat, että täysimetettyjen lasten typpiarvot kasvavat noin

30 Smith ja Epstein 1971; Lee-Thorp 2008; Dawson ja muut 2002; Ben-David & Flaherty 2012.

31 Hiiliarvon kasvun määräksi ravintoketjun askelten välillä on arvioitu noin 0,5–4,6 ‰.

32 Ambrose 1993; Lee-Thorp 2008.

33 Esim. Lahtinen 2017; Fogel, Tuross & Owsley 1989; Fuller ja muut 2006.

34 Minagawa & Wada 1984.

35 Fuller ja muut 2006; Tsutaya & Yoneda 2015. Imeväisen typpiarvon kasvu on keskimäärin heikompaa

kuin ravintoketjujen askelmien välillä havaittu.

https://doi.org/10.21435/ht.288

258  

2–3 ‰

ja hiiliarvot noin 1 ‰ verrattuna syntymänaikaiseen lähtö-

tasoon.

Vieroituksen aloittaminen laski hiiliarvon vähitellen lähelle

lähtötasoa, kun taas rintaruokinnan lopettaminen aiheutti saman typpi-

arvolle.38 Marilyn Fogel, N. Tuross ja Douglas W. Owsley (1989) olivat jo

aiemmin omassa modernien äiti–lapsi-parien kynsinäytteiden typpi-iso-

tooppitutkimuksessaan havainneet, että täysimetettyjen lasten arvot ero-

sivat äitiensä arvoista keskimäärin +2,4 ‰. Äitien ja vauvojen ryhmien

keskiarvojen ero oli jopa kahdeksan keskihajonnan suuruinen, mikä

tarkoittaa, että täysimetetyn lapsen typpiarvo erottaa hänet mainiosti sel-

laisten aikuisten joukosta, joiden ravintokoostumus tutkimuksen äitien

ryhmän tapaan on melkoisen yhdenmukainen.39

Säännöt rintaruokinnan vaikutuksesta muodostuvan kudoksen

stabiili-isotooppiarvoihin pätevät myös arkeologiseen hammasluuhun.

Hampaat koostuvat pääosan rakenteesta muodostavasta hammasluusta,

kruunua peittävästä kiilteestä ja juurta ympäröivästä sementistä. Kehon

luukudoksen tavoin hammasluu koostuu kollageenin muodostamasta

matriisista, johon on sulautunut pieniä rakennetta tukevia mineraali-

osasia. Kiille sen sijaan koostuu lähes yksinomaan (96-prosenttisesti)

epäorgaanisista apatiittikiteistä.40 Muusta luustosta poiketen hammas-

luu, kuten kiillekin, muuttuu hyvin vähän lapsuudenaikaisen muodos-

tumisensa jälkeen.41 Siksi kyseiset kudokset ovat pysyvästi säilöneet tie-

dot lapsuuden ruokavaliosta.

Hampaat kehittyvät tunnetun aikataulun mukaisesti.42 Vertailemalla

eri hampaista otettujen näytteiden kollageenin stabiili-isotooppisignaale-

ja voidaan siis tehdä havaintoja yksilön ruokavaliosta lapsuuden ja nuo-

36 Imeväisten kynsien pian syntymän jälkeen kasvaneissa osissa havaittiin noin 1,7–2,8 ‰:n nousu typ-

piarvossa (Fuller ja muut 2006). Imettävän äidin ja imeväisen välillä havaittava nousu typpiarvossa

on pienempi kuin normaali ravintoketjun tasojen välillä havaittu ero (n. 2–6 ‰) (Fuller ja muut 2006;

Lee-Thorp 2008; Tsutaya & Yoneda 2015).

37 Äidin terveys vaikuttaa typen aineenvaihduntaan ja sen sulautumiseen sikiön kudoksiin. Samoin kuin

sikiön typpiarvot myös vastasyntyneen arvot korreloivat vahvasti äidin arvojen kanssa ja ovat tavalli-

sesti korkeammat suhteessa niihin. (De Luca ja muut 2012; Fuller ja muut 2006.)

38 Fuller ja muut 2006.

39 Fogel, Tuross & Owsley 1989.

40 Hillson 1996, 148–149, 217–218.

41 Hillson 1996, 149, 182; Nanci 2017, 10.

42 Logan & Kronfeld 1933; Hillson 1996, 123.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  259

ruusiän eri vaiheissa. Pituussuunnassa hampaan keskivaiheilta otettu

näyte edustaa arviolta hampaan kehityskauden keskivaiheen aikaista

ruokavaliota koskevia tietoja. Lisäksi analysoimalla arkeologista luuta

vastaavilla menetelmillä saadaan tietoja yksilön viimeisen, kuolemaa

edeltäneen vuosikymmenen keskimääräisestä ruokavaliosta.

Eri ikäise-

nä nautittua ravintoa koskevia tietoja vertailemalla voidaan paljastaa ikä-

sidonnaisia muutoksia yksilöiden ruokavalioissa ja samalla tarkastella,

noudattavatko ne yhteneviä ja laajempia tilastotrendejä tarkasteltavassa

populaatiossa.

Vielä tarkempiin tuloksiin lapsuudenaikaisesta ravinnosta päästään

tutkimalla yhden hampaan hammasluuta jaksoissa. Hammasluu nimit-

täin kehittyy kruunun laelta juuren kärkeen tunnetun aikataulun mu-

kaisesti. Kun eri iässä kehittyneitä hammasluun jaksoja sitten verrataan

toisiinsa, voidaan muodostaa ruokavalion muutokset paljastava sarja pe-

rättäisiä isotooppisignaaleja, joiden avulla temporaalinen vertailu mah-

dollistuu, mutta paremmalla tarkkuudella.

Mitä tahansa hammasta

voidaan analysoida näin. Sarja varhaislapsuudessa nautitusta ravinnosta

saadaan kuitenkin analysoimalla ensimmäinen pysyvä poskihammas

(kuva 2), jonka kruunu kehittyy syntymän ja kolmannen ikävuoden vä-

lillä; koko juuri taas muotoutuu valmiiksi arviolta kymmenvuotiaaksi

mennessä.45 Paljon käytetty menetelmä on jakaa hammas pituussuun-

nassa millimetrin mittaisiin jaksoihin, joista jokainen edustaa noin puo-

len vuoden aikana tapahtunutta kasvua.46 Tällöin analyysit tuottavat koh-

tuullisen tarkan, jonkinlaisella tarkkuudella ikävuosiksi muunnettavan

aikasarjan. Hammasluun kasvusuunnan takia juurta kohti siirryttäessä

mahdollisuus määrittää tarkasti kunkin jakson heijasteleman dieetin

ajoitus vähenee, sillä ne ovat kehittyneet pidemmän ajan kuluessa kuin

kruunun vastaavan mittaiset jaksot.47

43 Partt 2002; Fahy ja muut 2017; Wright & Schwarcz 1998; Fuller, Richards & Mays 2003; Dupras &

Tocheri 2007; Tsutaya & Yoneda 2015.

44 Fuller, Richards & Mays 2003; Henderson, Lee-Thorp & Loe 2014.

45 Hillson 1996, 123.

46 Eerkens, Berget & Bartelink 2011; Tsutaya & Yoneda 2015.

47 Beaumont ja muut 2013; Eerkens, Berget & Bartelink 2011.

https://doi.org/10.21435/ht.288

260  

Kuva 2. Kuvan leukaluun hampaisto on täydellisesti säilynyt vasemmanpuoleista

toista välihammasta lukuun ottamatta. Se on todennäköisesti irronnut ja kadon-

nut vasta kuoleman jälkeen, sillä hammaskuopassa ei ole havaittavissa lainkaan

umpeen luutumista. Leukaluussa on jonkin verran tafonomisia eli kuoleman jälkei-

sistä olosuhteista johtuvia muutoksia: Alaleuasta puuttuu oikean puolen nivelnasta

ja lihashaarake. Leukaluussa on maskuliinisia piirteitä, ja se on kuulunut aikuiselle

yksilölle. Hampaat eivät kuitenkaan ole kuluneet kovin paljon, joten kyseessä ei ole

vanhus. Esimerkiksi ensimmäiset poskihampaat eivät ole kuluneet kiilteen alai-

seen hammasluuhun saakka. Siksi hampaan varhaisimmat, välittömästi syntymän

jälkeisinä kuukausina muodostuneet kerrostumat ovat edelleen analysoitavissa.

Etuhampaissa on hammaskiveä, mutta muuten hampaat ovat suhteellisen terveet.

Kuva: Tiina Väre.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  261

Tutkimukseen on syytä valita hampaita, joissa ei ole karieksen aiheut-

tamaa reikiintymistä, sillä voimakkaan kulumisen tavoin myös karies-

vauriot saattavat stimuloida odontoblasteja eli hammasluuta muodosta-

via soluja luomaan lisää kudosta myöhemmin elämän varrella. Myös sen

isotooppikoostumus heijastelee muodostumisensa aikaista ruokavaliota.

Tämä kudos, tertiäärinen hammasluu, on primääristä hammasluusta

poiketen väriltään ruskeaa ja sikäli helposti havaittavissa ja poistettavissa

ennen näytteiden jatkokäsittelyä. Käytännössä aivan pieniä määriä se-

kundaarista hammasluuta muodostuu pitkin elämää, ja siksi vanhem-

pien yksilöiden hammasluu ei edusta lapsuuden ruokavaliota yhtä luo-

tettavasti kuin nuorten. Hampaat myös kuluvat kärjistään läpi elämän,

joten useimpien vanhempien yksilöiden hampaat eivät tästäkään syystä

sovellu imetystutkimukseen. Imetyssignaalit ovat hampaiden vanhim-

missa osissa eli kärjissä, elleivät ne vuosien käytön aikana ole kuluneet

olemattomiin (kuva 2).48

Aikuisiän tai elämän viimeisten vuosikymmenien ruokavaliota valot-

tavat analyysit tehdään luun kollageenille. Luu on elävää, läpi elämän

uusiutuvaa kudosta. Se kehittyy ja muovautuu elimistön tarpeiden mu-

kaan: luuta muokkaavista soluista osteoklastit tuhoavat ja osteoblastit

luovat tilalle uutta luuta.

Tämän prosessin seurauksena ravinnon alku-

aineet vähitellen sulautuvat luukudokseen vaikuttaen sen isotooppikoos-

tumukseen. Luusta otetun näytteen analyysi kertookin useiden – joskus

jopa kymmenien – vuosien aikana nautitun ravinnon keskimääräisestä

koostumuksesta.50 Toisin kuin hammasluu, elimistön varsinainen luu-

kudos on jatkuvassa muutoksessa eikä edusta poikkileikkausta mistään

tietystä hetkestä yksilön historiassa.

Imetystapoja stabiili-isotooppianalyysein tutkittaessa kohdepopulaa-

tion luun kollageenin analysoiminen on tärkeää, jotta saadaan selvitet-

tyä alueen referenssiarvot. Naisten keskiarvojen avulla luodaan malli

siitä, millainen tutkittavien yksilöiden äitien stabiili-isotooppiproili on

voinut olla – ja millaiselle tasolle delta-arvojen voidaan imetyksen jäl-

48 Hillson 1996, 194; Arana-Chavez & Massa 2004; Henderson, Lee-Thorp & Loe 2014.

49 White & Folkens 2000, 20–28.

50 Hedges ja muut 2007.

https://doi.org/10.21435/ht.288

262  

keisenä aikana muodostuvassa hammasluussa odottaa laskevan. Tämä

olettaen, että äidit ja lapset ovat imetysajan jälkeen nauttineet samanlais-

ta ruokavaliota. Tutkimuskohteiden omien äitien arvoja emme valitetta-

vasti enää voi tavoittaa.

Varhaismoderni rintaruokintakysymys

Nykyisin rintaruokintaa arvostetaan imeväisen ja äidin välisen kiinty-

myssuhteen perustana. Samoin äidinmaidon rooli kehon immuunipuo-

lustusjärjestelmän pohjana tunnustetaan. Lapsen ensimmäisten vuosien

ravitsemuksen ja hoitotapojen vaikutus sekä psyykkiseen että somaatti-

seen terveyteen onkin tunnetusti elinikäinen.

Kunkin äidin tuottaman

maidon koostumus on optimoitu vastaamaan juuri hänen jälkeläisensä

ikätason tarpeita. Lisäksi se vaihtelee vuorokauden ajan mukaan ja vie-

läpä jokaisen syöttökerran välillä.

Pitkä imetyskausi on ihanne, joskaan

pelkkä rintamaito ei riitä turvaamaan kokonaisvaltaista ravinnonsaantia

enää yli puolivuotiaalle lapselle. Tämän jälkeen oikeanlaisella vieroitus-

ruokinnalla on tärkeä merkitys, vaikka Maailman terveysjärjestö WHO:n

ohjeistuksen mukaan rintaruokinnan tulisi jatkua muuta ruokavaliota

täydentävänä vähintään kaksivuotiaaksi.53 Vieroituksen aloittaminen on

imeväisen terveyden kannalta kriittistä aikaa. Suuren osan modernia ai-

kaa edeltäneestä imeväiskuolleisuudesta Euroopassa oletetaan johtuvan

pastöroimattomana – ja usein liian aikaisin – tarjotun lehmänmaidon

mikrobeista ja epähygieenisistä meijerikäytänteistä.54

Yhteiskunnallinen keskustelu rintaruokintaan liittyvistä tavoista on

ajoittain noussut pinnalle ainakin antiikin ajoista lähtien ja jatkuu edel-

leen. Nykyisen virallisen ohjeistuksen lailla myös menneisyydessä rinta-

ruokintaa koskevat puheenvuorot – kun niitä on pidetty – ovat harvoja

poikkeuksia lukuun ottamatta kannustaneet sen harjoittamiseen. Äidin-

maidon hyvistä ominaisuuksista on oltu varsin tietoisia. Useimmissa

51 Hanson 1998; Hanson 1999; Jackson & Nazar 2006; Bener ja muut 2008; Jakaitis & Denning 2014.

52 Khan ja muut 2013; Riordan & Wambach 2014, 121–131.

53 WHO 2018.

54 Currier & Widness 2018.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  263

virallisissa suosituksissa pitkän imetysajan hyötyjä korostettiin, eikä äi-

dinmaitoa suositeltu ainoastaan lasten nautittavaksi, vaan sitä käytettiin

myös aikuisten lääkinnässä.

Äitejä on harvemmin ainakaan virallisesti

kehotettu luopumaan imettämisestä. Kun rintaruokinnankin välityksellä

tarttuva sylis levisi keskiajan jälkeisessä Euroopassa, joidenkin aika-

laislääkärien neuvona kuitenkin oli äidin tai imettäjän maidon sijaan

käyttää eläinten, erityisesti aasien maitoa.56

Imetykseen, tähän nisäkkäille lajinomaiseen tapaan pitää jälkeläisen-

sä hengissä on myös liittynyt kummallisiakin uskomuksia. Esimerkiksi

ternimaitoa, jonka nykyisin tiedetään olevan imeväiselle korvaamatto-

man tärkeää ravintoa, pidettiin vuosisatojen ajan haitallisena sekä lap-

sen että äidin terveydelle. Toisinaan imettämisen aloittamista kehotet-

tiin tästä syystä lykkäämään jopa päiviä synnytyksestä. Lisäksi imettävän

naisen luonteen uskottiin siirtyvän lapseen rintamaidon mukana, mikä

vaati huolellisuutta imettäjän valinnassa – jos sellaisen käyttöön päädyt-

tiin – niin fyysisen kuin henkisenkin olemuksen ja kunnon suhteen.57

Huolimatta kannustavasta virallisesta asenteesta äidit eivät aina ole

olleet innokkaita ryhtymään imetyspuuhiin eivätkä he ole välttämättä

toteuttaneet nykyisenkaltaista ihannetta täysimetyksestä. Rintaruokintaa

tiedetään vältetyn niin turhamaisuudesta, tietämättömyydestä kuin vält-

tämättömyyden pakostakin.

Esimerkiksi 1700–1800-lukujen Ruotsis-

sa äitien imetystavat ja niihin yhdistetty imeväisten suuri kuolleisuus

huolestutti. Tilanne vaikutti erityisen vakavalta Pohjanmaan rannikolla,

vaikka se nykyisen rajan toisella puolella, Ruotsin Länsipohjassa, oli

melkoisen samankaltainen.

Lapsikuolleisuus pysytteli nykyisen Suo-

men alueella korkealla aina 1800-luvun loppuun saakka. Syynä olivat

lähinnä epätyydyttävät hygieniaolot ja haitalliset ruokintatavat. Keski-

määrin jopa 40 % lapsista kuoli ennen neljättä syntymäpäiväänsä; yksit-

täisillä alueilla tilanne oli vielä tätäkin synkempi.60

55 Olai 2008 [1578], 29, 69.

56 Wickes 1953a; Wickes 1953b; Wickes 1953c.

57 Wickes 1953a; Wickes 1953b; Wickes 1953c.

58 Turpeinen 1987, 294–304.

59 Brändström 1984, 96–99; Vainio-Korhonen 2012, 145, 150.

60 Turpeinen 1979; Vainio-Korhonen 2012, 150.

https://doi.org/10.21435/ht.288

264  

Varhaismodernin ajan yhteiskunnalliset vaikuttajat, tavallisesti ylä-

luokkaiset miehet, olivat huolissaan äitien kyvystä huolehtia lapsistaan

riittävällä tavalla. Vuodelle 1749 ajoittuva, Pohjanmaan maaherran

Gustaf Piperin (1692–1761) kamarikollegiolle osoittama kirje paljastaa

asenteet selkeästi. Tässä kirjeessään maaherra esitti, että jos lapsi riittä-

mättömien rintaruokintatoimien seurauksena menehtyisi alle kuuden

kuukauden iässä, äitiä tulisi sakottaa.61 Kannanoton taustalla voidaan

kuitenkin erottaa 1700-luvulla heränneet huolet väestönkasvun turvaa-

misesta –maassa ei siis oltu varsinaisesti huolestuneita lasten hyvin-

voinnista. Valtiollisena pyrkimyksenä oli tuolloin palauttaa Ruotsin

aiempi suurvalta-asema. Siksi suuri väestömäärä ja erityisesti vahva ar-

meija olivat välttämättömiä. Vuosisadan puolivälissä tarkennettu väestö-

tilastointi oli tuottanut epämieluisan yllätyksen: väestöreservit Ruotsissa

olivat itse asiassa melkoisesti oletettua ohuemmat. Kun syitä asialle poh-

dittiin, voitiin kirkonkirjojen kastettujen ja kuolleiden luettelosta havaita

väestöntuotannollinen ongelma. Lapsia sekä syntyi että kuoli vauhdilla.

Kun syitä suurelle lapsikuolleisuudelle sitten etsittiin, tuntui sellainen

löytyvän rintaruokintatavoista.62

Siispä jo 1700-luvulla korkea lapsikuolleisuus liitettiin lyhyeen ime-

tyskauteen. Hyvinkin pienten vauvojen vieroittaminen oli suosittu

tapa esimerkiksi Pohjanmaan kaupungeissa. Toisaalta maaseudulla,

etenkin kesäaikaan, myös äitejä tarvittiin tilojen työvoimaksi. Vauvat

jäivät äitinsä hoidon sijaan sisaruksiensa ja isovanhempiensa hoi-

viin – joskus jopa itsekseen seuranaan ainoastaan ruokintasarvi. Työ-

päivät venyivät, ja sarven kautta tarjoiltu maito, joka usein oli äidin-

maidon sijaan lehmänmaitoa, ehti toisinaan pilaantua (kuva 3). Kun

rinta korvataan esimerkiksi keittämättömällä lehmänmaidolla täytetyllä

ruokintasarvella, ongelma muodostuu kaksitahoiseksi: tarjoilumuodon

epähygieenisyys voi osoittautua imeväiselle kohtalokkaaksi ja lisäksi kä-

sittelemätön lehmänmaito on imeväisen ruoansulatukselle sopimatonta.

Se sisältää enemmän proteiinia mutta vähemmän laktoosia ja rautaa

kuin äidinmaito ja vaatii ravintolisiä kumppanikseen, jotta puutostaudit

61 Halila 1954, 639–640.

62 Turpeinen 1987, 279–283; Jutikkala 1994, 95, 99–100; Vainio-Korhonen 2012, 145.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  265

vakavine seurauksineen voitaisiin välttää.

Lisäksi sarvella syötettiin

muutakin kuin maitoa, esimerkiksi viljasta valmistettua velliä, joka sel-

laisenaan ei sovi lainkaan vastasyntyneen lapsen ruoansulatuskanavalle.

Toisaalta myös lapsivuodekuolleisuus oli uudella ajalla suurta ja synnyt-

täminen naisen terveyden ja hengen kannalta täysin toisella tavalla vaa-

rallista kuin se nykyisin länsimaissa on. Tapauksissa, joissa äiti sairastui

vakavasti tai menetti henkensä synnytyksen seurauksena, lasta oli luon

nollisesti pidettävä hengissä rintaruokinnalle vaihtoehtoisin toimin.64

Isotooppimenetelmän potentiaalinen käyttöaihe

rintaruokintatutkimuksessa

Historiasta tunnetut, rintaruokinnan riittävyydestä huolestuneet kan-

nanotot ovat sellaisen ryhmän tuottamia, jonka henkilökohtaiset koke-

63 WHO 2005.

64 Halila 1954, 640; Turpeinen 1987, 294–304; Jutikkala 1994, 151; Vainio-Korhonen 2012, 145–146, 150.

Kuva 3. Ruokintasarvi ja lapsen suuhun laitettava, lehmän utareesta tehty tutti, joka

on peräisin Salmista, Viipurin läänistä. Tutin lahjoittaja oli saanut sen vuonna 1936

ja tiesi lahjoituksen tehdessään kertoa sitä käytetyn ”ennen muinoin” annettaessa

maitoa lapselle. Hänen mukaansa tuttiosaa oli tapana välillä kovettaa suolavedellä.

Kuva: Turun museokeskuksen kokoelmat.

https://doi.org/10.21435/ht.288

266  

mukset imettämisestä olivat vähintään rajalliset. Historiallisten lähtei-

den puolueettomuus lienee siksi tämän kysymyksen osin kyseenalainen.

Tästä syystä aikalaisten luustojen tutkiminen todisteiden hankkimiseksi

luonnontieteiden menetelmiä käyttäen voi auttaa puolueettomasti selvit-

tämään, kuinka vankka pohja näillä säätyläismiesten esittämillä syytök-

sillä on. Ainakin osittain ne saattavat heijastella moralistisia, erityisesti

rahvaan naisiin kohdistuneita käsityksiä. Menneisyyden rintaruokinta-

tapoja koskevat tiedot ovat ylipäätään melko vähäisiä. Äitien ja lasten

intiimiin arkeen liittyvät toiminnot lienevätkin juuri sellainen aihe, josta

historiankirjat vaikenevat. On tietysti todennäköistä, että sarviruokinta,

jota kyllä varmuudella harjoitettiin, on päättänyt monta elämää aivan

liian varhain.

Siivittivätkö syytöksiä ennakkoluuloiset käsitykset äitien epäpätevyy-

destä lastensa huoltajina vai esitettiinkö ne aiheesta? Varsinaisia todis-

teita siitä, etteivät naiset mahdollisuuksien mukaan pääasiallisesti suo-

sineet täysimetystä, ei ole. Kun hyödynnetään uuden ajan alun äitien

kauan sitten kuolleiden jälkeläisten hammasluuta stabiili-isotooppitutki-

muksen aineistona, voidaan kirjallisissa lähteissä esitetyille epäilyksille

tuoda puolueeton ratkaisu.

Täytyy kuitenkin muistaa, ettei menetelmä ole täydellinen. Ensinnä-

kään rintaruokintaa indikoivat isotooppisignaalit eivät paljasta maidon-

lähteen henkilöllisyyttä ja ammatti-imettäjien käyttö ainakin säätyläisten

keskuudessa on ollut mahdollista. Imettäjiä oli käytetty, ja tätä toimintaa

on arvosteltu länsimaisessa kulttuuripiirissä aina antiikin ajoista lähtien.

Varhaismodernille ajalle tultaessa heidän ympärilleen olivat jo muodos-

tuneet laajat markkinat, jotka eivät keskittyneet pelkästään pienokaisten

hyvinvointiin.

Ammatti-imettäjän ja äidin maidosta lähtöisin olevia

isotooppisignaaleja ei ole mahdollista erottaa toisistaan, vaikka ne ker-

toisivat siis varsin erilaisista lapseen kohdistuneista hoivan ja huolenpi-

don asenteista. Tutkimuksessa onkin hyvä huomioida otoksen sosiaali-

nen luokka ja alkuperä, sillä mikäli aineisto koostuu pääosin rahvaaseen

kuuluneista yksilöistä, on todennäköisempää, että rintaruokinnasta huo-

lehti lapsen oma äiti.

65 Wickes 1953a.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  267

Varhaismodernin Pohjanmaan imetyksen puutteesta esitettyjen

väitteiden todenperäisyyttä voidaan lähestyä tutkimalla arvoja, jotka on

kerätty eri aikakausien ja maantieteellisten alueiden populaatioista. Vai-

kuttaisi esimerkiksi siltä, että 1700-luvun Pohjois-Pohjanmaalla rinta-

ruokinta oli keskimäärin harvinaisempaa ja täysimetys lyhytkestoisem-

paa kuin Lounais-Suomessa 1800-luvulla.

Toisaalta varhaismoderneja

imetystä koskevia isotooppisignaaleja voidaan verrata myös muutamia

vuosisatoja vanhempiin tietoihin: Pohjois-Pohjanmaan keskiaikaa kos-

kevat tiedot ovat asiakirjojen puuttuessa rintaruokintatietojen kannalta

toistaiseksi olemattomat.

Ylipäätään imetystavoissa vaikuttaisi esiintyvän suurta populaatioiden

välistä vaihtelua, joka ei ollut aikakauteen tai elinkeinoon sidottua. Useat

tutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että teollisen ajan yhteisöissä

vieroitus ajoittui keskimäärin varhaisimpaan vaiheeseen. Tämä rinta-

ruokinnan suosion lasku on yhdistetty naisten siirtymiseen teolliseen

työhön 1800-luvulta alkaen.67

On syytä huomata, että äidinmaidon terveysvaikutukset ovat elinikäi-

set ja sen koostumuksen hienosäätö on merkityksellistä. Se vaihtelee

imeväisen sukupuolen mukaan, ja tämä ero on vieläpä liitetty jälkeläisen

lisääntymistoimintojen turvaamiseen.

Koska samojen yksilöiden eri

kudosten analyysit paljastavat tietoja elinkaaren eri vaiheissa nautitusta

ravinnosta, on mahdollista arvioida, erosivatko eri ikäryhmien nauttimat

ravintoaineet toisistaan. Samalla voidaan laajemminkin hakea käsitystä

menneiden populaatioiden sukupuolten ja sukupolvien välisestä tasa-

arvosta ja luoda referenssiaineisto tutkimusajan normaalin aikuisten ja

eri-ikäisten lasten ruokavalion isotooppisignaaleista.69

Hammasluun stabiili-isotooppianalyysit vastaavat kysymykseen siitä,

onko lapsia täysimetetty ja kuinka pitkiä imetyskaudet ovat olleet. Niissä

havaittujen trendien pohjalta voidaan lisäksi vetää johtopäätöksiä myös

vanhemmuudesta ja huolenpidosta, ja ne voivat pohjustaa keskustelua

siitä, kuinka lapset käsitettiin yhteiskunnan ja perheen jäseninä eri ai-

66 Halila 1954, 639–640; Turpeinen 1987, 313.

67 Howcroft 2013, 57; Henderson, Lee-Thorp & Loe 2014; Tsutaya & Yoneda 2015.

68 Fujita ja muut 2012.

69 Esim. Väre ja muut 2022b.

https://doi.org/10.21435/ht.288

268  

koina ja eri alueilla. Ikä, jossa lapset vieroitetaan, heijastelee lisääntymis-

strategiaa ja investointia vanhemmuuteen. Pitkäkestoinen rintaruokinta

tapahtuu äidin energiatasapainon ja myös hedelmällisyyden kustannuk-

sella.70 Täysimetyksen keskimääräisen yleisyyden ja keston perusteella

voidaan jonkinlaisella tarkkuudella tehdä hedelmällisyyttä ja syntyvyyttä

koskevia päätelmiä tutkittavissa populaatioissa. Kuukautiset tyypillisesti

taukoavat täysimetyksen ajaksi maidontuotannosta johtuvan, ovulaatio-

ta vaikeuttavan energiavajeen takia (laktationaalinen amenorrea). Te-

hokkaiden ehkäisyvälineiden puuttuessa lyhyet ja epäsäännölliset rin-

taruokintakaudet johtavat yleisesti raskauksiin lyhyillä intervalleilla.

Monissa yhteisöissä yhdynnästä pidättäytymisen ohella rintaruokinnan

säännöstely on ollut tehokkain keino säädellä syntyvyyttä.71 Aina kyse ei

kuitenkaan ole ollut yksilöiden henkilökohtaisesta valinnasta. Imetyk-

seenkin liittyvät tavat, joilla on ollut kauaskantoisia vaikutuksia paitsi

yksityisesti myös yhteisöjen tasolla, perustuvat usein kulttuuriin upotet-

tuihin ja osin tiedostamattomiin sääntöihin ja uskomuksiin.72

Koska pienet lapset esimerkiksi varhaismodernilla Pohjanmaalla

usein kuolivat, oli syntyvyyden pysyttävä korkeana, jotta edes osa lapsista

kasvaisi aikuiseksi ja edelleen lisääntyisi.73 Kysymys ei ole vain suoma-

laislasten ja paikalliskulttuurimme erikoisuudesta. Itse asiassa tutkijat

ovat havainneet jo neoliittiselta ajalta alkaneen nousevan syntyvyyden ja

kuolleisuuden megatrendin. On mahdollista, että sitä luonnehti lyhene-

vä rintaruokintakausi, joka mahdollisti hedelmällisyyden nousun ja

voimistuvan ”ihmistuotannon”.

Perinteisesti esiteollisissa maaseutu-

yhteisöissä lapsia on syntynyt mutta myös kuollut runsaasti. Taite tähän

nähtiin vasta modernin ajan koitteessa, kun esimerkiksi parantuneiden

hygieniaolojen ja lääketieteen voittojen ansiosta kuolleisuus kääntyi vä-

hitellen laskuun ja syntyvyys seurasi pienellä viiveellä perässä.75

70 Esim. Eerkens, Berget & Bartelink 2011; Henderson, Lee-Thorp & Loe 2014.

71 Esim. Schurr & Powell 2005; Waters-Rist ja muut 2011.

72 Eerkens, Berget & Bartelink 2011; Henderson, Lee-Thorp & Loe 2014.

73 Turpeinen 1987, 281–283, 294.

74 Buikstra, Koningsberg & Bullington 1986; Bocquet-Appel 2002.

75 Bocquet-Appel 2011; Jutikkala 1994, 179–183.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  269

Imetystottumuksista 1800-luvun taitteen Raumalla

hammasluun stabiili-isotooppianalyysien kertomana

Yksi Ruotsin valtakunnan synkimmistä lapsikuolleisuusalueista sijaitsi

nykyisen Suomen alueella, mutta suinkaan kaikkialla tilanne ei ollut

yhtä vakava. Myös rintaruokintatavoissa oli perinteisesti alueellisia eroja,

ja kuten mainittu, esimerkiksi Lounais-Suomen alueella rintaruokinta

oli monin paikoin perinteisesti suosiossa.76 Eräs tämän alueen kaupun-

geista, joissa valitsevien rintaruokintatapojen tutkimus hammasluun

typen ja hiilen stabiili-isotooppisuhteiden avulla on ollut mahdollista,

on vuonna 1442 perustettu Rauma.

Vuosina 2015–2016 tutkittiin arkeologisesti Rauman Pyhän kolminai-

suuden kirkon kirkkomaata kunnallistekniikan parannustöiden takia.

Tutkittava kirkkomaan osa oli ollut 1400-luvun lopulta vuoteen 1853

lähes katkeamattomassa käytössä, ja sieltä kaivettiin esiin 116 yksilön

luujäännökset. Nämä yksilöt oli haudattu kirkkomaan pohjoispuolelle,

alueelle, joka oli käytössä lähinnä 1800-luvun alkupuolella ja jolla huo-

keimmat hautapaikat sijaitsivat. Onkin todennäköistä, että tälle alueelle

haudatut yksilöt edustivat kaupungin vähävaraisempaa väestönosaa –

olkoonkin, että kaupungin väestö oli tuohon aikaan varallisuudeltaan

melkoisen tasajakoinen.77

Tutkimukseen valittiin seitsemän yksilöä, jotka olivat täysin puhjen-

neen viisaudenhampaan perusteella kuolleet aikuisina, vaikka kukaan

heistä ei ollut ehtinyt saavuttaa kypsää ikää. Kun otetaan huomioon hei-

dän ikänsä, esiin kaivetun kirkkomaan osan pääasiallinen käyttöaika ja

sitä todennäköisimmin käyttäneen väestönosan sosiaalinen ja taloudelli-

nen asema, voidaan todeta, että tutkimuksella selvitettiin 1700-luvun lo-

pun ja 1800-luvun alun rintaruokintatapoja Rauman vähävaraisen väes-

tön keskuudessa. Vuosisadan taitteen Rauma oli pieni mutta nopeasti

kasvava satamakaupunki, jonka elinkeinot painottuivat maatalouteen,

kuten perunan viljelyyn, vaikka sijainti rannikolla mahdollisti myös Itä-

meren resurssien hyödyntämisen.78 Myös samoille yksilöille suoritetut

76 Turpeinen 1987, 313.

77 Uotila & Lehto 2016, 4, 71; Lähteenoja 1939, 276–278, 342–346.

78 Bläuer ja muut 2019; Lähteenoja 1939, 242–243, 267.

https://doi.org/10.21435/ht.288

270  

luun kollageenin typen ja hiilen stabiili-isotooppitutkimukset viittaisivat

heidän aikuisiässä nauttimansa ravinnon sisältäneen runsaasti kalaa,

mutta myös maataloustuotteita paikallisilta, lannoitetuilta pelloilta.79

Raumalaisyksilöiden ensimmäisistä poskihampaista analysoitiin δ

N-

ja δ13C-arvot purupinnalta lukien korkeintaan kymmenestä millimetrin

levyisestä horisontaalisesta hammasluujaksosta. Tämä vertikaalisesti yh-

teensä senttimetrin pituinen tutkimusalue käsittää normaalin imetys-

kauden aikana kehittyneen hammasluun ja heijastelee yksilön nautti-

maa ravintoa syntymästä lähes kuusivuotiaaksi saakka. Lisäksi kruunun

hammasluussa myös näytteen ajallinen edustavuus säilyy juuren vastaa-

via osia tarkempana.80

Kaikkien tutkittujen hampaiden perättäisten näytteiden sarjat muo-

dostivat kovin samanlaiset proilit, joissa havaittiin merkittävä lasku

δ15N-arvoissa purupinnalta laskettuna ensimmäisen, syntymän jälkeen

noin puolen vuoden ajan muodostuneen ja neljännen, noin toisen syn-

tymäpäivän tienoilla muodostuneen hammasluuleikkeen välillä (kuva

4).81 Hammasluun perättäisten jaksojen arvojen muodostaman kuvion

perusteella vieroitusruokinta on siis aloitettu noin kuuden kuukauden

iässä ja rintaruokinta päättynyt kokonaan hieman ennen lapsen kolman-

nen ikävuoden alkua. Vaikka summittainen aikataulu on tutkimusyksi-

löiden välillä varsin yhdenmukainen, siinä, kuinka nopeasti merkittävä

osa rintamaidosta on korvattu muulla ravinnolla, havaittiin yksilökoh-

taisia eroja.82

Ylipäätään tulokset sopivat kohtuullisen hyvin yhteen nykyisten suo-

situsten kanssa. Lisäksi ne ovat linjassa aiempien tietojen kanssa, joi-

den mukaan rintaruokinta oli yleistä Lounais-Suomen alueella, vaikka

otoskoko onkin liian pieni, jotta tutkimuksen voitaisiin olettaa kertovan

koko totuuden edes Rauman tuon aikaisista imetystavoista. Ne myös

viittaavat raumalaisnaisten sosioekonomisen roolin sallineen heidän

paneutua aikaa vievään täysimetykseen, mikä ei suinkaan ole ollut it-

79 Väre ja muut 2022b.

80 Eerkens, Berget & Bartelink 2011; Beaumont ja muut 2018.

81 Beaumont ja muut 2021; Beaumont, Gledhill & Montgomery 2014.

82 Väre ja muut 2022a.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  271

sestäänselvyys kaikissa eurooppalaisissa aikalaisyhteisöissä.

Toisaalta

joskus kaupunkiyhteisöjen köyhälistön on ollut pakko ruokkia lapsia

pääosin imettämällä, sillä eläinten maidon hankinta on ollut vaikeaa sen

korkean hinnan tai logististen haasteiden takia.

On myös huomattava,

ettei menetelmän avulla ole mahdollista erottaa, johtuvatko hammas-

luussa havaitut imetyssignaalit oman äidin vai imettäjän maidon naut-

timisesta. Vaikka konteksti viittaisi ammatti-imettäjien käytön olleen

epätodennäköistä, jonkinlaisen sijaisimettäjäjärjestelmän käyttö on ollut

mahdollista vähintään silloin, kun oma äiti sairastui tai kuoli pian syn-

nytyksen jälkeen.85

Kuva 4. Yhden yksilön hammasluujaksot (mm) järjestyksessä purupinnalta kohti

hammasjuurta esitettynä x-akselilla vasemmalta oikealle ja sekä niistä mitatut

δ13C- ja δ15N-arvot y-akselilla. Äitien arvoja edustavat Rauman Pyhän kolminai-

suuden kirkkomaalta kaivettujen arkeologisten, naisiksi määritettyjen yksilöiden

luiden kollageenin keskiarvot on merkattu horisontaalisina linjoilla (katkoviiva

C = –19,9‰; kiinteä viiva δ

N = 11,8‰). Kuvassa näkyvän kaltainen profiili

toistui ensimmäisten neljän tutkitun hammasluuleikkeen arvojen osalta kaikkien

seitsemän tutkitun yksilön näytteissä kovin samanlaisena.86

83 Turpeinen 1987, 295, 306, 312, 320–322; Jutikkala 1994, 99, 151.

84 Turpeinen 1987, 320; Jutikkala 1994, 99, 149.

85 Väre ja muut 2022a.

86 Väre ja muut 2022a.

https://doi.org/10.21435/ht.288

272  

Täydentävistä ja vaihtoehtoisista menetelmistä

Edellä esitelty menetelmä perustuu aikuisena kuolleiden yksilöiden eri

ikävaiheissa kehittyneiden luu- ja hammasluumateriaalien analyyseille.

Tällainen pitkittäistutkimus sallii ravintokoostumuksen muutosten

seuraamisen lapsuudesta aikuisuuteen sekä materiaalin tarkastelun

sukupuolittain. On kuitenkin huomionarvoista, että rintaruokinta- ja

vieroitustavat vaikuttavat imeväisen terveyteen ja näin koko hänen elin-

kaareensa. Voi siis olla, että tutkimukseen valitut yksilöt edustavat sitä

osaa populaatiosta, jota imetettiin riittävästi ja jolla siitä syystä oli pa-

rempi mahdollisuus selvitä läpi lapsuuden vaarallisten vuosien. Tämä

tarkoittaisi, että yksilöt, jotka kuolivat lapsuudessa – ehkäpä nimen-

omaan riittämättömän rintaruokinnan takia – puuttuvat materiaalista

tyystin. Tällöin tutkimus siis vastaa ainoastaan kysymykseen, selvisikö

joku menneisyyden lapsista aikuisuuteen nauttimatta rintamaitoa.

Aiemmissa imetys- ja vieroitustapoja kartoittavissa stabiili-isotooppi-

tutkimuksissa on kyllä löydetty yksilöitä, jotka näyttäisivät selvinneen

imeväisiästä ja ainakin noin seitsenvuotiaiksi nauttimatta merkittäviä

määriä äidinmaitoa – tai ainakaan heistä ei ole löydetty rintaruokintaan

viittaavia isotooppisignaaleja.87

Kysymyksenasettelua voidaan korjata ottamalla käyttöön lapsena

kuolleista koostuva vertailumateriaali. Perinteisimmin rintaruokintaa

onkin stabiili-isotooppianalyysien avulla tutkittu keräämällä luunäytteet

suurelta määrältä eri-ikäisinä kuolleita lapsia ja vertailemalla näytteiden

delta-arvoja keskenään.

Näin muodostetaan läpileikkaus kokonaisen

arkeologisen populaation rintaruokinta- ja imetystavoista. Tuloksista käy

yleensä ilmi, että nuorempina kuolleiden ikäluokkien typpi- ja vähem-

mässä määrin myös hiilen delta-arvot ovat korkeita verrattuna vanhem-

piin ikäluokkiin. Delta-arvot pienenivät siirryttäessä tarkastelemaan

vanhempia lapsia ja alkavat hiljalleen muistuttaa populaation aikuisten

delta-arvoja.89

87 Howcroft 2013, 55.

88 Esim. Fogel, Tuross & Owsley 1989.

89 Esim. Tsutaya & Yoneda 2015.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  273

Tämäkin menetelmä on kuitenkin ongelmallinen. Ensinnäkin se pe-

rustuu oletukseen, että arkeologisen luustopopulaation jäsenet muodos-

tivat eläessään yhtenäisen populaation, mikä ei tavallisesti ole totta.

Tutkimukset tehdään yleensä samasta kalmistosta arkeologisesti kaive-

tuille yksilöille, jotka ovat voineet elää useiden eri vuosisatojen aikana.

Tällaiseen tutkimukseen valitut luustopopulaation ”jäsenet”, eli kuolleet

lapset, eivät myöskään edusta normaalia eloonjäänyttä osaa edes omasta

todellisesta populaatiostaan. Tällaista aineistoa ei siis ole kerätty satun-

naisotannalla, vaan se on jo alkujaan perustavalla tavalla vääristynyt. En-

nenaikainen kuolema on voinut johtua imetyksen puutteesta. Toisaalta

erityisen sairaalloisia lapsia on voitu imettää myös muita kauemmin,

vaikkei kuolemaa olekaan lopulta voitu välttää. Menetelmä myös perus-

tuu sille oletukselle, että imetystavat ovat populaatioiden sisällä todelli-

suutta yhdenmukaisemmat ja että vieroitusruoka ei poikkea aikuisten

nauttimasta ruoasta.91

Varhaislapsuuden isotooppisignaaleja voidaan tutkia myös yksilön

toisen maitoposkihampaan avulla. Sen kehitys alkaa raskauden puoli-

välin tienoilla, ja vastasyntyneellä siitä on tyypillisesti valmiina hammas-

kruunun kärkien muodostama rinki. Kruunu valmistuu noin 10–11 kuu-

kauden ikään mennessä, ja juuren kehitys on valmis kolmivuotiaana.92

Toinen maitoposkihammas siis sallii ruokavalion ja siinä mahdollisesti

tapahtuneiden muutosten seuraamisen syntymän tienoilta parhaimmil-

laan aina kolmivuotiaaksi saakka – mikäli yksilö onnistui pysyttelemään

hengissä näin pitkään. Näin voidaan yksilötasolla selvittää, imetettiinkö

näitä tutkittavia, jotka kuolivat ennen toisen maitoposkihampaan kor-

vaantumista pysyvällä hampaalla,

ja saada tietoa siitä, vaikuttivatko

imetystavat lapsikuolleisuuteen etenkin, jos tuloksia verrataan aikuisena

kuolleiden vastaaviin.

90 Wood ja muut 1992.

91 Howcroft 2013, 48, 65; Fogel, Tuross & Owsley 1989; Eerkens, Berget & Bartelink 2011; Dupras &

Tocheri 2007; Tsutaya & Yoneda 2015; lisää osteologisesta paradoksista Wood ja muut 1992.

92 Hillson 1996, 124.

93 Maitohampaat eivät tavallisesti ole aikuisten vainajien mukana haudassa.

https://doi.org/10.21435/ht.288

274  

Rintaruokintatapoja voidaan hammasluun sijaan tutkia myös varhais-

lapsuudessa muodostuneen hammaskiilteen

hapen ja hiilen stabiili-

isotooppien suhteita tutkimalla.

Vieroitus voi olla havaittavissa myös

hammaskiilteen strontium- ja kalsiummäärän välisen suhteen muutok-

sena eri aikoina kehittyneiden kiilteen osien välillä, sillä edellä mainit-

tu saattaa korvata jälkimmäistä luissa ja hampaissa. Koska maidon

kalsiumpitoisuus on suurempi kuin useimpien muiden ruoka-aineiden,

sitoutuu sitä nauttineen yksilön kudokseen suhteessa enemmän kalkkia.

Menetelmän haittana on, että monet vieroitusruoat sisältävät eläinten

maitoa, mikä sekin sisältää runsaasti kalsiumia. Tällöin rintamaidon ja

vieroitusruokien signaalit sekoittuvat keskenään.96

Stabiili-isotooppimenetelmien haasteista

Valitettavasti stabiili-isotooppianalyysien käyttö ei monestakaan syystä

ole niin suoraviivaista kuin edelliset kappaleet antavat olettaa. Todelli-

suudessa tulosten tulkintaa vaikeuttavat monet tekijät. Jos tutkijalla ei ole

esimerkiksi alueellisia ja kulttuurisidonnaisia taustatietoja ympäristön

isotooppisignaaleista, ruokavaliota koskevat tulkinnat ovat hataralla poh-

jalla. Tuloksia tulisi aina verrata muihin samalta alueelta ja samalta ajal-

ta hankittuihin referenssiaineistoihin. Paikalliset ilmasto- ja maaperä-

olosuhteet aiheuttavat aina poikkeamia ravintoverkoissa havaittaviin

delta-arvoihin. Esimerkiksi typpeä sitovien hernekasvien typpiarvot ovat

matalat, suolainen maaperä ja kuivuus nostavat samoja delta-arvoja ja

hiiliarvotkin ovat yleensä korkeampia kuivien alueiden kasveilla. Myös

eläinten käyttäytyminen, ekologia ja elinpiirin valinta aiheuttavat eroja

niiden kudoksista mitattuihin stabiili-isotooppiarvoihin.97

94 Kiilteen karbonaatin hiilen delta-arvo kertonee ravinnosta jopa kollageenin vastaavaa kokonaisvaltai-

semmin. Kollageenia analysoimalla saadaan tietoja lähinnä ravinnonlähteen proteiinin stabiili-isotoop-

pisignaaleista, mutta karbonaatin delta-arvoihin ovat vaikuttaneet myös rasvojen ja hiilihydraattien

hiiliatomit. (Ambrose 1993.)

95 Esim. Wright & Schwarcz 1998.

96 Tsutaya & Yoneda 2015.

97 Farquhar, Ehleringer & Hubick 1989; Ambrose 1993.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  275

Erilaisista elimistön tiloista aiheutuvat muutokset aineenvaihdunnan

prosesseissa voivat johtaa siihen, että alkuaineiden isotoopit esiintyvät

kudoksissa epätavallisissa suhteissa. Tällöin delta-arvot eivät heijasta pel-

kästään ravinnonlähteiden signaaleja eikä esimerkiksi fraktiointiin pe-

rustuva periaate typen delta-arvon asteittaisesta noususta ravintoketjun

askelmien välillä pidä.

Esimerkiksi raskausaika mutkistaa typpiarvojen

tulkintaa, kun äidin kehoon jäävä typpi ehtyy raskaammasta isotoopista

verrattuna normaalitilaan. Kysymys lienee kudosten kasvusta (anabolia)

johtuvasta elimistön positiivisesta typpitasapainosta. Tuolloin typen

tarve on lisääntynyt ja sitä menetetään kuonanerityksen mukana nor-

maalia vähemmän. Tämä koskee erityisesti keveämpää typpeä (14N), jota

normaali kuonaneritys suosii, koska sen kemiallisten sidosten hajotta-

minen on raskaisiin atomeihin verrattuna energiatehokkaampaa. Seu-

rauksena raskaamman typen suhteellinen määrä kudoksissa ja samalla

ravinnon ja kudosten välinen ero δ15 N-arvossa pienenee.99

Toisaalta elimistö voi joutua myös negatiiviseen typpitasapainoon,

kun typpeä ei saada ravinnosta riittävästi kehon tarpeisiin. Tällöin ole-

massa olevaa kudosta joudutaan uhraamaan, jotta proteiinien amino-

happoja saadaan uuteen proteiinisynteesiin. Riittävä typensaanti voi häi-

riintyä esimerkiksi nälkiintymisen takia, mutta syynä voivat olla myös

erilaiset vaikeat tulehdukset, traumat ja jopa syövät. Kuten mainittu, eli-

mistö suosii biokemiallisissa reaktioissa keveämpiä typpi-isotooppeja,

jotka erittyvät raskaisiin atomeihin verrattuna ensisijaisesti esimerkiksi

virtsaan – joka on tästä syystä typen isotooppikoostumukseltaan keveää

ainetta. Virtsan poistuessa elimistöstä jäljelle jäänyt kudos puolestaan

rikastuu raskaista typpiatomeista (

N). Kun elimistö kierrättää tämän jo

kertaalleen raskaista atomeista rikastuneen typen, näkyy se muodostu-

vien kudosten ennestään kohonneena typen delta-arvona.100 Se voi siis

korkean ravintoketjun aseman sijaan kieliä häiriöistä ravinnonsaannis-

sa tai terveydessä.

101

Eläinkokeissa on ilmennyt, että kontrolliryhmään

98 Esim. Ambrose 1993; D’Ortenzio ja muut 2015; Huneau ja muut 2019.

99 De Luca ja muut 2012; Fuller ja muut 2006; Katzenberg & Lovell 1999.

100 Steele & Daniel 1978; Beretta, Rocchetti & Braga 2010; Katzenberg & Lovell 1999; Ambrose 1993;

D’Ortenzio ja muut 2015.

101 Esim. Reitsema 2013.

https://doi.org/10.21435/ht.288

276  

verrattuna yksilöillä, joiden ruokavaliota rajoitettiin, typpiarvot kohosi-

vat noin 0,5–2,0 ‰.102 Periaate vaikuttaisi koskevan myös ihmisiä, sillä

anoreksiasta selvinneiden typpiarvoissa on havaittu vastaavan suuruista

(0,5–2,0 ‰) ehtymistä.

103

Myös patologisessa luussa (osteomyeliitti/

AIDS) on havaittu, että typpiarvo on kohonnut joko paikallisen tai sys-

teemisen tulehdustilan takia.104

Nälkiintymisen vaikutukset hiiliarvoon ovat pitkälti tuntemattomat,

mutta useimmiten se näyttäisi aiheuttavan hiiliarvon ehtymisen.105 Kai-

kissa tutkimuksissa elimistön stressin tai ravinnonsaannin rajoittami-

sen ei ole todettu vaikuttavan delta-arvoon – jopa arvon kohoamista on

havaittu, eikä arvon käyttäytymisestä olla yksimielisiä.

106

Näyttäisi toden-

näköiseltä, että ulkoisen hiilihydraattilähteen ehtyessä elimistö siirtyy

käyttämään energiantarpeen täyttämiseen kehon omia rasvavarastoja,

mikä johtaa hiiliarvon ehtymiseen, sillä rasvakudoksella on muita ku-

doksia keveämpi hiili-isotooppikoostumus.

107

Jos typpiarvoa nostanut

negatiivinen typpitasapaino on siis johtunut nälkiintymisestä, hiiliarvo

vaikuttaisi puolestaan laskevan; mikäli negatiivinen typpitasapaino kui-

tenkin on seurausta esimerkiksi sairaudesta, hiiliarvo vaikuttaisi edel-

leen heijastelevan ruokavaliota, ei elimistön patologista tilaa.108 Teorias-

sa nälkiintyneiden vauvojen typpiarvot olisivat siis kyllä koholla, mutta

toisin kuin imetetyillä vauvoilla, hiiliarvot olisivat jo varhain selkeästi

laskusuuntaiset.109

Myös epävarmuus vieroitusruokina käytettyjen kasvien yhteyttämista-

voista johtaa epäselviin tulkintoihin vieroitusaikataulusta. Jos vieroitus-

ruokana käytetään C4-kasveja, saattavat hiiliarvot laskemisen sijaan py-

syä korkeina huolimatta siitä, että vieroitus on aloitettu.110 Oletettavasti

102 Hobson, Alisauskas & Clark 1993.

103 Fuller ja muut 2005; Mekota ja muut 2006.

104 Katzenberg & Lovell 1999.

105 Mekota ja muut 2006.

106 Doi, Akamatsu & González 2017.

107 DeNiro & Epstein 1977; Lee-Thorpe, Sealy & van der Merwe 1989; Mekota ja muut 2006; Webb ja

muut 2015.

108 Webb ja muut 2015.

109 Beaumont & Montgomery 2016.

110 Fuller ja muut 2006; Dupras & Tocheri 2007.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  277

-kasvit eivät kuitenkaan ole häirinneet varhaismodernin Pohjolan

vieroituksen stabiili-isotooppisignaaleja, vaikka nykyisin esimerkiksi

maissivelliä vauvoille tarjotaankin. Sen sijaan on mahdollista, että jäkälä

on näin tehnyt, sillä kotieläimiä on ruokittu jäkälällä talvisin ja näiden

kotieläinten maitoa on puolestaan käytetty lasten vieroitusruokana.111

Hiiliarvo ei myöskään tarjoa yksiselitteistä tietoa ruokavalion re-

konstruktiota varten etenkään silloin, kun näytteet on kerätty murtovesi-

altaan ääreltä. Yleensä niitä käytetään paljastamaan, onko ravinto peräi-

sin C

- vai C

-fotosynteesiä käyttävistä kasveista sekä eläimistä, jotka

käyttävät niitä ravinnokseen. Koska trooppiset C4-kasvit eivät luonnos-

taan esiinny Pohjoismaissa eikä niitä tarkasteluaikana myöskään mer-

kittävissä määrin maahantuotu, näytteissä havaitut δ13C-signaalit mitä

todennäköisimmin edustavat C3-kasvien signaaleja. Hiiliarvoja voidaan

lisäksi käyttää selvittämään, onko ravinto hankittu maanpäällisiä vai

merellisiä resursseja käyttäen. Tämä ei kuitenkaan koske Pohjanlahden

rannikkoalueiden väestöjen tutkimusta, sillä lähialueiden vesivarannot

ovat makeaa- tai murtovettä. Tällaisten vesien organismeista mitattavat

hiiliarvot muistuttavat maanpäällisten C

-ympäristöjen delta-arvoja.

112

Li-

säksi modernien, käytännössä 1850-luvun jälkeiseen aikaan ajoittuvien

näytteiden hiilen delta-arvojen tulkinnassa on syytä huomioida fossii-

listen polttoaineiden lisääntynyt käyttö, sillä se aiheuttaa ilmakehän

hiilidioksidin δ

C-arvon ehtymistä (engl. SUESS eect).

113

Imetystutki-

muksen kannalta on merkittävää, että raskaiden hiiliatomien rikastumi-

nen rintaruokittujen lasten kudoksissa ja vastaavasti niiden vieroitusta

seuraava ehtyminen voidaan silti havaita näytteistä.

Luun tai hammasluun kollageeni muodostaa elävän luun painosta

noin viidenneksen. Kollageeni säilyy luussa kohtuullisen hyvin.

114

Se vas-

tustaa verraten hyvin hautaamisen jälkeisten olosuhteiden aiheuttamia

muutoksia eli diageneesia, joka on todettu arkeologiassa ongelmallisek-

si hivenaineiden tutkimuksessa (engl. trace element analysis).

115

Orgaa-

111 Halila 1954, 211.

112 Katzenberg 1989.

113 Van der Merwe 1989; Ambrose 1993; O’Connell & Hedges 1999; McCarrol & Loader 2004.

114 Ambrose 1993.

115 Nelson ja muut 1986.

https://doi.org/10.21435/ht.288

278  

niset osat, kuten kollageeni, kuitenkin katoavat etenkin vanhimmista

arkeologisista luista suhteellisen nopeasti. Toisinaan niiden kollageeni

on huonosti säilynyttä eikä sen määrä riitä stabiili-isotooppianalyysiin,

vaikka analyysi onnistuu alle milligramman kollageeninäytteellä. Kolla-

geenin laatua tarkkaillaan muutamilla keinoilla. Ensinnäkin luunäyt-

teestä eristämällä saadun kollageenin osuus eli saanto tulisi laskea ja

tämän osuuden tulisi edustaa vähintään yhtä painoprosenttia näyttees-

tä. Analyysivaiheessa näytteestä lasketaan alkuaineanalysaattorin avulla

myös siinä olevien hiili- ja typpiatomien määrien välinen suhde (engl.

Atomic C:N ratio). Puhtaan kollageenin aminohappokoostumuksen pe-

rusteella laskettu suhde on 3,21, mutta käytännössä arvot 2,9–3,6 hy-

väksytään osoittamaan kollageenin riittävää laatua.116 On hyvä muistaa,

että kuumentaminen tuhoaa helposti kollageenia tai voi vääristää sen

isotooppiarvoja,

117

eikä poltettu luu siis tavallisesti sovellu kollageenin

stabiili-isotooppitutkimuksiin.

Tutkimuksiin on syytä valita kiinteää kortikaalista eli kuoriluuta, sillä

etenkin rikkoutuneessa luussa sen sisällä oleva hohkaluu on suurem-

man pinta-alansa takia kiinteää kuoriluuta alttiimpi ympäristön aiheut-

tamille muutoksille.

118

Kortikaalisen luun ja hohkaluun uusiutumis-

nopeudetkin eroavat toisistaan. Siinä missä esimerkiksi aikuisen

suoliluun (lantion suuret luut) luuhohkan on mitattu uusiutuvan noin

17,7 % vuotta kohti, uusiutuu saman luun kuoriosa samassa ajassa vain

noin 7,7 %.

119

Luun uusiutumiseen kuluva aika riippuu monista muista-

kin tekijöistä.

120

Tahti hidastuu merkittävästi ikääntymisen myötä, mutta

terveydentilallakin on vaikutuksensa. Samoin luuston eri osat uusiu-

tuvat eri tahtiin, ja aikataulut riippuvat esimerkiksi luiden muodosta,

koosta sekä pinnan ja volyymin välisestä suhteesta. Reisiluun uusiutu-

minen kokonaan saattaa kestää reilusti yli vuosikymmenen, mutta vaik-

kapa kylkiluu, jonka kudos on hengitystoiminnan aiheuttaman jatkuvan

rasituksen takia aineenvaihdunnallisesti hyvin vilkasta, uusiutuu paljon

116 DeNiro 1985; O’Connell & Hedges 1999; Ambrose 1993.

117 DeNiro 1985.

118 Ambrose 1993.

119 Partt 2002.

120 Ambrose 1993.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  279

nopeammin.

121

Isotooppisignaaleissa on saman yksilön eri luiden välillä

havaittu suuriakin eroja, joiden syynä lienevät nimenomaan eri luiden

toisistaan poikkeavat uusiutumisnopeudet.

122

On myös arvioitu, että

korkea proteiininsaanti ja aktiivisuus nopeuttavat luun uusiutumista,

jolloin voi olla, että luun korkeat typen delta-arvot reektoivat lyhyempää

aikaväliä kuin matalat.

123

Tämä ongelma ei kuitenkaan koske kasautu-

vasti kasvavan ja muodostuttuaan muuttumattoman hammasluun tut-

kimusta.

Ravinnon isotooppisignaalit ovat ylipäätään havaittavissa kudoksissa

erilaisilla nopeuksilla. Lisäksi esimerkiksi suuri osa kehon syntetisoi-

mien proteiinien aminohapoista on vastikään nautitun ravinnon sijaan

peräisin kehossa valmiina olevista varannoista. Ne toimivat puskureina,

jotka estävät lyhyen aikavälin muutosten välitöntä näkymistä kudosten

stabiili-isotooppiarvoissa, vaikka laajat ja pidempiaikaiset muutostrendit

voi toki havaita.

124

Kudosten välillä on suurta vaihtelua siinä, kuinka

nopeasti uuden dieetin isotooppikoostumus niissä näkyy. Hiuksissa

ensimmäiset jäljet uusista isotooppisignaaleista näkyvät jo muutaman

viikon sisällä, vaikka puskurivaikutuksen takia aiempien signaalien vai-

kutus uuden kudoksen muodostumiseen päättyy tyystin vasta useiden

kuukausien tai jopa vuoden kuluttua.

125

Lapsuuden nopean kasvun ai-

kana kehittyvässä hammasluussa muutos näkyy kuitenkin kohtuullisen

nopeasti.126

Kuten hammasluu, myöskään hiukset, jotka muun kehon karvoituk-

sen tapaan kasvavat keskimäärin sentin jokaista kuukautta kohden, eivät

muodostumisensa jälkeen muutu isotooppikoostumukseltaan vaan tal-

lentavat kasvuaikaansa koskevat tiedot elimistön tilasta. Jos tutkimus-

materiaaliksi valitaan hius, kuten imetystutkimuksessa on nykyväes-

töjen ja toisinaan muumioituneiden jäänteiden kohdalla mahdollista

tehdä, on huomioitava hiuksien kasvukierto: hiuksista noin 85 % –

121 Hedges ja muut 2007; Lee-Thorp 2008; Skedros ja muut 2013; Fahy ja muut 2017.

122 Fahy ja muut 2017.

123 Ambrose 1993.

124 O’Connell & Hedges 1999; Ambrose 1993.

125 O’Connell & Hedges 1999.

126 Tsutaya & Yoneda 2015.

https://doi.org/10.21435/ht.288

280  

stressitasosta riippuen – on aktiivisen kasvun vaiheessa. Lepovaihees-

sa olevan loppuosuuden tuorein kasvu taas on saattanut tapahtua jopa

kuukausia aiemmin.127

Lopuksi

Rintaruokintaa arvostetaan äidin ja imeväisen välisen kiintymyssuhteen

ja elinikäisen terveyden perustana. Kuusi kuukautta jatkuva täysimetys

luo merkittävää turvaa tartuntatauteja vastaan, ja sillä on tärkeä rooli

lapsen immuunijärjestelmän kehityksen ja toiminnan kannalta. Pitkälle

taaperoikään jatkettu rintaruokinta myös ehkäisee monien tautien puh-

keamista myöhemmin elämän varrella. Nykyisten suositusten tapaan

myös menneisyydessä täysimetykseen ja pitkään täydentävän imetyksen

kauteen kannustettiin, ja keinoruokinta oli merkittävä syy lapsikuollei-

suuteen. Tämä taas on ainakin epäsuorasti heijastunut arkeologisessa

aineistossakin havaittavaan lapsikuolleisuuden tasoon. Tiedetäänkin,

että imetysvelvollisuus ei aina ole ollut äideille mieluinen tai toisinaan

mahdollinenkaan, mikä johti 1700-luvulta alkaen viranomaisten taholta

annettuun rankkaan kritiikkiin. Konkreettiset todisteet äitien imetys-

innon puutteesta kuitenkin puuttuvat, vaikka arkistoista löytyykin lääkä

rien, pappien ja viranomaisten jättämiä huolestuneita lausuntoja.

Arkeologisista jäänteistä kerätyille pysyvien hampaiden hammas-

luun kollageenille suoritetut hiilen ja typen stabiili-isotooppitutkimuk-

set voivat valottaa, oliko täysimetys tyypillistä. Hammasluu tallentaa

tiedot muodostumisensa aikaisesta ravinnosta lapsuudessa. Hampaat

kehittyvät eri aikoina ja tietyssä aikataulussa, joten niiden stabiili-

isotooppikoostumusta vertailemalla voidaan tarkastella ikäsidonnaisia

ruokavaliomuutoksia. Imeväinen on ravintoketjussa äitinsä yläpuolella.

Menetelmä perustuu tutkittavien alkuaineiden stabiili-isotooppiarvojen

nousulle siirryttäessä ravintoketjun tasolta seuraavalle. Kun vieroituksen

alkaessa ruokavalioon lisätään ruoka-aineita, hiiliarvoissa tapahtuu not-

kahdus. Imetyksen päättyminen vaikuttaa samoin typen delta-arvoon.

127 Nakamura ja muut 1982.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  281

Raumalaisaineistolle suoritetut analyysit toimivat esimerkkinä mene-

telmän toimivuudesta. Niiden varhaislapsuudessa kehittyneiden ham-

masluuleikkeiden ajan funktiona laskevat typen ja hiilen delta-arvot viit

taavat 1800-luvun vaihteen vähäosaisten raumalaisperheiden vauvojen

täysimetyksen olleen yleistä ensimmäisten kuuden kuukauden ajan.

Imetys taas vaikuttaa kaikkien tutkittujen yksilöiden kohdalla päätty-

neen hieman ennen toista syntymäpäivää. Pieni otoskoko luonnollisesti

vähentää tulosten edustavuutta, mutta se, että eri yksilöiden hampaista

mitatut tulokset olivat varsin samankaltaisia, voisi viitata kyseisen aika-

taulun yleisyyteen tutkitun väestön keskuudessa.



Ambrose, Stanley H. 1993: Isotopic Analysis of Paleodiets: Methodological and Interpretive

Considerations. Teoksessa Investigations of Ancient Human Tissues. Chemical Analyses in

Anthropology. Toimittanut Mary K. Sandford. Chapel Hill: University of North Carolina,

59–130.

Arana-Chavez, Victor E. – Massa, Luciana F. 2004: Odontoblasts: The Cells Forming and

Maintaining Dentine. The International Journal of Biochemistry & Cell Biology, 36, 1367–

1373. https://doi.org/10.1016/j.biocel.2004.01.006

Beaumont, Julia – Bekvalac, Jelena – Harris, Samuel – Batt, Catherine M. 2021: Identifying

cohorts using isotope mass spectrometry: The potential of temporal resolution and

dietary proles. Archaeometry, 63 (5), 1024–1041. https://doi.org/10.1111/arcm.12667

Beaumont, Julia – Craig-Atkins, Elizabeth – Buckberry, Jo – Haydock, Hannah – Horne,

Pennie – Howcroft, Rachel – Mackenzie, Kevin – Montgomery, Janet 2018: Comparing

apples and oranges: Why infant bone collagen may not reect dietary intake in the

same way as dentine collagen. American Journal of Physical Anthropology, 167 (3), 524–

540. https://doi.org/10.1002/ajpa.23682

Beaumont, Julia – Gledhill, Andrew – Lee-Thorp, Julia – Montgomery, Janet 2013: Childhood

diet: a closer examination of the evidence from dental tissues using stable isotope

analysis of incremental human dentine. Archaeometry, 55 (2), 277–295.

https://doi.org/10.1111/j.1475-4754.2012.00682.x

Beaumont, Julia – Gledhill, Andrew – Montgomery, Janet 2014: Isotope analysis of incre-

mental human dentine: towards higher temporal resolution. Bulletin of the International

Association for Paleodontology, 8 (2), 212–223.

Beaumont, Julia – Montgomery, Janet 2016: The great Irish famine: Identifying starvation

in the tissues of victims using stable isotope analysis of bone and incremental dentine

collagen. PLoS One, 11 (8), e0160065. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0160065

https://doi.org/10.21435/ht.288

282  

Ben-David, Merav – Flaherty, Elizabeth A. 2012: Stable isotopes in mammalian research:

a beginner’s guide. Journal of Mammalogy, 93 (2), 312–328. https://doi.org/10.1644/11-

MAMM-S-166.1

Bener, Abdulbari – Homann, G. F. – Afy, Z. – Rasul, Kakil I. – Tewk, I. 2008: Does

prolonged breastfeeding reduce the risk for childhood leukemia and lymphomas?

Minerva Pediatrica, 60 (2), 155–161.

Beretta, Luigi – Rocchetti, Simona – Braga, Marco 2010: What’s new in Emergencies,

Trauma, and Shock? Nitrogen balance in critical patients on enteral nutrition.

Journal of Emergencies, Trauma, and Shock, 3 (2), 105–108. https://doi.org/10.4103/0974-

2700.62099

Bläuer, Auli – Harjula, Janne – Helamaa, Maija – Lehto, Heli – Uotila, Kari 2019: Zooar-

chaeological evidence of large-scale cattle metapodial processing in the 18th century

in the small town of Rauma, Finland. Post-Medieval Archaeology, 53 (2), 172–185.

https://doi.org/10.1080/00794236.2019.1654737

Bocquet-Appel, Jean-Pierre 2002: Paleoanthropological traces of a Neolithic demographic

transition. Current Anthropology, 43 (4), 637–650. https://doi.org/10.1086/342429

Bocquet-Appel, Jean-Pierre 2011: When the world’s population took o: the springboard

of the Neolithic Demographic Transition. Science, 333 (6042), 560–561.

https://doi.org/10.1126/science.1208880

Bocherens, H. – Drucker, Dorothée G. 2003: Trophic level isotopic enrichments of carbon

and nitrogen in bone collagen: case studies from recent and ancient terrestrial

ecosystems. International Journal of Osteoarchaeology, 13 (1–2), 46–53.

https://doi.org/10.1002/oa.662

Brändström, Anders 1984: De kärlekslösa mödrarna. Spedbarnsdödligheten i Sverige under

1800-talet med skärskild hänsyn till Nedertårneå. Uumaja: A&W International.

Buikstra, Jane E. – Konigsberg, Lyle W. – Bullington, Jill 1986: Fertility and the Development

of Agriculture in the Prehistoric Midwest. American Antiquity, 51 (3), 528–546.

https://doi.org/10.2307/281750

Coreld, M. 1995: Radiography in archaeology. Physics Education, 30, 6.

https://doi.org/10.1088/0031-9120/30/6/008

Currier, Russel W. – Widness, John A. 2018: A Brief History of Milk Hygiene and Its Impact

on Infant Mortality from 1875 to 1925 and Implications for Today: A Review. Journal of

food protection, 81 (10), 1713–1722. https://doi.org/10.4315/0362-028X.JFP-18-186

Dawson, Todd S. – Mambelli, Stefania – Plamboeck, Agneta H. – Templer, Pamela H.

– Tu, Kevin P. 2002: Stable Isotope in Plant Ecology. Annual Review of Ecology and

Systematics, 33, 507–559. https://doi.org/10.1146/annurev.ecolsys.33.020602.095451

DeNiro, Michael J. 1985: Postmortem preservation and alteration of in vivo bone collagen

isotope ratios in relation to palaeodietary reconstruction. Nature, 317, 806–809. https://

doi.org/10.1038/317806a0

DeNiro, Michael J. – Epstein, Samuel 1977: Mechanism of carbon isotope fractionation

associated with lipid synthesis. Science, 197 (4300), 261–263.

https://doi.org/10.1126/science.327543

D’Ortenzio, Lori – Brickley, Megan B. – Schwarcz, Henry P. – Prowse, Tracy 2015:

You are not what you eat during physiological stress: Isotopic evaluation of

https://doi.org/10.21435/ht.288

  283

human hair. American Journal of Physical Anthropology, 157 (3), 374–388.

https://doi.org/10.1002/ajpa.22722

Doi, Hideyuki – Akamatsu, Fumikazu – González, Angélica L. 2017: Starvation eects

on nitrogen and carbon stable isotopes of animals: an insight from meta-analysis

of fasting experiments. Royal Society Open Science, 4 (8), 170633.

https://doi.org/10.1098/rsos.170633

Dupras, Tosha L. – Tocheri, Matt 2007: Reconstructing infant weaning histories at Roman

period Kellis, Egypt using stable isotope analysis of dentition. American Journal of

Physical Anthropology, 134 (1), 63–74. https://doi.org/10.1002/ajpa.20639

Eerkens, Jelmer W. – Berget, Ada G. – Bartelink, Eric J. 2011: Estimating weaning and early

childhood diet from serial micro-samples of dentin collagen. Journal of Archaeological

Science, 38, 3101–3111. https://doi.org/10.1016/j.jas.2011.07.010

Ehleringer, James R. – Rundel, Philip W. 1989: Stable Isotopes: History, Units, and Instru-

mentation. Teoksessa Stable Isotopes in Ecological Research. (Ecological Studies 68).

Toimittaneet Philip W. Rundel, James R Ehleringer ja Kenneth A. Nagy. New York:

Springer, 1–15. https://doi.org/10.1007/978-1-4612-3498-2_1

Enhus, Carolina – Boalt, Elin – Bignert, Anders 2011: A retrospective study of metals and

stable isotopes in seals from Swedish waters. Swedish Museum of Natural History,

Report 5.

Fahy, Geraldine – Deter, Chris – Piteld, Rosie – Miszkiewicz, J. J. – Mahoney, Patrick 2017:

Bone deep: Variation in stable isotope ratios and histomorphometric measurements

of bone remodelling within adult humans. Journal of Archaeological Science, 87, 10–16.

https://doi.org/10.1016/j.jas.2017.09.009

Farquhar, Graham D. – Ehleringer, James R. – Hubick, Kerry T. 1989: Carbon isotope

discrimination and photosynthesis. Annual Review of Plant Biology, 40 (1), 503–537.

https://doi.org/10.1146/annurev.pp.40.060189.002443

Fogel, Marilyn – Tuross, N. – Owsley, Douglas W. 1989: Nitrogen isotope tracers of human

lactation in modern and archaeological populations. Carnegie Institution of Washington

Yearbook, Washington: Geophysical Laboratory, 111–117.

Froehle, Andrew W. – Kellner, Corina M. – Schoeninger, Margaret J. 2012: Multivariate car-

bon and nitrogen stable isotope model for the reconstruction of prehistoric human

diet. American Journal of Physical Anthropology, 147 (3), 352–369.

https://doi.org/10.1002/ajpa.21651

Fujita, Masako – Roth, Eric Abella – Lo, Yun-Jia – Hurst, Carolyn – Vollner, Jennifer –

Kendell, Ashley 2012: In poor families, mothers’ milk is richer for daughters

than sons: A test of Trivers-Willard hypothesis in agropastoral settlements in

Northern Kenya. American Journal of Physical Anthropology, 149 (1), 52–59.

https://doi.org/10.1002/ajpa.22092

Fuller, Benjamin T. – Fuller, John L. – Harris, David A. – Hedges, Robert E. M. 2006:

Detection of breastfeeding and weaning in modern human infants with carbon and

nitrogen stable isotope ratios. American Journal of Physical Anthropology, 129 (2), 279–

293. https://doi.org/10.1002/ajpa.20249

Fuller, Benjamin T. – Fuller, John L. – Sage, Nancy E. – Harris, David A. – O’Connell, Tam-

sin C. – Hedges, Robert E. M. 2005: Nitrogen balance and δ15N: Why you’re not what

https://doi.org/10.21435/ht.288

284  

you eat during nutritional stress. Rapid Communications in Mass Spectrometry, 19 (18),

2497–2506. https://doi.org/10.1002/rcm.2090

Fuller, Benjamin T. – Richards, Michael – Mays, Simon A. 2003: Stable carbon and

nitrogen isotope variations in tooth dentine serial sections from Wharram

Percy. Journal of Archaeological Science, 30 (12), 1673–1684.

https://doi.org/10.1016/S0305-4403(03)00073-6

Halila, Aimo 1954: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia V – Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi

1721–1775. Oulu: Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakuntaliittojen yhteinen historia-

toimikunta.

Hanson, Lars A. 1998: Breastfeeding provides passive and likely long-lasting active

immunity. Annals of Allergy, Asthma & Immunology, 81 (6), 523–534, 537.

https://doi.org/10.1016/S1081-1206(10)62704-4

Hanson, Lars A. 1999: Human milk and host defence: immediate and long-term eects

[review]. Acta Paediatrica, 88, 42–46. https://doi.org/10.1111/j.1651-2227.1999.tb01299.x

Hedges, Robert E. M. – Clement, John G. – Thomas, C. David L. – O’Connell, Tamsin C.

2007: Collagen turnover in the adult femoral mid-shaft: modeled from anthropogenic

radiocarbon tracer measurements. American Journal of Physical Anthropology, 133 (2),

808–816. https://doi.org/10.1002/ajpa.20598

Henderson, Rowena C. – Lee-Thorp, Julia – Loe, Louise 2014: Early life histories of the

London poor using δ13C and δ15N stable isotope incremental dentine sampling. Ameri-

can Journal of Physical Anthropology, 154, 585–593. https://doi.org/10.1002/ajpa.22554

Hillson, Simon 1996: Dental Anthropology. Cambridge: Cambridge University Press.

https://doi.org/10.1017/CBO9781139170697

Hobson, Keith A. – Alisauskas, Ray T. – Clark, Robert G. 1993: Stable-nitrogen isotope

enrichment in avian tissues due to fasting and nutritional stress: implications for

isotopic analysis of diet. The Condor, 95 (2), 388–394. https://doi.org/10.2307/1369361

Holland, Heinrich D. – Turekian, K. 2010: Isotope Geochemistry. A derivative of the Treatise on

Geochemistry. Lontoo: Academic Press.

Howcroft, Rachel 2013: Weaned upon a time. Studies of the infant diet in prehistory. Theses

and Papers in Scientic Archaeology 14. Väitöskirja. Tukholma: Stockholm University.

Huneau, Jean-Francois – Mantha, Olivier L. – Hermier, Dominique – Mathé, Véronique

– Galmiche, Guillaume – Mariotti, François – Fouillet, Helene 2019: Natural Iso-

tope Abundances of Carbon and Nitrogen in Tissue Proteins and Amino Acids as

Biomarkers of the Decreased Carbohydrate Oxidation and Increased Amino Acid

Oxidation Induced by Caloric Restriction under a Maintained Protein Intake in Obese

Rats. Nutrients, 11 (5), 1087. https://doi.org/10.3390/nu11051087

Jackson, Kelly M. – Nazar, Andrea M. 2006: Breastfeeding, the immune response, and

long-term health. The Journal of the American Osteopathic Association, 106 (4), 203–207.

Jakaitis, Brett M. – Denning, Patricia 2014: Human Breast Milk and the Gastrointestinal

Innate Immune System. Clinics in Perinatology, 41 (2), 423–435.

https://doi.org/10.1016/j.clp.2014.02.011

Jutikkala, Eino 1994: Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. Por-

voo: WSOY.

Katzenberg, M. Anne 1989: Stable isotope analysis of archaeological faunal remains from

https://doi.org/10.21435/ht.288

  285

southern Ontario. Journal of Archaeological Science, 16 (3), 319–329.

https://doi.org/10.1016/0305-4403(89)90008-3

Katzenberg, M. Anne – Lovell, Nancy C. 1999: Stable isotope variation in pathological

bone. International Journal of Osteoarchaeology, 9 (5), 316–324. https://doi.org/10.1002/

(SICI)1099-1212(199909/10)9:5%3C316::AID-OA500%3E3.0.CO;2-D

Khan, Sadaf – Hepworth, Anna R. – Prime, Danielle K. – Lai, Ching Tat – Trengove, Naomi

J. – Hartmann, Peter E. 2013: Variation in Fat, Lactose, and Protein Composition in

Breast Milk over 24 Hours: Association with Infant Feeding Pattern. Journal of Human

Lactation, 29 (1), 81–89. https://doi.org/10.1177/0890334412448841

Lahtinen, Maria 2017: Isotopic Evidence for Environmental Adaptation in Medieval

Iin Hamina, Northern Finland. Radiocarbon, 59 (4), 1117–1131.

https://doi.org/10.1017/RDC.2017.52

Lee-Thorp, Julia A. 2008: On isotopes and old bones. Archaeometry, 50 (6), 925–950.

https://doi.org/10.1111/j.1475-4754.2008.00441.x

Lee-Thorp, Julia A. – Sealy, Judith C. – van der Merwe, Nikolaas J. 1989: Stable car-

bon isotope ratio dierences between bone collagen and bone apatite, and their

relationship to diet. Journal of Archaeological Science, 16 (6), 585–599.

https://doi.org/10.1016/0305-4403(89)90024-1.

Logan, William H. G. – Kronfeld, Rudolf 1933: Development of the human jaws and sur-

rounding structures from birth to the age of fteen years. The Journal of the American

Dental Association (1922), 20 (3), 379–428.

https://doi.org/10.14219/jada.archive.1933.0080

De Luca, Arnaud – Boisseau, Nathalie – Tea, Illa – Louvet, Isabelle – Robins, Richard J.

– Forhan, Anne – Charles, Marie-Aline – Hankard, Régis 2012: δ15N and δ13C in Hair

from Newborn Infants and Their Mothers: A Cohort Study. Pediatric Research, 71 (5),

598–604. https://doi.org/10.1038/pr.2012.3

Lüdtke, Alf 1995: Introduction. Teoksessa The history of everyday life. Reconstructing historical

experiences and ways of life. Toimittanut Alf Lüdtke. New Jersey: Princeton University

Press, 1–40.

Lähteenoja, Aina 1939: Rauman kaupunginhistoria IV. Rauma 1809–1917. Rauma: Länsi-

Suomen Kirjapaino.

McCarroll, Danny – Loader, Neil J. 2004: Stable isotopes in tree rings. Quaternary Science

Reviews, 23 (7–8), 771–801. https://doi.org/10.1016/j.quascirev.2003.06.017

Mekota, Anna-Maria – Grupe, Gisela – Ufer, Sandra – Cuntz, Ullrich 2006: Serial analysis

of stable nitrogen and carbon isotopes in hair: monitoring starvation and recovery

phases of patients suering from anorexia nervosa. Rapid Communications in Mass

Spectrometry, 20 (10), 1604–1610. https://doi.org/10.1002/rcm.2477

van der Merwe, Nikolaas J. 1989: Natural variation in 13C concentration and its eects on

environmental reconstruction using 13C/12C ratios in animal bones. Teoksessa The

Chemistry of Prehistoric Human Bone. Toimittanut Theron Douglas Price. Cambridge:

Cambridge University Press, 105–125.

Minagawa, Masao – Wada, Eitaro 1984: Stepwise enrichment of 15N along food chains:

Further evidence and the relation between δ15N and animal age. Geochimica et

Cosmochimica Acta, 48 (5), 1135–1140. https://doi.org/10.1016/0016-7037(84)90204-7

https://doi.org/10.21435/ht.288

286  

Nakamura, K. – Schoeller, Dale A. – Winkler, F. J. – Schmidt, H. L. 1982: Geographical

variations in the carbon isotopecontent of the diet and hair of contemporary man. Bio-

medical Mass Spectrometry, 9 (9), 390–394. https://doi.org/10.1002/bms.1200090906

Nanci, Antonio 2017: Ten Cate’s Oral Histology. E-Book: Development, Structure, and

Function. Elsevier Health Sciences.

Nelson, Bruce K. – DeNiro, Michael J. – Schoeninger, Margaret J. – De Paolo, Donald J.

– Hare, P. E. 1986: Eects of diagenesis on strontium, carbon, nitrogen and oxygen

concentration and isotopic composition of bone. Geochimica et Cosmochimica Acta,

50 (9), 1941–1949. https://doi.org/10.1016/0016-7037(86)90250-4

O’Connell, Tamsin C. – Hedges, Robert E. M. 1999: Investigations into the eect of

diet on modern human hair isotopic values. American Journal of Physical Anthropology,

108 (4), 409–425.

https://doi.org/10.1002/(SICI)1096-8644(199904)108:4%3C409::AID-AJPA3%3E3.0.CO;2-E

Olai Benedictus 2008 [1578]: Een nyttigh läkere book. Benedictus Olain lääkärikirja vuodelta

1578. Kääntänyt S. Härö. Helsinki: Suomen lääkäriliitto / Otava.

Partt, A. Michael 2002: Misconceptions (2): Turnover is always higher in cancellous than

in cortical bone. Bone, 30 (6), 807–809. https://doi.org/10.1016/S8756-3282(02)00735-4

Pollard, A. Mark – Batt, Catherine M. – Stern, Ben – Young, Suzanne M. M. 2007:

Analytical Chemistry in Archaeology. Cambridge: Manuals in Archaeology.

https://doi.org/10.1017/CBO9780511607431

Reitsema, Laurie 2013: Beyond Diet Reconstruction: Stable Isotope Applications to Human

Physiology, Health, and Nutrition. American Journal of Human Biology, 25 (4), 445–456.

https://doi.org/10.1002/ajhb.22398

Riordan, Jan – Wambach, Karen 2014: Breastfeeding and Human Lactation. Lontoo: Jones

and Bartlett.

Schoeller, Dale A. 1999: Isotope Fractionation: Why Aren’t We What We Eat? Journal of

Archaeological Science, 26 (6), 667–673. https://doi.org/10.1006/jasc.1998.0391

Schurr, Mark R. – Powell, Mary L. 2005: The role of changing childhood diets in the

prehistoric evolution of food production: An isotopic assessment. American Journal of

Physical Anthropology, 126 (3), 278–294. https://doi.org/10.1002/ajpa.20034

Schwarcz, Henry P. – Schoeninger, Margaret J. 1991: Stable isotope analyses in human

nutritional ecology. American Journal of Physical Anthropology, 34 (13), 283–321. https://

doi.org/10.1002/ajpa.1330340613

Skedros, John Gregory – Knight, Alex N. – Clark, Gunnar C. – Crowder, Christian M. –

Dominguez, Victoria M. – Qiu, Shijing – Mulhern, Dawn M. – Donahue, Seth W. –

Busse, Björn – Hulsey, Brannon I – Zedda, Marco – Sorenson, Scott M. 2013: Scaling

of Haversian canal surface area to secondary osteon bone volume in ribs and limb

bones. American Journal of Physical Anthropology, 151 (2), 230–244.

https://doi.org/10.1002/ajpa.22270

Smith, Bruce N. – Epstein, Samuel 1971: Two categories of 13C/12C ratios for higher plants.

Plant Physiology, 47 (3), 380–384. https://doi.org/10.1104/pp.47.3.380

Steele, Keith W. – Daniel, R. M. 1978: Fractionation of nitrogen isotopes by animals:

a further complication to the use of variations in the natural abundance of 15N for trac-

https://doi.org/10.21435/ht.288

  287

er studies. The Journal of Agricultural Science, 90 (1), 7–9.

https://doi.org/10.1017/S002185960004853X

Stewart, Nicolas A. – Molina, Gabriela F. –Mardegan Issa, Joao Paulo – Yates, Na-

than – Sosovicka, Mark Francis – Rezende Vieira, Alexandre – Line, Sérgio R. P.

– Montgomery, Janet – Gerlac, Raquel 2016: The identication of peptides by nanoLC-

MS/MS from human surface tooth enamel following a simple acid etch extraction. RSC

Advances, 6 (66), 61673–61679. https://doi.org/10.1039/C6RA05120K

Sullivan, Kevin M. – Mannucci, Armando – Kimpton, Colin P. – Gill, Peter 1993: A rapid and

quantitative DNA sex test: Fluorescence-based PCR analysis of X-Y homologous gene

amelogenin. BioTechniques, 15 (4), 636–641.

Trouillot, Michel-Rolph 1995: Silencing the Past: Power and the Production of History. Boston:

Beacon Press.

Tsutaya, Takumi – Yoneda, Minoru 2015: Reconstruction of breastfeeding and weaning

practices using stable isotope and trace element analyses: A review. American Journal of

Physical Anthropology, 156 (59), 2–21. https://doi.org/10.1002/ajpa.22657

Turpeinen, Oiva 1979: Fertility and Mortality in Finland since 1750. Population Studies,

33 (1), 101–104. https://doi.org/10.2307/2173868

Turpeinen, Oiva 1987: Lastensuojelu ja väestönkehitys. Teoksessa Suomen lastensuojelun

historia. Toimittaneet Panu Pulma ja Oiva Turpeinen. Helsinki: Lastensuojelun keskus-

liitto.

Uotila, Kari – Lehto, Heli 2016: Rauma, Vanhankirkonkatu. Historiallisen ajan hautakaivaus

16.5.–25.7.2016 [verkkoaineisto]. Muuritutkimus Oy, Museovirasto. https://www.kyppi.

/palveluikkuna/mjhanke/read/asp/hae_liite.aspx?id=116857&ttyyppi=pdf. Viitattu

11.4.2022.

Vainio-Korhonen, Kirsi 2012: Ujostelemattomat: kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. Hel-

sinki: WSOY.

Väre, Tiina – Harris, Alison J. T. – Finnilä, Mikko – Lidén, Kerstin 2022a: Breastfeeding

in low-income families of the turn of the 19th-century town of Rauma, Southwest-

ern Finland, according to stable isotope analyses of archaeological teeth. Journal of

Archaeological Science: Reports, 44, 103521. https://doi.org/10.1016/j.jasrep.2022.103521

Väre, Tiina – Arppe, Laura – Fjellström, Markus – Núñez, Milton – Lidén, Kerstin 2022b:

Diets in three Late Medieval to Early Modern coastal populations in Finland according

to the δ13C and δ15N values of archaeological bone and dentin collagen. Fennoscandia

Archaeologica (tulossa).

Waldron, Tony 2008: Palaeopathology (Cambridge Manuals in Archaeology). Cambridge:

Cambridge University Press.

Waters-Rist, Andrea L. – Bazaliiskii, Vladimir I. – Weber, Andrzej Witold – Katzenberg, M.

Anne 2011: Infant and child diet in Neolithic hunter-sher-gatherers from Cis-Baikal,

Siberia: Intra-long bone stable nitrogen and carbon isotope ratios. American Journal of

Physical Anthropology, 146 (2), 225–241. https://doi.org/10.1002/ajpa.21568

Webb, Emily C. – White, Christine D. – Van Uum, Stan – Longstae, Fred J: 2015. Inte-

grating cortisol and isotopic analyses of archeological hair: reconstructing individual

experiences of health and stress. American Journal of Physical Anthropology 156(4),

577–594. https://doi.org/10.1002/ajpa.22673

https://doi.org/10.21435/ht.288

288  

White, Tim D. – Folkens, Pieter A. 2000: Human osteology. Second edition. Kalifornia:

Academic Press.

WHO 2005: Guiding principles for feeding non-breastfed children 6–24 months

of age [verkkoaineisto]. World Health Organization.

http://apps.who.int/iris/bitstream/handle/10665/43281/9241593431.pdf. Viitattu

11.4.2022.

WHO 2018: Breastfeeding [verkkoaineisto]. World Health Organization.

https://www.who.int/news-room/facts-in-pictures/detail/breastfeeding. Viitattu

1.11.2021.

Wickes, Ian G. 1953a: History of Infant feeding. Part I. Primitive peoples: Ancient works:

Renaissance writers. Archives of Disease in Childhood, 28 (138), 151–158.

https://doi.org/10.1136/adc.28.138.151

Wickes, Ian G. 1953b: History of Infant feeding. Part II. Seventeenth and Eighteenth

Centuries. Archives of Disease in Childhood, 28 (139), 232–240.

https://doi.org/10.1136/adc.28.139.232

Wickes, Ian G. 1953c: A history of infant feeding. III. Eighteenth and nineteenth century

writers. Archives of Disease in Childhood, 28 (140), 332–340.

https://doi.org/10.1136/adc.28.140.332

Wood, James W. – Milner, George R. – Harpending, Henry C. – Weiss, Kenneth M. 1992:

The osteological paradox: Problems of inferring prehistoric health from skeletal

samples. Current Anthropology, 33 (4), 343–370. https://doi.org/10.1086/204084

Wright, Lori E. – Schwarcz, Henry P. 1998: Correspondence Between Stable Carbon,

Oxygen and Nitrogen Isotopes in Human Tooth Enamel and Dentine: Infant Diets

at Kaminaljuyu. Journal of Archaeological Science, 26 (9), 1159–1170.

https://doi.org/10.1006/jasc.1998.0351

https://doi.org/10.21435/ht.288

Kulttuuriset katseet

https://doi.org/10.21435/ht.288

     291

Toimijuus ja kokemus lapsuuden historiassa

Hieronymus, kokemusyhteisöt ja tutkijan katse

Ville Vuolanto

https://orcid.org/0000-0002-4374-7150

Toimijuuden käsite on ollut jo kauan yhteiskuntatieteellisen lapsuus-

tutkimuksen keskiössä, ja viime aikoina myös kokemuksen käsite on

noussut esiin. Pikkuhiljaa lapsia ja lapsuutta tutkivat historioitsijat ovat

ottamassa nämä käsitteet analyyttisiksi välineiksi omissa tutkimuksis-

saan. Vanhempien aikojen tutkimuksen kohdalla, esimodernia lapsuutta

tutkittaessa, on kuitenkin syytä tarkastella kriittisesti, kuinka mielekästä

on käyttää näitä modernin yhteiskunnan tutkimuksesta lähteneitä käsit-

teitä. Mihin näiden termien käytöllä pyritään: mitä oikeastaan tutkitaan,

kun huomio kiinnitetään toimijuuteen ja kokemukseen? Minkälaista

metodologista apua näistä käsitteistä on tutkijalle?

Aloitan tämän luvun esittelemällä lyhyesti toimijuuden ja kokemuk-

sen käsitteiden asemaa tämän hetken modernissa lapsuuden tutkimuk-

sessa. Pohdin myös näiden käsitteiden käyttöä historiantutkimuksen

parissa yleisesti ja antiikin lapsuuden historian tutkimuksessa erityises-

ti. Koska oma erikoisalani on perhe ja lapsuus Rooman valtakunnassa

ja myöhäisantiikissa (100-luvulta 600-luvulle jKr.), tutkimusesimerkkini

käsittelee tätä ajanjaksoa: analysoin myöhäisantiikin oppineen teologin

ja erityisesti raamatunkääntäjänä tunnetun Hieronymuksen (347[?]–420

jKr.) lyhyttä tekstiä omasta lapsuudestaan. Tätä tekstiä käytän esimerk-

https://doi.org/10.21435/ht.288

292  

kinä sekä tarkasteltavalle ajanjaksolle tyypillisestä tavasta käsitellä lap-

suutta että niistä ongelmista ja mahdollisuuksista, joita toimijuuteen ja

kokemukseen keskittyvä historiankirjoitus kohtaa.

Kuva 1. Roomalainen aristokraattipoika, mahdollisesti jonkun sotilaskeisarin poika.

Tässä kuva on esimerkkinä eliittiin kuuluvan pojan ihannehahmosta. Nya Carlsberg

Glyptotek (IN 828), todennäköisesti 250-luvulta. Kuva: Ville Vuolanto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     293

Lapsuudentutkimuksen perinteet ja antiikin lapsuus

Esimoderni maailma oli lasten maailma. Esimerkiksi antiikin Roomassa

jopa kolmannes väestöstä oli alle 15-vuotiaita: lapset olivat aina läsnä

oleva ja näkyvä osa arkielämää, kaduilla ja kodeissa, leikissä ja työssä.

Tämä peruslähtökohta johti kuitenkin vasta 1900-luvun lopulla lasten

näkyvämpään asemaan myös esimodernin maailman tutkimuksessa.

Silti tämän ajanjakson lapsuuden ja lasten historia on usein seurannut

melko hitaasti uudempien aikojen lapsuuden tutkimuksen menetelmäl-

listen ja teoreettisten virtausten perässä.

Moderni lapsuuden ja lasten tutkimus on läpikäynyt karkeasti arvioi-

den kolme vaihetta, ja se on mahdollisesti juuri siirtymässä neljänteen.

Ensimmäisessä vaiheessaan, toisen maailmansodan jälkeen, tutkimus

”keksi” lapsen vakavan tutkimuksen kohteena, erityisesti kasvatuksen,

koulutuksen ja lainsäädännön näkökulmasta. Lapsuutta ajateltiin mel-

ko pitkälle erillisenä vaiheena ihmisen elinkaaressa, vaiheena, joka val-

mensi aikuisuutta varten. Keskeistä ja uutta oli lapsuuden näkeminen

historiallisesti ja kulttuurillisesti muuttuvana, sosiaalisesti rakentuvana.

Tässä Philip Ariès’n näkemyksillä oli keskeinen vaikutus.1

Moderni yhteiskunnallinen lapsuustutkimus lähti kuitenkin todella

liikkeelle vasta seuraavassa vaiheessaan, 1970-luvulla, kun ajatus sosia-

lisaatiosta nousi keskeiseksi tulkintoja ja tutkimusta ohjaavaksi näkö-

kulmaksi. Lähtökohtana oli siis ajatus, että minkä tahansa yhteisön

jatkuvuus ja kukoistus on – ja oli – riippuvainen vallitsevien kulttuuril-

listen ja sosiaalisten normien, ideologioiden ja käytäntöjen jatkumisesta

yli sukupolvirajojen. Taloudellinen ja biologinen jatkuvuus ei yksinään

tätä taannut. Sosialisaatiossa kulttuurillisten piirteiden välittyminen ja

välittäminen mahdollisti, että seuraavalla sukupolvella oli yhteiskun-

nalliseen ja kulttuurilliseen osallistumiseen vaadittavat taidot ja tiedot.

Vaikka tämä sosialisaationäkökulma oli läsnä jo George Herbert Meadin

tutkimuksissa 1920-luvulla, vasta 1980-luvulla se nousi vallitsevaksi ta-

vaksi lähestyä tutkimuksessa lapsuutta ja lapsia.

Tällöin se alkoi kui-

1 Ariès 1960; ks. myös Rahikainen 2013.

2 Oswell 2013, 9–12, 37–43; Lillehammer 2010; Honig 2009.

https://doi.org/10.21435/ht.288

294  

tenkin herättää myös yhä laajempaa kritiikkiä; erityisesti katsottiin,

että sosialisaatioon keskittyminen loppujen lopuksi ohitti itse lapset ja

lapsuuden. Oli liian helppoa nähdä nuoret ikäpolvet vain passiivisina

erilaisten voimien kohteina. Kun näkökulmana kuitenkin oli lasten kas-

vaminen ”aikuisten yhteiskunnan” jäseneksi, itse lapsuus oli edelleen

jäänyt sivuseikaksi.

Lapsuustutkimuksen kolmannessa vaiheessa, 1990-luvulta alkaen,

alan keskeiseksi termiksi on muodostunut toimijuus. Ajatuksena on,

että lapsella on itsellään keskeinen osa omassa kasvu- ja oppimisproses-

sissaan – ja lapsen jokapäiväinen elämä on itseisarvoisesti tärkeä tutki-

muskohde. Samalla kehittyi ajatus lasten omasta kulttuurista rinnak-

kaisena ilmiönä ”aikuisten” yhteiskunnalle: lasten kulttuuri ei ole vain

ohimenevä ilmiö tai vaihe, vaan kulttuuri, jonka puitteissa lapset voivat

toimia omaehtoisesti.3 Kuitenkin juuri tällä hetkellä voi havaita, miten

toimijuuden ylivalta herättää tutkimuksessa jatkuvasti voimistuvaa

kritiikkiä. Mona Gleason onkin kirjoittanut ”toimijuusansasta” (engl.

agency trap), jolla hän tarkoittaa toimijuusnäkökulman suuntaavan tut-

kimusta vain sellaiseen lapsuuteen ja niihin lapsiin, jotka ovat sosiaali-

sesti näkyviä ja kapinallisia tai jotka pystyvät osallistumaan ja jopa vai-

kuttamaan nimenomaan ”aikuisten maailmaan” näiden säännöillä. Sen

sijaan lapset, jotka käyttäytyvät kuten lasten oletetaan käyttäytyvän tai

jotka vuorovaikuttavat välinpitämättömästi suhteessa aikuisten maail-

maan, jäävät helposti tutkimuksen katveeseen.

Olisiko lapsuuden histo-

ria relevanttia muka vain, mikäli se löytää lapsilta tietynlaista, aikuisten

arvostamaa yhteiskunnallista toimijuutta, eli mikäli lasten toiminnalla

tuntuisi olevan laajempaa historiallista merkitystä?

Erityisesti historioitsijat ovatkin viime vuosina kehitelleet uusia näkö-

kulmia toimijuuspainotteiseen tutkimukseen ja sen tilalle. Vaikka toi-

mijuuden käsitettä ei tarvitsekaan hylätä, olisi syytä ottaa vakavammin

myös lasten marginaalisuus, haavoittuvuus ja näkymättömyys sekä kai-

ken kaikkiaan lähestyä lapsuutta intersektionaalisesta näkökulmasta.

Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että lapsi(kin) toimii aina tietyssä

3 Honig 2009, 65–69; James & James 2004, 23–27; Alanen 1992, 80–90.

4 Maza 2020; Gleason 2016; Valentine 2011.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     295

historiallisesti määrittyneessä ympäristössä, jossa esimerkiksi lapsen

tarkemmalla iällä, sukupuolella, etnisellä taustalla, terveydellä ja sosiaa-

lisella asemalla on kaikilla tärkeä rooli. Tämä toisiaan leikkaavien erojen

ja yhtäläisyyksien kudos on otettava huomioon lapsuutta tutkittaessa. Ei

siis ole esimerkiksi olemassa vain yhtä tiettyä ”antiikin lapsuutta”, joka

voitaisiin kuvata ja määrittää.

Monet aiemman tutkimuksen piirteet luonnehtivat tämänkin het-

ken lapsuuden ja lapsen historian tutkimusta. Lapsuus käsitetään yhä

hyvin voimakkaasti sosiaalisesti rakentuneeksi ja kulttuurisidonnai-

seksi ilmiöksi ja elämänvaiheeksi. Lapsuus on historiallinen ja monen

muuttuvan tekijän määrittämä ilmiökenttä, joten sen tutkimus vaatii

huolellista kontekstualisointia. Intersektionaalisuuden lisäksi myös per-

formatiivisuus onkin keskeinen näkökulma lapsuuteen – lapsuus tuo-

tetaan tietyillä kulttuurillisilla, jaetuilla keinoilla –, ja itse asiassa tämä

tuottaminen mahdollistaa sen, että tutkija voi tunnistaa tietyn ilmiön

lapsuuteen kuuluvaksi. Samalla lasten oma toimijuus ja siihen liittyvä

sosiaalinen vuorovaikutus tuottaa lapseutta. Näistä lähtökohdista käsin

tutkimuksessa on yhä ahkerammin etsitty menetelmällisiä keinoja tut-

kia lapsia ja lasten kulttuuria itsessään ja itseisarvoisesti. Tutkimuksessa

uusiksi kattotermeiksi ovatkin jo muodostuneet tunne, kokemus ja ko-

kemuksellisuus: miten lapset itse ovat rakentaneet ja kokeneet omaa

maailmaansa ja miten tämä kokemus näkyy lasten toiminnassa suhtees-

sa toisiin lapsiin ja aikuisiin.5

Antiikintutkimuksen piirissä lapsuudentutkimuksen uusimmat tuu-

let eivät ole kovin nopeasti näkyneet. Lasten näkökulma, puhumattakaan

kokemuksista, on vain harvoin ollut tutkimuksen keskiössä. Moderni

antiikin lapsuuden historian tutkimus alkoi koulutuksen tutkimukse-

na – kuten niin usein, myös antiikin maailmaan kohdistuneen kiin-

nostuksen juuret olivat nationalismin tarpeissa: haluttiin löytää uusia

näkökulmia kansallisvaltioiden kansalaisten kouluttamiseen ja yhteisen

identiteetin tukemiseen. Tutkimus keskittyikin nimenomaan aatehisto-

5 James & James 2004, 23–27, 37–40 kiteyttää hyvin tämän ”toimijuusparadigman” (ks. kuitenkin Ryan

2008); James & Prout 1997, erit. 7–10. Uusia näkökulmia ovat kehitelleet esim. Vallgårda & Rønsig

Laren 2021; Gleason 2016; Thomas 2016; Alexander 2015. Lapsuuden performatiivisuudesta ks. myös

Jouhki tässä teoksessa.

https://doi.org/10.21435/ht.288

296  

rialliseen analyysiin ja normatiivisiin lähteisiin; arjen historia ja lasten

sosiaalihistoria harvemmin kiinnittivät tutkijoiden huomiota. Edelleen-

kin kasvatuksen historia antiikissa on jossain määrin erillinen oppiala

suhteessa muuhun lapsuuden ja nuoruuden historian tutkimukseen.

Kuva 2. Hieronymus (n. 347–420 jKr.) oli myöhäisantiikin teologi, joka käänsi Raa-

matun hepreasta ja kreikasta latinan kielelle. Myöhemmin häntä ryhdyttiin pitä-

mään pyhänä ja yhtenä neljästä läntisen kirkon merkittävimmistä kirkkoisistä. Ku-

vassa ns. Taivassalon ryhmän tekemä kalkkimaalaus kirkkoisä Hieronymuksesta

leijonan seurassa. Taivassalon kirkko, 1460-luvun loppu. Kuva: Ville Vuolanto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     297

Toinen temaattisesti vahva alue syntyi vastauksena Ariès’n ja hieman

myöhemmin erityisesti Lloyd deMausen esimodernin lapsuuden kur-

juutta korostaville julkaisuille ja keskittyi osoittamaan, että antiikistakin

löytyi isän- ja äidinrakkautta, jopa sentiment de l’enfance. Tutkimuksen

keskiössä eivät siis olleet lapset, vaan se, miten lapsiin oli suhtauduttu.6

Vaikka 1980-luvulta eteenpäin etenkin naishistoriasta ja demograsesta

tutkimuksesta ammennetut vaikutteet laajensivat lapsuudenkin histo-

rian tutkimuskenttää myös kysymyksenasetteluiden suhteen, Ariès’n

tutkimuksista liikkeelle lähtenyt keskustelu väritti voimakkaasti lap-

suudesta ja nuoruudesta tehtävää tutkimusta aina 2000-luvun alkuun

saakka. Yhä uudet tutkimukset ovat todistaneet, että vaikka lapsuus on

kulttuurillisesti rakentunutta ja muuttuva kategoria, perheiden historiaa

ei voi tarkastella edistyskertomuksena, jossa tunneköyhä ja talousorien-

toitunut esimoderni suurperhe hiljalleen olisi muuttunut modernille

ajalle tyypilliseksi rakastavaksi ydinperheyhteisöksi. Samoin tutkimuk-

sen keskiössä on ollut se, missä määrin lapsuus ymmärrettiin erityislaa-

tuiseksi ja erilliseksi elämänvaiheeksi antiikin maailmassa.7

Edellä mainittuja lapsuuden historian lähestymistapoja määrittää ai-

kuisten näkeminen tavalla tai toisella ensisijaisina ja lasten passiivinen

vastaanottajan rooli, olipa kyse sitten kulttuurista yleensä tai vaikkapa

(vanhempien) rakkaudesta. Lapsuutta on roomalaista antiikkia tutkit-

taessa yleensä tarkasteltu yhtenäisenä instituutiona, ja keskiössä on ollut

roomalainen yläluokka, lapsuusideaalit, sekä asenteet lapsuutta ja lapsia

kohtaan. Toisaalta taas lapsuudesta on muodostunut Rooman perhehis-

toriallisessa tutkimuksessa erityisesti patria potestas -käsitteen keskei-

syyden ja isänvallan tutkimuksen kautta yksi keskisimmistä tavoista lä-

hestyä laajemminkin patriarkaalista yhteiskuntaa ja perhedynamiikkaa.

Vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana on laajemmin herätty mietti-

mään lapsia toimijoina ja kokijoina, samoin kuin on ryhdytty pohtimaan

sosialisaatiota laajasti myös formaalin koulutuksen ulkopuolella. Tässä

6 Harlow, Laurence & Vuolanto 2007, 4–6; taustalla siis Ariès 1960 ja erityisesti deMause 1974, jossa

korostetaan esimodernin lapsuuden painajaismaisuutta.

7 Laajemmin tutkimusperinteestä ks. Vuolanto 2014; Vuolanto 2016; Laes & Vuolanto 2017, 2–4. Tässä

ei ole oleellista, onko tämä tutkimusperinne ollut oikeassa Ariès’n tutkimuksia tulkitessaan.

8 Ks. esim. Dixon 1992; Rawson 2003 on tutkimuksellinen synteesi tästä tutkimusotteesta.

https://doi.org/10.21435/ht.288

298  

varhaiskristillisen kulttuurin tutkijat ovat usein olleet tiennäyttäjinä.

Keskeistä on ollut nimenomaan tietoisesti lasten näkökulmaan pyrkivä

lähteiden luenta, josta on myös käytetty termiä childish interpretation.9

Ajatuksena siis on, että lapset soveltavat, muuttavat ja uusintavat aktiivi-

sesti sitä perintöä, jonka piirissä he elävät, ja heidän kokemuksensa ja

näkökulmansa maailmaan on tärkeä ja tutkimisen arvoinen jo sinänsä.

Modernin lapsuustutkimuksen puolellahan nämä asiat tulivat tutkimuk-

sen valtavirtaan jo 1990-luvulla.10

Lapsen arjen ja kokemuksen näkökulman puutteelle antiikintutki-

muksessa on toki luonnolliset syynsä: antiikintutkimus on pitkälle van-

hempien eliittiin kuuluvien miesten kirjoittamien lähteiden varassa.

Lasten päiväkirjoja ei ole säilynyt, kirjeitäkin vain muutama, ja säilyneet

lasten lelut ja piirroksetkin ovat vähissä. Silti näkökulmanvaihdos olisi

mahdollinen. Olisi mahdollista kysyä, miten lapset käyttivät aikaansa,

miten he vuorovaikuttivat keskenään ja miten lasten kokemusmaailman

rajat asettuivat. Perhesuhteitakin voi tarkastella lapsinäkökulmasta:

kenen kanssa lapset olivat tekemisissä – tai jopa provokatiivisesti: ra-

kastivatko lapset antiikissa vanhempiaan? Eikö lasten toimijuutta ja

kokemusta sekä lapsuuden performatiivisuutta olisi mahdollista ottaa

huomioon myös antiikin lähdeaineistojen niukkuuden keskellä – ja

löytää näin uusia näkökulmia sekä lapsuuden historian että antiikin

tutkimukseen? Seuraavaksi siirrynkin tarkastelemaan antiikin lasten

toimijuutta ja kokemusta esimerkkitekstin kautta.

9Laes & Vuolanto 2017; Aasgaard 2017; Vuolanto 2017; Vuolanto 2016; Macdonald 2014; Horn &

Martens 2009. Tämä uudempi tutkimusote, lasten oman arjen, toimijuuden ja kokemusten painotus,

näkyy myös vuonna 2021 julkaistussa antiikin lapsuuden tutkimuksen uusia näkökulmia kartoitta-

vassa kokoomateoksessa, ks. Beaumont, Dillon & Harrington (toim.) 2021 (ks. erityisesti seuraavien

kirjoittajien kirjoittamat luvut: Matthew Dillon, Olympia Bobou, Ada Nifosi, Béatrice Caseau, Susan

Langdon, Sanna Lipkin ja Eero Jarva, Christian Laes, Fanny Dolansky sekä Ville Vuolanto – teoksessa

on 41 lukua, joten mistään erityisen läpäisevästä teemasta ei voi puhua, mutta näkökulma ei myöskään

edusta enää poikkeusta).

10 Vrt. esim. Alanen 1992; James & Prout 1997.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     299

Toimijuus, kokemusyhteisö ja lapsen arki

Olen tietoisesti valikoinut analysoitavaksi esimerkkitekstiksi ”tyypillisen”

antiikin maailmaan liittyvän lapsuudesta kertovan tekstin. Sen on kir-

joittanut noin 60-vuotias mies, joka muistelee tekstissä omaa lapsuut-

taan puolen vuosisadan takaa. Hieronymus kirjoitti tekstin vuonna 402,

todennäköisesti Betlehemissä – hän oli kuitenkin kotoisin Stridonista,

Dalmatiasta, jossa oli syntynyt todennäköisesti vuonna 347. Vuoden 360

tienoilla hän muutti koulunkäynnin takia Roomaan, jossa jatkoi retorii-

kan opintoihinsa.

Hieronymus, kuten hänen tekstiensä lukijakuntakin,

kuului vähälukuiseen myöhäisantiikin koulutettuun kirjalliseen eliittiin.

Teksti on hyvin lyhyt, vain muutaman lauseen mittainen, siinäkin suh-

teessa tyypillinen lapsuuden historian lähde antiikin maailmasta:

Kukapa meistä ei muistaisi lapsuuttaan? Minä ainakin muistan

– ja aion saada sinut nauramaan, vaikka oletkin vakavahenkinen

mies – – – muistan kuinka ollessani poika juoksentelin orjien

koppien lomitse, kuinka kulutin vapaapäiväni peleihin, ja kuinka

minut piti repiä kuin sotavanki isoäitini sylistä raivoavan Orbiliuk-

seni, koulumestarini, luokse.12

Hieronymuksen kertomus liittyy argumenttiin, jonka mukaan hänen ei

tarvitse enää lukea klassista kirjallisuutta, koska hän aikoinaan on sen

opetellut, ja hänellä – kuten meillä kaikilla – on muisti, jonka avulla

palauttaa mieleensä kauankin aiemmin tapahtuneita asioita. Jotta hä-

nen vakuuttelunsa toimisi, hänen kertomiensa muistojen täytyi siis olla

yleisölle uskottavia, jopa sellaisia, joihin voitiin jollain tasolla samaistua.

11 Booth 1979; Booth 1981. Ks. myös Grig 2012, erit. 133 Hieronymuksen katseesta omaan men-

neisyyteensä.

12 Hier. adv. Ruf. 1:30: ”Quis nostrum non meminit infantiae suae? Ego certe, ut tibi homini severissimo

risum moveam –– memini me puerum cursitasse, diem feriatum duxisse lusibus, et ad Orbilium

saevientem de aviae sinu tractum esse captivum.” Olen lisännyt Orbiliukselle epiteetin ”koulumesta-

ri” – kyseessä on viittaus Horatiuksen runokirjeeseen (epist. 2.2.71), jossa mainitaan tämän opettaja,

pelottava ja oppilaittensa lyömisestä pitävä (”plagosus”) Orbilius – tästä muodostui myöhemmin

tiukan ja kurittavan opettajan perikuva. ”Peleihin”: latinan lusus voi tarkoittaa paitsi täsmällisemmin

pelejä myös leikkejä yleisemmin.

https://doi.org/10.21435/ht.288

300  

Siispä muistot on valikoitu ajamaan parhaiten tätä tarkoitusta. Hiero-

nymuksen on täytynyt pohtia, minkälaisia kokemuksia hänen kuulijoil-

laan on voinut olla: minkälainen näiden kokemusmaailma on ja mil-

laisen kokemuksellisen, koulutuksellisen ja tunteisiin liittyvän taustan

sekä näitä tulkitsevan käsitemaailman hän jakaa yleisönsä kanssa.

Onko meillä siis mitään mahdollisuutta puristaa tästä kertomuksesta

esiin lapsuuden toimijuutta? Pelaaminen ja juoksentelu kuuluvat roo-

malaisten lapsuuskertomusten ja lapsikuvausten vakiokuvastoon.

Voisi

ajatella, että nämä on mainittava missä tahansa sellaisessa lapsuuskerto-

muksessa, jolla halutaan vedota yhteisesti jaettuun kokemukseen ja eliit-

tikoulutuksen saaneen roomalaisen identiteettiin. Lukijan on pystyttävä

tunnistamaan nimenomaan lapsuuteen kuuluva diskursiivinen ilmaisu:

juoksentelu ja pelaaminen tarvitaan uskottavan lapsuusajan kuvauksen

rakentamiseen. Tämä tarve korostuu erityisesti, kun tarkoituksena on

nostaa esiin sekä jaettu identiteetti että muistamisen helppous. ”Me

kaikki” olemme tämän kokeneet, ja muistamme tämän vielä vuosikym-

mentenkin takaa.

Myös vihaiset tai jopa väkivaltaiset koulumestarit ja opettajat on sa-

manlainen, toki aavistuksen verran myöhempään lapsuuteen liitetty

kirjallinen motiivi. Tässä sitä käytetään yhdistämään Hieronymus yh-

teiskunnalliseen ryhmäänsä, koulutettuun eliittiin, joka oli omaksunut

kreikkalais-roomalaisen sivistyksen, paideian – tähän liittyy myös teks-

tiin sisältyvä, Orbiliuksen nimeen kiteytyvä Horatius-viite.14 Siteeratun

tekstiotteen jälkeen Hieronymus jatkaa argumenttiaan viittaamalla sii-

hen, miten hän usein unessaan näkee seisovansa retoriikanopettajan

edessä, valmiina pitämään harjoituspuheensa toogaan puettuna ja hiuk-

set huolitellusti aseteltuina – ja kun hän herää, hän onnittelee itseään,

ettei hänen tarvinnutkaan pitää moista puhetta.

Hieronymus mainitsee myös yksityiskohtia, jotka eivät perustu suo-

raan retoriikan ja kirjoitustilanteen asettamiin kulttuurillisiin vaatimuk-

siin, kuten sen, että juoksentelu tapahtui ”orjien koppien lomassa” (per

13 Dolansky 2017.

14 Ks. yllä alaviite 10. Myöhäisantiikin ’opiskelu on kärsimystä’ -kirjallisesta kuvasta (topos) ks. Amherdt

2010, 52–54 (erit. Ausoniuksesta). Vrt. myös esim. Augustinus, Tunnustukset 1.9 ja 1.14.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     301

servulorum cellulas). Toki tässäkin vaikuttaa tarve saada tarinaan mukaan

yksityiskohtia, jotka korostavat muistojen elävyyttä ja niiden liittymäkoh-

tia arkipäivään. Vääjäämättä nousee kuitenkin esiin kysymys tällaisten

mainintojen todellisuuspohjasta ja siten käyttökelpoisuudesta histo-

riallisina lähteinä. Tutkijalla on käytössään vain yksilön omat sanat ja

vakuuttelu siitä, että tämä muistaa jotain lapsuuden kokemuksistaan

– mitään mahdollisuuksia tarkistaa, onko tässä tosiaan kyse valituista

paloista suhteessa joihinkin ”aitoihin kokemuksiin”, ei ole. Kyseessä

voisi siis olla kaunokirjallinen kehitelmä täysin kuvitellusta lapsuudes-

ta. Tarina voi nousta Hieronymuksen tarpeesta löytää lapsuuskuvaus,

johon kuvittelee lukijoittensa parhaiten pystyvän samaistumaan. Joka

tapauksessa, 50 vuoden jälkeen, miten voisimme edes ajatella tarinasta

kuuluvan edes kaikuja todellisista lapsuuden ja nuoruuden toimista ja

kokemuksista?

Jos ajattelemme, että Hieronymus valehtelee tai värittää muistojaan

tilanteen vaatimalla tavalla, miten tämä vaikuttaa tulkintaamme tarinas-

ta? Toisaalta taas, vaikka ajattelisimmekin, että kyseessä on ”aito muis-

to”

, kyseessä on silti vain anekdootti yksittäisen henkilön elämästä.

Kummassakin tapauksessa, olipa anekdootti keksitty tai historiallinen,

se on joka tapauksessa totena kerrottu ja siten se on osallisena siihen

sosiaaliseen maailmaan, jonka sekä Hieronymus että hänen lukijansa

jakavat. Se siis yhtä aikaa sekä rakentaa että heijastaa tiettyä kuvaa lap-

suudesta – jonka on oltava sillä hetkellä uskottava ja luonteva. On tär-

keää huomata tässä yhteydessä, että Hieronymuksen oma argumentti

ei kohdistu niihin yksityiskohtiin, joista lapsuuden historian tutkijat

ovat erityisen kiinnostuneita. Hänen kannaltaan nämä yksityiskohdat

kuuluvat ”vain” taustaan ja lisäävät kulttuurillista uskottavuutta hänen

argumentointiinsa, siihen, että hän todellakin muistaa lapsuudestaan

yhtä jos toistakin.16

15 Tämä on luonnollisesti ongelmallinen käsite, sillä muistoja jatkuvasti kerronnallistetaan ja käsitteel-

listetään, ne muuttuvat, laajentuvat, kiteytyvät, ja niitä tulkitaan ja rakennetaan jatkuvasti uudelleen

silloinkin, kun tarkoituksena ei ole varsinaisesti argumentoida jotain niiden avulla. Ei ole mitään kult-

tuurista ja sosiaalisista suhteista erillistä ”aitoa” minää (ks. myös Katajala-Peltomaa & Toivo 2022, 9).

16 Laajemmin muistamisen ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen suhteessa lapsuuden historian

tutkimuksessa ks. Jouhki tässä teoksessa.

https://doi.org/10.21435/ht.288

302  

Lapsi siis juoksentelee orjien koppien lomassa. Kyseessä ei ole leikki-

kenttä tai urheilukenttä, vaan aivan toisiin tarkoituksiin rakentunut

arjen ympäristö osana laajaa ja varakasta myöhäisantiikin kotitaloutta.

Hieronymuksen kuvaama toiminta pitää sisällään myös viittauksen

mahdolliseen vuorovaikutukseen toisten lasten ja orjien kanssa, myös

orjalasten.17

Hieronymuksen luomassa maailmassa lapsi saattoi vaalia suhdettaan

isoäitiinsä oma-aloitteisesti – sen sijaan, että olisi aktiivisesti opiskellut.

Kertomuksessa onkin sisään rakennettuna myös vastarinnan kuvaus,

kun lapsi täytyy riistää väkisin isoäitinsä sylistä pelottavaksi koetun opet-

tajansa ja opintojen pariin. Kuvauksessa tulee siis ilmi lapsen omaeh-

toinen ja tavoitteellinen, kokemukseen perustuva vuorovaikutus ym-

päristönsä kanssa. Tämä toimijuus ei siis ole sidottu yksilön sisäiseen

maailmaan, tai kokemukseen sinänsä, vaan sosiaaliseen vuorovaikutuk-

seen ja siihen, miten tämä on tulkittu ja käsitteellistetty tietyn sosiaali-

sen maailman kontekstissa.

Yhteisö, jossa vallitsevat tietyt normit, arvot ja sosiaalisen vuorovaiku-

tuksen käytännöt ja joka pohjaa tiettyyn materiaaliseen kulttuuriin, mää-

rittää, minkälainen on se pelikenttä, jolla toimijat liikkuvat, mitä välinei-

tä näillä on ja mitä sääntöjä heidän on noudatettava erilaisten viestien

”oikein” välittämiseksi ja välittymiseksi.

Tämä kokonaisuus asettaa

rajat, joissa kokemukset (joista meillä ei voi olla suoraa tietoa) tulkitaan

ja ilmaistaan vuorovaikutustilanteissa – joista osa on verbaalista ja narra-

tiivista. Tietty olemisen ja toimimisen tapa, modus vivendi, on puolestaan

aina luonteenomainen tietyn iän, sukupuolen, sosiaalisen ryhmän, elä-

mänkaaren vaiheen, uskonnon, etnisyyden ja historiallisen ajankohdan

yhdistelmälle. Toimijuus ja kokemus vaativat siten moniulotteista ja

17 Tiedämme, että Hieronymuksen ystävä Bonosus oli hänen seurassaan varhaislapsuudestaan aina opis-

kelujen jälkeiseen aikaan asti – he olivat saman ikäisiä, ja heillä oli lapsuudessaan ollut jopa yhteinen

imettäjä (nutrix), ks. Hier. epist. 3.5. Vapaasyntyisten lasten sekä imettäjien ja orjien vuorovaikutuksesta

myöhäisantiikin eliittiperheissä ks. Joye 2012, erit. 233–234, sekä Vuolanto 2020, 273.

18 Vrt. kulttuurillisen käsikirjoituksen (skriptin) käsite (engl. cultural script) joilla tarkoitetaan kulttuurilli-

sesti määräytyneitä ja jaettuja tapoja esittää kulttuurillisia normeja, arvoja, tunteita ja käytäntöjä so-

siaalisissa vuorovaikutustilanteissa (ks. Katajala-Peltomaa & Toivo 2022, 15–17). Omaelämäkerrallisessa

kirjoittamisessa kulttuurillinen käsikirjoitus nousee vielä korostetummin esille (engl. cultural life script)

määrittäen, mitkä asiat ovat kertomisen arvoisia ja miten niistä kerrotaan – tai vaietaan. Ks. myös

Jouhki tässä teoksessa; Vehkalahti & Jouhki 2022; Bernsten & Rubin 2004.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     303

intersektionaalisesti herkkävireistä tulkintaa. Lisäksi tulkitsijoilla on vain

ulkoinen käytös ja reagointi merkkeinä kokemuksista ja valintatilanteis-

ta, jotka menneellä toimijalla on kerran ollut. Kuten Hieronymuksen

kertomus ja sen analyysi osoittaa, antiikin historioitsija tekee paremmin

oikeutta menneelle todellisuudelle, jos väittää havainnoivansa pikem-

minkin lasten toimijuuden rajoja tai reunaehtoja kuin itse toimijuutta.

Kokemus, yhteisö, ja lapsen maailma

Hieronymuksen tarina liittyy tiettyyn historiallisesti määräytyneeseen

tapaan käsitteellistää jaettu sosiaalinen maailma – tai tarkemmin sanot-

tuna kyseessä on tietty kokemusyhteisö. Tämän käsitteen taustalla on

ajatus siitä, että yhteisöllisyys ja yhteisöllinen identiteetti määrittä-

vät ne rajat, joiden puitteissa yksilön kokemusten tulkitseminen, kä-

sitteleminen ja mahdollinen eteenpäin välittäminen on mahdollista.

Nämä prosessit rakentuvat kulloinkin vallitsevien kulttuurillisten ja

sosiaalisten olosuhteiden sekä ilmaisumuotojen (diskurssit) kautta. Ko-

kemusyhteisön (engl. community of experience) käsitettä on toistaiseksi

käytetty suppeammassa merkityksessä viittaamaan yhteisöön, jonka

jäseniä yhdistävät tietyt yhteisiksi mielletyt kokemukset. Kuten Ismo

Kantola kiteyttää, ”[k]okemusyhteisö on jaetuksi ymmärretyn kokemuk-

sen ymmärtäneiden keskinäistä tunnistamista ja yhteyttä”. Sama henki-

lö voi luonnollisesti yhtäaikaisesti kuulua lukuisiin kokemusyhteisöihin.

Oleellista on, että tässä teoreettisessa mallissa jokin tietty kokemus (tai

kokemukset) ja sen tulkinta synnyttävät yhteisön.19 Kohdistan käsitettä

19 Kantola 2005, 84–85, Kivimäki & Toivo 2022; Kivimäki, Suodenjoki & Vahtikari 2021, 13–14; Ohana

2020. Vrt. Dewey 1980 [1934], 4, joka kirjoittaa Ateenan Parthenon-temppelin yhteydessä, kuinka

(esteettinen) kokemus ja sen ymmärtäminen on aina yhteydessä yhteisöön, sen arvoihin ja arkeen:

”[O]ne has to be willing … to turn from [Parthenon] to the bustling, arguing, acutely sensitive Athenian

citizens, with civic sense identied with a civic religion, of whose experience the temple was an expres-

sion”. Ks. myös Dewey 1980 [1934], 105: ”In the end, works of art are the only media of complete and

unhindered communication that can occur in a world full of gulfs and walls that limit community of

experience”, sekä samassa teoksesta s. 332–333. Kuten Gordon Ziniewicz (2012) esseessään Deweystä

kirjoittaa: ”Experience for Dewey is the undivided continuous transaction or interaction between hu-

man beings and their environment. It includes not only thought, but also feeling, doing, suering,

handling, and perceiving.”

https://doi.org/10.21435/ht.288

304  

kuitenkin toiseen suuntaan korostamalla yhteisön roolia a priori mää-

rittämässä kokemusta – toisin sanoen yhteisö synnyttää kokemuksen,

tai paremminkin yhteisö synnyttää mahdollisuuden tulkita kokemus

juuri tietyksi kokemukseksi. Yhteisö siis tuottaa samanaikaisesti sekä

tulkinnan välineet että ne rajat, joiden puitteissa oman kokemuksen

tulkinta voidaan tehdä. Tietty aistihavainto ja kokemus tulkitaan ja se

tulee toisten tulkittavaksi sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, yhteydessä

tiettyyn kokemusyhteisöön.20

Kokemukset, niiden tulkitseminen ja niihin reagoiminen (sanoin,

elein, teoin) määräytyvät yhteydessä sekä identiteetteihin että historial-

lisesti ja paikallisesti vaihtuviin jaettuihin diskursseihin – tai ”diskursi-

ivisiin maailmoihin” – sekä laajemmin ajateltuna ihmisten jakamaan

sosiaaliseen maailmaan.

Nämä rajoittavat ja ohjaavat niitä tapoja, joilla

yksilöt ja yhteisöt voivat tulkita ja käsitteellistää kokemuksiaan. Hiero-

nymuksen tarina ammentaa siis siitä jaetusta käsityksestä, minkälainen

sosiaalisesti ja kulttuurillisesti määräytynyt ”toimijuuden repertoaari”

lapsilla oli käytössään ja missä rajoissa kokemuksia on voitu tulkita ja

niihin reagoida.22 Kuten Aldous Huxley on kiteyttänyt: ”Kokemus ei ole

jotain, mikä kohtaa ihmistä, vaan kokemus on se, mitä ihminen tekee

sillä, mikä häntä kohtaa”.23 Tästä näkökulmasta toimijuus onkin seu-

rausta ja reaktio kokemuksesta, ja historiallisen toimijuuden tutkiminen

on kerrotun, tai diskussien avulla käsitellyn, kokemuksen tutkimusta.24

20 Ks. myös Katajala-Peltomaa & Toivo 2022, 18–20. Kokemusyhteisön käsite vertautuu myös tunneyh-

teisöön (engl. emotional community), joka on Barbara Rosenweinin kehittämä teoreettinen käsite (ks.

esim. Rosenwein 2006). Tämäkään käsite ei ensisijaisesti viittaa siihen, että yhteisö jakaisi saman

tunnetilan, vaan siihen, miten tunteiden kokeminen, arvottaminen ja ilmaiseminen määräytyvät yh-

teydessä jaettuihin identiteetteihin ja yhteisössä vallitseviin, historiallisesti määräytyviin diskursseihin.

Tunneyhteisön ja kokemusyhteisön käsitteiden rinnakkaisuudesta ks. myös Kivimäki & Toivo 2022.

21 Nämä diskursiiviset maailmat (engl. discoursive universes) ovat muuttuvia ja historiallisesti

määräytyneitä, ja ne vuorovaikuttavat toisten diskursiivisten ja sosiaalisten maailmojen kanssa.

Kiitän Pia Vuolantoa sosiaalinen maailma (engl. social world) -käsitteen tuomisesta kokemusyhteisö-

käsitteen rinnalle. Tässä keskeistä on maailman merkitykselliseksi tekeminen ja sosiaalisten ryhmien

kollektiivinen toimijuus (ks. Strauss 1978).

22 Toimijuuden repertuaareista ks. Robb 2010. Ks. myös Vallgårda & Rønsig Laren 2021, 5.

23 Huxley 1932, 5.

24 Vrt. Vuolanto 2017, 17–18: ”Agency involves interpretation of and reection on the reality of the en-

vironment one is exposed to.” Sosiaalinen vuorovaikutus ja siihen liittyvät diskurssit vääjäämättä

määrittävät, miten yksilö tulkitsee ja reagoi kokemuksiinsa, vrt. Blumer 1969, erit. 11 ja 16.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     305

Onkin kiinnostavaa tarkastella, mitä Hieronymus päättää muistoi-

naan kertoa ja mihin hän puolestaan ei viittaa. Kuten mainittu, moni

seikka Hieronymuksen kertomuksessa pohjautuu voimakkaasti vallitse-

viin käytäntöihin siitä, miten lapsuudesta kirjoitetaan. Kuitenkin toimi-

juuteen ja kokemukseen keskittyminen, toisin sanoen sen tarkastelemi-

nen, miten Hieronymus on tulkinnut, käsitellyt ja käyttänyt hyväkseen

kokemuksiaan nimenomaan tietyn kokemusyhteisön jäsenenä, antaa

mahdollisuuden tulkita hänen kertomustaan arjen historian lähteenä.

Kyse ei ole vain huomioista suhteessa kirjallisiin diskursseihin, eikä

muisto ole vain kuvitusta siihen, mitä jo muutenkin tiesimme: antiikis-

sa(kin) lapsuuteen kuuluivat leikit ja koulunkäynti, opinnoissa kuri oli

kova, ja isoäiti saattoi olla lapsille tärkeä hahmo.

Toimijuuden vaarat

Akateemisessa tutkimuksessa, jossa muoti-ilmiöt vaihtelevat kuten kult-

tuurissa muutenkin, toimijuudesta on tullut yksi kaikkein yleisimmin

käytettyjä teoreettisia käsitteitä lapsuustutkimuksen metodologian pii-

rissä. Mitä enemmän tutkimus tätä käsitettä on käyttänyt ja käyttää, sitä

enemmän käsitteen sisältö on laajentunut ja sitä epämääräisemmäksi se

on muuttunut. Samalla, kuten usein muotitermien kanssa käy, käsite on

menettänyt merkitystään ja tulkintavoimaansa.

Tutkimukselle onkin

tärkeää erottaa toisistaan (tämänkin) käsitteen jokapäiväiset merkitykset

ja niiden analyyttinen ja metodinen käyttö. ”Toimijuus” saa helposti

ajattelemaan jollakin tavalla autonomista ja vapaata tahtoa ja toimintaa

– jotakin, joka on vastakkaista ennalta-asetetuille kulttuurillisille ja yh-

teiskunnallisille rakenteille. Tämä vastakkainasettelu on kuitenkin har-

haanjohtava: kuka meistä voi ajatella olevansa autonominen siinä mie-

lessä, että voisi toimia ja ajatella ilman kulttuurillisesti ja sosiaalisesti

määräytyviä ennakkoehtoja ja rajoitteita? Kuten Nigel Pleasants (2019)

kirjoittaa:

25 Vrt. Valentine 2011.

https://doi.org/10.21435/ht.288

306  

Yhteiskunnallisten olosuhteiden, voimien, paineiden, vaikutussuh-

teiden jne. valtava kirjo asettaa esteitä valintamahdollisuuksiaan

pohtiville toimijoille. Ne määräävät, mitä vaihtoehtoja toimijoille

on tarjolla ja missä rajoissa toiminta on mahdollista, ja ne myös te-

kevät vaikeaksi valita siten kuin toimijat itse pitäisivät parhaana.26

Joillakin menneisyyden toimijoilla – kuten lapsilla – saattoi lähtökoh-

taisesti olla enemmän näitä rajoitteita kuin muilla, mutta on tuskin he-

delmällistä pohtia, kuinka suurelta osin yksittäinen henkilö on kokenut

vapautta jossain tietyssä toimessaan, puhumattakaan siitä, paljonko

hänellä oikeasti on tätä vapautta ollut. Tässä ei ole eroa sillä, analysoim-

meko menneisyyden vai nykyhetken tekoja. Eivätkö kokemuksemme,

tekemisemme, toimintastrategiamme ja toivomme välttämättä riipu

siitä historiallisesta kontekstista, jossa elämme?

Toimijuus liitetään usein ”historiallisen muutoksen” ajatukseen ja

ideaaliin.

Historioitsijana olen kiinnittänyt huomiota (usein toki julki-

lausumattomaan) ihanteeseen, jonka mukaan toimijuuden pitäisi johtaa

paitsi muutokseen myös historiallisesti merkitykselliseen toimintaan

– jotka yhdessä muodostavat sitten vaatimuksen historiallisesta muu-

toksesta. Tässä ”historiallinen” esiintyy synonyymisena yhteiskunnalli-

sen kehityksen tai jopa edistyksen kanssa. Näin ollen protesti ilmentää

aina selvempää, tehokkaampaa ja siten siis parempaa toimijuutta kuin

yhteiskunnallisen elämän ja rakenteiden uusintaminen – itse asiassa

toiminta jatkuvuuden takaamiseksi ja ”tekeminen kuten ennenkin on

tehty” harvemmin edes tunnustetaan ja tunnistetaan toimijuudeksi.

Modernismin lapsina me siis haluamme mielellämme löytää muutosta

historiasta, se on a priori jatkuvuutta parempaa, ja sen aikaansaattami-

nen osoittaa todellista toimijuutta. Näin ollen nimenomaan silloin, kun

yksilö sanoutuu toiminnallaan irti vallitsevista sosiaalisista ja kulttuu-

26 Pleasants 2019, 27: ”A manifold variety of social conditions, forces, pressures, inuences, etc. that

can and do present obstacles to agents engaging their deliberative faculties, set the kind and range

of possible actions from which they must choose, and aect the diculty of exercising their preferred

choices.”

27 Vrt. Gleason 2016.

28 Vrt. Maynes 2008.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     307

rillisista normeista ja rakenteista, ilmentää tämä ”aitoa” toimijuutta –

toimijuuden pitäisi johtaa, ainakin potentiaalisesti, aina muutokseen.

Onkin helppoa sivuuttaa toisarvoisena sen tyyppinen toiminta, joka

korostetusti johtaa ”vain” selviytymiseen tai tilanteeseen sopeutumi-

seen ja sääntöjen noudattamiseen, mutta näin tehdessämme rajaamme

tarpeettomasti (ja harhaanjohtavasti) toimijuuden kenttää.

Toisaalta

jos emme liitä toimijuutta intentionalisuuteen ja edes jonkinlaiseen

päämäärähakuisuuteen, käsite menettää käsitteellisen ja tulkinnallisen

merkityksensä ja voimansa.

Mutta mikään ei siis estä, etteikö toimijuutta voisi olla myös kulttuu-

rillisten odotusten ja sääntöjen noudattaminen. Minkälaista toimijuutta

kuvaisi se, kun lapsi menee kiltisti nukkumaan silloin kun käsketään,

työskentelee perheen pelloilla velvollisuudentuntoisesti tai opiskelee

kuten vanhemmat edellyttävät? Teoreettisena käsitteenä toimijuutta ei

pitäisikään tarkastella muutoksen vaan valinnan käsitteen kautta. Tämä

pitää sisällään ajatuksen, että yksilön on pitänyt kokea ja tulkita omaa

tilannettaan tietoisesti ja että hänen toiminnallaan on ollut jonkinlainen

intentio tai päämäärä – hän olisi voinut toimia toisinkin, eri tavoin kuin

hän lopulta on ”päättänyt” toimia: hänen omalla näkemyksellään asiasta

on ollut väliä.30

Näkökulman siirtäminen muutoksesta valintoihin ja ”historiallisesti

merkittävästä toiminnasta” merkitykselliseen toimintaan pitää mieles-

täni toimijuuden käsitteen yhä relevanttina ja hedelmällisenä historian

tutkimukselle yleisesti ja erityisesti esimodernin lapsuuden tutkimuk-

selle. Tämä näkökulma välttää ”toimijuusansan”, jo lähtökohtaisesti vä-

hättelevän ja valikoivan katseen lapsen toimijuuteen, ja suuntaa tutki-

muksen ottamaan lasten toiminnan (ja toiminnan rajat!) vakavasti. Kun

lähtökohtana on lapsi toiminnan subjektina, huomio kiinnittyy lasten

kokemusmaailmaan, heidän omaan kulttuuriinsa, ja toki myös vuoro-

vaikutukseen aikuisten maailman kanssa – mutta nyt uudesta näkökul-

masta. Tämä toki vaatii, että me, tutkivina aikuisina, olisimme valmiita

hyväksymään sen, että ”merkityksellinen toiminta” ja se, että valinnoilla

29 Ks. myös Miller 2016.

30 Giddens 1984, 9; Blumer 1969, 16.

https://doi.org/10.21435/ht.288

308  

”on väliä” määrittyvätkin lasten kokemusmaailmasta käsin. Olisiko siinä

tarpeeksi, että lapsen toimijuus on merkityksellistä jokapäiväisessä arjen

elämässä ja vuorovaikutuksessa perheiden ja paikallisyhteisön keskuu-

dessa?

Kun otamme tämän merkityksellisyyden vakavasti, ymmärrämme

samalla, että kysymys siitä, minkälainen toimijuus oli esimerkiksi myö-

häisantiikin lapsille mahdollista, osoittautuu väärin asetetuksi. Antiikin

aikaan – kuten ei ole vieläkään – ei ollut vain yhtä lapsuutta ja lapsuuden

kokemusta, vaan lasten kokemusmaailmat olivat hyvin erilaisia. Lapsen

ikä, sukupuoli, terveys, sosiaalinen asema, etninen ja uskonnollinen

tausta sekä perheen rakenne (tai perheettömyys) määrittävät hyvin eri-

laisia lapsuuksia ja mahdollisuuksia toimijuuteen jopa saman kokemus-

yhteisön sisällä. Tämä lapsen kokemuksen intersektionaalisen taustan

huomioon ottaminen on välttämätöntä mille tahansa tutkimukselle,

jossa pureudutaan lapsuuden historiaan.

Lopuksi

Lapset olivat antiikin maailmassa toiveiden ja odotusten kohteita, mutta

he olivat myös aktiivisia toimijoita ja tietysti oman sosiaalisen maail-

mansa kokijoita. Hieronymus kiteyttää lapsuusmuistonsa kahteen lä-

hes vastakohtaiseen kokemukseen: ensimmäinen viittaa lapsuuteen

vapauden aikana, ympäriinsä juoksenteluna ja pelailuna, vapaapäivinä.

Toiseksi lapsuus on hänelle koulutukseen liittyvien negatiivisten koke-

musten aikaa. Vapauden vastapoolina on vankeus: hänet raahataan

”kuin sotavanki” oppitunnille, jossa odottaa tiukka ja pelottava opettaja,

ja myöhemmin, opiskeluaikoina, hänet pakotetaan pitämään vastenmie-

lisiä opetuspuheita. Tämän tilanteen Hieronymus haluaa muistaa hyvin

painostavana. Toisaalta taas ongelmallisen pedagogiikan vastapuolena

lohdun tunnetta luo isoäidin hahmo: kertomuksessa isoäiti edustaa lä-

heisyyden ja turvallisuuden kokemuksia. Kaiken kaikkiaan kertomus

viittaa ja vetoaa tunteisiin: Hieronymus haluaa liittää lapsuuden vapau-

den, pelon, turvan ja läheisyyden kokemuksiin; opiskeluaikana mukaan

tulee myös ahdistus. Hän olettaa, että nämä seikat ovat hänen lukijoil-

https://doi.org/10.21435/ht.288

     309

leen samaistuttavia – ja että nämä suhtautuisivat tietyllä huvittuneisuu-

della ja myötätunnolla näihin muistoihin ja tunteiden kuvauksiin.

Tarinasta voi lukea myös näkemyksiä lapsuuden sosiaalisesta maail-

masta: Hieronymus haluaa tuoda esiin vuorovaikutuksen isoäidin ja

opettajien kanssa. Sosiaaliset kontaktit pelikavereihin ja orjiin tulevat

esiin vain implisiittisesti, mahdollisuuksina. Sen sijaan vanhempiin ei

viitata lainkaan eikä kehenkään muuhun sukulaiseen tai ydinperheen

jäseneen. Tähän voi olla kolmekin eri syytä: ensiksi vanhempien mainit-

seminen olisi voinut tehdä näin lyhyestä tunnelmapalasta kirjallisessa

mielessä liiankin persoonattoman ja yleisen; toisaalta taas antiikin ego-

kirjoituksissa erityisesti sisarukset (kuten myös aviopuolisot) jätettiin

yleensä käsittelemättä (kyseessä on todennäköisesti ollut kulttuurillisesti

liian intiimiksi ymmärretty asia);

ja kolmanneksi koko tämä lyhyt ta-

rina kiertyy nimenomaan koulutuksen ja vapaa-ajan vastakkaisuudelle.

Tarinasta ei siis voi päätellä, että vanhemmat tai ydinperhe eivät olisi

olleet tärkeitä myöhäisantiikin eliitin lapsille tai että näitä kontakteja oli-

si ollut vähemmän kuin esimerkiksi kontakteja kouluttajiin. Kertomus

myös osaltaan vahvistaa näkemystä lasten näkyvyydestä paikallisyhtei-

söissään – juoksentelu täsmennetään tarinassa tapahtuvaksi yleisessä

tilassa.

Tutkittaessa ihmisten toimintaa, myös lapsuutta, toimijuus ja koke-

mus liittyvät aina toisiinsa. Toimijuus syntyy, kun yksilö esittää (per-

formoi) identiteettiään vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.

Taustalla ja liikkeelle laittavana tekijänä tässä prosessissa on yksilön

kokemus. Samalla identiteetti on muutoksen tilassa.

Kokemus vaatii

aina prosessointia ja tulkintaa, ja siten myös historioitsijalla on – par-

haassakin tapauksessa – käytettävissään vain kokemuksen ilmauksia,

jotka ilmenevät meille erilaisina ruumiillisina toimintoina: toimijoiden

itsensä tai toisten raportoimina tekoina tai sanoina. Emme siis voi ha-

31 Hieronymuksen vanhemmat kuolivat, kun hän oli noin 25-vuotias tai hieman nuorempi. Lapsuutensa

jälkeen hän oli yhteyksissä ainakin pikkuveljeensä Paulinianukseen (ks. esim. Hier. adv. Ruf. 3:22, jossa

hän muistelee vuotta 385 jKr., ja epist. 66.14, 390-luvun loppu), anonyymiksi jäävään siskoonsa (Hier.

epist. 7.4, todennäköisesti 375–377) sekä äidinpuoleiseen tätiinsä Castorinaan (Hier. epist. 13, todennä-

köisesti 375–377); kirjeiden ajoituksesta ks. Cain 2009, 22, 29, 173, 220–221.

32 Ks. Hitlin & Elder 2007, 179–180, 184.

https://doi.org/10.21435/ht.288

310  

vainnoida suoraan esimodernin lapsen kokemusta emmekä edes hänen

toimijuuttansa. Tämä korostuu vielä, jos haluamme pitää kiinni inten-

tionaalisuudesta ja valitsemisesta toimijuuden kriteereinä – meillä on

harvoin tietoa näin yksityisistä ja sisäisistä prosesseista. Toimijuus voi

näyttäytyä menneisyyden tutkijalle vain kerrottuna kokemuksena. Vai-

kuttaakin siltä, että yksittäisen historiallisen yksilön oman toimijuuden

tai kokemuksen rekonstruoinnin yrittäminen on varsin turhaa, jopa tut-

kimuksellisesti hedelmätöntä.

Silti tämä ei estä kysymästä toimijuuteen ja kokemuksiin liittyviä ky-

symyksiä tai rakentamasta kuvaa siitä maailmasta, joissa nämä ilmeni-

vät. Emme pääse kiinni yksilön intentioihin, emme kokemuksiin, har-

voin edes toimijuuteen – mutta sen sijaan kokemusten ja toimijuuden

merkitys vuorovaikutukseen ja paikallisiin yhteisöihin saattaa asettua

eteemme tavalla, joka paljastaa tutkittavasta ilmiöstä aivan uusia puolia.

Miten toimijuus, identiteetti ja minuus rakentuvat kokemusten ja näi-

hin vetoamisen kautta lapsuudessa – tai myöhemmin lapsuuteen viittaa-

vien kertomusten kautta osana tiettyä sosiaalista maailmaa?33

Kuten Hieronymuksen kertomus osoittaa, lähteissämme kerrottua

toimintaa ei ole välttämätöntä ottaa totena kertomuksena tietyn yksilön

tekemistä valinnoista. Silti, kun huomio kiinnitetään sosiaaliseen vuoro-

vaikutukseen ja kokemusyhteisöön, tämän kaltaiset tarinat mahdollista-

vat näkökulman, joka auttaa ymmärtämään mennyttä todellisuutta yhä

syvällisemmin. Riippumatta tarinoiden historiallisuudesta ne liittyvät

tiettyihin diskursiivisiin maailmoihin ja kokemusyhteisöön. Näin ollen

ne kertovat paradoksaalisesti jopa enemmänkin lapsen toimijuudesta ja

sen rajoista; lapsuuden kokemuksista; pelon, vapauden ja läheisyyden

tunteista; sekä identiteettiä muovaavista tekijöistä, kuin jos jotenkin

saisimme suoraa tietoa yksilön sisimmistä ajatuksista. Toki tuloksena

on ulkopuolelta kohdettaan tarkasteleva näkökulma kokemuksista ja

toimijuudesta, mutta toisaalta tällä näkökulmalla on jaettu relevanssi

aikalaistensa keskuudessa, tietyn kokemusyhteisön puitteissa. Kyse ei

ole enää vain anekdootista.

33 Ks. Maynes 2008, 119.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     311



Augustinus, Tunnustukset = Augustine: Confessions. Toimittanut James J. O’Donnell. Oxford:

Oxford University Press 1992 [verkkoaineisto]. https://www.stoa.org/hippo/. Viitattu

22.10.2022.

Hier. adv. Ruf. = Hieronymus, Apologia adversus libros Runi. Teoksessa Patrologiae Cursus

Completus, Series Latina 23. Toimittanut J. P. Migne, Paris 1845, cols. 397–492.

Hier. epist. = Saint Jérôme, Lettres. Texte établi et trad. Jérôme Labourt. Pariisi:Société

d’édition “Les Belles lettres” 1949–63.

Horatius, epist. = Horace. Satires, Epistles and Ars Poetica. Toimittanut ja kääntänyt

H. Rushton Fairclough (Loeb Classical Library 194). Lontoo: Heinemann 1961 [1929].



Aasgaard, Reidar 2017: How close we can get to ancient childhood? Methodological

achievements and new advances. Teoksessa Children and Everyday Life in the Ro-

man and Late Antique World. Toimittaneet Christian Laes ja Ville Vuolanto. Lontoo:

Routledge, 318–331.

Alanen, Leena 1992: Modern childhood? Exploring the ’Child Question’ in Sociology. Jyväskylä:

Kasvatustieteiden tutkimuslaitos.

Alexander, Kristine 2015: Agency and emotion work. Jeunesse: Young People, Texts, Cultures,

7 (2), 120–128. https://doi.org/10.3138/jeunesse.7.2.120

Amherdt, David 2010: Le Protrepticus ad nepotem d’Ausone: rhétorique et humour,

ou Ausone est-il...sérieux? Mnemosyne, 63 (1), 43–60.

https://doi.org/10.1163/002670710X12603307970559

Ariès, Philippe 1960: L’Enfant et la vie familiale sous l’ancien regime. Pariisi: Plon.

Beaumont, Lesley A. – Dillon, Matthew – Harrington, Nicola (toim.) 2021: Perspectives and

Experiences of Childhood in the Ancient Mediterranean. Lontoo & New York: Routledge.

Bernsten, Dorothe – Rubin, David C. 2004: Cultural life scripts structure recall from autobi-

ographical memory. Memory and Cognition, 32 (3), 427–442.

https://doi.org/10.3758/BF03195836

Blumer, Herbert 1969: Symbolic Interactionism; Perspective and Method. Prentice-Hall,

Englewood Clis (NJ).

Booth, Alan D. 1979: The date of Jerome’s birth. Phoenix, 33, 346–352.

https://doi.org/10.2307/1087190

Booth, Alan D. 1981: The chronology of Jerome’s early years. Phoenix, 35, 237–259.

https://doi.org/10.2307/1087656

Cain, Andrew 2009: The Letters of Jerome: Asceticism, Biblical Exegesis, and the Construction

of Christian Authority in Late Antiquity. Oxford: Oxford University Press.

Dewey, John 1980 [1934]: Art as Experience. New York: Perigee.

Dixon, Suzanne 1992: The Roman Family. Baltimore ja Lontoo: Johns Hopkins University

Press.

https://doi.org/10.21435/ht.288

312  

Dolansky, Fanny 2017: Roman girls and boys at play: realities and representations.

Teoksessa Children and Everyday Life in the Roman and Late Antique World.

Toimittaneet Christian Laes ja Ville Vuolanto. Lontoo: Routledge, 116–136.

https://doi.org/10.4324/9781315568942

Giddens, Anthony 1984: The Constitution of Society: Outline of the Theory of Structuration.

Oxford: Polity Press.

Gleason, Mona 2016: Avoiding the agency trap: Caveats for historians of children,

youth, and Education. History of Education, 45 (4), 446–459.

https://doi.org/10.1080/0046760X.2016.1177121

Grig, Lucy 2012: Deconstructing the symbolic city: Jerome as guide to late antique

Rome. Papers of the British School at Rome, 80, 125–143.

https://doi.org/10.1017/S0068246212000074

Harlow, Mary – Laurence, Ray – Vuolanto, Ville 2007: Past, present and future in the study

of Roman childhood. Teoksessa Children, Childhood and Society. Toimittaneet Sally

Crawford ja Gillian Shepherd. Oxford: Archaeopress, 5–14.

Hitlin, Steven – Elder, Glen Jr. 2007: Agency: an empirical model of an abstract concept.

Teoksessa Constructing Adulthood: Agency and Subjectivity in the Life Course.

Toimittanut Ross Macmillan. New York: Elsevier, 33–68.

https://doi.org/10.1016/S1040-2608(06)11002-3

Honig, Michael-Sebastian 2009: How is the child constituted in childhood studies. Teok-

sessa The Palgrave Handbook of Childhood Studies. Toimittaneet Jens W. Qvortrup, Wil-

liam Corsaro ja Michael-Sebastian Honig. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 62–77.

Horn, Cornelia B. – Martens, John W. 2009: ”Let the Little Children Come to Me”: Childhood

and Children in Early Christianity. Washington, D.C: The Catholic University of America

Press.

Huxley, Aldous 1932: Texts & Pretexts. An Anthology with Commentaries. Lontoo: Chatto &

Windus.

James, Allison – James, Adrian 2004: Constructing Childhood: Theory, Policy and Social

Practice. Basingstoke: Palgrave MacMillan.

James, Allison – Prout, Alan (toim.) 1997: Constructing and Reconstructing Childhood: Con-

temporary Issues in the Sociological Study of Childhood. 2. uusittu laitos. Lontoo: Rout-

ledge.

Joye, Sylvie 2012: Filles et pères à la n de l’Antiquité et au haut Moyen Âge. Des rapports

familiaux à l’épreuve des stratégies. Teoksessa Les Stratégies familiales dans l’Antiqui-

té tardive. Toimittaneet Christophe Badel ja Christian Settipani. Pariisi: De Boccard,

239–266.

Kantola, Ismo 2005: Ajatuksia ylevän sosiologiasta. Teoksessa Kansallinen, eurooppalainen,

globaali. Toimittaneet Timo Toivonen, Leena Haanpää ja Taru Virtanen. Taloussosiologian

tutkimusseminaarit vuonna 2004. Turku: Turun kauppakorkeakoulu, 75–91.

https://www.utupub./bitstream/handle/10024/113614/Kre2_2005.pdf. Viitattu

1.11.2021.

Katajala-Peltomaa, Sari – Toivo, Raisa 2022: Introduction: Religion as Historical Experience.

Teoksessa Histories of Experience in the World of Lived Religion. Toimittaneet Sari

https://doi.org/10.21435/ht.288

     313

Katajala-Peltomaa ja Raisa Toivo. Lontoo: Palgrave MacMillan, 1–35.

https://doi.org/10.1007/978-3-030-92140-8_1

Kivimäki, Ville – Suodenjoki, Sami –Vahtikari, Tanja 2021: Lived nation: histories of

experience and emotion in understanding nationalism. Teoksessa Lived Nation as the

History of Experiences and Emotions in Finland, 1800–2000. Toimittaneet Ville Kivimäki,

Sami Suodenjoki ja Tanja Vahtikari. Lontoo: Palgrave Macmillan, 1–28.

https://doi.org/10.1007/978-3-030-69882-9_1

Kivimäki, Ville – Toivo, Raisa 2022: Kokemuksen historia. Teoksessa Avaimia menneisyyteen

– Opas historiantutkimuksen menetelmiin. Toimittaneet Mirkka Danielsbacka, Matti O.

Hannikainen ja Tuomas Tepora. Helsinki: Gaudeamus, 59–76.

Laes, Christian – Vuolanto, Ville 2017: A new paradigm for the social history of childhood

and children in Antiquity. Teoksessa Children and Everyday Life in the Roman and Late

Antique World. Toimittaneet Christian Laes ja Ville Vuolanto. Lontoo: Routledge, 1–10.

Lillehammer, Grete 2010: Introduction to socialisation. Teoksessa Recent research on child-

hood and children in the past. Toimittanut Grete Lillehammer. Stavanger: Arkeologisk

museum i Stavanger, 9–19.

Macdonald, Margaret 2014: The Power of Children: The Construction of Christian Families in

the Greco-Roman World. Waco: Baylor University Press.

deMause, Lloyd 1974: The evolution of childhood. Teoksessa The History of Childhood.

Toimittanut Lloyd deMause. New York: Harper & Row, 1–73.

Maynes, Mary J. 2008: Age as a category of historical analysis: history, agency, and narra-

tives of childhood. Journal of the History of Childhood and Youth, 1 (1), 114–124.

https://doi.org/10.1353/hcy.2008.0001

Maza, Sarah 2020: The kids aren’t all right: historians and the problem of childhood. The

American Historical Review, 125 (4), 1261–1285. https://doi.org/10.1093/ahr/rhaa380

Miller, Susan A. 2016: Assent as agency in the early years of the children of the American

revolution. Journal of the History of Childhood and Youth,9 (1), 48–65.

https://doi.org/10.1353/hcy.2016.0022

Ohana, David 2020: The Fascist Temptation: Creating a Political Community of Experience.

Lontoo: Routledge. https://doi.org/10.4324/9781003137221

Oswell, David 2013: The Agency of Children. From Family to Global Human Rights. Cam-

bridge: Cambridge University Press. https://doi.org/10.1017/CBO9781139033312

Pleasants, Nigel 2019: Free will, determinism and the ’problem’ of structure and agency

in the social sciences. Philosophy of the Social Sciences, 49 (1), 3–30.

https://doi.org/10.1177/0048393118814952

Rahikainen, Marjatta 2013: Ariès lapsen ja perhe-elämän historiasta. Teoksessa Ariès ja

historian salaisuus. Toimittanut Matti Peltonen. Turku: Turun historiallinen yhdistys,

44–113.

Rawson, Beryl 2003: Children and Childhood in Roman Italy. Oxford: Oxford University

Press.

Robb, John 2010: Beyond agency. World Archaeology, 42 (4), 493–520.

https://doi.org/10.1080/00438243.2010.520856

https://doi.org/10.21435/ht.288

314  

Rosenwein, Barbara 2006: Emotional Communities in the Early Middle Ages. Ithaca & Lon-

too: Cornell University Press.

Ryan, Patrick 2008: How new is the ”new” social study of childhood?: The myth of a para-

digm shift. Journal of Interdisciplinary History, 38 (4), 553–576.

https://doi.org/10.1162/jinh.2008.38.4.553

Strauss, Anselm 1978: A social world perspective. Studies in Symbolic Interaction, 1, 119–128.

Thomas, Lynn M. 2016: Historicizing agency. Gender & History, 28, 324–339.

https://doi.org/10.1111/1468-0424.12210

Valentine, Kylie 2011: Accounting for agency. Children and Society, 25 (5), 266–278.

Vallgårda, Karen – Rønsig Laren, Katrine 2021: Emotional echoes: Young people, Divorce

and the public media 1960–2000. Journal of Social History, 55 (1).

https://doi.org/10.1093/jsh/shaa030

Vehkalahti, Kaisa – Jouhki, Essi 2022: Lapsuuden ja nuoruuden historian näkökulmia

muistitietotutkimukseen. Teoksessa Muistitietotutkimuksen kentät: Teoriat, käytännöt ja

muutos. Toimittaneet Ulla Savolainen ja Riikka Taavetti. Helsinki: Suomalaisen Kirjalli-

suuden Seura, 366–391. https://oa.nlit./site/books/e/10.21435/skst.1478/

Vuolanto, Ville 2014: Children in the Roman world: cultural and social perspectives.

A review article. Arctos, 48, 435–450.

Vuolanto, Ville 2016: Lapsi ja lapsuus varhaiskristillisessä kulttuurissa. Teologinen Aikakau-

skirja, 121 (5–6), 481–487.

Vuolanto, Ville 2017: Experience, agency, and the children in the past. The case of Roman

childhood. Teoksessa Children and Everyday Life in the Roman and Late Antique World.

Toimittaneet Christian Laes ja Ville Vuolanto. Lontoo: Routledge, 318–331.

Vuolanto, Ville 2020: Daily life of children in Late Antiquity. Teoksessa Perspectives and

Experiences of Childhood in the Ancient Mediterranean. Toimittaneet Lesley A. Beaumont,

Matthew Dillon ja Nicola Harrington. Lontoo & New York: Routledge, 268–280.

https://doi.org/10.4324/9781315542812-22

Ziniewicz, Gordon 2012: John Dewey: experience, community, and communication [verkko-

aineisto]. https://www.americanphilosophy.com/dewey.html. Viitattu 1.11.2021.

https://doi.org/10.21435/ht.288

      ... 315

Kolonialistinen diskurssi ja

rodullistaminen vanhassa suomalaisessa

lastenkirjallisuudessa

Metodologisia pohdintoja

Raita Merivirta

https://orcid.org/0000-0002-8396-1098

Pohtiessaan suomalaisten ja muiden historiallisesti siirtomaattomien

kansojen ja kansalaisten koloniaalisia kokemuksia pohjoismaista ko-

lonialismia kartoittavassa teoksessa sosiaaliantropologi Ulla Vuorela

muisteli omia 1950-luvun lapsuuden lukukokemuksiaan, muun muassa

Frances Hodgson Burnettin tyttöromaania Pikku prinsessa (1905, kään-

netty suomeksi 1912) sekä Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu -kirjoja.

Vuorela kuvaili, kuinka nämä kirjat kutsuivat omaksumaan kolonialis-

tisen maailmanjärjestyksen luonnollisena, varsinkin kun tuon ajan lap-

silukija ei yleensä kohdannut lainkaan näihin kirjoihin ja niiden maa-

ilmankuvaan kohdistuvia kriittisiä arvioita. Myöskään koulu ei 1950- ja

1960-luvuilla mitenkään haastanut näitä näkemyksiä eurooppalaisesta

kolonialismista, vaan pikemminkin vahvisti niitä.

Vuorela esitti, että hä-

nen lapsuutensa ”[l]astenkirjat vetivät lukijansa mukaan siirtomaavallan

värittämään ja hallitsemaan maailmaan ja omalta osaltaan luonnollisti-

1 Vuorela 2009, 24–25.

https://doi.org/10.21435/ht.288

316  

vat sen.”

Vuorela itse ei tehnyt aiheesta tutkimusta, mutta hänen käyttä-

mänsä esimerkit britti-imperiumin linssin kautta kuvatun lasten- ja

nuortenkirjallisuuden lukemisesta ja niiden esittämän maailmankuvan

ja kolonialistisen maailmanjärjestyksen hyväksymisestä herättivät mi

nussa kysymyksiä vanhan suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden

ei-eurooppalaisten alueiden, kulttuurien ja ihmisten kuvausten kolo-

niaalisuudesta.

Tutkittuani aikaisemmin kolonialismin historiaa ja englanninkielistä

jälkikoloniaalista kirjallisuutta käänsin katseeni suomalaiseen lasten- ja

nuortenkirjallisuuteen. Tutkimuskohteekseni muodostui kolonialistisen

diskurssin ja siihen kiinteästi liittyvän rodullistamisen ja rotuhierarkioi-

den esiintyminen vanhassa suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuu-

dessa. Omassa projektissani tämä tarkoittaa ajanjaksoa, joka sijoittuu

1800-luvun viimeisistä vuosikymmenistä 1960–1970-luvuille eli aina

Aasian ja Afrikan dekolonisaatioon ja kansalaisoikeustaisteluihin saak-

ka. Näkökulmani tähän kirjallisuuteen on historiallinen ja jälkikoloniaa-

linen, eli tarkastelen suomalaisille lapsille ja nuorille tarjolla ollutta

kirjallisuutta vahvasti oman aikansa yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Tässä luvussa pohdin niitä metodologisia ratkaisuja, joita olen tehnyt

tutkiessani kolonialistista diskurssia, toiseuden kuvausta ja siihen liitty-

viä hierarkioita sekä rodun kuvauksia suomalaisessa lasten- ja nuorten-

kirjallisuudessa.3

Kolonialismin ja rodullistamisen historian tutkijan tulee olla tarkkana

käyttämiensä käsitteiden kanssa. Kuten Clare Bradford on muistuttanut,

esimerkiksi englannin kielessä sana musta (Black) on aiemmin ollut hal-

ventava ilmaus, mutta sana on uudistunut itsensä mustaksi identifoivien

henkilöiden käytössä ja merkitsee nyt positiivisia asioita: ihonvärin lisäk-

si myös kulttuurisia arvoja ja esimerkiksi tapoja käyttäytyä tai puhua.

Sanoilla on kuitenkin eri merkityksiä eri maissa ja kulttuureissa, joten

tällaisten latautuneiden termien käyttöä on aina tutkittava ja harkittava

kontekstissaan eikä voi olettaa, että ne ovat sellaisinaan siirrettävissä

2 Vuorela 2013, 293.

3 Tutkimuksen on rahoittanut Suomen Akatemia, päätös numero 321947.

https://doi.org/10.21435/ht.288

      ... 317

kielestä tai kulttuurista toiseen.4 Samoin monien alkuperäiskansojen

kohdalla on tärkeää selvittää, mitä nimitystä kyseisen kansan jäsenet

haluavat itsestään käytettävän, jotta ei tule toistaneeksi kolonialistisia tai

muuten loukkaaviksi koettuja nimityksiä. Tässä luvussa käsittelen noin

sata vuotta vanhaa tekstiä, jossa toistuu tiheästi sana ”neekeri”, jota itse

käytän vain siteeratessani tuota tekstiä suoraan. Muuten käytän sanaan

viitatessani vakiintunutta antirasistista ilmaisua n-sana, sillä ”neekeri”

ei ole ollut neutraali sana suomen kielessäkään. Sitä on käytetty ja käy-

tetään yhä ”rodullistetun eron tuottamiseen ja uusintamiseen sekä ––

eriarvoistaviin avoimen rasismin ilmauksiin”.5

Kun tutkija valitsee teoreettisia näkökulmia ja menetelmiä historialli-

seen, tässä tapauksessa 100 vuotta vanhaan aineistoon, joutuu hän luon-

nollisesti myös pohtimaan tämän päivän käsitteiden sopivuutta men-

neen ilmiön tarkasteluun. Esimerkiksi David Rudd on nostanut esiin

presentismin vaaran eli nykypäivän käsitteiden, arvojen ja ymmärryksen

käyttämisen (mittatikkuna) menneisyyden lasten- ja nuortenkirjoja tul-

kittaessa – usein sillä olettamuksella, että me olemme edeltäjiämme

edistyneempiä tai moraalisempia. Presentismin välttämiseksi hän ko-

rostaakin tekstien historiallisen kontekstin selvittämistä – silloinkin

kun kyse on nykypäivän tekstistä – ja tekstien analyysia tässä omassa

asiayhteydessään eli vertikaalisesti, ei horisontaalisesti suhteessa nyky-

päivän arvoihin ja käsitteisiin. Historiallisia tekstejä ei pitäisi erottaa

taustastaan eli aikansa muista teksteistä, joiden kanssa ne olivat ole-

massa samaan aikaan ja joiden kanssa ne mahdollisesti myös keskuste-

livat.6 Bradford puolestaan on huomauttanut, että tämän päivän rotua ja

rodullistavaa representaatioita käsittelevien teorioiden hyödyntäminen

vanhempien tekstien analysoinnissa ei ole anakronistista vanhempien

tekstien syyttämistä rasistisiksi. Sen sijaan sillä voidaan tehdä näkyväksi

vanhojen tekstien taustalla usein implisiittisesti vaikuttavia kulttuurisia

ideologioita sekä tekstissä esiintyviä epäjohdonmukaisuuksia ja railoja,

jotka paljastavat ristiriitaisuuksia ja jännitteitä.7

4 Bradford 2011, 168.

5 Rastas 2007, 139.

6 Rudd 2011, 108, 112, 117.

7 Bradford 2011, 168.

https://doi.org/10.21435/ht.288

318  

Ennen kuin siirryn varsinaiseen metodologiseen pohdintaan, käsitte-

len lyhyesti kolonialistisen diskurssin esiintymistä brittiläisessä ja suo-

malaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Tämän jälkeen esittelen

jälkikolonialistista tutkimusotetta, kolonialistista diskurssia sekä valitse-

maani tapaustutkimusta. Esimerkkitapaukseni kautta siirryn pohtimaan

kaunokirjallisuuden käyttöä historiantutkimuksessa ja käsittelen muun

muassa kontekstualisointia ja tekijän merkitystä. Viimeiseksi analysoin

valitsemaani tekstiä rodun ja rodullistamisen teemojen kautta ja pohdin

esimerkkitekstissä esiintyvän kolonialistisen diskurssin todentamista

diskurssianalyysin avulla.

Kolonialismi lastenkirjallisuudessa

Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kolonialistista diskurssia

on tutkittu toistaiseksi vähän.8 Näiden brittiläisiä edeltäjiä ja esikuvia on

sen sijaan tutkittu melko runsaasti. Tutkimus on osoittanut, että brittiläi-

nen lasten- ja nuortenkirjallisuus on ollut tehokas väylä imperialistisen

ideologian ja kolonialismin välittämiselle.9 Donald E. Hall on esittänyt,

että lastenkirjallisuus levitti imperialistista sanomaa erityisen vaikut-

tavasti varsinkin 1800-luvun lopulla. Tuon ajan lastenkirjallisuudesta

löytyy tiivistetysti perustelut aikakauden kolonialismille sekä selkeä

pyrkimys sanoman levittämiseen, jopa indoktrinaatioon.

Kirjallisuu-

dentutkija Patrick Brantlinger on huomauttanut, että nuorelle yleisölle,

”tuleville maailman hallitsijoille” suunnattiin paljon imperialistisista

diskurssia.

Brittiläisen lastenkirjallisuuden kulta-aika (1860–1930)

ja imperialismin ja kolonialismin kukoistuksen aika olivat kiinnosta-

vasti ajallisesti pitkälti päällekkäisiä, ja tuon ajan brittiläinen lasten- ja

nuortenkirjallisuus niveltyi usein imperialistiseen ja kolonialistiseen

kulttuuriin. Näin lapsille opetettiin ja samalla normalisoitiin pienestä

8 Ks. kuitenkin Oja 2017; Kokkola & Merivirta 2020; Arminen 2020; Merivirta 2021.

9 Esim. Richards (toim.) 1989; Castle 1996; Kutzer 2011 [2000]; Singh 2004; Smith 2011.

10 Hall 1991, 51.

11 Brantlinger 1990, 190.

https://doi.org/10.21435/ht.288

      ... 319

pitäen imperialistista, kolonialistista ja usein myös rasistista maailman-

kuvaa. J.D. Stahlin mukaan brittiläinen lastenkirjallisuus heijasti impe-

rialismin kulttuurisia pyrkimyksiä ja toimi vaikuttavana akkulturaation

keinona. Esimerkiksi Rudyard Kiplingin (1865–1936) teokset tarjosivat

ideologista tukea sellaisille ”imperialistisille kulttuurisille ja rodullisille

asenteille”, joilla britti-imperiumi pystyi perustelemaan valta-asemansa

sekä muiden kulttuurien hyväksikäytön.12

Myös muualla Euroopassa lasten- ja nuortenkirjallisuuden julkaise-

minen kehittyi imperialismin kiihkeimpinä vuosikymmeninä.

Näin

tapahtui myös Suomessa, jossa 1800- ja 1900-lukujen vaihde oli suo-

menkielisen kirjallisen kulttuurin luomisen aikaa. Lasten ja nuorten

kouluttaminen ja sivistäminen olivat keskeinen osa valistuneen kansa-

kunnan luomista – lapsista ja nuorista oli hyvä aloittaa. Koska suomalai-

nen lastenkirjallisuus oli vasta alkutaipaleellaan sekin, käännetyllä

lasten- ja nuortenkirjallisuudella oli suuri merkitys suomenkielisen kir-

jallisuuden kehittämisessä.

Brittiläinen ja amerikkalainen kolonialisti-

nen lasten- ja nuortenkirjallisuus levisivät käännöksinä jo 1800-luvun

lopussa ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ja vaikuttivat suomalaiseen

lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Nimenomaan brittiläistä lasten- ja

nuortenkirjallisuutta oli käännetty eniten suomeksi 1900-luvun alkuun

mennessä, ja sitä käännettiin runsaasti vielä sen jälkeenkin.

Monet

1900-luvun alun lastenkirjallisuuden kääntäjät, kuten Helmi Krohn ja

Anni Swan, toimivat myös lastenlehtien toimittajina ja kirjoittivat itse-

kin lapsille.

Syntyajankohta ja käännöskirjallisuuden vaikutteet huomioiden ei lie-

ne ihme, että myös suomalaisessa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun (Eu-

roopan ulkopuolisia alueita käsittelevässä tai niille sijoittuvassa) lasten-

ja nuortenkirjallisuudessa on tunnistettavissa kolonialistinen diskurssi,

johon liittyy myös rodullistava ajattelu. Lastenkirjallisuudentutkija Päivi

Heikkilä-Halttusen mukaan ”on perusteltua sanoa, että suomalaisissa

12 Stahl 1991, 50.

13 Bradford 2010, 39.

14 Kuivasmäki 2007, 280.

15 Ihonen 2003, 16.

https://doi.org/10.21435/ht.288

320  

lastenkirjoissa vallitsi aina 1950–1960-luvuille asti kolonialistis-im-

perialistiseen maailmankäsitykseen perustuva ajatus länsimaalaisista

poikkeavista ’roduista’, joiden rasistista kohtelua ei katsottu tarpeen ky-

seenalaistaa.”

Valkoiset länsimaalaiset normiksi asettava kolonialisti-

nen ajattelu ja kirjallisuus luokittelee usein muut ”rodut” ja kulttuurit

arvoasteikon alemmalle sijalle. Niinpä, kuten Pramod K. Nayar on esittä-

nyt, ”rotu on se keskeinen prisma, jonka kautta kaikki jälkikoloniaalinen

analyysi taittuu.”17 Niin on myös minun tutkimuksessani.

Kiinnitän huomiota muun muassa siihen, että 1800-luvun loppu ja

1900-luvun alku olivat keskeistä suomalaisen kansallisen kulttuurin ja

identiteetin rakentamisen aikaa. Tähän prosessiin liittyi myös rodullisen

identiteetin, suomalaisten valkoisuuden, korostaminen vastineena väi-

töksille, joiden mukaan suomalaiset saattaisivat olla mongoleita. Rotu-

määrittelyä tehtiin tuolloin myös suhteessa saamelaisiin, jotka nähtiin

rodullisesti(kin) suomalaisista poikkeavina.18 Tutkimukseni perusteella

nämä määrittelyt ja rodullisen identiteetin rakentaminen näkyivät myös

1900-luvun alun lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Kolonialistinen ajat-

telu ja sen mukanaan tuoma rasistinen maailmankuva levisivät myös

suomalaisessa lastenkirjallisuudessa, jota suomalaiset lapset lukivat

opetuksen, sivistyksen ja viihdykkeen nimissä. Kun kolonialistista dis-

kurssia sisältäviä lastenkertomuksia on luettu vuosikausia, sillä on mitä

luultavimmin ollut suuri vaikutus suomalaislasten ajatuksiin ja suhtau-

tumiseen ei-eurooppalaisia maita, kulttuureita ja ihmisiä kohtaan.

Miten sitten lähdin tutkimaan ja todentamaan vanhojen suomalaisten

lastenkertomusten kolonialistisuutta? Ensimmäisenä minun tuli luon-

nollisesti valita aineistoni seulomalla vanhasta suomalaisesta lasten- ja

nuortenkirjallisuudesta tekstejä, joissa käsitellään joko Euroopan ulko-

puolisia maita, kulttuureja ja ihmisiä tai eurooppalaisia/suomalaisia

etnisiä vähemmistöjä vieraina tai toisina. Tässä luvussa käytän esimerk-

kinä satukuningattarena tunnetun Anni Swanin (1875–1958) alun perin

sarjamuotoista kertomusta ”Uutisasukkaana Austraaliassa”. Kertomus

16 Heikkilä-Halttunen 2013, 32.

17 Nayar 2010, 1.

18 Lehtola 2012, 180.

https://doi.org/10.21435/ht.288

      ... 321

julkaistiin alkujaan Swanin itsensä toimittamassa Sirkka-lastenlehdessä

vuonna 1926. Myöhemmin Swan julkaisi täydentämänsä ja muokkaa-

mansa tekstin nuortenromaanina nimellä Arnellin perhe vuonna 1949.

Swanin ja hänen tekstinsä merkitystä tutkimuksen kohteena korostaa

se, että hän oli paitsi satukirjailija, kääntäjä ja lastenlehtien toimittaja

myös yksi ensimmäisiä nuortenromaanien kirjoittajia Suomessa ja

häntä pidetään suomenkielisen nuorisoromaani-lajityypin kehittäjänä.19

Erityisen vahva hänen roolinsa oli tyttöromaanin kehittäjänä.

Olen

aiemmassa julkaisussani analysoinut kolonialismin, rodun ja valkoisen

viattomuuden kuvausta ”Uutisasukkaana Austraaliassa” -kertomukses-

sa.21 Tässä luvussa huomio on käyttämissäni tutkimusmenetelmissä.

Aineiston valittuani luin tekstin tarkasti läpi pohtien seikkoja, jotka

nousivat erityisesti esille tarkastellessani sitä jälkikoloniaalisesta näkö-

kulmasta. Luettuani tekstin huolellisesti aloin miettiä, miten soveltaisin

analyysiini jälkikoloniaalista diskurssintutkimusta, mitä näkökulmia ja

teorioita käyttäisin apuna ja miten teksti olisi viisainta kontekstualisoi-

da. Seuraavassa esittelen tarkasteluni perusmetodologiaa eli jälkikolo-

niaalista diskurssintutkimusta.

Jälkikolonialismi, kolonialistinen diskurssi ja

lastenkirjallisuus

Kirjallisuudentutkija Joel Kuortti on koostanut jälkikolonialismista seu-

raavan määritelmän, joka selventää hyvin myös minun käyttämäni tutki-

musotteen vaikuttimia:

Jälkikolonialismi on yhteiskuntaa kriittisesti tarkasteleva teoria,

joka kuvaa ennen kaikkea niitä vaikutuksia, joita eurooppalaisella

kolonialismilla on ollut ja yhä on maailman eri kansojen taloudel-

liselle, kulttuuriselle, sosiaaliselle ja psyykkiselle elämälle niin enti-

19 Esim. Kivilaakso 2009, 233.

20 Lappalainen 1979, 129.

21 Merivirta 2021.

https://doi.org/10.21435/ht.288

322  

sissä siirtomaissa ja siirtomaavalloissa kuin muissakin maailman

osissa.22

Kuortti toteaa jälkikoloniaalisen teorian olevan poliittisesti motivoitunut-

ta ja pyrkivän paljastamaan vallankäytön muotoja huomioiden esimer-

kiksi sellaisia ulottuvuuksia kuin rotu, sukupuoli, kansallisuus, luokka

ja etnisyys. Jälkikoloniaalinen teoria analysoi ”keinoja, joilla voi asettaa

kyseenalaisiksi kolonialistisen ja imperialistisen perinnön välittämät

rakenteet, jotka ovat rasistisia, sukupuolittuneita tai poliittisesti, kult-

tuurisesti ja taloudellisesti eriarvoistavia.”23 Jälkikoloniaalinen kirjalli-

suudentutkimus pohtii sitä, kuinka ”tekstit kuvaavat koloniaalisissa ja

jälkikoloniaalisissa yhteiskunnissa ilmeneviä vallan ja tiedon muuttuvia

suhteita.”24 Jälkikoloniaalisen teorian soveltuvuutta suomalaiseen tutki-

muskenttään on epäiltykin, ehkä juuri siksi, että Suomella itsellään ei

ole ollut siirtomaita ja Suomi on täten usein nähty erilaisena, jopa poik-

keuksellisena, Euroopan maana. Toisaalta jälkikoloniaalista tutkimuso-

tetta on myös käytetty Suomessa melko runsaasti eri aineistoihin ja eri

tieteenalojen piirissä.25

Diskurssintutkimus on keskeinen osa jälkikoloniaalista tutkimusta.

Diskurssi on käsitettävissä erilaisten maailmaa tiedettäväksi ja merki-

tykselliseksi tekevien kielellisten lausuntojen tai väittämien järjestelmä-

nä. Tunnettu esimerkki kolonialistisesta diskurssista on orientalismi.

Edward Said on kuvaillut orientalismia länsimaiseksi esitystavaksi, jolla

”orientista on esitetty väitteitä, sitä koskevia näkemyksiä on pönkitetty

arvovallalla ja sitä on kuvailtu, opetettu, asutettu ja hallittu.”

Saidin

teosta Orientalismi (1978) voi pitää kolonialistisen diskurssin tutkimuk-

sen aloittajana. Kuten Ania Loomba selittää, diskurssianalyysi mahdol-

listaa yhteyksien jäljittämisen näkyvän ja piilotetun, vallitsevan ja margi-

naalisen, käsitysten ja instituutioiden välillä. Diskurssianalyysi auttaa

meitä näkemään, ”kuinka valta toimii kielen, kirjallisuuden, kulttuurin

22 Kuortti 2007, 12. Olen lyhentänyt Kuortin esittämää määritelmää.

23 Kuortti 2007, 15, 12.

24 Bradford 2007, 8.

25 Ks. esim. Kuortti, Lehtonen & Löytty (toim.) 2007; Keskinen ja muut 2009.

26 Said 2011, 15.

https://doi.org/10.21435/ht.288

      ... 323

ja päivittäistä elämää säätelevien instituutioiden kautta.”

Said esitti, että

eurooppalaisten orienttia koskevat ja esittävät tekstit osallistuivat Euroo-

pan ja sen ”toisten” välisen dikotomian luomiseen, joka oli keskeistä

sekä eurooppalaisen kulttuurin luomiselle että sille, miten eurooppa-

laiset käyttivät ja laajensivat valtaansa muissa maissa.28 Clare Bradford

selittää, että koloniaalinen diskurssi pitää imperialistisia ”totuuksia”

luonnollisina ja normaaleina, hyväksyen esimerkiksi ajatuksen, että

länsimainen imperialismi toi mukanaan edistystä aiemmin kehittymät-

tömille alueille ja avasi niitä sivistykselle.29

Lasten- ja nuortenkirjallisuudessa kolonialistinen diskurssi näyttäytyy

esimerkiksi imperialistisen ja koloniaalisen maailmanjärjestyksen luon-

nollistamisena tai vaikkapa rodullisten erojen ja hierarkioiden rakenta-

misena. Kysymys rodusta on keskeinen ”sivistyneen” ja ”primitiivisen”

kaltaisille binaarisille eronteoille, joille kolonialismi rakennettiin.

Rotu

onkin keskeinen käsite jälkikoloniaalisessa analyysissa, ja sellainen se

on myös tässä luvussa esittelemässäni tapaustutkimuksessa.

Esimerkkini ”Uutisasukkaana Austraaliassa” kuvaa helsinkiläisen

Arnellin perheen kokemuksia elämästä pienellä maatilalla Queenslan-

dissa oletettavasti tekstin syntyajankohtana eli 1920-luvulla. Perheen isä

on muuttanut Australiaan jo hieman muuta perhettä aiemmin, koska

hän on kavalluksesta syytetyksi tultuaan menettänyt työnsä pankissa

ja kärsinyt vankilatuomion – syyttömänä, kuten tarinan lopussa tulee

todistetuksi. Perheen äiti ja neljä lasta – Mauri, 13, Mirkka, 11, Erkki, 8,

ja pikku-Laura – matkustavat perässä. Isä-Arnell on ostanut Queenslan-

dista pienen lammastilan, jonka hoidossa auttavat perheen aboriginaa-

lipalvelijat Cobi ja Sambo. Cobi osoittautuu luotettavaksi palvelijaksi,

kun taas Sambo paljastuu petolliseksi ja liittoutuu maatilalle hyökkäävän

aboriginaalijoukon kanssa.

Tarinan keskeistä sisältöä ovat suomalaisperheen kohtaamiset abori-

ginaalien kanssa. Kertomus on seikkailuhenkinen nuorisoromaani, jon-

27 Loomba 2015, 63.

28 Ks. Loomba 2015, 61.

29 Bradford 2011, 165.

30 Bradford 2007, 7.

https://doi.org/10.21435/ht.288

324  

ka keskeisiin hahmoihin kuuluu Maurin luokkatoveri Heikki, joka on

karannut kotoaan tätiensä luota liittyäkseen Arnellien matkaan. Heikki

on Mauria huimapäisempi ja suunnittelee rikastuvansa kullanetsinnällä.

Tätä toimittaessaan hän eksyy metsässä ja kohtaa aboriginaaliheimon

jäsenen, Dvindan. Tästä alkavat ”villeiksi” kuvattujen aboriginaalien ja

suomalaisperheen monimuotoiset, mutta negatiivisessa valossa kuvatut

kohtaamiset: aboriginaalit valehtelevat, pitävät Heikkiä vankinaan, hyök-

käävät maatilalle aikuisten miesten poissa ollessa sekä lopulta nappaavat

perheen nuorimman lapsen Lauran.31 Kaikkiaan Australian alkuperäis-

asukkaat kuvataan primitiivisinä, julmina ja epäluotettavina. Nostin ro-

dun ja rodullistamisen keskeisiksi analyysin kohteiksi tarkastellessani

tätä kertomusta, jossa käytetään tiheään n-sanaa viittaamaan aboriginaa-

leihin ja erottamaan heidät valkoiseksi kuvatusta suomalaisperheestä.

Haluan painottaa, että aikakauden lasten- ja nuortenkirjallisuudesta

olisi voinut löytyä – ja etsin tarkoituksella sellaisiakin tekstejä, joista

löytyy – myös antikoloniaalisia aineksia. Niitä ei tässä tutkimassani ker-

tomuksessa kuitenkaan ilmennyt. Kaikkiaan on tärkeää huomioida, että

diskurssit eivät yleensä ole sisäisesti mitenkään yhdenmukaisia ja mono-

liittisia, vaan ne sisältävät myös ristiriitaisuuksia ja mahdollisesti vasta-

rintaakin. Diskurssit eivät myöskään ole staattisia ja ajasta tai paikasta

riippumattomia, mistä syystä kolonialistista diskurssiakin analysoidessa

31 Tällaiset juonikuviot vaikuttavat olleen suhteellisen yleisiä vanhemmassa esimerkiksi australialaisessa

lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Esimerkiksi Richard Rowen The Boy in the Bush (1869) sisältää

vastaavia elementtejä. (Ks. Bradford 2001, 35–41.)

Kuva 1. Joukko

aboriginaaleja uhkaa

Arnellin perhettä Sirkka-

lehden alkuperäisessä

kertomuksessa.

Kuva: Sirkka, no 13

(1926). Kansalliskirjaston

digitaaliset aineistot.

https://doi.org/10.21435/ht.288

      ... 325

on tärkeää käyttää vahvasti kontekstualisoivaa otetta. Demonstroin seu-

raavaksi tällaista otetta esimerkkitapaukseni avulla.

Kaunokirjallisuus ja historian tutkimus

Romaania historiantutkimuksen lähteenä tarkastellut Julia Reid on luo-

nut neljän kohdan muistilistan, jota voi käyttää hyödyksi analysoidessa

romaaneja historiantutkimuksen kontekstissa. Sen soveltamisesta voi

olla hyötyä myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden, esimerkiksi nuorten-

romaanien tai sarjamuotoisen, lehdessä julkaistun kertomuksen analyy-

sissa. Reidin esittämät kohdat ovat 1) teoksen kirjoittamisen historialli-

nen konteksti laajasti ymmärrettynä, esimerkiksi liittyen sukupuoleen,

luokkaan tai etnisyyteen, ja se, miten romaani käsittelee ja ilmentää

näitä konteksteja; 2) romaanissa esiintyvät (mahdollisesti keskenään

kilpailevat tai ristiriitaisetkin) ideologiset diskurssit ja kertojaäänet sekä

käytetyt lajityypit ja tekstuaaliset strategiat merkityksen rakentajina, sekä

romaanin oma, aktiivinen rooli historiallisessa kontekstissaan; 3) sen

pohtiminen, mitkä teoreettiset näkökulmat auttavat lähestymään romaa-

nia historiallisena lähteenä, esimerkiksi kirjahistoria, jälkikoloniaalinen

teoria, reseptio-teoriat; 4) romaanin oletettu ja todellinen lukijakunta,

julkaisu- ja lukemishistoria sekä teoksen saama vastaanotto ja näiden

vaikutus romaanin merkitysten muodostumiseen.32 Käytän tätä muisti-

listaa apuna selittäessäni omaa tapaani tutkia Swanin kertomusta ”Uu-

tisasukkaana Austraaliassa”.

Aloitan Reidin listan loppupäästä: kohdasta kolme eli teoreettisen

viitekehyksen valinnasta. Viitekehys oli minulle alusta alkaen selvä,

ja muut kohdat vaativat enemmän pohtimista ja selvittämistä. Kuten

olen yllä kertonut, olin valinnut jälkikoloniaalisen viitekehykseni jo ai-

heen valinnan yhteydessä. Arkistoja, käsikirjoituksia ja kertomuksen

myöhempää romaaniversiota hyödyntäessäni käytin myös joitain kirja-

historian metodeja ja näkökulmia. Reidin viimeinen kohta käsittelee

32 Reid 2020, 193.

https://doi.org/10.21435/ht.288

326  

teoksen lukijakuntaa ja vastaanottoa, enkä tässä yhteydessä sen suurem-

min pureutunut niihin – joskin toisenlaisen näkökulman yhteydessä ne

olisivat varmasti korostuneet. Omassa tarkastelussani selvitin lähinnä,

että Arnellin perhe on nykyään yhä saatavilla kirjastoissa ja se julkaistiin

e-kirjana vuonna 2020. Julkaisuvuonnaan 1949 Arnellin perhe sai nuor-

tenkirjailijoiden yhdistys Nuorten Kirjan kunniamaininnan ja romaania

kehuttiin sen lämpimästä ja ymmärtävästä kerronnasta. Näistä syistä

pidän kertomuksen/romaanin tarkastelua erityisen perusteltuna.

Kuva 2. Arnellin

perheen lapsia

ja uskollinen

Cobi-palvelija

romaanin

kannessa.

Kansikuvan

tekijää ei ole

mainittu.

Kuva:

Anni Swan:

Arnellin perhe,

WSOY 1949.

https://doi.org/10.21435/ht.288

      ... 327

Muistilistan kohtaa yksi eli kertomuksen kirjoittamisen historiallista

kontekstia miettiessäni pohdin ensin sitä, mistä Swan sai inspiraation

sijoittaa tarinansa Australiaan – hän ei itse koskaan käynyt siellä. Muut

Swanin nuorisoromaanit sijoittuvat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun

alun Suomeen. ”Uutisasukkaana Austraaliassa” / Arnellin perhe on siis

poikkeus Swanin nuorisoromaanituotannossa. Etsin tietoa lukemalla

Swanin elämäkertoja ja hänestä kirjoitettuja muita tekstejä sekä vierai-

lemalla Kansallisarkistossa sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran

arkistossa. Jälkimmäisistä ei irronnut paljon muuta tietoa kuin kerto-

muksen romaania varten muokattu käsikirjoitus. Maija Lehtosen kirjoit-

tamasta Swan-elämäkerrasta löysin tiedon, että kirjailija oli hyödyntänyt

merimiehenä työskennelleen lankonsa Heikki Mannisen muisteloita.33

Lehtonen ei kuitenkaan kerro aiheesta enempää, eikä Heikki Mannisen

muisteloita ole tallennettu jälkipolvien luettavaksi. Kertomuksesta/ro-

maanista ei ole aiemmin tehty tutkimusta, joten siihen liittyvää tietoa

oli saatavilla niukalti.

Arvelin, että Swanin aiheen valintaan vaikutti langon tarinoiden li-

säksi suomalaisten, erityisesti pohjanmaalaisten miesten muuttoliike

Queenslandiin, sillä se oli lisääntynyt 1920-luvulla.34 Australiaan muut-

taneet suomalaiset kirjoittivat kirjeitä paitsi sukulaisilleen myös sano-

malehdissä julkaistaviksi, joten myös Swan on saattanut lukea näitä jul-

kaisuja 1920-luvulla. Queenslandin siirtolaisuutta koskevia lehtijuttuja

lukiessani löysin vain hyvin vähän mainintoja aboriginaaleista. Se sai

minut pohtimaan, miksi suomalaisten uudisasukkaiden ja aboriginaa-

lien koniktit ovat niin keskeisiä Swanin tekstissä. Erityisesti molem-

pien osapuolten vahva rodullistaminen askarrutti.

Matthew Orville Grenby on todennut, että lasten- tai nuortenkirjan

syntyajankohdan ymmärtämiseksi tutkijat usein perehtyvät ajankohdan

historiaan esimerkiksi historiantutkimusta lukemalla. Jotta voidaan

selvittää, miten teos on vuorovaikutuksessa kontekstinsa kanssa, tutki-

muskohteena olevaa tekstiä myös analysoidaan ja tulkitaan tarkasti.

Pyrkimyksenä on ymmärtää, miten tekstistä tuli sellainen kuin tuli ja

33 Lehtonen 1958, 104.

34 Ks. esim. Koivukangas 1998.

https://doi.org/10.21435/ht.288

328  

miten teksti tulisi ymmärtää. Grenby kirjoittaa kuitenkin, että tällaisessa

lähestymistavassa on muistettava, että lasten- tai nuortenkirja ei miten-

kään suoraan heijasta synty-ympäristöään, vaan tulkinnassa on otettava

huomioon kirjailijan ja ehkäpä myös kirjan kuvittajan tai kustantajan

luova panos.35

Koska rotusuhteiden kuvaus on Swanin kertomuksessa varsin keskei-

sessä osassa, päädyin nostamaan suomalaisen rotukysymyksen esiin tul-

kinnalle tärkeänä kontekstina. Käytännössä tämä tarkoitti Suomessakin

kertomuksen syntyajankohtana puhuttanutta keskustelua suomalaisten

rodusta ja valkoisuudesta. 1700-luvun lopun ja 1800-luvun eurooppa-

laisissa rotuteorioissa suomalaiset oli luokiteltu mongoleiksi, mikä oli

asettanut heidät teorioiden pohjalta rakennetuissa rotuhierarkioissa jon-

nekin indoeurooppalaisten ja mustien väliin.36 1900-luvun alussa suo-

malaiset olivat alkaneet haastaa tätä ajattelua monien Euroopan maiden

korostaessa valkoisen rodun paremmuutta.37 Keskustelua suomalaisten

alkuperästä ja rodusta käytiin 1920-luvulla myös asiantuntija- ja tiede-

piirien ulkopuolella, muun muassa lehdissä.

Suomen koulutettu eliitti

pyrki kansallista identiteettiä rakentaessaan yhdistämään suomalaiset

eurooppalaisuuteen ja valkoisuuteen ja kieltämään mongoli-teorian.39

Anni Swan kuului suomalaiseen kulttuurieliittiin, ja vaikuttaa siltä,

että hän osallistui keskusteluun suomalaisten valkoisuudesta lastenker-

tomuksensa kautta – mahdollisesti tiedostamattaan. Joka tapauksessa

”Uutisasukkaana Austraaliassa” rakentaa ja vahvistaa eroja ”mustiksi”

ja ”valkoisiksi” rodullistettujen ihmisten välillä kolonialistisia stereo-

tyyppejä hyväksi käyttäen. Tunnettuna lasten- ja nuortenkirjailijana sekä

lastenlehden päätoimittajana Swan käytti myös huomattavaa vaikutus-

valtaa. Hänen opettajankoulutuksensa ja -kokemuksensa ovat todennä-

köisesti kasvattaneet hänen tekstiensä opetuksellista vaikutusta ja niiden

sanoman perillemenoa, jolloin kertomuksen “Uutisasukkaana Austraa-

liassa” / Arnellin perhe kolonialistinen diskurssikin on levinnyt laajalle ja

35 Grenby 2011, 103.

36 Kemiläinen 1993, 57–62, 139–144.

37 Kemiläinen 1985, 306.

38 Tallgren 1985, 398–405; Kemiläinen 1985, 380.

39 Jokisalo 2010, 9, 21.

https://doi.org/10.21435/ht.288

      ... 329

tehokkaasti. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kolonialistisen diskurssin

kanssa interaktiossa on toiminut myös koulun oppikirjojen kolonialisti-

nen diskurssi.40 Yhdessä nämä välittivät kolonialistista maailmankuvaa

suomalaislapsille ja -nuorille.

Yleisen oman aikakautensa rotuun liittyvän keskustelun lisäksi pää-

dyin ottamaan huomioon myös Swanin nuoruudestaan lähtien luke-

man

ja työkseen kääntämän ja käsittelemän vieraskielisen lasten- ja

nuortenkirjallisuuden, erityisesti angloamerikkalaisen 1800-luvun lo-

pun ja 1900-luvun alun nuorten- ja seikkailukirjallisuuden vaikutuk-

sen. Intertekstuaalisuus eli teoksen mahdolliset viittaukset aiempiin

teoksiin ja niistä saatu vaikutus muodostaa yhden tärkeän (lasten)kirjal-

lisuuden historian kontekstin. ”Uutisasukkaana Austraaliassa” -kerto-

muksesta löytyy epäsuoria intertekstuaalisia viitteitä muun muassa

Harriet Beecher-Stowen Setä Tuomon tupaan (1852), joka julkaistiin en-

simmäisen kerran suomeksi lyhennettynä jo vuonna 1856. Esimerkiksi

Beecher-Stowen kuvaaman pikku-Evan ja Swanin pikku-Lauran valkoi-

suuden välillä on yhtymäkohtia, joita käsittelen myöhemmin tässä lu-

vussa. Tätä ennen tarkastelen ”mustuuden” ja ”valkoisuuden” välille ra-

kennettuja vastakkaisuuksia Swanin kertomuksessa yleisemmällä ta-

solla.

Rodullistetuista vastapareista

Kolonialististen diskurssien ja rodullistamisen esiintymistä Swanin

tekstissä voidaan analysoida jäljittämällä ja tunnistamalla erilaisia esi-

merkkejä yleiseurooppalaisesta kolonialistisesta diskurssista sekä tar-

kastelemalla rodullistettujen hahmojen ja rodun rakentumista tarinassa.

Swanin kertomuksen aboriginaalit ovat n-sanalla rodullistettuja ”toisia”

tarinan suomalaisille. N-sanan kautta mustuus nousee selvästi omaksi

tekijäkseen ja valkoisuuden vastapariksi kertomuksessa. Aboriginaalien

40 Ks. esim. Hanna Favorinin Maantiede (1925, 141) ja tutkimuskirjallisuudesta Paasi 1998.

41 Kivilaakso 2009, 198.

https://doi.org/10.21435/ht.288

330  

kuvaus on stereotyyppistä, ja siinä hyödynnetään monia kolonialistisesta

diskurssista tuttuja trooppeja42.

Mari Lyytikäinen on analysoinut pro gradu -työssään suomalaisten

1920-luvun oppikirjojen kuvauksia n-sanalla kuvatuista ihmisistä ja to-

dennut, että afrikkalaisista rakennettua kuvaa käytettiin vahvistamaan

suomalaisten paikkaa muiden eurooppalaisten rinnalla. Afrikkalaiset

esitettiin suomalaisten vastakohtana, mikä auttoi muodostamaan kuvan

suomalaisista valkoisina ja eurooppalaisina, koska afrikkalaiset esitettiin

yleisesti suomalaisten ja (muiden) valkoisten eurooppalaisten ”toise-

na”. 43

Kuvauksen taustalla vaikutti eurosentrinen ”kielioppi” – kuten Olli

Löytty on sitä Stuart Halliin viitaten kuvannut –, joka on konstruoinut

Afrikan jo 1800-luvulta lähtien mykkänä antaen sen merkitykset ulko-

puolelta. Merkitykset taas määrittyvät toiseuden periaatteen mukaan, ja

tämä periaate puolestaan perustuu vastakohdille niin, että toinen osa-

puoli konstruoidaan positiivisilla merkityksillä varustettuna, toinen taas

negatiivisilla.44 Stuart Hall selittää (Ferdinand de Saussuren ajatuksia

erosta) seuraavasti: me ymmärrämme, mitä ”musta” tarkoittaa, kun ja

koska voimme asettaa sen vastakkain sen vastakohdan eli ”valkoisen”

kanssa, emmekä niinkään siksi, että olisi olemassa joku pohjimmainen

”mustan” olemus tai ydin. Merkitys on siis suhteellista, ja merkityksel-

listä on nimenomaan rakennettu tai koettu ero ”mustan” ja ”valkoisen”

välillä. Lisäksi, kuten Jacques Derrida on esittänyt, kahden tällaisen vas-

takohdan välillä on aina valtasuhde. Mustan ja valkoisen kohdalla valta

on painottunut valkoisen puolelle.45 Tutkimukseni mukaan kertomuk-

sessa ”Uutisasukkaana Austraaliassa” toistuu tämä vanha dikotomia

siirrettynä valkoisten suomalaisten ja mustien aboriginaalien välille.

Seuraavassa kuvaan, miten tulin tähän johtopäätökseen.

Swanin kertomuksessaan käyttämä rodullistava n-sana pyyhkii pois

afrikkalaisten, afrikkalais-amerikkalaisten ja Australian aboriginaalien

42 Tarkoitan troopilla narratiiveissa toistuvasti esiintyvää, usein stereotyyppistä käsitettä tai mallia (tai

vaikkapa hahmoa, juonielementtiä tai teemaa, esimerkiksi ”jalo villi”), jonka vastaanottaja tunnistaa

helposti ja joka toimii kerronnallisena oikopolkuna ja vastaanottajan ennakkokäsityksien aktivoijana.

43 Lyytikäinen 2003, 84–86.

44 Löytty 1994, 117.

45 Hall 2012 [1997], 234–235.

https://doi.org/10.21435/ht.288

      ... 331

väliset ”rodulliset” ja kulttuuriset erot; sana niputtaa nämä väestöt yh-

deksi ryhmäksi, jota voi kuvailla n-sanalla, kuten kertomuksen aborigi-

naalien yhtäläisyydet esimerkiksi Setä Tuomon tuvan Yhdysvaltojen Ete-

län mustiin osoittaa (yksi Arnellien perheen palvelijoista on nimeltään

Sambo ja aboriginaalipalvelijat puhuttelevat isä-Arnellia tittelillä ”mas-

sa”). Kuten Mikko Lehtonen ja Olli Löytty ovat kirjoittaneet, ”[n]-sana

tuo näkyviin ilmiön, jota voi kutsua kielen kolonisoivaksi vaikutukseksi.

Kielellä paitsi luokitellaan myös usein toiseutetaan. Tällöin kieli koloni-

soi tiedon kohteet, mutta samalla se kytkee myös käyttäjänsä kolonisoi-

vaan puheeseen ja tarjoaa näin heille koloniaalisen puhuja-aseman.”

Swanin kertomuksessa tämä suomalaisten (Australian-siirtolaisten) ja

suomalaislapsille ja -nuorille tarjottu koloniaalinen puhuja-asema on

selkeästi havaittavissa.

N-sanan alle luokitellun Australian alkuperäisväestön vastakohtana

toimivat valkoiset eurooppalaiset, joihin tässä tarinassa alleviivatusti

luetaan myös suomalaiset. Esimerkiksi kun Heikki, ”valkoinen muuka-

lainen”, kohtaa eksyttyään metsässä joukon aboriginaaleja, joiden van-

kina hän viettää lyhyen aikaa ja jotka tarjoavat hänelle syötäväksi sam-

makkoa ja käärmettä, hän muistaa kuulleensa, että ”Austraaliassa eivät

ainoastaan villit alkuasukkaat, vaan jopa valkoihoiset bushmannitkin

mielihyvällä syövät sekä käärmeitä että sammakoita.”

Valkoisuus ei

ole tässä kertomuksessa rodullisesti näkymätöntä tai ei-rotu, toisin kuin

niin usein länsimaisessa kulttuurissa.

Valkoisuus on ominaisuus, joka

erottaa suomalaiset henkilöt kertomuksen aboriginaaleista ja joka vah-

vistaa suomalaisten kuuluvan valkoisten eurooppalaisten joukkoon. Tul-

kitsen tämän liittyvän kertomuksen kirjoitusajankohdan keskusteluun

suomalaisten rodusta.

Arnellin perheen aboriginaalipalvelijoiden työ on selvästi ratkaisevan

tärkeää maatilan ylläpidossa, mutta heidän kuvataan ristiriitaisesti ole-

van ”niin harvinaisen laiskoja, että näytti siltä kuin he olisivat kilpailleet,

46 Lehtonen & Löytty 2007, 113.

47 Swan 1926, 83.

48 Dyer 2017 [1997]; Wekker 2016.

https://doi.org/10.21435/ht.288

332  

kumpi ehtisi tehdä vähemmän työtä.”

Kuvaus vahvistaa kolonialistista

stereotypiaa aktiivisista valkoisista ja passiivisista ja laiskoista mustista,

kun kertomus muuten korostaa suomalaisperheen ahkeruutta kovissa

olosuhteissa. Aboriginaalien kuvaus on kertomuksessa kaikkiaan nega-

tiivista: he ovat muun muassa ”kavalan näköisiä”, ”hymyilevät ilkeästi”,

he ovat ”verenhimoinen ihmissyöjäjoukko” ja ”epäilyttäviä neekereitä”.50

Ominaisuuksien ja luonteenpiirteiden lisäksi aboriginaalihahmojen

ruumiillisuuskin on kertomuksessa erilaista, luonnotonta ja vasten-

mielistä. Heidän hampaitaan kuvataan epäluonnollisen valkoisiksi, ja

heidän hyökätessään maatilalle Mauri näkee ”mustia, rasvaisia, kiiltäviä

ruumiita” hiiviskelemässä ”käärmeen lailla kasvien keskellä”.51

Analyysissani ja todentaessani kertomuksen kolonialistisia piirteitä

jäljitin tekstin erilaisia kolonialistisia trooppeja. Esimerkiksi yllä mai-

nittu ”rasvainen alkuasukas” on kolonialistinen trooppi, joka syntyi hol-

lantilaisten kuvatessa 1700-luvulla eteläisen Afrikan Khoisan-kansoja.

1800-luvun puoliväliin mennessä ”rasvaisen alkuasukkaan” trooppi oli

levinnyt laajalti eurooppalaiseen populaarikirjallisuuteen.

Orjuuden ja

eurooppalaisten Afrikan-tutkimusmatkojen myötä valkoiset eurooppalai-

set ja amerikkalaiset rakensivat yhä vahvemmin vastakkainasettelua

”sivistyneiden” valkoisten ja ”villien” mustien välille. Tätä pönkitettiin

stereotypioilla ja luomalla vastakkaisia mielleyhtymiä ”valkoisista” ja

”mustista”, jolloin mustiin afrikkalaisiin ja afrikkalaistaustaisiin orjiin

liitettiin mielikuvia primitiivisyydestä, villiydestä, laiskuudesta, lapselli-

suudesta, juonittelusta ja toisaalta yksinkertaisesta uskollisuudesta.

Nämä stereotypiat ja binaariset vastakohdat ovat eläneet sen jälkeen ko-

lonialistisina trooppeina esimerkiksi populaarikulttuurissa vähän muo-

toaan välillä muuttaen, mutta pohjimmiltaan vahvasti samoina. Näiden

ja muiden samankaltaisten valtasuhteiden paljastamiseen ja muuttami

seen jälkikoloniaalinen tutkimus pyrkii.

49 Swan 1926, 110.

50 Swan 1926, 110.

51 Swan 1926, 152.

52 Comaro & Comaro 1997, 224.

53 Ks. esim. Hall 2012 [1997], 239–259.

https://doi.org/10.21435/ht.288

      ... 333

Valkoisuus ja viattomuus

Käytin analyysissani apuna myös kriittistä valkoisuuden tutkimusta ja

erityisesti Gloria Wekkerin käsitettä ”valkoinen viattomuus” (engl. white

innocence)54, koska tekstissä selvästi painotetaan suomalaisten henkilöi-

den valkoisuutta korostamalla aboriginaalien mustuutta ja näihin lii-

tettyjen piirteiden vastakohtaisuutta. Lisäksi analyysini osoitti tekstin

korostavan valkoiseksi merkittyjen suomalaisten viattomuutta – yleen-

säkin, mutta myös suhteessa kolonialismiin Australiassa. Wekker on

käsitellyt valkoista viattomuutta Hollannin kontekstissa ja todennut,

että viattomuus liitetään usein pienuuteen, kuten pieneen kansakun-

taan/valtioon tai pieneen lapseen. Eurooppalaisessa kulttuurissa pienet

lapset yhdistyvät yleensä viattomuuteen ja hyvyyteen,55 ja monet pienet

Euroopan valtiot kuten Pohjoismaat ja Sveitsi vaikuttavat rakentaneen

itseymmärrystään samalta pohjalta.

Valkoisuus, viattomuus ja pienuus

(lapsen sekä valtion) ovat keskenään yhteydessä Swanin tekstissä, ja nii-

tä käytetään (tietoisesti tai tiedostamatta) luomaan kuva suomalaisen

Australiaan sijoittuvan asutuskolonialismin ei-koloniaalisuudesta.

Suurin osa lastenkirjoista esittää valkoisten, keskiluokkaisten lasten

kokemuksen normatiivisena.

Näin myös esimerkkitapauksessani, sillä

”Uutisasukkaana Austraaliassa” ei edes esittele kuin yhden aboriginaali-

lapsen, pienen tytön, joka tarjoaa Heikille syötävää. Tyttö jää nimettö-

mäksi, eikä hänen kokemuksestaan kerrota mitään. Sen sijaan Arnellin

perheen nuorimmalle lapselle on varattu aivan erityinen rooli tarinassa:

valkoinen ja viaton pikku-Laura asettuu aboriginaalihahmojen vankim-

maksi vastakohdaksi. Aboriginaalien hyökkäys Arnellien maatilalle ja

kotiin keskeytyy, kun hyökänneet miehet näkevät ”pienen valkoisen

olennon”, Lauran, polvistuneena lattialla. ”Hänen hiuksensa hohtivat

kuin kuunkulta, hänen kalpeat kasvonsa säteilivät valkoisina, ja hänen

pukunsa oli kuin hopeaa.”

Lauran vaaleuden jo aiemmin lumoamat

”taikauskoiset” miehet pakenevat ja jättävät perheen rauhaan.

54 Wekker 2016.

55 Wekker 2016, 16–17.

56 Ks. esim. Purtschert, Falk & Lüthi 2015, 4–5.

57 Bradford 2011, 164.

58 Swan 1926, 152.

https://doi.org/10.21435/ht.288

334  

Tulkitsin Lauran asemaa lastenkirjallisuudentutkija Robin Bern-

steinin teoksessaan Racial Innocence (2011) esittämän teorian kautta,

mikä osoittautui hedelmälliseksi. Bernstein esittää, että 1800-luvun puo-

livälistä lähtien lapsia alettiin pitää perisynnin aiheuttaman syntisyyden

sijaan viattomina ja jopa enkelinkaltaisina siinä määrin, että lapsuudesta

tuli viattomuuden ruumiillistuma. On kuitenkin huomattava, että tämä

viattomuus koski vain valkoisia. Tästä esimerkkinä Bernstein kuvailee

Setä Tuomon tuvan pikku-Evaa, jonka voi nähdä nuoren valkoisen ja

synnittömän sankarittaren arkkityyppinä. Pikku-Eva oli valkoisuuden

ja viattomuuden lapsen ruumiissa yhdistävän kulttuurisen järjestelmän

keskipiste. Merkityksellistä on myös se, että valkoisen lapsen viattomuus

oli siirrettävissä hänen ympäristöönsä, jolloin viaton valkoinen lapsi

pystyi muuttamaan lähipiirinsäkin viattomaksi teoillaan tai olemuksel-

laan.59 Väitän, että kertomuksessa ”Uutisasukkaana Austraaliassa” pie-

nen Lauran kohdalla tapahtuu samoin. Laurassa ruumiillistuu kautta

tarinan valkoisuus ja viattomuus, jotka paitsi asetetaan aboriginaalien

mustuutta ja pahuutta vastaan myös valkaisevat ja muuttavat viattomiksi

hänen suomalaisen perheensä jäsenet. Arnellien toiminnan kolonia-

listista luonnetta ei käsitellä lainkaan, vaan heidät kuvataan perheenä,

joka kovasta työnteosta huolimatta kohtaa vastuksia – eikä vähiten juuri

aboriginaalien taholta.

Lopuksi

Vanha suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus tarjoaa rikkaan ja mo-

nipuolisen aineiston lapsuuden ja nuoruuden historian tutkimukseen.

Esittämällä aineistolle sopivia kysymyksiä ja esimerkiksi lukemalla teks-

tejä yhdessä koulukirjojen kanssa on mahdollista muodostaa hyvinkin

monipuolinen kuva siitä, minkälaisia asioita lapsille menneisyydessä

opetettiin, millaisia arvoja heidän toivottiin omaksuvan ja minkälaisik-

si kansalaisiksi heitä pyrittiin kirjallisella kulttuurilla kasvattamaan.

1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten lapsille ja nuorille kirjoi-

59 Bernstein 2011, 4–6.

https://doi.org/10.21435/ht.288

      ... 335

tetut tekstit paljastavat kriittisessä tarkastelussa aikuisten pyrkimyksiä

siirtää nuoremmille sukupolville ajatuksia ja arvoja, jotka koskivat

esimerkiksi suomalaisuutta, kansallista identiteettiä, muita maita ja

kulttuureja, rotua ja toki paljon muuta, vaikkapa sukupuolirooleja, pe-

rinteisiä taitoja, työmoraalia, uskontoa tai historiaa. Lasten- ja nuorten-

kirjallisuutta julkaistiin 1900-luvun edetessä kasvavassa määrin monen-

laisista aiheista, sekä käännöksinä että alun perin suomeksi tai ruotsiksi

kirjoitettuna. Kirjallista aineistoa seulomalla ja valitsemalla ja sopivia

kysymyksiä esittämällä on mahdollista löytää vastauksia siihen, millai-

sia asioita, arvoja ja ajatuksia pidettiin kunakin aikana tärkeänä siirtää

lapsille ja nuorille. Toki lasten- ja nuortenkirjallisuudella oli 1900-luvun

vaihduttua myös yhä enemmän viihdyttävä tarkoitus kasvatuksellisen

tehtävänsä ohella, mutta myös viihdykkeeksi kirjoitettu kirjallisuus voi

paljastaa monia seikkoja aikansa aatemaailmasta ja maailmankuvasta,

kun sille esitetään oikeita kysymyksiä ja sitä tarkastellaan sopivassa teo-

reettisessa viitekehyksessä.

Tässä luvussa olen esitellyt jälkikoloniaalisen teorian ja diskurssiana-

lyysin mahdollisuuksia vanhan suomalaisen lasten- ja nuortenkirjalli-

suuden tutkimuksessa. Käyttämäni teoriat ja metodit paljastavat paljon

siitä, miten Suomessa on suhtauduttu rotuun, valkoisuuteen, mustuu-

teen ja kolonialismiin 1900-luvun alkupuolella – joskin käytetyt mene-

telmät sopivat toki myös myöhemmän lasten- ja nuortenkirjallisuu-

den tutkimukseen. Tällainen tutkimus paljastaa osaltaan suomalaisen

rotuajattelun juuria ja historiaa sekä valottaa sitä, miksi Suomessa sata

vuotta myöhemminkin vahvasti vastustetaan ajatusta suomalaisten ko-

loniaalisesta osallisuudesta.

Yhä monikulttuurisemmaksi ja monietni-

semmäksi muuttuvassa Suomessa, jossa esiintyy myös runsaasti rasis-

mia,

on tärkeää pohtia, mihin ajatukset esimerkiksi valkoisuudesta tai

rodusta ylipäätään pohjaavat, mitä ja miten alttiissa iässä oleville suoma-

laislapsille ja -nuorille on opetettu kolonialismista ja vieraista kulttuu-

60 Käsitetta koloniaalinen osallisuus, engl. colonial complicity, on käytetty puhuttaessa Suomen kaltaisista

maista, jotka eivät ole olleet eurooppalaisen kolonialismin keskipisteitä, mutteivat kuitenkaan

myöskään kolonialismin ulkopuolisia tai viattomia uhreja. Ks. Vuorela 2009, 19.

61 Ks. esim. Being Black in the EU / Second European Union Minorities and Discrimination Survey 2018.

https://fra.europa.eu/en/publication/2018/being-black-eu.

https://doi.org/10.21435/ht.288

336  

reista ja miten rotuhierarkioita on rakennettu heille suunnatuissa ma-

teriaaleissa. Tätä tutkittaessa vahvaan kontekstualisointiin yhdistetystä

jälkikoloniaalisesta tutkimusotteesta on suurta hyötyä.



Swan, Anni 1926: Uutisasukkaana Austraaliassa. Sirkka no. 13.



Arminen, Elina 2020: Seikkailu Jäämerellä – Kaarlo Hännisen Jäämeren sankari ja suoma-

lainen kolonialismi. Historiallinen Aikakauskirja, 118 (4), 481–493.

Bernstein, Robin 2011: Racial innocence. Performing American childhood from slavery to civil

rights. New York: New York University Press.

Bradford, Clare 2001: Reading race: Aboriginality in Australian children’s literature. Melbourne:

Melbourne University Press.

Bradford, Clare 2007: Unsettling narratives. Postcolonial readings of children’s literature. Water-

loo: Wilfrid Laurier University Press.

Bradford, Clare 2010: Race, ethnicity and colonialism. The Routledge companion to children’s

literature. Lontoo & New York: Routledge, 39–50.

Bradford, Clare 2011: Multiculturalism and post-colonialism. Teoksessa Children’s literature

studies. A research handbook. Toimittaneet Matthew Orville Grenby ja Kimberley Reyn-

olds. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 162–169.

Brantlinger, Patrick 1990: Rule of darkness. British literature and imperialism, 1830–1914.

Ithaca & Lontoo: Cornell University Press.

Castle, Kathryn 1996: Britannia’s children. Reading colonialism through children’s books and

magazines. Manchester & New York: Manchester University Press.

Comaro, Jean – Comaro, John L. 1997: Of revelation and revolution. Vol II. The dialectics of

modernity on a South African frontier. Chicago & Lontoo: University of Chicago Press.

https://doi.org/10.7208/chicago/9780226114675.001.0001

Dyer, Richard 2017 [1997]: White. Lontoo & New York: Routledge.

Favorin, Hanna 1925: Maantiede. Kansakoulun oppi- ja lukukirja. Porvoo: WSOY.

Grenby, Matthew Orville 2011: Text and context. Teoksessa Children’s literature studies.

A research handbook. Toimittaneet Matthew Orville Grenby ja Kimberley Reynolds.

Basingstoke: Palgrave Macmillan, 102–107.

Hall, Donald E. 1991: ”We and the World”. Juliana Horatia Ewing and Victorian Colonialism

for Children. Children’s Literature Association Quarterly, 16 (2), 51–55.

https://doi.org/10.1353/chq.0.0784

Hall, Stuart 2012 [1997]: The spectacle of the ’Other’. Teoksessa Representation. Cultural

representations and signifying practices. Toimittanut Stuart Hall. Lontoo & Thousand

Oaks: Sage, 223–279.

https://doi.org/10.21435/ht.288

      ... 337

Heikkilä-Halttunen, Päivi 2013: Lasten kuvakirjojen pitkä tie tasa-arvoisiin esitystapoihin.

Teoksessa Kaikille lapsille. Lastenkirjallisuus liikkuvassa, monikulttuurisessa maailmassa.

Toimittanut Anna Rastas. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 27–61.

Ihonen, Markku 2003: Suomalainen lastenkirjallisuus 1800-luvulla. Teoksessa Pieni suuri

maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toimittaneet Liisi Huhta-

la, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Helsinki: Tammi, 12–19.

Jokisalo, Jouko 2010: Rotuteorioiden suomalaiset – olkaamme mongoleja. Teoksessa Kult-

tuurisia kohtaamisia. Toimittaneet Jouko Jokisalo ja Raisa Simola. Helsinki: Like.

Kemiläinen, Aira 1985: Mongoleista eurooppalaisiksi 1900-luvun rotuteorioissa. Teoksessa

Mongoleja vai germaaneja? Rotuteorioiden suomalaiset. Toimittanut Aira Kemiläinen.

Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 295–389.

Kemiläinen, Aira 1993: Suomalaiset, outo Pohjolan kansa. Rotuteoriat ja kansallinen identiteet-

ti. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Keskinen, Suvi – Tuori, Salla –Irni, Sara – Mulinari, Diana (toim.) 2009: Complying with

colonialism: Gender, race and ethnicity in the Nordic region. Aldershot: Ashgate.

Kivilaakso, Sirpa 2009: Satukuningatar Anni Swan. Jyväskylä: Atena.

Kuivasmäki, Riitta 2007: ”Lainalla täytyy alottaa” – Nuorisokirjallisuuden suomennokset.

Teoksessa Suomennoskirjallisuuden historia 1. Toimittaneet H. K. Riikonen, Urpo

Kovala, Pekka Kujamäki ja Outi Paloposki. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,

280–295.

Koivukangas, Olavi 1998: Kaukomaiden kaipuu. Suomalaiset Afrikassa, Australiassa, Uudes-

sa-Seelannissa ja Latinalaisessa Amerikassa. Turku: Siirtolaisuusinstituutti.

Kokkola, Lydia – Merivirta, Raita 2020: Colonialism, Finnish exceptionalism and the Sámi

in early 1960s’ youth novels. Clio: A Journal of Literature, History, and the Philosophy of

History, 47 (3), 271–293.

Kuortti, Joel 2007: Jälkikoloniaalisia käännöksiä. Teoksessa Kolonialismin jäljet. Keskustat,

periferiat ja Suomi. Toimittaneet Joel Kuortti, Mikko Lehtonen ja Olli Löytty. Helsinki:

Gaudeamus, 11–26.

Kuortti, Joel – Lehtonen, Mikko – Löytty, Olli (toim.) 2007: Kolonialismin jäljet. Keskustat,

periferiat ja Suomi. Helsinki: Gaudeamus.

Kutzer, Daphne M. 2011 [2000]: Empire’s children: Empire and imperialism and classic British

children’s books. New York & Lontoo: Garland Publishing.

Lappalainen, Irja 1979: Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus. Espoo: Weilin+Göös.

Lehtola, Veli-Pekka 2012: Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896–1953. Helsinki: Suoma-

laisen Kirjallisuuden Seura.

Lehtonen, Maija 1958: Anni Swan. Porvoo: WSOY.

Lehtonen, Mikko – Löytty, Olli 2007: Suomiko toista maata? Teoksessa Kolonialismin jäljet.

Keskustat, periferiat ja Suomi. Toimittaneet Joel Kuortti, Mikko Lehtonen ja Olli Löytty.

Helsinki: Gaudeamus, 105–118.

Loomba, Ania 2015: Colonialism/Postcolonialism. 3. painos. Lontoo & New York: Routledge.

https://doi.org/10.4324/9781315751245

Lyytikäinen, Mari 2003: Tuntematon Musta Afrikka –’neekerit’ kansakoulun maantiedon

oppikirjoissa 1920-luvulla. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto.

https://jyx.jyu./handle/123456789/12125. Viitattu 1.11.2021.

https://doi.org/10.21435/ht.288

338  

Löytty, Olli 1994: Niilin lähteillä – tutkimusmatka länsimaiseen Afrikka-diskurssiin. Teokses-

sa Me ja muut. Kulttuuri, identiteetti, toiseus. Toimittanut Marjo Kylmänen. Tampere:

Vastapaino, 113–130.

Merivirta, Raita 2021: Colonialism, Race and White Innocence in Finnish Children’s

Literature: Anni Swan’s 1920s’ Serial ”Uutisasukkaana Austraaliassa”. Teoksessa

Finnish Colonial Encounters. Toimittaneet Raita Merivirta, Leila Koivunen ja Timo

Särkkä. Basingstoke: Palgrave. https://doi.org/10.1007/978-3-030-80610-1_7

Nayar, Pramod K. 2010: Postcolonialism. A guide for the perplexed. Lontoo: Bloomsbury.

Oja, Outi 2017: Kolonialistit lintukodossa. Arvid Lydeckenin Sininen saari suomalaisen las-

tenkirjallisuuden robinsonadina. Teoksessa Lintukodon rannoilta. Saarikertomukset suo-

malaisessa kirjallisuudessa. Toimittaneet Maria Laakso, Toni Lahtinen ja Merja Sagulin.

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 197–209.

Paasi, Anssi 1998: Koulutus kansallisena projektina. ’Me’ ja ’muut’ suomalaisissa maan-

tiedon oppikirjoissa. Teoksessa Elävänä Euroopassa. Muuttuva suomalainen identiteetti.

Toimittaneet Pertti Alasuutari ja Petri Ruuska. Tampere: Vastapaino, 215–250.

Purtschert, Patricia – Falk, Francesca – Lüthi, Barbara 2015: Switzerland and ”Colonialism

without Colonies”: Reections on the Status of Colonial Outsiders. Interventions: Inter-

national Journal of Postcolonial Studies 18, (2), 1–17.

https://doi.org/10.1080/1369801X.2015.1042395

Rastas, Anna 2007: Neutraalisti rasistinen? Erään sanan politiikkaa. Teoksessa Kolonialis-

min jäljet. Keskustat, periferiat ja Suomi. Toimittaneet Joel Kuortti, Mikko Lehtonen ja

Olli Löytty. Helsinki: Gaudeamus, 119–141.

Reid, Julia 2020: Novels. Teoksessa Reading primary sources. The interpretation of texts from

nineteenth and twentieth century history. 2. painos. Toimittaneet Miriam Dobson ja Ben-

jamin Ziemann. Lontoo: Routledge, 181–198. https://doi.org/10.4324/9780429401916-9

Richards, Jerey (toim.) 1989: Imperialism and juvenile literature. Manchester: Manchester

University Press.

Rudd, David 2011: Histories, politics and children’s literature. Teoksessa Children’s litera-

ture studies: A research handbook. Toimittaneet Matthew Orville Grenby ja Kimberley

Reynolds. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 107–118.

Said, Edward W. 2011: Orientalismi. Suomentaneet Kati Pitkänen ja Joel Kuortti. Helsinki:

Gaudeamus.

Singh, Rashna 2004: Goodly is our heritage. Children’s literature, empire, and the certitude of

character. Constructing the colonial child. Lanham: Scarecrow Press.

Smith, Michelle J. 2011: Empire in British girls’ literature and culture. Imperial girls, 1880–1915.

Hampshire & New York: Palgrave MacMillan. https://doi.org/10.1057/9780230308121

Stahl, J. D. 1991: Editor’s introduction. Children’s Literature Association Quarterly 16 (2),

50–51. https://doi.org/10.1353/chq.0.0761

Tallgren, Vappu 1985: Rotuopeista roduntutkimukseen Suomen ”älymystön” aikakaus-

lehdistössä (Arvi Grotenfeldin, Tor Karstenin ja Kaarlo Hildénin käsityksiä). Teoksessa

Mongoleja vai germaaneja? Rotuteorioiden suomalaiset. Toimittanut Aira Kemiläinen.

Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 391–405.

https://doi.org/10.21435/ht.288

      ... 339

Vuorela, Ulla 2009: Colonial complicity. The ’post-colonial’ in a Nordic context. Teoksessa

Complying with colonialism: Gender, race and ethnicity in the Nordic region. Toimittaneet

Suvi Keskinen, Salla Tuori, Sara Irni ja Diana Mulinari. Aldershot: Ashgate, 19–33.

Vuorela, Ulla 2013: Lapsilukija vallan maailmassa. Teoksessa Kaikille lapsille. Lastenkirjal-

lisuus liikkuvassa, monikulttuurisessa maailmassa. Toimittanut Anna Rastas. Helsinki:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 278–294.

Wekker, Gloria 2016: White innocence. Paradoxes of colonialism and race. Durham & Lontoo:

Duke University Press. https://doi.org/10.1515/9780822374565

https://doi.org/10.21435/ht.288

340  

Konteksti, genealogia, tunne

Elokuvallisia katseita tyttöyteen ja tyttöyden historiaan

Heta Mulari

https://orcid.org/0000-0001-7861-5038

”Kuinka keksit kirjoittaa väitöskirjan tytöistä ja ruotsalaisista nuorten-

elokuvista 1990-luvulla?” oli varmaankin yleisin kysymys, johon vas-

tasin väitöskirjaprosessini aikana. Useimmiten kysymyksen kuultuani

palasin ensin omiin teinivuosiini ja kerroin, kuinka näin ensimmäistä

kertaa elokuvan Fucking Åmål (ohjannut Lukas Moodysson, 1998). Olin

koko lapsuuteni ja teini-ikäni katsonut yhdysvaltalaisia teinielokuvia in-

nokkaasti Winona Ryderiä ja Alicia Silverstonea fanittaen. Kahden tytön

rakkaustarinan pienessä eteläruotsalaisessa kaupungissa kertova Fucking

Åmål tuntui ilmestyessään olevan jotakin aivan uutta ja erikoista.

Myös monet elokuvatutkijat ja feministikolumnistit ovat elokuvista

kirjoittaessaan painottaneet Fucking Åmålin temaattista, kerronnallista

ja visuaalista uutuutta. Tutkimuksellinen ja populaari aikalaispuhe uu-

denlaisesta, erilaisesta nuorisoelokuvasta, uudenlaisesta tyttöydestä, jopa

uusfeminismistä oli samalla yksi ensimmäisistä tutkimuksellisista kom-

pastuskivistäni. Henkilökohtainen, eletty kokemukseni uutuudesta ja

sen yhdistyminen aikalaislähteiden uutuusretoriikkaan vaikutti omaan

tutkijankatseeseeni siinä määrin, että en pitkään aikaan osannut kyseen-

alaistaa tai historioida tätä uutuutta lainkaan. Uutuuden historioimises-

ta, tyttöyden genealogian kirjoittamisesta ja elokuvien kontekstualisoi-

https://doi.org/10.21435/ht.288

, ,  341

misesta osaksi oman aikansa yhteiskunnallisia keskusteluja lapsuudesta

ja nuoruudesta tulikin vähitellen väitöstutkimukseni metodologisia oh-

jenuoria.

Tämän luvun tavoitteena on reektoida tutkimuksen tekemiseen väis-

tämättä liittyvää metodologista myllerrystä sekä näkökulmien selkiyty-

mistä prosessin edetessä. Anu Koivunen on antologiassa Feministinen

tietäminen (2004) kuvannut oman, Niskavuori-elokuvia käsittelevän väi-

töstutkimuksensa metodologisia reittejä ja teoreettismetodologisen ke-

hyksensä muotoutumista dialogisesti aineiston lähiluvun kanssa.

Myös

tässä luvussa katse kääntyy metodologisiin pohdintoihin, joita kävin läpi

väitöskirjaprosessissani, ja ulottuu kysymyksiin, joihin törmäsin väitös-

tilaisuudessa ja sen jälkeen.

Luvun ensimmäisessä osassa käsittelen metodologista valintaani lu-

kea elokuvia ristiin muiden aikalaislähteiden kanssa. Keskityn siihen,

kuinka tutkimuskysymysten asettamisen, lähteiden valinnan ja ristiin-

luvun kautta loin elokuville tyttöyteen, kasvatukseen ja uusfeminismiin

liittyviä historiallisia konteksteja. Toisessa osassa pureudun elokuvalli-

sen tyttöyden genealogiaan ja historiograaan sekä nuorten yhteiskun-

nallisesta aktivismista 2000-luvun alun Ruotsissa käytyyn keskusteluun

Daniel Espinosan ohjaaman elokuvan Babylonsjukan (2004) kautta.

Kolmannessa osassa pohdin väitöskirjaprosessiani ajallisen etäisyyden

päästä ja pohdin, millaisia mahdollisuuksia elokuvallisten tunteiden

tutkimus tarjoaa lapsuudesta ja nuoruudesta kiinnostuneille historian-

tutkijoille. Esimerkkielokuvana käytän 1970- ja 2000-luvuille sijoittu-

vaa ruotsinsuomalaisen tytön kasvutarinaa, Pernilla Augustin ohjaamaa

Sovintoa (Svinalängorna, 2010). Tässä luvussa ääneen pääsevät elokuvien

tyttöhahmot ovat iällisesti lapsia tai teini-ikäisiä, ja kaikki tasapainoilevat

jollakin tavalla siirtymävaiheessa lapsuuden ja aikuisuuden välillä.

1 Koivunen 2004, 228–251.

https://doi.org/10.21435/ht.288

342  

Konteksti: ruotsalainen nuorisoelokuva ja

yhteiskunnallinen keskustelu

Väitöskirjaprojektini käynnistyi konkreettisesti 1990–2000-lukujen

ruotsalaisen nuorisoelokuvan kentän kartoittamisella. Aineistossani oli

lopulta 19 vuosien 1995 ja 2006 välillä ensi-iltansa saanutta elokuva-

teatterilevityksessä ollutta elokuvaa, joiden päähenkilöinä oli tyttöjä ja

joiden pääteemat kietoutuivat tyttöyteen. Historioitsijana minulle oli

väitösprosessini alusta asti selkeää, ettei tutkimukseni keskittyisi ainoas-

taan erilaisten tyttöyksien paikantamiseen ja analysoimiseen elokuvissa

niiden lähiluvun2 kautta, vaan ulottuisi elokuvien ohella muihin aika

laisteksteihin ja audiovisuaalisiin aineistoihin, kuten lehdistövastaan-

ottoon, populaarikirjallisuuteen, tytöille suunnattuihin aikakauslehtiin

ja dokumenttielokuviin. Tämä kontekstualisoimista, ristiinlukua ja

intertekstuaalisuutta painottava ja elokuvaa sosiaalisena teknologiana

tarkasteleva metodologinen lähestymistapa on ollut varsin tyypillinen

historialliselle elokuva- ja mediatutkimukselle.

Lähdin siis tarkastele-

maan elokuvaa eri ilmiöiden, ihmisten ja asioiden määrittelijänä tietyssä

historiallisessa, sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa sekä samalla

omissa elokuvataiteellisissa (esimerkiksi genre, dramaturgia, kerronta-

rakenteet) reunaehdoissaan.4

Anu Koivunen hahmottaa kontekstualisoimista elokuvien tulkinnal-

listen kehysten käsitteen kautta. Sillä hän viittaa historiallisiin luenta-

tapoihin ja merkityksiin, joita elokuville annetaan esimerkiksi elokuva-

journalismissa, akateemisessa tutkimuksessa ja muissa intertekstuaali-

sissa lähteissä. Koivunen on paikantanut Niskavuori-elokuvien vastaan-

otosta toistuvia luentatapoja, joiden kautta on merkityksellistetty muun

muassa suomalaista vahvan naisen kuvaa.5 Myös omassa työssäni ha-

lusin tavoittaa prosesseja, joiden kautta elokuvaa voi ymmärtää osana

2 Lähiluvusta ks. esim. Salmi 1993; Kallioniemi & Kärki 2012.

3 Ahonen 2013; de Lauretis 2004 [1987]; Koivunen 1995; Koivunen 2003, 27–31; Mulari & Piispa 2009;

Negra 2009, 9; Oinonen & Mähkä 2012, 276; Salmi 1993.

4 Ahonen 2013; Kallioniemi & Kärki 2012, 170–171; Koivunen 1995, 29; Mulari & Piispa 2009, 7–18; Pantti

1997, 130–143; Römpötti 2012; Salmi 1993, 154–156.

5 Koivunen 2003, 28.

https://doi.org/10.21435/ht.288

, ,  343

oman aikansa yhteiskunnallisia keskusteluja tytöistä. Tämä päätös ohja-

si intertekstuaalisten lähteiden valintaa ja sitä, kuinka elokuvien eri kon-

tekstit vähitellen hahmottuivat työni edistyessä. Konteksti muodostui

näin prosessina ja oli itsessään tutkimustulos, eikä se näin ollen ole vain

taustoitusta tai jotakin, mikä odottaa valmiina tutkijaansa.6

Elokuvien katselun, muistiinpanojen kirjoittamisen ja pääteemojen

hahmottelun ohella uppouduin ensimmäisessä vaiheessa elokuvien

lehdistövastaanottoon. Luin arvioita ja kolumneja suurimmista ruotsa-

laisista päivä- ja iltapäivälehdistä ja kävin läpi Svenska Filminstitutetista

kokoamiani lehdistömateriaaleja. Elokuva-arvioiden kautta sain ensim-

mäistä käsitystä siitä, mihin yhteiskunnallisiin keskusteluihin elokuvat

liitettiin.

Elokuvajournalismia ja intertekstuaalisia lähteitä lukemalla aloin ta-

voittaa tapoja, joilla nuorisoelokuvia merkityksellistettiin nimenomaan

ruotsalaisessa ja pohjoismaisessa kontekstissa. Aiempi tutkimuskirjalli-

suus ei tarjonnut tähän juurikaan suuntaviivoja, koska nuorisoelokuvan

tutkimus ja lajityypin historian kirjoittaminen ovat keskittyneet vahvasti

angloamerikkalaiseen tuotantoon.

Angloamerikkalainen nuorisoelo-

kuva on paljolti kytkeytynyt nuoruuden ymmärtämiseen kriisinä, jona-

kin mitä tulee ratkaista sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella

tasolla. Nuorisoelokuvissa onkin käsitelty paljon kunkin ajan huoli-

puhetta nuorista, ja genrekaavaan on voimakkaasti kuulunut nuorten

päähenkilöiden palauttaminen järjestykseen tai jopa rankaiseminen

elokuvien lopussa – toisin sanoen nuorten ja nuoruuden symbolinen

kontrollointi.

Henry Giroux on analysoinut nuorisoelokuvia ”tyhjinä

kategorioina”, joihin aikuiset elokuvantekijät ovat projisoineet omia toi-

veitaan ja huoliaan nuorista ja heidän kauttaan yhteiskunnan tulevai-

suudesta.9

6 Saarelainen 2012, 244–246.

7 Useat tutkijat ovat huomauttaneet, kuinka angloamerikkalaisen nuorisoelokuvan synty kietoutui tiiviisti

1950-luvun nuorisokulttuurin nousuun ja kaupallistumiseen sekä nuorten uudenlaiseen vapaa-aikaan.

Nuorisoa tavoittelemaan pyrkineistä elokuvista alettiin myös puhua eksploitaatioelokuvina, joita mää-

rittelivät pieni budjetti, kaavamaiset juonirakenteet ja henkilökuvastot sekä nuoruuden määrittyminen

uhkana. (Driscoll 2011, 4; Kaveney 2006; Shary 2005, 1–3.)

8 Biltereyst 2007, 9–25; Pantti 1997, 32; Pantti 2002, 16–27.

9 Giroux 2002, 170–171; Aapola, Gonick & Harris 2005.

https://doi.org/10.21435/ht.288

344  

Elokuva- ja tyttötutkija Catherine Driscoll on huomauttanut, että vaik-

ka nuorisoelokuvan historiaa on konventionaalisesti kirjoitettu käyttäen

sen alkupisteenä 1950-lukua ja kaupallisen nuorisokulttuurin syntyä,

lapsuuden ja nuoruuden elokuvallisilla kuvastoilla on huomattavasti

pidempi historia.

Esimerkiksi tyttöyden tulkinnat itsenäisistä tyttö-

sankareista uhrautumisen vaarassa oleviin Ofelia-hahmoihin kietoutu-

vat tiiviisti niin sanotun länsimaisen modernin tyttöyden määrittelyyn

1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä alkaen. Moderni tyttöys

ymmärrettiin julkisessa keskustelussa, psykologiassa ja kasvatuksellisis-

sa julkaisuissa kriisinä hyvässä ja pahassa: se nähtiin ihailun kohteena,

itsenäisyyskamppailuna ja haavoittuvaisuutena.11

Pohjoismainen nuorisoelokuva kehittyi transnationaalisessa vuoro-

puhelussa angloamerikkalaisen, nousevan lajityypin kanssa, joka keskit-

tyi valtaosin poikien kasvutarinoihin. Ruotsalaisia 1940–1950-lukujen

nuorisoelokuvia luonnehti moralistinen, aikuislähtöinen katse, joka

seuraili paljolti yhdysvaltalaisia kerrontakaavoja ja henkilöhahmoja.

Elokuvatutkija Anders Marklund on paikantanut myös uudemmista,

1980–2000-lukujen ruotsalaisista nuorisoelokuvista sukupolvikonik-

tin, joka pyritään edelleen usein ratkaisemaan palauttamalla nuoret

päähenkilöt tavalla tai toisella yhteiskunnalliseen järjestykseen ja perus-

arvoihin.

Väitöstutkimuksessani tavoitin kuitenkin useista 1990–

2000-luvun nuorisoelokuvista murrosta, jossa päähenkilöiksi nousivat

poikien sijaan tytöt ja moralisoiva katse alkoi murtua. Sukupolvikonikti

säilyi kerronnassa ennallaan, mutta ongelmaksi alkoi entistä vahvem-

min nousta nuorten sijaan yhteiskunta.14

Yhtenä keskeisenä metodologisena haasteenani olikin näin ollen

huomioida samanaikaisesti kansainvälisen nuoriso- ja teinielokuvan

konventiot sekä ruotsalaisen elokuvatuotannon erityispiirteet ja yhteis-

kunnallinen keskustelu. Toisin sanoen elokuville piti rakentaa lokaalin

10 Driscoll 2011, 11–12.

11 Alaimo 2005, 149–151; Conor 2004; Driscoll 2011; Dyhouse 2013, 250; Eduards 2007, 41–42; Vehkalahti

2000, 130–144.

12 Bengtsson 1998.

13 Marklund 2004, 124–131.

14 Mulari 2009, 271–273; Mulari 2015; Mulari 2016.

https://doi.org/10.21435/ht.288

, ,  345

kontekstin lisäksi myös dialoginen, globaali konteksti. Hyvä esimerkki

ruotsalaisen ja kansainvälisen nuorisoelokuvan konventioiden vuoro-

puhelusta on Teresa Fabikin esikoisohjaus Hip hei hutsu! (Hip hip hora!

2004), jossa 13-vuotias Soe joutuu kiusaamisen ja sukupuolistuneen

väkivallan kohteeksi ensimmäisillä viikoillaan yläasteella. Elokuvan ta-

pahtumapaikat (koulu, koti, kotibileet), keskushenkilöt (päähenkilö, ys-

täväporukka, ilkeät tytöt, ihastuksen kohteena olevat vanhemmat pojat)

ja pääteemat (uusi koulu, ihastuminen, alkoholikokeilut) noudattavat

pitkälti nuorisoelokuvista tuttuja kerronnallisia rakenteita ja henkilöhah-

moja. Elokuvan lopulla oleva kohtaus, jossa päähenkilöt Soe, Amanda

ja Emma pyörivät leikkipuistossa keinussa, toistaa jopa kuvakulmillaan

ja visuaalisella ilmeellään yhdysvaltalaisen Catherine Hardwicken oh-

jaamaa elokuvaa Kolmetoista (Thirteen, 2003), jossa päähenkilö Tracy

keinuu puistossa.

Kuten Malena Janson on huomauttanut, ruotsalaisen nuorisoelokuva-

kulttuurin erityispiirteenä voi pitää kasvatuksellisuutta, joka näkyy paitsi

elokuva- ja mediakasvatuksen pitkänä historiana myös konkreettisesti

siinä, millaisille nuorisoelokuville ohjataan rahoitusta. Hip hei hutsu!

oli osa Svenska Filminstitutetin järjestämää laajaa valtakunnallista tasa-

arvokampanjaa, jonka kautta pyrittiin lisäämään tietoisuutta kouluissa

tapahtuvasta sukupuolistuneesta häirinnästä ja vahvistamaan tasa-ar-

voajattelua sekä kouluissa että laajemmin yhteiskunnassa.

Elokuvaa

kehystettiin Svenska Filminstitutetin julkaisussa Först såg vi en lm tasa-

arvoajattelun kautta seuraavasti: ”Hip hei hutsu! käsittelee Soen altis-

tumista seksuaaliselle väkivallalle ja loukkauksille. – – Tyttöjä ja poikia

kohdellaan eri tavoin, mikä osoittaa, kuinka epätasa-arvoisia näkemyk-

semme poikien ja tyttöjen seksuaalisuudesta ovat.”16

Hip hei hutsu! -elokuvan tematiikka kiinnittyi valtiollisen tasa-arvo

ajattelun ohella vuosituhannen vaihteen ajankohtaiseen uusfeministi-

seen keskusteluun, joka henkilöityi vahvasti nuoreen naiseuteen ja

korosti uuden feministisen sukupolven syntyä. Esimerkiksi feministi-

kolumnistit ja -kirjailijat käsittelivät sukupuolistunutta häirintää omien

15 Janson 2009, 127–143.

16 Lundquist & Viklund 2005, 69. Käännös oma.

https://doi.org/10.21435/ht.288

346  

kokemustensa kautta ja nostivat sitä esiin merkittävänä yhteiskunnalli-

sena ongelmana. Keskeisenä teemana oli vastustaa häirintää avoimesti

ja muuttaa tilannetta. Tämä näkyy myös Hip hei hutsu! -elokuvan loppu-

sulkeumassa, jossa Soe rohkaistuu nousemaan ahdistelijaansa vastaan

ja nolaa hänet koulun ruokalassa muiden oppilaiden edessä. Tyttöhah-

mon individualistinen, peppipitkätossumainen sankaruus muistuttaa

pohjoismaisesta, vahvan ja ihaillun tasa-arvotytön mallista.17

Kun kontekstoin elokuvan avainkohtauksia lehdistövastaanottoon

sekä intertekstuaalisiin lähteisiin feministisestä populaarikirjallisuudes-

ta elokuva- ja tasa-arvokasvatuksellisiin materiaaleihin, aloin muodostaa

kuvaa tiettyyn historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin sijoittu-

vasta medioituneesta tihentymästä, mediadebatista

. Tässä media-

debatissa tyttöjen seksuaalisuutta määriteltiin modernin länsimaisen

tyttöyden historiasta tutuin henkilöhahmoin ja nuortenelokuvagenreä

noudattelevien kerronnallisten valintojen kautta mutta samaan aikaan

2000-luvun alun ruotsalaisista keskusteluista ammentaen.

Rakensin näin Hip hei hutsu! -elokuvan kontekstin kasvatuksellisen

ja uusfeministisen näkökulman ympärille. Kontekstualisoiva katse on

samalla aina myös valintoja – jos olisin esimerkiksi lukenut joitain

muita lähteitä ja kysynyt lähteiltäni erilaisia kysymyksiä, väitöskirja olisi

kertonut toisenlaisen narratiivin.

Valitsemieni kontekstien ansiosta

tulin tutkimustulokseen, jonka mukaan ruotsalaisessa nuorisoelokuva-

tuotannossa oli 1990–2000-lukujen taitteessa kyse pikemminkin tyttö-

elokuvista, joita määritteli yhtä aikaa sekä uusfeministinen keskustelu

että ruotsalaisen tasa-arvokasvatuksen jatkumo. Mutta mitä seuraavaksi,

ristiinluvun ja kontekstualisoinnin jälkeen? Kiinnostuin siitä, miten tä-

17 Aaltonen 2006; Aaltonen 2017, 83–102; Mulari 2015.

18 Kouluissa tapahtuvasta sukupuolistuneesta häirinnästä ja väkivallasta käyty mediakeskustelu on hyvä

esimerkki ruotsalaiselle yhteiskunnalle tyypillisestä intensiivisestä mediadebatista, jossa lukuisa määrä

osallistujia journalisteista poliitikoihin, elokuvantekijöistä kolumnisteihin ja kasvattajiin osallistuu

tietyn tapahtuman tai ilmiön käsittelyyn eri näkökulmista tietyn rajatun ajan. Mediadebatin voi ym-

märtää valtakamppailuna tietyn teeman merkityksistä tietyssä yhteiskunnallisessa ja historiallisessa

kontekstissa. Historioitsijalle tämänkaltainen mediadebatti avaa tyttöyden määrittelyyn liittyviä valta-

suhteita sekä sitä, kuinka käsitykset tyttöydestä muotoutuvat diskursiivis-materiaalisessa verkostossa

eri toimijoiden välisenä neuvotteluna, kiistelynäkin. (Kroon 2001, 220.)

19 Saarelainen 2012, 244–270.

https://doi.org/10.21435/ht.288

, ,  347

mänkaltaiset tulkinnat tyttöydestä mahdollistuivat juuri ruotsalaisen elo-

kuvan kontekstissa ja millaista tyttöyden historiaa 1990–2000-lukujen

elokuvat kantoivat mukanaan. Käänsin teoreettismetodologisen huomio-

ni genealogiaan ja historiograaan.

Genealogia: Tytöt ja yhteiskunnallinen aktiivisuus

A genealogy is a history that does not look for causes and points of

origin so much as map how things and ideas are possible within

a given context.20

Tutkimusongelmani paikantuminen tyttöyden, nuorisoelokuvan ja ruot-

salaisen feminismin kehikkoon kumpusi pitkälti paitsi aineiston lähi-

ja ristiinluvusta myös teoreettisesta innostuksestani Michel Foucault’n

genealogiaa ja tieto–valta-ajattelua soveltaneiden feministiteoreetikoiden

kuten Judith Butlerin, Catherine Driscollin tai Joan Wallach Scottin teks-

teihin. Elokuvallisen tyttöyden ymmärtäminen historiallisena, tietyssä

yhteiskunnallisessa tilanteessa ja valtasuhteiden kautta jatkuvasti neu-

voteltavana, kiisteltävänä sekä ruumiillisesti elettynä asiana21 muodostui

työssäni teoreettismetodologiseksi ohjenuoraksi, jonka avulla tulkitsin

elokuvia ja intertekstuaalisia lähteitä.

Yksi minua eniten inspiroineista teoreetikoista oli Catherine Driscoll,

joka on kirjassaan Girls: Feminine Adolescence in Popular Culture and

Cultural Theory (2002) tarkastellut modernin tyttöyden ja nuoren femi-

niinisyyden muotoutumista eri instituutioissa, kuten populaarikulttuu-

rissa, lainsäädännössä, lääketieteessä, psykologiassa – ja myös kulttuu-

rintutkimuksessa. Driscollin lähestymistavassa tärkeiksi nousevat sekä

historiogranen että genealoginen ulottuvuus. Historiograsella ulottu

vuudella tarkoitetaan sitä, kuinka olemme tottuneet kirjoittamaan tyttöy-

den historiaa, genealogisella puolestaan sitä, miten tietynlaiset esitykset

20 Driscoll 2002, 3.

21 Foucault 2003 [1976], 9–13, 26–28; Butler 1999 [1990], 8–9, 22–33, passim; Driscoll 2002; Bowen

Raddeker 2007, 24–25; Scott 1999, 4–5; ks. myös Johansson & Österholm 2013, 3.

https://doi.org/10.21435/ht.288

348  

tyttöydestä mahdollistuivat tietyssä yhteiskunnallisessa, historiallisessa

ja kulttuurisessa kontekstissa.

Genealogian voi myös ymmärtää tietyn-

laisena kontekstien ristiinlukuna ja sitä kautta pidempien jatkumoiden

paikantamisena.

Yksi aineistoni elokuvista oli Daniel Espinosan Babylonsjukan, jossa

19-vuotias Maja elää elämänsä ensimmäistä suurta taitekohtaa. Tätä

elokuvaa lähilukiessani päädyin moninaisiin keskusteluihin urbaanista

nuoruudesta, ruotsalaisen yhteiskunnan neoliberalisoitumisesta sekä

nuorten epäluottamuksesta ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Elokuvan tee-

ma ei ollut ainutlaatuinen 2000-luvun alussa: tyttöjen ja nuorten nais-

ten aktivismia tai irrallisuutta yhteiskunnasta käsittelivät myös muun

muassa Hannah med H (ohjannut Christina Olofson, 2003), Fröken

Sverige (ohjannut Tova Magnusson-Norling, 2004) ja Falla Vackert (oh-

jannut Lena Hanno-Clyne, 2004). Nuorten naisten yhteiskunnallinen

aktiivisuus ja suhde poliittiseen ilmapiiriin ja neoliberalismiin muo

dostuivatkin yhdeksi väitöskirjani ydinteemoista – yhdeksi temaattisista

tiivistymistä ja mediadebateista, joiden kautta tyttöyttä ymmärrettiin

1990–2000-lukujen ruotsalaisessa nuorisoelokuvassa.

Babylonsjukanin alussa Majan poikaystävä on lähdössä kesäksi Intiaan

ja jättämässä näin Majan kodittomaksi. Maja kokee, ettei hänen elämäl-

lään ole suuntaa, eikä hän viihdy työssään hampurilaisgrillillä. Poika-

ystävänsä kontaktien kautta Maja päätyy asumaan kommuuniin yhdes-

sä kolmen muun nuoren aikuisen kanssa. Nuoret hengailevat yhdessä

kesäisen Tukholman kaduilla, puistoissa ja bileissä. Yksi kommuunin

asukkaista, Mattias, kertoo Majalle tuntevansa melankolista epäluotta-

musta yhteiskuntaa kohtaan eli kärsivänsä ”babylonintaudista”, johon

hän sairastui osallistuttuaan mielenosoituksiin EU:n huippukokouk-

sen yhteydessä Göteborgissa ja nähtyään siellä kuolemiin johtanutta

poliisiväkivaltaa. Babylonsjukanin päähenkilöt löytävät kaupungilta ja

yhteisöstään vaihtoehtoista tilaa yhteiskunnassa, johon he eivät enää

koe kuuluvansa. Mattias kuvaa turhautumistaan ja erillisyyttään Majalle

seuraavasti:

22 Driscoll 2002; Hemmings 2011.

https://doi.org/10.21435/ht.288

, ,  349

Koko elämäni on rakennettu niin, ettei minun tarvitse olla älykäs

selviytyäkseni. Minun ei tarvitse ajatella. Minua… Minua ohjail-

laan, olen kuin kuluttaja. Elän maassa, joka teeskentelee puolusta-

vansa hienoa neutraaliutta. Siis, vaikka kuinka monet natsit voivat

kävellä ympäriinsä, kunhan kukaan ei huomaa heitä. Me herääm-

me aamulla, nousemme, ja menemme työpaikalle, joka on ole-

massa – ainoastaan siksi että meidän täytyy käydä siellä. Ja miksi

meidän täytyy käydä töissä – koska meidän pitää olla osa tuotan-

tokoneistoa. Koko homman ydin on siinä, että koko länsimainen

elämämme perustuu kärsimykselle ja ahdistukselle. Ja Babylon…

se antaa meille jatkuvasti lyhytkestoisia ratkaisuja ongelmiimme,

kuten masennuslääkkeitä…23

Babylonsjukan kehystettiin elokuvajournalismissa tiiviisti keskusteluihin

vuoden 2001 EU:n huippukokouksesta, sen aikaan väkivaltaisiksi ylty-

neistä mellakoista, poliisiväkivallasta ja huippukokousta seuranneista

oikeudenkäynneistä, jotka saivat Ruotsissa ja muualla Euroopassa pal-

jon mediahuomiota. Tapahtumista kirjoitettiin populaarikirjallisuutta

ja tehtiin dokumenttielokuvia. Niistä tunnetuin oli kenties Stefan Jarlin

ja Lukas Moodyssonin dokumentti Terrorister – En lm om dom dömda

(2003), joka perustui nuorten mielenosoittajien haastatteluille. Babylon-

sjukanin lehdistövastaanotossa toistuivat teemat (nuorten) poliittisesta

osallisuudesta ja Ruotsin poliittisesta tilanteesta. Kuvaava esimerkki

vastaanotosta on Daniel Espinosan haastattelu Göteborgs-Postenissa

27.9.2004:

Daniel Espinosa puhuu innokkaasti maailmasta, josta on tullut

lähestulkoon itsensä parodia. Hänen mukaansa siihen pitää vasta-

ta poliittisesti. – Ehkei kuitenkaan puoluepolitiikan kautta. Mutta

mitä ajattelemme valvontakameroiden määrän lisääntymisestä

Ruotsissa? Mitä mieltä olemme siitä, että yksikään poliisi ei saanut

rangaistusta Göteborgin mellakoiden jälkeen?24

23 Käännös oma.

24 Kristina Torell: Filmare som inte sitter passiv – Daniel Espinosa tar ställning till Babylonsjukan,

https://doi.org/10.21435/ht.288

350  

Majan ja muiden nuorten päähenkilöiden melankoliaa ja irrallisuutta

yhteiskunnan instituutioista ja samanaikaista aktiivisuutta ja yhteen-

kuulumisen tunnetta omassa urbaanissa yhteisössäänrakennetaan elo-

kuvassa monin elokuvallisin keinoin. Babylonsjukan käynnistyy tiiviisti

leikatulla kolmeminuuttisella montaasilla, jossa yhdistyvät uutisklipit

Göteborgin mielenosoitusten väkivaltaisista yhteenotoista, George W.

Bushista, sotatantereista ja lopulta palavista New Yorkin kaksoistorneis-

ta. Mielenosoitusklippien kohdalla ääniraidalla kuuluu Ruotsin silloisen

pääministerin Göran Perssonin ääni: ”Tämä on hyökkäys yksilöitä ja

demokratiaa kohtaan”. Montaasi yhdistyy suoralla leikkauksella lähi-

kuvaan nuoren naisen kasvoista. Näin Majan elämäntilanne ja hänen

irrallisuuden tunteensa kontekstoidaan ruotsalaisen yhteiskunnan ajan-

kohtaisiin tapahtumiin ja globaaleihin ilmiöihin.

Kaupunkitilaa kuvataan elokuvassa useaan otteeseen turvakameraes-

tetiikan kautta: kamerat seuraavat nuoria päähenkilöitä heidän liikkues-

saan metrossa, kadunkulmissa ja muissa julkisissa tiloissa. Kylmän

sinisävyiset, äänimaailmaltaan uhkaavan hiljaiset valvontakameravideot

tallentavat erityisesti Majaa hänen liikkuessaan yksin ja tuovat esiin

nuoren päähenkilön erillisyyden klaustrofobisessa, valvontaan perus-

tuvassa yhteiskunnassa. Valvontakameraestetiikka kontrastoituu koh-

tauksiin, joissa nuoret viettävät aikaa omassa yhteisössään aurinkoisessa

Hornstullin kaupunginosassa. Värimaailma on lämmin, ja äänimaailma

koostuu livemusiikista, ihmisten vilkkaasta juttelusta ja naurusta.

Kuten Driscoll toteaa, tyttöyttä on historiallisesti usein tarkasteltu yh-

teiskunnallisen muutoksen symbolina ja tyttöihin on liitetty moninaisia

tulevaisuudentoiveita ja uhkakuvia.25 Useat 2000-luvun alun ruotsalai-

set elokuvat kuten Hannah med H ja Fröken Sverige käsittelivät aktivisti-

tyttöyttä myönteisestä, jopa sovittelevasta näkökulmasta. Tyypillinen

yhteiskunnallisesti aktiivinen tyttö oli vegaani romantikko tai taiteilija,

Göteborgs-Posten 27.9.2004, 52. Käännös oma. Samankaltainen kehystys Göteborgin tapahtumiin,

poliittiseen elokuvaan sekä ruotsalaiseen yhteiskuntaan on näkyvissä myös esimerkiksi seuraavissa

artikkeleissa: Karoline Eriksson: Lyckat formexperiment om reclaimare vid Hornstull – Drama, Svenska

Dagbladet 24.9.2004, 80; Martin Erlandsson: Babylon-sjukan en angelägen debutlm, Hallands

Nyheter 22.2.2005, 20; Eva Äkesson: FILM Babylonsjukan Sandrew, Nerikes Allehanda 28.9.2004, 21.

25 Driscoll 2002, 303–306; ks. myös Dyhouse 2013, 1–9.

https://doi.org/10.21435/ht.288

, ,  351

mikä kontrastoituu kiivaisiin mediadebatteihin miesanarkisteista ja mie-

lenosoittajista. Aktiivinen tyttö vastusti näissä elokuvissa neoliberaalia

kulutuskulttuuria ja puhui ilmastoasioiden ja eläinten oikeuksien puo-

lesta, mutta sosiaalisesti varsin hyväksytyllä, yhteiskunnallista järjestystä

sovittelevalla tavalla. Babylonsjukan poikkeaa näistä aikalaiselokuvista,

sillä siinä Maja tuntuu kokevan lähinnä turhautumista, apatiaa ja me-

lankoliaa joutuessaan törmäämään viralliseen, valvontaan perustuvaan

yhteiskuntaan. Aktiivisuus ja osallisuus mahdollistuu nuorten omissa

yhteisöissä, ja virallinen ruotsalainen yhteiskunta näyttäytyy konteks-

tina, jossa aktiivisuus ei ole mahdollista –se on yhteiskunta, joka on

sairastuttanut nuorensa ”babylonintautiin”. Majan mielenmaisemaa tun-

tuu kuvaavan 18-vuotiaan, Göteborgin mielenosoituksiin osallistuneen

Carolin Evanderin runo, joka julkaistiin vuosi mielenosoitusten jälkeen

artikkelikokoelmassa Vad hände i Sverige med Göteborg?

– –

Halvaannuta minut

valheillasi

Pakota minut lukemaan uusi Expressen

joka päivä

Anna minun uskoa joka sana

jonka Göran Persson änkyttää

Anna minulle tuhat ruusua

Ojennan ne poliiseille

jotka juuri ampuivat kaksitoista laukausta

pakenevaan väkijoukkoon

Anna minun kritisoida Israelin ja Kiinan hallituksia

Mutta kiellä minulta protestoiminen omassa maassani.26

26 Evander 2002, 19. Käännös oma.

https://doi.org/10.21435/ht.288

352  

Genealogisesti tarkasteltuna Majan hahmoa voi lukea yhteiskunnan

instituutioiden ulkopuolelle asettuvana nuorena naisena, mikä sinänsä

on varsin tyypillinen hahmo tyttöyden historiallisissa tulkinnoissa, myös

nuorisoelokuvissa. Majaa ei kuitenkaan rangaista erillisyydestään eikä

myöskään ”palauteta järjestykseen” elokuvan lopussa. Hän myös haas-

taa ruotsalaisen tasa-arvotyttöyden perinnettä, sillä häneen ei heijasteta

toiveita feministisestä sankaruudesta, itsenäisestä itsevarmuudesta tai

tasa-arvoajattelun viemisestä eteenpäin. Majan lausahdus elokuvan alku-

puolella (”Siis, on tosi vaikeaa olla tyttö. Ymmärrätkö?”) saa jäädä elo-

kuvassa ratkaisematta ja ilmaan.

Clare Hemmings kirjoittaa feministisen historiankirjoituksen eri nar-

ratiiveista eli siitä, kuinka olemme tottuneet kirjoittamaan feminististä

historiaa.

1990–2000-lukujen ruotsalaista feminististä keskustelua

ja osaa akateemisesta tutkimuksesta luonnehti edistysnarratiivi, jossa

määriteltiin uutta, (poststrukturalistista ja queeria) sukupolvea, paino-

tettiin sukupolvieroa, ylistettiin uusia, vahvoja ja feministisiä sankareita

ja määriteltiin feminiinisyyttä subversiivisena ja rajoja rikkovana. Esi-

merkiksi nuoruuteni suosikkihahmoja, Fucking Åmål -elokuvan Eliniä

ja Agnesia kehystettiin aikalaiskeskustelussa tämänkaltaisen edistys-

narratiivin kautta. Myös Hip hei hutsu! -elokuvan Soen hahmon indi-

vidualistisessa vahvuudessa ja cooliudessa voi nähdä edistysnarratiivia

ja tasa-arvoajattelun viemistä eteenpäin uudelle sukupolvelle. Babylon-

sjukanin kaltaiset elokuvat sekä niihin kietoutuva keskustelu voivat toi-

mia edistysnarratiivin haastajina ja osoittaa säröjä ja toisin tekemisen

kuvastoja tyttöyden historiallisissa tulkinnoissa.

Tunne: Lapsuus historiassa ja elokuvalliset tunteet

Vastaväittäjäni Ulrika Dahl kirjoitti esitarkastuslausunnossaan, että oli

jossain määrin ihmetellyt kirjoitustapaani, joka tuntui hänen silmiinsä

etäännytetyltä. Hän olisi kaivannut mukaan eksplisiittisemmin omaa

tutkijanääntäni ja paikantumistani suhteessa aineistoon ja tyttöyksiin,

27 Hemmings 2011.

https://doi.org/10.21435/ht.288

, ,  353

joita tutkimuksessani erittelin. Hän olikin oikeassa, sillä vaikka reek-

toin väitöskirjani metodologisia ja teoreettisia valintoja, en varsinaisesti

metodologisesti kirjoittanut itseäni osaksi tutkimusta: näkökulma, joka

on feministisen kulttuurintutkimuksen ytimessä.

Tämän vuoksi haluan palata väitöstutkimukseni aihepiiriin ja katsoa

ruotsalaisen tyttöyden elokuvallisia kuvastoja uudesta näkökulmasta

huomioiden aektiivisuuden ja tunteet – elokuvalliset tunteet28, kuten

elokuvatutkija Tarja Laine kirjoittaa. Tämä ei ole toki millään tavalla uusi

näkökulma: lukuisat erityisesti feministiset elokuva- ja mediatutkijat

ovat analysoineet elokuvien kerronnallisia ja tyylillisiä valintoja, jotka

herättävät aekteja ja tunteita. Myös historiantutkimuksessa sekä men-

neisyyden tunteet että tutkijan oma, tunnepitoinen suhde aineistoonsa

ovat nousseet näkökulmina entistä enemmän esiin 1990-luvun loppu-

puolelta alkaen.29

Pernilla Augustin ohjaama ja Susanna Alakosken omaelämäkerralli-

seen kirjaan perustuva Sovinto (2010) kertoo ruotsinsuomalaisen per-

heen elämästä 1970-luvun Ystadissa. Sovinto ei ole lastenelokuva eikä

nuorisoelokuva, vaan kahdella aikatasolla liikkuva nuoren tytön kasvu-

tarina. Elokuvan alussa kolmikymppinen perheenäiti Leena saa sairaa-

lasta puhelun, jossa kerrotaan hänen äitinsä olevan kuolemaisillaan.

Uusi tilanne saa Leenan palaamaan muistoissaan lapsuuteensa ja vaikei-

siin kasvukokemuksiinsa perheessä, jonka arkea on leimannut köyhyys

ja kummankin vanhemman alkoholismi.

Elokuva on osa viime vuosikymmeninä voimistuneita mediakeskus-

teluita ja kulttuurituotantoa ruotsinsuomalaisten kokemuksista ja

historiasta. Näihin keskusteluihin ovat osallistuneet erityisesti toisen

ja kolmannen polven ruotsinsuomalaiset kirjailijat, muusikot, poliitikot

ja elokuvantekijät. Kristian Borg kirjoittaa antologiassa Finnjävlar: Suo-

miperkeleet Ruotsissa (2017) populaarin historiakulttuurin merkityksestä

historian ja nykypäivän muuttajina: ”Historiankirjoitus on vallankäyttö-

väline. Kuka kirjoittaa historian? Tämä kirja on osa uutta historian-

kirjoitusta.”30

28 Laine 2013, 1–11.

29 Tunteiden historiantutkimuksesta sekä tutkijan paikasta ks. esim. Tepora 2018, 77–93.

30 Borg 2017, 23. Käännös oma.

https://doi.org/10.21435/ht.288

354  

Historiallinen elokuva sijoittuu nimensä mukaisesti menneisyyteen

ja esittää tulkintoja tietystä ajanjaksosta moninaisin keinoin. Histo-

riallisen elokuvan tutkimuksen metodologisena ohjenuorana on ollut

pitkään Pierre Sorlinin ja Marc Ferron pioneeritutkimuksissaan esiin

nostama näkemys, jonka mukaan historiallinen elokuva kuvaa ennem-

minkin omaa tuotantoaikaansa ja sen asenteita, käsityksiä ja arvoja kuin

kohteena olevaa menneisyyttä.

Tätä näkökulmaa on kuitenkin jo usean

vuosikymmenen ajan pyritty myös haastamaan, ja historiallisen eloku-

van merkitystä on painotettu historian uudelleen tulkitsijana ja vallitse-

vien, hegemonisten käsitysten haastajana, samaan tapaan kuin Borg kir-

joittaa edellä mainitussa artikkelissaan.

Kuten kulttuurihistorioitsija ja

elokuvatutkija Hannu Salmi toteaa, historiallinen ktio kirjallisuudesta

elokuvaan on usein nostanut ”virallista” historiankirjoitusta selkeämmin

esiin tuntevan yksilön näkökulman historiaan – sen, miltä historialliset

tapahtumat näyttivät, kuulostivat ja tuntuivat, miten ne elettiin kehol-

lisesti. Historiallinen elokuva ei näin ollen ainoastaan esitä tulkintaa

menneisyydestä oman aikakautensa ehdoilla, vaan myös pyrkii herättä-

mään katsojassaan kokemuksia siitä, miltä menneisyys tuntui.33

Tarja Laine kirjoittaa elokuvallisista tunteista ja tuntemisesta meto-

dologisesta näkökulmasta. Elokuvallisen tunteen käsitteessä yhdistyvät

aektit ja tunteet. Laine viittaa aekteilla kehollisiin, ei-vielä-reektoi-

tuihin kokemuksiin, kuten säikähtämiseen tai äkilliseen vihanpurkauk-

seen. Tunteilla hän tarkoittaa tiedostettuja kokemuksia, tavallaan aek-

tien tiedostetumpaa tasoa, jota pystymme erittelemään ja kuvailemaan.

Laine kannustaa elokuvatutkijoita asettumaan dialogiseen suhteeseen

elokuvan kanssa, havainnoimaan ja tuntemaan elokuvan mukana, ja

kirjoittamaan nämä elokuvalliset tunteet osaksi analyysia.34

Sovinto ei ole helppo elokuva. Minut se sai katsomaan liikkumatta

hiljaa, puremaan kynsiä, kääntämään katseen pois, suuttumaan, sure-

maan ja myös hymyilemään melankolisesti. Ehkä vahvin minua liikutta-

31 Ferro 1988 [1977]; Sorlin 1980.

32 Rosenstone 1995, 3–13; Salmi 1993, 224–225.

33 Salmi 2004, 159–164.

34 Laine 2013, 1–11.

https://doi.org/10.21435/ht.288

, ,  355

nut tunne oli kuitenkin häpeä ja sen eri ulottuvuudet. Elokuva lähestyy

lapsen tuntemaa häpeää perheen tilanteesta ja vanhempien käytöksestä

sekä häpeää vähemmistöön kuulumisesta ja omasta historiasta. Jälkim-

mäiseen viitataan erityisesti aikuisen Leenan kautta, jonka aviomies ja

tyttäret eivät ole koskaan tavanneet Leenan äitiä tai kuulleet Leenan lap-

suudenkokemuksista. Leenan tausta näkyy selvimmin hänen kahdessa

tyttäressään, jotka ovat saaneet suomen- ja ruotsinkieliseen taustaan

viittaavat nimet, Marja ja Felicia.

Häpeän voi ymmärtää yksilön ruumiillisesti elettynä kokemuksena,

joka saa kääntymään sisäänpäin, vetäytymään pois yhteisöstä, muuttu-

maan näkymättömäksi. Häpeä saa yksilön yhtä aikaa sekä kääntymään

itseään vastaan että vetäytymään itseensä.35 Yksilön kokema häpeä näkyy

elokuvassa kahdella eri aikatasolla. Leenaa aikuisena ja lapsena yhdiste-

tään elokuvassa esimerkiksi vesielementin avulla. Uiminen on Leenalle

lapsena ja aikuisena selviytymis- ja pakokeino. Pikku-Leenan voittaessa

uimakilpailut ääniraidalla kuuluvat isän haukkumasanat ja huorittelut

taustaselostettuina Leenan omalla äänellä. Vaikuttaa siltä, että yhtä-

aikainen, ruumiillisesti koettu viha ja häpeä saa hänet uimaan entistä-

kin kovempaa, karkuun kotona kokemiaan vaikeuksia, tai piiloutumaan

veden alle kodin kylpyammeessa, näkymättömiin ja kuulumattomiin.

Sekä pikku-Leena että aikuinen Leena siivoavat ja pesevät pakonomai-

sesti kotiaan, ikään kuin pestäkseen häpeän tunnetta pois, siirtääkseen

sitä kauemmas läheltään.

Sara Ahmed kirjoittaa huonojen tunteiden politiikasta (engl. politics

of bad feeling), jolla hän viittaa siihen, kuinka tunteet syyllisyydestä hä-

peään, suruun ja vihaan asemoivat meitä suhteessa itseemme, toisiim-

me ja myös laajempiin yhteisöihin, kuten kansalaisuuteen tai kansa-

kuntaan.

Tunteissa on näin aina läsnä yksilön tunteen lisäksi myös

tunteen yleinen, kulttuurinen taso, joka merkityksellistää tunnetta yksi-

lön kokemuksesta laajemmaksi. Ahmed kirjoittaa siitä, kuinka julkises-

sa keskustelussa tunteita nimetään ja liitetään eri teemoihin ja ilmiöi-

hin: saatetaan esimerkiksi puhua kansallisesta häpeästä tai siitä, miten

35 Ahmed 2005, 75.

36 Ahmed 2005, 75; ks. myös Ahmed 2004.

https://doi.org/10.21435/ht.288

356  

kansakunta suree.37 Anu Koivunen on puhunut ruotsinsuomalaisuuden

kokemuksesta häpeän ja ylpeyden välisen neuvottelun kautta. Ruotsin-

suomalaisuuteen liitettävät stereotyyppiset käsitykset alkoholinkäytöstä

ja rikollisuudesta linkittyvät usein häpeään, johonkin torjuttavaan. Ni-

menomaan näitä käsityksiä on viime vuosikymmenen aikana nostettu

esiin osana ruotsinsuomalaisuuden historiaa, käsitelty uudelleen ja tuo-

tu esiin vaihtoehtoisia käsityksiä ja narratiiveja.38

Sovinto on yksi esimerkki kurottamisesta ruotsinsuomalaisuuden

jaettuun, tunteeseen sidoksissa olevaan historiaan. Sen voi ymmärtää

häpeän politiikan käsittelynä useasta eri näkökulmasta. Minä itse suo-

malaisena tutkijana kohtasin ja koin elokuvaa katsoessani jonkinlaista

tunnistamista ja häpeää, koska olen kasvanut maassa, jossa alkoholin-

käyttö ja väkivalta ovat osa kansallista kertomusta. Yksi vaikeimmista

elokuvan repliikeistä on aikuisen Leenan purkaus kuolevalle äidilleen.

Siinä Leena sanoo, ettei perheen juhlissa ollut hänen näkökulmastaan

mitään hauskaa: ainoastaan tuhoavaa ja ahdistavaa suomalaisuutta.

Olen silti toki ulkopuolinen tästä kertomuksesta, sillä minulla ei ole

omakohtaista kokemusta ruotsinsuomalaisena kasvamisesta. Sovinto

tekee häpeän politiikkaa tuomalla vaiettuja, piilotettuja kokemuksia ja

tunteita julkiseen keskusteluun ja kirjoittaa vähemmistölapsuuden his-

toriaa ruotsalaisessa kontekstissa elokuvallisin keinoin.

Lopuksi

Tutkimuksen metodologia on aina valintoja, jotka muotoutuvat dialogi-

sesti sekä teoreettisen keskustelun että aineiston lähiluvun kanssa. Näitä

kolmea ei tutkimuksessa ole hedelmällistä erottaakaan toisistaan. Tässä

luvussa olen halunnut avata kolmen toisiinsa kietoutuvan metodologi-

sen näkökulman kautta erilaisia tapoja, joiden kautta elokuvallista lap-

suutta ja nuoruutta voi lähestyä kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa.

Näen edelleen relevanttina perustana tarkastella elokuvia dialogisessa

37 Ahmed 2005, 72–73.

38 Koivunen 2017, 8–9.

https://doi.org/10.21435/ht.288

, ,  357

suhteessa paitsi kuvaamaansa historialliseen ajankohtaan myös siihen

kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa ne on tuotettu.

Esimerkiksi Sovinto sekä esittää tulkinnan ensimmäisen aallon ruotsin-

suomalaisten siirtolaisten elämästä ja ruotsinsuomalaisen tytön lapsuu-

desta 1970-luvulla että osallistuu 2010-luvun julkiseen keskusteluun,

jossa on pyritty määrittelemään ruotsinsuomalaisuutta uudelleen mo-

nella eri kulttuurikentällä.

Historiantutkijalle on usein hedelmällistä tarkastella elokuvalähteitä

suhteessa muuhun aikalaiskeskusteluun, ristiinlukien ja kontekstoiden.

Tutkimuksen kontekstit ovat aina tutkijan rakentamia luomuksia, jotka

muodostuvat lähteiden, intertekstuaalisten lähteiden ja aiemman tutki-

muksen välisessä vuoropuhelussa.

Kontekstin luominen on aina myös

ulossulkemista – kuvatessaan tietynlaista kontekstia tutkija sulkee väis-

tämättä ulos toisia.

Genealoginen näkökulma herättää huomioimaan, miten nykypäivänä

ymmärrämme lapsuutta ja nuoruutta – tai kuvaamme lapsia ja nuoria

valkokankaalla – ja kuinka lapsuuden ja nuoruuden historia on läsnä

nykypäivän kuvastoissa. Genealogia houkuttelee haastamaan lapsuutta

ja nuoruutta käsitteleviä mediakeskusteluita, joita usein luonnehtii reto-

riikka uudesta, ja huomioimaan murrosten lisäksi pidempiä historialli-

sia jatkumoja. Pidän myös tärkeänä, että me lapsuudesta ja nuoruudesta

kiinnostuneet historiantutkijat kiinnitämme huomiota historiograseen

näkökulmaan ja olemme herkkiä ja avoimia sille, millaisia tarinoita me

itse kerromme lapsuuden ja nuoruuden historiasta ja millaiset teoreettis-

metodologiset kehikot meitä kunakin aikana inspiroivat.

Lopuksi haluaisin rohkaista meitä kaikkia kohtaamaan avoimesti

menneisyyden lapset ja nuoret, tuntemaan yhdessä heidän kanssaan

sekä pysymään herkkänä omalle, tunnepitoiselle paikantumisellemme

suhteessa menneisyyden lapsiin ja nuoriin. Millaisia ovat esimerkiksi

meitä eniten inspiroivat, koskettavat tai ärsyttävät elokuvalliset tulkinnat

lapsuudesta tai nuoruudesta, ja mitä nämä tunteet kertovat kunkin ajan

ihannelapsuudesta ja -nuoruudesta? Entä mitä kuvauksiin menneisyy-

39 Saarelainen 2012, 256.

https://doi.org/10.21435/ht.288

358  

den lasten ja nuorten tunteista kiinnittyy, ja kuinka yksilöiden kokemat

tunteet ovat kytköksissä laajempaan tunteiden politiikkaan?





Babylonsjukan (ohjannut Daniel Espinosa, 2004)

Hip hei hutsu! (Hip hip hora!, ohjannut Teresa Fabik, 2003)

Sovinto (Svinalängorna, ohjannut Pernilla August, 2010)

 

Borg, Kristian 2017: Suomalainen kokemus kivistää. Teoksessa Finnjävlar. Suomiperkeleet

Ruotsissa. Toimittanut Kristian Borg. Tampere: Vastapaino, 21–32.

Eriksson, Karoline: Lyckat formexperiment om reclaimare vid Hornstull – Drama. Svenska

Dagbladet 24.9.2004, 80.

Erlandsson, Martin: Babylon-sjukan en angelägen debutlm. Hallands Nyheter 22.2.2005,

20.

Evander, Carolin 2002: Två dikter. Teoksessa Vad hände med Sverige i Göteborg? Toimittane-

et Mikael Löfgren ja Masoud Vatankhah. Tukholma: Ordfront, 18–19.

Lundquist, Daniel –Viklund, Klas (toim.) 2005: Först såg vi en lm. Röster och reportage om

jämställdhetsarbete i skolan. Ett inspirationsmaterial utgivet av Svenska Filminstitutet och

Myndigheten for skolutvecklingen. Tukholma: Svenska Filminstitutet & Myndigheten for

skolutvecklingen.

Koivunen, Anu 2017: Häpeän ja ylpeyden välissä – Esipuhe suomenkieliseen laitokseen.

Teoksessa Finnjävlar. Suomiperkeleet Ruotsissa. Toimittanut Kristian Borg. Tampere:

Vastapaino, 1–12.

Torell, Kristina: Filmare som inte sitter passiv – Daniel Espinosa tar ställning till Babylon-

sjukan. Göteborgs-Posten 27.9.2004, 52.

Äkesson, Eva: FILM Babylonsjukan Sandrew. Nerikes Allehanda 28.9.2004, 21.



Aaltonen, Sanna 2006: Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä. Helsinki: Yliopistopaino & Nuo-

risotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto.

Aaltonen, Sanna 2017: Grin and Bear It! Downplaying Sexual Harassment as Part of Nordic

Girlhood. Teoksessa Nordic Girlhoods: New Perspectives and Outlooks. Toimittaneet

Bodil Formark, Heta Mulari ja Myry Voipio. New York: Palgrave Macmillan, 83–102.

https://doi.org/10.1007/978-3-319-65118-7_5

https://doi.org/10.21435/ht.288

, ,  359

Aapola, Sinikka – Gonick, Marnina – Harris, Anita 2005: Young Femininity. Girlhood, Power

and Social Change. New York: Palgrave Macmillan.

Ahmed, Sara 2004: The Cultural Politics of Emotion. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Ahmed, Sara 2005: The Politics of Bad Feeling. Australian Critical Race and Whiteness

Studies Association Journal, 1 (1), 72–85.

Ahonen, Kimmo 2013: Kylmän sodan pelkoja ja fantasioita. Muukalaisten invaasio 1950-luvun

yhdysvaltalaisessa tieteiselokuvassa. Turku: Turun yliopisto.

Alaimo, Kathleen 2005: The Authority of Experts. The Crisis of Female Adolescence in

France and England, 1880–1920. Teoksessa Secret Gardens, Satanic Mills. Placing Girls in

European History, 1750–1960. Toimittaneet Mary Jo Maynes, Birgitte Soland ja Christina

Benninghous. Bloomington & Indianapolis: Indiana University Press, 149–163.

Bengtsson, Bengt 1998: Ungdom i fara. Ungdomsproblem i svensk spellm 1942–62. Tukhol-

ma: Stockholms universitet.

Biltereyst, Daniel 2007: American Juvenile Delinquency Movies and the European Censors.

The Cross-Cultural Reception and Censorship of The Wild One, Blackboard Jungle, and

Rebel Without a Cause. Teoksessa Youth Culture in Global Cinema. Toimittaneet

Timothy Shary ja Alexandra Seibel. Austin: University of Texas Press, 9–25.

https://doi.org/10.7560/709300-004

Bowen Raddeker, Hélène 2007: Sceptical History. Feminist and Postmodern Approaches in

Practice. Lontoo: Routledge. https://doi.org/10.4324/9780203479162

Butler, Judith 1999 [1990]: Gender Trouble. New York & Lontoo: Routledge.

Conor, Liz 2004: The Spectacular Modern Woman. Feminine Visibility in the 1920s.

Bloomington & Indianapolis: Indiana University Press.

Driscoll, Catherine 2002: Girls. Feminine Adolescence in Popular Culture and Cultural Theory.

New York: Columbia University Press.

Driscoll, Catherine 2011: Teen Film. A Critical Introduction. Oxford & New York: Berg.

https://doi.org/10.5040/9781350103375

Dyhouse, Carol 2013: Girl Trouble. Panic and Progress in the History of Young Women. Lontoo

& New York: Zed Books. https://doi.org/10.5040/9781350220393

Eduards, Maud 2007: Kroppspolitik. Om Moder Svea och andra kvinnor. Tukholma: Atlas

akademi.

Ferro, Marc 1988 [1977]: Cinema and History. Detroit: Wayne State University Press.

Foucault, Michel 2003 [1976]: The Will to Knowledge. The History of Sexuality: 1. Lontoo:

Penguin Books.

Giroux, Henry A. 2002: Breaking into the Movies. Film and the Culture of Politics.

Massachusetts & Oxford: Blackwell Publishers.

Hemmings, Clare 2011: Why Stories Matter. The Political Grammar of Feminist Theory.

Durham & Lontoo: Duke University Press. https://doi.org/10.1215/9780822393702

Janson, Malena 2009: Fostran. Teoksessa Film och andra rörliga bilder – en introduktion.

Toimittanut Anu Koivunen. Tukholma: Raster, 127–143.

Johansson, Anna – Österholm, Maria Margareta 2013: Rum for ickor. Tidskrift för genus-

vetenskap, 2 (3), 3–4. https://doi.org/10.55870/tgv.v34i2-3.3358

Kallioniemi, Kari – Kärki, Kimi 2012: Elokuvan tulkintakerroksia – Ken Russellin Lisztomania

(1975) kulttuurihistorian moniäänisenä audiovisuaalisena lähteenä. Teoksessa Tulkin-

https://doi.org/10.21435/ht.288

360  

nan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toimittaneet Rami Mähkä ja Asko

Nivala. Turku: Cultural History – Kulttuurihistoria, 170–188.

Kaveney, Roz 2006: Teen Dreams. Reading Teen Film from Heathers to Veronica Mars. Lon-

too: I.B Tauris. https://doi.org/10.5040/9780755695683

Koivunen, Anu 1995: Isänmaan moninaiset äidinkasvot. Turku: Suomen elokuvatutkimuksen

seura.

Koivunen, Anu 2003: Performative Histories, Foundational Fictions. Gender and Sexuality in

Niskavuori Films. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

https://doi.org/10.21435/sfh.7

Koivunen, Anu 2004: Mihin katse kohdistuu? Feministisen elokuvatutkijan metodinen itse-

reektio. Teoksessa Feministinen tietäminen. Keskustelua metodologiasta. Toimittanut

Marianne Liljeström. Tampere: Vastapaino, 228–251.

Kroon, Åsa 2001: Debattens dynamik. Hur budskap och betydelser förvandlas i mediedebatter.

Linköping: Linköping studier för konst och vetenskap.

Laine, Tarja 2013: Feeling Cinema. Emotional Dynamics in Film Studies. Lontoo & New York:

Bloomsbury.

de Lauretis, Teresa 2004 [1987]: Sukupuolen teknologia. Kääntäneet Tutta Palin ja Kaisa

Sivonen. Teoksessa Itsepäinen vietti. Kirjoituksia sukupuolesta, elokuvasta ja seksuaalisuu-

desta. Toimittanut Anu Koivunen. Tampere: Vastapaino.

Marklund, Anders 2004: Upplevelser av svensk lm: en kartläggning av genrer inom svensk lm

under åren 1985–2000. Lund: Lunds universitet.

Mulari, Heta 2009: Ruotsalainen uusfeminismi ja tyttöyden murros Ella Lemhagenin tyttö-

elokuvissa 13-årsdagen (1994), Drömprinsen (1996) ja Välkommen till festen (1997). Teok-

sessa Elokuva historiassa, historia elokuvassa. Toimittaneet Heta Mulari ja Lauri Piispa.

Turku: Cultural History –Kulttuurihistoria, 267–291.

Mulari, Heta 2015: New Feminisms, Gender Equality and Neoliberalism in Swedish Girl Films

1995–2006. Turku: Turun yliopisto.

Mulari, Heta 2016: Tyttöjä rajoilla. Transnationallisuus ja seksuaalisuus elokuvissa Lilja

4-ever ja Sano että rakastat mua. Lähikuva, 4/2016, 27–44.

https://doi.org/10.23994/lk.60474

Mulari, Heta – Piispa, Lauri 2009: Saatteeksi. Teoksessa Elokuva historiassa, historia elo-

kuvassa. Toimittaneet Heta Mulari ja Lauri Piispa. Turku: Cultural History – Kulttuuri-

historia, 7–18.

Negra, Diane 2009: What a Girl Wants? Fantasizing the Reclamation of Self in Post-Feminism.

New York: Routledge. https://doi.org/10.4324/9780203869000

Oinonen, Paavo – Mähkä, Rami 2012: Fiktio kulttuurihistorian tutkimuksen lähteenä ja koh-

teena. Teoksessa Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toimittaneet

Rami Mähkä ja Asko Nivala. Turku: Cultural History – Kulttuurihistoria, 271–302.

Pantti, Mervi 1997: Hallittu kurittomuus – nuorison nousu ja sukupolvikonikti suomalai-

sessa elokuvassa 1960-luvulla. Teoksessa Varjojen valtakunta. Toimittaneet Anu Koivu-

nen ja Hannu Salmi. Turku: Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus.

Pantti, Mervi 2002: Laadun ongelma nuorisoviihteessä. Tiedotustutkimus, 3/2002, 16–31.

https://doi.org/10.21435/ht.288

, ,  361

Rosenstone, Robert A. 1995: Introduction. Teoksessa Revisioning History. Film and the

Construction of a New Past. Toimittanut Robert A. Rosenstone. Princeton: Princeton

University Press, 3–14. https://doi.org/10.2307/j.ctvx8b6nk.4

Römpötti, Tommi 2012: Vieraana omassa maassa: Suomalaiset road-elokuvat vapauden ja

vastustuksen kertomuksina 1950-luvun lopusta 2000-luvulle. Nykykulttuurin tutkimuskes-

kuksen julkaisuja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Saarelainen, Juhana 2012: Konteksti ja kontekstualisoiminen. Teoksessa Tulkinnan polkuja.

Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toimittaneet Rami Mähkä ja Asko Nivala. Turku:

Cultural History – Kulttuurihistoria, 244–269.

Salmi, Hannu 1993: Elokuva ja historia. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto.

Salmi, Hannu 2004: Historiallinen ktio ja historiankirjoitus. Teoksessa Historioita ja

historiallisia keskusteluja. Toimittaneet Sami Louekari ja Anna Sivula. Turku: Historia

mirabilis 2, 151–167.

Scott, Joan Wallach 1999: Gender and the Politics of History. New York: Columbia University

Press.

Shary, Timothy 2005: Teen Movies. American Youth on Screen. New York: Wallower Press.

Sorlin, Pierre 1980: The Film in History. Re-Staging the Past. Totowa NJ: Barnes & Noble.

Tepora, Tuomas 2018: Kiihkeä historia – tunteet historiantutkimuksessa. Teoksessa Men-

neisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Toimittaneet Matti O. Hannikainen,

Mirkka Danielsbacka ja Tuomas Tepora. Helsinki: Gaudeamus, 77–93.

Vehkalahti, Kaisa 2000: Kohtalokas tyttöikä. Tyttöyden representaatiot 1920-luvun naisten-

lehdissä. Turku: Turun yliopisto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

362  ,  ,     

Hauraat subjektit

Lapsuuden rakentuminen 1800-luvun suomalaisessa

tieteessä ja kirjallisuudessa

Kati Launis

https://orcid.org/0000-0002-8498-7361

Jutta Ahlbeck

https://orcid.org/0000-0003-3858-0349

Päivi Lappalainen

https://orcid.org/0000-0002-0942-0138

Kirsi Tuohela

https://orcid.org/0000-0002-5766-5711

Miten lapsi rakentui subjektina 1800-luvun tieteessä ja kirjallisuudessa?

Miten ajatus lapsen mielestä ja erilaisuudesta muotoutui, ja miten tä-

män muotoutumisen historiaa voi tutkia? Mitä rinnakkaisia merkityksiä

lapsuuteen liitettiin? Miten näitä merkityksiä ja niiden konteksteja voi

tutkimuksen keinoin tavoittaa ja liittää suurempiin synteeseihin moder-

nin Suomen muotoutumisesta?

Lapsuus puhuttaa nykyihmistä. Lasten oikeudet ovat monien yhteis-

kunnallisten kysymysten keskiössä, ja lastensuojelusta käytävä keskuste-

lu on laajaa: sen aiheet liikkuvat sotia pakenevista lapsista väkivaltaisten

alaikäisten julmuuksiin ja koronapandemian vaikutuksiin. Lapset ovat

paitsi ryhmä myös yksilöitä, ja kodeissa mietitään, miten kasvattaa lapsi

https://doi.org/10.21435/ht.288

  363

digitalisaation, erilaisten elämänhaasteiden ja muuttuvan, epävarman

maailman keskellä. Lapset aiheuttavat huolta mutta tuovat myös ilon:

he ovat haluttuja ja kallisarvoisia, heissä on tulevaisuus. Lapsuus tuntuu

luonnolliselta ikävaiheelta ja itsestään selvältä käsitteeltä, mutta sitä se

ei ole. Lapsilla on historiansa kuten muillakin sosiaaliryhmillä. Myös

lapsuuden käsitteellä tai idealla on menneisyys, jonka tutkimisen meto-

dologiaa seuraavassa tarkastelemme.

Keskitymme luvussamme tieteen ja kirjallisuuden aihealueisiin pit-

källä 1800-luvulla vuosisadan alusta 1900-luvun alkuvuosikymmeniin.

Johdatamme tutkimuskenttään, jossa kysytään, millaisia merkityksiä

lapsuus on tuona aikana saanut. 1800-luku oli Suomessa modernisoitu-

misen ja kansakunnan synnyn kannalta keskeinen aikakausi, ja on kiin-

nostavaa tutkia, millaisiksi ”ihanteellisen” ja ”ongelmallisen” lapsuuden

rajat silloin rakentuivat. Lukumme keskittyy pohtimaan sitä, millä tavoin

tieteen ja taiteen keinoin kuviteltua ja muisteltua lapsuutta, lapsuuden

ideaa ja teksteissä rakentuvaa lapsuutta voidaan tutkia.1

Lapsen mieli ja lapsuuden idea

Lapsen mieli alkoi kiinnostaa sekä taiteen- että tieteentekijöitä eneneväs-

sä määrin 1800-luvun mittaan. Kristillinen ajatus lapsesta perisynnin

tuotoksena alkoi valistuksen aikana tehdä tilaa näkemykselle lapsesta

kasvatettavana ja muovattavana yksilönä ja sittemmin romantiikan kä-

sitykselle puhtaasta, viattomasta ja arvokkaasta lapsesta. Kiinnostus lap-

seen niin fysiologisena kuin psyykkisenä olentona kasvoi 1800-luvun

kuluessa, ja lapsen henkinen kehitys ja lapsuus erityisenä, erillisenä

kasvuvaiheena alkoi saada osakseen aiempaa enemmän huomiota kir-

jallisuudessa ja kuvataiteessa, tieteessä ja yhteiskunnan uudistajien aja-

tuksissa.2

1Lukumme on syntynyt projektin ”Hauraat subjektit: Lapsuus suomalaisessa kirjallisuudessa ja

lääketieteessä 1850–2000-luvuilla” (2012–2016, Suomen Akatemia) yhteistyönä.

2 Ryan 2011; Steedman 1995; Cunningham 2006, 101–136; Green 2007; Castañeda 2002, 15–19.

https://doi.org/10.21435/ht.288

364  ,  ,     

Moderni länsimainen näkemys lapsesta näkyi tieteessä ja taiteessa.

Se heijasti yleisemmin yhteiskunnan pyrkimyksiä suojella lapsia eri-

laisten uudistusten avulla, jotka koskivat lasten oikeuksia, koulutusta

ja yleistä hyvinvointia. Yhteiskunnallisesti tärkeä kysymys olikin lasten

oikeus koulutukseen sekä koululaisten hyvinvointi. Tieteiden yhteinen

huolenaihe 1800-luvulla oli lapsen fyysinen ja henkinen terveys kou-

lussa.

Lapsitieteiden pioneerit, kuten James Sully, Wilhelm Preyer ja

G. Stanley Hall, suuntasivatkin kirjoituksensa opettajille, kasvattajille

ja vanhemmille. Ajatuksena oli, että lasten sielunelämän tunteminen ja

ymmärtäminen helpotti ja auttoi opettajia tärkeässä kasvatustehtävässä.

Lasten asema teollisuustyössä tai lasten kasvatus porvariskodeissa olivat

yhtä lailla kasvavan huolen ja huomion kohteena.5

Useat lapsuuden historian tutkijat korostavat romantiikan merkitys-

tä modernin lapsuuden muotoutumisessa. William Blaken ja William

Wordsworthin kaltaiset romantiikan ajan kirjailijat muotoilivat jo

1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa lapsista uudenlaisia viattomia,

luonnollisia olentoja.6 Kaunokirjallisuus olikin keskeinen areena tutkia

lapsuuden erityislaatuisuutta ennen modernien lapsitieteiden syntyä

1800-luvun lopulla.

Myös lapsitieteilijöiden keskuudessa kaunokir-

jallisuuden merkitys lapsuuden ”löytäjänä” tunnustettiin. Esimerkiksi

psykologi James Sully viittaa Studies of Childhood -teoksensa (1895) alus-

sa kaunokirjallisuuden (Wordsworthin ohella muun muassa Charles

Dickensin) merkitykseen lapsitieteen kehitykselle: ”Indeed, the grace of

childhood may almost be said to have been discovered by the modern

poet. – – The page of modern literature is, indeed, a monument of our

child-love and our child-admiration.”8 Suomen ensimmäinen lapsipsy-

kologi Albert Lilius, joka inspiroitui muun muassa Sullystä, mainitsi

kaunokirjallisuuden (Dickens, Strindberg) voivan heijastaa lasten koke-

muksia. Tosin hän suhtautui tähän varauksellisesti, sillä kirjallisuuden

3 Cooter (toim.) 1992; Weindling 1992.

4 Ks. Smuts 2006.

5 Esim. Cunningham 1991.

6 Coveney 1967 [1957], 29.

7 Bardy 1996, 147.

8 Sully 1895, 2.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  365

”faktoja” ei pystytty empiirisesti todentamaan.Sen sijaan lasten ja nuor-

ten päiväkirjat ja omaelämäkerrat antaisivat Liliuksen mukaan ”totuu-

denmukaisen” kuvan lapsen kokemuksista ja tämän kehityksestä, mikä

olisi tutkimuksen kannalta tärkeää.9

Kirjallisuus vastasikin 1800-luvun puolivälistä lähtien enenevässä

määrin ajan haasteeseen, ja kirjailijat ryhtyivät käsittelemään lapsuutta

kaunokirjallisin keinoin dialogissa lapsitieteilijöiden kanssa.

Myös

Suomessa näkyi jo 1800-luvun alussa Franz Mikael Franzénin runoissa

uudenlainen käsitys lapsesta, mutta varsinaisesti se murtautui esille

vasta Zacharias Topeliuksen sanomalehtikirjoituksissa ja lapsille suun-

natuissa teoksissa.

Topelius korosti romantikkojen tapaan lapsen

mielikuvituksen voimaa: lapselle metsä laulaa ja eläimet puhuvat. Hä-

nen lapsinäkemystään eivät kuitenkaan muovanneet vain romantikot,

vaan myös aikakauden lastenpedagogit, kuten lastentarhan käsitteen

luonut saksalainen Friedrich Fröbel.

Luovan, mielikuvituksekkaan

mutta myös historiallisen ja omaelämäkerrallisen yksilön tarinassa lap-

suus alkoi vähitellen näytellä keskeistä roolia. Tämä näkyi 1800-luvun

puolivälin suomenkielisessä lyriikassa eritoten monissa Aleksis Kiven

lapsiaiheisissa runoissa, joissa hän korosti romantikkojen tavoin muun

muassa leikin merkitystä.

Samanlaisia aiheita käsiteltiin omaelämäker-

rallisessa kirjoittamisessa. Lapsuus alkoi jättää jälkiä mieleen ja koke-

mukseen, ja sen tavoittamisesta itsessä tuli tärkeää. Siitä tuli tietoisen

muistamisen ja reektoinnin kohde, minuuden ja autenttisen olemisen

ydin.14

Tieteen katse lapsiin oli alun perin lääketieteellinen, ja esimerkiksi

lapsikuolleisuus oli jo pitkään ollut huolenaiheena. Pediatrit saivat kui-

tenkin 1800-luvun lopulla seuraansa muita tieteilijöitä, joita kiinnosti

9 Lilius 1916, 6. James Sullyn ja Wilhelm Preyerin kaltaiset lapsitieteen kehittäjät tunnettiin Suomessa

jo ennen Albert Liliuksen kirjoituksia. Ks. esim. Päivälehti 19.4.1893 ja Helsingfors Dagblad 23.2.1878

(Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, sanomalehdet). Sullyn Studies of Childhood (1895) käännettiin

ruotsiksi vuonna 1898 ja suomeksi 1912 otsikolla Opettajan sielutieteen kasvatuskäsikirja.

10 Shuttleworth 2010.

11 Ihonen 2003, 12.

12 Lappalainen 2018, 12.

13 Bastman 2020.

14 Tuohela 2018.

https://doi.org/10.21435/ht.288

366  ,  ,     

Kuva 1. Zacharias Topelius (1818–1898) loi teoksissaan uudenlaista lapsikuvaa.

Hän korosti romantikkojen tapaan lapsen mielikuvituksen voimaa. Kuva: Daniel

Nyblin, Museovirasto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  367

lapsen kasvatettavuus ja fyysinen sekä ennen muuta sielullinen kehitys.

Uudet tieteenalat – pedagogiikka, lapsipsykologia ja myöhemmin lasten-

psykiatria – sekä näiden myötä syntyneet lapsiammattilaiset painottivat,

että lapsen henkiset, ”terveet” kyvyt olivat ruumiillisen terveyden ohella

välttämättömiä lapsen normaalille kehitykselle ja hyvinvoinnille. Tieteen

ja yhteiskunnan katse alkoi kohdistua lapseen uudella tavalla: lapsia ha-

luttiin suojella, tarkkailla, kasvattaa ja sivistää mutta myös ymmärtää.15

Lapsen psyyke oli erilainen kuin aikuisten, se oli hauras, edelleen kehit-

tyvä, ”ei-valmis”. Tämän takia lapsen sielullista kehitystä oli valvottava,

sillä jos kehitys kääntyi ”väärään” ja ”epänormaaliin” suuntaan, sillä olisi

kohtalokkaita seurauksia ei ainoastaan lapselle itselleen vaan koko yh-

teiskunnalle, koska lapsi edusti tulevaisuutta ja yhteiskunnan jatkuvuut-

ta.16

Aineistot ja metodologia

Tässä luvussa tutkimamme aineistot ovat kaikki julkaistuja, kulttuu-

rissa jaettuja ja levinneitä tekstejä. Niihin kuuluu lapsitieteellisiä (lapsi

tieteellisen tiedon kohteena), omaelämäkerrallisia (lapsi jälkikäteen ra-

kennettuna muistamisen kohteena) ja kaunokirjallisia (lapsi kuvittelun

kohteena) tekstejä. Digitaaliset aineistot, kuten Kansalliskirjaston digi-

toimat sanoma- ja aikakauslehdet, avaavat myös lapsuuden historiaa

uudella tavalla tarjotessaan entistä paremman pääsyn muun muassa

aikalaisdiskurssien tarkasteluun. Myös lisääntyvä digitoitu kaunokir-

jallinen materiaali tuo uusia metodisia mahdollisuuksia, kun perintei-

nen lähiluku (engl. close reading) voidaan yhdistää kaukolukuun (engl.

distant reading).17 Tämän luvun kannalta keskeinen on SLS:n (Svenska

Litteratursällskapet) digitaalinen kriittinen editio Zacharias Topelius

Skrifter (www.topelius.).

15 Rose 1985; Rose 1997; Armstrong 1983.

16 Rose 1985; Burman 2008; Smith 2012.

17 Ks. Moretti 2013.

https://doi.org/10.21435/ht.288

368  ,  ,     

Metodinen lähestymistapamme nousee historiallisen sosiologian,

kulttuurihistorian ja kirjallisuudentutkimuksen maastoista. Lähtökohta-

namme on siis historiallistava ja kontekstualisoiva kulttuurin ja taiteen

tutkimus. Lisäksi tutkimusotettamme kuvaa se, että lähestymme lap-

suutta usean tutkijan ryhmänä ja monitieteisesti yhdistäen omaelämä-

kerrallisen tutkimuksen, kirjallisuudentutkimuksen ja sosiologian

menetelmiä. Monitieteiseen metodiimme kuuluu toisaalta yhteinen

lähtökohta, lapsuuden historiallis-diskursiivinen analyysi, ja toisaalta

se, että tuomme esiin kunkin tieteenalan omat metodiset ja käsitteelliset

välineet, joilla lapsuutta lähestytään.

Keskeiset metodologiset välineemme ovat diskurssin ja guurin käsit-

teet. Tutkimme lapsuutta historiallisesti, kulttuurisesti ja diskursiivisesti

rakentuneena ajattelutapana ja käytäntönä. Diskursiivisuus tarkoittaa

sitä, että lapsuutta ”tehdään” – merkityksellistetään ja arvotetaan – eri-

laisissa diskursseissa ja teksteissä. Muun muassa tiede, taide, politiikka,

koululaitos, yksilöt ja perheet keskustelevat lapsista ja tuottavat näke-

mystä lapsuudesta erityisenä, kallisarvoisena elämänvaiheena ja aikui-

suuden kasvualustana. Eräänlaisen ajattelun ja kulttuurin historian

ohella otamme huomioon yhteiskunnallisen näkökulman: viittaamme

lapsuuden diskursseilla konkreettiseen todellisuuteen ulottuviin eron-

tekoihin, normaalia ja epänormaalia, toivottua ja ei-toivottua koskevaan

merkityksenantoon.

Tutkimiemme tekstien (kaunokirjallisten, omaelämäkerrallisten ja

lapsitieteellisten tekstien) diskursiivinen lähestymistapa tarkoittaa sitä,

että ymmärrämme tekstit tuottavina ja toimijoina. Tekstit eivät ainoas-

taan dokumentoi tai heijasta tutkittavaa sosiaalista ja kulttuurista ilmiötä

– tässä yhteydessä lapsuutta – vaan luovat aktiivisesti merkityksiä ilmiös-

tä, joka muotoutuu ja saa ilmaisunsa analysoitavissa teksteissä. Tällöin

myös kysymyksenasettelu siirtyy mitä-kysymyksestä miten-kysymyk-

seen: miten lapsuutta lähestyttiin ja miten lapsesta kirjoitettiin 1800-

luvulla ja 1900-luvun alussa? Tutkimme siis, minkälaisia merkityksiä

ja diskursseja tutkittavat tekstit tuottavat lapsesta ja lapsuudesta. Michel

Foucault’n mukaan kaikkiin sosiaalisiin suhteisiin ja tiedon tuottamisen

tapoihin liittyy valta, joka toimii diskursseissa. Ne tuottavat ja määrittele-

vät erilaisia totuuksia historiallisessa ajassa. Foucault’n mukaan valta ei

https://doi.org/10.21435/ht.288

  369

vain rajoita ja kiellä, vaan se tuottaa myös positiiviset asiat kuten mieli-

hyvän ja tiedon.18

Ajatus siitä, että valta tuottaa tietoa ja diskursseja, tarjoaa tavan analy-

soida tekstejä merkityksellisinä. Tutkimme, miten lapsihahmo subjekti-

na, merkityksellisenä guurina, rakentuu teksteissä. Diskurssin käsite

tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, kuinka tieto lapsuudesta sosiaalisena

ilmiönä konstituoituu eri lausumissa ja käsityksissä. Diskurssit tuottavat

ja määrittelevät tietoa lapsuudesta. Diskurssit asettavat rajoja sille, mitä

tietystä ilmiöstä voi sanoa ja ajatella, kuka saa puhua, koska ja mistä

positiosta käsin. Diskursiivisuus ei tarkoita yksiäänisyyttä, vaan yhteis-

kunnan eri tahot, esimerkiksi asiantuntijat ja kirjailijat, osallistuvat

merkitysten rakentamiseen erilaisista positioista käsin. Diskurssit eivät

ainoastaan ole vuorovaikutuksessa keskenään vaan voivat myös kilpailla

keskenään. Yhteistä tutkimillemme teksteille ja diskursiiviselle kentälle

kuitenkin on tiedon objekti ja diskurssien kohde: lapsi.

Ajattelemme, että lapsi on paitsi diskursiivisesti rakentunut idea

myös nykykulttuurin keskeinen kulttuurinen guuri aivan erityisellä ta-

valla. Tämän erityisyyden juuria voi seurata osana laajempaa modernin

kulttuurin muotoutumista 1700-luvun lopulta alkaen.19 Eri aineistojen

ja tieteenalojen metodologioiden yhdistämisessä meitä auttaakin lapsi-

guurin käsite, jolla tarkoitamme diskursiivisesti, kulttuurisesti, ideo-

logisesti ja historiallisesti eri tieteen ja taiteen alueilla muotoutuneita

lapsuuden kuvia ja käsityksiä.

Lähestymme lapsuutta kulttuurisena

guurina, kuvana, ideana tai representaationa, joka syntyy osana kul-

loistakin historiallista tilannetta. Ajassa muuttuvien ilmiöiden tavoin

siinä on sekä pysyvyyttä ja hitaasti muuttuvia säikeitä että nopeammin

muuttuvia juonteita.

Kun katsotaan modernisoituvaa kulttuuria laajasti, ”lapsi” näyttäytyy

hyvin muovautuvana guurina (engl. malliable gure). Tämä viittaa sii-

hen, että modernissa maailmassa ajatellaan, että lapsen kehitys on hau-

rasta, altista muutoksille ja muokkaukselle. ”Lapsi” on jatkuvassa tule-

18 Foucault 1984, 61.

19 Cunningham 1991; Cunningham 2006; Steedman 1995; Heywood 2007, 1–9.

20 Ahlbeck ja muut 2018, 7–9.

https://doi.org/10.21435/ht.288

370  ,  ,     

misen tilassa, ja lapsuuteen liittyvätkin läheisesti kehityksen, kasvun,

kypsymisen ja lopulta aikuistumisen käsitteet. Kuten Claudia Castañeda

on todennut, lapsuuden merkitys on siinä potentiaalisuudessa, jota lap-

suus edustaa, ja tähän potentiaaliin liittyvät myös lapsuutta ympäröivät

vaarat, sillä normitetun kasvun, kehityksen ja muutoksen prosessi voi

mennä myös pieleen. Niinpä lapsen kehitys biologisessa, sosiaalisessa,

psykologisessa ja kulttuurisessa mielessä on huolen ja hallinnan kohtee-

na nykyisissä länsimaisissa kulttuureissamme.21 Näiden huolen, hallin-

nan ja ihastuksen historiallisten kerrostumien tunteminen on tärkeää,

jotta ymmärrämme lapsuuden jatkuvasti kasvavaa kulttuurista merki-

tystä paremmin.

Figuurin käsitettä voidaan käyttää myös moninaisemmin. Länsimai-

sissa, moderneissa tieteen ja taiteen diskursseissa on toistuvasti kiinni-

tytty toisaalta viattomuuden ja haurauden, toisaalta pahuuden ja syn-

nin mielikuviin. Lapsuuden historian tutkimuksessa menneisyyttä on

jäsennetty näiden kahden lapsikuvan – ”viattoman” ja ”pahan” lapsen

– kautta. Chris Jenksin mukaan nämä dikotomiset lapsikuvat ylittävät

ajan ja kulttuurien rajat. Pahan ja perisyntisen (Dionysian) lapsen juuret

ulottuvat kristilliseen perisyntioppiin ja ”vanhaan eurooppalaiseen jär-

jestykseen”, jossa lapsi oli aikuisen tarkan kontrollin alainen. Viattoman

(Apollonian) lapsen keskeinen muotoilija taas oli loso Jean-Jacques

Rousseau lapsikeskeisyyttä korostavalla Émile-teoksellaan (1762).22

Tässä luvussa emme rakenna tulkintaamme ajattomien jäsennysten

varaan vaan korostamme lapsuuden monimuotoisuutta dikotomioita

välttäen. Lapsiguurit ilmentävät kulttuuria, sen huolenaiheita ja odo-

tuksia: esimerkiksi Carey Mickalites on korostanut lapsiguurin keskei-

syyttä brittiläisessä kulttuurikuvastossa 1800-luvulta lähtien ja tuonut

esiin sen, miten aikuiseksi kasvamisesta kieltäytyvän Peter Panin hah-

mo nivoutuu osaksi kasvavaa kulutuskulttuuria.23 Carolyn Steedman on

puolestaan tutkinut alun perin Goethen (Wilhelm Meister, 1795–1796)

luomaa Mignon-hahmoa, mystistä lapsiakrobaattia, jonka kauneus ja

21 Castañeda 2002, 1–5; Steedman 1995; Harrikari 2019, esim. 356–362.

22 Jenks 2005, 62–66.

23 Mickalites 2012.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  371

epämuotoisuus ei päästänyt 1800-luvun ihmisiä otteestaan, ja tämä lap-

siguuri sai monia ilmentymiä. Steedman nivoo Mignon-lapsiguurin

suosion ja kierrätyksen laajempaan kulttuuriseen kehitykseen, jossa ih-

miset alkoivat reektoida omaa sisäisyyttään yhä enemmän lapsuuden

kautta.24

Lapsiguurit ovat aktiivisia, toimivia voimia kulttuurissa. ”Ne tapah-

tuvat”.

Silloin kun luemme niitä tekstuaalisesta aineistosta, käsitämme

ne representaation kaltaisina, mutta emme vain ”kuvina” vaan hahmo-

tuksina, jotka myös tuottavat todellisuutta monin eri tavoin.26 Mennei-

syyden lapsiguurit voi tavoittaa vain historiallisesta aineistosta, mutta

teoreettisesti katsomme, että ne ”elivät” kulttuurissa vaikuttaen siihen,

miten lapset jokapäiväisessä arjessa nähtiin, miten heistä puhuttiin ja

miten heitä kohdeltiin. Lapsiguurit ovat aikasidonnaisia. Tapa, jolla

lapsia kohdeltiin esimerkiksi valistusta edeltävän ”perisyntisen” lapsi-

guurin valta-aikaan, ei enää ole sallittu, koska käsitys lapsuuden merki-

tyksestä yksilön kehitykselle on 2000-luvun läntisessä maallistuneessa

todellisuudessa aivan toinen.

Käytännön tutkimustyössä lapsiguurin tunnistaminen tekstistä tai

tekstikohdan nimeäminen tämän guurin esiintymäksi on tekstihavain-

non tulkintaa, ja se on mahdollista vain teoreettisen ja tutkimukselli-

sen kehyksen puitteissa, sen kautta tehdyn lähiluvun avulla. Teksti ei

edes historiantutkimuksen kehyksessä heijasta todellisuutta suoraan, ja

tuottamamme tieto riippuu esittämistämme kysymyksistä. Tulkintaa ei

ohjaa sattuma tai alitajunta vaan se teoreettinen ja tulkinnallinen (tutki-

muksellinen) kehys, jossa tekstiä halutaan lukea ja tulkita. Meille tärkeää

on myös ymmärrys siitä, että guurit ovat aikaan ja paikkaan sidottuja

– esimerkiksi narratologista kerronnan analyysia tai diskurssianalyysia

voi tehdä myös historiattomasti. Meille keskeistä on kontekstualisointi:

haluamme nähdä, miten merkitykset syntyvät ilmestymisajankohtansa

kontekstissa.

24 Steedman 1995.

25 Steedman 1995, 9.

26 Vrt. Tyler 2008; Haraway 1997; Mannevuo 2015.

https://doi.org/10.21435/ht.288

372  ,  ,     

Seuraavassa tarkastelemme lapsitieteissä, omaelämäkerroissa ja kau-

nokirjallisuudessa tuotettuja lapsuuden ymmärryksiä ja lapsiguureja.

Etenemme aineistoittain ja esittelemme samalla kuhunkin aineistoon

käyttämiämme, eri tieteenalojen risteäviä metodeja.

Modernin lapsen synty tieteissä: Lasten tieteellinen

tutkimus 1800–1900-lukujen vaihteessa

Ennen modernin tieteen kiinnostusta heräsivät tunteet. Lapsuuden

lumovoima herätti ihastusta ja sääliä, mutta tämä tunteikkuus kääntyi

1800-luvun myötä myös systemaattisemman tieteellisen ajattelun kie-

lelle. Lääketieteestä tuli keskeinen tieteenala, jolla lapsuuden mysteeriä

ratkottiin järjen keinoin. Lasten ruumiillinen, fysiologinen terveys oli

ollut jo 1700-luvulta alkaen vallanpitäjien huolenaihe (esimerkiksi lapsi-

kuolleisuus, köyhyys, tarttuvat taudit ja rokot), mutta 1800-luvun puoli-

välissä eurooppalaiset ja amerikkalaiset lääkärit, pedagogit, psykiatrit ja

psykologit alkoivat kohdistaa kiinnostustaan lasten henkiseen hyvinvoin-

tiin. Lapsen psyyke nähtiin erilaisena kuin aikuisten: lapsi oli hauras,

kehittyvä, ei vielä ”valmis” ihminen fysiologialtaan mutta ei myöskään

henkisiltä kyvyiltään.

Tieteitä johtivat kysymykset siitä, minkälainen on ”normaali” lapsi ja

tämän ”normaali” kehitys ja mikä tekee lapsesta erilaisen kuin aikuinen.

Metodologinen kysymys koski ennen kaikkea sitä, miten tutkia lapsia ja

lasten kehitystä.Uudet, lapsia koskevat tieteet myötävaikuttivat moder-

niin näkemykseen lapsesta sielullisena, psykologisena subjektina. Tämä

näkemys rakentui pitkälti kahden ”psy-kehityslinjan”

ympärille.En-

simmäinen niistä oli lääketieteellinen, psykiatrinen diskurssi, jossa

tarkastelun kohteena oli poikkeava (mielenvikainen, mielisairas, vajaa-

älyinen, henkisesti sairas) lapsi. Tämä diskurssi perustui intervention ja

medikalisaation ympärille, ja sen keskiössä olivat ongelmalapset. Toinen

diskurssi oli psykologinen ja pedagoginen, ja se kohdisti katseensa nor-

27 Termi viittaa psy-tieteiden(psykologian, psykiatrian, psykoterapian, psykoanalyysin) eri suuntiin, ks.

Rose 1998.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  373

maaliin lapseen ja tämän kehitykseen. Yksinkertaistaen voidaan sanoa,

että lääketieteellinen diskurssi säänteli ja kontrolloi lapsia, psykologi-

nen diskurssi taas pyrki ymmärtämään heitä. Toisaalta raja diskurssien

välillä oli häilyvä, ja tieteenalojen intressi oli pitkälti sama eli lapsen

hyvinvointi – aikalaiset puhuivatkin laajemmin ”lasten tieteellisestä tut-

kimuksesta” (engl. Child Study).

Molemmissa diskursseissa eriteltiin

lasta erityisenä, omanlaatuisena ihmiskategoriana.

Saksalaisen lääkärin Wilhelm Preyerin Die Seele des Kindes (1882) on

usein nähty ensimmäisenä kattavana lapsitieteellisenä tutkimuksena,

joka sai kansainvälistä huomiota. Preyerin tutkimus on ensimmäinen

”vauvabiograa”, sillä hän tutki omaa lastaan ja tämän kehitystä pitämäl-

lä päiväkirjaa. Preyerin kirjan käänsi englanniksi – nimellä The Mind

of the Child – amerikkalainen psykologi G. Stanley Hall. Lisäksi britti-

läisen psykologin James Sullyn vaikutusvaltainen Studies of Childhood

-teos (1895), joka syventyi lasten mielikuvitukseen ja tunteisiin, sai var-

hain näkyvyyttä Euroopassa Suomea myöten. Kuitenkin jo aikaisemmin

Charles Darwin oli tarkkailut, dokumentoinut ja nauhoittanut omien

lastensa ajatuksia ja julkaissut niiden pohjalta teoksen Biographical

Sketch of an Infant (1877). Darwinin tutkimus keskittyi vaistomaiseen ja

emotionaaliseen käyttäytymiseen ja tarjosi evolutionistisen näkemyksen

lapsuuteen: lapset olivat (eläimien ja alkuperäiskansojen tavoin) primi-

tiivisiä, vasta kehittymisen tilassa.29

Suomessa tieteellinen kiinnostus lasten sielunelämään heräsi 1800-

luvun lopulla. Tarkastelemme seuraavassa, miten yllä mainitut kan-

sainväliset vaikutteet Saksasta, Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista

ilmenivät varhaisissa kasvatustieteellisissä ja lapsipsykologisissa kirjoi-

tuksissa Suomessa. Varsinkin kasvatus- ja opetusopin professorin Albert

Liliuksen tutkimukset lapsista toimivat tässä hyvänä esimerkkinä, sillä

hänen kirjoituksensa olivat keskeisiä uusien lapsia koskevien ajatus-

ten erittelyssä. Lähestymme tutkittavia tekstejä diskursiivisesti kysyen,

miten tietoa lapsesta tuotetaan lapsitieteissä ja minkälainen on tieteen

kohde, lapsi. Kysymme, millaisena lapsi nähtiin uusissa lapsitieteissä.

28 Ks. lähemmin Burman 2008.

29 Ks. Burman 2008; Smuts 2006.

https://doi.org/10.21435/ht.288

374  ,  ,     

Minkälainen lapsisubjekti tai lapsiguuri rakentuu ja jäsentyy Liliuksen

kirjoituksissa? Mikä on erityistä lapselle ja miksi? Millä argumenteilla

tieteen diskurssi rakentaa ja hahmottaa tämän guurin? Onko lapsen

sukupuolella merkitystä, ja jos on, niin millä tavalla?

1800-luvun lopulla Suomessa uudet kansainväliset vaikutteet näkyi-

vät ensin kasvatusopillisissa aikakauslehdissä (esimerkiksi Kaswatus-

opillisia sanomia kristillisille opettajille ja wanhemmille ja Kansakoulun

lehti: kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle), joissa keskustel-

tiin Sullystä, Preyeristä ja Hallista. Esimerkiksi Sullyn kuvailtiin olevan

”yhtä perehtynyt kaswatusoppiin kuin sielunoppiinkin”

ja Preyerin

Lasten sielunelämän todettiin olevan ”rikas tiedonlähde kaswattajillekin,

sillä lasten sieluelämää tutkiessaan Preyer aina erityisellä rakkaudella

piti silmällä kaswattajan tehtäwiä”.31 Aikakauslehdissä kehotettiin myös

vanhempia (eli äitejä) pitämään päiväkirjaa lastensa kehityksestä ja

kasvusta: ”Metoden består helt enkelt däri, att man noggrant aktgiver

på barn, och antecknar med så många detaljer som möjligt, och med

angivande av barnets ålder, karakteristiska handlingar eller yttranden

av dem.” Tämän metodin alkuunpanijana nähtiin Hall.

Myös lasten

piirustusten ajateltiin olevan merkityksellisiä, sillä ”[l]asten tekemillä

piirustuksilla onkin ajattelewille kaswattajille ja wanhemmille se merki

tys, että ne owat kuwastuksia lasten miellepiiristä ja samalla walaisewat

lapsen mielikuwituksien laatua, käsityskywyn ja muotoaistin kehitystä

j.n.e.”.33 Näissä varhaisissa kirjoituksissa lapsi nähdään siis kehittyvänä

ja leikkivänä, ja uudet näkemykset lapsesta haettiin kansainvälisistä tut-

kimuksista ja metodeista. Tekstit suunnattiin vanhemmille, opettajille

ja kasvattajille.

Varsinainen suomalainen lapsipsykologia syntyi kokeellisen pedago-

giikan sisällä 1910-luvulla, ja Suomen ensimmäinen lapsipsykologi oli jo

mainittu Albert Lilius (1873–1947). Lilius hyödynsi, sovelsi ja esitteli uu-

sia kansainvälisiä tutkimuksia suomalaiselle tieteen kentälle. Liliuksen

30 Kaswatusopillisia sanomia kristillisille opettajille ja wanhemmille 20.5.1897.

31 Kaswatusopillisia sanomia kristillisille opettajille ja wanhemmille 18.10.1897.

32 Tidskrift för folkskolan 1.2.1908.

33 Kaswatusopillisia sanomia kristillisille opettajille ja wanhemmille 20.11.1901.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  375

kirjat olivat ensimmäinen systemaattinen yritys nuoressa, vasta kehitty-

vässä suomalaisessa lapsipsykologiassa jäsentää lapsuus selvästi erotel-

tavana elämänvaiheena, joka määrittyi tietyn biologisen kehityksen, psy-

kologisen konstituution sekä sosiaalisen käyttäytymisen myötä. Lilius

näki lapsen kehittyvän kolmessa vaiheessa varhaislapsuuden, varhaisen

kouluiän ja nuoruuden kautta. Murros lapsuuden ja nuoruuden välillä

oli sukupuolikypsyyden puhkeaminen, puberteetti. Liliuksen biologinen

koulutus näkyi hänen psykologisissa kirjoituksissaan. Hän näki vaisto-

jen olevan olennainen osa lapsen normaalia ja luonnollista kehitystä,

mutta myös alitajuiset prosessit kiinnostivat Liliusta. Hän viittasi, tosin

epäröiden, Sigmund Freudin tulkintoihin. Aikalaistensa tavoin Lilius

oli kiinnostunut perinnöllisistä taustatekijöistä, jotka vaikuttivat lapsen

kehitykseen ja mahdollisuuksiin.34

Lilius oli kansainvälisten edeltäjiensä tapaan kiinnostunut luonnon-

tieteistä ja painotti, että empiirinen tutkimus oli ainut tapa saada tie-

teellistä ja objektiivista tietoa lapsesta. Lilius julkaisi vuosina 1911–1912

Kasvatusopillisessa Aikakauskirjassa tutkimuksen ”Om folkskoleelevers

intresse för olika skolämnen”, jota voidaan pitää Suomen ensimmäisenä

kasvatusopillisena kenttätutkimuksena. Lilius tutki siinä lähes tuhannen

oppilaan kiinnostusta eri kouluaineisiin hyödyntäen uusia menetelmiä

kuten kyselylomaketta. Hän nojautui G. Stanley Hallin aikaisempiin

samankaltaisiin tutkimuksiin Yhdysvalloissa (esimerkiksi tutkimukseen

The Contents of Children’s Minds on Entering School, 1893). Huomion-

arvoista on, että Lilius hyödynsi lasten tunne-elämää tutkiessaan myös

lasten päiväkirjoja. Niistä löytyivät hänen mukaansa ”sekä avosydämi-

simmät että huolellisimmin punnitut tunnustukset”.35

Lilius laajensi 1910-luvun lopulla tutkimuskenttänsä koskemaan

myös psykologiaa ja alle kouluikäisten lasten sielunelämää. Hän piti

psykologiaa varsinkin varhaislapsuuden ja lapsuuden kasvatusopin

tärkeänä osa-alueena. Lilius mainitsee kirjansa Ur småbarnens själsliv

(1917) tärkeimpinä lähteinä psykologi James Sullyn (1842–1923), psy-

kologi William Sternin (1871–1938) ja loso Karl Groosin (1861–1946)

34 Ks. Aho 1993; Honkanen 2007.

35 Lilius 1927, 193.

https://doi.org/10.21435/ht.288

376  ,  ,     

teokset. Liliuksen merkittäviä kokoomateoksia olivat De växandes känslo-

liv. Enligt nutida undersökningar. I–II (1922, 1924, suomennettu 1927)

ja Skolpedagogikens huvudfrågor (1926, suomennettu 1929). Molemmat

teokset julkaistiin nopeaan tahtiin myös Ruotsissa.

Minkälainen lapsiguuri Liliuksen tieteellisissä teksteissä muotou-

tuu? Liliuksen kirjoitukset rakentavat lapsen psykofyysisenä, ruumiin

ja mielen kokonaisuutena: lapsi on sekä biologinen että psykologinen

organismi. Lasta määrittäessään Lilius toisti edeltäjiensä näkemystä lap-

sesta luonnostaan hyvänä ja viattomana. Lapsi on hauras: hän on vas-

taanottavainen ulkoisille sekä hyödyllisille että haitallisille vaikutteille.

Tämä merkitsee sitä, että lapsi tarvitsee oikeanlaista ohjausta, kasvatusta

ja koulutusta, jotta hänen kehityksensä ei ”pilaannu”. Lapsi on leikkivä,

mikä erottaa lapsen aikuisesta. Hän on lapsi leikkinsä, mielikuvituk-

sensa ja uteliaisuutensa ansiosta: ”Man leker icke för att man är barn,

man är barn för att man skall leka”.36 Tässä Lilius seurasi James Sullyn

näkemystä siitä, että leikki ja mielikuvitus olivat tunnusomaista lapselle.

Lapsi on myös sukupuolitettu, sillä tyttöjen ja poikien tunteet ja vaistot

eroavat toisistaan:

De olika åldrarna härma i allmänhet olika saker, de båda könen

likaså. Gossen leker brandkår och krig, ickan köksa och sjuk-

sköterska, men först och sist är hon moder för sina dockor. Gossen

leker medborgerligt liv, ickan hemliv. Vardera imiterar främst sitt

eget kön.37

Lapsi ymmärrettiin 1900-luvun taitteen lapsitieteissä kansakunnan tule-

vaisuutena, ei valmiina vaan kehittyvänä, muokattavana, tarkkailtavana

ja säädeltävänä. Kansallisena päämääränä oli terve, moraalinen yhteis-

kunta, jossa toimii järkeviä, sivistyneitä kansalaisia. Lasta muokkaamalla

muokattiin siis myös tulevaa yhteiskuntaa.38 Siksi lapsi oli myös poten-

tiaalinen uhka tulevaisuudelle ja kansakunnalle: mikäli lasta ei kasva-

36 Lilius 1917, 8; vrt. Topelius 1898, 83–86.

37 Lilius 1916, 38.

38 Ks. Ahlbeck 2018.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  377

tettu ja koulutettu oikealla tavalla, hän kehittyi väärään suuntaan vieden

kansakunnan mukanaan. Siksi psykologinen tieto lapsesta oli hyödyksi

ongelmien ennaltaehkäisyssä.

Lapsitieteet olivatkin mitä suurimmassa määrin normatiivisia ja ra-

kensivat modernin ”normaalin lapsen” guurin suhteessa ei-haluttuun,

”poikkeavaan lapseen”. Kuten Nikolas Rose on todennut, psykologinen

tieto rakensi ”normaalin, ideaalisen lapsen” ja sen vastakohdan, ”epänor-

maalin lapsen”.

Se myös tarjosi valtiolle erilaisia menetelmiä tunnistaa,

tarkkailla ja korjata ”patologisia lapsuuksia”.

Tieteissä oli kuitenkin myös toinen tärkeä ulottuvuus. Ne pyrkivät

ymmärtämään lapsia tuomalla esiin heidän maailmansa ja ajatuksensa.

1900-luvulla yhteiskuntapoliittiset uudistukset yrittivätkin parantaa

lasten hyvinvointia ja oikeuksia, ja lapsista saatua uutta tietoa pyrittiin

hyödyntämään uudistustyössä.

Kuten Ellen Key toivoi ja ennusti kirjas-

saan Barnets århundrade (1900, suomeksi Lapsen vuosisata), 1900-luvus-

ta tulikin lasten vuosisata niin tieteessä, taiteessa kuin yhteiskunnassa

laajemmin.

Sisäinen lapsi: Lapsuuden rakentuminen 1800-luvun

omaelämäkerrallisissa teksteissä

Sisäisen lapsen ajatus saattaa esiintyä nykyisessä terapiakulttuurissa

ajattomana, psykologisena kategoriana, mutta se voidaan ottaa myös his-

toriallisen tarkastelun kohteeksi. Silloin sillä ei ole vain yhtä merkitystä,

vaan sen merkitys määrittyy kussakin ajassa ja kontekstissa. Historioit-

sijan lähtökohta on, että kaikkea tietoa ja tunteita, käsittämisen ja kä-

sitteellistämisen tapoja voidaan lähestyä ajassa muuttuvina. Käsitykset

mielestä, sielusta, psyykestä ja minuudesta ovat historiallisia ja niin ovat

myös sisäisyyden ja sisäisen lapsen ideat.

Carolyn Steedmanin mukaan ihmisten tapa käsittää itsensä muuttui

1800-luvun kuluessa ja tuotti pohjan sellaiselle minuuden ja sisäisyyden

39 Rose 1990, 142; ks. myös Walkerdine 1984, 173.

40 Ks. Bergenheim 2020.

https://doi.org/10.21435/ht.288

378  ,  ,     

ymmärtämiselle, joka elää edelleen. Hänen mukaansa uudenlainen

subjektiivisuuden muoto, itsen käsittämisen tapa syntyi ja vakiintui

1700-luvun lopun ja 1900-luvun alun välillä, ja sille tunnusomaista on

ajatus, että ”yksilön psyykkisen identiteetin ydin on hänen omassa men-

neisyydessään, tai lapsuudessaan”.

Tässä sisäisyyden merkityksessä ko-

rostuu tilallisuus, ”sisäinen tila”, sekä yksilön historia ja lapsuus. Kuten

Steedman kirjoittaa, ”lapsiguurista tulee keskeinen keino ilmaista aja-

tus itsestä ja sen historiasta”.42

Kun tarkastellaan lapsuutta osana oman elämän kertomista, kyse on

silloinkin pitkälti lapsuuden ideasta, siitä, miten lapsuus nähdään oman

psykologisen ainutlaatuisuuden osana. Mutta omaelämäkerta voi sisäl-

tää ja usein sisältääkin myös muistoja, jotka voidaan tulkita ulkoisiksi,

”todellisiksi” lapsen elämän tapahtumiksi.

Niinpä sisäinen lapsi on

tavallaan toisaalta psykologinen, toisaalta elämäkerrallinen.

Kirjoitettu omaelämäkerta on yksi tapa jäsentää minuutta ja aikaa.

Sen suosio kasvoi uusiin mittoihin 1800-luvun myötä. Samalla lapsuus

alkoi näytellä yhä tärkeämpää osaa omaelämäkerrallisessa prosessissa.

Lapsuudesta tuli ajallinen alku, mutta myös nostalgisen kaipauksen koh-

de, menetetty maailma, joka oli ajallisesti jäänyt taakse ja siten ainiaaksi

menetetty. Silti se oli samalla jotakin, joka säilyi ihmisen ”sydämessä” tai

sisäisyydessä.

Tämä sisäinen lapsi oli tavoitettavissa ”sisäisen katseen”,

introspektion kautta.

1800-luku merkitsi historian nousua tiedon muotona, tieteellisen

historian syntyä ja myös historiallisen ajattelun läpimurtoa. Suurten

historiallisten tapahtumien – esimerkiksi Ranskan vallankumouksen tai

Napoleonin sotien kaltaisten suurten murrosten – rinnalla tavalliset ih-

miset alkoivat jäsentää ajallisuuttaan historiallisuutena, ja yksilön histo-

riasta, perheen historiasta ja biograasta tuli tärkeitä. Carolyn Steedman

korostaa, että lapsuuden idea voimistui yhdessä historian nousun kans-

sa ja liittyy historiallisen syvyyden ymmärtämiseen ja tavoittamiseen

yksilössä ja itsessä; lapsuuden kautta ihmiset kykenivät ilmaisemaan

41 Steedman 1995, 4.

42 Steedman 1995, 5.

43 Humphries 2010, 16; Heywood 2007, 168–194.

44 Fritzsche 2004, 179–180.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  379

syvää yksilöllistä historiallisuuttaan.45 1800-luvun myötä omaelämäker-

rallisuus alkoi siis tarkoittaa sekä yksilön historian tajua ainutkertaisena

biograana että erityisenä itsenä, ainutlaatuisena sisäisenä syvyytenä.

Molemmissa jäsennyksissä lapsuudella oli keskeinen rooli.

Tarkastelemme seuraavassa kahta esimerkkitekstiä, joita voidaan

käyttää tutkittaessa lapsuuden ideaa osana 1800-luvun kirjallista kult-

tuuria ja itsestä kirjoittamisen kulttuuria Suomessa. Painotus meillä ku-

ten tutkimuksessa muutenkin on sivistyneistössä ja kirjallisissa lähteis-

sä, sillä vaikka omasta elämästä kertomisella on pitkä suullinen perinne,

kirjoitetut omaelämäkerrat olivat kansan parissa harvinaisia 1800-lu-

vun loppupuolelle asti. Anna Kuismin toteaa, että Pietari Päivärinnan

kertomuksella Elämäni. Perhe-elämällinen kertomus (1877) ei juuri ole

edeltäjiä suomenkielisten, talonpoikaisten omaelämäkerrallisten teos-

ten joukossa. Vaikka kansan itsestään kirjoittaminen oli vähäeleistä, on

Kuismin jäljittänyt satakunta 1800-luvun kansanihmisten omaelämä-

kerrallista suomenkielistä tekstiä, ja vaikka katseemme on tässä luvussa

sivistyneistössä, on hyvä muistaa, että kansakin kirjoitti, dokumentoi

ajan kulkua ja kirjoitti huoliaan runoiksi.46 Sivistyneistön historiaan ja

aineistoon rajaten olemme hahmottaneet lapsiguurin sisäiseksi lapsek-

si, toisaalta ”psykologisena sisäisenä lapsena” ja toisaalta ”elämäkerralli-

sena sisäisenä lapsena”.

Fredrika Lindqvistin (1786–1841) Anteckingar ur min inre och yttre lef-

nad (julkaistu 1980) on esimerkki omaelämäkerrasta, jossa 1800-luvun

ajatus psykologisesta sisäisestä lapsesta näyttäytyy. Siinä romantiikan

ajatus lapsuudesta viattomuuden aikana, aitouden ja ihmisen mielen

alkukotina kertautuu. Lindqvist kasvoi perheessä, jossa hän sai tutustua

aikansa opilliseen sivistykseen tyttärille sopivaan tapaan lukemisen ja

kotiopetuksen kautta. Isä toimi Turun akatemiassa professorina, ja

muun muassa Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) lukeminen teki

Lindqvistiin vahvan vaikutuksen. Kun naimaton ja Turusta Tukholmaan

muuttanut Lindqvist 1830-luvulla hahmotti itseään ja elämäänsä taakse-

päin, hän teki sen kirjoittamalla.

45 Steedman 1995, 12.

46 Kuismin 2013.

https://doi.org/10.21435/ht.288

380  ,  ,     

Anteckningar on tunnustuskirjallisuutta ja alkaakin tavalla, joka

muistuttaa Rousseaun Tunnustuksia (Les Confessions 1764–1766; The

Confessions). Anteckningar on myös puolustuspuhe tarjotessaan selityk-

sen niille valinnoille, joita Lindqvist teki, ennen muuta hänen päätöksel-

leen hylätä avioliitto, joka ei täyttänyt hänen ideaaliaan eikä sopinut

hänen sydämensä, ainutlaatuisen sielunsa valinnaksi. Tämä sydän,

sisäisyys, oli se, jota hänen oli kuunneltava, vaikka se ei ollut helppoa.

”Sydän” oli muotoutunut kasvatuksen kautta, mutta sen siemen, muut-

tumaton ydin, oli lapsuudessa. Näin Lindqvist kirjoittaa sisäisyydestään

omaelämäkerran alussa:

Grundtonen till den stämma som ur djupet af mitt innersta be-

stämt min karakter, var så tidigt gifven i mitt hjerta att om den ej

var medfödd – ett arf af Allfader – var den åtminstone redan af min

barndoms dämoner införlifvad med mitt väsende.47

Useiden omaelämäkertureiden tapaan Lindqvist kertoo lapsuuden koke-

muksista, nuoruuden unelmista, rakkaudesta, sisarensa avioliitosta,

ystävistään, sairastumisista ja kuolemista. Vaikka tekstistä voi seurata

ulkoisia tapahtumia – kuten Suomen sodan syttymistä vuonna 1808 –,

pääosassa on sielun, psyyken ja sisäisyyden tarina. Lindqvistin sisäisyy-

den pohdinnoissa on mukana myös hengellinen ulottuvuus. Sisäinen

myrsky onkin 1800-luvun omaelämäkerroissa usein paitsi romanttinen

myös uskonnollinen. Lapsuus mainitaan melko harvoin, mutta itselle

uskollisen sielun koti on siellä. Kokonaisuutena Lindqvistin omaelämä-

kerta ei ole erityisen runsas teos lapsiguurin tutkimuksen kannalta,

mutta varhaisen kirjoitusajankohtansa vuoksi se on merkittävä.

Lindqvistiä myöhemmin omaa elämäänsä hahmotti Zacharias Tope-

lius, joka 1870-luvun loppupuolella, noin 60-vuotiaana, moninaisen

kirjallisen ja yhteiskunnallisen uransa jälkipuolella, alkoi yhdessä tyttä-

rensä Toini Topeliuksen kanssa kirjoittaa ”omaelämäkerrallisia muistiin-

panojaan”. Kirjoittaminen jatkui 1880-luvulle ja aina Topeliuksen vii-

47 Lindqvist 1980, 31.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  381

meiseen elinvuoteen 1895. Kokonaisuus ilmestyi kirjana kuitenkin vasta

vuonna 1922. Vaikka Topelius luonnehtii sivuja irrallisiksi ja entisenä

historian professorina muistuttaa, että ”päivämäärät kaipaavat tarkistus-

ta; muisti voi pettää”, luottaa hän kuitenkin kokemuksen ja kokonais-

kuvan arvoon myös historian tuntemisen näkökulmasta. Kiinnitämme

tässä huomiota lapsiguuriin, ”elämäkerralliseen sisäiseen lapseen”,

jossa toki on myös psykologisen sisäisen lapsen piirteitä.

Esipuheen mukaan Topelius ei mielellään ollut keskipisteenä, ja hän

tarkoitti muistiinpanonsa lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Perhe on kuiten-

kin nähnyt niiden arvon suurena ja halunnut jakaa ne laajemman lukija-

kunnan kanssa. Sivustakatsojan olemukseensa sopien Topelius on ehkä

valinnut myös erilaisen muistamisen tavan kuin Lindqvist. Topelius ei

kirjoita tunnustusta vaan tarinoi, eikä hän ole aina itse edes keskipiste.

Hän toteaa, että ”sisäinen elämä on ollut ulkonaista rikkaampi, mutta

suurin osa siitä jää kirjoittajan ja Jumalan välille”.

Sisäinen elämä ei

siis ole tekstissä pääosassa; tunnustajan sijaan Topelius on historioitsija.

Lapsuus, jonka Topelius päättää kertoa, on ”elämäkerrallinen”, ulkois

ten sattumusten ja seikkailujen tarina lapsuuden kommelluksineen ja

kouluvuosien nujakointeineen.

Lapsuus on keskeinen alkukohta tarinalle, ja se näyttäisi olevan

eräänlainen avain myös Topeliuksen mielenlaatuun. Kasvatus ja kodin

ilmapiiri jättivät pysyvät jälkensä, samoin monet kokemukset esimer-

kiksi kirjallisuuden ja luonnon lumovoimista. Topeliuksella oli ”ahnas

lukuhimo”, ja ”rakkautensa luontoon” oli isä ”jo varhain kylvänyt lasten-

sa mieliin”.49 Topelius ei ole erityisen sentimentaalinen eikä viivy tun-

teissaan. Lapsen tunteet ovat hänelle jopa helppoja:

Kouluaikanani kuoli äidinäitini (huhtikuussa 1830) ja isäni (tam-

mikuussa 1831). Nuo surut vaikuttivat minuun kuin lapseen; itkin

ja unohdin. – – Kouluaikani, samoin kuin koko lapsuuteni kului

siinä onnellisessa kevytmielisyydessä ja joustavassa uskossa elä-

mään, jolle surut ovat vieraita.50

48 Topelius 1923, 4.

49 Topelius 1923, 47, 49.

50 Topelius 1923, 52.

https://doi.org/10.21435/ht.288

382  ,  ,     

Kuten luvussa muuallakin tuomme esiin, lapsuus oli Topeliuksen ajat-

telun ja elämäntyön yksi kaikkein keskeisimpiä teemoja, onhan hän ”sa-

tusetä” ja monien kouluissa käytettyjen lukemistojen luoja. Oman lap-

suutensa hän kuitenkin kutoo osaksi jatkumoa, osaksi perheen, suvun,

kotiseudun ja Suomen tarinaa. Hän rakentuu tapahtumien ja tärkeiden

toisten ihmisten kautta. Se mielenlaatu, joka on hänelle ominaista, on

kasvatuksen ja luonnon tulosta – elämänkulku kaikkineen on Jumalan

tai sallimuksen siunaamaa, onnekasta.

1800-luvun kirjallisuudessa ja tieteessä lapsuuden merkitys kasvoi.

Silti esimerkiksi muistelmia, jotka koostuisivat vain lapsuusmuistoista,

ei vuosisadan kuluessa ilmestynyt. Lapsuusomaelämäkerta, joka on ollut

tärkeä osa 2000-luvun taitteen muistelmaboomia, kehittyi lajina vah-

vemmin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Näissä nykyisissä oma-

elämäkerrallisissa tarinoissa pääosassa ovat lapsuudenkokemukset, jot-

ka usein ovat joko nostalgisia tai traumaattisia. Niitä hallitsevat synkät

sävyt, ja kerrontaa leimaavat köyhyyden, kaltoinkohtelun, vääryyden ja

identiteettitaistelun teemat.

Niin nostalgisilla kuin traumaattisillakin

guureilla on kuitenkin juurensa historiassa.

Lapsuuden poetiikkaa: Lapsi kaunokirjallisuudessa

Olemme edellä käsitelleet sitä, miten omaelämäkerrallisissa teksteissä

ja lapsitieteissä tuotetaan modernia lapsuutta. Näiden tekstilajien rinnal-

la keskeinen lapsuuden tutkimisen areena on kaunokirjallisuus, jonka

lapsihahmoissa kiteytyy aikaan ja paikkaan ja muun muassa sukupuo-

leen ja luokkaan liittyviä, historiallisesti muuttuvia käsityksiä.

Seu-

raavaksi tarkastelemme niitä erityisiä keinoja – Roni Natovin termein

lapsuuden poetiikkaa

– joita kaunokirjallisuus käyttää lapsuutta käsi-

tellessään. Kaunokirjallisen aineiston kohdalla kyse ei ole vain teosten

sisällöistä ja tematiikasta vaan myös kielellisistä keinoista rakentaa lap-

51 Douglas 2010, erit. 1–4, 14.

52 Ks. esim. Cunningham 1991; Skeggs 2004.

53 Natov 2003.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  383

siguureita, kertomuksellisuudesta ja kielikuvallisuudesta. Myös oma-

elämäkerralliset tekstit hyödyntävät erilaisia kertomisen tapoja, mutta

kaunokirjallisuudessa luodaan kuviteltuja, mahdollisia maailmoja, joilla

on omanlaisensa kytkös todellisuuteen representaatioluonteensa välityk-

sellä. Kaunokirjallisuus mahdollistaa toisten ihmisten, henkilöhahmo-

jen, tunteiden ja kokemusten, sisäisen maailman kuvittelun, mutta se

myös herättää lukijassaan tunteita ja aekteja.54

Lapsen hahmo oli läsnä Suomen kirjallisuudessa heti, kun kirjallinen

kenttä alkoi 1800-luvun puolivälissä kehittyä. Zacharias Topeliuksen

Suomeen juurruttama romanttinen käsitys lapsuudesta viattomuuden

aikana on sittemmin saanut rinnalleen lukuisia muunnelmia ja vasta-

kuvia. Paitsi lapsihahmon merkitys myös sen asema kerronnassa muut-

tui 1800-luvun kuluessa. Suomen ensimmäisissä, naisten kirjoittamissa

romaaneissa 1800-luvun puolivälissä lapsi saa sijan statistimaisena sivu-

hahmona, joka tarvitaan osaksi tarinamaailmaa. Myöhemmin, 1880-lu-

vun puolivälin realismissa, lapsihahmo alkoi täyteläistyä ja käydä vuo-

ropuhelua kehittyvän lapsipsykologian kanssa. Voidaankin sanoa, että

realistikirjailijat Juhani Aho, Minna Canth ja Teuvo Pakkala olivat ktii

visillä teoksillaan modernin lapsuuden määrittelijöitä, sen ”synnyttäjiä”.

Realismille ominaisesti he keskittyivät usein naispuolisiin lapsihahmoi-

hin, joten tuo moderni lapsi oli heille nimenomaan tyttölapsi, sellainen

kuin vaikkapa Ahon Papin tyttären (1885) Elli. Realismin romaanien

lapsihahmo ei enää ollut sitä edeltävän ajan tapaan mykkä statisti vaan

kokija ja näkijä.55

Millaisia keinoja kirjallisuudentutkimus sitten tarjoaa lapsuuden

tutkimiseen? Keskeisiä kysymyksiä on tiivistetysti sanottuna kaksi: mil-

laiseksi lapsuus kerrotaan ja kuvataan ja miten lapsuus kerrotaan ja ku-

vataan. Lapsuus voi olla koko teosta kannattava teema, jolloin teoksen

painoarvo lapsuuden merkityksellistäjänä on suuri. Temaattinen poh-

dinta koskee tällöin sitä, millaista kuvaa lapsesta tietty teos tai vaikkapa

romantiikan tai realismin kaltaiset kirjallisuuden virtaukset rakentavat

ja miten tämä lapsikuva liittyy muihin ajan lapsuusdiskursseihin. Kuva-

54 Helle & Hollsten (toim.) 2016.

55 Launis 2018.

https://doi.org/10.21435/ht.288

384  ,  ,     

taanko lapsi esimerkiksi villikkona, häiriintyneenä, ihanteellisena tai

hauraana?

Lapsikuvan hahmottamisessa apuna on lukumme keskeinen käsite

lapsiguuri. Kaunokirjallisuuden kohdalla se viittaa kulttuurissa laa-

jalti tuotettuun ja kierrätettyyn lapsikuvaan, joka realisoituu teoksissa

erilaisina henkilöhahmoina. Kaunokirjallisuudella on henkilöhahmo-

jen kuvaamiseen erilaisia keinoja: lapsi saattaa toimia teoksessa pää-

tai sivuhenkilönä, hän voi olla ”litteä”, häivytetty tyyppi tai ”pyöreä”,

kompleksinen ja kehittyvä hahmo.

Häntä voidaan kuvata suoraan

(vaikkapa ironiseksi, hidasliikkeiseksi tai saparopäiseksi) tai epäsuoraan

esimerkiksi toiminnan, ulkonäön tai tajunnan kuvauksen avulla.

Kerronnan tasolla – romaanin, novellin tai runon ktiivisessä maail-

massa – lapsi voi olla tapahtumien fokalisoija eli havainnoija ja kokija.

Kertoja voi tällöin avata lapsen tajuntaa, hänen mielenliikkeitään luki-

jalle niin sanotun vapaan epäsuoran kerronnan avulla. Tällaista henkilö

hahmon tietoisuuden esittämistä on pidetty keskeisenä keinona herättää

lukijan empatia.57 Esimerkiksi Ahon Papin tytär -romaanin pieni tyttö,

vapaudenkaipuinen Elli, on päähenkilö ja fokalisoija, jonka nimellä koko

romaani alkaa: ”Elli oli hänen nimensä.” Turhautuneen, nukkeleikeistä

kieltäytyvän ja ironisen Ellin hahmossa Aho muotoilee kapinallisen tytön

guuria ja osoittaa lannistavan kasvatuksen haitallisuuden.

Psykologia kiinnosti Ahoa, ja niin se kiehtoi myös Minna Canthia.58

Canth kirjoitti tyttöjen kasvatuksesta Hanna-pienoisromaanissaan

(1886) ja käsitteli muun muassa tyttöjen liikkumisen (ja puissa kiipei-

lyn) merkitystä Valvojan (4/1884) lehtiartikkelissaan. Tytöt olivat myös

Toini Topeliuksen kirjoitusten aiheena. Hän julkaisi nimimerkillä Tea

ensimmäiseksi suomalaiseksi tyttökirjaksi katsotun teoksen I utvecklings-

tid (1889, suomeksi Kehitys-aikana, 1890). Teos rakensi yhtäältä tyttö-

guuria lajille ominaisesti hahmoksi, joka suuntautui kodin piiriin ja

hoivaamiseen, mutta samalla korosti emansipaatioajatuksen mukaisesti

pienten naisten itsenäisyyttä ja opiskelun merkitystä.

56 Forster 1981 [1927]; Rimmon-Kenan 1991; ks. myös Käkelä-Puumala 2001, 241–271.

57 Ks. esim. Isomaa 2016.

58 Niemi 1985, 66, 107–109; Maijala 2008.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  385

Lapsuuden kenties tunnetuin poeetikko Suomen kirjallisuudessa on

Teuvo Pakkala.59 Hän kuvasi romaaneissaan (Vaaralla 1891, Elsa 1894)

ja novellikokoelmissaan (Lapsia 1895, Pikku ihmisiä 1913) oululaisen

”Kakaravaaran” työläiskaupunginosan lapsia. Lapsikuvauksiin nivoutuu-

kin Pakkalan käsittelyssä paitsi sukupuoli myös luokka. Hänen lapsi-

guureihinsa kuuluvat nousukashahmo (Aappo), enkelimäinen kaunis

ja kiltti tyttö (Elsa) sekä poikatyttö (Latun Liisa). Poikien tavoin tappele-

vaa, villiä ja oikeudentuntoista Liisaa pidetään aikuisten keskuudessa

menetettynä tapauksena. Liisa joutuu jatkuvasti vaikeuksiin, mikä saa

hänen äitinsä epätoivon valtaan: ”Pysy tyttöjen seurassa ja leiki heidän

kanssaan. Tyttöhän sinä olet etkä poika.”60 Liisan hahmo haastaa suku-

puolistereotypiat ja herättää kysymyksen queer-lapsuuden kulttuurisesta

mahdollisuudesta eri historiallisina aikoina.

Sana poikatyttö oli ollut

laajalti käytössä amerikkalaisessa kulttuurissa 1800-luvun puolivälistä

lähtien, ja Liisan hahmon myötä se vakiintui myös suomen kieleen.62

Pakkala korosti lasten leikkien ja mielikuvituksen voimaa ja lapsen

kykyä elää hetkessä. Aikalaiset ja myöhemmät tutkijat ovatkin lukeneet

hänen teoksiaan pedagogisina ja psykologisina tutkielmina lapsuudesta,

ja Pakkalan elämäkerturi N.P. Virtanen pitää häntä psykoanalyysin edel-

täjänä.63 Kuten novellikokoelman Pikku ihmisiä (1913) otsikko todistaa,

Pakkala käsitteli lasten kautta laajemmin ihmisyyttä. ”On kysymys ih-

misistä, jotka ovat samoja, olivatpa ne pieniä tahi isoja”, hän kirjoittaa.64

Lastenkirjallisuudessa lapsella on tietenkin ollut keskeinen asema

jo lajin synnystä 1700-luvun lopulta lähtien, mutta siinäkin lapsihah-

mot muuttuivat nopeasti 1800-luvun kuluessa valistusajan pienestä

syntisestä kohti realistisemmin kuvattuja, joskin idealisoituja lapsosia.

Tämä tuli selkeästi esille Zacharias Topeliuksen teossarjassa Läsning för

barn (1865–1896). On syytä huomata, että lastenkirjallisuuden teoksia

on mahdollista tarkastella esteettisinä objekteina samanlaisin metodein

59 Siljo 1909; Hypén 1999.

60 Pakkala 1994 [1891], 40.

61 Miettinen 2015, 57–79.

62 Abate 2008; Kantokorpi 2012.

63 Ks. Launis 2018, 68.

64 Ks. Hypén 1999, x–xi.

https://doi.org/10.21435/ht.288

386  ,  ,     

kuin aikuisille suunnattua kirjallisuutta. Lastenkirjat ovat myös muuta-

mia poikkeuksia lukuun ottamatta aikuisten kirjoittamia, joten ”lapsen

näkökulma” on yhtä kuviteltu ja epäautenttinen kuin aikuisten kirjalli-

suudessa. Erona on kuitenkin se, että lastenkirjallisuuden ideologinen

kehystys, muun muassa didaktisuus, on selkeämpää kuin aikuisten

kirjallisuudessa. Niinpä Topeliuksen kuvaamat lapsihahmot eivät sinäl-

lään olleet välttämättä ihanteellisia itsessään. He saattoivat olla hyvinkin

erehtyväisiä, jopa Walter-pojan tapaan hiukan pahankurisiakin

ja siten

myöhemmän tuhman lapsen guurin edelläkävijöitä lastenkirjallisuudes

samme.66 Tarinassa oli kuitenkin usein opetus, joka viittasi kansakun-

nan kannalta ihanteelliseen lapseen.

Lopuksi

Moderni lapsi ja lapsuus – nykyinen länsimainen käsityksemme lapsuu-

desta kallisarvoisena elämänvaiheena ja aikuisuuden kasvualustana – on

rakentunut historian, kulttuurin ja diskursiivisten käytäntöjen myötä.

Olemme edellä pureutuneet siihen, miten modernia lasta on tuotettu

lapsitieteissä, omaelämäkerrallisissa teksteissä ja kaunokirjallisuudessa

1800-luvun mittaan. Monitieteinen tutkimusotteemme yhdistää sosio-

logian, omaelämäkerrallisen tutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen

menetelmiä. Aineistoissamme lapsuutta on siis määritelty tieteen kei-

noin sekä muisteltu (omaelämäkerrat) ja kuviteltu (kaunokirjallisuus).

Korostamme sitä, että eri aineistot ovat syntyneet vuorovaikutuksessa

toistensa kanssa: kaunokirjailijat ja lapsitieteilijät kehittivät näkemyk-

siään dialogisesti ja rinnan. Esimerkkimme keskittyvät 1800-luvulle ja

1900-luvun alkuun, mutta teemat ovat osin pitkäkestoisia ja hitaasti

muuttuvia ja löytyvät myös suomalaisesta nykykirjallisuudesta ja tieteen

keskusteluista. Ymmärtääkseen nykyisyyttä on tärkeää tuntea lapsuutta

koskevien diskurssien muotoutumisen historia.

65 Ks. Topelius 1901, 149–156, 200–205.

66 Ks. hahmosta Laakso 2018.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  387

Keskeinen käsitteemme lapsiguuri – diskursiivisesti, kulttuurisesti,

ideologisesti ja historiallisesti eri tieteen ja taiteen alueilla muotoutunut,

toistuva ja vaikuttava lapsikuva – mahdollistaa sen tutkimisen, miten

kullekin ajalle ominaiset, ”normaalia” ja ”epänormaalia”, koskevat merki-

tyksenannot muotoutuvat. Lapsuuden kuvat onkin länsimaisissa tieteen

ja taiteen diskursseissa toistuvasti kiinnitetty toisaalta viattomuuden ja

haurauden, toisaalta pahuuden ja synnin mielikuviin. Näiden ääripäi-

den väliin jää lukuisia guureja, muotoutumisia, joiden avulla lapsuu-

den merkityksistä on neuvoteltu. Lapsuus osoittautuu aineistoissamme

monimuotoiseksi. Lapsitieteiden ”normaali lapsi” ja sen vastakohta

”epänormaali lapsi”, omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ”lapsi itsen

historiana” eli yksilön uudenlaisena historiallisuutena ja psykologisena

syvyytenä sekä kaunokirjallisuuden ”ihanteellinen lapsi”, ”kapinallinen

tyttö” ja ”poikatyttö” kuuluvat kaikki aineistoissamme rakentuvaan,

moninaiseen lapsikuvastoon. Figuurit eivät sementoidu teksteihin vaan

elävät keskuudessamme vaikuttaen siihen, miten lapset jokapäiväisessä

arjessamme nähdään ja miten he tulevat kohdelluiksi.



Abate, Michelle Ann 2008: Tomboys: A Literary and Cultural History. Philadelphia: Temple

University Press.

Ahlbeck, Jutta 2018: The Nervous Child and the Disease of Modernity. Teoksessa Childhood,

Literature and Science: Child Figures as Fragile Subjects. Toimittaneet Jutta Ahlbeck, Päivi

Lappalainen, Kati Launis ja Kirsi Tuohela. UK: Routledge, 170–183.

https://doi.org/10.4324/9781315270784-13

Ahlbeck, Jutta – Lappalainen, Päivi – Launis, Kati – Tuohela, Kirsi 2018: Introduction: Child

gures as fragile subjects. Teoksessa Childhood, Literature and Science: Fragile Subjects.

Toimittaneet Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis ja Kirsi Tuohela. UK:

Routledge, 1–20. https://doi.org/10.4324/9781315270784

Aho, Jouko 1993: Sieluun piirretty viiva: Psykologisia perinteitä suomenmielisestä sielutieteestä

kokeelliseen kasvatusoppiin. Oulu: Oulun yliopisto.

Aho, Juhani 1919 [1885]: Papin tytär. Porvoo: WSOY.

Armstrong, David 1983: Political Anatomy of the Body: Medical Knowledge in Britain in the

Twentieth Century. New York: Cambridge University Press.

Bardy, Marjatta 1996: Lapsuus ja aikuisuus – kohtauspaikkana Émile. Helsinki: Stakes.

Bastman, Eeva-Liisa 2020: Metsästä kotiin: romantiikan lapsuuskäsityksiä ”Lapsi”-runossa.

https://doi.org/10.21435/ht.288

388  ,  ,     

Teoksessa Mansikoita ja mustikoita. Näkökulmia Aleksis Kiven runouteen II. Toimittaneet

Hanna Karhu ja Päivi Koivisto. Joutsen / Svanen: Erikoisjulkaisuja 3, 141–153.

https://doi.org/10.33347/jses.100564

Bergenheim, Sophy 2020: Yhteiskunnan, kansakunnan ja kansan asialla. Järjestöt, yhteiskunta-

politiikka ja asiantuntijuus Suomessa 1930–60-luvuilla.Helsinki: Helsingin yliopisto,

Valtiotieteellinen tiedekunta.

Burman, Erica 2008: Deconstructing Developmental Psychology. Lontoo: Routledge.

https://doi.org/10.4324/9780203946169

Castañeda, Claudia 2002: Figurations: Child, Bodies, Worlds. Durham: Duke University Press.

https://doi.org/10.2307/j.ctv1220hpr

Cooter, Roger (toim.) 1992: In the Name of the Child: Health and Welfare. Lontoo:

Routledge.

Coveney, Peter 1967 [1957]: The Image of Childhood: The Individual and Society. A Study of

the Theme in English Literature. Baltimore: Penguin Books.

Cunningham, Hugh 1991: The Children of the Poor: Representations of Childhood since the

Seventeenth Century. Oxford: Blackwell.

Cunningham, Hugh 2006: The Invention of Childhood. Lontoo: BBC Books.

Douglas, Kate 2010: Contesting Childhood: Autobiography, Trauma and Memory. New

Brunswick, New Jersey & Lontoo: Rutgers University Press.

Forster. E. M. 1981 [1927]: Aspects of the Novel. Harmondsworth: Penguin.

Foucault, Michel 1984: Truth and Power. Teoksessa The Foucault Reader. Toimittanut Paul

Rabinow. New York: Pantheon, 51–75.

Fritzsche, Peter 2004: Stranded in the Present: Modern Time and the Melancholy of History.

Massachusetts & Lontoo: Harvard University Press, Cambridge.

Green, Anna 2007: French Paintings of Childhood and Adolescence: 1848–1886. Aldershot:

Ashgate.

Hall, G. Stanley 1893: The Contents of Children’s Minds on Entering School. New York &

Chicago: E. L. Kellogg & co. https://doi.org/10.1037/14673-000

coMouse™: Feminism and Technoscience. New York & Lontoo: Routledge.

Harrikari, Timo 2019: Lastensuojelun historia. Tutkielma oikeussääntelystä, kulttuurisista ker-

rostumista ja hallinnan murroksista. Tampere: Vastapaino.

Helle, Anna – Hollsten, Anna (toim.) 2016: Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuu-

dessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Heywood, Colin 2007: Growing up in France: From the Ancient Régime to the Third Republic.

Cambridge: Cambridge University Press.

Honkanen, Virpi 2007: Albert Lilius lapsen sielunelämän jäljillä. Teoksessa Kasvatus- ja

koulukysymys Suomessa vuosisatojen saatossa. Toimittaneet Juhani Tähtinen ja Timo

Skinnari. Turku: Suomen kasvatustieteellinen seura, 379–427.

Humphries, Jane 2010: Childhood and Child Labour in the British Industrial Revolution.

Cambridge: Cambridge University Press. https://doi.org/10.1017/CBO9780511780455

Hypén, Tarja-Liisa 1999: Teuvo Pakkalan lapsinovellit. Lapsia ja Pikku ihmisiä -novellikokoel-

mien alkupuhe. Teoksessa Lapsia: kokoelma novelleja lasten parista. Pikku ihmisiä. No-

vellit kirjoittanut Teuvo Pakkala. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, vii–xvii.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  389

Ihonen, Markku 2003: Suomalainen lastenkirjallisuus 1800-luvulla. Teoksessa Pieni suuri

maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden maailma. Toimittaneet Liisi Huh-

tala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Helsinki: Tammi, 12–19.

Isomaa, Saija 2016: Tunteet ja kirjallisuudenlajit. Lajien emotionaalisesta vaikuttavuudesta.

Teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa. ToimittaneetAnna

Helle ja Anna Hollsten. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 58–81.

Jenks, Chris 2005: Childhood. Lontoo: Routledge.

Kantokorpi, Mervi 2012: Vetäytyjä loi poikatytön ja muita mahtisanoja. Helsingin Sanomat

28.8.2012.

Key, Ellen 1900: Barnets århundrade. Tukholma: Albert Bonniers förlag. Saatavilla:

https://archive.org/details/barnetsrhundrade01ellenkey/page/n7/mode/2up (e-viewer).

Viitattu 2.1.2021.

Kuismin, Anna 2013: Päiväkirjat ja omaelämäkerrat. Aikain muistot ja kokemusten koulut.

Teoksessa Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Toimittaneet

Lea Laitinen ja Kati Mikkola. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 60–97.

Käkelä-Puumala, Tiina 2001: Persoona, funktio, teksti – henkilöhahmojen tutkimuksesta.

Teoksessa Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. Toimittaneet Outi Alanko ja Tiina

Käkelä-Puumala. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 241–271.

Laakso, Maria 2018: The naughty child in the early twentieth century: Subversive child g-

ures and humour in Jalmari Finne’s childrens’ literature. Teoksessa Childhood,

Literature and Science: Child Figures as Fragile Subjects. Toimittaneet Jutta Ahlbeck,

Päivi Lappalainen, Kati Launis ja Kirsi Tuohela. UK: Routledge, 35–46.

https://doi.org/10.4324/9781315270784-3

Lappalainen, Päivi 2018: Child Figures in Läsning för barn by Zacharias Topelius. Teoksessa

Childhood, Literature and Science: Child Figures as Fragile Subjects. Toimittaneet Jutta

Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis ja Kirsi Tuohela. UK: Routledge, 23–34.

https://doi.org/10.4324/9781315270784-2

Launis, Kati 2018: The birth of the modern child in Finnish literary realism. Teoksessa

Childhood, Literature and Science: Child Figures as Fragile Subjects. Toimittaneet Jutta

Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis ja Kirsi Tuohela. UK: Routledge, 61–72.

https://doi.org/10.4324/9781315270784-5

Lilius, Albert 1916: Skolålderns själsliv:enligt nutida undersökningar. Helsinki: Holger Schildts

Förlag.

Lilius, Albert 1917: Ur småbarnens själsliv. Helsinki: Holger Schildts förlagsaktiebolag.

Lilius, Albert 1927: Kasvavien tunne-elämä nykyaikaisten tutkimusten mukaan. Suomentaneet

Aina Oksala ja Juha Timonen. Helsinki: WSOY.

Lindqvist, Fredrika 1980: Anteckingar ur min inre och yttre lefnad. Turku: Åbo Akademi.

Maijala, Minna 2008: Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa. Helsinki:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Mannevuo, Mona 2015: Aektitehdas. Työn rationalisoinnin historiallisia jatkumoita. Turku:

Turun yliopisto.

Mickalites, Carey 2012: Fairies and a Flâneur: J. M. Barrie’s Commercial Figure of the Child.

Criticism, 54 (1), 1–27. https://doi.org/10.1353/crt.2012.0004

Miettinen, Sari 2015: Hankala tyttö! Poikatytön queer-lapsuuden kulttuurinen mahdollisuus.

https://doi.org/10.21435/ht.288

390  ,  ,     

Teoksessa Nainen kulttuurissa, kulttuuri naisessa. Toimittaneet Viola Parente-Čapková,

Heidi Grönstrand, Ritva Hapuli ja Kati Launis. Turku: k&h, 57–79.

Moretti, Franco 2013: Distant reading. Lontoo & New York: Verso.

Natov, Roni 2003: The Poetics of Childhood. New York & Lontoo: Routledge.

Niemi, Juhani 1985: Juhani Aho. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Pakkala, Teuvo 1994 [1891]: Vaaralla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Rimmon-Kenan, Slomith 1991: Kertomuksen poetiikka. Suomentanut Auli Viikari. Helsinki:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Rose, Nikolas 1985: The Psychological Complex: Psychology, Politics and Society in England

1869–1939. Lontoo: Routledge & Kegan Paul.

Rose, Nikolas 1990: Governing the Soul. Lontoo: Routledge.

Rose, Nikolas 1997: Assembling the Modern Self. Teoksessa Rewriting the Self: Histories

from the Middle Ages to the Present. Toimittanut Roy Porter. Lontoo: Routledge, 224–

248.

Rose, Nikolas 1998: Inventing Our Selves: Psychology, Power, and Personhood.Cambridge:

Cambridge University Press.

Ryan, Patrick J. 2011: Discursive Tensions on the Landscape of Modern Childhood.

Educare: Veteskapliga Skrifter, 2, 11–37.

https://mau.diva-portal.org/smash/get/diva2:1397797/FULLTEXT01.pdf. Viitattu

2.1.2021.

Shuttleworth, Sally 2010: The Mind of the Child. Child Development in Literature, Science, and

Medicine, 1840–1900. Oxford: Oxford University Press.

Siljo, Juhani 1909: Suomalaisia kirjailijoita. Pilakuvia. Teuvo Pakkala. Helsingin Sanomat

19.11.1909.

Skeggs, Beverley 2004: Class, Self, Culture. Lontoo: Routledge.

Smith, Karen 2012: Producing Governable Subjects: Images of Childhood Old and New.

Childhood, 19 (1), 24–37. https://doi.org/10.1177/0907568211401434

Smuts, Alice 2006: Science in the Service of Children, 1893–1935. New Haven, CT, USA: Yale

University Press.

Steedman, Carolyn 1995: Strange Dislocations. Childhood and the Idea of Human Interiority,

1780–1930. Cambridge: Harvard University Press.

Sully, James 1895: Studies of Childhood. New York: D. Appleton & Company.

https://archive.org/details/studieschildhoo00sullgoog (e-viewer). Viitattu 2.1.2021.

Topelius, Toini 1889: I utvecklingstid. En berättelse om ickor af Tea. Helsinki: G. W. Edlunds

förlag.

Topelius, Zacharias 1898: Blad ur min tänkebok [verkkosivusto]. Tukholma: Albert Bonniers

förlag. http://runeberg.org/tankebok/. Viitattu 2.1.2021.

Topelius, Zacharias 1901: Läsning för barn I – Illustrerad af nska och svenska konstnärer

[verkkosivusto]. Tukholma: Albert Bonniers förlag, & Helsinki: Wentzel Hagelstam.

http://topelius./index.php?docid=92. Viitattu 2.1.2021.

Topelius, Zacharias 1923: Elämäkerrallisia muistiinpanoja. Suomentanut Helmi Krohn. Hel-

sinki: Otava.

https://doi.org/10.21435/ht.288

  391

Tuohela, Kirsi 2018: The rise of inner subjectivity: Childhood in early nineteenth-century

Finnish autobiographies. Teoksessa Childhood, Literature and Science: Child Figures

as Fragile Subjects. Toimittaneet Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis ja Kirsi

Tuohela. UK: Routledge, 199–210. https://doi.org/10.4324/9781315270784-15

Tyler, Imogen 2008: ”Chav Mum Chav Scum”: Class disgust in contemporary Britain.

Feminist Media Studies, 8:1, 17–34. https://doi.org/10.1080/14680770701824779.

Walkerdine, Valerie 1984: Developmental psychology and the child-centred pedagogy. Teok-

sessa Changing the Subject: Psychology, Social Regulation and Subjectivity. Toimittaneet

Julian Henriques, Wendy Hollway, Cathy Urwin, Couze Venn ja Valerie Walkerdine.

Lontoo & New York: Methuen.

Weindling, Paul 1992: From Isolation to Therapy: Children’s hospitals and diphtheria in

n de siècle Paris, Lontoo and Berlin. Teoksessa In the Name of the Child: Health and

Welfare, 1880–1940. Toimittanut Roger Cooter. Milton Park: Routledge, 124–145.

https://doi.org/10.4324/9780203412237-ch-5

https://doi.org/10.21435/ht.288

Asiantuntijatiedon kentät

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  395

Paluumuuttajalapset 1940–1950-luvun

Suomessa

Metodologisia reittejä lapsuuden historiaan

Tuomas Laine-Frigren

https://orcid.org/0000-0002-7568-297X

2000-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana lapsuuden histo-

rian tutkijat ovat keskustelleet paljon siitä, miten tutkia nuorten ihmis-

ten näkökulmaa menneisyyden eri ilmiöihin eli tehdä lasten ja nuor-

ten historiallista kokemusta näkyväksi. Paljon tästä keskustelusta on

omaksuttu monitieteiseltä lapsuuden tutkimuksen kentältä, etenkin

sosiologien ja antropologien kirjoituksista, joissa lasten näkemysten ja

mielipiteiden kuunteleminen on nostettu keskeiseksi ihanteeksi yhteis-

kunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä tutkittaessa.1 Kiinnostavissa uusissa

hankkeissa lapsia halutaan tuoda mukaan myös osaksi tiedontuotantoa

aktiivisina toimijoina, jopa kanssatutkijoina.

Historiantutkijan lähtö-

kohdat ovat toisenlaiset. Menneisyyden moninaisissa yhteiskunnissa

ja kulttuureissa eläneiden lasten kanssa voi käydä dialogia ainoastaan

metaforisessa mielessä – useimmiten hyvin sirpaleisia lähdeaineistoja

tulkiten. Vaikka myös lasten ja nuorten omia tuotoksia on säilynyt, koos-

1Esim. Spyrou 2011, 151. Tämä tutkimus on saanut rahoitusta Suomen Akatemian hankkeesta nro

331488.

2 Esim. Flewitt ja muut 2018; Potter & Cowan 2020.

https://doi.org/10.21435/ht.288

396  -

tuu aineisto sittenkin usein aikuisten tuottamista dokumenteista, jotka

heijastavat vain rajatusti lasten kokemusmaailmaa.

Tässä luvussa pohdin lapsuuden historian metodologisia pulmia

oman käynnissä olevan tutkimusprojektini valossa. Tutkimus käsittelee

toisen maailmansodan aikaisia pohjoismaisia lastensiirtoja ja niiden

seurauksia. Vuosina 1941–1946 Suomesta siirrettiin Ruotsiin virallista

tietä 48 628 lasta ja Tanskaan kaikkiaan 3764. Lisäksi on arvioitu, että

15 000–20000 lasta matkusti ulkomaille valtiojohtoisen siirto-ohjelman

ulkopuolella.

Tutkimukseni fokus on sodanjälkeisessä ajassa keskittyen

takaisin Suomeen palanneiden lasten kokemushistoriaan 1940–1950-

lukujen suomalaisessa yhteiskunnassa. Monille sodanjälkeinen kotiin-

paluu merkitsi sopeutumispakkoa kulttuurisesti ja sosioekonomisesti

erilaiseen ja vieraalta tuntuvaan ympäristöön useamman ulkomailla

vietetyn vuoden jälkeen.4

Haasteenani on ymmärtää, mitä liikkuminen perheistä ja yhteisöistä

toiseen lapsille merkitsi, miten Suomeen palaavat lapset pyrkivät sopeu-

tumaan ja minkälaisissa kohtaamisissa heidän kokemuksensa rakentui-

vat. Toisaalta pyrin ymmärtämään näiden lasten kanssa tekemisissä

olleiden vanhempien, lapsuuden asiantuntijoiden ja viranomaisten käsi-

tyksiä, intressejä ja toimenpiteitä, joita tarkastelen aikakauden lapsuutta

ja lasten hyvinvointia koskevien ideoiden, arvojen ja normien konteks-

tissa. Pohdin, missä suhteissa ulkomaille siirrettyjä lapsia voidaan pitää

erityisenä sosiaalisena ryhmänä ja missä kohdin heidän kokemuksensa

kytkeytyi osaksi laajempaa 1940–1950-luvun lapsuuden yhteiskunnallis-

ta ja kulttuurista kontekstia.

Suomalaisessa historiantutkimuksessa ja ilmiön ympärille muodostu-

neessa vireässä muistikulttuurissa Pohjoismaihin evakuoituja lapsia on

kutsuttu ”sotalapsiksi”.

Laajemmassa eurooppalaisessa katsannossa

sotalapsista puhuttaessa viitataan kaikkiin lapsiin ja nuoriin, joiden elä-

3 Salminen 2007, 200, 222; Heilala 2016, 9. Myös talvisodan aikana siirrettiin tuhansia lapsia Ruotsiin

ja joitain satoja Tanskaan. Tuolloin 109 lasta evakuoitiin myös Norjaan. Talvisodan lastensiirrot loivat

poliittista ja organisatorista pohjaa jatkosodan suuremmalle operaatiolle. Ks. Kavén 2011, 13–39.

4 Malinen, Laine-Frigren & Kaarninen 2022.

5 Salminen 2007.

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  397

mä meni sodan seurauksena sijoiltaan.

Euroopassa miljoonat lapset oli-

vat sodan jälkeen liikekannalla tai joutuneet kauas kotiseuduiltaan. He

liikkuivat yksin tai ryhmissä, ja hyvässä tapauksessa he olivat löytäneet

uuden kodin.

Myös Suomessa sota pakotti lapset liikkeelle monenlai-

sista syistä: pakenemaan perheen kanssa yhdessä Karjalasta tai matkus-

tamaan yksin tai sisaruksen kanssa Pohjanlahden yli laivalla Ruotsiin.8

Sodan väkivalta vaikutti monin tavoin lasten kasvuympäristöihin, ja sen

vaikutukset yksilöiden, perheiden, yhteisöjen ja yhteiskuntien elämässä

olivat kaikkialla pitkäkestoiset.9

Tässä luvussa kutsun Ruotsissa tai Tanskassa sodan aikana asuneita

lapsia paluumuuttajalapsiksi. Tällä valinnalla pyrin virittämään tutkijan

mielikuvitukseni näiden lasten liikkuvuuteen ja toistuviin kasvuympä-

ristön muutoksiin: sota ja sota-ajan lastensiirtopolitiikka vaikuttivat mer-

kittävästi heidän elämänkulkuunsa, mutta vähintään yhtä merkittävä

rooli oli sillä, miten paluumuuttajat sopeutuivat, miten 1940–1950-luku-

jen suomalainen yhteiskunta kohtasi lapset ja millaista lapsuus yleensä

tuolloin oli. Monien elämä muuttui epävakaaksi tai liikkuvaksi paluu-

muuton jälkeen. Oli lapsia, jotka joutuivat ruotsalaisten ja suomalaisten

vanhempien huoltajuuskiistojen välikappaleiksi.10 Toiset matkustivat ke-

säisin Ruotsiin biologisten ja sijaisvanhempien yhteisellä sopimuksella

ja kolmannet pyrkivät takaisin rajan yli Ruotsiin salaa. Oli myös niitä,

jotka ”sopeutumattomina” tai rikoksiin syyllistyneinä joutuivat kasvatus-

laitokseen tai sijoitettiin kodittomina lastenkotiin.

Käsitteet suuntaavat

ajatteluamme, ja siksi niillä on myös metodologista merkitystä: puhu-

malla paluumuuttajista tarkoitukseni on kiinnittää huomiota yhteen

ehkä merkittävään muuttujaan tutkimuskohteitteni lapsuus- ja nuo-

6 Venken & Röger 2015. Muun muassa Norjassa ”sotalapsilla” viitataan yleensä saksalaismiehittäjien

ja paikallisten naisten sukupuolisuhteiden seurauksena syntyneisiin lapsiin (krigsbarn, ”tyskebarn”

tai ”tyskerunger”), joista monen syntymä kytkeytyi natsien niin kutsuttuun Lebensborn-ohjelmaan.

Nykypäivän sotalapsia ovat esimerkiksi Isis-miesten seksiorjina hyväksikäyttämien turkkilaisten jesi-

di-naisten synnyttämät lapset, joihin kohdistuu vahvoja stigmoja. (Ks. Helsingin Sanomat 19.5.2019,

”Varastetut lapset”.)

7 Zahra 2016; Laine-Frigren 2019.

8 Savolainen 2015; Korppi-Tommola 2008; Salminen 2007.

9 Esim. Laurén & Malinen 2021; Koskinen-Koivisto & Seitsonen 2019.

10 Uusitalo 2008.

11 Hytönen ja muut 2016, 170; Salminen 2007, 279; Laine-Frigren 2019.

https://doi.org/10.21435/ht.288

398  -

Kuva 1. 500 Viipurin ja Kannaksen lasta lähetetään Ruotsiin. Kuva: Sot.virk.

T. Nousiainen. Sotamuseo.

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  399

ruuskokemuksen rakentumisessa. Aloitellessaan elämäänsä lastensiirto-

jen jälkeen he eivät olleet vielä ”sotalapsia” sellaisina kuin me heidät

historiakulttuurista tai perhepiirissä jaetuista aikuisiän muistoista tun-

nemme, vaan heidän elämänsä oli vasta kehkeytymässä, tulevaisuutensa

avoin, joskin monin tavoin yhteiskunnallisesti määrittynyt.

Pohdin tekstissäni arkistotutkimuksen mahdollisuuksia etenkin

lapsuuden historian tutkimuksessa. Olen kiinnostunut erityisesti siitä,

miten ja millä ehdoin viranomaisarkistoja on mahdollista hyödyntää

lasten ja nuorten näkökulmaa tavoittelevassa tutkimuksessa. Arkisto-

aineistojen kriittinen hyödyntäminen on – ehkä hieman yllättäen – jää-

nyt suomalaisessa sotalapsitutkimuksessa viime aikoina vähälle huo-

miolle. Esimerkkinä hyödynnän kirjeaineistoa, johon olen tutkimuk-

sessani kevään 2021 aikana törmännyt. Yhdessä muiden aikalaisdoku-

menttien ja myöhemmin kerätyn muistitiedon kanssa analysoituna ne

voivat tarjota uusia tutkimuksellisia reittejä sodanjälkeisen lapsuuden

ja nuoruuden historiaan. Keskeltä tutkimusprosessia avautuva näkökul-

mani12 on eräänlainen Nils Holgersson -perspektiivi: istun ympärilläni

kohoavien dokumenttipinojen keskellä ja yritän tarttua niiden herättä-

miin ajatuksen riekaleisiin – miettiä, millä tavoin lupaavalta vaikuttavia,

mutta vielä sangen hahmottomia kokonaisuuksia lähestyisin, mitä nii-

den kanssa tekisin.

Historiantutkimusta lasten näkökulmasta

Toisen maailmansodan aikana Ruotsissa asunut kirjailija Eila Kostamo

(s. 1938) on esseessään Skånen lumo (2006) kuvannut sodan jälkeistä

paluutaan Suomeen, sosiokulttuurisesti, materiaalisesti ja emotionaali-

sesti hyvin toisenlaiseen ympäristöön: ”makean leivän vuoteni olivat ohi,

nyt oli vanikan vuoro.”13 Kostamo toteaa esseessään, miten kotikasvatus

pyrki lähinnä ”karaisuun” ja vanhempien hyväksynnän ansaitsemiseksi

piti tehdä paljon ”hyviä töitä”. Hän yrittää myös tulkita isän suuttumus-

12 Historiantutkimuksen prosessiluonteesta ks. Hyrkkänen 2017.

13 Kostamo 2006, 225.

https://doi.org/10.21435/ht.288

400  -

ta, kun Ruotsissa erilaiseen ruokaan tottunut lapsi ei Suomessa suos-

tunut syömään: ”Miten olisin voinut aavistaa, että ruokalautaseni yllä

yökkäillessäni kosketin puutetta kärsineen miehen – – pyhiä tuntoja:

ruoan kunnioitusta!”14 Kun tyttöä rangaistiin, hän liukui toiseen todel-

lisuuteen, Skånen-kotiin, muisti taloa, puutarhaa ja kauniiksi laitettua

ympäristöä.

Kostamo muistelee äkillisen ympäristönvaihdoksen monia

ulottuvuuksia: sallittuja ja kiellettyjä tunteita, vieraita odotuksia, pahan-

makuista ruokaa.

Samalla hän pohtii lapsuutta kirjallisen luovuuden

lähteenä, muistin valikoivuutta ja muistamiseen kytkeytyviä emotionaa-

lisia tarpeita ja aekteja. Ehkä, hän arvelee, nostalginen menetetyn pai-

kan kuvittelu valmisti häntä kirjailijaksi aikuisuudessa.

14 Kostamo 2006, 228.

15 Kostamo 2006, 214, 223.

16 Vrt. Vallgårda, Alexander & Olsen 2015, 25–34.

Kuva 2. Uimaranta Hönön saarella, Göteborgin edustalla. Laila ja Annikki Mus-

tosen lapsuuden maisema ja kaipuun kohde. Kuva: Annikki Karvosen yksityis-

kokoelma.

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  401

Lastensiirtoja käsittelevä suomalainen historiantutkimus on luonut

kokonaiskuvaa suuroperaation käytännön toteutuksesta ja monista

toimijoista sekä taustalla vaikuttaneista poliittisista, diplomaattisista ja

humanitaarisista intresseistä.17 Samaan aikaan ilmiötä ei ole juurikaan

tematisoitu lapsuuden historian kontekstissa, esimerkiksi suhteessa

1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten lapsuutta koskeviin kult-

tuurisiin käsityksiin.

Sinänsä tärkeät perustutkimukset jäävät useim-

miten kuvailevalle tasolle, ja vaikka lasten näkökulmaa toki tuodaan

esiin, ei heidän kokemuksiaan tarkastella kovinkaan systemaattisesti.

Tästä puolestaan seuraa, että ”sotalapsia” käsitellään melko homogeeni-

senä ryhmänä monet mahdolliset kokemukselliset erot sivuuttaen. Esi-

merkiksi ikä-, sukupuoli-, luokka- tai kielierojen (esimerkiksi suomen-

ruotsalaisuuden) merkitystä lasten kokemusten rakentumisen kannalta

ei ole juurikaan tarkasteltu. Emme myöskään tiedä paljoa yksityisesti

Ruotsiin matkustaneista lapsista, vaikka heitäkin oli lukuisia.19 Näiden

lasten kokemukset olivat ehkä toisenlaisia kuin vaikkapa Kainuun syrjä-

seuduilta siirrettyjen lasten. Lisäksi kokemukset, muutokset ja kohtaa-

miset eivät usein olleet pelkästään hyviä tai huonoja.

Ruotsiin muuttaneet ja sieltä palanneet lapset ovat aikuisina julkais-

seet muistelmia tai autoktiivisiä romaaneja, ja heidän kanssaan teh-

dyistä haastatteluista on julkaistu monenlaisia muistitietoon perustuvia

tutkimusartikkeleita.

Etnologit ja muistitietotutkijat ovat tutkineet las-

ten liikkuvuutta ja monipaikkaisuuden kokemusta,

ja humanistisen

maantieteen piirissä on tutkittu ympäristö- ja paikkasuhteen rikkou-

tumisesta seuranneita traumoja.

1990-luvulta alkaen perustettujen

17 Salminen 2007; Kavén 2011. Ks. myös Janfelt 1998.

18 Vrt. kuitenkin Kirves 2010, sekä Ruotsissa ilmestyneet tutkimukset: Nehlin 2017, Sköld & Söderlind

2016 ja Zetterqvist Nelson 2017.

19 Esimerkiksi ruotsalaiset ammatilliset järjestöt kutsuivat suomalaisten kollegoiden jälkikasvua Ruotsiin.

Ruotsin tekijänoikeusjärjestö Stim kutsui 1942 suomalaisten muusikkojen lapsia. Näiden joukossa

oli myös suomenruotsalainen tuleva säveltäjä Lasse Mårtenson, joka muiden lasten mukana asui

yhdessä veljensä kanssa Helgerumin linnassa Smålannissa. Tekijänoikeusjärjestö omisti linnan, ja se

muutettiin suomalaisia lapsia varten lastenkodiksi. (https://www.teosto./teostory/teoston-vaiheita-

1940-luvulla/ [luettu 20.5.2021].)

20 Esim. Pannula Toft, Paksuniemi & Westberg 2018.

21 Korkiakangas 2017; Savolainen 2015; Ks. myös Danforth & Van Boeschoten 2012, 142–143.

22 Esim. Kuusisto-Arponen 2017.

https://doi.org/10.21435/ht.288

402  -

sotalapsiyhdistysten piirissä on julkaistu monenlaisia kokoomateoksia,

joissa sota-ajan lapset ovat kuvanneet kokemuksiaan ja selviytymistari-

noitaan. Käsityksemme paluumuuttajalasten sopeutumispyrkimyksistä

perustuvatkin pitkälti muistitietoon.

Lapsiin liittyviä historiallisia dokumentteja ja muita artefakteja on

helppo löytää, mutta lapset itse eivät ole jättäneet ajatuksistaan kovin

paljon suoria jälkiä. Erilaisia arkistoja tutkivan lapsuuden historioitsijan

voisikin olla hyvä aloittaa pohtimalla kriittisesti meille säilyneiden ai-

neistokokoelmien muodostumista ja tähän prosessiin liittyviä erilaisia

valtasuhteita: minkälaisia tarkoituksia varten arkistot ja muut kokoelmat

ovat syntyneet ja mitä on koettu säilyttämisen arvoisena – mitä arkisto-

dokumentit meille ”näyttävät” ja mistä ne hiljenevät.

Kuten Kaisa Veh-

kalahti on todennut, esimerkiksi lastensuojelun viranomaiskäytännöis-

sä lasten näkökulmien tai mielipiteiden kuulemista pidettiin pitkään

tarpeettomana, ja siksi lastensuojelun historian aineistot koostuvatkin

usein eri aikuisten lapsia koskevista huomioista.24

Arkistoproblematiikan merkitystä voi ehkä havainnollistaa antropo-

logi Arjan Appadurain ”aktiivisen arkiston” käsitteen avulla.

Otetaan

ajatusleikki: kuvitellaan, että aikuiset olisivat läpi 1900-luvun keränneet

laajamittaisesti lasten erilaisia tuotoksia, kirjoituksia ja piirustuksia,

kouluissa ja kotona, ja antaneet näin heidän näkemyksensä asioista,

suhteista ja tilanteista tallentua laatikoihin, ääninauhoille, lmeille ja

ainekirjoitusvihkoihin. Olisiko meillä tällaisen imaginäärisen toimin-

nan seurauksena valtava määrä mahdollisia tutkimusaineistoja, joilla

lähestyä mitä moninaisimpia historiallisia ilmiöitä myös lasten ja nuor-

ten näkökulmasta? Toki esimerkiksi kouluaineiden kaltaisiin lasten itse

tuottamiin aineistoihin sisältyy monia lähdekriittisiä ja tulkinnallisia

kysymyksiä, kuten tamperelaisen tyttölyseon sisällissota-aiheisia ainekir-

joituksia tutkinut Marianne Junila on todennut.

Lähdeaineistoina ne

23 Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi 2019, 13.

24 Vehkalahti 2016, 432–433.

25 Appadurai 2003.

26 Vuonna 1918 Kouluhallitus ja Opettajainlehti kehottivat kouluja keräämään sisällissotaa koskevia tari-

noita ja esineitä, kuten kaatuneiden univormuja, aseita, lauluja. Keruu nähtiin osana opetussuunnitel-

maa. Kuten Junila toteaa, säilytetyt ainekirjoitukset ovat luultavasti puhtaaksikirjoitettuja kopioita, joi-

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  403

ovat ainutlaatuisia27, samoin kuin lasten ja nuorten piirustukset, joiden

kekseliäästä käytöstä löytyy eri puolilta maailmaa hienoja esimerkkejä.

Samalla on tärkeä muistaa, että lasten näkökulman tai äänen esille

tuominen (jopa harvinaisista lasten itse tuottamista aineistoista) ei sel-

laisenaan riitä, sillä ollakseen tieteellistä tutkimuksen on tarkasteltava

yksittäisiä näkökulmia systemaattisesti osana laajempia prosesseja, ra-

kenteita ja narratiiveja. Lisäksi on perusteltua väittää, että yksilön koke-

mus ei ole koskaan vain hänen ”omansa”, vaan se on aina sosiaalisesti

rakentunut ja vuorovaikutteisessa suhteessa kulttuuriin, yhteiskuntaan

ja materiaaliseen ympäristöön – ja juuri tästä syystä sen tutkiminen on

kiinnostavaa.

Ruotsalainen historioitsija Bengt Sandin onkin todennut,

että lapsuuden historiassa lasten ”autenttisen” kokemuksen tai ”äänen”

tavoittelua on ehkä ihannoitu liikaa.30

Uusien sosiaalihistorioiden hengessä on toki erittäin tärkeää nostaa

esille vaiennettujen ja marginalisoitujen yksilöiden ja ryhmien ääntä ja

toimijuutta. Esimerkiksi lastenkodeissa esiintynyt väkivalta ja hyväksi-

käyttö

ja lapsipakolaiset ovat esimerkkejä ilmiöistä, jotka huutavat

väärinkäytösten kohteiden näkökulman esille tuomista historiantutki-

muksen keinoin.

Myös historiantutkimuksen objektiivisuuden eli moni-

näkökulmaisuuden ihanne vaatii lasten ja nuorten näkökulman esille

nostamista. Samaan aikaan ei ole kuitenkaan koskaan yksiselitteistä,

kenen tai keiden ääni lähdeaineistoissa kaikuu, sillä kaikki viestintä on

kielivälitteistä ja siten sosiaalisessa todellisuudessa rakentunutta. Tätä

voidaan käsitellä mikrohistorian tai ”history from below” -tutkimus-

suuntausten klassisena ongelmana: miten yksittäistapaukset kytketään

metodologisesti osaksi laajempia sosiaalisia ja kulttuurisia prosesseja.

den sisältöön vaikuttivat monet asiat, kuten opettajan odotukset ja tyttölyseon oppilaiden perhetausta.

Tekstit eivät kuitenkaan olleet niin yhdenmukaisia kuin voisi luulla: esimerkiksi punakaartilaismiehet

eivät näyttäytyneet teksteissä ainoastaan pahoina. (Junila 2014, 231–233, 239.)

27 Vrt. Schrumpf 2018.

28 Esim. Malinen & Vahtikari 2021; Tomsic 2019.

29 Esim. Boddice 2020. Ks. myös Elder-Vass 2012.

30 Sandin 2020, 1309–1310.

31 Esim. Wills 2021.

32 Musgrove, Pascoe Leahy & Moruzi 2019.

https://doi.org/10.21435/ht.288

404  -

Margaret Higonnet on tutkinut lasten piirtämiä kuvia ensimmäisen

maailmansodan ja Darfurin kriisin ajoilta. Kuten hän toteaa, piirustuk-

sia on voitu pitää suodattamattomina raa’an väkivallan kokemuksen

representaatioina, vaikka tosiasiassa lasten piirustuksiin on siirtynyt pal-

jon myös ympäröivän kulttuurin militaristista kuvastoa ja sosiaalisesti

jaettuja tarinoita. Samalla juuri tämä tekee piirustuksista Higonnet’n

mukaan kiinnostavia, moniselitteisiä visuaalisia narratiiveja. Kuvat kut-

suvat tutkijaa tulkitsemaan kaikkia eri sosiaalisia, kulttuurisia ja mate-

riaalisia tekijöitä, joiden kanssa vuorovaikutuksessa lapset historialliset

todistusaineistonsa loivat.

Myös Sandin muistuttaa, että lasten näkö-

kulmia on analysoitava samalla tavalla kriittisesti kuin muitakin näkö-

kulmia.34

Lasten näkökulman analysoiminen vaatii siis paljon tietoja yhteiskun-

ta- ja kulttuurihistoriasta, kulloisenkin ajan instituutioista ja poliittisesta

taloudesta. Vaikka pyrkimyksemme olisikin saada selville, mitä lapset

tai nuoret todella asioista ajattelivat (vs. mitä heidän luultiin ajattelevan),

on silti tärkeää myös kysyä, mitä heidän oli mahdollista ajatella – toisin

sanoen mitä olivat ne laajemmat diskurssit ja mentaliteetit, jotka vaikut-

tivat myös lasten ajatteluun ja toimintaan. On olennaista tietää, miten

lapsia yleensä kohdeltiin ja minkälaiset uskomukset, intressit tai politii-

kat heidän elämäänsä vaikuttivat, sillä myös lapset ovat tutkiskelleet

paikkaansa yhteisöissä sen mukaan, mitä heiltä on kulloinkin odotettu

ja minkä on koettu olevan heille sopivaa. Esimerkiksi paluumuuttajat

vastaanottaneessa 1940–1950-luvun yhteiskunnassa lapsilta vaadittiin

vastuunottoa jo varhain: vanhemmat odottivat lasten sopeutuvan no-

peasti ja toimivan ongelmia kohdatessaan itsenäisesti.

Lasten kokemus-

maailman rakentumista voi ajatella myös sosialisaation käsitteen kautta.

Mutta kuten Antti Malinen muistuttaa, tätä prosessia ei kuitenkaan tule

33 Higonnet 2006, 1570, 1574. Kuten Higonnet toteaa, lasten kokemuksen ”totuuteen” tai ”autentti-

suuteen” vetoaminen on usein historian aikana johtanut siihen, että lapsuus on politisoitu aikuisten

käyttötarkoituksia varten. Autenttisuuden korostamisen kääntöpuolena voi olla huomaamatta se, että

lasten kokemukset erotetaan keinotekoisesti siitä sosiokulttuurisesta ja materiaalisesta ympäristöstä,

jossa ne rakentuvat ja jonka kanssa ne ovat dynaamisessa vuorovaikutuksessa.

34 Sandin 2020, 1310.

35 Malinen, Laine-Frigren ja Kaarninen 2022, 580.

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  405

ajatella yksisuuntaisena: lapset eivät ainoastaan sisäistä heille tarjottuja

valmiuksia, normeja ja käsityksiä vaan myös työstävät niitä itse, esimer-

kiksi vertaisryhmissä muiden lasten kanssa.

Voi ehkä sanoa, että lapset

synnyttävät käsillä olevista kulttuurisista ja sosiaalisista resursseista, tiet-

tyjen yhteiskunnallisten reunaehtojen vallitessa, toimijuutensa aineksia

ja tuottavat niistä omanlaisiaan lopputulemia.37

Pirjo Markkola on määritellyt pohjoismaisen lapsuuden historian

”lasten näkökulmaa” korostavan tutkimusotteen aktiiviseksi pyrkimyk-

seksi muuttaa tulokulmaa yhteiskuntaan ja kulttuuriin siten, että val-

linneita oloja pyritään tarkastelemaan lasten silmin. Kuten Markkola

toteaa, perinteisiäkin sosiaalihistorian lähteitä, kuten erilaisia työtä tai

perhearkea kuvaavia raportteja, on mahdollista tulkita lasten ja nuorten

toimijuutta esiin nostaen. Toisaalta on kysyttävä, minkälainen vaikutus

sosiaalisilla rakenteilla ja poliittisilla päätöksillä on ollut lasten elä-

mään.38

Lapsuuden historian tutkimuksessa historioitsijan taidot punnitaan.

Aikuisten lapsia koskevaa puhetta tulkitessa pätevät myös yleisemmät

historiantutkimukset metodologiset ja lähdekriittiset keinot: ensin on

identioitava puhujan oma näkökulma tai itseymmärrys ja sitten tar-

kasteleva sitä kriittisesti vasten muita näkökulmia.

Kuten kasvatus-

historian tutkija Mona Gleason on todennut, myös lapsuuden historian

tutkimuksessa pätee ajatus lukemisesta ”vastakarvaan” (engl. reading

against the grain). Tämä tarkoittaa sitä, että nykypäivään asti säilyneitä,

yleensä aikuisten tuottamia dokumentteja luetaan niiden alkuperäisen

tarkoituksen vastaisesti, nostaen esiin implisiittisiä jälkiä lasten ajatte-

lusta tai toiminnasta. Gleason on kutsunut tätä myös ”empaattiseksi

päättelyksi” (engl. emphatic inference).

Näin voimme myös jälkikäteises-

tä näkökulmasta tavoittaa lähdeaineistojen hiljaisuuksia: niitä asioita,

joita dokumenteissa ei sanota (tai joista puhutaan toisin termein kuin

36 Malinen 2019, 337; Ks. myös Alanen 2001.

37 ”Toimijuudesta” (engl. agency) lapsuuden historian metodologisena käsitteenä ks. Vuolanto tässä

teoksessa.

38 Markkola 2018, 164.

39 Rubin 2017, 242–244.

40 Gleason 2016.

https://doi.org/10.21435/ht.288

406  -

nykypäivänä) – tai joista jopa tarkoituksella vaietaan. Kaikki tämä vaatii

erityyppisten lähteiden ristivalottamista ja lukemista rinnakkain.

Lastensiirto synnytti suuren määrän viranomaisaineistoja, joista kai-

kista avautuu tietty näkymä aikalaistodellisuuteen. Etenkin lastensiirto-

komitean ja niin sanotun Ruotsista palanneiden lasten jälkihuolto-

komitean arkistoihin sisältyy monenlaista materiaalia, jota on kuitenkin

tähän mennessä käytetty lähinnä lastensiirtojen poliittisen ja organisa-

torisen näkökulman kuvailuun. Olen toisaalla sivunnut paikallistason

huoltotyöntekijöiden lapsia koskevia raportteja ja pohtinut niiden valos-

sa aikalaiskäsityksiä sopeutumisesta.

Seuraavaksi nostan esille yhden

kiinnostavan aineistokokonaisuuden, jonka kautta pyrin osoittamaan,

että lasten tuottamien dokumenttien lukeminen rinnan muiden aika-

laisaineistojen kanssa voi avata uusia reittejä toisen maailmansodan

paluumuuttajalasten historialliseen kokemukseen.

Kirjeaineistoista avautuvat maailmat

Alan kirjoittaa nyt sinne Helsinkiin. Haluaisin päästä Ruotsiin.

Minä kyllä olen jo 13 v. mutta olis niin hauska mennä Ruotsiin.42

Talvella 1946 Sosiaali- ja Terveysministeriön Lastensiirtokomitea lähetti

tiedustelun helsinkiläiskoteihin selvittääkseen, kuinka moni perheistä

halusi lapsensa takaisin Ruotsista kevään ja kesän 1946 kuluessa. Viran-

omaisten yllätykseksi 606 vastaajasta vain 199 toivoi lapsen pikaista pa-

luuta.

Samansuuntaista viestiä välitettiin Porista, josta Suomen Punai-

sen Ristin aktiivi Anni Tukia kirjoitti komitealle joulukuussa 1945, että

monet perheet eivät halunneet ottaa lapsiaan vastaan, ”vaan sanovat, että

niillä on siellä hyvä olla”.44 Lastensiirtokomitean mukaan vanhemmilla

41 Laine-Frigren 2019.

42 13-vuotias tyttö Lastensiirtokomitealle 28.10.1945. Kansallisarkisto (KA). Sosiaali- ja terveysministeriön

lastensiirtokomitean arkisto. Saapuneet kirjeet 1945–1948 L4 Ea:40.

43 KA. Sosiaali- ja terveysministeriön lastensiirtokomitean arkisto. Ca:1 Lastensiirtokomitean pöytäkirjat

(1941–1949). Sosiaaliministeriön lastensiirtokomitean kannanotto 4.3.1946.

44 Anni Tukia Lastensiirtokomitealle 15.12.1945. KA. Sosiaali- ja terveysministeriön lastensiirtokomitean

arkisto. Saapuneet kirjeet 1945–1948 L4 Ea:45.

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  407

saattoi olla monia motiiveja, mutta perussyyksi kielteisten vastausten

suureen määrään se epäili vapautumista ”niin taloudellisesta kuin kas-

vatuksellisesta edesvastuusta”, ”vieraantumista” lapsesta sekä vieraantu-

misesta aiheutunutta ”välinpitämättömyyttä tämän tulevaisuudesta”.

Oli myös ilmennyt tapauksia, joissa vanhemmat lähettivät lapsiaan yksi-

tyistä tietä takaisin. Sisäasiainministeriö olikin katsonut tarpeelliseksi

määrätä, että lääninhallitukset eivät myöntäisi matkustuslupia lapsille,

jos matkan tarkoituksena oli ”lomanvietto, virkistyminen, kielenoppimi-

nen tai muu niihin verrattavissa oleva syy – – ”.46 Minkälaisesta ilmiöstä

oli kysymys? Suhtautuivatko vanhemmat ”välinpitämättömästi” lastensa

tulevaisuuteen?

Vuosina 1945–1948 lastensiirtokomitea vastaanotti suuren määrän

kirjeitä, joissa monet huoltajat – joko suomalaiset vanhemmat tai ruot-

salaiset kasvatusvanhemmat – toivoivat lasten voivan jäädä toistaiseksi

Ruotsiin tai palaavan sinne takaisin mahdollisimman pian. Saapunei-

den kirjeiden joukossa on myös joitain lasten ja nuorten kirjoittamia

kirjeitä.

Osa näistä on tapauksia, joissa ruotsalainen ja suomalainen

kasvatusperhe vaikuttavat yhdessä tuumin käyttävän lapsen kirjoittamaa

kirjettä esimerkkinä tämän toiveesta jäädä Ruotsiin. Samalla aineistosta

on mahdollista tulkita jälkiä lasten aktiivisesta osallisuudesta, esimerkik-

si toimimisesta kääntäjänä.

Tämän osion aloittava katkelma on lokakuussa 1945 lastensiirto-

komitealle lähetetystä kirjeestä, jossa nuori tyttö Pohjanmaalta toivoi

pääsevänsä yhdessä 12-vuotiaan pikkusiskonsa ja kahden naapurin ty-

tön kanssa Ruotsiin. Seuraavaksi katson kirjettä hieman tarkemmin.

Tyttö aloitti kertomalla olevansa ”siirtolainen”. Tällä hän viittasi karja-

laisuuteen, minkä hän todennäköisesti tiesi olleen yksi niistä virallisis-

45 KA. Sosiaali- ja terveysministeriön lastensiirtokomitean arkisto. Ca:1 Lastensiirtokomitean pöytäkirjat

(1941–1949). Sosiaaliministeriön lastensiirtokomitean kannanotto 4.3.1946.

46 KA. Sosiaali- ja terveysministeriön lastensiirtokomitean arkisto. Ca:1 Lastensiirtokomitean pöytäkirjat

(1941–1949). Sosiaaliministeriön lastensiirtokomitean kannanotto 4.3.1946.

47 Tätä kirjoittaessa olen käynyt parista kymmenestä kansiosta läpi kymmenen. Tässä huomion kohteena

olevien kirjeiden lisäksi kansioissa on myös paljon vanhempien tiedusteluja Ruotsissa olevien lasten

olinpaikoista, vaatimuksia lasten palauttamiseksi Suomeen, lasten sukulaisten tai muiden lähipiirin

aikuisten kirjeitä sekä lastensiirtokomitean asiamiesten raportteja paikallisista oloista sekä muuta

hallinnollista kirjeenvaihtoa.

https://doi.org/10.21435/ht.288

408  -

ta perusteista, joilla lapsen sai jatkosodan aikana Ruotsiin lähettää.

Jonkinlaisiin ennakkotietoihin viittaa myös se, että hän perusteli toivet-

taan kirjoittamalla, että yksi lähtijöistä oli heikonlainen: ”se kaksitoista

vuotinen on oikein pieni. Se ei paina kuin oikein vähän. Hän on kuin

8 vuotinen. Hän on minun sisko – –”. Tytöt tarvitsivat kuitenkin pitkälle

matkalleen saattajan: ”Mutta yksi asia. Meistä ei ole yksin matkustajaa.

Pitäis olla sellainen joka meidät veis sinne. Kun emme ole vielä mat-

kustaneet – – Olis hauska jos pääsis Ruotsiin. No niin lopetan jo nyt.”

Tammikuussa 1946 sama tyttö, nyt 14-vuotias, kirjoitti hieman pi-

demmän kirjeen päiväkirjamaisen vihon irti reväistylle aukeamalle. Vas-

taus aiempaan kirjeeseen oli ollut kaikesta päätellen kielteinen, ja siksi

hän otti nyt uudet perustelut käyttöön:

Aijon kysyä, pääseekös sinne Ruotsiin jos on siellä paikka. [kurs.

T L-F] Kyllä olen kuullut ettei sinne viedä kun sairaita lapsia. Mutta

luulen että sinne pääsee jos on paikka. Minä olen 14 vuotias. Min

sisko oli Ruotsissa, mutta nyt hän on kotona. Sieltä Ruotsista kir-

joitettiin, että he tahtoo minun ja siskon sinne Ruotsiin takaisin.

Minä en ole vielä käynyt Ruotsissa. Että koettakaa järjestää se matka.

Toisessa kirjeessä uutta on tieto siitä, että tytön sisko oli ollut sodan

aikana Ruotsissa ja että nyt heidät oli kutsuttu sinne molemmat. Hän

alleviivaa, ettei ollut vielä itse maassa käynyt, minkä voi tulkita viittaavan

ajatukseen Ruotsiin pääsystä etuoikeutena. Samalla hieman avoimeksi

jää, onko kyse samasta sisaruksesta kuin ensimmäisessä kirjeessä –

tyttö nimittäin ilmoittaa siskonsa iäksi 11 vuotta. Onkin mahdollista,

että halukas lähtijä ei tällä kertaa ollutkaan aiemman kirjeen 12-vuotias

(”kuin 8 vuotinen”) sisko vaan jo aiemmin Ruotsissa asunut, joka tytön

mukaan vieläpä ”osasi ruotsia hyvin ja kävi ruotsalaista koulua”.49 Yhtä

kaikki, perhe oli suuri ja elämä köyhää:

48 Salminen 2007, 121.

49 Tämä pieni yksityiskohta johtaa tutkijan spekuloimaan lisää. On tosiaan mahdollista, että vauraassa

Ruotsissa olo koettiin perheessä suurena etuoikeutena. Tällöin saatettiin myös ajatella, että nyt oli tois-

ten lasten vuoro lähteä. Ruotsista tullut kutsu paluusta samaan perheeseen saattoi kuitenkin muuttaa

asiaa.

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  409

Meillä on 9 henkeä isä ja äiti. Minä olen vanhin kaikista. Olemme

Karjalaisia. Kun meitä on niin paljon niin joutas vähemmänkin.

Täällä Suomesta kun ei saa oikein mitään ruokaa vaatetta jne. Ol-

kaa ystävällinen ja koittakaa meidät järjestää Ruotsiin. Me meni-

simme Förstbackaan. Siellä on meillä tunnettuja. Me emme us-

kalla siskon kanssa lähteä yksin niin pitkälle matkalle. Minä olen

käynyt koulussa. Kirjoittakaa heti kun saatte tämän kirjeen. Isäkin

on jo aika vanha. Ettei hän jaksa enää niin paljoa pitää kotona.

Tämä talo on niin kylmä ja pieni missä me asutaan. Kun lapsia

tulee Ruotsista pois voisimmehan me mennä sinne Ruotsiin kun

laiva menee takaisin Ruotsiin. Koettakaa järjestää?

Kirjeen viesti näyttää selvältä: lapset pyrkivät (ja jopa haluavat) pois

elämää määrittävästä yleisestä kurjuudesta. Mutta ovatko äänessä vain

lapset? Tietyt ilmaisut, kuten ”joutas vähemmänkin” voisivat viitata sii-

hen, että vanhemmat ovat kannustaneet, jopa kehottaneet kirjoittamaan

kirjeen. Tyttö myös tiedusteli matkan kuluja ja tiesi, että ulkomaille

matkustamiseen tarvitsi matkustusluvan. Ehkä perheen aikuiset eivät

olleet kirjoitustaitoisia tai kokivat, että lapsen lähettämä kirje herättäisi

vastaanottajassa hyvään lopputulokseen johtavia tunteita. Mutta yhtä lail-

la tyttö on voinut vain omaksua perheessä käytyjä keskusteluja, kuten

ajatuksen siitä, että mahdollisuuksien horisontissa häämöttävä Ruotsiin

meno voisi tuoda helpotuksia perheelle (ja samalla hänelle itselleen).

Kirjeen tulkitseminen moniäänisenä ei tee tyhjäksi sen merkitystä todis-

tusaineistona: kuten tyttö vielä erikseen tähdensi, ”olkaa ystävällinen ja

koettakaa meidät kaksi hommata.”50

Hieman toisenlainen näkökulma nousee verrattaessa kirjettä muihin

tyttöjen tai nuorten naisten tuona aikana lastensiirtokomitealle lähettä-

miin kirjeisiin. Useimmat niistä koskivat toivetta päästä Ruotsiin töihin

(esimerkiksi lastenhoitajaksi), ja olipa myös sellaisia, joissa nuoret itse

tiedustelivat mahdollisuutta päästä jatkamaan koulua Ruotsissa. Etenkin

vanhempien toiveissa siinsi mahdollisuus saada lapset kouluun Ruot-

50 14-vuotias tyttö Lastensiirtokomitealle 29.1.1946. KA. Sosiaali- ja terveysministeriön lastensiirtokomi-

tean arkisto. Saapuneet kirjeet 1945–1948 L4 Ea:40.

https://doi.org/10.21435/ht.288

410  -

siin.51 Tässä kontekstissa kirje näyttäytyykin osana laajempaa lastensiir-

tojen jälkeistä horisontin muutosta, jossa länsinaapuri vaikutti tarjoavan

lapsille parempaa elämää.

Lastensiirto avasi uusia näkymiä ja mahdollisuuksia köyhien perhei-

den jälkikasvulle. Esimerkiksi 17-vuotias Marja Anttila Hämeenlinnas-

ta kirjoitti huhtikuussa 1946 lastensiirtokomitealle haluavansa lähteä

lastenhoitajaksi Ruotsiin. Marjan perheessä oli kahdeksan lasta ja isä

kuollut jo ennen sotaa: ”Siksi minunkin on tarvinnut lähteä kotoa pois

jo niin nuorena sillä äiti ei jaksanut elättää niin paljoa 12-vuotiaana mi-

näkin lähdin ja nyt olen ollut jo kohta viisi vuotta pois.” Marja kertoi

olleensa harjoittelijana Hämeenlinnan Pelastusarmeijan lastenseimessä

kymmenen kuukautta ja saaneensa hyvän todistuksen työstään. Hän oli

jo pyrkinytkin Ruotsiin, mutta epäonnistunut, ja siksi hän nyt tiedusteli

pääsyä ”Ruotsiin lähetettävien lapsien mukana”.52

Vaikka Marjan kirje kytkeytyy paluumuuttajalapsiin vain välillisesti,

se auttaa ymmärtämään laajempaa odotushorisonttia, johon myös osa

Suomeen palanneista lapsista ajatuksensa liitti. Jotkut onnistuivatkin

matkustamaan takaisin Ruotsiin, mutta enemmistön osalta tilanne oli

toinen. Saattoi olla hyvin vaikea käsittää, miksi Ruotsiin ei sikäläisten

kasvatusvanhempien kutsusta ja myös omien vanhempien luvasta huoli-

matta ollut mahdollista päästä. Marjankaan kuvitelmat eivät olleet täysin

tuulesta temmattuja, sillä vielä loppukesästä 1944 lastensiirtokomitea

oli esittänyt toivomuksen 2250 naisen lähettämisestä töihin ruotsalai-

siin lastenkoteihin. Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö lupasi-

kin ryhtyä toimeen, mutta määritteli samalla tarkoin, ketkä saisivat läh-

teä: etenkään nuoria työkykyisiä naisia ja maatalojen tyttäriä ei tullut

päästää maasta, olihan sadonkorjuuaika alkamassa.53

Lastensiirtokomitealle saapuneet kirjeet sisältävät myös paluumuutta-

jalasten luona vierailleiden huoltotyöntekijöiden raportteja. Ne valaisevat

51 Kirjeissä esiintyi usein huoli siitä, että suomalainen koulu oli pitkän taipaleen päässä. Lasten koulu-

matkoista 1940–1950-lukujen Suomessa ks. Malinen & Tamminen 2017.

52 Marja Anttila Lastensiirtokomitealle 22.4.1946. KA. Sosiaali- ja terveysministeriön lastensiirtokomitean

arkisto. Saapuneet kirjeet 1945–1948 L4 Ea:37.

53 Margit Borg ja Väinö Kaasalainen Lastensiirtokomitealle 19.7.1944. KA. Sosiaali- ja terveysministeriön

lastensiirtokomitean arkisto. Saapuneet kirjeet 1945–1948 L4 Ea:40.

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  411

joko suoraan tai epäsuorasti usein traagisia olosuhteita, joihin lapset

joutuivat paluunsa jälkeen sopeutumaan. Paikallisia oloja tuntevat työn-

tekijät toisinaan suosittelivatkin lapsen palauttamista kasvatusvanhem-

pien luo, mutta tätä kirjoittaessa minulla ei ole käsitystä siitä, kuinka

usein palautus toteutui. Saapuneiden kirjeiden joukosta löytyi varsin

odottamatta myös selonteko, joka koski aiemmin lainaamani kirjeen

pohjanmaalaisen tytön perhettä. Se on lähetetty kahdeksan kuukautta

tytön toisen kirjeen jälkeen, ja selonteon on laatinut lastensiirtokomi-

tean Vaasan piirin asiamies Signe Israel.54 Israel kertoi paikallisen ter-

veyssisaren käyneen tarkastamassa perheen kodin. Tämä löysi ahtaan

asunnon, jossa kuusi lasta nukkui samassa isossa sängyssä. Lasten kou-

lunkäynti vaikutti epämääräiseltä. Mutta hälyttävintä oli isän alkoholin-

käyttö: menneenä talvena tämä oli ajanut juovuspäissään (under rusets

inytande) koko perheen ulos pakkaseen, minkä seurauksena moni

lapsista oli sairastunut. Terveyssisaren vakaa käsitys oli, että Ruotsissa

asunut lapsi olisi lähetettävä pikaisesti takaisin. Myös äiti kannatti lap-

sen ”siirtoa” (överföring) – lapsen, joka oli kyllä ”erittäin suloinen”, mut-

ta hyvin ”kurjasti puettu”. Terveyssisaren mukaan kaikkien ongelmien

taustalla oli miehen alkoholismi, joka oli saattanut myös vaimon ”apa-

tian tilaan”.55

On selvää, että lastensiirto oli aikalaisille hyvin merkityksellinen ta-

pahtuma, ja kun lasten massamittaiseen palauttamiseen ryhdyttiin, voi-

daan puhua aivan uudenlaisesta tilanteesta, jonka käsittelemiseksi ei

ollut valmiita välineitä. Viranomaisten ja lapsuuden asiantuntijoiden

joukossa oli niitä, jotka tunnistivat ulkomailta palaavien lasten sopeu-

tumisen haasteita, ja joihinkin toimiin myös ryhdyttiin ennakoitujen

ongelmien käsittelemiseksi.

Lastensiirtokomitean Kotkan alatoimis-

ton asiamies Liisi Ahola avautui huolistaan Mannerheimin Lastensuo-

jeluliiton Tanskan-Valiokunnan sosiaalihuoltaja Birgit Genetzille joulu-

54 Signe Israel till Barnföryttningskommittén 18.9.1946. KA. Sosiaali- ja terveysministeriön lastensiir-

tokomitean arkisto. Saapuneet kirjeet 1945–1948 L4 Ea:40. Israel oli tullut Vaasan läänin asiamiehen

tehtävään kesällä 1942. (Panhelainen 2005, 28–29.)

55 ”Dryckenskap verkar ju oftast apati hos såväl husmor som hos spritens oer. Detta leder alltid sedan

till hemmets förfall.”

56 Esim. Salminen 2007, 240–252.

https://doi.org/10.21435/ht.288

412  -

kuussa 1945: ”Tämä on ihmeellistä kiertokulkua ja mitä näistä lapsista

loppujen lopuksi tulee, missä he lopuksi tuntevat kodin olevan vai jääkö

heistä juurettomia, levottomia ihmisiä, jotka loppujen lopuksi sortuvat

sisäisiin ristiriitoihin.”57 Samaan aikaan hän kantoi huolta siitä, olisiko

vanhemmilla kykyä käsittää näiden paikasta toiseen siirreltyjen lasten

henkistä kriisiä tarpeeksi ”syvällisesti”. Oli vanhempien tehtävä saada

lapset ”viihtymään kotona”, jotta nämä saavuttaisivat edes jonkinlaisen

”tasapainon”. Ongelmana kuitenkin oli, että heidän huomionsa oli kiin-

ni jokapäiväisen elämän selviytymistaistossa. ”Se on aine mikä määrää

nykyaikana, ne paketit ym.”, kuten Kotkasta kirjelmöinyt Ahola asian

ilmaisi viitaten samalla Ruotsista ja muualta saapuviin avustuslähetyk-

siin.

Aikalaisjulkisuudessa sotalapsista voitiin puhua hyvin abstraktein ja

ihanteellisin käsittein, esimerkiksi ”pieninä lähettiläinä” ja suomalais-

ruotsalaisen ystävyyden lujittajina.

Lapsista ”vieraantuneiden” vanhem-

pien vaikuttimia saatettiin epäillä

ja ruotsalaisten kasvatusvanhempien

pyrkimyksiä voitiin kutsua ”itsekkäiksi”. Tässä tarkasteltuja kirjeaineis-

toja systemaattisesti tutkimalla näkökulma sekä lasten että vanhempien

arkisiin pyrintöihin muuttuu toisenlaiseksi. Ylätason hallinnollisiin do-

kumentteihin ja lehdistödiskursseihin verrattuna ne voivat avata toisen-

laisen tavan lähestyä lastensiirtojen yhteiskunnallista kokemusta. Tässä

olen halunnut lyhyesti kiinnittää huomiota lastensiirron seurauksena

syntyneisiin (todellisiin tai kuviteltuihin) mahdollisuuksiin sekä toisaal-

ta arjen kriiseihin ja umpikujiin.

Kuten jo edellä totesin, huoltajat Pohjanlahden molemmin puolin

ovat käyttäneet lasten kirjoittamia kirjeitä myös todistusaineistona, toi-

sin sanoen toivoneet, että lapsen kirjeessä esittämä toteamus tai asiain-

tila osoittaisi tähän kohdistuvan toimenpiteen välttämättömyyden. Esi-

merkiksi helmikuussa 1948 eräs kasvatusäiti kirjoitti hyvin huolissaan

Tukholmasta. Kirjeessä hän kiinnitti huomiota Suomeen palanneen

57 Liisi Ahola Birgit Genetzille 9.12.1945. KA. Sosiaaliministeriön lastensiirtokomitean Kotkan alatoimiston

arkisto Da1, Lähteneet kirjeet 1942–1948, Helsinki.

58 Esim. Aamulehti 9.4.1944 (”Suomen lapsia Uppsalassa”); Suomen Kuvalehti 7.12.1946 (”Pieniä

lähettiläitä”).

59 Salminen 2007, 242.

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  413

Kuva 3. Ruotsiin evakuoidut lapset palaavat kotiin 16.8.1945. Äiti poikansa kanssa.

Kuva: JOKA Journalistinen kuva-arkisto / Kaleva. Museovirasto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

414  -

16-vuotiaan tytön tilanteeseen ja liitti mukaan kirjeen, jossa sairasteleva

tyttö toivoi lääkärintodistusta voidakseen matkustaa Ruotsiin ja vetosi

”tätiinsä” kertomalla, kuinka kylmä Suomessa oli.

Toisessa hiukan

vastaavassa (mutta rankemmassa) tapauksessa 13-vuotias tyttö kirjoitti

huoltajalleen Ruotsiin haluavansa siskonsa kanssa palata, koska isä ”löi

kepillä ja kuristi äitiä”.

Nuorten lähettämiä kirjeitä myös siteerattiin.

Eräs ruotsalainen huoltaja viittasi Helsinkiin matkustaneen kasvatus-

tyttärensä ”sydäntä särkeviin” hätähuutoihin. Kasvatusisän mukaan tyttö

kirjoitti joka viikko ja kertoi äitinsä alkoholinkäytöstä.

Jotkut nuoret

lähettivät enemmän tai vähemmän itsenäisesti lastensiirtokomitealle

kirjeitä, joissa he kertoivat haluavansa lähteä Ruotsissa jo olevan sisa-

ruksen perään, töihin, asumaan tai oppimaan kieltä. Lasten kirjeet ovat

kuitenkin suuressa joukossa harvinaisia. Ehkä ne silti kertovat jotain,

eräänlaisina ”tyypillisinä poikkeuksina”, lastensiirtoihin kytkeytyneiden

lasten ja nuorten pyrkimyksistä ja tilanteen tulkinnoista sodanjälkeises-

sä Suomessa.

Tulevaisuuden suuntaviivoja

Meksikolainen kirjailija Valeria Luiselli kuvaa romaanissaan Kadonnei-

den lasten arkisto (2019) (engl. Lost Children Archive) Yhdysvaltoihin vael-

tavien pakolaislasten kokemuksia ja eritoten niiden dokumentoimisen

hankaluuksia. Lasten kärsimykset ja ilmiön mittasuhteet suorastaan

huutavat kokijoidensa äänen välittämistä laajempaan tietoisuuteen,

semminkin kun ”siirron” tai ”palautuksen” kaltaisia teknis-hallinnolli-

sia eufemismeja hyödyntävä poliittinen kieli pyyhkii suuren osan elettyä

kokemusta pois silmistä.63 Toisaalta käytössä on vain kokemuksen sir-

60 Elisabeth Gavelius Elsa Bruunille 27. helmikuuta 1947. KA. Sosiaali- ja terveysministeriön lastensiirto-

komitean arkisto. Saapuneet kirjeet 1945–1948 L4 Ea:38.

61 Kirje Ruotsista Lastensiirtokomitealle 7. syyskuuta 1946. KA. Sosiaali- ja terveysministeriön lastensiirto-

komitean arkisto. Saapuneet kirjeet 1945–1948 L4 Ea:37.

62 Sture Sandberg Elsa Bruunille 14. lokakuuta 1946. KA. Sosiaali- ja terveysministeriön lastensiirtokomi

tean arkisto. Saapuneet kirjeet 1945–1948 L4 Ea:43.

63 ”Palautus” = ”Turvapaikkaa hakevan ihmisen karkotus”. ”Siirto” = ”Ihmisen häätö ja karkotus heidän

omilta mailtaan”. (Luiselli 2019, 263–264.)

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  415

paleita, kuolinsyytodistuksia ja muita virallisia dokumentteja, parhaassa

tapauksessa perille päässeiden lasten maahanmuuttotuomioistuimel-

le antamia lausuntoja, nekin vaikeasti hahmottuvia ja hauraita.

Yksi

Luisellin romaanin päähenkilöistä kuvaa äkkiä saaneensa varmuuden,

kuin ”iskun vasten kasvoja”, että hänen ei ehkä pidäkään dokumentoida

perille päässeiden lasten tarinoita vaan pikemminkin heidän, jotka jäivät

matkalle: ”En vielä tiedä miten sen teen, mutta minun on kerrottava

hukassa olevien lasten tarina, niiden joiden äänet eivät ehkä enää kuulu

sillä he ovat kadonneet mahdollisesti ikuisiksi ajoiksi.”65

Lasten siirtäminen erilaisin perustein yli valtioiden rajojen ja myös

valtamerten toiselle puolelle on ollut historian aikana yleistä.66 Pako-

laisuus, pakkosiirrot

, siirtolaisuus ja erityyppisten kriisien aiheutta-

ma väestön liikkuvuus ovat tarkoittaneet liikekannalle joutumista myös

lukemattomille lapsille ja nuorille.68 2010-luvulta alkaen historiantutki-

jat ovat ryhtyneet laajemminkin tarkastelemaan näitä ilmiöitä, ja etenkin

lasten ja nuorten näkökulmia kohtaan tunnettu kiinnostus on kasvussa.

Samaan aikaan tutkijat etsivät menetelmällisiä ratkaisuja klassiseen

lähdeaineisto-ongelmaan: lasten ja nuorten itse tuottamat aineistot ovat

harvinaisia ja siksi heidän kokemuksiaan on hankala tutkia. Pakolaisten

tai pakkosiirrettyjen (engl. displaced) omaa näkökulmaa ja toimijuutta on

muutenkin ryhdytty tarkemmin pohtimaan vasta viime aikoina69, joten

keskustelu kokemushistoriallisten näkökulmien soveltamisesta lasten

siirtolaisuuden, pakolaisuuden ja ylirajaisen liikkuvuuden tutkimukseen

tulee varmasti jatkumaan.

Tässä luvussa olen tarkastellut oman tutkimukseni näkökulmasta ar-

kistojen merkitystä pakkosiirrettyjen tai ylirajaisesti liikkuneiden lasten

64 Luiselli 2017, 7. ”The children’s stories are always shued, stuttered, always shattered beyond the

repair of a narrative order. The problem with trying to tell their story is that it has no beginning, no

middle, and no end.”

65 Luiselli 2019, 155.

66 Esim. Swartz 2021; Amir 2018; Nehlin 2017; Sköld & Söderlind 2016; Kind-Kovács 2013; Johnston 2014;

Danforth & Van Boeschoten 2012; Jalongo 2010.

67 Afrikan maista Yhdysvaltoihin siirretyistä lapsiorjista ks. esim. King 2019.

68 Esim. Baron 2016.

69 Peter Gatrell: ”[Refugees] are habitually portrayed as if they are without agency, like corks bobbing

along on the surface of an unstoppable wave of displacement.” (Gatrell 2013, 9.)

https://doi.org/10.21435/ht.288

416  -

kokemuksen tutkimuksen lähteinä. Olen korostanut sitä, että lasten ja

nuorten itse tuottamien kirjoitusten ja muiden artefaktien tutkiminen

on erittäin tärkeää ja antoisaa, mutta ne eivät sellaisinaan avaa suoraa

väylää menneisyyden kokemusmaailmaan. Kuten kaikki historiantutki-

muksen aineistot, myös nuorten ihmisten ajattelun ja toiminnan jäljet

muuttuvat nykyhetkessä merkityksellisiksi dokumenteiksi vasta lähde-

kriittisen tulkinnan ja kontekstualisoinnin keinoin. Lasten näkökulmaa

voi lukea esiin myös muunlaisista lähdeaineistoista, ja lapsuuden histo-

rian tutkijan kiinnostavana haasteena onkin monien erityyppisten läh-

deaineistojen ja niiden näkökulmien ja ”äänten” kriittinen tarkastelu

rinnakkain. Olen työstänyt paluumuuttajalapsen käsitettä, jonka kehit-

täminen edelleen vaatii sekä empiiristä että teoreettista työtä sen selvit-

tämiseksi, minkälaiset eri tekijät näiden lasten ylirajaisen liikkuvuuden

synnyttämään kokemukseen vaikuttivat. Tässä luvussa olen tarkoituksel-

la jättänyt hyödyntämättä esimerkiksi siirtolais- ja pakolaistutkimusta tai

humanistisen maantieteen tutkimuksia70, sillä olen halunnut korostaa

”perinteisen” historiallisen arkistotutkimuksen merkitystä paljon julki-

suudessa esillä olevan, mutta sittenkin melko vähän tutkitun ilmiön

tarkastelussa.

Paluumuuttajalapsia koskevan tutkimukseni peruslähtökohtana on

lasten aikalaisnäkökulmaan kohdistunut uteliaisuuteni: miten he suun-

nistivat ehkä vieraalta tuntuneessa ympäristössä, minkälaisia ratkaisuja

he löysivät ja minkälaisena he tilanteensa sekä tulevaisuutensa kokivat.

Tässä kuvittelussa tukenani ovat olleet aikuisiksi kasvaneiden entisten

paluumuuttajien muistot ja niiden pohjalta julkaistut yksittäiset tieteel-

liset artikkelit sekä myös haastattelut, joita tuon ajan eläneiden kanssa

teen. Myös sotalapsiyhdistykset ovat julkaisseet melko paljon jäsentensä

muisteluja. Etenkin uudempien aikojen osalta yleisin tapa tehdä lapsuu-

den historiaa onkin ollut yhdistää lapsuutta koskevaa omakohtaista

muistitietoa erilaisiin aikalaislähteisiin. Samalla haluaisin kuitenkin ko-

rostaa lähellä tutkittavaa ajankohtaa tuotettujen aikalaislähteiden tutki-

muksen merkitystä. Lapsilla, kuten aikuisillakaan, ei tapahtuma-aikana

70 Esim. Kuusisto-Arponen 2007.

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  417

ollut tietoa siitä, mihin maailma heitä vie. Nähdäkseni aikalaislähteisiin

pureutuminen on tärkeää myös vallitsevan muistikulttuurin rikastami-

seksi: siten yksittäiset, usein vailla syvällisempää kontekstointia julkais-

tut muistikuvat ja anekdootit on mahdollista kytkeä merkityksellisiksi

osiksi menneitä paikkoja ja ympäristöjä.71

Puhuessani lasten historiallisen näkökulman esiin nostamisen tär-

keydestä olen korostanut sitä, että lasten ”ääniä” on analysoitava osana

sosiokulttuurista ja materiaalista ympäristöä, jonka kanssa vuorovaiku-

tuksessa ne ilmaistiin. On siis tiedettävä paljon myös ajan yhteiskunta-,

kulttuuri- ja oppihistoriasta – siitä, mitä kulloinkin lapsista ja lapsuudes

ta ajateltiin, mikä oli lapsen ”idea”. Tätä voi ehkä havainnollistaa esi-

merkillä lapsille valmistetuista leluista: ne kertovat yhtä lailla siitä, min-

kälaisia leluja aikuiset ovat lapsille suunnitelleet kuin siitä, että lapset

todella leikkivät niillä – ne olivat yksi materiaalinen osa heidän koke-

musmaailmaansa. Olen tähdentänyt myös jo historian perusopinnoista

tutun lähdekritiikin merkitystä. Pohtimalla dokumentin tai aineisto-

kokonaisuuden taustoja lapsuuden historioitsijakin pääsee jo pitkälle.

Historioitsijalle pyrkimys lasten näkökulmasta tehtävään tutkimukseen

näyttäytyy kiinnostavana haasteena ja mahdollisuutena pureutua tutki-

muksen tekemisen ytimeen: se vaatii lähteiden yhdistelyä, tulkinnan

taitoa, mielikuvitusta ja empatiaa. Kyse on paitsi lähdeaineistojen saata-

vuudesta myös lähteiden tulkinnan taidosta, laajemmin ottaen moninä-

kökulmaisen eli objektiivisen historiantutkimuksen ihanteista.



Kansallisarkisto (KA):

Sosiaali- ja terveysministeriön lastensiirtokomitean arkisto

Saapuneet kirjeet 1945–1948

Lastensiirtokomitean pöytäkirjat

Sosiaaliministeriön lastensiirtokomitean Kotkan alatoimiston arkisto

Lähteneet kirjeet 1942–1948

71 On monia tutkimattomia teemoja, joissa olisi kiinnostavaa yhdistää muistitieto ja mahdolliset arkisto-

aineistot. Esimerkiksi paluumuuttajalasten koulukokemukset on yksi tällainen aihe. Lisäksi yksityisar-

kistoissa on todennäköisesti säilynyt kirjeenvaihtoja ja muita aineistoja, joista tutkijat eivät vielä tiedä.

https://doi.org/10.21435/ht.288

418  -



Andersson, Yvonne – Holmqvist, Rolf – Nilsson, Doris 2019: Child Evacuations During

World War II: This Should Not Happen Again. Journal of Loss and Trauma, 24 (3), 213–

225. https://doi.org/10.1080/15325024.2018.1549198.

Alanen, Leena 2001: Lapsuus yhteiskunnallisena ilmiönä: sosiologia ja sukupolvijärjestys.

Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen: iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki

Jyrkämä. Tampere: Vastapaino, 161–186.

Amir, Ruth 2018: Twentieth Century Forcible Child Transfers. Probing the Boundaries of the

Genocide Convention. New York & Lontoo: Lexington Books.

Appadurai, Arjun 2003: Archive and Aspiration. Teoksessa Information Is Alive. Toimittaneet

Joke Brouwer ja Arjen Mulder. Rotterdam: V2 Publications, 14–25.

https://v2.nl/publishing/information-is-alive (pdf ). Viitattu 7.5.2021.

Baron, Nick (toim.) 2016: Displaced children in Russia and Eastern Europe, 1915–1953: ideolo-

gies, identities, experiences. Leiden: Brill. https://doi.org/10.1163/9789004310742

Boddice, Rob 2020: Cultural Brain as Historical Artifact. Teoksessa Culture, Mind

and Brain. Emerging Concepts, Models, and Applications. Toimittanut Laurence J.

Kirmayer. Cambridge: Cambridge University Press, 367–374.

https://doi.org/10.1017/9781108695374.018

Danforth, Loring M. – Boeschoten, Riki van 2012: Children of the Greek Civil War. Refugees

and the Politics of Memory. Chicago: The University of Chicago Press.

https://doi.org/10.7208/chicago/9780226136004.001.0001

Doron, Daniella 2015: Lost Children and Lost Childhoods: Memory in Post-Holocaust

France. Teoksessa Post-Holocaust France and the Jews, 1945–1955. Toimittaneet Seán

Hand ja Steven T. Katz. New York & Lontoo: New York University Press, 85–117.

https://doi.org/10.18574/nyu/9781479835041.003.0005

Elder-Vass, Dave 2012: The Reality of Social Construction. Cambridge: Cambridge University

Press. https://doi.org/10.1017/CBO9781139169202

Fass, Paula 2013: The Routledge History of Childhood in the Western World. Oxford & New

York: Routledge. https://doi.org/10.4324/9780203075715

Flewitt, Rosie – Jones, Phil – Potter, John – Domingo, Myrrh – Collins, Paul – Munday,

Ellie – Stenning, Karen 2018: ’I enjoyed it because… you could do whatever you

wanted and be creative’: three principles for participatory research and pedagogy.

International Journal of Research & Method in Education, 41 (4), 372–386.

https://doi.org/10.1080/1743727X.2017.1405928

Gatrell, Peter 2013: The Making of the Modern Refugee. Oxford: Oxford University Press.

https://doi.org/10.1093/acprof:oso/9780199674169.001.0001

Gleason, Mona 2016: Avoiding the agency trap: caveats for historians of children,

youth, and education. History of Education, 45 (4), 446–459.

https://doi.org/10.1080/0046760X.2016.1177121

Heilala, Cecilia 2016: The Child in the Eye of the Storm. Unveiling the War Child Syndrome.

Academic Dissertation. Helsinki: University of Helsinki.

http://urn./URN:ISBN:978-951-51-2380-0

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  419

Higonnet, M.R. 2006: Child Witnesses: The Cases of World War I and Darfur. PMLA/Publi-

cations of the Modern Language Association of America 121, 1565–1576.

https://doi.org/10.1632/S0030812900099879

Hyrkkänen, Markku 2017: Historiallinen metodi. Teoksessa Matkoja aatehistoriaan. Esseitä

Anssi Halmesvirralle. Toimittaneet Markku Hokkanen, Tuomas Laine-Frigren ja Timo

Särkkä. Jyväskylä: Kampus Kustannus, 31–59.

Hytönen, Kirsi-Maria – Malinen, Antti – Salenius, Paula – Haikari, Janne – Markkola, Pirjo

– Kuronen, Marjo – Koivisto, Johanna 2016: Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja

lasten kaltoinkohtelu 1937–1983 [verkkoaineisto]. Helsinki: Sosiaali- ja Terveysministeriö.

http://urn./URN:ISBN:978-952-00-3806-9.

Jalongo, Mary Renck 2010: From Urban Homelessness to Rural Work: International Origins

of the Orphan Trains. Early Childhood Education Journal, 38, 165–170.

https://doi.org/10.1007/s10643-010-0421-1

Janfelt, Monika 1998: Stormakter i människokärlek. Svensk och dansk krigsbarnhjälp 1917–1925.

Turku: Åbo Akademis Förlag.

Jay, Martin 2006: Songs of Experience: Modern American and European Variations on

a Universal Theme. Berkeley: University of California Press.

https://doi.org/10.1525/9780520939790

Johnston, Scott 2014: ’Only Send the Boys of the Good Type’: Child Migration and the Boy

Scout Movement, 1921–1959. The Journal of the History of Childhood and Youth, 7 (3),

377–397. https://doi.org/10.1353/hcy.2014.0036

Junila, Marianne 2014: War through the Children’s Eyes. Teoksessa The Finnish Civil War

1918. History, Memory, Legacy. Toimittaneet Tuomas Tepora ja Aapo Roselius. Leiden &

Boston: Brill, 230–253. https://doi.org/10.1163/9789004280717_009

Kavén, Pertti 2011: Sotalapset. Toiveet ja todellisuus. Minerva, Helsinki.

Kemppainen, Ilona 2008: Sotalasten historiaa arkistojen uumenista. Kasvatus & Aika, 2 (2),

77–107. https://journal./kasvatusjaaika/article/view/112240/65901 Viitattu 1.11.2021.

Kind-Kovács, Friederike 2013: The ”Other” Child Transports: World War I and the Temporary

Displacement of Needy Children from Central Europe. Revue d’histoire de l’enfance

”irrégulière”, 15, 75–95. https://doi.org/10.4000/rhei.3474

King, Vilma 2019: Children and Slavery. Teoksessa Oxford Research Encyclopedias. American

History. https://doi.org/10.1093/acrefore/9780199329175.013.628

Kirves, Jenni 2010: Sotalasten siirretty lapsuus. Teoksessa Sodan kasvattamat. Toimittaneet

Sari Näre, Jenni Kirves ja Juha Siltala. Helsinki: WSOY, 91–121.

Kivimäki, Ville 2019: Reittejä kokemushistoriaan. Teoksessa Eletty historia. Kokemus näkö-

kulmana menneisyyteen. Toimittaneet Johanna Annola, Ville Kivimäki ja Antti Malinen.

Tampere: Vastapaino, 9–38.

Korkiakangas, Pirjo 2017: Kaksi kotia ja kaksi kotimaata – Suomalaisten lasten kokemuksia

sotalapsuudesta Ruotsissa. Teoksessa Rajaamatta. Etnologisia keskusteluja. Toimittaneet

Helena Ruotsala, Hanneleena Hieta, Aila Nimeinen, Maija Mäki, Katriina Siivonen,

Timo J. Virtanen ja Outi Fingerroos. Helsinki: Ethnos, 150–183.

Korppi-Tommola, Aura 2008: War and Children in Finland During the Second World War.

Paedagogica Historica, 44 (4), 445–455. https://doi.org/10.1080/00309230802218405

https://doi.org/10.21435/ht.288

420  -

Koskinen-Koivisto, Eerika – Seitsonen, Oula 2019: Landscapes of Loss and Destruction:

Sámi Elders’ Childhood Memories of the Second World War. Ethnologia Europaea,

49 (1), 24–40. https://doi.org/10.16995/EE.816

Kostamo, Eila 2006: Skånen lumo. Teoksessa Kirjailijat kertovat lapsuudestaan sodan varjos-

sa. Toimittanut Leena Laulajainen. Helsinki: Tammi.

Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa 2007: Sotalapsien paikka(tunne). Alue & Ympäristö, 36 (2),

3–7.

Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa 2017: Self, Place, and Memory: Spatial Trauma Among

British and Finnish War Children. Teoksessa Conﬂict, Violence and Peace. Toimittaneet

Christopher Harker ja Kathrin Hörschelman. Geographies of Children and Young

People vol. 11. Singapore: Springer, 307–324. https://doi.org/10.1007/978-981-287-038-

4_18

Laine-Frigren, Tuomas 2019: Children on the Move: Psychiatric Encounters with Child

Evacuees Returning to Post-War Finland. Teoksessa Social Class and Mental Illness in

Northern Europe. Toimittaneet Petteri Pietikäinen ja Jesper Vaczy Kragh. Lontoo & New

York: Routledge. https://doi.org/10.4324/9780429432552-6

Laurén, Kirsi – Malinen, Antti 2021: Shame and silences: children’s emotional experiences

of insecurity and violence in postwar Finnish families. Social History, 46 (2), 193–220.

https://doi.org/10.1080/03071022.2021.1892314

Luiselli, Valeria 2017: Tell Me How It Ends. An Essay in Forty Questions. Lontoo: 4th Estate.

Luiselli, Valeria 2019: Kadonneiden lasten arkisto. Suomentanut Marianna Kurtto. Helsinki:

Gummerus.

Malinen, Antti 2019: Kaverit, koirat ja joenmutkat. Lasten emotionaaliset turvapaikat

1940–1950-lukujen Suomessa. Varhaiskasvatuksen tiedelehti, 8 (2), 332–361.

Malinen, Antti – Laine-Frigren, Tuomas – Kaarninen, Mervi 2022: Rebuilding emotional ties

for child evacuees returning from abroad: children’s literature and informal education

in post-Second World War Finland, History of Education, 51 (4), 578–595.

https://doi.org/10.1080/0046760X.2021.2010814

Malinen, Antti – Tamminen, Tuomo 2017: Jälleenrakentajien lapset. Gaudeamus: Helsinki.

Malinen, Antti – Vahtikari, Tanja 2021: Feeling theNation through Exploring theCity: Ur-

ban Pedagogy andChildren’s Lived Experiences inPostwar Helsinki. Teoksessa Lived

Nation as the History of Experiences and Emotions in Finland, 1800–2000. Toimittaneet

Ville Kivimäki, Sami Suodenjoki ja Tanja Vahtikari. Hampshire: Palgrave Macmillan.

https://doi.org/10.1007/978-3-030-69882-9_13

Markkola, Pirjo 2018: Negotiating Family, Education, and Labor. Working-Class Children

in Finland in the Nineteenth and Twentieth Centuries. Teoksessa Nordic Childhoods

1700–1960. From Folk Beliefs to Pippi Longstocking. Toimittaneet Reidar Aasgaard,

Marcia Bunge ja Merethe Roos. New York & Lontoo: Routledge, 163–174.

https://doi.org/10.4324/9781315231723-10

Musgrove, Nell – Pascoe Leahy, Carla – Moruzi, Kristine 2019: Hearing Children’s

Voices: Conceptual and Methodological Challenges. Teoksessa Children’s Voices from

the Past: New Historical and Interdisciplinary Perspectives. Toimittaneet Kristine Moruzi,

Nell Musgrove ja Carla Pascoe Leahy. Lontoo: Palgrave MacMillan, 1–28.

https://doi.org/10.1007/978-3-030-11896-9_1

https://doi.org/10.21435/ht.288

 1940–1950-  421

Nehlin, Ann 2017: Building Bridges of Trust: Child Transports from Finland to Sweden

during the Second World War. War & Society, 36 (2), 134–153.

https://doi.org/10.1080/07292473.2017.1326584

Panhelainen, Olli 2005: Lastensiirtojen toteutuminen Jyväskylässä vuosina 1939–1945.

Suomen historian pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto.

Pannula Toft, Pia – Paksuniemi, Merja – Westberg, Johannes 2018: The challenge of return-

ing home: the role of school and teachers in the well-being of Finnish war children,

“Finnebørn”, during and after World War II. Paedagogica Historica, 54 (6), 1–14.

https://doi.org/10.1080/00309230.2018.1521449

Pitäkää mukuloista huolta 2004: Keskisuomalaisen sotalapsen historiakirja. Jyväskylä: Keski-

Suomen Sotalapset ry.

Potter, John – Cowan, Kate 2020: Playground as meaning-making space: Multimodal

making and re-making of meaning in the (virtual) playground. Global Studies of Child-

hood, 10 (3), 248–263. https://doi.org/10.1177/20436106209415

Rubin, Miri 2017: Presentism’s useful anachronisms. Past & Present, 234 (1), 236–244.

https://doi.org/10.1093/pastj/gtw057

Salminen, Heikki 2007: Lappu kaulassa yli Pohjanlahden. Turku: Siirtolaisuusinstituutti.

Sandin, Bengt 2020: AHR Exchange. History of Children and Childhood –Being and

Becoming, Dependent and Independent. The American Historical Review, 125 (4), 1306–

1316. https://doi.org/10.1093/ahr/rhaa369

Savolainen, Ulla 2015: Muisteltu ja kirjoitettu evakkomatka: tutkimus evakkolapsuuden muiste-

lukerronnan poetiikasta. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Schrumpf, Ellen 2018: Children and Their Stories of World War II: A Study of Essays by

Norwegian School Children from 1946. Teoksessa Nordic Childhoods 1700–1960.

From Folk Beliefs to Pippi Longstocking. Toimittaneet Reidar Aasgaard, Marcia Bunge

ja Merethe Roos. New York & Lontoo: Routledge, 205–219.

https://doi.org/10.4324/9781315231723-13

Sköld, Johanna – Söderlind, Ingrid 2016: Finska barn i svenska hem. Om mobiliseringen av

familjer att ta emot främmande barn under andra världskriget. Scandia, 82 (1), 35–65.

Spyrou, Spyros 2011: The limits of children’s voices: From authenticity to critical, reexive

representation. Childhood, 18 (2), 151–165. https://doi.org/10.1177/0907568210387834

Swartz, Rebecca 2021: Children In Between: Child Migrants from England to the Cape in

the 1830s. History Workshop Journal, 91 (1), 71–90. https://doi.org/10.1093/hwj/dbaa034

Tomsic, Mary 2019: Children’s art: Histories and Cultural Meanings of Creative Expression

by Displaced Children. Teoksessa Children’s Voices from the Past. New Historical and

Interdisciplinary Perspectives. Toimittaneet Kristine Moruzi, Nell Musgrove ja Carla

Pascoe Leahy. Hampshire: Palgrave Macmillan, 137–158. https://doi.org/10.1007/978-3-

030-11896-9_6

Uusitalo, Laila 2008: Liian monta äitiä. Sotalapsista syntyneiden huoltajuusriitojen käsittely

vuosina 1946–1954. Historian pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto.

Vallgårda, Karen – Alexander, Kristine – Olsen, Stephanie 2015: Emotions and the Global

Politics of Childhood. Teoksessa Childhood, Youth and Emotions in Modern History:

National, Colonial and Global Perspectives. Toimittanut Stephanie Olsen. Hampshire:

Palgrave Macmillan. https://doi.org/10.1057/9781137484840_2

https://doi.org/10.21435/ht.288

422  -

Vehkalahti, Kaisa 2016: Dusting the archives of childhood: child welfare records

as historical sources. History of Education, 45 (4), 430–445.

https://doi.org/10.1080/0046760X.2016.1177610

Vehkalahti, Kaisa 2015: Se virallinen tarina? Lastensuojeluarkistojen hiljaisuuksia. Teoksessa

Salattu, Hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä. Toimittaneet Antti Häkki-

nen ja Mikko Salasuo. Tampere: Vastapaino, 234–263.

Venken, Machteld – Röger, Maren 2015: Growing up in the Shadow of the Second World

War: European Perspectives. European Review of History 22 (2), 199–220.

https://doi.org/10.1080/13507486.2015.1008410

Wills, Clair 2021: Architectures of Containment. London Review of Books 43 (10).

https://www.lrb.co.uk/the-paper/v43/n10/clair-wills/architectures-of-containment. Vii-

tattu 7.5.2021

Zahra, Tara 2016: Lost Children. Displaced Children Between Nationalism and Internation-

alism after the Second World War. Teoksessa Displaced Children in Russia and Eastern

Europe, 1915–1953. Ideologies, Identities, Experiences. Toimittanut Nick Baron. Leiden:

Brill, 187–217. https://doi.org/10.1163/9789004310742_008

Zetterqvist Nelson, Karin 2017: War Children, Evacuations, and State Politics in Europe

during WWII: A Local Case of Sick Finnish War Children in Sweden. Teoksessa

Conﬂict, Violence and Peace. Toimittaneet Christopher Harker ja Kathrin Hörschelman.

Geographies of Children and Young People vol. 11. Singapore: Springer, 327–348.

https://doi.org/10.1007/978-981-287-038-4_19

https://doi.org/10.21435/ht.288

    423

Normaalin ja epänormaalin rajapinnoilla

Lapsuuden kategorioiden historiallisesta analyysista

Laura Tiitinen

https://orcid.org/0000-0002-0980-9311

Timo Harrikari

https://orcid.org/0000-0003-0091-5959

Lapsuus on yhteiskunnallinen määre, joka määrittyy suhteessa aikui-

suuteen.1 Se on lapsiväestölle varattu pysyväisluonteinen kulttuurinen

tila yhteiskuntien rakenteessa.

Läpi modernin ajanjakson on nähtävissä

rajatyö, jossa lapsuuden ja aikuisuuden välistä luonteeltaan ”välttämä-

töntä” sukupolvisuhdetta paikallistetaan, jäsennetään ja muotoillaan yh-

teiskunnallisissa instituutioissa yhä uudelleen.3 Lapsuudesta tuotetaan

ajallisesti määrittyviä uniikkeja kulttuurisia jäsennyksiä, jotka pidem-

mästä perspektiivistä tarkasteltuina nivoutuvat toisiinsa. Ne muodosta-

vat lapsuudesta historiallisia jatkumoita, joissa esiintyy sekä aineksia

1 Luku on kirjoitettu Suomen Akatemian alaisen Strategisen tutkimusneuvoston (STN) rahoittamassa

SILE-konsortiossa (335442/2020), joka tutkii erilaisten hiljaisten toimijoiden äänen vahvistamista lain-

valmistelussa. Prof. Timo Harrikari on työskennellyt konsortion lastensuojelua käsittelevän työpaketin

johtajana ja Tiitinen työpaketin tutkijatohtorina. Työpaketti on toiminut Lapin yliopistossa 1.10.2020–

31.3.2022 (335656/2020) ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL:ssä 1.4.2022 lähtien (353971/2022).

2 Bardy 1996.

3 Harrikari 2019.

https://doi.org/10.21435/ht.288

424     

varhaisemmista kulttuurisista jäsennyksistä että näiden ainesten myö-

hempiä uudelleenmuotoiluja.

Lapsuuden moderneista instituutioista on puhuttu ”aikuisuuden odo-

tushuoneina”, joita erilaiset kronologiset ikärajat ilmentävät.4 Yksi ajal-

lisesti pysyvimmistä ”aikuisuuden odotushuoneista” on lastensuojelu.

Kansainvälisesti tarkastellen moderni lastensuojelu syntyi 1800-luvun

lopulla. Sen ensimmäisiä maamerkkejä olivat pohjoismaiset, krimino-

logiseen ajatteluun ja niin sanottuun suojelukasvatusoppiin perustuneet

lastensuojelulait Norjassa (1896), Ruotsissa (1902) ja Tanskassa (1905).

Suomessakin tehtiin aloitteita ”suojelukasvatuslain” aikaan saamiseksi

heti 1900-luvun alussa, mutta maan ensimmäinen lastensuojelulaki

säädettiin vasta vuonna 1936.

Tarkastelemme tässä luvussa, miten lapsuutta määrittäviä kategori-

sointeja, niiden jatkumoita ja katkoksia voidaan analysoida lastensuo-

jelua käsittelevissä historiallisissa teksteissä. Käytämme esimerkki-

aineistona lainvalmisteluaineistoja sekä niissä intertekstuaalisesti

hyödynnettyjä aikalaistekstejä, kuten opillisia kirjoituksia, tutkimuksia

ja kannanottoja. Metodisena välineenämme on jäsenkategoria-analyy-

si, jolla yleensä tutkitaan ihmisten tai asioiden nimeämistä tai luokit

telua sekä erilaisia kategorioihin kytkeytyviä määreitä.

Olemme kiin-

nostuneita siitä, miten ja millaisin reunaehdoin lapsuuden kulttuurisia

kategorioita, niiden jatkumoita ja katkoksia on mahdollista tarkastel-

la jäsenkategoria-analyysin perusoletuksiin nojautuen. Esittelemme

aineistoesimerkein metodista viitekehystä siihen, millä tavoin lainval-

misteludokumenteista ja niihin intertekstuaalisesti kytkeytyvistä aika-

laisteksteistä voi tunnistaa niissä ilmeneviä jäsenyyskategorioita.

Metodologisen tarkastelumme perusolettamus on, että lapsuuden

kulttuuriset kategorisoinnit, moraaliset järjestykset sekä tiedon ja vallan

yhdistelmät nivoutuvat erottamattomasti yhteen. Kategoria-analyysin

kiinnostus kohdistuu keskeisesti moraalisiin järjestyksiin, niiden yllä-

pitämiseen sekä erityisesti niiden murtumispisteisiin. Lapsuus moraa-

listen järjestysten murtumispisteissä määrittyy lastensuojelussa tavalli-

4 Alanen 2001.

5 Jokinen, Juhila & Suoninen 2012.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    425

simmin ongelmalähtöisesti epänormaalia ja poikkeavuutta ilmaisevina

kategorisointeina. Niiden vastapooleina määrittyvät yleensä julkilausu-

mattomat kategoriat, asiantilat ja määreet, joita pidetään moraalisesti

toivottavina ja joiden ajatellaan ilmentävän normaalia.

Jäsenkategoria-analyysin taustalla vaikuttaa etnometodologinen lähes-

tymistapa, jossa tarkastellaan sosiaalisten rakenteiden muodostumista

ihmisten välisessä jokapäiväisessä toiminnassa.

Kategoria-analyysin

tietoteoreettinen sitoumus paikantuu yleensä sosiaaliseen konstruktio-

nismiin, ja kategoria-analyysille läheisinä analyysimenetelminä maini-

taan tavallisimmin keskustelunanalyysi ja diskurssianalyysi. Näistä ka-

tegoria-analyysin sovelluksista suuntaudumme kuitenkin tässä tekstissä

kohti sen uudenlaisia mahdollisuuksia. Sovellamme sitä lapsuuden

historiallisen muutoksen analyysivälineenä, mikä näkyy erityisesti ai-

neistomme valinnassa ja aineistonäytteiden esittelyssä. Sen sijaan, että

lukisimme aineistomme tekstikohtia esimerkiksi yksityiskohtaisen

diskurssianalyyttisesti, etsimme ja tarkastelemme kategorioita, niiden

jatkumoita ja katkoksia aineistodokumentteja vertaillen ja yhdistellen.

Lähdemme liikkeelle jäsenkategoria-analyysin perusolettamuksista ja

käsitteistä. Siirrymme tämän jälkeen pohtimaan menetelmän sovelta-

misen reunaehtoja. Lopuksi esittelemme esimerkinomaisesti, miten jä-

senkategoria-analyysia voidaan soveltaa lasten suojelemista käsittelevien

lainvalmisteluaineistojen luennassa.

Kategorisointi, moraalinen järjestys ja poikkeavuuden

tuottaminen

Kategoriat ovat maailman tulkinnan ja ymmärtämisen välineitä, joita

ilman ympäröivä todellisuus näyttäytyisi meille kaoottisena. Arkisessa

elämässä luokittelemme jatkuvasti havaitsemiamme asioita ja koke-

miamme ilmiöitä; jaamme itsemme, kanssaihmiset, esineet, toiminnot,

kulttuurit ja yhteiskunnat erilaisiin luokkiin. Luokittelua kutsutaan jä-

6 Garnkel & Sacks 1990; Suoninen 2001.

https://doi.org/10.21435/ht.288

426     

senkategoria-analyysissa kategorisoinniksi ja luokittelun pohjalta synty-

neitä nimeämisiä kategorioiksi. Kategoriat ovat osa jatkuvasti uusiutuvaa

kulttuurista informaatiota, jota tarvitaan yhteisen ymmärryksen luomi-

seen ja sosiaalisen toiminnan koordinointiin. Kategoria-analyysissa ol-

laan kiinnostuneita muun muassa siitä, millaisia kulttuurisesti jaettuja

merkityksiä ja tunnuspiirteitä tiettyjen kategorioiden käyttö kussakin

tilanteessa herättää.7

Yksi kategoria-analyysin kehittämiseen keskeisesti vaikuttanut teoree-

tikko on Harvey Sacks, jonka ajatusten pohjalta kehitelty metodinen vii-

tekehys tarjoaa aineksia kategorisointien ja niihin kytkeytyvien moraalis-

7 Juhila, Jokinen & Suoninen 2012a, 18–21.

Kuva 1. Lastensuojelu kuuluu niihin keskeisiin modernin ajan instituutioihin, jotka

ovat määritelleet normaalin ja toivotun ja sen vastakohtana epänormaaliksi, poik-

keavaksi tai ongelmalliseksi määritellyn lapsuuden rajoja. Väestöliiton julisteissa

valistettiin perheitä muun muassa pikkulasten kasvatuksesta, leikin merkityksestä

ja tapaturmien ennaltaehkäisystä vuonna 1948. Kuva: Pekka Kyytinen. Kansatieteen

kuvakokoelma/Pekka Kyytisen kokoelma, Museovirasto.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    427

ten järjestysten analysointiin.8Jäsenyyskategorialla viitataan ”sosiaalisen

tyypittelyyn”, jota käytämme itseämme, muita ihmisiä tai kokonaisia ih-

misryhmiä kuvaillessamme.

Kategoriat lävistyvät kulttuurisidonnaisilla

määreillä, jotka luonnehtivat ja paikantavat kategorioiden jäseniä suh-

teessa toisiinsa. Tällaisia kategorioita täsmentäviä määreitä ovat muun

muassa kategoriaan liitetyt toiminnot sekä siihen kuuluvan luonnollisina

pidetyt ominaisuudet, tiedot, kompetenssit ja modaliteetit (esimerkiksi

motiivit, oikeudet ja velvollisuudet). Määreillä tuotetaan moraalisia jär-

jestyksiä, joita analysoitaessa huomiota kiinnitetään ”käytännölliseen ja

moraaliseen järkeilyyn, kuvauksen ja arvioinnin yhteen kietoutumiseen

sekä kategoriasidonnaisten määreiden moraalisuuteen”.

Kategoriat

voivat esiintyä aineistoissa selkeinä olemista ilmaisevina luokitteluina,

mutta ne voivat ilmetä myös vihjauksenomaisina julkilausumattomina

toimintoina, jossa tuotetaan moraalista järjestystä arvioimalla katego-

rioihin kuulumista tai kuulumattomuutta.11

Hierarkkisesti järjestyvät kategoriat ja niiden kategoriasidonnaiset toi-

minnot muodostuvat moraalisiksi kannanotoiksi, joissa tehdään arvioita

normaalista ja epänormaalista, suotavasta ja ei-suotavasta tai positiivi-

sesta ja negatiivisesta.

Ihmisten luokittelulla sekä epätavanomaisten

ominaisuuksien määrittelyllä tuotetaan ihmisten poikkeavuutta.

Sa-

malla kun kategorisoinnissa joku sisällytetään joukkoon, joku toinen

suljetaan sen ulkopuolelle. ”Muiden” ryhmien kategorisointi on helposti

yksinkertaistavaa, stereotyyppistä ja leimaavaa, vaikka kategorisoinnin ei

lähtökohtaisesti tarvitsisi olla luonteeltaan syrjivää. Moraalista järjestys-

tä rakennetaan vertailemalla poikkeaviin kategorioihin asetettujen ih-

misten ominaisuuksia ja käyttäytymistä tavanomaisina pidettyihin sekä

tuomitsemalla ne vääränlaisiksi.14 Kategoriaryhmien väliseen vertailuun

perustuva poikkeavuuden rakentaminen ja sen avulla rakennettu mo-

8 Silverman 1998, 74–97.

9 Ruusuvuori 2001, 394–396; Juhila, Jokinen & Suoninen 2012b, 55.

10 Juhila, Jokinen & Suoninen 2012b, 87.

11 Juhila, Jokinen & Suoninen 2012b, 63–69.

12 Heritage 1984, 195–198; Ruusuvuori 2001, 395; Fox 2008.

13 Juhila 2012, 175.

14 Pälli 2003, 134–135; Fox 2008; Juhila 2012, 190–192.

https://doi.org/10.21435/ht.288

428     

raalinen järjestys ovat taipuvaisia jäämään näkymättömiksi juuri niiden

arkipäiväisyyden vuoksi. Pidämme esimerkiksi kulttuurisesti hyväksyt-

tävänä lapsen kasvun vertaamista kasvukäyriin ja lapsen käyttäytymisen

vertailua diagnoosiluokituksiin tai rikoslakiin.

Historiallisesti orientoituneen kategoria-analyysi-

menetelmän reunaehtoja

Tarkastelumme kohteena ovat kansallista lastensuojelua ja politiikkaa

määrittelevät tekstit, joissa historian saatossa on käyty toistuvaa rajan-

vetoa normaalin ja epänormaalin lapsuuden välillä. Kategorisoinnit ovat

rakentaneet ymmärrystä tavanomaisesta lapsuudesta ja sen kääntöpuo-

lesta. Herää luonnollisesti kysymys, onko arkipäivän vuorovaikutukseen

sovelletun analyysimenetelmän metodologinen viitekehys siirrettävissä

historiallisten lainvalmisteludokumenttien ja niissä esiintyvien katego-

risointien luennan välineeksi, ja jos on, niin miten. Käsityksemme mu-

kaan menetelmän siirrettävyys on mahdollista, mutta sen reunaehtoja

on pohdittava. Etnometodologisesti virittyneessä tutkimuksessa on kaut-

ta sen historian tarkasteltu lainsäädännön eri konteksteja tutkimusai

neistoina.

Oikeusnormien valmistelu on institutionaalinen käytäntö,

jossa vallitsevat jäsenkategoria-analyysin perusoletukset sosiaalisten ja

moraalisten järjestysten tuottamisesta.16 Lainvalmistelu on yhteiskun-

nallista vuorovaikutusta, jossa tavataan tuottaa ja uusintaa kategorioita,

määritellä poikkeaviksi ihmisiä ja ihmisryhmiä siinä missä tahansa

muissakin sosiaalisissa käytännöissä.17

Metodologisten reunaehtojen paikantamisessa lähdimme liikkeelle

siitä, että asetimme tutkimukselle peruskategorian. Peruskategorialla

tarkoitetaan, että tutkimuksen lähtökohdaksi otetaan sellainen kulttuuri-

nen kategoria, jolle muiden kategorioiden identioiminen voi perustua

tai johon aineistosta etsittävät kategoriat voivat sisältyä. Se ohjaa tutki-

15 Atkinson 1990.

16 Jokinen 2012, 228.

17 Heritage 1984, 196; Mäkitalo 2003.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    429

mustehtävien asettamista ja tutkimusaineiston valintaa, minkä vuoksi

sisällytimme peruskategorian tutkimustehtäviin. ”Lapsen” tai ”lapsuu-

den” kategoria on epäilemättä tällainen kulttuurinen, kielellinen ja se-

manttinen peruskategoria.

Tutkiessamme lapsuuden kategorioiden pitkiä historiallisia linjoja pi-

dimme tutkimusstrategisesti tärkeänä, että ankkuroimme tutkimuksen

sellaisiin syvään juurtuneisiin eli sedimentoituneisiin käytäntöihin,

jois-

sa tulokulma tutkimuskohteeseen pysyttäytyy mahdollisimman muut-

tumattomana. Modernina aikakautena lainvalmisteluun on vakiintunut

prosessuaalinen käytäntö, jossa edetään komitealuonteisesta työskente-

lystä hallituksen esitykseen sekä edelleen esityksen valtiopäiväkäsitte-

lyyn. Tutkimuksen sitominen oikeusnormeihin ja niiden säätämiseen

mahdollistaa analyysin vakioinnin, sillä normit ovat yhteiskunnallisina

käytäntöinä pitkäikäisiä ja hitaasti muuttuvia.

Historiallisten oikeusnormien ja lainvalmisteluaineistojen luenta ka

tegoria-analyysilla mahdollistuu sillä usein julkilausumattomalla reuna-

ehdolla, että niistä on saatavissa kirjallista todisteaineistoa. Pohjoismais-

sa oikeusnormeja siirrettiin kirjalliseen muotoon jo varhaiskeskiajalla,

joskaan oikeussääntelyn osalta ei voi puhua ”uuden oikeuden” luomises-

ta vaan lähinnä traditionaalisen tapaoikeuden kirjaamisesta.19 Mitä pi-

demmälle menneisyyteen siirrytään, sitä niukemmaksi lainvalmistelun

primaariaineisto tulkinnallisesti käy ja sitä rajallisemmiksi käyvät myös

sen yhteiskunnallisen kontekstoinnin ainekset. Ruotsalaiset keskiaikai-

set maakuntalait ja ensimmäiset maanlait ovat säilyneet jälkipolville,

mutta lapsuutta käsittelevien säännösten valmistelusta ei liene säily-

nyt todistusaineistoa. Vastaavasti se, että säädännäisoikeus on kasvanut

rajusti 1900-luvun lopulta lähtien, asetti vaatimuksia aineistomme ra-

jaukselle. Aineistosta saattaisi muodostua ikään kuin ”vino”, tilastollisen

tutkimuksen termistöä soveltaen, mikäli tarkasteluajan lainvalmistelun

syklissä tapahtuu merkittäviä muutoksia. Lastensuojelulain viimeisim-

män, vuoden 2007 kokonaisuudistuksen jälkeen lakia on ehditty muut-

taa kymmeniä kertoja.

18 Tuori 2000.

19 Pihlajamäki 2004, 115–120.

https://doi.org/10.21435/ht.288

430     

Toisinaan analyysin tulkinnallinen hedelmällisyys voi kärsiä lainval-

misteludokumenttien niukkuudesta tai niiden diskursiivisesta homo-

geenisuudesta. Juridisella diskurssilla on erityisesti nykyisin taipumus

kahlita tulkintoja, tehdä itsestään dominoiva maailman esittämisen tapa

ja jättää toisenlaiset tulkinnat alleen. Näiden haasteiden ylittämiseksi

sovelsimme intertekstuaalista luentaa; siirsimme fokuksen yksittäisestä

tekstistä tai tiukasta lainvalmistelutekstien luennasta erilaisten aikalais-

tekstien välisten kytkentöjen ja viittausten tarkasteluun. Lastensuoje-

luun liittyvässä lainvalmistelussa on ajan saatossa käytetty runsaasti tut

kijalle aikalaisymmärrystä tarjoavia lähteitä. Tällaisia ovat esimerkiksi

valmisteluelimissä toimineiden henkilöiden kannanotot, opilliset kirjoi-

tukset tai tieteelliset tutkimukset. Lasten kategorisointien näkökulmasta

aikalaistekstien tarkastelu on tärkeää siksi, että modernin ajan alusta

lähtien lasten kategorisoinnit lainvalmisteluun on pääosin lanseerattu

erinäisten tieteellisten paradigmojen piiristä. Sieltä ne ovat siirtyneet

lainvalmisteludokumentteihin joko suoraan lainvalmisteluun osallistu-

neiden oppineiden kynistä tai välillisemmin tutkimustulosten lainaami-

sena tai yleisempää kulttuurista tietovarantoa hyödyntävinä aineksina.

Historiallisen tutkimusaineiston hankintaa koskevien reunaehtojen

ohella on tärkeää pohtia tutkimusaineiston luennan epistemologisia

perusteita ja valintoja: mistä dokumentit ovat jälkiä, mitä niiltä voi kysyä

ja mihin kysymyksiin ne ylipäänsä voivat vastata. Läpinäkyvä pohdinta

on erityisen tärkeää, jos ja kun liikutaan oikeus-, historia- ja yhteiskunta-

tieteiden rajapinnoilla, joista jokainen tieteenala, ja paradigmat niiden

sisällä, saattaa antaa kysymyksiin erilaisen vastauksen. Pelkästään jo

kategorioiden ontologinen luonne (esimerkiksi essentialismi/konstruk-

tionismi) tai niiden analysoinnin yleinen painoarvo voivat saada erilaisia

arvostuksia. Esimerkiksi konstruktionistisesti suuntautunut yhteiskun-

tatieteilijä ja oikeusdogmaattisesti orientoitunut oikeustieteilijä saattavat

määritellä eri tavoin oikeusnormien luonteen tai luentatavan.

Ajassa tuotetut ja ajallisesti vaihtelevat diskurssien repertuaarit muo-

dostavat ”lastensuojelukulttuureja”, joissa ilmenee kullekin spesille

ajalle tunnusomainen lastensuojelun ”know-how”. Kokemuksemme on,

että mitä lähemmäksi nykyisyyttä siirrymme, sitä vaikeampaa lastensuo-

https://doi.org/10.21435/ht.288

    431

jelun kulttuurisia kerrostumia kategoriointeineen on erottaa toisistaan.

Niin ikään on usein helpompaa hahmottaa, missä kohdin kronologista

aikajanaa diskursiivisia aineksia ilmestyy kuin missä niitä häipyy. Var-

haisemmat kulttuuriset kerrostumat kategorisointeineen ovat taipuvai-

sia aktivoitumaan myöhemmissä yhteiskunnallisissa konteksteissa so-

vellettavana kulttuurisena tietovarantona.20 Seikka tekee näkyväksi sen,

että menneisyyden ja nykyisyyden rajapinta on harvoin selvärajainen tai

niiden ainekset toisensa poissulkevia. Liukuvia rajapintoja voi testata

mielessään vaihtelemalla kahta aineiston lukutapaa: ensiksi soveltamalla

”lumipallomenetelmää”, jossa siirrytään konventionaalisesti menneisyy-

destä kohti nykyisyyttä ja myötäillään näkemystä historian avoimista tu-

levaisuuksista. Toinen lukuvaihtoehto ”sipulimenetelmä”, jossa aineis-

toa luetaan kronologisesti juuri vastakkaiseen suuntaan, ikään kuin

”kuorimalla” kulttuurisia kerrostumia. Nykyisyyden historiaa (engl.

A History of the Present) soveltava tutkimusote on myös muistuttanut

sitä, ettei nykyisyyttä tule ajatella vain menneisyyden avoimien tulevai-

suuksien tuloksena; kukin aika herkistyy esittämään historialle uusia,

omalle ajalleen tunnusomaisia kysymyksiä.

2000-luvulla noussut kan-

sainvälinen kiinnostus lastensuojelun menneisyyteen ja siellä ilmennei

den väärinkäytösten tutkimiseen on tästä elävä esimerkki.22

Aineiston kolme lukutapaa

Edellä kuvattujen epistemologisten ja metodologisten reunaehtojen val-

litessa jaamme seuraavassa kategoria-analyysin toteuttamisen kolmeen

ulottuvuuteen. Ulottuvuudet ilmentävät historiallisen tutkimusaineiston

erilaisia lukutapoja, jotka ovat analyyttisesti erotettavissa toisistaan,

mutta jotka kytkeytyvät erottamattomasti toisiinsa, kun rakennetaan

historiallista rekonstruktiota ja sen tulkintaa. Nimeämme ulottuvuudet

tutkimusaineiston 1) lähiluvuksi, 2) tiedonarkeologiseksi luennaksi ja

20 Foucault 2010, 25.

21 Skehill 2007.

22 Esim. Sköld & Swain 2015.

https://doi.org/10.21435/ht.288

432     

3) genealogiseksi analyysiksi. Tekstin lähiluvussa yksittäisistä lainvalmis-

teludokumenteista etsitään kategorioita, kategorisointeja ja niiden mää-

reitä. Tiedonarkeologisessa lukutavassa liikutaan institutionaalisella

aika–paikka-koordinaatistolla ”syvyyssuunnassa”. Siinä analysoidaan

muun muassa tekstien intertekstuaalisuutta ja niiden välisiä ajallisia

suhteita. Genealogisessa analyysissa tarkastelua laajennetaan ”leveys-

suunnassa” ja analysoidaan kategorisointeja muokkaavia yhteiskunnal-

lisia konteksteja, reunaehtoja ja muutosten avainhetkiä.23



Oikeusnormeihin ja lainvalmisteluaineistoon liittyvät dokumentit mah-

dollistavat kategoria-analyysin toteuttamisen erilaisilla tarkastelu- ja

tarkkuustasoilla. Sanatarkan ja syväluotaavan lukutavan sijaan etsimme

kategorioita valikoivasti. Identioimme dokumenteista sellaisia teksti-

kohtia, joissa tehdään kategorisointeja tai kuvaillaan toimintaa, josta

jäsenkategoria ja sen määreet ilmenevät. Molemmat lähestymistavat

ovat tärkeitä, mutta jälkimmäinen soveltui kokemuksemme mukaan

paremmin kategorioita pitkittäisesti vertailevaan tutkimusotteeseen.

Lähiluennassa jäsenkategorioiden paikantaminen tapahtuu olemisen

ja tekemisen kategorioiden kautta.24 Yksinkertaisimmillaan se on kah-

den tai useamman julkilausutun kategoriaryhmän vertailua ja niiden

asettamista hierarkkisiin suhteisiin. Useimmiten kuitenkin kategorioi-

den tunnistaminen edellytti myös erilaisten toimintojen ja tekemisen

kuvausten etsimistä. Tällöin oli tulkittava toimintaa luonnehtivia määrei-

tä, perusteluita, selityksiä ja ratkaisuehdotuksia ja hahmotettava, miten

kategorisoinnin eri ainekset kietoutuivat yhteen. Lisäksi kiinnitimme

huomiota niihin mittasuhteisiin ja kontekstualisoiviin asiayhteyksiin,

jotka kussakin tekstissä kategorialle suodaan. Usein ne määrittelevät,

mitä kategorioita ja niihin liitettyjä määreitä pidetään ongelmallisina ja

mitä ei. Seuraavassa lyhyt havainnollistava empiirinen esimerkki kate-

gorian havainnoimisesta.

Vuonna 1992 Oikeusministeriön asettama ”Vintiötyöryhmä” laati

23 Genealogiasta ks. esim. Mulari tässä teoksessa.

24 Fairclough 2001.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    433

muistiossaan suosituksia muiksi kuin rikosoikeudellisiksi keinoiksi,

joilla voitaisiin vaikuttaa lasten ja nuorten ”asosiaaliseen käyttäytymi-

seen”. Vintiötyöryhmä määritteli nuoria seuraavasti: ”Nuoret rikoksen-

tekijät tulevat yleensä siitä nuorison laajasta joukosta, joka heti kym-

menen vuotta täytettyään syyllistyy rikoksiin. Näille nuorille on usein

ominaista mm. häiritsevä koulukäyttäytyminen.”25

Katkelmassa työryhmä vertailee kahta jäsenyyskategoriaa: laajaa nuor-

ten joukkoa, joka ei tee rikoksia, sekä niitä, jotka 10 vuotta täytettyään te-

kevät. Työryhmän huoli kohdentuu jälkimmäiseen ryhmään, ja samalla

työryhmä tuottaa vertailussaan moraalisen järjestyksen. ”Nuoren rikok-

sentekijän” voi tunnistaa erottelun avulla näistä kahdesta kategoriasta.

Tekstissä esitetään faktuaalisia määreitä poikkeavaksi määritellyn kate-

gorian ja vertailuryhmän välille: nuoret jakautuvat niihin, jotka häiritse-

vät koulussa (rikostelevat) ja niihin, jotka eivät häiritse (ei-rikostelevat).

Määrittelemättä jätetty häiritsevä koulukäyttäytyminen näyttäytyy kat-

kelmassa ”nuoren rikoksentekijän” luonnollisena ominaisuutena. Häirit-

sevälle koulukäyttäytymiselle työryhmä ei tarjoa muita selityksiä tai esitä

vaihtoehtoisia kategorioita vaan luo muistiossaan vaikutelman, että häi-

ritsevä koulukäyttäytyminen ja rikollisuus liittyvät vääjäämättä toisiinsa.

Määreillä tullaan näin kertoneeksi, millainen toiminta on moraalisesti

hyväksyttyä ja millainen ei.

Kategorian määreet kohdistetaan dokumenteissa joko kategorian

jäseneen suoraan tai välillisesti. Suoraan kohdistetuissa määreissä ku-

vaillaan kategorian jäsenen toimintoja, ominaisuuksia, motiiveja, tietoja

ja kompetensseja. Nämä ovat esimerkiksi asioita, joita lapsi tekee vir-

heellisesti tai ei tee laisinkaan, kuten ”häiritsee koulussa” tai ”ei harrasta

mitään”. Välillisissä kategoriamääreissä puolestaan kuvaillaan muihin

toimijoihin kohdistettuja odotuksia ja velvoitteita toiminnoista, joita

heidän tulisi kohdistaa kategorian jäseneen. Näiden tarkoituksena on

muokata kategorian jäsentä siten, että hänestä tulisi tietynlainen ja hä-

net saataisiin siirtymään pois poikkeavan kategoriasta. Vintiötyöryhmä

ehdotti lapsen ”asosiaalisen käyttäytymisen” ratkaisuksi muun muassa

”vanhempien ja lasten yhteistä harrastusta” sekä ”nuorisoleirin” sisällök-

25 KM 1992.

https://doi.org/10.21435/ht.288

434     

si ”laillisuuskasvatusta”.26 Välillisesti kohdistetut määreet voidaan kään-

tää analyysissa myös kategorian jäsenen määreiksi, jolloin lapsen ”aso-

siaalisuus” johtuu yhteisen harrastuksen puutteesta tai puutteellisesta

lainsäädännön tuntemisesta.

Aineistonäyte osoittaa, kuinka poikkeavuuden kategorisoinnit tarjoa-

vat samalla vastapoolin moraalisessa järjestyksessä toivotuista asian-

tiloista. Poikkeavan lapsen kategorioissa lapsi epäonnistuu täyttämään

häneen kohdistuvat odotukset, sillä hänen toimintansa ei vastaa moraali-

sessa järjestyksessä asetettuja normeja. Kategorian määreet ja ehdotetut

ratkaisut tarjoavat selityksiä tälle epäonnistumiselle; lapsi ei esimerkiksi

tunnista ympäristön normeja, koska häntä ei ole riittävästi kasvatettu

niihin eikä hän sen vuoksi kykene niihin mukautumaan.27 Odotuksia

peilataan aikaperspektiiviin eli lapsen tietynlaiseen menneisyyteen,

nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.28 Poikkeavuutta voidaan luoda muun

muassa esittämällä huolia tietynlaista toimintaa tai asioita kohtaan. Julki-

lausumattomien poikkeavan kategorioiden vastapoolien ilmaiseminen

on usein haasteellista, koska kategorisoiden välinen dynamiikka on kult-

tuurisesti sisäistettyä ja sukupolvien välisten valtasuhteiden lävistämää.

   

Michel Foucault’n tutkimuksellisia perintöjä kantava lastensuojelutut-

kimus on tavannut jakaa analyyttisen lähestymistapansa tiedonarkeolo-

giseen ja genealogiseen ulottuvuuteen.29 Tiedonarkeologisella ulottuvuudella

huomio kohdistuu ”syvyyssuunnassa” lasten suojelemista representoi

vien diskurssien sekä niihin sisältyvien tai niihin kytkeytyvien katego-

rioiden ilmestymiseen, läsnäoloon ja häipymiseen. Oikeusnormeja tai

lainvalmistelutekstejä luemme ”ikään kuin” -orientaatiolla,

emme

velvoittavina sääntöinä tai oikeuskäytäntöä vastaavina todellisuuden ku-

vauksina. Ymmärrämme ne kulttuurisina tuotteina, ajassa ja paikassa

tapahtuvan lasten suojelemisen muutosten indikaattoreina. Kategorioiden

26 KM 1992.

27 Foucault 2010, 68–77.

28 Garnkel 2006, 205–216.

29 Skehill 2007.

30 Hänninen 1996.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    435

luennan ohella huomio kiinnittyy muun muassa lastensuojelua käsitte-

levien tekstien keskinäiseen intertekstuaalisuuteen, niiden kronologi-

seen järjestykseen sekä asemaan historiallisen tietovarannon aineksina.

Tekstien asettaminen kronologiseen järjestykseen on yksinkertaisin ja

mekaanisin toimenpide. Esimerkiksi valtiolliset komiteamietinnöt ja

hallituksen esitykset sisältävät julkaisuvuoden ja järjestysnumeron, joi-

den perusteella ne voidaan asettaa keskinäiseen kronologiseen järjes-

tykseen. Suomessa lastensuojelua käsitteleviä komiteanmietintöjä on

julkaistu vuodesta 1905 lähtien. Lastensuojelun määritelmällinen ala on

kuitenkin joustava, ja esimerkiksi vuonna 1898 mietintönsä julkaissut

vankeinhoitokomitea käsitteli tekstissään kasvatuslaitoksiin sijoittami-

sen problematiikkaa. Myöskään ”lastensuojelun” käsite ei ollut tuolloin

vakiintunut, ja ensivaiheessaan modernin ajan suojelukysymys määrittyi

”suojelukasvatukseksi”.

Lastensuojelua määrittelevillä, käsittelevillä ja kehystävillä historialli-

silla teksteillä on taipumus kommentoida toisiaan ja viitata toisiinsa.

Eriaikaiset lastensuojelua käsittelevät tekstit muodostavat sen kulttuuri-

sen tulkintavarannon, lausumien arkiston.31 Lainvalmistelutekstit eivät

elää itsenäisinä entiteetteinä, vaan ne lainaavat aineksia muista teks-

teistä. Esimerkiksi hallituksen esityksissä käydään läpi vallitsevaa lain-

säädäntöä ja sitä aiemmin valmistelleiden toimielinten ehdotuksia ja

aikaansaannoksia. Mitä pidemmälle lainvalmistelussa liikutaan 1800-

luvun lopulle, sitä selkeämmin yksittäisten henkilöiden henkilökohtai-

nen ajattelu ja muut kirjalliset tuotokset tulevat siinä näkyviin. Suomen

ensimmäiset lastensuojelujohtajat Adolf von Bonsdor, Sulo Salmen-

saari ja Kaarlo Helasvuo olivat mukana lainvalmistelussa. Heidän omak-

sumiensa lastensuojeluoppien vaikutukset siihen ovat ilmeisiä, jos ja

kun vertailee lastensuojelun lainvalmisteludokumentteja ja oppineiden

muuta kirjallista tuotantoa.

Kun analyysin fokus on lähtökohtaisesti

ankkuroitu lainvalmisteluun, tarkastelua on selitysvoimaisen tulkinnan

näkökulmasta hedelmällistä laajentaa sellaisiin aikalaisteksteihin, joilla

on ilmeisiä intertekstuaalisia kytkentöjä lainvalmisteludokumentteihin.

31 Foucault 1972.

32 Esim. Bonsdor 1923; Helasvuo 1954; Salmensaari 1921.

https://doi.org/10.21435/ht.288

436     

Genealogisella ulottuvuudella analyysin kohteena ovat erityisesti yhteis-

kunnalliset kontekstit, joissa kategorisointi osoittaa muutoksia. Genea-

logisen ulottuvuuden tarkastelussa on hedelmällistä keskittyä kohteena

olevan toiminnan 1) ajallispaikallisiin rakenteisiin, niiden pysyvyyteen

ja institutionaalisiin jatkumoihin sekä toisaalta 2) niiden katkoksiin

ja avainhetkiin, joissa suojelukysymyksen uudenlaiselle muotoilulle

avautuu yhteiskunnallinen tilaus. Esimerkiksi Suomessa vuoden 1905

yleislakko ja muut sen ympärille kiertyneet tapahtumat saivat liikkeelle

vaikutusketjun, jossa valtiopäiväjärjestystä muutettiin ja valtiopäiville

valikoituivat ensimmäiset naiskansanedustajat. Näiden työläisväestön

naisten edistämä lastensuojeludiskurssi poikkesi merkittävästi sääty-

valtiopäivien miespuolisen eliitin diskurssista. Seikka muistuttaa myös

siitä, että genealogisella ulottuvuudella tekstien lukemistapa muuttuu

kohti historiantutkimuksen perinteisempää lähdekriittistä orientaatio-

ta:

diskursiivisen luennan ohella aineistoa luetaan myös reaalihistorian

lähteenä ja dokumentit toimivat todisteina esimerkiksi historiallisista ta-

pahtumista, joten työprosessissa tulee arvioida lähteiden luotettavuutta.

Lastensuojelun historiallisten lainvalmistelutekstien

kategoria-analyysi

Esittelemme seuraavassa, miten kategoria-analyysia voidaan soveltaa,

ja käytämme esimerkkinä lastensuojelua käsitteleviä historiallisia lain-

valmisteludokumentteja. Lähdemme liikkeelle peruskategoriasta ja sen

määrittelystä. Etenemme tämän jälkeen kategoriakokoelmiin, katego-

rioiden ympärille rakentuviin määreisiin sekä kategorioita säilöviin kult-

tuurisiin tietovarantoihin. Lopuksi käymme läpi kategorioiden pysyvyy-

den/jatkuvuuden ja katkosten/muutosten dynamiikkaa.

 ””

Kategoria-analyysin toteuttamista käsittelevässä kirjallisuudessa paino-

tetaan, että analyysin ensimmäisessä vaiheessa tulee määritellä tarkas-

33 Kalela 2000.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    437

teltava peruskategoria ja tutkimusaineisto, josta peruskategorian alle

rakentuvia kategoriakokoelmia etsitään. Tehtävä saattaa tuntua yksin-

kertaiselta, mutta epistemologisesti tarkastellen se ei sitä välttämättä ole.

Kategoria-analyysin taustalla usein sovellettu tietoteoreettinen konstruk-

tionismi välttää nimittäin lausumasta reaalimaailman objekteista tai

esittämästä essentialissävytteisiä ennakko-oletuksia ”esikategorioista”.

Peruskategorian täsmällinen paikantaminen ja määrittely on kuitenkin

välttämätöntä, jotta voidaan tunnistaa sille lastensuojelun piirissä muo-

dostuneet kategoriavariaatiot ja kategoriakokoelmat. Tässä tapauksessa

pohjasimme peruskategorian määrittelyn oikeusnormi- ja lainvalmiste-

luaineistoihin, joista peruskategoriaksi määrittyi ”lapsi”. Lainopillisissa

teksteissä ja niissä tuotetuissa diskursseissa lapsuuden ja aikuisuuden

välinen suhde on 1800-luvun lopulta lähtien tavattu kirjoittaa ”alaikäi-

syyden” ja ”täysi-ikäisyyden” kategorioiksi niitä kuvaavine määreineen.

Kaksinapainen kategorisointi osoittaa, kuinka kategorioiden välillä on

välttämätön ja sisäinen suhde: toisesta ei voi puhua viittaamatta toi-

seen.34

Kaksinapaista erottelua alettiin soveltaa lainvalmistelussa 1800-luvun

puolivälin jälkeen. Ensivaiheessa sitä sovellettiin muun muassa rikoslain

uudistuksessa. Vielä vuoden 1734 rikoskaaressa lapsesta käytettiin kate-

gorisointia ”lapsi-ikäinen”, joka oli käännös keskiaikaisissa ruotsalaisis-

sa maakuntalaeissa käytetystä ”öfwermage”-kategorisoinnista35. Vuoden

1734 rikoskaari ei sisältänyt yhtä ja yhtenäistä rikosvastuuikärajaa, vaan

vastuuseen asettaminen vaihteli rikoslajeittain. Esimerkiksi varkaus-

rikoksissa sovellettiin 15 vuoden vastuuikärajaa, mutta henki- ja pahoin-

pitelyrikoksissa vastuuikäraja oli seitsemän. Vanhempansa surmaami-

sen, pahoinpitelyn tai herjaamisen suhteen ei sovellettu ikärajoja ollen-

kaan, joten periaatteessa minkä tahansa ikäinen ”vanhempansa lapsi”

saattoi tekonsa seurauksena joutua ”teilatuksi” tai ”lawosa poldetuxi”.36

Rikoslajikohtaisesta sääntelystä luovuttiin, kun rikoslainsäädäntöä uu-

distettiin 1800-luvun lopulla. Rikoslakiin kirjattiin tuolloin syyntakei-

34 Alanen 2001.

35 L 1734/1826.

36 L 1734/1826.

https://doi.org/10.21435/ht.288

438     

suusikärajaksi 15 ikävuotta, mutta ikärajakirjaus ei tässäkään tapauk-

sessa ollut vielä yksiselitteinen: lain mukaan 7–14-vuotias rikokseen

syyllistynyt voitiin tuomita tuomioistuimessa vanhempansa kuritetta-

vaksi tai sijoitettavaksi kasvatuslaitokseen, koska hänen ei nähty saaneen

tarpeellista kasvatusta. Vuoden 1889 rikoslaki sisälsi myös 15–17-vuo-

tiaan ”nuoren henkilön” kategorian, johon sovellettiin vähennettyjä ri-

kosoikeudellisia rangaistuksia.

Samainen peruskategoria löytyy vuoden

1889 työväensuojelua koskevasta lainsäädännöstä. Kategoriasta huoli-

matta varsinainen nuoruutta ja puberteettia sen vedenjakajana esittelevä

tieto syntyi kuitenkin vasta 1900-luvun alkupuolella.38

Samankaltaista ”alaikäisen” suojeluun tähtäävää ikärajasääntelyä kuin

rikosoikeudessa on esiintynyt kaikissa muissakin lapsuuden moder-

neissa instituutioissa. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun vaivais- ja

köyhäinhoitosäännöksissä, jotka edelsivät varsinaista lastensuojelulakia,

sovellettiin pääosin 15 vuoden ikärajaa. Perintöoikeutta määrittävässä si-

viilioikeudellisessa sääntelyssä täysi-ikäisyyden raja oli 21 ja äänioikeus-

sääntelyssä 24.39 Vuonna 1921 säädetyn oppivelvollisuuslain mukaan

puolestaan oppivelvollisuus alkoi ”syyslukukauden alusta sinä kalenteri-

vuonna, jonka kuluessa lapsi täyttää seitsemän vuotta ja päättyy kevät-

lukukauden loppuun sinä vuonna, jonka kuluessa hän täyttää kolme-

toista vuotta”.40

Maan ensimmäisen, vuoden 1936 lastensuojelulain valmistelussa ha-

ettiin mallia rikosoikeudellisesta sääntelystä ja muista Pohjoismaista.

Laissa lanseerattiin lopulta ”lapsen” (alle 16 vuotta) ja ”nuoren henkilön”

(16–17-vuotias) kategoriat.

Kokosimme taulukkoon 1 aineistosta lapsen/

alaikäisen ja täysi-ikäisen vastaparien määrittelyä täydentävät määreet.

Kokoamalla valittuun kategoriaan liittyvät vastakategoriat ja alakategoriat

rakentui näkymä kategorian lähtökohtiin.

Kronologiseen ikämerkitykseen perustuva ja yhtenäinen ikärajasään-

tely on siis vahvasti modernisaation tuote, jonka taustalla on oikeusval-

37 L 1889a.

38 Ks. Launis ja muut tässä teoksessa.

39 L 1906.

40 L 1921, 3 §.

41 KM 1921, 42–44.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    439

tion synty ja pyrkimys säädellä sen oikeudellista tilaa. Alaikärajat ovat

vaihdelleet instituutioittain ja riippuen siitä, millaisia kompetensseja,

taitoja, tietoja ja kypsyyttä lapselta ajassa ja paikassa on ajateltu voitavan

odottaa. Läpi vuosisataisen historian on ollut nähtävissä ainakin kol-

me lapsuuden ja aikuisuuden rajapintaa määrittävää kysymystä: suku-

kypsyys, kyky työntekoon ja kyky ymmärtää ero moraalisesti oikean ja

väärän välillä. Ennen 1800-luvun puoliväliä näihin liittyvät määreet no-

jautuivat tapoihin ja traditioihin sekä konventionaalisiin uskomuksiin,

jotka kumpusivat usein kristillisestä maailmankuvasta.42

Taulukko 1. Lapsuuden peruskategoriat ja niiden vastakategoriat.

   

  

Moderni aikakausi toi tullessaan uudenlaisia aineksia lainvalmisteluun

tapojen ja traditionaalisten uskomusten tilalle. Lapsuutta käsittelevät

yhteiskunnalliset puheenvuorot nähtiin aluksi yhteiskuntalososina

hahmotelmina, jotka hiljalleen muuntuivat selkeämmiksi spesifeiksi

tieteellisiksi diskursseiksi.

Tällä muutoksella oli vaikutuksensa myös

suojelukysymyksen sääntelyyn ja sen tietoperustaan. Tiedonarkeologi-

sesti on tärkeää havaita, mistä erinäiset vaikutteet imettiin hajanaisesti

lainvalmistelutyöhön. Käytämme seuraavassa esimerkkinä sitä ensim-

mäistä hegemonista diskurssia, joka Suomessa ymmärrettiin lastensuo-

jeluoppina ja johon sisältyi myös lasten kategorisointeja.

42 Harrikari 2019, 366.

43 Mm. Harrikari 2019; Hämäläinen 2007; Pekkarinen 2010; Vehkalahti 2009.

LAPSI

Alaikäinen Täysi-ikäinen

Lapsi Nuori henkilö

Alle 7-vuotias;

7–14-vuotias

(L 1734; L 1889b)

15–17-vuotias

(L 1889a, L 1889b)

Yli 18-, 21- tai 24-vuotias

(L 1889b, 1906)

Alle 16-vuotias

(L 1936)

16–17-vuotias

(L 1936)

Yli 18-vuotias

(L 1936)

https://doi.org/10.21435/ht.288

440     

Maamme ensimmäinen lastensuojelulaki valmistui vuonna 1936.

Sen taustalla vaikuttanut tietoperusta oli kuitenkin alkanut muotoutua

jo 1800-luvun lopulla. Tuolloin lastensuojelun saralla alkoi esiintyä dis

kursseja, joiden lähteenä oli tieteellinen muotoiltu oppi ja ”know-how”.

Opit omaksuttiin säännönmukaisesti ulkomailta ja tuotiin ”suurista

sivistysmaista”. Ensivaiheessaan suomalaiseen lastensuojeluopilliseen

keskusteluun virtasi ideoita kriminaalipolitiikasta ja kriminologiasta.

Näihin oppeihin sisältyi lasten kategorisointeja, joilla määriteltiin nor-

maalina ja epänormaalina pidetyn lapsuuden rajapintaa. Ensimmäinen

varsinainen tieteellisesti perusteltu lastensuojeluoppi Suomessa oli niin

kutsuttu suojelu- ja pakkokasvatusoppi. Sen alkuperä oli ”nuorsaksalai-

nen”, ja se kulkeutui Suomeen muista Pohjoismaista, joihin kasvatuslai-

tosjohtajat olivat päässeet tekemään valtion kustantamia opintomatkoja.

Opin kannattajat ajoivat kahta käytännön reformia: rikosvastuuikärajan

nostamista ja lapsille tarkoitettujen laitosten perustamista.

Lasten suo-

jeleminen oli siis viime kädessä välineellistä: päähuomio keskittyi rikol-

lisuuden vastustamiseen ja siihen kohdistuviin tehokkaisiin toimiin.

Maan ensimmäinen lastensuojelun kansallista järjestämistä pohtinut

komitea teki oppiin perustuneen esityksen suojelukasvatuslaiksi vuonna

1905,45 mutta lain säätämiseen ehdotus ei johtanut.

Suojelu- ja pakkokasvatusoppiin sisältyi lasten julkilausuttuja katego-

risointeja ja moraalisia määreitä, joilla tavoiteltiin lapsiryhmien tunnis-

tamista ja niiden tehokasta erottelua. Kategoriat ilmensivät ymmärrystä

”siveellisestä turmeluksesta”, turmeluksen ”asteista”, sen etenemisen

väylistä sekä käytännöllisestä know-how’sta. Karkeimmillaan lapset kate-

gorisoitiin siveellisen tilansa nojalla neljään luokkaan: 1) laiminlyödyt,

2) huonosti hoidetut, 3) pahantapaiset sekä 4) alaikäiset rikoksenteki-

jät.46 Mikäli lasten siveellisestä kasvatuksesta ei huolehdittaisi, pahe ja

siveellinen turmelus etenisivät ja lapset siirtyisivät aina seuraavaksi tur-

meltuneempaan kategoriaan.

Maan ensimmäisen alaikäisille rikoksentekijöille tarkoitetun kasva-

tuslaitoksen eli Koivulan johtajana oli Selim Gustaf Dahlström, joka

44 Harrikari 2019, 162–166.

45 KM 1905: 9b.

46 Helsingius 1907, 7–8.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    441

toimi niin vuoden 1898 vankeinhoitokomiteassa kuin 1905 suojelu-

kasvatuskomiteassakin. Hän esitti opintomatkaraportissaan edellistä

hienojakoisemman lasten kategorisoinnin.47 Kategorisointeja vastaavasti

Dahlström jakoi lapsille tarkoitetut ”asyylit” pahantapaisten erotuskou-

luihin, törkeämpää pahantapaisuutta osoittaneiden kasvatus- ja pelastus-

laitoksiin sekä rikoksiin syyllistyneiden ojennus- ja rankaisulaitoksiin.

Julkilausutut kategoriat liitettiin niihin keinoihin, joita ongelmallisek-

si koettuun lapsikategoriaan tulisi kohdistaa. Siveellisen turmeluksen

asteita myötäilevä kategorisointi päätyi vuoden 1905 suojelukasvatus-

komitean mietintöön.

Komitea mainitsi laitoksina huonohoitoisille

ja laiminlyödyille tarkoitetut lastenkodit, pahantapaisille tarkoitetut

turvakodit ja rikollisille lapsille suunnatut kasvatuslaitokset. Komitea

määritteli lasten sijoittamista erilaisiin laitoksiin siveellisyyden asteen ja

sukupuolen mukaisesti. Kunkin laitoksen kohdekategoria tuli huomioi-

da myös laitosten järjestelyissä sekä rakentamisessa, joissa sovellettiin

sitä kovempaa kuria ja kestävämpiä rakennusmateriaaleja, mitä ”turmel-

tuneemmista” lapsista oli kyse.

1900-luvun alussa lainvalmistelu oli ”harvojen herkkua”. Lastensuo-

jelun saralla sen pariin päätyi yhteiskunnallisesti aktiivisina esiintyneitä

henkilöitä yhteiskunnan ylemmistä sosiaalisista kerrostumista. Osa heistä

oli niitä, jotka olivat toimineet ”suojelukasvatuksen” käytännön kentällä

ja hakeneet valtion kustantamina opillisia vaikutteita Suomeen. Vertailu

lainvalmisteludokumenttien ja valmisteluun osallistuneiden henkilöiden

aikalaiskirjoitusten intertekstuaalisten kytkentöjen välillä osoittaa lasten

kategorioiden yhtäläisyyksiä, päällekkäisyyksiä ja eroavuuksia

  

Kriminologinen suojelu- ja pakkokasvatus oli hallitseva lastensuojelun

syiden ja seurausten jäsentämisen sekä toimenpiteiden perustelemisen

oppi Suomessa 1900-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen

aikana. Se kietoutui vielä monella tapaa kansanomaisiin uskomuksiin

ja kristillisiin käsityksiin ihmisluonnosta. Tätä selittävät Suomessa en-

47 Dahlström 1890, 30.

48 KM 1905: 9b, 205–206.

https://doi.org/10.21435/ht.288

442     

simmäisenä oppia soveltaneiden toimijoiden taustat; useimmat heistä

olivat koulutustaustaltaan teologeja. Sisälähetyshenkiset jumaluusoppi-

neet johtivat sosiaaliministeriön lastensuojeluosastoa aina 1960-luvulle

saakka.49

Lastensuojeluopilla, lasten kategorisoinnilla ja lainvalmistelulla oli

toisiinsa kolmitahoinen yhteys, joka avautuu aikalaistekstien interteks-

tuaalisella luennalla. Oppisuuntausten muutokset muunsivat kategori-

sointeja ja päinvastoin. Lastensuojelusuojelun kentällä aktiivisesti toimi-

neiden henkilöiden aikalaistekstit laajentavat ymmärrystä kategorioista.

Aikalaistekstien ja lainvalmisteludokumenttien kytkennät ilmenevät

vertailemalla niiden sisältämien kategorioiden samankaltaisuuksia ja

eroavaisuuksia. Kategorioiden katkokset paikantuvat opillisiin ja laajem-

min diskursiivisiin muutoksiin.

Lastensuojelun piirissä olevien lasten kategorioihin ilmestyvät muu-

tokset avaavat näkymiä, joiden avulla voi paikallistaa opillisia muutoksia.

1910-luvun loppupuolella lastensuojelun saralla alkoi vaeltaa uudenlai-

sia oppeja ja diskursseja, joiden takia lastensuojelun piirissä olleet lapset

kategorisoitiin uudelleen. Muutokseen vaikutti keskeisesti se, että oli

huomattu, ettei laitoskasvatuksella välttämättä ollut saavutettu toivottuja

lopputuloksia. Usko kasvatuksen kaikkivoipaisuuteen alkoi murentua,

ja entistä useammin alettiin puhua sellaisista lasten ryhmistä, joihin

mikään toimenpide ei välttämättä purisi.

Tässä yhteiskunnallisessa ja historiallisessa kontekstissa lääketieteelli-

nen tieto ja uusi oppi ilmestyivät jäsentämään lastensuojelun kysymyk-

siä ja vastauksia. Muutos näkyy tarkastelemalla vaikkapa vuoden 1921

lastensuojelukomitean mietintöä50 ja sen jäsenten kirjoittamia aikalais-

tekstejä. Lastensuojelun kategoriat muuttuivat, ja niiden määreisiin

ilmestyi biologis-fysiologisia selitysmalleja.

Lastensuojelun kentälle

lanseerattiin niin kutsuttu oppi suvussa etenevästä degeneraatiosta, ”sie-

menen saastaisuudesta”. Opin mukaan lastensuojeluongelmia aiheuttaa

suvussa etenevä degeneraatio, joka johtaa ensimmäisessä sukupolvessa

49 Harrikari 2019, 184, 235; Pulma 1987, 225–226.

50 KM 1921: 15.

51 KM 1921: 15, 85–87.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    443

hermostuneisuuteen, toisessa sukupolvessa neurooseihin, kolmannessa

mielisairauksiin, alkoholismiin ja rikollisuuteen. Neljännessä sukupol-

vessa suvun uskottiin kuolevan pois.52

Degeneraatioteorian lisäksi lastensuojelun pariin tuotiin 1920-luvulla

ensimmäisiä positivistisen sielutieteen eli psykologian sovelluksia. Las-

tensuojelun lainvalmisteluaineistoissa ja aikalaisteksteissä esitettyihin

toimenpiteisiin ilmestyi mitta-asteikkoja. Uskottiin, että niillä lapsia

voitaisiin arvioida entistä täsmällisemmin sekä asettaa aiempaa tarkoi-

tuksenmukaisempiin kategorioihin. Asteikoilla voitiin arvioida lasten

sielulliseen toimintaan vaikuttavia biologis-fysiologisperustaisia epänor-

maaliuksia, jotka ilmenivät esimerkiksi mittaamalla lapsen älykkyyttä.53

Kategorisoinnin ja eri lapsikategorioiden huolellisen erottelun tarve oli

pragmaattinen; lapsi tuli sijoittaa hänen tasolleen suunniteltuun laitok-

seen, sillä jokaisen laitoksen tuli kasvattaa mahdollisimman ”homogee-

nista ainesta”.

Voimakkaista kategorisoinnin ja hallinnan pyrkimyksistä huolimatta

vuosisadan alun aikalaistodellisuudessa määrittyi kategoria, joka ilmen-

si viimesijaista voimattomuutta normaaliuden tuottamisen edessä.

1920-luvulta lähtien lastensuojelua määrittävien kategorisointien kes-

kiöön nousi nimittäin parantumattoman ”psykopaatin” kategoria. Psy-

kopaatin kategoriassa yhdistyivät yleinen lääketieteellinen tieto, degene-

raatioteoreettinen oppi, hiljalleen kehittyneet älykkyysikämittaristot sekä

kriminologian nuorsaksalaisen koulukunnan pyrkimys erotella toisis-

taan parannuskykyiset ja parantumattomat rikoksentekijät. Vuoden 1921

lastensuojelukomitea kirjoittaa:

Kasvatuskeinot eivät riitä lapsen ojentamiseksi. Surunlasta pide-

tään mahdottomana ja nimitetään pahantapaiseksi. Syynä voi sel-

laisissa tapauksissa olla lapsen sairaalloiset taipumukset, etupäässä

hänen sielun- ja tahtoelämässään, tai psykopaattinen suunta, jol-

loin tavallinen kasvatus on tehoton – – monessa tapauksessa lääke-

sairashoidollinen käsittely on ainoa, joka voi saattaa parannusta.54

52 Bonsdor 1925, 14–15.

53 Bonsdor 1925, 8.

54 KM 1921: 15, 101.

https://doi.org/10.21435/ht.288

444     

Vuosisadan alkupuolella rikosoikeudelliset ja lastensuojelulliset kysy-

mykset kietoutuivat toisiinsa tiiviisti, koska lainsäädännöllinen erottelu

niitä hallinnoivien järjestelmien välillä oli vielä tekemättä. Erottaminen

toteutettiin vuoden 1936 lastensuojelulailla ja 1940-luvun alun nuori-

sorikoslainsäädännöllä, mutta niihin sisään kirjoitetut kategorioinnit

ilmensivät edelleen yhteistä degeneraatioteoreettista tietoperustaa.

Tämä tulee esiin nuorisorikoslainsäädäntöä valmistelleen komitean

mietinnöstä, joka valmistui 1937.55 Komitea jakoi rikoksiin syyllistyneet

nuoret kolmeen ryhmään, jotka ilmentävät erottelupyrkimystä ”paran-

nuskykyisten” ja ”parantumattomien” lasten välillä (taulukko 2). Kate-

goriamääreistä muodostuu lukijalle käsitys ei-toivotuista synnynnäisis-

tä ominaisuuksista ja kasvuoloista, joiden uskottiin johtavan rikoksiin.

Julkilausuttujen kategoriamääreiden vastinmääreet tekevät näkyviksi

toivotut ominaisuudet ja kasvuolot.

Taulukko 2. Rikoksiin syyllistyneiden nuorten kategoriamääreet ja vastinmääreet.56

55 KM 1937: 2.

56 KM 1937: 2.

Ongelmakategoria Normikategoria

Rikoksiin syyllistyneet nuoret Vastinmääreet

Kieroon kasvaneet Suoraan kasvaneet

Epäedulliset ulkonaiset olot, huono koti

tai kodittomuus, kasvatuksen ja huollon

sekä kunnollisen toveripiirin puuttuminen.

Turmiollisia esikuvia. Itsekeskeinen, hillitön ja

mielitekojaan noudattava luonne. Sosiaalisesti

vastuuntunnoton, mukavuudenhaluinen,

vetelehtivä ja kuljeksiva.

Hyvät ulkonaiset olot ja koti, hyvä

kasvatus ja huolenpito sekä kunnollinen

toveripiiri ja hyviä esikuvia. Toisia

ajatteleva, hillitty, harkitseva luonne.

Sosiaalisesti vastuuntuntoinen,

epäitsekäs, kestävä, ahkera ja paikalleen

sitoutuva.

Tilapäisessä sielullisessa ristiriidassa rikoksen

tehneet

Yllykkeistä huolimatta itsensä hillitsevät

Poistunut kotoa uhmareaktion tai äkillisen

tunnepurkauksen vallassa. Vääränlaista

itsetehostusta.

Luonteeltaan synnynnäisesti ja pysyvästi

särmikkäät ja normaalista poikkeavat

Luonteeltaan synnynnäisesti ja pysyvästi

mukautuvat ja normaalit

Luonteeltaan levoton, kiihtyväinen,

äkkipikainen.

Haluton ja vastuuntunnoton.

Psykopaattinen luonne, epäsosiaalinen.

Pysyvästi rikollinen

Luonteeltaan rauhallinen, pitkämielinen,

harkitseva. Toimeen tarttuva ja

vastuuntuntoinen. Terve luonne.

Sosiaalinen. Pysyvästi lainkuuliainen.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    445

Hallinnan analytiikkaa mukaillen voi tulkita, että 1910-luvun lopulta

lähtien esiintyi tarvetta löytää suojelukysymyksiin uutta selityspohjaa,

koska aiempiin kategorisointeihin perustuvat toimenpiteet eivät toimi-

neet tyydyttävästi. Lääketieteestä tulleet vaikutteet tarjosivat ratkaisuja

uudenlaisilla luokitteluilla, selityksillä ja arviointiasteikoilla. Biologisten

ja fysiologisten selitysten mukana lastensuojeluopeissa muovautui uu-

denlainen lapsuuden yläkategoria. Sen alle asettuivat ne ”degeneroitu-

neet”, ”sielullisesti sairaat” ja ”psykopaatit” lapset, joihin ei suojelu- ja

pakkokasvatuksen tai rikosoikeudellisilla toimenpiteillä voitu merkittä-

västi vaikuttaa.

 ,   

Modernin aikakauden historiassa lastensuojeluun liittyvät lasten katego-

risoinnit ovat kokeneet monenlaisia muutoksia. 1950-luvulla lastensuo-

jelun piirissä alkoi esiintyä jälleen uudenlaisia suojelukysymyksen näke-

misen tapoja, joiden seurauksena kategorisoinnit jälleen muuntuivat.

”Pahantapaisen” ja ”huonosti hoidetun / laiminlyödyn” lapsen kategoriat

alkoivat häipyä ja korvautuivat ”sosiaalisesti sopeutumattoman” ja ”häi-

riintyneen” kategorioilla 1950-luvulta lähtien.57 Uusien kategorisointien

taustalla vaikuttivat uudenlainen tieteellinen tieto ja sen tarjoamat käsite-

innovaatiot. Sopeutumattomuus, tai myöhemmin ”epäsosiaalisuus”, oli

laaja yläkategoria, jonka alle luettiin muun muassa rangaistavaksi sääde-

tyt teot, juopottelu, kuljeksiva, työtä kaihtava tai muuten irtolaistapainen

elämä, oppivelvollisuuden laiminlyöminen, karkailu ja kerjääminen

sekä murrosikäisten tyttöjen seksuaalinen holtittomuus. ”Sopeutumat-

tomuus” ja ”häiriintyneisyys” esiintyivät usein toistensa jatkumoina,

sillä elämän varhaisessa vaiheessa koetun turvattomuuden ja tunne-elä-

män häiriintymisen uskottiin johtavan myöhemmässä elämänvaiheessa

sopeutumattomuuteen ja ristiriitoihin lähiympäristön kanssa. 1990-lu-

vulla puhe ”häiriintyneistä” ja ”sopeutumattomista” häipyi ja lastensuo-

jelukeskusteluun ilmestyivät ”riskissä” ja ”syrjäytymisvaarassa” olevien

kategoriat. Ongelmakategorioiden määreissä tunnistettiin aiempaa

enemmän muita kuin yksilö- ja perhetasoisia selityksiä. Esimerkiksi

57 Ks. Saari 1951, 9.

https://doi.org/10.21435/ht.288

446     

nuorisohuollon työryhmä paikansi nuorten ongelmien liittyvän myös

yhteiskunnan syrjäyttäviin mekanismeihin.58

Kategorisointien, niiden määreiden ja muutosten tarkastelu mah-

dollistuu vuosikymmenten yli kerättyjen aineistojen vertailun avulla.

Lainvalmisteluaineistojen ja aikalaistekstien tiedonarkeologisella vertai-

lulla voidaan nähdä ajallisessa ”syvyyssuunnassa” kiinnostavan hetero-

geeninen, mutta ”leveyssuunnassa” puolestaan melko homogeeninen,

omaan kulttuuriseen kuplaansa vetäytyvä kategoriakokoelma. Ajallisesti

syvyyssuunnassa tarkastellen kategoriakokoelmien katkoksia esiintyy ge-

nealogisissa konteksteissa, joissa lastensuojeluopit muuttuvat. Samalla

kuitenkin lapsuuden keskeisimmistä kategorioista syntyy syvyyssuun-

nassa ketjuuntumisia, vaikka julkilausutut kategoriat ovat tarkastele-

mallamme ajanjaksolla muuntuneet. Yksi olennaisimmista havainnoista

on, että kategoriamääreet tuntuvat pysyvän kategorioiden muutoksesta

huolimatta (ks. taulukko 3).

Aineistossa poikkeavan lapsen kategoriamääreissä voi havaita pitkä-

aikaisesti säilyneitä ytimiä, joita voi tunnistaa niin käyttäytymisen selit-

teistä kuin tarjotuista ratkaisuistakin. Pitkään säilyneet määreet liittyvät

muun muassa hyvätapaisuuteen, lain kunnioittamiseen ja koulunkäyn-

tiin sitoutumiseen, jotka kaikki olivat nähtävissä jo 1900-luvun alussa.

Jo tuolloin kiinnitettiin huomiota lapsen joutilaisuuteen tai oikeanlaisen

tekemisen puutteeseen. Mielenterveyteen liittyvät kategorisoinnit, kuten

”vialliset” ja ”vajaaälyiset” saivat tilaa 1920-luvulta lähtien. 1950-luvulta

lähtien alettiin painottaa sopeutumista, mutta samalla aiemmat katego-

risoinnit siirrettiin ”sopeutumattomuuden” kategoriakokoelman alle.

Kun lähestytään nykyhetkeä, määreistä hälvenevät lähes kokonaan sek-

suaaliseen siveettömyyteen liittyvät kuvaukset. Yleisemmin voi todeta,

että suunta lasten kategorisoinneissa on kulkenut lapsen epänormaalien

piirteiden tarkasta typologisoinnista kohti laajempia yleiskategorioita.

Määreetkin ovat muuttuneet epäselvemmiksi.

58 KM 1988.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    447

Lopuksi

Olemme tarkastelleet kategoria-analyysin soveltamisen mahdollisuuksia

historiallisen aineiston analysoinnissa. Esimerkkiaineistona olemme

käyttäneet lastensuojelua käsittelevää modernin ajan lainvalmistelu-

aineistoa, jota on täydennetty aikalaisteksteillä. Olemme muodostaneet

Laiminlyödyt,

huonosti hoidetut,

pahantapaiset ja

rikoksentekijät

(Helsingius 1907, 7–8)

Kieroon kasvaneet,

synnynnäisesti ja

pysyvästi särmikkäät ja

normaalista poikkeavat

(KM 1937, 2–3)

Asosiaaliset

(TM 1992)

Kasvuolosuhteet ja

sosiaaliset suhteet

Ruumiillisen ja

siveellisen hoidon ja

kasvatuksen puute.

Huono koti tai koditon. Epäjohdon-

mukaisesti

kasvatettu ja

välinpitämättömät

vanhemmat.

Turmeltunut koti. Huollon, kasvatuksen

ja kunnollisen

toveripiirin puute.

Riittämätön

turvallisuus ja

huolenpito.

Huonoja esikuvia ja

hillittömiä tovereita.

Turmiollisia esikuvia. Liikkuu

ongelmallisessa

seurassa.

Luonteenpiirteet Valheellinen,

turmeltunut,

pahantapainen.

Itsekeskeinen, hillitön,

vastuuntunnoton,

mukavuudenhaluinen,

levoton, kiihtyväinen,

haluton.

Käytöshäiriöinen,

asosiaalinen,

rajaton.

Huonojen

taipumusten,

varastelevaisuuden

ja ilkivaltaisuuden

vallassa.

Psykopaattinen luonne. Heikko itsetunto.

Koulunkäynti Villitsee tovereitaan,

koulusta erotettu.

Koulussa

häiritsevä ja

pinnaava.

Tekemisen luonne Laiska,

tyhjäntoimittaja.

Vetelehtivä ja

kuljeksiva.

Joutilas.

Vähäisesti fyysistä

tekemistä.

Lain kunnioitus Tuomittu, lainrikkoja,

hairahtanut.

Rikollinen Rikoksia tekevä.

Taulukko 3. Poikkeavan lapsen kategorioiden määreiden vertailu.

https://doi.org/10.21435/ht.288

448     

kategoria-analyysiin kolmen ulottuvuuden lukutavan, jotka olemme

nimenneet 1) lähiluvuksi, 2) tiedonarkeologiseksi luennaksi ja 3) genealo-

giseksi analyysiksi. Analyysissa olemme osoittaneet, että lastensuojelun

piirissä on modernin ajanjakson alusta lähtien tuotettu vaihtuviin oppei-

hin perustuneita normaalin ja epänormaalin lapsuuden kategoriakoko-

elmia, jotka ketjuuntuvat, kerrostuvat ja muuttuvat, mutta silti säilyttävät

merkityksellistä sisältöään.59

Aineiston lähiluvulla aineistosta on löydettävissä kategoriajäseniä

luonnehtivia määreitä, jotka kuvaavat normaalien ja epänormaalien

lasten kategorioita. Näiden välistä erottelua on käytetty rakentamaan

sosiaalista ja moraalista järjestystä lastensuojelun instituutioihin sekä

samalla koko lapsiväestöön.

Tiedonarkeologinen tarkastelu osoittaa, että

kategoriakokoelmassa on aina esiintynyt jokin aikalaistoimijoille erityis-

tä päävaivaa aiheuttanut kategoria. Tällaisia ovat olleet 1900-luvun alus-

sa pahantapaiset, 1920-luvulta lähtien psykopaatit, 1950-luvulta lähtien

sopeutumattomat ja häiriintyneet, 1990-luvulla ”riskissä” ja ”syrjäyty-

misvaarassa” olevat sekä 2000-luvulla ”erityisen haavoittuvassa asemas-

sa” olevat. Kategoriat ovat vaihtuneet, mutta määrekuvausten ajallista

ketjutusta tarkastelemalla voi löytää koko modernin ajan mukana kul-

keneita normaalin ja poikkeavan lapsuuden ytimiä. Genealoginen tarkas-

telu puolestaan paikantaa kategorioiden lainvalmisteluun siirtymisen ja

niiden muuttumisen logiikkaa. Se osoittaa, että kategoriat muuntuvat

sellaisissa yhteiskunnallisissa konteksteissa, joissa lapsuuden ja aikui-

suuden välinen sukupolvisuhde tulee uudelleen neuvoteltavaksi. Niiden

yhteydessä tavataan lanseerata uusia oppeja, joiden esitetään tarjoavan

vastauksia suojelun kiperimpiin kysymyksiin. Oppien edustajia on käy-

tetty ajan saatossa lainvalmistelussa, koska on ajateltu, että siten lakiin

saadaan kirjattua mahdollisimman ajantasainen lastensuojelua koskeva

tieto ja osaaminen. Lapsia typologisoivaa kategorisointia on pidetty tär-

keänä, mutta sen seurauksia on pohdittu tuntuvasti vähemmän.

59 Foucault 1972; Foucault 2010.

60 Heritage 1984, 195; Mäkitalo 2003; Juhila, Jokinen & Suoninen 2012b, 60–72.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    449



 ()

L 1734/1826. Pahantegon Kaari. Ruotsin Waldakunnan Laki. Turku: J. C. Frendellin ja

Pojan Kirjan-Präntti.

L 1889a: Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus teollisuusammateissa olewain työn-

tekijäin suojelemisesta 15.4.1889/18.

L 1889b: Suomen Suuriruhtinanmaan Rikoslaki 19.12.1889/39.

L 1906: Valtiopäiväjärjestys 20.7.1906/26.

L 1921: Laki oppivelvollisuudesta 15.4.1921/101.

L 1936: Lastensuojelulaki 17.1.1936/52.

L 1940: Laki nuorista rikoksentekijöistä 31.5.1940/262.

-   ()

KM 1905: 9a-b. Ehdoitus suojelukasvatuksen järjestämiseksi. II. Suomalaisen kirjallisuuden

seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.

KM 1921: 15. Yhteiskunnan lasten- ja nuorisonsuojelu. Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki.

KM 1937: 2. Komitealta, joka on asetettu valmistamaan ehdotusta rikoksia tehneiden nuorten

henkilöiden rikosoikeudellista käsittelyä koskevan lainsäädännön uudistamista. Helsinki.

KM 1988: 12. Nuorisohuollon työryhmän muistio. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki.

KM 1992: 4. Vintiötyöryhmän muistio. Suosituksia keinoiksi vaikuttaa lasten ja nuorten aso-

siaaliseen käyttäytymiseen. Oikeusministeriön lainvalmisteluosasto, Oikeusministeriö,

Helsinki.



von Bonsdor, Adolf 1923: Lastensuojelu ja sen historiallinen kehitys. Helsinki: Otava.

von Bonsdor, Adolf 1925: Tylsämielisten lasten hoidosta Suomessa. Helsinki: Valtioneuvos-

ton kirjapaino.

Dahlström, Selim Gustav 1890: Siveellisesti hairahtuneiden lasten ja nuorten lainrikkojain

hoito sekä keinot heidän parantamiseensa. Helsinki: Keisarillisen senaatin kirjapaino.

Helasvuo, Kaarlo 1954: Laitospoikien keskinäisestä väkivallasta. Jyväskylä: Gummerus.

Helsingius, Gustav Adolf 1907: Yhteiskunnan lastenhoito ja suojelukasvatus. Käsikirja. Kuopio:

K. Malmströmin kirjapaino.

Saari, Erkki 1951: Pahantapaisuus yksilön sopeutumattomuuden oireena. Jyväskylä: Gumme-

rus.

Salmensaari, Sulo 1921: Poikakysymys. Jyväskylä: Saarijärven Paavon kirjapaino.

https://doi.org/10.21435/ht.288

450     



Alanen, Leena 2001: Explorations in Generational Analysis. Teoksessa Conceptualising Child-

Adult Relations. Toimittaneet Leena Alanen ja Berry Mayall. Lontoo: Routledge, 11–22.

Ariès, Philippe 1962: Centuries of Childhood. A Social History of Family Life. New York:

Random House.

Atkinson, Maxwell J. 1990: Ethnomethodological Approaches to Socio-Legal Studies. Teok-

sessa Ethnomethodological Sociology. Toimittanut Je Coulter. Aldershot: Edward Elgar,

450–472.

Bardy, Marjatta 1996: Lapsuus ja aikuisuus. Kohtauspaikkana Émile. Helsinki: Stakes.

Fairclough, Norman 2001: Language and Power. 2. painos. Lontoo: Longman.

Foucault, Michel 1972: Archaelogy of Knowledge. New York: Pantheon Books.

Foucault, Michel 2010: Turvallisuus, alue, väestö: Hallinnallisuuden historia: Collège De

Francen luennot 1977–1978. Suomentanut Antti Paakkari. Helsinki: Tutkijaliitto.

Fox, Steve 2008: ”That Miracle of Familiar Organizational Things”: Social and Moral

Order in the MBA Classroom. Organization Studies, 29 (5), 733–761.

https://doi.org/10.1177/0170840608088765

Garnkel, Harold 2006: Part I: Principal Theoretival Notions. Teoksessa Seeing Sociological-

ly: The Routine Grounds of Social Action. Toimittaneet Harold Garnkel ja Anne Wareld

Rawls. Boulder: Paradigm Publishers, 101–204.

Garnkel, Harold – Sacks, Harvey 1990: On Formal Structures of Practical Actions. Teok-

sessa Ethnomethodological Sociology. Toimittanut Je Coulter. Aldershot: Edward Elgar,

55–84. Alkuperäisjulkaisu: J. C. McKinney – E. A. Tiryakian (toim.) 1970: Theoretical

Sociology: Perspectives and Developments. New York: Appleton-Century-Crofts.

Harrikari, Timo 2019: Lastensuojelun historia. Tutkielma oikeussääntelystä, kulttuurisista ker-

rostumista ja hallinnan murroksista. Tampere: Vastapaino.

Heritage, John 1984: Garnkel and Ethnomethodology. Oxford: Polity Press.

Hämäläinen, Juha 2007: Lastensuojelunkehityslinjoja. Tutkimus Suomen lastensuojelun aate-

pohjasta ja oppihistoriasta. Kuopio: Snellman-instituutti.

Hänninen, Sakari 1996: Puhe hyvinvoinnista ja ehdollistamisen retoriikasta. Teoksessa Pelk-

kää retoriikkaa. Tutkimuksen ja politiikan retoriikat. Toimittaneet Kari Palonen ja Hilkka

Summa. Tampere: Vastapaino, 161–174.

Jokinen, Arja 2012: Kategoriat, instituutiot ja sosiaalisen järjestyksen tuottaminen. Teokses-

sa Kategoriat, kulttuuri & moraali. Toimittaneet Arja Jokinen, Kirsi Juhila ja Eero Suoni-

nen. Tampere: Vastapaino, 227–266.

Jokinen, Arja – Juhila, Kirsi – Suoninen, Eero (toim.) 2012: Kategoriat, kulttuuri & moraali.

Tampere: Vastapaino.

Juhila, Kirsi 2012: Poikkeavan kategorian jäsenyyden tuottaminen ja vastustaminen. Teok-

sessa Kategoriat, kulttuuri & moraali. Toimittaneet Arja Jokinen, Kirsi Juhila ja Eero Suo-

ninen. Tampere: Vastapaino, 175–226.

Juhila, Kirsi – Jokinen, Arja – Suoninen, Eero 2012a: Kategoria-analyysin juuret. Teoksessa

Kategoriat, kulttuuri & moraali. Toimittaneet Arja Jokinen, Kirsi Juhila ja Eero Suoninen.

Tampere: Vastapaino, 17–43.

https://doi.org/10.21435/ht.288

    451

Juhila, Kirsi – Jokinen, Arja – Suoninen, Eero 2012b: Kategoria-analyysin teesit. Teoksessa

Kategoriat, kulttuuri & moraali. Toimittaneet Arja Jokinen, Kirsi Juhila ja Eero Suoninen.

Tampere: Vastapaino, 45–87.

Kalela, Jorma 2000: Historiantutkimus ja historia. Helsinki: Gaudeamus.

Mäkitalo, Åsa 2003: Accounting practices as situated knowing: dilemmas and dynamics

in institutional categorization. Discourse studying, 5 (4), 495–516.

https://doi.org/10.1177/14614456030054003

Pekkarinen, Elina 2010: Stadilaispojat, rikokset ja lastensuojelu. Viisi tapaustutkimusta kuudel-

ta vuosikymmeneltä. Helsinki: Nuorisotutkimusseura ja Nuorisotutkimusverkosto.

Pihlajamäki, Heikki 2004: Johdatus varhaismoderniin oikeushistoriaan. Helsinki: Helsingin

yliopisto.

Pulma, Panu 1987: Kerjuutuvasta perhekuntoutukseen. Teoksessa Suomen lastensuojelun

historia. Toimittaneet Panu Pulma ja Oiva Turpeinen. Helsinki: Lastensuojelu keskus-

liitto, 7–266.

Pälli, Pekka 2003: Ihmisryhmä diskurssissa ja diskurssina. Acta Universitatis Tamperensis 910.

Tampere: Tampere University Press.

Ruusuvuori, Johanna 2001: Harvey Sacks: Arkielämän metodit ja keskusteluanalyysi. Teok-

sessa Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä. Toimittaneet Vilma Hänninen, Jukka Parta-

nen ja Helena Ylijoki. Tampere: Vastapaino, 383–405.

Silverman, David 1998: Harvey Sacks: Social Science and Conversation Analysis. New York:

Oxford University.

Skehill, Caroline 2007: Researching the history of social work: exposition of a history of

the present approach. European Journal of Social Work, 10 (4), 449–463.

https://doi.org/10.1080/13691450701356895

Sköld, Johanna – Swain, Shurlee (toim.) 2015: Apologies and the legacy of abuse of children in

’care’. International perspectives. Palgrave studies in the history of childhood. Basingstoke:

Palgrave Macmillan.

Suoninen, Eero 2001: Harold Garnkel: Etnometodologia ja sosiaaliset järkeilytavat. Teok-

sessa Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä. Toimittaneet Vilma Hänninen, Jukka Parta-

nen ja Helena Ylijoki. Tampere: Vastapaino, 365–382.

Tuori, Kaarlo 2000: Kriittinen oikeuspositivismi. Helsinki: Sanoma Pro.

Vehkalahti, Kaisa 2009: Daughters of Penitence. Vuorela State Reform School and the

construction of reformatory identity, 1893–1923. Bern: Peter Lang.

https://doi.org/10.21435/ht.288

452  -

Olemassaolemattomuus ja hajanaisuus

Metodologisia pohdintoja uteliaan lapsen genealogiasta

Johanna Sitomaniemi-San

https://orcid.org/0000-0002-3432-7373

Foucault’laisesta genealogiasta ammentavassa tutkimuksessa tartutaan

yhteiskunnassa vallitsevien totuuksien historialliseen erityisyyteen ja

sattumanvaraisuuteen ja tarkastellaan, kuinka ihmiset rakentuvat näi-

den totuuksien kautta tietynlaisina subjekteina. Viime vuosikymmeni-

nä genealogian tarjoamaa tulokulmaa on hyödynnetty niin kasvatuk-

sen, lapsuuden kuin historian tutkimuksenkin aloilla. Kirjallisuudesta

harvemmin kuitenkaan löytyy sellaisia genealogista analyysia esittele-

viä tekstejä, joissa avattaisiin konkreettisesti itse tutkimusprosessia.

Erityisesti tekstit, joissa kuvataan tutkimusprosessin aikaisia reittejä

tutkimusaineiston äärelle, ovat harvinaisia. Genealogisia tutkimuksia

käsittelevässä kirjallisuudessa useimmiten avataan tutkimuksen teoreet

tismetodologisia lähtökohtia ja esitellään analysoitua aineistoa, mutta

seikkaperäisempiä kuvauksia menetelmällisistä prosesseista ja arkistolli-

sista poluista ei useinkaan tuoda näkyviin. Näin kaikki se genealogisesti

virittynyt työskentely, jota tapahtuu alun tutkimuskysymyksen asettelun

ja lopun tutkimustuloksiin päätymisen välillä, jää useimmiten (erityi-

sesti aloittelevan genealogin harmiksi) lukijan oman mielikuvituksen

varaan.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   453

On selvää, että tutkimus- ja analyysiprosessit ovat harvoin kovin suo-

raviivaisia tai selkeitä, alasta tai tutkimusmenetelmästä riippumatta. Ge-

nealogian kohdalla erityinen menetelmällinen haaste piilee relevantin

tutkimusaineiston tunnistamisessa, sillä kyseisestä tutkimusotteesta

kumpuavan kysymyksenasettelun luonteen takia myöhemmin esiin

tulevat arkistolliset polut ovat tutkimuskaaren alkuvaiheessa vielä hä-

märän peitossa. Tutkimuksen päätteeksi rakennetusta genealogisesta

narratiivista välittyvä koherenssin tuntu voi kuitenkin luoda sellaisen

vaikutelman, että aineistot valittiin tukemaan argumenttia, kun tosi-

asiassa argumentit muotoutuivat tutkittujen aineistojen pohjalta.1 Millä

tavoin argumentit siis muotoutuivat ja kuinka tutkimusaineistot tulivat

valituiksi, jos alussa ei kumpiakaan ollut valmiiksi määriteltyinä?

Tämän luvun pyrkimyksenä on tarjota niin sanottu käytännön esi-

merkki genealogisesta työskentelystä. Luvun keskeisenä kysymyksenä

on, kuinka genealoginen tutkimusote voi vaikuttaa niihin prosesseihin,

joissa tutkimuskohteena oleva ’se jokin’ tulee hahmotetuksi tutkijan sitä

tutkimusaineistosta jäljittäessä. Mistä aloittaa ja mihin suuntaan edetä

foucault’laisen genealogian ohjatessa tutkimuksen teoreettismetologisia

valintoja? Millä tavoin genealoginen orientaatio voi vaikuttaa tutkijan

reitteihin arkistoissa; siihen, minkä tutkija olettaa olevan tutkimuksen

kohteena, mihin hän suuntaa katseensa ja mitä hän päätyy etsimään tut-

kimusaineistoa tuottaessaan? Näiden kysymysten johdattelemana tässä

luvussa tarjotaan yhdenlainen näkymä siihen, miltä Foucault’n usein

siteerattu toteamus voi toiminnallisella tasolla näyttää: ”Genealogia on

harmaata; se on pikkutarkkaa ja kärsivällisen dokumentaarista. Se työs-

kentelee sotkuisten, raaputettujen ja useita kertoja uudelleen kirjoitet-

tujen pergamenttien parissa.”2

Luvussa käyttämäni esimerkki pohjautuu käynnissä olevaan tutki-

musprojektiin uteliaisuudesta kulttuurisena ja erityisesti kasvatukselli-

1 Ks. du Plessis 2014, 297.

2 Foucault 1998, 63.

https://doi.org/10.21435/ht.288

454  -

sena ihanteena ja ajatuksena

Projektissa uteliaisuuden kaikkiallisuutta

nykyisissä diskursseissa tarkastellaan genealogisella tutkimusotteella

kysyen, kuinka uteliaisuudeksi nimetty ’se jokin’ osallistuu ja on osallis-

tunut lapsen tuottamiseen tietynlaisena oppivana, tietävänä ja tuntevana

subjektina.5 Genealogian – jota myös ”nykyisyyden historiaksi”6 kutsu-

taan – lähtökohtana onkin nykyisyydessä olevan asian tai ilmiön tar-

kastelu tarttumalla siihen eräänlaisen historiallistamisen strategian

keinoin.

Tutkimuskirjallisuudesta löytyy kuitenkin monenlaisia, toisis-

taan eroavia tulkintoja siitä, miten menneisyys ja nykyisyys suhteutuvat

toisiinsa genealogisessa tutkimuksessa, ja ylipäätään siitä, millä tavoin

ja minkälaisin käsitteellisin ja aineistollisin ratkaisuin menneisyys, ny-

kyisyys ja niiden välinen suhde rakentuvat tutkimuksen varsinaiseksi

kohteeksi.

Tässä luvussa genealogia otetaan vakavasti yhtenä historian-

tutkimuksen lähestymistapana, jonka kautta tarkastellaan yhtäaikaises-

ti sekä nykyisyyttä että menneisyyttä; menetelmänä, jonka potentiaali

3Käytän ajatus-sanaa siinä vaikeasti suomennettavassa merkityksessä, johon englanninkielisen no-

tion-sanan voidaan tässä ymmärtää viittaavan. Ks. https://www.lexico.com/denition/notion, jossa

notion-sanan synonyymeiksi tarjotaan sanoja ”idea, belief, concept, conception, conviction, opinion,

view, thought, impression, image, perception, mental picture” (Oxford University Press 2021, viitattu

2.6.2022). Tällä sanavalinnalla alleviivaan genealogian eroa käsitehistoriaan (esim. Nivala & Rantala

2012), vaikka näiden kahden lähestymistavan välillä on nähtävissä myös yhtymäkohtia (ks. Elden 2013).

4 Tämä tutkimus on saanut rahoitusta Emil Aaltosen säätiöltä, Alfred Kordelinin säätiöltä sekä Suomen

Akatemialta (päätösnumerot 315141 & 335579).

5 Tässä luvussa käytän vaihtelevasti termejä ”lapsi” ja ”oppija” viitatessani tarkastelemaani subjektiin.

Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole esittää, että kyseessä olevat termit olisivat toistensa synonyymeja.

Termien käyttöön liittyvän ratkaisun perustana on toisaalta pyrkimys ilmaisulliseen sujuvuuteen, ja

toisaalta sen voidaan nähdä itsessään kuvaavan tarkasteltavaa kenttää, jossa kasvatuksen ja lapsuuden

(tutkimuksen) kysymykset risteävät.

6Foucault käyttää ilmaisua ”nykyisyyden historia” ensimmäisen kerran teoksessaan Tarkkailla ja

rangaista (Foucault 2005, 46; ks. Tazzioli, Fuggle & Lanci 2015, 2–3).

7Foucault’n (1988, 262) englanniksi käännetyin sanoin: ”I set out from a problem expressed in the

terms current today and I try to work out its genealogy. Genealogy means that I begin my analysis from

a question posed in the present”.

8Esimerkiksi Aalto, Boxberg, Ijäs ja Paalumäki (2011, 9) näyttäisivät tekevän eron kahden erilaisen

foucault’laisen teorian käytön välillä (historian)tutkimuksessa: Toisessa foucault’laisen teoreettisen

välineistön avulla tutkitaan menneisyydessä syntyneitä aineistoja (jolloin menneisyys mielletään tut-

kimuksen varsinaiseksi kohteeksi) ja toisessa foucault’lainen analyysi pitää sisällään historiallisen

aineiston hyödyntämisen oman aikamme ongelmien tutkimiseksi (jolloin nykyisyys mielletään tutki-

muksen varsinaiseksi kohteeksi). Tällaisen jaon voidaan nähdä heijastelevan pitkään jatkuneita kes-

kusteluja siitä, voidaanko Foucault’n (ja Foucault-vaikutteisia) tutkimuksia laskea lainkaan historian

alaan kuuluviksi. Ks. esim. O’Farrell 1989. Esimerkiksi Gibson, McArdle ja Hatcher (2015) kutsuvat

toteuttamaansa tutkimusta genealogiseksi siitä huolimatta, että siinä ei ole lainkaan tarkasteltu histo-

riallisia aineistoja tai pyritty jäljittämään valitun tutkimuskohteen historiaa.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   455

piilee toisenlaisten historiallisten aineistojen tuottamisessa ja historian

kirjoittamisessa toisin. Näin hahmotettuna genealogia nostaa esiin his-

torianlososia kysymyksiä historiantutkimuksen päämääristä, strate-

gioista ja menetelmistä.9

Kuten alan kirjallisuudessa usein todetaan, Foucault’n tuotannosta ei

ole johdettavissa järjestelmällistä metodologista kokonaisuutta selkeästi

määriteltyine menettelytapoineen ja työvaiheineen. Foucault’n ajattelu

pikemminkin jättää tilaa moninaisille tulkinnoille ja uudelleen kehitte-

lylle. Sen voi nähdä tarjoavan teoreettisesti rikkaan ”työkalupakin”,

jon

ka työkaluja Foucault itsekin käytti ja kehitti tavoittelematta lopullisia,

koherentteja johtopäätöksiä.11 En tavoittele tässä luvussa foucault’laisen

genealogian laajaa ja kattavaa esittelyä,

vaan pyrkimyksenäni on pi-

kemminkin kuvata ja tehdä näkyväksi erään genealogisesti virittyneen

tutkimuksen auki keriytymistä. Luvun painotus on tutkimuksen aikana

vastaan tulleissa metodologisissa kysymyksissä, erityisesti niissä, jotka

liittyvät esimerkkitapauksen arkistollisiin reitteihin. Näitä kysymyksiä

käsittelen seuraavissa osioissa olemassaolemattomuuden ja hajanaisuu-

den teemojen kautta.

9 Ks. myös Tervo tässä teoksessa.

10 Työkalupakki on paljon käytetty metafora Foucault-vaikutteisessa tutkimuskirjallisuudessa. Ks. esim.

O’Farrell 2005, erit. 50–52.

11 Foucault (1991c, 73–74) itse kommentoi asiaa näin: ”My work takes place between unnished abut-

ments and anticipatory strings of dots. I like to open up a space of research, try it out, and then if it

doesn’t work, try again somewhere else. On many points – I am thinking especially of the relations

between dialects, genealogy and strategy – I am still working and don’t yet know whether I am going

to get anywhere”.

12 Foucault’laisesta genealogiasta tarkemmin suomeksi ks. Anttila & Myllykangas 2015; Helén 2005;

Kauranen & Rantanen 2005; Ojakangas 1992. On tärkeää huomioida, että foucault’laista genealogiaa

ei ole mahdollista tai tarpeellista erottaa foucault’laisesta arkeologiasta. Genealogiaan keskittymistä

tässä luvussa ei siten tule ymmärtää pyrkimykseksi ohittaa arkeologian ja genealogian välisiä kytköksiä.

Lynn Fendler (2010, 39) kiteyttää osuvasti, millä tavoin genealogian ja arkeologian voidaan ymmärtää

asettuvan yhteen toisiinsa nähden: ”Foucault’s use of the term genealogy is usually distinguished from

archaeology. However, by most reckonings, genealogies are based on archaeologies. While archaeol-

ogy works to understand how artifacts t together in a historical moment, genealogy works to gure

out what kind of people would t into that set of artifacts”. Arkeologian ja genealogian yhteyksistä ja

yhteensovittamisesta ks. myös Tiitinen & Harrikari tässä teoksessa; Kauranen & Rantanen 2005.

https://doi.org/10.21435/ht.288

456  -

Olemassaolemattomuus

Genealogian yhtenä lähtökohtana on kiinnostus nykyhetkessä olevia,

itsestään selvinä pidettyjä asioita kohtaan. Tästä näkökulmasta se, että

miellämme itsemme uteliaiksi olennoiksi ja että uteliaisuus näyttäytyy

puhe- ja ajattelutavoissamme ihmisen luonnollisena ominaisuutena,

kutsuu tutkimaan uteliaisuuden ajatusta genealogisesti.

Tarkastelem-

mepa tämänhetkisiä opetussuunnitelmallisia tekstejä, kasvatus- ja oppi-

misteorioita, psykologisia tutkimuksia tai muita kulttuurisia tuotteita

(esimerkiksi kasvattajille, vanhemmille tai lapsille suunnattuja tuottei-

ta, kuten kasvatusoppaita, pelejä ja leluja), uteliaisuus esiintyy niissä

keskeisenä käsitteenä, ideana ja ihanteena. Uteliaisuuden ympärille on

kerääntynyt monia itsestään selvinä pidettyjä oletuksia. Uteliaisuuden

oletetaan muun muassa olevan sisäinen ominaisuus lapsissa, keskeinen

tekijä oppimisessa sekä vietti, joka selittää ja lupaa edistystä ja sivistystä.

Esimerkiksi vanhemmille suunnattu lasten sormiruokailuopas toteaa,

että ”[v]auvat ovat luontaisesti uteliaita tutkijoita”,

ja opetussuunni-

telmatekstissä uteliaisuus on oppilaassa ominaisuus, jolle tulee ”antaa

tilaa”

ja jota ”viritetään”,

”hyödyn[netään]”

ja ”herät[etään]”

. Lap-

sen uteliaisuutta käsittelevässä kasvatuspsykologisessa julkaisussa puo-

lestaan todetaan, että ”uteliaisuus on perustana monelle ihmiskunnan

saavutukselle”.19

Tällaiset toteamukset ja oletukset mobilisoivat uteliaisuuden ihmisen,

erityisesti lapsen, luonnollisena ja synnynnäisenä – ja samalla myös

ajattomana ja universaalina – ominaisuutena. Uteliaisuuden ottami-

nen historiantutkimuksen kohteeksi genealogian tarjoamalla tutkimus-

otteella ei kuitenkaan tarkoita uteliaisuuden alkuperän etsimistä; ei sen

lineaarisen, evolutiivisen tai teleologisen kehityksen kartoittamista eikä

13 ”Nykyisyyden historian” lisäksi genealogiaan viitataankin myös termillä ”historiallinen ontologia”

(Foucault, Dreyfus & Rabinow 1983, 237; Foucault 1991c, 46).

14 Ollila 2018, takakansi.

15 Opetushallitus 2014, 32.

16 Opetushallitus 2014, 99.

17 Opetushallitus 2014, 155.

18 Opetushallitus 2014, 146.

19 Engel 2015, 6–7, käännös oma.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   457

sen historiallisten ilmenemismuotojen tarkastelua ihmisen toiminnas-

sa ja kokemuksessa. Uteliaisuuden tutkiminen genealogisesti ’alkaa’

muualta, sillä genealogian kirjoittaminen on historian kirjoittamista

tukeutumatta ”yhteenkään vakioon”;20 se on sen huomioimista, kuinka

”kaikilla tunteilla ja etenkin niillä, joita luulemme jaloiksi ja epäitsek-

käiksi, on historiansa”.

Tällöin ”tavoitteena on hajottaa metafysiikan

harha tiettyjen ilmiöiden, kuten ihmissielun, subjektin, tiedon, puhtaan

järjen tai arvojen, ykseydestä ja muuttumattomuudesta”.

Näin ollen

uteliaisuuden tutkiminen genealogisesta näkökulmasta on ’sen jonkin’

olemassaolon mahdollisuusehtojen ja niiden vaikutusten tutkimista.

Tutkittaessa uteliaisuuden historiaa genealogian keinoin voimme siten

kysyä: Kuinka on tullut mahdolliseksi nähdä lapsi uteliaana olentona

tai puhua uteliaisuudesta kasvatuksellisena kysymyksenä? Minkälaisia

vaikutuksia tällaisella ajattelulla ja puhumisella on subjektiviteettien

muotoutumiseen?23

Kun otamme sen jonkin – jota saatamme uteliaisuudeksi kutsua –

tutkimuskohteeksi, esiin nousee erityisiä menetelmällisiä haasteita ky-

symyksenasettelun tarkentuessa mahdollisuusehtoihin: genealogiassa

kun lähdetään liikkeelle ”metodologise[sta] oletukse[sta]”,että sitä jotakin

– tässä uteliaisuutta – ”ei olisi olemassa”.24 Toisin sanoen genealogiassa

tutkitaan niitä asioita – laajasti ilmaistuna käytänteitä, diskursseja, tie-

toa –, jotka järjestyvät sen jonkin ympärille tehden sen olemassaolon

mahdolliseksi. Näin ollen uteliaisuuden genealogisessa tarkastelussa

kysytään, mikä tekee mahdolliseksi uteliaisuuden tunnistamisen ja ni-

meämisen uteliaisuudeksi sen sijaan, että kysyttäisiin, miten uteliaisuus

on ilmennyt tai mitä se on tarkoittanut tietyssä ajassa tai paikassa. Me-

netelmällisestä näkökulmasta on siis pohdittava seuraavaa: jos genealo-

gisen tutkimuksen alkaessa uteliaisuudelle ei aseteta ennalta määrättyä

kuvausta tai määritelmää – jos tutkimus alkaa ilman varmuutta (tai kiin-

20 Foucault 1998, 87.

21 Foucault 1998, 86.

22 Anttila & Myllykangas 2015, 382.

23 ”Ajattelu” ja ”puhuminen” on ymmärrettävä tässä laajimmassa mahdollisessa merkityksessä sisältäen

näkemisen, tuntemisen, toiminnan ja niin edelleen.

24 Anttila & Myllykangas 2015, 372. Tästä Foucault’n metodologisesta premissistä ks. Veyne 1997.

https://doi.org/10.21435/ht.288

458  -

nostusta) siitä, mitä uteliaisuus on –, kuinka voimme väittää kirjoitta-

vamme nimenomaan uteliaisuuden genealogiaa emmekä jonkin muun?

Näin genealogi joutuu painiskelemaan eräiden ”toiminnallisten kysy-

mysten”25 kanssa, jotka liittyvät relevantin tutkimusaineiston tunnista-

miseen. Ensiksi, jos tutkimus käsittelee jotakin, jota ei ole olemassa,

niin kuinka se jokin on mahdollista tunnistaa siksi joksikin sitä koskevia

aineistoja valitessa ja tuottaessa? Tai toisin päin ilmaistuna: Kuinka on

mahdollista tietää tai varmistua siitä, että työstettävä aineisto käsittelee

juuri sitä jotakin? Miten edetä aineiston valintaan ja tuottamiseen liitty-

vien päätösten kanssa, kun menetelmällinen ote vaatii asian hahmotta-

mista tavalla, joka haraa intuitiivista ajattelua vastaan?

Toinen, edelliseen liittyvä toiminnallinen haaste koskee genealogisen

työskentelyn vaatimaa ”valtaisa[n] lähdemateriaali[n]”

”kerryttämistä”.

Tämä johtuu toisaalta genealogian ”diskurssiin keskittyvästä analyytti-

sesta fokuksesta”, mistä seuraa, että ”mikä tahansa teksti, sanan laajim-

massa mahdollisessa merkityksessä, voi olla genealogille potentiaali-

sesti kiinnostava”, ja minkä johdosta aineiston hahmottuminen ”tietyn

arkistollisen kaanonin kautta ei tule kyseeseen”.

Toisin sanoen sanoja,

tekstejä, aineistoja ja arkistoja ei sovi ohittaa vain sen perusteella, että

niiden nähdään rajautuvan tutkimusaiheelle relevanttien kenttien ja

kategorioiden ulkopuolelle. Genealoginen työskentely nimittäin ainakin

potentiaalisesti pitää sisällään erilaisten, näennäisesti yhteen kuulumat-

tomien asioiden yhteen tuomisen analyysia varten. Tästäkin näkökul-

25 Baker 2001, 23, käännös oma. Ks. tark. Baker (2001, 15–30) subjektin teoretisoinnista, kasvatusteorias-

sa rakentuvan lapsen genealogisesta tutkimisesta ja näihin liittyvästä, Bakerin esittämästä toiminnal-

lisesta kysymyksestä: ”How do I know which documents to read?”

26 Foucault 1998, 64.

27 Foucault 1991a, 76–77, käännös oma. Kyseessä olevan lauseen englanninkielisessä käännöksessä

esiintyy kertymistä ja kerryttämistä kuvaava verbi, joka jää uupumaan vastaavasta suomenkielisestä

käännöksestä. ”[G]enealogy – – depends on a vast accumulation of source material”. Vrt. ”Genealogia

vaatii – – valtaisaa lähdemateriaalia” (Foucault 1998, 64).

28 Qvarsebo 2013, 221, käännös oma. Genealogiasta ja tieteenalakohtaisista kaanoneista tarkemmin ks.

Barry 2015. On tärkeää korostaa Qvarsebon tavoin, että ”teksti” on tässä ymmärrettävä mahdollisim-

man laajassa merkityksessä sisältäen esimerkiksi visuaaliset ja materiaaliset aineistot. On huomion-

arvoista, että tekstien ja diskurssien tutkimisessa foucault’laisessa genealogisessa mielessä ei ole

kyse niin sanotusta ”diskurssianalyysista” sen vakiintuneessa (joskin moninaisessa) merkityksessä.

Diskurssin, tekstin, kielen ja historian suhteista poststrukturalistisessa viitekehyksessä ks. Cormack &

Green 2009.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   459

masta on siis kysyttävä: kuinka tehdä päätöksiä siitä, miten ja mistä

lähteä etsimään analysoitavaa aineistoa?

Valtaisan lähdemateriaalin vaatimus johtuu toisaalta siitä, kuinka

tarkasteltavaa ilmiötä analysoidaan genealogiassa ”moninaisten proses-

sien” kautta muodostuvana ”tapahtumana” yhden ainoan historiallisen

alkuperän etsimisen sijasta.

Näin ollen genealogiassa jäljitetään ”luke-

mattomia alkuja”

, jolloin sen jonkin genealogian kirjoittamisen pro-

sessissa väistämättä törmää muihin genealogisiin juonteisiin.31 Toisin

sanoen on odotettavissa, että valtaisaa lähdemateriaalia tutkiessaan ge-

nealogista työtä tekevä löytää itsensä usean muun genealogian äärel-

tä. Miten siis käy sille genealogiselle matkalle, jolle tutkija on olettanut

lähteneensä – sille tutkimuksen alkuvaiheessa kuvitellulle tehtävälle –,

kun hän kohtaa lukuisten alkujen ja risteävien genealogisten juonteiden

aiheuttaman kompleksisuuden ja sekavuuden?

Yllä kuvatusta yhdistelmästä metodologisia, toiminnallisia ja arkistol-

lisia haasteita voimme ymmärtää, että genealogia vaatii pidättäytymistä

tutkittavan ilmiön hahmottamisesta ilmeisenä: Ei ole mahdollista olettaa

suoraviivaisesti, mikä se tutkimuksen kohteena oleva jokin on, miten se

on määriteltävissä tai miten se nimetään. Genealoginen lähestymistapa

sen sijaan vaikuttaisi ohjaavan tutkijaa herkistymään asioiden hajanai-

suudelle, mihin pureudun alla. Käsittelen osiossa yksityiskohtaisemmin

sitä, kuinka metodologinen oletus olemassaolemattomuudesta on vai-

kuttanut arkistolliseen työskentelyyni kasvatuksen ja lapsuuden diskurs-

sien tuottaman ’uteliaan lapsen’ ympärillä.

Hajanaisuus

Kuten edellisessä osiossa on kuvattu, voimme hahmottaa, miten genea-

logiselle lähestymistavalle ominainen, metodologinen haaste kumpuaa

vaatimuksesta jättää muodostamatta ennakkoon käsityksiä ja määritel-

29 Foucault 1991b, 76, käännös oma.

30 Foucault 1991a, 81, käännös oma. Huom. Vastaavassa suomenkielisessä käännöksessä ei kirjoiteta

”lukemattomien” vaan ”monien alkujen” (Foucault 1998, 73) etsimisestä.

31 Ks. Kauranen & Rantanen 2005, 226.

https://doi.org/10.21435/ht.288

460  -

miä tutkimuskohteena olevasta ilmiöstä. Tässä osiossa keskityn siihen,

kuinka olen ottanut tämän vaatimuksen huomioon hajanaisuusluennaksi

nimeämäni genealogisen työskentelytavan keinoin. Pyrin tekemään nä-

kyväksi uteliaisuuden hajanaisuusluennan vaikutuksia siihen, kuinka

genealogisen kysymyksenasettelun tuottama tutkimuskohde on alkanut

hahmottua tietynlaisena nykyisyydessä olevana ongelmana.

Uteliaisuuden hajanaisuusluennalla tarkoitan ensinnäkin sitä, kuinka

olen pyrkinyt kartoittamaan niitä monisyisiä historiallisia juonteita, jotka

näyttävät tulevan yhteen tämänhetkisissä uteliaisuusajatuksissa. Selvyy-

den vuoksi on korostettava, että tällaisen kartoittamistyön tarkoituksena

ei ole selvittää, ovatko uteliaisuudelle annetut erilaiset merkitykset se-

manttisesti koherentteja tai sopivatko eri juonteet loogisesti keskenään

yhteen. Tällaisessa kartoittamistyössä pikemminkin ollaan genealogi-

sesti herkistyneenä niille ”lukemattomille aluille”, joiden vaikutuksesta

uteliaisuus tulee olemassa olevaksi nykyisyydessä; sille konstellaatiolle,

joka tekee mahdolliseksi uteliaisuusajatusten ilmenemisen sellaisina

kuin ne juuri nyt ilmenevät. Kuten seuraavassa osiossa havainnollistan,

tämäntyyppinen kartoittamistyö on toiminnallisella tasolla pitänyt sisäl-

lään uteliaisuus-sanan etsimistä ja seuraamista aineistossa.

Hajanaisuusluennan orientoimana olen toisaalta etsinyt ja jäljittänyt

uteliaisuuden läsnäoloa katsomalla varsinaisen uteliaisuus-sanan ohi tai

ulkopuolelle. Tarkoitan tällä sitä, että genealogiaan sisäänrakennetun me-

todologisen oletuksen johdattelemana olen hahmottanut uteliaisuuden

olevan läsnä sellaisissakin paikoissa, joissa sitä ei uteliaisuudeksi nime-

tä.32 Tällä tavoin uteliaisuuden hajanaisuusluennassa on kyse harjoituk-

sesta, jossa luetaan vastakarvaan – jossa ei oteta annettuna valmiita kate-

gorisointeja eikä tukeuduta ainoastaan ennalta määrättyihin sanoihin ja

määritelmiin. Tutkimuksen kannalta oleelliset aineistot sekä aineistoissa

tarkemmin jäljitettävät asiat ovat näin muotoutuneet sellaisiksi, jotka

kantavat pelkkää ”uteliaisuutta” laajempia ja rikkaampia sanavarastoja

ja ajatuksia mukanaan. Uteliaisuuden tarkastelu genealogisesti on siis

vaatinut huomion kiinnittämistä asiaan, joka toisaalta viittaa sanakirja-

32 Uteliaisuudesta ja sen historiasta sanana, käsitteenä ja asiana (engl. thing) ks. Kenny 1998, 21–32.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   461

määritelmien mukaisesti haluun ”tietää tai oppia jotakin”33 mutta joka

toisaalta pitää sisällään muutakin kuin tällaiset sanakirjamääritelmät

antaisivat olettaa.

Hajanaisuudelle herkistyneellä luennalla tarkoitan siten sellaista luen-

taa, jossa tehdään tilaa asioiden välisten moninaisten ja yllättävienkin

yhteyksien tunnistamiselle – myös sellaisten, jotka voivat ensisilmäyk-

sellä vaikuttaa yhteen kuulumattomilta ja asiaan liittymättömiltä (vrt.

engl. disparate). Genealogisesta lähestymistavasta johdetun hajanaisuus-

luennan myötä ”uteliaisuus” lapsi- ja oppijasubjekteja tuottavana ajatuk-

sena on osoittautunut hankalasti rajattavaksi ja paikannettavaksi tutki-

muskohteeksi. Muodostaakseen genealogisen käsityksen tutkittavasta

ongelmasta nykyisyydessä uteliaisuutta on täytynyt kartoittaa ja jäljittää

tavalla, joka huomioi sen jonkin hajanaisuuden.34

Seuraavassa kuvaan, kuinka tällainen kartoittaminen ja seuraaminen

on vaikuttanut erääseen suomalaisten opetussuunnitelmatekstien

genealogiseen luentaan. On kuitenkin korostettava, että vaikka fokus on

suomalaisissa teksteissä (ja nimenomaan sellaisissa, jotka on julkaistu

suomeksi), siinä huomioidaan suomalaisen kasvatusajattelun (tai suo-

menkielisen, suomalaiseksi miellettävän kasvatusajattelun) ylikansalli-

set ja kulttuurienväliset sommitelmat. Toisin sanoen kasvatuksellisen

ajatuksen historian jäljittäminen on vaatinut huomion kiinnittämistä

asioiden ylikansallisesta ja kulttuurienvälisestä vaeltamisesta aiheutuviin

muodonmuutoksiin.

Uteliaisuuden (ja/tai curiosityn) tutkiminen kasva-

tuksellisissa ja lapsuutta koskevissa diskursseissa on siten tarkoittanut

kulttuurisesti, historiallisesti ja jopa kielellisesti orientoituneen luennan

harjoittamista.

33 Ks. https://www.lexico.com/denition/curious ja https://www.lexico.com/denition/curiosity, Oxford

University Press 2020, käännös oma. Viitattu 11.6.2020.

34 Käyttäessäni kartoittamiseen ja jäljittämiseen liittyviä ilmaisuja hyödynnän Lynn Fendlerin

(2003) opettajareektioon kohdistuvan genealogisen tutkimuksen sekä Sara Ahmedin (2010)

onnellisuuteen kohdistuvan feministisen kulttuurintutkimuksen sanavarastoa.

35 Ks. Popkewitz (toim.) 2005; Sobe 2013.

https://doi.org/10.21435/ht.288

462  -

Hajanaisuusluenta

Pysähdyn uusimpien varhaiskasvatusta ja perusopetusta koskevien kan-

sallisten opetussuunnitelmien ääreen ja löydän sieltä ”uteliaisuuden”

yhdessä muiden ”tutkimiseen” viittaavien ajatusten kanssa. Näissä teks-

teissä ajatus lapsesta oppimisprosessin ”aktiivisena toimijana” perustuu

käsitykseen lapsista ”synnynnäisesti uteliai[na]”.

Käsityksessä uteliai-

suus yhdistetään ”tutkimisen halu[un]”

ja haluun ”oppia uutta”

. Huo-

mioin, miten ”uteliaisuus”, ”tutkiminen” ja ”kysyminen” limittyvät toi-

siinsa pedagogiikkaa koskevissa, uteliaisuuteen liitetyissä kuvauksissa:

”Oppilaita kannustetaan kysymään ja kuuntelemaan, tekemään tarkkoja

havaintoja, etsimään tietoa;” ”ongelmanratkaisu- ja tutkimustehtävien

avulla viritetään uteliaisuutta”.39

Näitä opetussuunnitelmadiskursseja tarkastellessani huomaan, kuin-

ka ”uteliaisuus” ja ”kiinnostus” myös esiintyvät toisiinsa yhdistyneinä.

Teksteissä esimerkiksi ehdotetaan, että ”kokemukset, jotka herättävät

lapsissa – – uteliaisuutta ja kiinnostusta, virittävät leikkiin”

ja että

”varhaiskasvatuksessa vahvistetaan lasten uteliaisuutta ja kiinnostusta

kieliin, teksteihin ja kulttuureihin”

. Ongelmalähtöiseen ja tutkivaan

oppimiseen pohjautuvassa pedagogiikassa on tarkoitus “virit[tää] uteliai-

suutta ja kiinnostusta ympäröivän maailman ilmiöitä kohtaan”.42

Huomioni kiinnittyy siihen, kuinka uteliaisuus, tutkiminen, kysymi-

nen ja kiinnostus esiintyvät sommitelmassa, johon kuuluu myös ”mo-

tivaatio” yhtenä lapsen tietämisen ja oppimisen halua ohjaavana ajatuk-

sena:

Varhaiskasvatuksessa lapsia innostetaan ja motivoidaan opettelemaan

uusia asioita sekä ohjataan käyttämään erilaisia oppimisen tapoja.

36 Opetushallitus 2019, 21.

37 Opetushallitus 2019, 23.

38 Opetushallitus 2019, 21.

39 Opetushallitus 2014, 99, kursivointi lisätty.

40 Opetushallitus 2019, 38, kursivointi lisätty.

41 Opetushallitus 2019, 40, kursivointi lisätty.

42 Opetushallitus 2014, 99, kursivointi lisätty.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   463

Opetus tukee ja siinä hyödynnetään lasten luontaista uteliaisuutta

ja tutkimisen halua.43

Oppiainerajat ylittävä, kokeileva, tutkiva ja toiminnallinen työs-

kentely oppilaita kiinnostavien ilmiöiden tarkastelemiseksi on tär-

keää paitsi ajattelun taitojen myös oppimisen motivaation ja perus-

opetuksen jälkeisiin opintoihin liittyvien valintojen kannalta.44

Havaitsen, kuinka ”uteliaisuus” toisaalta liittyy yhteen ”ihmettelyn”

kanssa tekstien viitatessa lapsen luontaiseen taipumukseen tutkiskella

ja pohtia asioita. Esimerkiksi varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmassa

ehdotetaan, että lapsia tulisi rohkaista ”kyselemään ja ihmettelemään”45,

ja perusopetuksen opetussuunnitelmassa ”ihmettelylle” tulisi olla tilaa

kuin myös ”oivaltamiselle, uuden löytämiselle ja keksimiselle, mieli-

kuvitukselle sekä oppimisen ilolle”46.

Yllä kuvatun kartoittamis- ja jäljittämisharjoituksen valossa utelias

lapsi näyttäytyy oppijana, joka kysyy kysymyksiä, ihmettelee, pohtii, tut

kii ja on kiinnostunut ja motivoitunut. Näiden havaintojen siivittämä-

nä lähestyn uteliaisuuden läsnäoloa nykyisessä kasvatuksellisessa dis-

kurssissa lapsen tietämisen ja oppimisen halun problematisaationa. Näin

hahmotettuna uteliaisuuden historiassa on kyse monista risteävistä

historioista: historiasta, joka rakentuu muunkin kuin ”varsinaisen” ute-

liaisuuden historian varaan. Genealogisesti virittynyt hajanaisuusluenta

tuo näin näkyviin monista erilaisista asioista koostuvan sommitelman,

mikä tekee tyhjäksi pyrkimyksen erottaa uteliaisuuden historia esimer-

kiksi kiinnostuksen tai ihmettelyn historiasta.47 On huomionarvoista,

että näitä ”muita” asioita ei niinkään tarkastella konteksteina vaan pikem-

minkin ehtoina, jotka tekevät mahdolliseksi sen jonkin ilmaantumisen

tietynlaisena tietyssä diskurssissa, ajassa ja tilassa.

Uteliaisuuden piirtyminen olemassa olevaksi yllä kuvatussa som-

mitelmassa ohjaa etsimään relevanttia tutkimusaineistoa myös sieltä,

43 Opetushallitus 2019, 23, kursivointi lisätty.

44 Opetushallitus 2014, 282, kursivointi lisätty.

45 Opetushallitus 2019, 38; ks. myös Opetushallitus 2014, 101, 131, 134.

46 Opetushallitus 2014, 99.

47 Uteliaisuuden ja ihmettelyn historioiden mahdollisista yhteneväisyyksistä ks. Marr 2006.

https://doi.org/10.21435/ht.288

464  -

missä uteliaisuus ei esiinny otsikossa tai avainsanana. Aineiston tuotta-

misen näköalat laajenevat koskemaan esimerkiksi pedagogisia ja kasva-

tuspsykologisia teoretisointeja yleisemminkin sen tarkastelemiseksi,

kuinka ”uteliaisuus” lapsen tietämisen ja oppimisen halun problemati-

saationa kietoutuu yhteen muiden asioiden kanssa ja rakentuu niiden

kautta ja kanssa.

Esimerkiksi ilmiöpohjaisen oppimisen pedagogiikka, yksi tämän-

hetkisen suomalaisen pedagogiikan tavaramerkeistä,

tarjoaa yhden

tällaisen ”muun” asian näkökulman uteliaisuuden genealogiseen tar-

kasteluun. Ilmiöpohjaisen oppimisen pedagogiikka pohjautuu konstruk-

tivistisiin oppimisen teorioihin (joihin lukeutuvat muun muassa tutkiva

oppiminen, ongelmalähtöinen oppiminen ja yhteisöllinen oppiminen)

ja on siten liitettävissä 1800- ja 1900-luvuilta asti vaikuttaneen länsimai-

sen lapsi- ja oppilaskeskeisen kasvatusajattelun historiaan.49 Ilmiöpoh-

jaisen oppimisen pedagogista ajattelua tarkastellessani huomioni kiin-

nittyy siihen, millä tavoin oppimisen kysymykset tulevat artikuloiduiksi

oppimisen tunnun, tunteen ja tunnelman kysymyksinä; kysymyksinä,

joiden kautta kuvitellaan ja määritellään esimerkiksi, miltä oppimisen

tulisi tuntua, millä tavoin tunteen tulisi ohjata oppimista tai minkälaisia

tunteita ja tunnelmia oppimisen tulisi saada aikaan:

Miksi suorittaa, jos voi innostua ja inspiroitua? Miksi käydä läpi

asioita, jos voi sitoutua ja motivoitua niin, että se kantaa oppimisen

vaikeinakin hetkinä.50

Tarkoitus on, että oppiminen tapahtuisi aidon uteliaisuuden ja

kiinnostuksen ohjaamana eikä opettajalle suorittamisen mahdolli-

sena oheistuotteena – –.51

Huomioin oppimisen tunnun keskeisyyden ”ilmiöiden” kokemisen

ideaan pohjautuvassa pedagogiikassa: oppimisen tuntu piirtyy esiin ute

liaisuuden, tutkimisen, ihmettelyn, kiinnostuksen, motivaation, innos-

48 Ks. esim. Kettunen & Laine 2017; Lonka 2018; Tarnanen & Kostiainen 2020b.

49 Ks. Saari 2021.

50 Tarnanen & Kostiainen 2020a, 4, kursivointi lisätty.

51 Lonka ja muut 2015, 59, kursivointi lisätty.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   465

tumisen ja inspiraation ajatusten kautta – sellaisten asioiden kautta,

jotka yhdessä vaikuttavat ”uteliaisuuden” rakentumiseen ja joita ”ute-

liaisuus” rakentaa olemassa oleviksi. Tässä pedagogisessa ajattelussa

oppiminen alkaa oppijan autenttisista ja arkisista kohtaamisista ympä-

röivän maailman kanssa:

–– ilmiöoppimisen voi katsoa perustuvan arkielämän kokemuk-

siin ja ympäristön havainnointiin. – – Ilmiölähtöisessä opiskelussa

oppimisprosessi alkaa useimmiten oppijoiden kohtaamista autent-

tisista (eli aidoista) ja omakohtaisista havainnoista ja kokemuksista

sekä niiden herättämistä kysymyksistä. Oppijan omassa todelli

suudessa vaikuttavat asiat pyritään siis valjastamaan oppimisen

lähtökohdiksi.52

–– ilmiöpohjaisen opetuksen ja oppimisen lähtökohtana ovat

todellisen maailman ilmiöt, joita pyritään tarkastelemaan aidossa

tilanteessa ja ympäristössä. – – ilmiöt eivät nouse vain oppiainei-

den sisällöistä vaan niiden tulee nousta esille oppilaiden, koulujen,

kylien, kaupunkien ja yhteisöjen arjesta.53

Kasvatustieteelliset keskustelut ”harrastuksen” (saks. Interesse) ympäril-

lä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa tarjoavat toisenlaisen ikkunan ’sen

jonkin’ tarkastelemiseksi.54 Löydän näistä keskusteluista uteliaisuuden-

kin mainittavan, joskin vain sivumennen: ”[Uteliaisuus] ei itsessään ole

mitään muuta kuin älyllistä harrastusta, halua ja pyrintöä oppia tunte-

maan ympäristöänsä”.

Viipyessäni pedagogispsykologisten, ”sieluopil-

listen” tekstien äärellä havaitsen, kuinka ”harrastus” ja ”tarkkaavaisuus”

kytkeytyvät toisiinsa herbartilaisessa käsityksessä appersipoivasta

mie-

lestä: ”Jos harrastusta esineeseen on herännyt, niin seuraa tarkkaavaisuus

itsestään”57; ”Harrastus syventää tarkkaavaisuutta ja synnyttää halua esi-

52 Lonka 2014, 123, kursivointi alkuperäisessä.

53 Granö, Hiltunen & Jokela 2018, 5–6, kursivointi lisätty.

54 Kyseisen aikakauden teksteissä ”harrastuksella” oli eri merkitys kuin nykypäivänä. Sana kääntyy

nykysuomen sanoiksi ”mielenkiinto” tai ”kiinnostus”.

55 Johnsson 1895, 117, kursivointi lisätty.

56 Ks. esim. Salo 1929, 98–102; Soininen 1911, 26–31.

57 Boxström 1900, 50, kursivointi lisätty.

https://doi.org/10.21435/ht.288

466  -

neen perinpohjaiseen tuntemiseen”58. Edelleen huomaan, kuinka lapsen

välitön ympäristö – siis kotiseutu – nähdään harrastuksen herättämisen

todellisena lähteenä tässä ”mielteiden vaihtoon” eli ”appersipeerauk-

seen” pohjautuvassa pedagogiikassa:

Kotiseutu, lapsen lähin ympäristö, on kaiken havainnon ja siis voi-

makkaimpien apperseptioapujen ehtymättömin lähde, se on: koti-

seutu tarjoaa parhaat mielteiden yhteenliittymisen ehdot. Luonnol-

lista niin ollen on, että kaikki havaintoon perustuva ja harrastusta

herättävä opetus – ja semmoistahan on kaiken kasvattavan opetuk-

sen oltava – alkaa kotiseudusta ja käyttää pitkin koko opetusaikaa

sopivissa paikoissa hyväkseen siihen liittyviä mielteitä, tunteita ja

harrastuksia. Kotiseutua koskevat havainnot ja mielikuvat ovat siis

olevat kaiken opetuksen alkukohtana ja perustuksena.59

Huomioni kiinnittyy ”kotiseudun” keskeisyyteen ajan opetusopissa op-

pimisen tunnun ja lapsen harrastuksen virittäjänä niin koulussa,

Kotitieto-oppihan on leikin ja todellisen työn välimuoto, joka haus-

kuuttavalla tavalla tyydyttää lasten toimintahalua, kehittää heidän

ymmärrystään ja ajattelukykyään, laajentaa ja järjestää heidän

tietojaan ja kokemuksiaan ja herättää heissä kiintymystä kouluun

ja harrastusta koulutyöhön, mikä kaikki on suuriarvoista jatkuvalle

opetukselle.60

kuin itse elämässä,

Opetuksen tietysti tulee herättää iloista ja reipasta tunnetta, joka

liittyy oppilaan omiin todellisiin olosuhteisiin, antaa häntä ympä-

röivälle maailmalle elon ja värin sekä innostuttaa häntä toimintaan

elämänsä todellisten tehtävien täyttämiseksi.61

58 Boxström 1900, 51, kursivointi alkuperäisessä. Ks. myös Salo 1929, 98–107; Soininen 1911, 27–28.

59 Alkuopetuskomitea 1906, 39.

60 Müller 1918, 3.

61 Johnsson 1895, 82–83.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   467

Kuten yllä oleva kuvaus on pyrkinyt osoittamaan, harjoittamani haja-

naisuusluenta on tehnyt näkyväksi mitä moninaisimmista ja erilaisim-

mista, toisiinsa kietoutuvista ja toisistaan erkaantuvista asioista

koostuvan ”uteliaisuuden”. Näin hahmotettuna genealoginen arkisto

uteliaisuudesta kasvatuksellisena ajatuksena voi pitää sisällään muun

muassa empiirisen tutkimuksen lapsen harrastuksesta, lososen pu-

heenvuoron ihmettelystä, motivaation psykologisen teorian, kasvitieteel-

lisen opetustaulun, käsitteellistyksen autenttisesta ympäristöstä, kotiseu-

tututkimuksen historian, tutkimusmatkailijan guurin tieteellisessä ja

ei-tieteellisessä diskurssissa sekä ”suomalaisen” muunnelman herbart-

zilleriläisestä kasvatusajattelusta. Arkistollisten ainesten yhteen tuomi-

nen historian kirjoittamista varten genealogisessa työskentelytavassa

on siis ymmärrettävissä sellaisena aineistontuottamisen prosessina,

jossa otetaan huomioon myös ei niin ilmeisesti asiaan liittyvien seikko-

jen joukko. Samalla on myös vastustettava kiusausta olettaa joidenkin

asioiden välinen samuus, läheisyys, yhteenkuuluvuus tai jaettu historia.

Näin ollen jonkin genealoginen kartoittaminen ja jäljittäminen voi-

daan hahmottaa tutkimuksellisena lähestymistapana, joka huomioi ei

ainoastaan asioiden hajanaisuuden ja yhteen kuulumattomuuden – kuten

olen yllä korostanut – vaan myös niiden levällään olon (engl. dispersion),

epävakaisuuden ja hetkellisyyden: tutkimusaineiston paikantaminen ja

tuottaminen hajanaisuusluennan keinoin piirtyy esiin prosessina, jossa

katse kiinnittyy yhteen kuulumattomilta vaikuttavien asioiden sommi-

telmiin ja levällään olevien asioiden joukkoon olettamatta ennalta niiden

välisiä (loogisia, semanttisia tai muita) yhteyksiä ja hierarkkisia suhteita.

Samalla tällaiseen luentaan sisältyy asioiden epävakaisuudelle ja hetkel-

lisyydelle herkistyminen niin, että vakioiden ja yleistyksien sijaan lähde-

tään liikkeelle asioiden ohimenevästä ja paikallisesta luonteesta.62

Genealogisen työskentelyn voi siten metaforisesti mieltää kalei-

doskooppiin63 katsomiseksi: Nykyisyyden historian kirjoittaminen ”pik-

62 Ks. Philo 2000.

63 Kaleidoskooppi-metaforan käyttö tässä eroaa Paul Veynen (1997, 176) käyttämästä tavasta siinä mieles-

sä, että jälkimmäinen korostaa jatkuvuuksia ja katkoksia ajan saatossa: ”The gures the kaleidoscope

will produce in the future will be neither more nor less true than earlier ones”.

https://doi.org/10.21435/ht.288

468  -

kutarkkana” ja ”kärsivällisen dokumentaarisena” prosessina nähdäkse-

ni sisältää moniin eri kaleidoskooppisiin näkymiin tarttumista. Kalei-

doskoopin kääntyessä sommitelma muuttuu, mikä tarjoaa genealogille

lukemattomia näkymiä tutkia ’sen jonkin’ muotoutumista. Tässä mie-

lessä genealogisessa työskentelyssä on pitkälti kyse yhteen kerättävien ja

kerääntyvien asioiden välisten kietoumien selvittämisestä.64

Genealogiseen työskentelyyn ei siten lähtökohtaisesti kuulu oletuksia

toisistaan riippumattomista muuttujista: sanoilla, asioilla ja kategorioilla

ei ole läpäisemättömiä rajoja.65 Kyse on siis asioiden välisten erojen ja

etäisyyksien tarkastelusta66, mutta toisaalta on myös kyse niiden tuolle

puolelle katsomisesta. Tarkoitan tällä sitä, että genealogia ohjaa tutkijaa

katsomaan ohi sen, mistä näyttäisi päällisin puolin olevan kyse. Tällä

tavoin uteliaisuuden genealoginen tarkastelu on johtanut minut kat

somaan ohi tietyn sanan tai ajatuksen (ja siten tarkastelemaan ”uteliai-

suuden” ohella myös esimerkiksi ”ihmettelyä” ja ”harrastusta”), ohi tie-

tyn ”kansalliseksi” tai ”kulttuuriseksi” kontekstiksi mielletyn (ja siten

tarkastelemaan uteliaisuuden vaeltamista ei ainoastaan Suomessa vaan

myös muualla ja ylikansallisesti), ohi tietyn tieteenalan (ja siten tarkas-

telemaan uteliaisuutta ei ainoastaan kasvatuksellisena vaan myös maan-

tieteellisenä ajatuksena) ja ohi sen, minkä oletetaan olevan tieteellistä (ja

siten tarkastelemaan ei-tieteellisiä diskursseja tieteellisten diskurssien

rinnalla).

Lopuksi

Genealogia on historian tutkimuksen strategia, joka ei perustu kronolo-

giaan tai lineaarisuuteen. Sen potentiaali piilee historian kirjoittamises-

64 Käytän tässä tarkoituksellisesti kerätä-verbin transitiivi- ja intransitiivimuotoja korostaakseni histo-

riantutkijan roolia aineistontuottamisessa: ”Entangled history can refer to analyses of the tangling

together of disparate actors, devices, discourses, and practices, with the recognition that this tangling

is partly accomplished by said actors, devices, discourses, and practices and partly accomplished by

the historian her/himself” (Sobe 2013, 100).

65 Ks. Fendler 2013: ”There are no independent variables in history”.

66 Ks. Philo 2000, 220.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   469

sa toisin, sillä se tarjoaa väyliä historiallisten jatkumoiden ja katkoksien

sekä toimijuuden tunnistamiseen toisin. Työstämäni uteliaisuuden

genealogian kohdalla tämä on tarkoittanut sen tutkimista, mitä kaik-

kea on meneillään kahden menneisyydessä ja nykyisyydessä esitetyn

toteamuksen välillä: ”Ei mikään ilmiö ole jokapäiväisempi kuin uteliai-

suus lapsissa”

; ”Lapset ihmettelevät ja pohtivat asioita luonnostaan”

Uteliaisuuden genealoginen työstäminen on siten nostanut esiin moni-

naisia kysymyksiä kasvatustieteellisen ajattelun historioista ja historio-

graoista. Kun tehdään tutkimuksellisia havaintoja ja esitetään tieteel-

lisiä ja pedagogisia väittämiä esimerkiksi kotiseutuopista, maantieteen

opetuksesta, oppilaiden arkikokemuksista tai lumoutumisen pedagogi-

sista tiloista, niin minkä voimme hahmottaa kulkeutuvan mukana ja

minkä putoavan pois siirtymissä vanhasta uuteen, menneisyydestä

nykyisyyteen?

Omassa tutkimuksessani juuri tällaisten kysymysten

äärellä oleminen ja niihin liittyvien arkistollisten polkujen selvittämi-

nen ovat osoittautuneet siksi genealogiseksi työskentelyksi ”sotkuisten,

raaputettujen ja useita kertoja uudelleen kirjoitettujen pergamenttien

parissa”. Kuten juuri esiin nostamani kysymys alleviivaa, genealogia

on samalla nykyisyyden tutkimisen strategia. Genealogia tarjoaa histo-

riallistamisen strategian keinoin näkymiä siihen, kuinka muotoudum-

me tietävinä, oppivina ja tuntevina subjekteina ja kuinka tila ja paikka,

ympäristö ja kokemus, etäisyys ja läheisyys sekä välinpitämättömyys ja

mielenkiinto esiintyvät tässä subjektien muotoutumisessa.



Alkuopetuskomitea 1906: Alkuopetuksen järjestämisestä maaseudulla [Kansalliskirjaston digi-

taaliset aineistot]. Helsinki: Helsingin uusi kirjapaino-osakeyhtiö.

https://digi.kansalliskirjasto./teos/binding/1975713?page=1. Viitattu 12.5.2020.

Boxström, Bruno 1900: Kasvatusopillinen sieluoppi. Sortavala: Karjalan kirjakauppa- ja kus-

tannusliike.

67 Johnsson 1895, 117.

68 Lonka ja muut 2015, 52.

69 Ks. esim. Granö & Koivurova 2013; Hilli-Tammilehto & Tani 1999; Pyyry 2017; Tani 2014.

https://doi.org/10.21435/ht.288

470  -

Engel, Susan 2015: The hungry mind. The origins of curiosity in childhood. Cambridge:

Harvard University Press. https://doi.org/10.4159/9780674425354

Granö, Päivi – Hiltunen, Mirja – Jokela, Timo 2018: Johdanto oppimisen tilanteisiin ja paik-

koihin. Teoksessa Suhteessa maailmaan. Ympäristöt oppimisen avaajina. Toimittaneet

Päivi Granö, Mirja Hiltunen ja Timo Jokela. Rovaniemi: Lapland University Press, 5–13.

Granö, Päivi – Koivurova, Anniina 2013: Koululaiset kotiseudun representoijina toisen

maailmansodan jälkeen Suomen Länsi-Lapissa ja Ruotsin Tornionlaaksossa. Kasva-

tus & Aika, 7 (4), 6–26. https://journal./kasvatusjaaika/article/view/68666. Viitattu

21.2.2020.

Hilli-Tammilehto, Heidi – Tani, Sirpa 1999: Kotiseutuopetuksesta ympäristö- ja luonnon-

tietoon. Lähiympäristön huomioon ottaminen suomalaisessa kouluopetuksessa. Terra,

111 (2), 69–76. https://urn./URN:NBN::ELE-535243. Viitattu 24.3.2020.

Johnsson, Mikael 1895: Kasvatusopillisia luennoita I–X. Helsinki: Otava.

Kettunen, Anne – Laine, Aulikki (toim.) 2017: Ilmiöt ihmeteltäviksi. Monialaisia ideoita ulkona

oppimiseen. Jyväskylä: PS-kustannus.

Lonka, Kirsti 2014: Oivaltava oppiminen. Helsinki: Otava.

Lonka, Kirsti 2018: Phenomenal learning from Finland. Helsinki: Edita.

Lonka, Kirsti – Hietajärvi, Lauri – Hohti, Riikka – Nuorteva, Maija – Rainio, Anna Pauliina,

Sandström, Niclas – Vaara, Lauri – Westling, Suvi Krista 2015: Ilmiölähtöisesti kohti

innostavaa oppimista. Teoksessa Näin rakennat monialaisia oppimiskokonaisuksia. Toi-

mittanut Hannele Cantell. Jyväskylä: PS-kustannus, 49–76.

Müller, V. 1918: Alkukoulun havainto-opetus. Ensi opetuksen antajain avuksi [Kansalliskirjaston

digitaaliset aineistot]. Helsinki: Kansanopettajain osakeyhtiö Valistus.

https://digi.kansalliskirjasto./teos/binding/1975711?page=1. Viitattu 25.5.2020.

Ollila, Marjut 2018: Simppeliä sormiruokailua. Helsinki: WSOY.

Opetushallitus 2014: Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Helsinki: Opetus-

hallitus.

Opetushallitus 2019: Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2018. Helsinki: Opetushallitus.

Pyyry, Noora 2017: Thinking with broken glass. Making pedagogical spaces of enchantment

in the city. Enviromental Education Research, 23 (10), 1391–1401.

https://doi.org/10.1080/13504622.2017.1325448

Salo, Aukusti 1929: Kasvatusopillisen sielutieteen pääpiirteet. Oppikirja opettajavalmistuslaitok-

sia varten. Toinen uudistettu painos. Helsinki: Otava.

Soininen, Mikael 1911: Opetusoppi II. Helsinki: Otava.

Tani, Sirpa 2014: Geography in the Finnish school curriculum. Part of the ’success story’?

International Research in Geographical and Enviromental Education, 23 (1), 90–101.

https://doi.org/10.1080/10382046.2013.858457

Tarnanen, Mirja – Kostiainen, Emma 2020a: Esipuhe. Teoksessa Ilmiömäistä! Ilmiölähtöinen

lähestymistapa uudistamassa opettajuutta ja oppimista. Toimittaneet Mirja Tarnanen ja

Emma Kostiainen. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, opettajankoulutuslaitos, 4–5.

Tarnanen, Mirja – Kostiainen, Emma (toim.) 2020b:Ilmiömäistä! Ilmiölähtöinen lähestymis-

tapa uudistamassa opettajuutta ja oppimista. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, opettajan-

koulutuslaitos.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   471



Aalto, Ilana – Boxberg, Laura – Ijäs, Ulla – Paalumäki, Heli 2011: Saatteeksi vallan teorioihin

historiantutkimuksessa. Teoksessa Vallan teoriat historiantutkimuksessa. Toimittaneet

Ilana Aalto, Laura Boxberg, Ulla Ijäs ja Heli Paalumäki. Turku: Turun historiallinen yh-

distys, 7–16.

Ahmed, Sara 2010: The promise of happiness. Durham: Duke University Press.

Anttila, Tero – Myllykangas, Mikko 2015: Michel Foucault – historiatietoisuuden haastaja.

Teoksessa Historianlosoa. Toimittaneet Kari Väyrynen ja Jarmo Pulkkinen. Tampere:

Vastapaino, 361–391.

Baker, Bernadette M. 2001: In perpetual motion. Theories of power, educational history, and

the child. New York: Peter Lang.

Barry, Andrew 2015: Geography and other disciplines. Genealogy, anamnesis and

the canon. Journal of Historical Geography, 49, 85–93.

https://doi.org/10.1016/j.jhg.2015.04.014

Cormack, Philip – Green, Bill 2009: Re-reading the historical record. Curriculum history

and the linguistic turn. Teoksessa New curriculum history. Toimittanut Bernadette Baker.

Rotterdam: Sense, 223–236.

Elden, Stuart 2013: The birth of territory. Chicago & Lontoo: The University of Chicago

Press. https://doi.org/10.7208/chicago/9780226041285.001.0001

Fendler, Lynn 2003: Teacher reection in a hall of mirrors. Historical inuences and

political reverberations. Educational Researcher, 32 (3), 16–25.

https://doi.org/10.3102/0013189X032003016

Fendler, Lynn 2010:Michel Foucault. Lontoo: Continuum.

Fendler, Lynn 2013: There are no independent variables in history. Teoksessa Rethinking the

history of education. Transnational perspectives on its questions, methods, and knowledge

[e-kirja]. Toimittanut Thomas Popkewitz. New York: Palgrave Macmillan, 223–244.

https://doi.org/10.1057/9781137000705_11

Foucault, Michel 1988: The concern for truth. Kääntänyt Alan Sheridan. Ranskankielinen

alkuteos 1984. Teoksessa Politics, philosophy, culture. Interviews and other writings 1977–

1984. Toimittanut Lawrence D. Kritzman. New York: Routledge, 255–267.

Foucault, Michel 1991a: Nietzsche, genealogy, history. Kääntäneet Donald F. Bouchard ja

Sherry Simon. Toimittanut Donald Bouchard. Ranskankielinen alkuteos 1971. Teoksessa

The Foucault reader. An introduction to Foucault’s thought. Toimittanut Paul Rabinow.

Lontoo: Penguin Books, 76–100.

Foucault, Michel 1991b: Questions of method. Kääntänyt Colin Gordon. Ranskankielinen

alkuteos 1980. Teoksessa The Foucault eect. Studies in governmentality. With two

lectures by and an interview with Michel Foucault. Toimittaneet Graham Burchell, Colin

Gordon ja Peter Miller. Chicago: University of Chicago Press, 73–86.

Foucault, Michel 1991c: What is Enlightenment? Kääntänyt Catherine Porter. Ranskan-

kielinen julkaisematon alkuteos 1984. Teoksessa The Foucault reader. An introduction to

Foucault’s thought. Toimittanut Paul Rabinow. Lontoo: Penguin Books, 76–100.

Foucault, Michel 1998: Nietzsche, genealogia, historia. Suomentanut Jussi Vähämäki. Rans-

https://doi.org/10.21435/ht.288

472  -

kankielinen alkuteos 1971. Teoksessa Foucault/Nietzsche. Kirjoittanut Michel Foucault.

Toimittaneet Mika Ojakangas, Antti Kuparinen ja Merja Hintsa. Helsinki: Tutkijaliitto,

63–107.

Foucault, Michel 2005: Tarkkailla ja rangaista. Suomentanut Eevi Nivanka. Keuruu: Otava.

Ranskankielinen alkuteos 1975.

Foucault, Michel – Dreyfus, Hubert L. – Rabinow, Paul 1983: On the genealogy of ethics.

An overview of work in progress. Teoksessa Michel Foucault. Beyond structuralism

and hermeneutics. Second education with an afterword by and an interview with Michel

Foucault. Toimittaneet Hubert L. Dreyfus ja Paul Rabinow. Chicago: University of

Chicago Press, 229–252.

Gibson, Megan – McArdle, Felicity – Hatcher, Caroline 2015: Governing child care in

neoliberal times. Discursive constructions of children as economic units and early

childhood educators as investment brokers. Global Studies of Childhood, 5 (3), 322–332.

https://doi.org/10.1177/2043610615597149

Helén, Ilpo 2005: Genealogia kritiikkinä. Sosiologia, 42 (2), 93–109.

https://urn./URN:NBN::ELE-1190352. Viitattu 22.4.2021.

Kauranen, Ralf – Rantanen, Pekka 2005: Foucault, genealogia, arkeologia. Teoksessa

Kahden muusan palveluksessa. Historiallisen sosiologian lähtökohdat ja lähestymistavat.

Toimittaneet Marja Andersson, Anu-Hanna Anttila ja Pekka Rantanen. Turku: Turun

historiallinen yhdistys, 217–254.

Kenny, Neil 1998: Curiosity in early modern Europe word histories. Wiesbaden: Harrassowitz

Verlag.

Marr, Alexander 2006: Introduction. Teoksessa Curiosity and wonder from the Renaissance

to the Enlightenment. Toimittaneet Robert J. W. Evans ja Alexander Marr. Aldershot &

Burlington: Ashgate, 1–20.

Nivala, Asko – Rantala, Heli 2012: Käsitehistoria kulttuurihistoriallisena tutkimusmenetel-

mänä. Teoksessa Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toimittaneet

Asko Nivala ja Rami Mähkä. Turku: k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto, 222–243.

O’Farrell, Clare 1989: Foucault. Historian or philosopher? Hampshire & Lontoo: Macmillan.

O’Farrell, Clare 2005: Michel Foucault. Lontoo: SAGE.

https://doi.org/10.4135/9781446218808

Ojakangas, Mika 1992: Genealogiasta. Tiede & edistys, 17 (4), 283–296.

https://doi.org/10.51809/te.104272

Philo, Chris 2000: Foucault’s geography. Teoksessa Thinking space. Toimittaneet Mike

Crang ja Nigel Thrift. Lontoo & New York: Routledge, 205–238.

du Plessis, Gitte 2014: Critiquing capitalism. A genealogy of vacation travel. New Political

Science, 36 (3), 291–310. https://doi.org/10.1080/07393148.2014.918719

Popkewitz, Thomas (toim.) 2005: Inventing the modern self and John Dewey. Modernities and

the traveling of pragmatism in education. New York: Palgrave Macmillan.

https://doi.org/10.1057/9781403978417

Qvarsebo, Jonas U. D. 2013: Swedish progressive school politics and the disciplinary

regime of the school, 1946–1962. A genealogical perspective. Paedagogica Historica,

49 (2), 217–235. https://doi.org/10.1080/00309230.2012.725841

Saari, Antti 2021: Kasvatusteoria antiikista nykypäivään. Helsinki: Gaudeamus.

https://doi.org/10.21435/ht.288

   473

Sobe, Noah 2013: Entanglement and transnationalism in the history of American

education. Teoksessa Rethinking the history of education. Transnational perspectives on

its questions, methods, and knowledge [e-kirja]. Toimittanut Thomas Popkewitz. New

York: Palgrave Macmillan, 93–107. https://doi.org/10.1057/9781137000705_5

Tazzioli, Martina – Fuggle, Sophie – Lanci, Yari 2015: Introduction. Teoksessa

Foucault and the history of our present [e-kirja]. Toimittaneet Sophie Fuggle, Yari Lanci ja

Martina Tazzioli. Hampshire: Palgrave Macmillan, 1–10.

https://doi.org/10.1057/9781137385925_1

Veyne, Paul 1997: Foucault revolutionizes history. Kääntänyt Catherine Porter. Ranskankieli-

nen alkuteos 1971. Teoksessa Foucault and his interlocutors. Toimittanut Arnold I.

Davidson. Chicago: University of Chicago Press, 146–182.

https://doi.org/10.21435/ht.288

474  

Kriittisen historianlosoan näkökulmia

lapsuuden historioihin

Juuso Tervo

https://orcid.org/0000-0002-5938-7890

Edesmennyt ranskalainen loso, historioitsija, psykoanalyytikko ja

jesuiitta Michel de Certeau totesi aikoinaan, ettei ”historiankirjoitusta

ole ilman historianlosoaa – joko ilmiselvää tai piilotettua.”

Tällä de

Certeau ei tarkoittanut sitä, että historianlosoaa tulisi lähestyä histo-

riantutkimuksen mestaritieteenä – sen kaikkea toimintaa kannatteleva

tieteenlosoana –, jonka avulla historioitsijat selventävät toisilleen,

mitä heidän kuuluisi tehdä ja miksi. Vaikka hänen historiankirjoitusta

koskevissa teoreettisissa tarkasteluissaan huomio kiinnittyykin sellaisiin

yleisiin (tai pikemminkin yleistettyihin) käytänteisiin, puhetapoihin ja

periaatteisiin, jotka yhdessä muodostavat käsityksen historiasta tietee-

nä ja menneisyydestä tieteellisen toiminnan kohteena, hän ei tyytynyt

ainoastaan käsitteellisesti kuvaamaan ja jäsentämään historiaa tieteen-

alana. Hänelle historiatieteen losonen luenta antoi mahdollisuuden

tarkastella tieteelliseen auktoriteettiin sisältyviä epistemologisia vallan-

käytön mekanismeja kriittisesti, erityisesti sitä, kuinka historiatiede kä-

sittelee toiseutta. Hänen mukaansa historiankirjoituksessa on ”eittämättä

1 De Certeau 2002, 171. Kaikki käännökset ovat minun. Sisällytän alkuperäisen lainaukset alaviitteisiin.

Il n’y a pas d’historiographie sans philosophie de l’histoire – explicite ou cachée.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     475

nähtävissä länsimaiseen moderniin kulttuuriin kuuluva rakenne: ym-

märrettävyys rakentuu suhteessa toiseen; se liikkuu aloiltaan (tai ’etenee’)

muuntaen niitä, joita se tekee ’toisikseen’ – alkuasukkaat, mennyt, rah-

vas, hullut, lapset, kolmas maailma.”

Siksi hänelle ”toinen on historian

kirjoituksen fantasia; kohde, jota se etsii, jota se kunnioittaa ja jonka se

hautaa.”3

Tässä luvussa tarkastelen, kuinka de Certeaun esittämää lososta

kritiikkiä historiatieteen toiseutta hallitsevia käytänteitä kohtaan voidaan

soveltaa lapsuuden historioiden tutkimiseen ja kirjoittamiseen. Keskei-

senä kiinnostuksen kohteenani on, millä tavoin menneisyyden lasten

toimijuudet ja henkilökohtaiset kokemukset – eräänlaiset toisenlaisen

historiallisen tiedon horisontit – tulevat ymmärretyiksi nykyisyydessä.

Kun otetaan huomioon niin kutsuttujen uusien historioiden pyrkimyk-

set tuoda esiin aiemman tutkimuksen marginalisoimia ääniä ja lähtei-

tä,

de Certeaun historiallisen tiedon kritiikki rohkaisee pohtimaan, mitä

epistemologisia vallankäytön muotoja näiden toimijuuksien ja koke-

musten kirjoittaminen historiaan mahdollisesti sisältää.

Koska tämä kokoomateos esittelee tutkimusmetodeja, lukuni tavoit-

teena on tarjota esimerkki siitä, mitä lasten historioiden teoreettinen

tarkastelu voi tarkoittaa ja minkälaisia metodologisia kysymyksiä histo-

rianlosonen tulokulma voi aiheeseen tarjota. On tärkeää alleviivata,

ettei käsitteitä ”teoreettinen” ja ”losonen” tule tässä kontekstissa ym-

märtää viittauksina kaiken kattavaan käsitteelliseen peruskallioon, jota

kautta historiantutkimuksen tiedonalaa ja sen tuottamaa tietoa jäsen-

netään, hallitaan ja mestaroidaan. Päinvastoin: de Certeaun hengessä

teoreettisen luentani päämääränä on jäsennyksien, hallinnan ja mesta-

roinnin – sanalla sanoen metodologian – kritiikki. Mitä tulee käsitteeseen

”kritiikki”, ymmärrän sen toimintana, joka pyrkii jatkuvasti (ellei peräti

loputtomasti) purkamaan vakiintuneiden tietämisen sekä tekemisen ta-

2 De Certeau 2002, 15. Une structure propre à la culture occidentale moderne s’indique sans doute en

cette historiographie: l’intelligibilité s’instaure dans un rapport à l’autre; elle se déplace (ou «progresse»)

en modiant ce dont elle fait son «autre» – le sauvage, le passé, le peuple, le fou, l’enfant, le tiers

monde.

3 De Certeau 2002, 14. L’autre est le fantasme de l’historiographie. L’objet qu’elle cherche, qu’elle honore

et qu’elle enterre.

4 Vrt. Nieminen 2008.

https://doi.org/10.21435/ht.288

476  

pojen valta-asemaa.5 Näin ymmärrettynä kritiikki lähestyy de Certeaun

määritelmää etiikasta: ”Mielestäni etiikka merkitsee sosiaalisille toimin-

noille samaa kuin poetiikka merkitsee kielellisille toiminnoille: sellaisen

tilan avautumista, joka ei ole järjestäytyneiden tosiseikkojen kaitsema.”

Vaikka tämä aukean tilan kriittinen etiikka tekeekin tietyn, selkeärajai-

sen metodin artikuloimisen hankalaksi, näen historianlososen tulo-

kulman yhtenä mahdollisuutena (muiden joukossa, toki) hahmotella

sitä, kuinka lapsuuden ”historian tekemistä” (ransk. faire de l’histoire)

(kuten de Certeau historiatiedettä kuvailee) voidaan ymmärtää ja har-

joittaa toisin.

Toki kaikkea kritiikkiä on itsessään lähestyttävä kriittisesti. Eikö his-

toriantutkijan ominta asiantuntijuutta ole nimenomaisesti tuottaa ym-

märrystä menneisyyden asioista, ilmiöistä ja ihmisistä; ymmärrystä,

joka joko hälventää ajallisen etäisyyden mukanaan tuomaa vierautta

tai vaihtoehtoisesti muistuttaa, että näennäisen tuttuuden takaa löytyy

usein täysin vieras menneisyyden maailma? Eivätkö selkeästi artikuloi-

dut metodologiat ja selkeärajaiset metodit takaa kriittisen, tieteellisen

suhteen menneisyyteen ja näin auta välttämään pseudohistorialliset su-

denkuopat ja ennalta määritellyt lopputulemat?

Harjoittamassani historianlososessa kritiikissä kyse ei ole siitä,

että metodologioista tulisi luopua hankalasti artikuloitavan teoreettisen

pyörittelyn nimissä. Tarkoituksenani on ennemmin tarkastella, mitä

muita kysymyksiä – epistemologisia, sosiaalisia, poliittisia – ”historian

tekemisestä” voidaan esittää metodisten ratkaisujen ja metodologisten

viitekehysten lisäksi ja mitä näillä muilla kysymyksillä on annettavaa

lapsuuden historioiden opettamiseen ja opiskeluun. Kritiikissäni en ole

yksin. Esimerkiksi Ethan Kleinberg, Joan Wallach Scott ja Gary Wilder

ovat kirjoittaneet historiatiedettä vaivaavasta ”metodologisesta fetisis-

mistä” (engl. methodological fetishism),7 joka yhtäältä ohjaa tutkijoita va-

litsemaan tutkimuskohteikseen ainoastaan empiirisesti todennettavia,

asianmukaisesti arkistoituja lähteitä ja toisaalta kykenee tarkastelemaan

5 Esim. Butler 2001; Saari 2011.

6 De Certeau & Cifali 2002, 173. Je pense que l’éthique est aux pratiques sociales ce que le poétique est

aux pratiques linguistiques: l’ouverture d’un espace qui n’est pas autorisé par l’ordre des faits.

7 Kleinberg, Scott & Wilder 2020, 158.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     477

näitä lähteitä ainoastaan historiatieteen legitimoimilla kuvailun tavoilla.

Heidän mukaansa ”[n]ykyinen pakkomielle ’metodologioihin’ perustuu

’käsityöläismäiseen’ lähestymistapaan: odoksen tai tien historialliseen

tietoon oletetaan olevan erityinen ja heidät, jotka kääntyvät siltä pois,

katsotaan eksyneiksi. Tämä metodologinen painotus kaventaa histo-

riatieteen omaa tietä sokeuttaen tutkijat ja lukijat muilta poluilta men-

neisyyteen.” Heille vastaus tähän ongelmaan löytyy vahvemmasta teo-

reettisesta painotuksesta, joka heidän mukaansa kykenee osoittamaan

”jokaisen polun valinnan takaa niiden logiikan, karikot ja hyödyt.”8

Vaikka tämä poleeminen, hierarkisoivakin tapa asettaa ”käsityöläi-

syys” ja ”teoria” toisilleen vastakkaisiksi tietämisen tavoiksi on jokseen-

kin ongelmallinen, Kleinbergin, Scottin ja Wilderin kritiikki metodi-

keskeisyyttä kohtaan haastaa lähestymään historiantutkimuksen

institutionaalisia reunaehtoja, joista de Certeaukin oli aikoinaan kiin-

nostunut. De Certeaun mukaan näiden reunaehtojen kriittinen tarkas-

telu on tärkeää, sillä historiallisille representaatioille ”annetaan auktori-

teetti puhua todellisuuden nimissä vain, jos ne unohtavat tuotantonsa

institutionaaliset ehdot.”

Tämän takia de Certeau itse ”tähtää jatkuvasti

paljastamaan oppineessa tulkinnassa toimivia puhumattomia rajoituk-

sia ja järjestäviä kimmokkeita. Hän pyrkii selventämään näitä toiseuden

epäsuoria ilmentymiä sikäli, kun ne paradoksaalisesti tuottavat ’Saman’

toistoa (muodostaen osan sosiaalisen uusintamisen koneistosta).”10

Tämä sosiaalisen uusintamisen koneisto – eivät siis yksittäiset tutki-

jat, metodit tai tutkimusalat – on käsillä olevan luvun keskeinen kritiikin

kohde. Yllä mainituista syistä näen tämän koneiston kriittisen tarkaste-

8 Kleinberg, Scott & Wilder 2020, 158. The current obsession with ”methodology” is premised on this

”workmanlike” approach; the odos or path to historical knowledge is assumed to be singular, and

those who stray from it are considered lost. This methodological emphasis narrows the disciplinary

path of history, blinding researchers and readers to other possible routes to the past. In contrast,

training in theory lays bare the logic, pitfalls, and advantages behind the choice of any one path.

9De Certeau 2016, 76. Les représentations ne sont autorisées à parler au nom du réel que dans la

mesure où elles font oublier les conditions de leur fabrication.

10 Ahearne 1995, 127. Certeau seeks constantly in his work to uncover the unspoken forms of constraint

and organizing impulses at work in learned interpretation. He sets out to explicate these implicit

instances of alterity in so far as they produce paradoxically a repetition of the ’Same’ (they form part

of the machinery of social reproduction).

https://doi.org/10.21435/ht.288

478  

lun tärkeänä osana lapsuuden historioiden tutkimusta, kirjoittamista,

opetusta ja opiskelua.

Esimerkkinä siitä, kuinka niin kutsutut uudetkin historiat voivat

tuottaa saman toistoa, esittelen kuinka omalla alallani, kuvataidekasva-

tuksessa, on viime vuosikymmeninä hyödynnetty oppilaiden tuottamia

kuvallisia aineistoja historiantutkimuksessa ja -kirjoituksessa. Mikä te-

kee näistä kuvalähtöisistä historioista kiinnostavia, on niissä esiintyvä

tavoite tuoda esille historiallisten auktoriteettien ohittamaa tietoa lasten

kokemusmaailmasta ja toimijuudesta. Aiempaan, ennen kaikkea teks-

ti- ja auktoriteettilähtöiseen historiantutkimukseen verrattuna kuva-

taidekasvattajat ovat nähneet kuvien antavan menneisyydestä ”sellais-

ta tietoa, jota sanat eivät välitä tai tavoita.”11 Toisin sanoen oppilaiden

tekemät kuvat ovat antaneet mahdollisuuden toisenlaisen historiallisen

tiedon tuottamiseen; tiedon, joka toisenlaisuudellaan haastaa historian-

tutkijoita laajentamaan käsityksiään menneisyydestä ja sen tutkimisesta.

Asettamalla nämä kuvalähtöiset historiat alan laajempaan epistemologi-

seen kontekstiin pohdin, kuinka arkistoidut oppilastyöt ovat toisenlaisen

historiallisen tiedon lisäksi tarjonneet myös ”epistemologisen kokeilun

laboratorioita” (ransk. laboratoires d’expérimentation épistémologique),

joiden avulla kuvien sanoja pakeneva tieto on asettunut tukemaan – ei

haastamaan – nykyisyyttä ja sille kirjoitettua menneisyyttä.

Olen jakanut tämän luvun kolmeen osaan. Ensin avaan tarkemmin

sitä, mitä kritiikillä ja teoreettisella luennalla tarkoitan ja minkälainen

”matkaopas” historianlosoa lapsuuden historioihin voi olla. Tämän

jälkeen annan esimerkin kriittisestä historianlososesta luennasta tar-

kastelemalla, millä tavoin kuvataidekasvatuksen tutkimuskontekstissa

harjoitetun kuvalähtöisen historiantutkimuksen voidaan katsoa osallis-

tuvan alan institutionaalisten reunaehtojen epistemologiseen uusinta-

miseen. Lopuksi vedän yhteen tekemiäni huomioita sekä tarkastelen

sitä, minkälaisia eettisiä avauksia kriittinen historianlosoa voi lapsuu-

den historioille tarjota.

11 Pohjakallio 2005, 32.

12 De Certeau 2002, 114.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     479

Historiatieteen selitysvoima ja sen kritiikki

Mistä harjoittamassani historianlososessa kritiikissä on kyse? Mikä

on se toiseuden ja samuuden välinen jännite, jota teoreettinen luenta

pyrkii tunnistamaan? De Certeaun lisäksi historiantutkimuksen ja -kir-

joituksen lososeen tarkasteluun ovat omalla kohdallani olleet vaikut-

tamassa niin jälkistrukturalistinen losoa

ja dekolonialistiset, univer-

salistisia historiallisia raameja purkavat losoat14 kuin jälkilaadullisen

tutkimuksen piirissä käydyt kriittiset keskustelut metodien ja tiedon

yleistettävyydestä.

Muodostamatta yhtä selkeärajaista positiota nämä

osittain yhteenkietoutuneet ja osittain erkanevat viitekehykset rohkaise-

vat tarkastelemaan tiedon, merkitysten ja vallan välistä suhdetta akatee-

misessa tutkimuksessa – oli kyse sitten tutkimuksen institutionaalisista

raameista tai yksittäisistä käytänteistä. Esimerkiksi Linda Tuhiwai Smith

on huomauttanut, että ilman akateemisen tutkimuksen käsitteistön ja

käytänteiden perustavanlaatuista kritiikkiä yliopistot uusintavat ja ylläpi-

tävät kolonialistista historiaansa, jonka mukaan ainoastaan länsimainen

tiede katsotaan legitiimiksi tiedon tuottamisen ja käsittelemisen raamik-

si.16 Tällöin toiseus pysyy aina tieteen toiminnan kohteena ja toimijuus

rajataan tieteellisen auktoriteetin jatkuvuuden piiriin.17

Lapsuuden historioita ja näiden historioiden metodiikkaa lähestyt-

täessä yllä esitellyt kysymyksenasettelut kääntävät huomion puuttuvan

tiedon löytämisestä – esimerkiksi mistä ja miten etsiä lasten toimijuuksia

ja henkilökohtaisia kokemuksia – tiedon ja sen mahdollisten puutos-

ten tuottamiseen. Kaikista konkreettisimmin tämä näkökulma tarkoittaa

tutkimuksen itsensä tutkimista; tämän luvun kontekstissa tarkemmin

sitä, miten ymmärrys toisenlaisesta historiallisesta tiedosta muodostuu

siinä tutkimuskirjallisuuksien kudelmassa, jonka avulla lapsuuden his-

torioita kirjoitetaan ja joka tekee menneisyyden toimijuuksista ja hen-

kilökohtaisista kokemuksista ymmärrettäviä. Pyrkimyksenä on täten

13 Esim. Derrida 1998; Hintsa 1998.

14 Esim. Glissant 1997; Kuokkanen 2007; Rifkin 2017.

15 Esim. Koro-Ljungberg, 2010; Weaver & Snaza 2017.

16 Smith 2012.

17 Ks. myös Mnemo ZIN tässä teoksessa.

https://doi.org/10.21435/ht.288

480  

kuroa auki sellaisia merkityksenannon ketjuja, joissa historiantutkijan

etsimä tieto saa merkityksensä nykyisyydessä. Esimerkiksi se, minkälai-

sia toimijuuksien toteumia lapsuuden historian tutkimus menneisyy-

destä etsii, on tiiviisti kytköksissä siihen, mitä toimijuuden ylipäänsä

ymmärretään olevan (ja mitä ei), mitä sen nähdään tuottavan (ja mitä ei)

sekä minkälaisilla metodeilla toimijuuksia tulisi tutkia ja mistä lähteistä

(ja millaisten metodien ja lähteiden ei katsota soveltuvan tähän). Täten

tutkimuksen huomio kiinnittyy lähteiden sijasta (tai lisäksi) siihen tie-

dontuottamisen kontekstiin, jossa tutkijat lähteitään artikuloivat.

De Certeaun kirjoituksissa historiatieteestä keskeisen roolin saavat

historiograset konstruktiot, joiden avulla historiantutkija selittää men-

neisyyden ja nykyisyyden välistä suhdetta. Nämä konstruktiot ovat joko

ilmiselviä tai piilotettuja; joka tapauksessa niillä on keskeinen asema

historiatieteen tiedontuotannon käytänteissä:

[historiatieteen todellisuussuhde] tulee ymmärrettäväksi, kun luo-

daan ”malleja” (tarkoituksena tehdä objekteista ajateltavia) jotka

suhteutetaan käytänteisiin, törmäyttämällä mallit siihen mikä vas-

tustaa niitä, mikä rajoittaa niitä ja mikä vetoaa niissä muihin mal-

leihin; lopulta selvittämällä mikä tekee tämän toiminnan mahdolli-

seksi, tuomalla sen mukaan tiettyyn (siis historialliseen) sosiaalisen

tuotannon järjestelmään.18

Historiatieteen selitysvoima ei täten pelkisty tekniseen, kuhunkin tehtä-

vään soveltuvan lähteen ja metodin valintaan, vaan pitää sisällään ko-

konaisen epistemologisen koneiston, jonka avulla menneisyyden on-

tologinen ero nykyisyyteen – sen toiseus – käännetään historialliseksi

tulkinnaksi. De Certeaulle historiatieteen selitysvoima on täten ”yhteydes-

sä kykyyn järjestää tarkoituksenmukaisia ja hierarkisoitavia eroja tai pois-

saoloja, koska nämä ovat suhteessa nykyisiin tieteellisiin muotoilui

hin.”

18 De Certeau 2002, 68. [La référence au reel] est impliquée par la création de «modèles» (destinés à

rendre «pensables» des objets) proportionnés à des pratiques, par leur confrontation avec ce qui leur

résiste, les limite et fait appel à d’autres modèles, enn par l’élucidation de ce qui a rendu possible cette

activité en l’inscrivant dans une économie particulière (ou historique) de la production sociale.

19 D

e Certeau 2002, 114. L’intelligence de l’histoire est liée á la capacité d’organiser des diérences ou des

absences pertinentes et hiérarchisables parce que relatives à des formalisations scientiques actuelles.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     481

Tästä näkökulmasta katsottuna historioissa esiintyviä tai historioit-

sijoiden etsimiä lasten toimijuuksia ja henkilökohtaisia kokemuksia

voidaan lähestyä historiograsina konstruktioina, joita historiatiede

sosiaalisena toimintana tuottaa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö näitä toi-

mijuuksia ja kokemuksia olisi oikeasti ollut olemassa. Pikemminkin

kyse on siitä, minkälainen epistemologinen koneisto ottaa osaa näiden

toimijuuksien ja kokemusten etsimiseen, tulkintaan ja käyttöön tutki-

muksessa. Palaten ajatukseen kritiikistä eettisenä toimintana näen, että

historiatieteen epistemologisen koneiston kriittinen tarkastelu on ennen

kaikkea ajattelun tilan avaamista sellaiselle ”historiantekemiselle”, joka

todella kyseenalaistaa omia vallankäytön mekanismejaan.

Kuinka tätä epistemologisen koneiston kriittistä luentaa voi har-

joittaa käytännössä? Seuraavassa paneudun kuvataidekasvatuksen

kuvalähtöisiin historioihin ja pohdin, minkälaisia kriittisiä huomioita

de Certeausta ammentava luenta niistä nostaa. Selvyyden vuoksi on tär-

keää korostaa, että vaikka esittelenkin oppilaiden tuottamien kuvallisten

aineistojen käyttöä kuvataidekasvatuksen historiantutkimuksessa, kes-

keisenä tavoitteenani on tarkastella epistemologisen vallan mekanismeja

lapsuuden historioissa – ei siis kuvia tai kuvataidekasvatusta itsessään.

Kuvataidekasvatuksen kuvalähtöiset historiat tarjoavat siis yhden esi-

merkin toiseuden ja samuuden välisestä jännitteestä lapsuuden histo-

rioissa ja siitä, kuinka tätä jännitettä mestaroidaan samuuden keinoin.

Vaikka esimerkkini kytkeytyy vahvasti kuvataidekasvatuksen alaan, roh

kaisen lukijaa pohtimaan, mitä vastaavia epistemologisia koneistoja on

erotettavissa muilla tutkimusaloilla ja minkälaisia lapsuuden historioita

nämä koneistot tuottavat eri alojen konteksteissa.

Esimerkki: Oppilastyöt kuvataidekasvatuksen

historiantutkimuksessa

Viime vuosikymmeninä kuvataidekasvatuksen alalla oppilaiden tekemät

kuvat ovat olleet tärkeässä osassa alan historiantutkimuksen ja -kirjoituk-

https://doi.org/10.21435/ht.288

482  

sen etsiessä uusia suuntia.20 Kun alan oppikirjallisuudessa oppilastöitä

oli esiintynyt aiemmin pääosin esimerkkeinä tekemisen ja kuvaamisen

tavoista, 1980-luvulta alkaen niitä alettiin käyttää myös mikrohisto-

riallisina lähteinä osoittamaan, miten oppilaat ja opettajat olivat men-

neisyydessä maailmaa hahmottaneet ja miksi.

Merkittävässä roolissa

tässä uudistustyössä oli Pirkko Pohjakallion luotsaama Taideteollisen

korkeakoulun (nyk. Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkea-

koulun) Taidekasvatuksen historiaprojekti (1987–2010), jonka puit-

teissa kerättiin, dokumentoitiin ja arkistoitiin oppilastöitä sekä muuta

alaan liittyvää aineistoa aina edellisen vuosisadan vaihteesta 1990-

luvulle. Tämän kansainväliselläkin mittapuulla merkittävän arkistointi-

työn keskeisen elementin muodostivat vanhat oppilastyöt, joita nykyään

Otaniemessä sijaitsevassa Taidekasvatuksen historia-arkistossa on useita

kymmeniä tuhansia.

Laaja oppilastyöarkisto mahdollisti uudenlaisia lähestymistapoja alan

historiantutkimukselle ja -kirjoitukselle. Muun muassa kuvataidekasva-

tuksen yhdysvaltalainen historiantutkija Arthur Eand huomioi vierail-

lessaan Pohjakallion kutsumana Suomessa vuonna 1990, että koska

vastaavat oppilastyöarkistot puuttuivat Yhdysvalloista, sikäläisten his-

toriantutkijoiden oli usein tyydyttävä kirjoittamaan alan etabloituneis-

ta hahmoista oppilaiden omien näkökulmien sijaan.

Yksi esimerkki

uusista lähestymistavoista alan menneisyyteen oli Taidekasvatuksen

historiaprojektin puitteissa vuonna 1996 julkaistu Kuvitella vuosisata

-CD-ROM, jossa arkistoituja oppilastöitä pystyi tarkastelemaan audio-

visuaalisessa virtuaaliympäristössä. Pelkän virtuaalisen kuva-albumin

sijasta Kuvitella vuosisata oli suunniteltu kokemisen ja toiminnan pai-

kaksi, joka mahdollisti useita, henkilökohtaisia tulkintoja saman aineis-

ton äärellä.23

Oppilaiden tekemien kuvien historiallinen tutkimus ei historiapro-

jektia käynnistettäessä ollut kuitenkaan itsestäänselvyys. Pohjakallion

20 Ks. Pohjakallio 1992; Pohjakallio 1996; Pohjakallio 1998; Pohjakallio 2005; Pohjakallio 2009.

21 Tervo 2019.

22 Eand 1992.

23 Pohjakallio 1998.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     483

mukaan 1970- ja 1980-luvuilla oppilastyöt eivät kelvanneet taidehisto-

rian tutkimuskohteiksi eikä kasvatustieteessäkään niitä tutkittu.

Vasta

1980- ja 1990-lukujen mittaan asemansa vakiinnuttaneet ”postmoder-

nin käänteen kysymykset”,

kuten feministinen tutkimus, mikrohis-

toriat, kokemukselliset näkökulmat ja muistitieto, tarjosivat sellaisia

käsitteellisiä viitekehyksiä, joiden kautta oppilastöiden historiallinen

tarkastelu sai kaipaamaansa institutionaalista legitimiteettiä. Tällöin

[o]likin sallittua tutkia omaan elämään sekä yksityiseen liittyviä

asioita ja ilmiöitä. Historian tutkiminen oli myös identiteetin ra-

kentamista ja sellaisen menneen tutkimista, jonka osa tutkija itse-

kin oli. Kun biogranen tutkimus vielä 1980-luvun alussa oli ollut

vanhanaikaista, postmodernin myötä elämäkertatutkimus tuli uu-

della tavalla kiinnostavaksi.26

Jos tämä kuvallinen ”käänne” tosiaan mahdollisti aiemman tutkimuksen

sivuuttamien toimijuuksien ja henkilökohtaisuuksien käsittelemisen

alan historiantutkimuksessa, kuinka purkaa auki tämän toisenlaisen

tiedon asemaa ja merkitystä de Certeaun viitoittamista teoreettisista läh-

tökohdista käsin?

Mikäli toiseuden hallitseminen on historiatieteen moottori kuten de

Certeau väittää, tämä auki purkaminen on syytä aloittaa siitä, miten toi-

seus tässä nimenomaisessa kontekstissa määrittyy. Perinteisemmän,

tekstilähtöisen historiatieteen näkökulmasta kuvataidekasvatuksen ku-

valähtöisistä historioista piirtyy esiin monenlaisten toiseuksien verkko:

henkilökohtaiset kokemukset, kuvalliset lähteet ja tutkijan oma posi-

tio – kaikki se, joka ei Pohjakallion mukaan aiemmin ollut ”sallittua”

historiantutkimuksessa. Palaten ajatukseen, että kuvat antavat ”sellaista

tietoa, jota sanat eivät välitä tai tavoita,”

tässä suoraa sanallistamista

24 Pohjakallio 2009, 142. Sittemmin visuaalisia aineistoja on kyllä tutkittu myös kasvatustieteen puolella.

Esim. Depaepe & Henkens (toim.) 2000; Dussel & Priem 2017; Grosvenor, Lawn, & Rousmaniere

(toim.) 1999; Mietzner, Myers & Peim (toim.) 2005.

25 Pohjakallio 2009, 141.

26 Pohjakallio 2009, 143.

27 Pohjakallio 2005, 32.

https://doi.org/10.21435/ht.288

484  

pakenevassa tiedossa kiteytyy epistemologinen toiseus, jota kohti kuva-

taidekasvatuksen kuvalähtöiset historiat kääntyivät pyrkiessään kirjoit-

tamaan alan historiaa toisin. Kriittisenä avaumana alan menneisyyteen

tämä toisenlainen tieto todella auttoi määrittelemään uudelleen insti-

tutionaalisen tutkimuksen reunaehtoja, mistä Kuvitella vuosisata -CD-

ROM on hyvä esimerkki.

Toki tätä kuvien sanoja pakenevaa, toisenlaista tietoa voi tarkastella

useista eri lähtökohdista käsin. Esimerkiksi kuva-analyysin käytänteisiin

painottuva tulkinta antaa mahdollisuuden tarkastella sitä, millä tavoin

henkilökohtaisia kokemuksia ja toimijuuksia voidaan lukea erilaisten

visuaalisten merkkien ja johtolankojen kautta.

De Certeausta ammen-

tavan teoreettisen tarkastelutavan avulla taas voidaan lähteä hahmottele-

maan, millä tavoin tämä sanoja pakeneva toiseuksien kudelma kääntyy

toiseudestaan huolimatta (tai juurikin sen vuoksi) legitiimiksi historialli-

seksi tiedoksi. Täten kuva-analyysin sijasta historianlosonen luentani

keskittyy kuvien historiograseen sanoittamiseen.

Koska kuvataidekasvatuksen historiantutkimus on tiiviisti kytkeytynyt

alan muuhun tutkimukseen, on menneisyyden kuvien asemaa tarkastel-

tava osana kuvataidekasvatuksen laajempaa epistemologista kontekstia.

On nimittäin huomattava, etteivät kuvataidekasvatuksessa omaan elä-

mään, identiteetin rakentamiseen ja henkilökohtaiseen toimijuuteen

painottuvat puhetavat olleet uusia, kun Taidekasvatuksen historia-arkis-

toa perustettiin: onhan niin kutsutun uuden koulun reformipedagogi-

nen traditio, jossa oppilaskeskeisyydellä on keskeinen rooli, ollut vai

kuttamassa alan käsitteistöön ja käytäntöihin läpi koko 1900-luvun.

1990-luvulle tultaessa tärkeäksi pedagogiseksi johtoajatukseksi oli nous-

sut henkilökohtainen kokemus niin aistillisena, toiminnallisena kuin

yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Kuten Marjo Räsänen kirjoitti vuon-

28 Kuvalähtöisiä metodeja on ansiokkaasti esitelty mm. Granö, Keskitalo & Ronkainen (toim.) 2013;

Mustola ja muut (toim.) 2015.

29 Esim. Heikkilä & Tuovinen (toim.) 2014; Muukka-Marjovuo 2019.

30 Ks. Piironen 1995; Räsänen 1993; Räsänen 1997. Toki muutkin tutkimukselliset näkökulmat ovat vai-

kuttaneet lasten ja nuorten tekemien kuvien tarkasteluun. Varsinkin 2000-luvulle tultaessa kuvataide-

kasvatuksen alalla vaikutti visuaalisen kulttuurikasvatuksen painotus, joka tuki visuaalisuuden laajaa

ymmärtämistä osana alan opettamista, oppimista ja tutkimista. Se myös kiinnitti entistä enemmän

huomiota oppilaiden moniaistiseen elämysmaailmaan (ks. Sava 2004; Räsänen 2015). Myös taiteel-

https://doi.org/10.21435/ht.288

     485

na 1993 julkaistussa lisensiaattityössään: ”Oppiminen tapahtuu oppilai-

den välittömien kokemusten jäsentymisenä ja niiden liittämisenä käsit-

teellisiin malleihin. Kokemuspohjaisen oppimisen tulee olla yksilöllistä,

konkreettista ja itseohjautuvaa, ei pelkästään sisältöjen vaan myös itse

oppimaan oppimista.”

Samoihin aikoihin silloinen taidekasvatuksen

professori Liisa Piironen kirjoitti, että ”kuvataiteellisella ilmaisulla on

aivan erityiset edellytykset” auttaa lasta etsimään vastauksia elämänsä

”kahteen keskeiseen kysymykseen”: ”kuka minä olen ja minkälainen on

tämä maailma, jossa elän.”32 Piirosen mukaan

[k]uvan tekemisessä harjaantuu monivivahteinen näkemisen ta-

pahtuma, joka ulottuu tunnistavasta ja toteavasta havaitsemisesta

etsivään, ajattelevaan ja oivaltavaan havainnoimiseen. Kuvallisen il-

maisun yhteydessä harjoitellaan tulkitsemista, joka on elämyksen,

ilmiön tai mielenliikkeen kuvailua taiteen kielellä. Kuvan tekemi-

sen ja mielikuvan avulla voidaan hahmottaa ajatuksia ja tunteita,

jotka ovat vasta ei-sanallisessa muodossa esitietoisen minän alueel-

la. Kuva antaa näkyvän hahmon, selkiyttää, jäsentää ja antaa merki-

tyksiä.33

Oppilaiden omalla toiminnalla ja henkilökohtaisilla kokemuksilla oli

siis tärkeä rooli siinä, kuinka kuvataidekasvattajat kuvia, kuvaamista ja

kuvien tulkintaa lähestyivät Taidekasvatuksen historia-arkiston perusta-

misen aikoihin.

Arkistoituja oppilastöitä oli täten luontevaa lähestyä

mikrohistoriallisina lähteinä, kun etsittiin menneisyyden lasten toimi-

lisen tai taideperustaisen tutkimuksen nouseminen humanistisyhteiskuntatieteellisen tutkimuksen

rinnalle alan tutkimuskentällä on osaltaan vaikuttanut kokemuksellisten näkökulmien esiin tuomiseen

(ks. Pohjakallio 2009, Varto 2009).

31 Räsänen 1993, 84.

32 Piironen 1995, 13.

33 Piironen 1995, 13.

34 Tämä näkökulma kuvalliseen ilmaisuun on yhä vahvasti läsnä. Painotus henkilökohtaisiin kokemuksiin

ja itsen rakentamiseen mainitaan myös viimeisimmissä perusopetuksen opetussuunnitelman perus-

teissa vuodelta 2014. Tavoitteissa lukee muun muassa, että ”oppilaiden identiteettien rakentumista,

kulttuurista osaamista ja yhteisöllisyyttä vahvistetaan kuvia tuottamalla ja tulkitsemalla” ja että ”oppi-

laiden omat kokemukset, mielikuvitus ja kokeileminen luovat perustan opetukselle”. (Opetushallitus

2014, 426.)

https://doi.org/10.21435/ht.288

486  

juuksia ja henkilökohtaisia kokemuksia. Pohjakallion mainitsemien

”postmodernin käänteen kysymysten” kääntäessä katseen tutkijaan

itseensä antoivat Räsäsen ja Piirosen artikuloimat pedagogiset mallit

kielen myös menneisyyden kuvien tulkintaan liittyville havainnoille

tutkijan omasta positiosta, henkilöhistoriasta ja kokemuksista. Toisin

sanottuna alalla oli jo toimiva epistemologinen koneisto, johon mennei-

syyden lasten kuvat ja niiden tulkinta voitiin asettaa.

Minkälaista historioita nämä lähtökohdat ovat sitten kuvataidekasva-

tuksen alalla tuottaneet? Tässä vaiheessa on tärkeä huomioida, että

tämän artikkelin kirjoitushetkellä 2020-luvun alussa kuvataidekasva

tuksen muutenkin pienellä tutkimusalalla kovin harva tutkija on omis-

tautunut historiantutkimukselle ja tästäkin pienestä joukosta hyvin pieni

osa kirjoittaa lasten ja nuorten tekemistä kuvista. Vaikka Hyvinkään Las-

ten ja nuorten taidekeskuksen vastikään koordinoima ”Lasten ja nuor-

ten taiteen tallentaminen ja tutkimus” -hanke35 ja siihen kuuluva Taide-

jemma-verkkosivu

ovat osaltaan tehneet suomalaisten kuva-arkistojen

käytön sujuvammaksi, tällä hetkellä oppilaiden tekemiä kuvia hyödyn-

netään alan historiantutkimuksessa paljon vähemmän kuin puitteet

mahdollistaisivat.

Tästä huolimatta tutkimusta tehdään silti.

Kuvataidekasvatuksen

tutkimuskontekstissa Päivi Granö ja Anniina Koivurova ovat käyttäneet

Suomen ja Ruotsin Lapissa sotien jälkeen järjestettyjen, Kansanavun

piirustuskilpailujen satoa tutkimuksissaan, joissa paikallishistoria ja

kuvataidekasvatuksen historia kietoutuvat tiiviisti toisiinsa.38 Sen lisäk-

si, että Granön ja Koivurovan tutkimukset antavat tärkeää tietoa muuten

melko huonosti tunnetusta ajasta ja paikasta alan historioissa, niistä voi

kiinnostavalla tavalla hahmottaa merkityksenannon käytänteitä, joiden

avulla kuvataidekasvattajat ovat voineet kirjoittaa lasten henkilökohtaisia

kokemuksia ja toimijuuksia alan historiaan.

Mitä tällä tarkoitan? Alkaen ajatuksesta, että ”piirustukset kuvaavat

35 Venäläinen ja muut (toim.) 2019.

36 https://taidejemma..

37 Mainittuja arkistoja toki hyödynnetään myös muilla tutkimusaloilla. Historiantutkimuksen alalta tuore

esimerkki Aalto-yliopiston Taidekasvatuksen historia-arkiston käytöstä ks. Malinen & Vahtikari 2021.

38 Granö & Koivurova 2013; Granö ja Koivurova 2019.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     487

lasten kokemuksia omasta elämästään ja lähipiiristään,”

Granön ja

Koivurovan tutkimuksissa lasten omalla, henkilökohtaisella ilmaisulla

on keskeinen asema. Tämä ilmaisu ei merkitse rajatonta itseilmaisua,

vaan Räsästä lainaten se näyttäytyy ”oppilaiden välittömien kokemusten

jäsentymisenä ja niiden liittämisenä käsitteellisiin malleihin.”

Nämä

mallit voivat olla pedagogisia (”Sekä tekstit että kuvat noudattavat tie

tynlaisia, koulutehtäville tyypillisiä esittämisen konventioita. Lapset ovat

tuottaneet vihkonsa opettajan valvovan silmän alla kilpailutilanteessa,

mutta kuvista ja teksteistä löytyy kuitenkin variaatioita ja lapsen käden-

jälkeä”

) tai kulttuurisia (”Lasten piirtämissä maisemakuvissa onkin

olennaista niiden liittyminen ympäröivään yhteisöön, kouluun ja muun

lähipiirin elämään. Näin paikka on jo kulttuurisesti konstruoitu tietyn-

laiseksi, mutta kuvillaan lapset myös rakentavat paikkaa sekä määritte-

levät siihen omaa suhdettaan.”42). Tämä henkilökohtaisen ja kokemuk-

sellisen maailmasuhteen rakentuminen sisältää myös Piirosta lainaten

”ajatuksia ja tunteita, jotka ovat vasta ei-sanallisessa muodossa esitietoi-

sen minän alueella:” 43

Suomessa sota-aika muodostui merkittäväksi ihmisten ja yhteisö-

jen minäkuvalle ja kollektiivisen muistin rakentumiselle – – Monet

halusivat unohtaa. Lasten ja nuorten piirroksissa ja maalauksissa

näkyy osin henkilökohtainen muisto, mutta ennen kaikkea kollek-

tiivisesti omaksuttu, hyväksytty kuvaamisen tapa, jolla vaikeita

muistoja sai käsitellä. Kansanavun kilpailukuvien tekeminen tar-

josi tärkeän ilmaisukanavan ajassa, jossa menneestä vaikeneminen

leimasi perheiden arkea, eivätkä varsinkaan lapset voineet ymmär-

tää aikuisten sodan mentaalisia seurauksia.44

Palaten Pohjakallion ajatukseen, että historiantutkimus voi tarkoittaa

”identiteetin rakentamista ja sellaisen menneen tutkimista, jonka osa

39 Granö & Koivurova 2013, 6.

40 Räsänen 1993, 84.

41 Granö & Koivurova 2013, 9.

42 Granö & Koivurova 2013, 21.

43 Piironen 1995, 13.

44 Granö & Koivurova 2013, 21–22.

https://doi.org/10.21435/ht.288

488  

tutkija itsekin oli,”45 tämä henkilökohtaista kokemusta painottava suhde

kuvien tutkimiseen ei rajoitu pelkästään kuvien tekijöihin, vaan koskee

myös tutkijoita itseään: ”Meille oli – – tulkinnan kannalta tärkeää saada

kuvasta mahdollisimman paljon informaatioita [sic]; tuntea materiaali,

tekstuuri, tuoksut, liitu- ja vesiväripinnan erot – aito teos.”46 Näin ”lähi-

lukemalla kuvaa tulkitsijan omat lapsuus- ja koulumuistot heräävät ja

tuottavat moniaistisen kuvan kokemisen. Fyysisestä ensikosketuksesta,

arkistomappien avaamisesta alkaen olemme luoneet mielikuvaa siitä

ajasta, jota kuvat edustavat. Paperin tuntu ja värien tuoksu ovat osa tul-

kitsevaa kokemustamme.”

Onkin mahdollista sanoa, että Granön ja

Koivurovan harjoittama ”tulkitseva kokemus” on läheisessä yhteydessä

henkilökohtaisen kokemuksen ja ilmaisun tulkintaan, jota he tutkijoina

lasten tekemistä kuvista hakevat. ”Aito teos” toimii täten kokemusten

kohtauspaikkana, jossa sekä tekijän että tulkitsijan henkilökohtaista toi-

mijuutta tuotetaan akateemisen tutkimuksen kontekstissa.

Tämän äärimmäisen tiivistetyn luennan tarkoituksena ei ole väittää,

että Granön ja Koivurovan tutkimukset olisivat täysin palautettavissa

siihen, mitä olen yllä kutsunut kuvataidekasvatuksen epistemologiseksi

koneistoksi. Kumpikin heistä on osaltaan kehittänyt merkittävällä tavalla

kuva- ja muistelulähtöistä metodiikkaa,

ja yllä lainatut otteet edustavat

pieniä viiltoja tähän mittavaan työhön. Haluan vielä kertaalleen alle-

viivata, etteivät kriittisen tarkasteluni kohteena ole yksittäiset tutkijat,

metodit tai tutkimusalat. Kyse on ennemmin siitä, ettei näiden lasten

tekemiä kuvia hyödyntävien tutkimusten metodologista asetelmaa – läh-

tien aineiston valinnasta ja tulkinnasta siihen tapaan, jolla tulkinnasta

kirjoitetaan – voi täysin erottaa kuvataidekasvatuksen alalla yleisesti vai-

kuttavista, lasten toimijuutta ja henkilökohtaista kokemusta painottavis-

ta pedagogisista malleista. Huomattavaa on, etteivät nämä pedagogiset

mallit ole eksplisiittinen osa Granön ja Koivurovan tulkintaa. Tästä huo-

limatta ne auttavat osaltaan selventämään, miten ja miksi menneisyyden

kuvista ylipäänsä löytyy ”tyypillisten esittämisen konventioiden” lisäksi

45 Pohjakallio 2009, 143.

46 Granö & Koivurova 2019, 148.

47 Granö & Koivurova 2019, 164.

48 Granö 1998; Gränö 2000; Gränö 2001; Koivurova 2010; Koivurova 2013.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     489

myös ”lapsen kädenjälkeä” ja ”henkilökohtaisia muistoja” sekä miten

nämä toimijuudet ja kokemukset asettuvat suhteessa muihin toimijuuk-

siin (vrt. ”Kuvien tekijät osallistuivat jo aikanaan tärkeään tehtävään,

alueelliseen ja kansalliseen identiteetin rakentamiseen. Nämä tavoitteet

tosin eivät olleet lasten tiedossa”49).

Luentani perusteella lasten tekemiä kuvia on mahdollista luonnehtia

certeaulaisittain kuvataidekasvatuksen historiantutkimuksen epistemo-

logisen kokeilun laboratorioiksi; laboratorioiksi, joissa menneisyyden

toiseudet asettuvat niille nykyisyydessä sopiviin käsitteellisiin malleihin.

Yhtäältä lasten tekemien kuvien epistemologinen toiseus suhteessa ai-

emman historiantutkimuksen ylläpitämiin tekstilähtöisiin auktoriteet-

teihin on mahdollistanut uudenlaisia lähestymistapoja menneisyyden

tutkimiseen ja tuonut aiemmin sivuutettuja näkökulmia tutkimuksen

keskiöön. Toisaalta tämä toiseus ei ole asettunut haastamaan alan muu-

ta epistemologista koneistoa: päinvastoin arkistoidut oppilastyöt ovat

tarjonneet kuvataidekasvattajille mahdollisuuden ”tehdä historiaa” alalla

nykyisin vaikuttaville pedagogisille malleille, joissa lasten toimijuudella

ja henkilökohtaisella kokemuksella on valmis paikka oppimisen ja opet-

tamisen puhetavoissa ja käytänteissä. Käsitys ”taiteen kielelle” käänty-

neestä henkilökohtaisesta, kokemuksellisesta maailmasuhteesta, jonka

kautta lapsi järjestää todellisuuttaan sekä tietoisesti että tiedostamattaan,

kohdentuu näin empiirisesti todennettaviin menneisyyden lähteisiin,

joita tutkijat metodeillaan tulkitsevat. Näin lasten tekemät kuvat tuotta-

vat nykyisyydelle ymmärrettävän ja käytännöllisen menneisyyden.

Tästä ei tule vetää johtopäätöstä, että kuvataidekasvatuksen kuvaläh-

töinen historiantutkimus ja -kirjoitus olisi epätieteellistä, epämääräistä

tai poikkeuksellista. Kaikkea muuta. Granö ja Koivurova ovat tutkineet

oppilastöitä täysin legitiimeillä metodeilla täysin legitiimeissä arkistois-

sa täysin legitiimillä asiantuntijuudella. Täten heidän tulkintansa sivuut-

taminen kertoisi enemmän tieteenalojen välisistä ennakkoluuloista kuin

tutkimuksesta itsestään. On myös tärkeä korostaa, ettei nykyisten peda-

gogisten mallien projisoimista menneisyyden oppilastöihin tule sivuut-

taa pelkkänä anakronismina, joka oletettavasti sumentaa näkemyksen

49 Granö & Koivurova 2019, 149.

https://doi.org/10.21435/ht.288

490  

siitä, mitä menneisyyden kuvien tekijät oikeasti tunsivat ja ajattelivat.

Kleinbergia, Scottia ja Wilderia mukaillen näitä huolenaiheita voidaan

pitää osana ”metodologisen fetisismin” rajaamaa kysymyksenasettelua,

jossa huomio keskittyy legitiimien tietämisen ja tutkimisen tapojen ky-

kyyn (tai mahdolliseen kyvyttömyyteen) löytää ”oikea” tie menneisyy-

teen. Luentani pyrkimyksenä on sen sijaan ollut etsiä tulkintaa ohjaavia

tienviittoja, joita historiantutkijat polullaan seuraavat, joko tietoisesti tai

tiedostamattaan.

Mitä tulkinnan tienviittoja sitten itse luennassani seurasin? Aloitin

esittelemällä, kuinka oppilastöiden hyödyntäminen kuvataidekasvatuk-

sen historioissa on avannut uusia näkökulmia alan historiantutkimuk-

seen ja -kirjoittamiseen. Palaten ajatukseen siitä, että teoreettinen luenta

voi kuroa auki merkityksenannon ketjuja, pyrin ensiksi selvittämään,

mikä erotti nämä uudet näkökulmat aiemmasta. Tässä erossa tärkeäksi

nousi oppilastöissä nähty sanoja pakeneva tieto, jonka katsottiin poik-

keavan oppikirjoista ja muista institutionaalisista lähteistä. Tämän jäl-

keen halusin selvittää, millä tavalla menneisyyden lasten tekemät kuvat

tulivat ”poikkeavuudessaan” ymmärrettäviksi. Vaikka osaltaan niiden

sisältämä ”toisenlainen” historiallinen tieto sai sanottajansa ”postmo-

dernin käänteen kysymyksistä” (täten turvaten niiden tutkimisen insti-

tutionaalisen legitimiteetin), tarjosivat kuvataidekasvatuksen alalla vai-

kuttavat henkilökohtaista kokemusta ja ”omaa kädenjälkeä” painottavat

pedagogiset mallit hedelmällisen maaperän tämän tiedon tulkinnalle.

Asettamalla lasten tekemien kuvien historiallisen tulkinnan tähän epis-

temologiseen kontekstiin päädyin ehdottamaan, että kuvista löytyvät las-

ten henkilökohtaiset kokemukset ja toimijuudet kertovat ennen kaikkea

kuvien tulkintaa ohjaavista kimmokkeista ja merkityksenannon meka-

nismeista – toisin sanoen kaikesta siitä, jonka avulla historioitsijat his-

toriaa kirjoittavat ja mitä kuvataidekasvattajat nykyisyydestään tietävät.

Lopuksi: Toisin tehty historia?

Tämän luvun tarkoituksena on ollut antaa esimerkki siitä, kuinka lap-

suuden historioita voidaan tutkia historianlososesta näkökulmasta.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     491

Kriittisen luentani kohteena ovat olleet yksittäisiä metodeja, tutkijoita ja

tutkimusaloja laajemmat merkityksentuotannon ja epistemologisen val-

lankäytön mekanismit, joiden avulla lasten toimijuudet ja henkilökohtai-

set kokemukset kirjoitetaan osaksi institutionaalisesti legitiimiä histo

riaa. De Certeauta mukaillen näen, että vaikka näiden toimijuuksien ja

kokemusten sisällyttäminen historiantutkimukseen ja -kirjoittamiseen

onkin avannut mahdollisuuksia kirjoittaa uudenlaisia historioita, on

tärkeä kysyä, mikä tekee historiasta ”uutta”, jos se Robert J.C. Youngin

sanoja lainaten ”ei pysty hyväksymään toiseutta tai jättämään sitä ulos

sisällyttämisen taloudestaan.”50 Toisin sanoen, jos lasten toimijuuksien

ja henkilökohtaisten kokemusten epistemologinen toiseus suhteessa

perinteisempiin tieteellisiin auktoriteetteihin valjastetaan ylläpitämään

historiatieteen kykyä hallita toiseutta, menneisyyden lapsista tulee ai-

noastaan historiatieteen oman edistyksen moottoreita ja metodologisen

fetisismin pelikenttiä.

On tietysti tärkeää kysyä, mikä tässä on ongelma. Eikö tieteen kuulu-

kin toimia näin? Palaan aiempaan pyrkimykseeni esittää lapsuuden

historioiden tutkimuksesta ja kirjoittamisesta epistemologisia, sosiaali-

sia ja poliittisia kysymyksiä (metodiikan lisäksi). Näen, ettei ”historian

tekeminen” ole koskaan vain tiedettä. Tutkimus on aina sosiaalisen toi-

minnan paikka, jossa laajemmat yhteiskunnalliset yhteisymmärrykset ja

erimielisyydet kohtaavat. Tämä vaikuttaa siihen, kuinka historiatieteen

käytäntöjä – metodiikat mukaan lukien – arvioidaan ja arvotetaan. Kuten

historioitsija Kalle Pihlainen on huomauttanut, perinteisen, positivisti-

sen tieteellisen auktoriteetin kyseenalaistamisen seurauksena historia-

tieteessä ”tulkintojen välillä tehtävän arvottamisen perusta on siirtynyt

enenevässä määrin pragmaattisten ja esteettisten kysymysten puolelle”,

toisin sanoen ”käytännön merkityksiin sekä esitysmuotoon.”

Huomion

kiinnittyessä lapsuuden historioiden pragmatiikkoihin ja estetiikkoihin

on kysyttävä, ketä nämä historiat palvelevat, miksi ja miten.

Historian suomat palvelukset ovat toki tärkeitä. Esimerkiksi kuva-

taidekasvatuksen kontekstissa ”lapsen kädenjäljen” löytyminen men-

50 Young 2004, 35. History, with capital H – – cannot tolerate otherness or leave it outside its economy

of inclusion.

51 Pihlainen 2011, 9.

https://doi.org/10.21435/ht.288

492  

neisyyden kuvapinnalta antaa historiallisen todistuksen siitä, että alalla

on menneisyydessäkin ollut tärkeä kasvattava rooli. Toisin sanoen ”ku-

viksessa” ei koskaan ole ollut kyse vain kuvien tekemisestä, vaan kuvien

äärellä olemisen kautta lapset ovat saaneet mahdollisuuden tarkastella

elämänsä keskeisiä kysymyksiä (kuten Piironen asian ilmaisee). Kun

otetaan huomioon kuvataiteen monella tapaa marginaalinen asema

koulussa, metodologisesti legitiimi historiallinen todistus oppilastöiden

kasvattavasta tehtävästä antaa tärkeän tieteellisen tuen alan jatkuvalle

tarpeelle perustella omaa olemassaoloaan. Tämän vuoksi haluan alle-

viivata, ettei aiempaa kriittistä luentaani kuvalähtöisistä historioista tule

ymmärtää pyrkimyksenä asettua alan tutkimuskentän yläpuolelle tai

osoittaa, että kollegani tulkitsevat menneisyyttä väärin. Päinvastoin, itse

kuvataidekasvattajana osallistun tiiviisti tämän epistemologisen koneis-

ton pyörittämiseen. Toisenlaisen historiantutkimuksen ja -kirjoituksen

kuvitteleminen on itselleni hyvin vaikeaa, ellei peräti mieletöntä: omaa

oksaa kun ei kannata sahata.

Menneisyyden käyttöä nykyisyydessä ei kuitenkaan voida erottaa eetti-

sistä kysymyksistä. Jos lapsista kirjoitetut historiat asettuvat turvaamaan

historiankirjoittajien omaa selustaa – alasta riippumatta –, voidaan ky-

syä, mitä menneisyyden lasten hyödynnettävyys kertoo historiatieteestä

itsestään. Palaan Youngin näkemykseen Historiasta (isolla alkukirjai-

mella) sisällyttämisen taloutena: hän huomauttaa myös, että ”toisen

omimista tiedon muotona totalisoivan systeemin sisällä voidaan – – ver-

rata eurooppalaisen imperialismin historiaan (ellei jopa projektiin), sekä

toisen määrittelemistä ’toiseksi’ rasismiin ja seksismiin.”52 Kyse tässä

kytköksessä ei ole siitä, että lapsuuden historiat olisivat lähtökohtaisesti

imperialistisia, rasistisia tai seksistisiä (kaikkea näitä ne voivat toki myös

olla). Pikemminkin imperialismi, rasismi ja seksismi ovat esimerkkejä

toiseuden tuottamisen ja hallitsemisen käytänteistä, jotka syrjinnän

lisäksi tuottavat ja ylläpitävät toiseuteen ladattuja sosiaalisia ja yhteis-

kunnallisia merkityksiä. Lapsuuden historioita tutkittaessa ja niistä kir-

52 Young 2004, 35. The appropriation of the other as a form of knowledge within a totalizing system can

– – be set alongside the history (if not the project) of European imperialism, and the constitution of

the other as ’other’ alongside racism and sexism.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     493

joitettaessa nämä toiseuttamisen käytännöt voivat merkitä esimerkiksi

sitä, että menneisyydestä tunnistetaan vain tietynlaisia ”kädenjälkiä”;

jälkiä, jotka Pihlaista mukaillen asettuvat pragmaattisesti tai esteettisesti

rajattuihin käsityksiin toimijuuksista ja kokemuksista, joiden avulla tut-

kijat nykyisyyttään hahmottavat. Näitä tutkimusta ohjaavia mieltymyksiä

ei voida häivyttää entistä tarkemmilla tai ”tieteellisimmillä” metodeilla,

vaan de Certeaun hengessä näen, että tarvitaan myös sellaisia historian-

losooita, joiden etiikka – runouden tavoin – haastaa menneisyyden

suoria käyttötarkoituksia.

Lopuksi voidaan todeta, että käsillä oleva luku on pyrkinyt etsimään

tulokulmia seuraaviin spekulatiivisiin kysymyksiin: Kuinka asettaa his-

toriatieteen auktoriteetti todella alttiiksi toiseudelle, jota historioitsijat

alasta riippumatta pyrkivät tekemään tunnetuksi määrittelemällä, rajaa-

malla ja hallitsemalla käsitteillään ja metodologisilla rakennelmillaan?

Minkälaista historianlosoaa ja metodiikkaa lapsuuden historioille

tämä lähestymistapa vaatii? Nämä(kään) kysymykset eivät ole ongelmat-

tomia. Pitämällä lapsia täysin toisina ja erillisinä tieteestä tullaan nimit-

täin helposti uusintaneeksi sitä toiseuden ja samuuden välistä jännitettä,

jota de Certeau kirjoituksissaan analysoi. Myös lähestymällä mennei-

syyden lapsia pelkkinä historiograsina konstruktiona on vaarana, että

tutkimuksessa keskitytään historiatieteen epistemologisen koneiston

toimintaan lasten kustannuksella. Näiden mahdollisten sudenkuoppien

takia haluan korostaa, ettei lähestymistapani tarjoa yhtä, kaiken kattavaa

ratkaisua niihin monitahoisiin kysymyksiin, joita tässä luvussa toivon

nostavani esiin. Tämä ei ole silkkaa vastuunpakoilua, vaan ennemmin

kyseessä on pyrkimys pitää lapsuuden historioiden tutkimus, opetus

ja opettaminen epistemologisesti avoinna toimijuuksille ja kokemuk-

sille, jotka voivat radikaalistikin muuttaa historiatiedettä itseään.

Certeaun hengessä tämä tarkoittaa, että lapsuuden historioiden tulevia

suuntaviivoja olisi ehkä parempi hakea Historian toisten sijaan toisista

historioista.

53 Vastaavaa radikaaliin muutokseen tähtäävää epistemologista avoimuutta ovat peräänkuuluttaneet

muun muassa alkuperäiskansoihin kuuluvat dekolonialisaatiotutkijat. (Ks. Kuokkanen 2007.)

https://doi.org/10.21435/ht.288

494  



Ahearne, Jeremy 1995: Michel de Certeau. Interpretation and its Other. Cambridge: Polity

Press.

Butler, Judith 2001: What is critique? An essay on Foucault’s virtue [verkkoaineisto]. Wien:

eipcp – European Institute for Progressive Cultural Policies.

https://transversal.at/transversal/0806/butler/en. Viitattu 18.3.2021.

de Certeau, Michel 2002: L’écriture d l’histoire. Pariisi: Éditions Gallimard.

de Certeau, Michel 2016: Histoire et psychanalyse entre science et ction. 3. painos. Pariisi:

Éditions Gallimard.

de Certeau, Michel – Cifali, Mireille 2002: Entretien, mystique et psychanalyse. Espaces

Temps, 80–81, 156–175. https://doi.org/10.3406/espat.2002.4209

Depaepe, Marc – Henkens, Bregt (toim.) 2000: The challenge of the visual in the history of

education. Ghent: CSHP.

Derrida, Jacques 1998: Archive fever. Kääntänyt Eric Prenowitz. Chicago ja Lontoo: The Uni-

versity of Chicago Press. Ranskankielinen alkuteos 1995.

Dussel, Inés – Priem, Karin 2017: The visual in histories of education. A reappraisal. Paeda-

gogica Historica, 53 (6), 641–649. https://doi.org/10.1080/00309230.2017.1392582

Eand, Arthur 1992: The Finnish art education history project. Teoksessa Images in time.

Essays on art education in Finland. Toimittaneet Maria Laukka, Merja Lähteenaho ja

Pirkko Pohjakallio. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, Taidekasvatuksen osasto,

11–15.

Glissant, Édouard 1997: Poetics of relation. Kääntänyt Betsy Wing. Ann Arbor: The University

of Michigan Press. Ranskankielinen alkuteos 1990.

Granö, Päivi 1998: Muistin kuvat. Teoksessa Me tutkimme. Taidekasvatuksen jatko-opiskeli-

joiden menetelmällisiä puheenvuoroja. Toimittaneet Marjatta Saarnivaara ja Inkeri Sava.

Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, 89–108.

Granö, Päivi 2000: Taiteilijan lapsuuden kuvat: Lapsuus ja taide samassa hetkessä. Helsinki:

Taideteollinen korkeakoulu.

Granö, Päivi 2001: Kuvaan merkitty muisti – muistilla merkitty taide. Teoksessa Kulttuuri-

historia. Johdatus tutkimukseen. Toimittaneet Kari Immonen ja Maarit Leskelä-Kärki.

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 238–257.

Granö, Päivi – Keskitalo, Anne – Ronkainen, Suvi (toim.) 2013: Visuaalisen kokemus – johda-

tus moniaistiseen analyysiin. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.

Granö, Päivi – Koivurova, Anniina 2013: Koululaiset kotiseudun representoijina toisen maa-

ilmasodan jälkeen Suomen Länsi-Lapissa ja Ruotsin Tornionlaaksossa. Kasvatus & Aika,

7 (4), 6–26. https://journal./kasvatusjaaika/article/view/68666. Viitattu 15.9.2022.

Granö, Päivi – Koivurova, Anniina 2019: Lapsen piirtämä pohjoinen perhe 70 vuoden takaa.

Kuvan tulkinnan metodiset valinnat. Teoksessa Jälkikuvia, kuvan jälkiä. Lasten ja nuorten

taiteen tallentaminen ja tutkiminen. Toimittaneet Päivi Venäläinen, Jemina Lindholm,

Seija Kairavuori, Tiina Pusa ja Susanne Ylönen. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/

Nuorisotutkimusseura, 147–167.

Grosvenor, Ian – Lawn, Martin – Rousmaniere, Kate (toim.) 1999: Silences & images. The

social history of the classroom. New York: Peter Lang.

https://doi.org/10.21435/ht.288

     495

Heikkilä, Elina – Tuovinen, Taneli (toim.) 2014: Uusi taidekasvatusliike. Helsinki: Aalto ARTS

Books.

Hintsa, Merja 1998: Mahdottoman rajoilla. Helsinki: Tutkijaliitto.

Kleinberg, Ethan – Scott, Joan Wallach – Wilder, Gary 2020: Theses on theory and history.

History of the present, 10 (1), 157–165. https://doi.org/10.1215/21599785-8221515

Koivurova, Anniina 2010: Kuvien rajat. Toivotut ja torjutut kuvat kuvataidetunnin sosiaalisessa

tilassa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.

Koivurova, Anniina 2013: Enemmän kuin osiensa summa. Sanallis-kuvallinen kerronta-

tapahtuma. Teoksessa Visuaalisen kokemus – johdatus moniaistiseen analyysiin. Toimitta-

neet Päivi Granö, Anne Keskitalo ja Suvi Ronkainen. Rovaniemi: Lapin yliopistokustan-

nus, 25–42.

Koro-Ljungberg, Mirka 2010: Validity, responsibility, and aporia. Qualitative Inquiry, 16 (8),

603–610. https://doi.org/10.1177/1077800410374034

Kuokkanen, Rauna 2007: Reshaping the university. Responsibility, indigenous epistemes, and

the logic of the gift. Vancouver ja Toronto: UBC Press.

Malinen, Antti – Vahtikari, Tanja 2021: Feeling the nation through exploring the city: Urban

pedagogy and children’s lived experiences in postwar Helsinki. Teoksessa Lived nation

as the history of experiences and emotions in Finland, 1800-2000. Toimittaneet Ville Kivi-

mäki, Sami Suodenjoki ja Tanja Vahtikari. Cham: Palgrave Macmillan, 319–347. https://

doi.org/10.1007/978-3-030-69882-9_13

Mietzner, Ulrike – Myers, Kevin – Peim, Nick (toim.) 2005: Visual history: Images of

education. Oxford: Peter Lang.

Mustola, Marleena – Mykkänen, Johanna – Böök, Marja Leena – Kärjä, Antti-Ville (toim.)

2015: Visuaaliset menetelmät lapsuuden- ja nuorisotutkimuksessa. Helsinki: Nuorisotutki-

musverkosto/Nuorisotutkimusseura.

Muukka-Marjovuo, Alma 2019: Suomalaisen taidekasvatuksen synnyillä opettaja Lilli

Törnuddin matkassa. Kasvatus & Aika, 13 (1), 19–35. https://doi.org/10.33350/ka.69803

Nieminen, Marjo 2008: Uuden historian linjauksia. Kasvatuksen historian ENSYklopedia.

Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura [verkkoaineisto].

https://www.kasvhistseura./julkaisut/kasvatuksen-historian-ensyklopedia/

tekstej%c3%a4-alan-tutkimusmetodologiasta-ja-menetelmist%c3%a4/5. Viitattu

1.11.2021.

Opetushallitus 2014: Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Helsinki: Opetushallitus.

Pihlainen, Kalle 2011: Historia, historiatietoisuus ja menneisyyden käyttö. Kasvatus & Aika,

5 (3), 5–17. https://journal./kasvatusjaaika/article/view/68404. Viitattu 1.11.2021.

Piironen, Liisa 1995: Leikissä taiteen ainekset. Teoksessa Kuvien maailma. Toimittanut Inari

Grönholm. Helsinki: Opetushallitus, 13–44.

Pohjakallio, Pirkko 1992: A hundred years of art education in Finland – An exhibition. Teok-

sessa Power of images. Toimittanut Liisa Piironen. Helsinki: InSEA Finland ja The Asso-

ciation of Art Teachers in Finland, 86–93.

Pohjakallio, Pirkko 1996: Kuvitella vuosisata. Teoksessa Kuvitella vuosisata. Taidekasvatuksen

juhlakirja. Toimittaneet Liisa Piironen ja Antero Salminen. Helsinki: Taidekasvatuksen

osasto, Taideteollinen korkeakoulu, 19–29.

https://doi.org/10.21435/ht.288

496  

Pohjakallio, Pirkko 1998: New and old. Multimedia as a tool for providing interpretation

and meaning. Reections on the Finnish Art Education History Project. International

Journal of Art and Design Education, 17 (3), 293–310.

https://doi.org/10.1111/1468-5949.00139

Pohjakallio, Pirkko 2005: Miksi kuvista? Koulun kuvataideopetuksen muuttuvat perustelut.

Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Pohjakallio, Pirkko 2009: Kuvataidekasvatuksen historiaa tutkimassa. Kasvatus & Aika, 3 (3),

133–151. https://journal./kasvatusjaaika/article/view/68116. Viitattu 1.11.2021.

Rifkin, Mark 2017: Beyond settler time. Temporal sovereignty and indigenous self-determination.

Durham ja Lontoo: Duke University Press. https://doi.org/10.1515/9780822373421

Räsänen, Marjo 1993: Kuvasta kokemukseksi. Kokemuksellinen oppiminen taidekuvan tarkaste-

lussa. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Räsänen, Marjo 1997: Building bridges. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Räsänen, Marjo 2015: Visuaalisen kulttuurin monilukukirja. Helsinki: Aalto-yliopiston Taitei-

den ja suunnittelun korkeakoulu.

Saari, Antti 2011: Kasvatustieteen tiedontahto. Kriittisen historian näkökulmia suomalaiseen

kasvatuksen tutkimukseen. Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura.

Sava, Inkeri 2004: Katsomme – näemmekö? Luovuudesta, taiteesta ja visuaalisesta kulttuuris-

ta. Jyväskylä: PS-kustannus.

Smith, Linda 2012: Decolonizing methodologies. 2. painos. Lontoo: Zed Books.

Tervo, Juuso 2019: Mistä kuva todistaa? Arkistoidut oppilastyöt, historiankirjoitus ja kuva-

taidekasvatuksen historian toisinkirjoittaminen. Teoksessa Jälkikuvia, kuvan jälkiä. Las-

ten ja nuorten taiteen tallentaminen ja tutkiminen. Toimittaneet Päivi Venäläinen, Jemina

Lindholm, Seija Kairavuori, Tiina Pusa ja Susanne Ylönen. Helsinki: Nuorisotutkimus-

verkosto/Nuorisotutkimusseura, 169–190.

Varto, Juha 2009: Basics of artistic research. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Venäläinen, Päivi – Lindholm, Jemina – Kairavuori, Seija – Pusa, Tiina – Ylönen, Susanne

(toim.) 2019: Jälkikuvia, kuvan jälkiä. Lasten ja nuorten taiteen tallentaminen ja tutkimi-

nen. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura.

Weaver, John A. – Snaza, Nathan 2017: Against methodocentrism in educational research.

Educational Philosophy and Theory, 49 (11), 1055–1065.

https://doi.org/10.1080/00131857.2016.1140015

Young, Robert J. C. 2004: White mythologies. 2. painos. Lontoo: Routledge.

https://doi.org/10.4324/9780203461815

https://doi.org/10.21435/ht.288

 497

Kirjoittajatiedot

Kaisa Vehkalahti, FT, dos., on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa

ja toimii akatemiatutkijana suomalaisen maalaisnuoruuden historiaa

käsittelevässä tutkimushankkeessa Rural Generations on the Move.

Cultural History of Rural Youth, 1950–2020 (2019–2024). Vehkalahti

on erikoistunut lapsuuden ja nuoruuden historiaan, muistitietotutki-

mukseen, maaseutututkimukseen sekä tutkimuseettisiin kysymyksiin.

https://orcid.org/0000-0001-7740-5645

Essi Jouhki, FT, työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa.

Hänen tutkimuksensa painopisteet liittyvät lapsuuden ja nuoruuden

historiaan, kasvatuksen ja koulutuksen historiaan sekä muistitietohis-

toriaan.

https://orcid.org/0000-0002-5243-8552

Sanna Lipkin, FT, työskentelee yliopistotutkijana Oulun yliopistossa.

Hän on tekstiiliarkeologian dosentti Turun yliopistossa. Vuosina 2019–

2023 hän on johtanut akatemiahanketta Lapsuus 1500–1900-luvuilla

– menneisyyden lapsuuden uudet tutkimusmenetelmät. Yksi hänen

tutkimusintresseistään on tunteiden merkitys menneisyyden lasten

elämässä.

https://orcid.org/0000-0002-4736-208X

Johanna Sitomaniemi-San, KT, toimii Suomen Akatemian rahoittamana

tutkijatohtorina Oulun yliopistossa. Hänen tutkimuksensa ovat käsitel-

leet kasvatustieteen, lapsuudentutkimuksen sekä akateemisen opetta-

jankoulutuksen historiaa.

https://orcid.org/0000-0002-3432-7373

Tiina Kuokkanen, FT (arkeologia), FM (historia), on historiallisen ajan

arkeologiaan erikoistunut tutkija, joka on viimeisimmäksi (2019–2022)

työskennellyt tutkijatohtorina Oulun yliopistossa. Hänen uusin tutki-

https://doi.org/10.21435/ht.288

498 

muksensa käsittelee lapsuuden ja nuoruuden materiaalista kulttuuria

dokumentaarisissa lähteissä.

https://orcid.org/0000-0002-6797-4059

Eerika Koskinen-Koivisto, FT, dos., työskentelee yliopistotutkijana Jy-

väskylän yliopistossa. Hän johtaa SENSOMEMO-hanketta (Suomen

Akatemia 2020–2024), jossa tutkitaan aektiivisia esinesuhteita. Hän

on tutkinut myös toiseen maailmansotaan liittyviä lapsuusmuistoja ja

materiaalista kulttuuria sekä elämänkerrontaa.

https://orcid.org/0000-0001-9056-4982

Kirsi-Maria Hytönen, FT, on etnologi ja yliopistotutkija Jyväskylän yli-

opistossa. Hän on tutkinut naisten sota-ajan työhön liittyvää muistitietoa

sekä kokemuksia epäkohdista ja kaltoinkohtelusta sijaishuollossa.

https://orcid.org/0000-0003-3460-7508

Zsuzsa Millei, PhD, toimii professorina Tampereen yliopistossa sekä

vierailevana professorina Göteborgin yliopistossa Ruotsissa. Hänen tut-

kimuksensa kohdistuu lapsen politiikkaan varhaislapsuuden instituu-

tioissa. Millein viimeaikaisin tutkimus on keskittynyt lapsuusmuistoihin

(jälki)sosialistisissa yhteiskunnissa, arjen nationalismiin sekä mikro-

biaalisiin yhteisöihin.

https://orcid.org/0000-0003-4681-6024

Iveta Silova, PhD, on professori ja Global Engagement -yksikön apulais-

dekaani Mary Lou Fulton Teachers Collegessa Arizona State Universi-

tyssa Yhdysvalloissa. Hän yhdistää jälkisosialistisia, jälkikolonialistisia ja

dekolonialistisia näkökulmia koulutukseen kohdistuvassa tutkimukses-

saan. Silovan erityisiin tutkimusintresseihin kuuluvat lapsuusmuistot,

ekofeminismi sekä ympäristöllinen kestävyys.

https://orcid.org/0000-0002-8897-8016

Nelli Piattoeva, KT, toimii apulaisprofessorina kasvatustieteiden ja kult-

tuurin tiedekunnassa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa

https://doi.org/10.21435/ht.288

 499

tarkastelee, kuinka digitalisaatio ja kvantikaatio toimivat koulutuksen

hallinnan etäteknologioina. Hän tutkii myös sosialismin ja jälkisosia-

lismin ajan lapsuutta ja koulutusta erityisesti muistojen sekä alueella

tuotetun tutkimuksen kautta.

https://orcid.org/0000-0003-0963-1901

Antti Malinen, FT, dos., on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja eri-

koistunut lapsuuden, lastensuojelun ja perhe-elämän historiaan. Hän

ylläpitää lapsuuden historiaan erikoistunutta verkkosivustoa ja Insta-

gram-tiliä.

https://orcid.org/0000-0002-1967-5871

Helena Ristaniemi, FM, viimeistelee väitöskirjaansa Oulun yliopiston

historian oppiaineessa. Hän tutkii historiatietoisuuden merkityksiä

saamelaisalueen tyttöjen elämässä. Ristaniemen kiinnostuksenkohtei-

ta ovat muun muassa uusmaterialismi ja nuorisolähtöiset tutkimus-

menetelmät.

https://orcid.org/0000-0003-0107-2789

Tiina Väre, FT (arkeologia), KTM, toimii Suomen Akatemian tutkijatoh-

torina Oulun yliopistossa. Hänen asiantuntemusalojaan ovat osteologia,

paleopatologia, muumiotutkimus ja stabiili-isotooppianalyysit. Vuosina

2020–2023 hän on kartoittanut varhaismoderneja rintaruokintatapoja

Suomen rannikkoalueella arkeologisen hammasluun stabiili-isotooppi-

analyysien avulla.

https://orcid.org/0000-0002-6558-5359

Ville Vuolanto, FT, dos., on historioitsija ja yliopistonlehtori Tampereen

yliopistossa, jossa hänen vastuualueenaan on latinankielisen kulttuurin

ja latinan kielen opintokokonaisuus. Hän on tutkinut lapsia, perhettä

ja sosiaalihistoriaa Rooman valtakunnassa, varhaiskristillisyydessä ja

myöhäisantiikissa.

https://orcid.org/0000-0002-4374-7150

https://doi.org/10.21435/ht.288

500 

Raita Merivirta, PhD, dos., toimii ma. yliopisto-opettajana Tampereen

yliopistossa. Hän on tutkinut jälkikoloniaalista kirjallisuutta ja elokuvia,

kolonialismin historiaa ja juuri päättyneessä Suomen Akatemian tutki-

jatohtorin projektissaan (2019–2022) kolonialistista diskurssia vanhem

massa suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

https://orcid.org/0000-0002-8396-1098

Heta Mulari, FT, toimii tutkijana yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa

Tampereen yliopistolla. Hänen tutkimuksellisia kiinnostuksenkohtei-

taan ovat muun muassa lasten- ja nuorisoelokuvat, tyttöyden kulttuuri-

historia, urbaanit nuorisokulttuurit sekä keholliset ja osallistavat tutki-

musmenetelmät.

https://orcid.org/0000-0001-7861-5038

Kati Launis, FT, on tutkija ja kotimaisen kirjallisuuden dosentti Turun

yliopistossa. Hän on tutkinut Suomen ensimmäisiä naisten kirjoittamia

romaaneja, työväenkirjallisuutta, sairauden ja lapsuuden merkityksiä ja

lukemiskulttuuria sekä perehtynyt viime aikoina digitaaliseen kirjalli-

suudentutkimukseen.

https://orcid.org/0000-0002-8498-7361

Jutta Ahlbeck, PD, on sosiologi ja tieteiden historian dosentti. Hän toi-

mii Åbo Akademissa tutkijana Svenska kulturfondenin rahoittamassa

hankkeessa Minoritetsvälfärd och reproduktion. Ahlbeck on erikoistu-

nut sairauden ja terveyden tutkimukseen, psykiatrian ja lapsuuden his-

toriaan, poikkitieteelliseen metodologiaan sekä liikkuvan kaupankäyn-

nin ja kulutuksen historiaan.

https://orcid.org/0000-0003-3858-0349

Päivi Lappalainen on kotimaisen kirjallisuuden professori emerita Tu-

run yliopistossa. Hän on tutkinut muun muassa realismin ja naturalis-

min ajan naiskirjailijoita, suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta,

erityisesti tyttökirjoja ja Topeliuksen lapsikuvauksia.

https://orcid.org/0000-0002-0942-0138

https://doi.org/10.21435/ht.288

 501

Kirsi Tuohela, FT, on kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa.

Hän on tutkinut naisten kirjoittamisen historiaa, omaelämäkertoja,

melankolian ja psyykkisen sairastamisen historiaa sekä lapsuuden ja

perheen historiaa.

https://orcid.org/0000-0002-5766-5711

Tuomas Laine-Frigren, FT, toimii Suomen Akatemian tutkijatohtorina

Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuskohteitaan ovat lapsuuden ja

mielenterveyden historia, lasten siirtolaisuus sekä lapsuuteen kohdis-

tuneet asiantuntijadiskurssit, instituutiot ja politiikat 1900-luvun Suo-

messa ja Euroopassa.

https://orcid.org/0000-0002-7568-297X

Laura Tiitinen, YTT, työskentelee sosiaalityön yliopistonlehtorina Jy-

väskylän yliopiston Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksessa. Hänen

aiempi tutkimuksensa on kytkeytynyt valta-analytiikkaan muun muassa

sosiaalialan viestinnän tutkimuksen alueella.

https://orcid.org/0000-0002-0980-9311

Timo Harrikari, YTT, dos., toimii sosiaalityön tutkimusprofessorina

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL:ssä, ja hänen erityisalanaan ovat

haavoittuvassa asemassa olevat lapset ja nuoret. Harrikari on tutkinut

lapsuutta ja nuoruutta, erityisesti lastensuojelua ja nuorisorikollisuutta

yhteiskunnallisina ilmiöinä.

https://orcid.org/0000-0003-0091-5959

Juuso Tervo, PhD, työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Aalto-

yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa. Hänen tutkimuk-

sensa keskittyy kuvataidekasvatuksen historiaan, losoaan ja politiik-

kaan.

https://orcid.org/0000-0002-5938-7890

https://doi.org/10.21435/ht.288

502 

Abstract

A Guide to Studying the History of Childhood:

Multidisciplinary Perspectives and Methods

This edited volume is a handbook of research methodologies for

the history of childhood. The history of childhood is a vibrant,

multidisciplinary eld that incorporates a rich variety of methodological

approaches developed in disciplines across the social sciences and

humanities, including archaeology, education, ethnology, literature,

and history. The volume presents a collection of chapters that engage

a range of dierent research traditions and employ dierent research

material, conceptual tools, and methods of analysis for the historical

study of childhood. In doing so, the volume attends to issues specic to

the study of children and childhood, such as those related to research

ethics and the theoretical complexities of dening ‘the child’ and

‘childhood’. While the central focus is on the history of childhood in

Finland, the volume also includes international and transnational cases,

contexts, and perspectives.

https://doi.org/10.21435/ht.288

 503

Asiahakemisto

aatehistoria 48, 295–296

aboriginaali 323–324, 327, 329–334

aektit 139, 153, 163–164, 166, 172, 175–176,

179, 183, 185, 231, 353–354, 383, 400

aistit 19, 92, 185

aktivismi 341, 348, 350

alaikäiset 221, 362, 437, 438–440

alkoholi 146, 345, 353, 356, 411, 414, 443

antiikintutkimus 295, 298

arjen historia 37, 41, 296, 305

arkeologia 9, 16–17, 20–21, 75–81, 87–88,

101, 248, 251, 277

arkioppiminen 20, 194–197, 204

arkistot 63, 399, 402, 416, 482

arkku 85, 91–93, 95, 97, 101

asiakirjat 27, 56, 59, 60

asosiaalisuus 433–434, 447

auktoriteetti 200, 474, 477–479, 489, 491,

493

biologia 11, 40, 48, 78, 80, 82, 85, 89, 123,

142, 146, 150, 248, 293, 370, 375–376, 397,

442–443, 445

dekolonisaatio 234, 316, 479

demogranen tutkimus 44, 47, 76, 297

diskurssi 23, 60, 117, 124, 127, 184–186,

303, 315–316, 318–325, 328–330, 367–369,

372–374, 386, 404, 430, 434, 436, 439,

458–459

diskurssianalyysi 24, 64, 318, 322, 335, 371,

425

eettisyys 18, 25, 28, 139, 143–145, 147, 157,

174–175, 184, 209, 478, 481, 492

egotekstit 124

eloisa muisto 124

elämyksellisyys 195, 197, 204

elämänjana 20, 221, 228, 235–238, 240–241

elämänvaihe 11, 111–113, 119, 121, 129, 131,

235, 254, 295, 297, 367, 375, 386, 445

emootiot 166, 172, 178, 185

empaattisuus 20, 143–147, 156–157, 237, 405

epistemologia 27–28, 163, 165, 175, 226,

430–431, 437, 474–476, 478, 480–481,

484, 486, 488–493

esimoderni aika 11, 38, 42, 291, 293, 297,

307, 310

etnometodologia 425, 428

eufemismit 414

feminiinisyys 347, 352

feminismi 340–341, 347

guuri 368–372, 375, 377–387, 467

genealogia 6, 7, 15, 24, 28, 340–341, 347–

348, 357, 452–460, 468–469

haastattelu 5, 17–20, 59, 60, 118, 138–146,

153, 155–157, 220, 226–231, 233–238, 241–

242, 349, 401, 416

hallinnan analytiikka 445

hauta-asu 10, 75, 85–86, 92, 94

historiakulttuuri 219, 222–223, 225, 240–

241, 353, 399

historianlosoa 7, 28, 474, 478, 493

historiantutkimus 41, 49, 65, 241, 327, 399,

401, 484, 487, 489

historiatietoisuus 219, 221–226, 240, 242

historiograa 341, 347

History from below 41, 56, 403

hyvinvointivaltio 11, 46, 57

häpeä 65, 123–124, 127, 148, 238, 355–356

https://doi.org/10.21435/ht.288

504 

identiteetti 20, 116–117, 121, 219, 300, 303,

309–310, 328, 335, 382, 485

ideologia 51, 318

ikä 78, 82, 85, 111, 121, 308, 401

imetys 21, 272

imperialismi 323, 492

intersektionaalisuus 17, 78, 101, 294–295,

303, 308

intertekstuaalisuus 329

isotooppi 21, 79, 249–255, 257–259, 261,

265–267, 269–270, 272–277, 279–280

isoäiti 181, 299, 302, 305, 308

jälkikolonialismi 321, 318

jälkisosialismi 499

jälkistrukturalismi 479

jäsenkategoria–analyysi 27, 424–425, 428

kaltoinkohtelu 16, 18, 42, 46, 64–65, 138,

140, 147, 151, 382

kansalaisuus 41, 167, 295, 315–316, 334,

355, 376

kapinallisuus 294, 384, 387

kasvatuksen historia 11, 28, 54, 296,

481–485

kasvatus 11, 13, 23, 116, 192, 211, 364,

373–376, 381, 407, 410–412, 424, 434, 438,

440, 441, 443–444, 456, 461–464, 467

kasvatuspsykologia 456, 464

kasvatusteoria 458

kasvatustiede 9, 14, 373, 465, 469, 483

kategoriat 27, 36, 76, 82, 115, 127, 131, 297,

343, 373, 377, 424–434, 436–446

kaukoluku 367

kaunokirjallisuus 24, 43, 118, 301, 318, 325,

364–365, 367–368, 372, 382–384, 386–387

keho 19, 114, 123–127, 166, 172, 176, 178, 185,

195, 258, 262–263, 275–276, 279, 354

kerronnallisuus 185, 301, 330, 340, 345–346,

353

keskonen 87–88

kirjallisuuden tutkimus 9, 335

kirjallisuus 18, 24, 43, 316, 319–320, 343,

354, 363–365, 381, 383, 386

kirjeet 22, 43, 56, 61, 249, 264, 298, 327,

399, 406–412

kirjoituskeruu 113–114

kokemus 6, 8, 10, 13, 19, 22, 47, 50, 55,

59–61, 65, 80, 115–116, 123, 125–126, 129,

131, 138–142, 145–150, 154–158, 163–164,

185–186, 192, 194, 221, 223, 231, 237, 239,

291, 295, 298, 302–309, 346, 356, 383,

395, 401, 403–404, 414–417, 469, 475,

478, 481, 484–485, 487–488, 491

kokemusyhteisö 22, 60, 291, 299, 303–305,

308, 310

kollektiivinen biograa 18, 162–166, 185

kolonialismi 6, 16, 16, 23, 41, 65, 197, 234,

315–335, 479

komiteamietintö 435

konstruktivistinen tutkimus 64–65

konteksti 6, 16, 19, 24, 26–27, 44–46, 50,

61–62, 79–80, 85–87, 98–99, 113–114

139, 143–144, 156, 164, 168, 175, 184–186,

209, 220, 224–225, 231, 233–235, 271, 295,

302, 306, 316–318, 321, 325, 327–329, 333,

336, 341–343, 345–351, 357, 362, 368, 371,

377, 396, 401, 410, 416–417, 428–432, 436,

442, 446, 448, 463, 468, 475, 478–491

kotiseutuoppi 203–204, 469

koulu 11, 14, 23, 26, 38, 46, 51–53, 57–60,

64–65, 93–95, 119–128, 151, 167, 181–184,

192–200, 202–205, 209–210, 219–226,

233, 238–239, 299–300, 305, 309, 329,

345–346, 364, 368, 374–376, 402, 408–411,

433, 441–447, 466, 482, 484, 487–480,

492

kritiikki 22, 35, 43, 48, 51, 60–62, 115, 178,

227, 280, 294, 417, 475–481

kulttuurihistoria 368, 404

kulttuurinen kuuluminen 233–238

kulttuurinen muisti 148

kuvalliset lähteet 481, 483

kuvataidekasvatus 478, 481–486, 488–492

kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät 44–45

https://doi.org/10.21435/ht.288

 505

kylmä sota 5, 18, 162–163, 167–168, 350

kylätutkimus 20, 191–197, 208–209

köyhyys 353, 372, 382

lainvalmistelu 424–425, 428–430, 432,

434–437, 439, 441–448

lapsen hauta 21, 80, 88–89, 92–93

lapsihahmo 39, 369, 382–383, 385–836

lapsikuolleisuus 88, 94, 249, 263–264, 269,

273, 280, 365, 372

lapsilähtöinen tutkimus 15, 51, 56, 61, 66

lapsitiede 24, 364–368, 372–373, 376–377,

382, 386–387

lapsityö 53

lapsuuskäsitys 11, 35, 37, 39, 44, 49, 51, 65,

lasten ääni 118–119

lastenkirjallisuus 6, 23–24, 63, 315, 318–321,

334, 385–386

lastenlehdet 319, 321, 328

lastensiirrot 27, 396–399, 401, 406–407,

409–414

lastensuojelu 18, 26–27, 46, 57, 64–65, 116,

138, 140, 191, 362, 402, 411, 424, 426–431,

434–448

legitimiteetti 483, 490

leikki 60, 97–99, 101, 103, 111, 115, 116,

120–122, 152–154, 196, 208, 374, 376, 385,

402, 417, 462

lelut 86–87, 96–97, 101, 117, 152, 298, 417,

456

liminaalisuus 11, 75

lingvistinen käänne 22, 49–50, 60, 64

luokka 13, 22, 42, 48–49, 53–54, 154–156,

264, 266, 382, 401, 425, 440

luonto 19, 82, 93, 196, 205–209, 230,

251–252

lähdekritiikki 43, 60–61, 417

lähiluku 27, 58, 114, 139, 196, 341–342, 348,

356, 367, 371, 431–432, 448, 488

lääketiede 44, 48, 80, 248, 268, 347, 365,

372–373, 442–443

maaseutu 84, 101, 195, 198, 203, 206, 208,

264, 268

materiaalisuus 13–14, 19–20, 78–82, 85–88,

92–101, 123, 153–155, 189–209

melankolia 348, 350–351, 354

mentaliteettihistoria 37, 22–25

moderni 11, 35, 38–39, 42, 54, 291–295,

298, 344–347, 372, 382–383, 386, 423–426,

429–430, 435–438, 447–448

monitieteisyys 9–10, 13–17, 22, 25, 40, 49,

54–58, 65–66, 78–80, 111, 221, 368, 386,

395

moraali 139–140, 150, 317, 376, 424–428,

433–434, 439–440, 448

muistaminen 19, 60, 113–118, 166, 230, 237,

240, 300, 365, 367, 381, 400

muistelukerronta 139, 142, 154

muistitieto 19, 59, 115, 152, 174, 193–194,

201, 204, 208, 399

muumio 85, 91, 98, 279

naishistoria 16, 41, 46–48, 52–54, 297

narratiivisuus 20, 50, 57, 60, 164, 167, 222,

226, 242, 302, 346, 352, 453

neoliberalismi 348

normaalius 6, 23, 27, 270–275, 368, 372–377,

387, 423–431, 440–447

n-sana 317, 324, 329–331, 454

nuorisoelokuva 340, 342–348, 352–353

nuorisorikollisuus 501

nuorisotutkimus 14, 112, 129

nuortenkirjallisuus 316–320, 323–325, 329,

334–335

nuoruus 83, 112–114, 117–121, 125–126, 129,

131

nykyisyyden historia (History of the Present)

28, 431, 454, 467

objektiivisuus 403

oikeusnormit 428–430, 432, 434, 437

oikeustiede 430

https://doi.org/10.21435/ht.288

506 

omaelämäkerta 5, 17, 24, 111–119, 123–130,

235, 353, 365–368, 372, 377–383, 386–387

omavaraisuus 202

opetussuunnitelma 203, 210, 224, 456–463

oppija 200, 461, 463, 465

oppiminen 5, 19–20, 78, 86, 96, 191–211,

237–239, 456, 462–470, 484–485, 489

orientalismi 322

orjat 299–302, 309, 322

osteoarkeologia 21, 79–82

pahantapaisuus 440–441, 443–448

pakolaiset 403, 414–416

paluumuuttajat 404, 406, 410, 416

pedagogiikka 181, 308, 367, 372–376, 385,

462–469, 484, 486–490

pelaaminen 300

performatiivisuus 115–116, 122–125, 295,

298

perhehistoria 14, 16, 43–47, 52, 65, 225, 297

pitkittäistutkimus 228, 257, 272

poikkeavuus 89, 95, 250–252, 279, 320, 372,

377, 425–428, 433–434, 444–448

politiikka 37, 41, 53, 160, 356, 368, 397, 428

populaarikulttuuri 59, 113, 129, 148, 225,

241, 332, 347

posthumanismi 19, 123

primitiivinen 42, 323–324, 332, 373

psykohistoria 42, 44

psykologia 11, 39, 43, 48, 81–82, 92, 97, 196,

344, 347, 370–387, 443, 456, 464–467

psy-tieteet 372

rakkaus 95, 297, 340, 374, 380–381

rasismi 317–322, 335, 492

realismi 383

representaatiot 317, 369, 371, 383, 404, 434,

477

ristiinluku 341–342, 346–348, 357

rodullistaminen 6, 23–24, 315–329

rotu 17, 24, 78, 316–323, 328–329, 331,

335–336

ruokintasarvi 264–265

ruumiillisuus 5, 14, 19, 53, 172, 189, 332

saamelaisuus 220, 225, 228, 232–233, 237,

239–241, 320

siirtolaisuus 327, 331, 357, 407, 415–416

sivistys 13, 300, 320, 323, 332, 376, 379,

440, 456

sopeutuminen 148, 182, 210–211, 307,

396–397, 402–406, 411, 445–448

sosiaalihistoria 16, 36, 41–47, 50, 54, 63–64,

296, 403–405

sosialisaatio 11, 48, 56–57, 66, 75–76, 85–87,

92, 96–97, 101, 293–294, 297, 404

sosialismi 162–170

sosiologia 25, 40–41, 48, 51, 54, 59, 115, 119,

221, 368, 386, 395

sotalapsi 27, 138, 144, 149–150, 153, 211,

396–399, 401–402, 412, 416

stereotypiat 163, 332, 385

subjektiivisuus 10, 18, 77, 115, 118, 120, 126,

131, 165, 179, 378

sukupolvikonikti 344

sukupuoli 17, 48–54, 57–60, 65, 75–78,

84–87, 113–115, 121–126, 165, 168, 205,

267, 272, 295, 302, 308, 322–325, 345–346,

374–376, 382–385, 397, 401, 441

sukupuolihistoria 14, 16, 53, 57, 65, 115

suojelukasvatus 424, 435, 440–441

taidelähtöiset menetelmät 163, 227

tarjouma 20, 195–196, 204, 207, 209–211

tasa-arvo 41, 78, 169, 267, 345–346, 352

teoria 10, 19, 28, 48–51, 57, 78–80, 112, 122,

178–179, 317–322, 325, 328, 334–338, 443,

454–458, 464–467, 477

tiedon arkeologia 27, 431–434, 439,

446–448

tietohierarkia 168

tilallisuus 19, 116, 126–129, 378

toimijuus 13, 16–25, 28, 36, 46, 49–66,

75–78, 116, 129, 131, 162–164, 177–179,

https://doi.org/10.21435/ht.288

 507

182–185, 291–310, 403–405, 415, 469,

475–495

toinen maailmansota 48, 138, 141, 148, 238,

293, 382, 396, 399, 404, 406

toiseus 17, 28, 75, 119, 316, 330–331, 474–

477, 479–484, 489–493

traditiot 9, 16, 23, 33–36, 45–47, 55, 61–65,

221–222, 240–242, 429, 439, 484

transnationaali 226, 334

tulevaisuus 162, 167, 219–228, 233, 236–

242, 248, 343, 350, 363, 367, 376, 399, 407,

414–416, 431, 434

tunteet 8, 13–21, 44, 65, 75–77, 87, 91–97,

101–103, 115–123, 126, 137–139, 143–157,

173–186, 193–197, 237, 300–310, 350–358,

372, 381–383, 400, 409–412, 457, 464–

469, 485–487

tunteiden historia 13, 44, 65, 193, 196, 353

tyttötutkimus 344

työ 80, 99, 168, 197, 208–209, 269, 331

työläisperheet 52, 84, 385, 436, 477

uteliaisuus 28, 376, 453, 455–469

uusmaterialismi 5, 15, 19–20, 116, 191–197

vaikeneminen 139, 148–150, 487

valkoisuus 320, 328–331, 333–335

valokuvat 20, 171, 221, 228, 231, 234, 235,

242

vanhemmuus 27, 43–45, 56, 86, 90–91,

95–97, 101, 117–121, 138, 148–157, 181–183,

198, 205, 210, 225, 237–242, 264–268,

272, 297–298, 307–309, 374, 397–412, 433,

447, 456

varhaiskasvatus 141, 462–463

vastakarvaan lukeminen (reading against

the grain) 57–58, 60, 405, 460

vastasyntynyt 85, 87–91, 101–102, 258, 265,

273

viattomuus 50, 93, 98, 137, 321, 333–334,

370, 379, 383, 387

viranomaisarkistot 15, 26–27, 58–59, 399

visuaaliset menetelmät 6, 15, 20, 59, 219

väestöhistoria 46–47, 54, 63, 65

väestönkasvu 249, 264

yhteiskuntatieteet 48–49, 53, 62, 165, 194,

291, 430, 485

yhteyttäminen 256, 276

yksilöhaastattelu 138

ylisukupolvisuus 20, 225, 239

ympäristö 13, 19–20, 77, 80–82, 99, 116,

148–156, 171–176, 183–184, 192–211,

229–230, 252–256, 274–278, 295, 302, 334,

396–404, 416–417, 343, 445, 465–469, 482

https://doi.org/10.21435/ht.288

508 

Henkilöhakemisto

Aapola-Kari, Sinikka 59, 242

Agricola, Mikael 90

Ahmed, Sara 355, 461

Aho, Juhani 383, 390

Ahola, Liisi 411–412

Ahonen, Sirkka 224

Alakoski, Susanna 353

Alexander, Kristine 62, 196

Anderson, Michael 44

Anttila, Marja 410

Appadurai, Arjan 402

Ariès, Philippe 35, 37, 39

Arola, Pauli 193

August, Pernilla 358

Barad, Karen 122

Beecher-Stowe, Harriet 329

Bernstein, Robin 334

Blake, William 364

Bonsdor, Adolf von 435

Borg, Kristian 353

Bradford, Clare 316, 323

Brantlinger, Patrick 318

Bush, George W. 350

Butler, Judith 122, 347

Canth, Minna 383–384

Castañeda, Claudia 370

Ceaușescu, Nicolae 179, 183

Certeau, Michel de 474

Clark, Anna 233

Cords, Irene 97

Corsaro, William A. 196

Cunningham, Hugh 39, 50, 52–53

Dahl, Ulrika 352

Dahlström, Selim Gustaf 440–441

Darwin, Charles 373

Davies, Bronwyn 166

Derrida, Jacques 330

Dickens, Charles 364

Douglas, Kate 117

Driscoll, Catherine 344, 347, 350

Eand, Arthur 482

Espinosa, Daniel 341, 348–349

Evander, Carolin 351

Fabik, Teresa 345

Fass, Paula 54

Ferro, Marc 354

Fogel, Marilyn 258

Foucault, Michel 347, 368, 434, 452–458

Franzén, Franz Mikael 365

Freud, Sigmund 375

Fröbel, Friedrich 365

Fuller, Benjamin T. 257

Gannon, Susanne 163–164

Genetz, Birgit 411–412

Gillis, John R. 42

Giroux, Henry 343

Gleason, Mona 61, 294, 405

Goethe, Johann Wolfgang von 370

Gonick, Marnina 163–164

Granö, Päivi 486–489

Green, Anna 225

Grenby, Matthew Orville 327–328

Groos, Karl 375

Hall, Donald E. 318

Hall, G. Stanley 97–98, 364, 373–375

Hall, Stuart 330

Hanno-Clyne, Lena 348

https://doi.org/10.21435/ht.288

 509

Hardwicke, Catherine 345

Haug, Frigga 164

Hawes, Joseph M. 54

Heikkilä-Halttunen, Päivi 320

Helasvuo, Kaarlo 435

Hemmings, Clare 352

Herlihy, David 45

Heywood, Colin 50–52

Hieronymus 22, 60, 296, 299–309

Higonnet, Margaret 404

Hiner, N. Ray 54

Hodgson Burnett, Frances 315

Honka, Arvi 200–201

Horatius 300

Huxley, Aldous 304

Israel, Signe 411

Jackson, Alicia Y. 53, 178

James, Allison 48–49

Jarl, Stefan 349

Jarvis, Peter 195

Jenks, Chris 370

Jones, Owain 11, 119

Jordanova, Ludmilla 50

Junila, Marianne 402

Kaarninen, Mervi 121

Kalela, Jorma 239, 240

Kamp, Kathryn 76

Katajala-Peltomaa, Sari 45

Key, Ellen 377

King, Margaret L. 53

Kipling, Rudyard 319

Kirschenbaum, Lisa A. 167

Kivi, Aleksis 365

Kleinberg, Ethan 476–477, 490

Koivunen, Anu 341–342, 356

Koivurova, Anniina 486–489

Korkiakangas, Pirjo 60, 117, 198

Kortteinen, Matti 210

Kostamo, Eila 399–400

Krohn, Helmi 319

Kuismin, Anna 379

Kuortti, Joel 321–322

Kyttä, Marketta 196

Laine, Tarja 354

Laitinen, Merja 144

Laslett, Peter 45

Latvala, Pauliina 210

Lehtola, Veli-Pekka 220, 225

Lehtonen, Maija 327

Lehtonen, Mikko 331

Lenin, Vladimir 179–180, 183–184

Lenz Taguchi, Hillevi 195

Lewis, Mary 83

Lilius, Albert 364, 374–376

Lillehammer, Grete 76

Lindgren, Astrid 315

Lindqvist, Fredrika 379–381

Loomba, Ania 322

Löytty, Olli 330–331

Luiselli, Valeria 414–415

Lyytikäinen, Mari 330

Macfarlane, Alan 45

Magnusson-Norling, Tova 348

Malinen, Antti 20, 404

Manninen, Heikki 327–331

Markkola, Pirjo 52–54, 64, 405

Marklund, Anders 344

de Mause, Lloyd 42–44, 297

Maza, Sarah 38, 62

Mazzei, Lisa A. 178

Mead, George Herbert 293

Mickalites, Carey 370

Moodysson, Lukas 340, 349

Musgrove, Nell 65

Natov, Roni 382

Nayar, Pramod K. 320

https://doi.org/10.21435/ht.288

510 

Olofson, Christina 348

Olsen, Stephanie 63, 196

Owsley, Douglas W. 258

Pakkala, Teuvo 383–385

Peck, Clara L. 223

Persson, Göran 350–351

Philo, Chris 131

Piaget, Jean 117

Pihlainen, Kalle 491

Piironen, Liisa 485, 492

Piper, Gustaf 264

Pleasants, Nigel 305

Pohjakallio, Pirkko 482, 486–487

Pollock, Linda 43–44, 56

Preyer, Wilhelm 364–365, 373–374

Prout, Alan 48–49

Pulma, Panu 46–48

Päivärinta, Pietari 379

Rahikainen, Marjatta 37

Rantala, Jukka 224–225

Räsänen, Marjo 484

Reid, Julia 325

Renvall, Pentti 208

Rogo, Barbara 195, 199

Roos, J. P. 210

Rose, Nikolas 377

Rousseau, Jean-Jacques 370, 379–380

Rudd, David 317

Rungius, Nikolaus 91

Rüsen, Jörn 222

Ryder, Winona 340

Sacks, Harvey 426

Said, Edward 322–323

de Saint-Exupéry, Antoine 8

Salmensaari, Sulo 435

Salmi, Hannu 354

Sandin, Bengt 57, 403

Särkiö, Hannu 191–192

Scott, Joan Wallach 347, 476, 477, 490

Shorter, Edward 42–45

Silverstone, Alicia 340

Smith, Linda Tuhiwai 479

Soafer Derevenski, Joanne 76

Sorlin, Pierre 354

Stahl, J. D. 319

Stearns, Peter N. 54, 65

Steedman, Carolyn 50, 370, 377–378

Stern, William 375

Stone, Lawrence 42–43

Strandén, Soe 143

Strindberg, August 364

Sully, James 364–365, 373–376

Swan, Anni 319–333

Taavetti, Riikka 194

Thompson, E. P. 41

Topelius, Toini 380, 384

Topelius, Zacharias 365–367, 380–381

Torsti, Pilvi 223

Tsutaya, Takumi 257

Tukia, Anni 406

Tuomaala, Saara 57–60

Tuross, N. 258

Turpeinen, Oiva 48

Utrio, Kaari 45

Uusitalo, Taina 144

Valentine, Gill 121

Vallgårda, Karen 62–65

Vehkalahti, Kaisa 11, 16, 402, 497

Virtanen, N. P. 385

Vuolanto, Ville 22, 45, 60, 291–292, 296,

499

Vuorela, Ulla 315–316

https://doi.org/10.21435/ht.288

 511

Wacklin, Sara 93–95

Wekker, Gloria 333

Wilder, Gary 476–477, 490

Wilkie, Laurie 96–97

Wilson, Sarah 184

Winstrup, Peder 91

Wordsworth, William 364

Yoneda, Minoru 257–258

Young, Robert J. C. 492

https://doi.org/10.21435/ht.288

Sanattomat tunteet: Itku avainmuistona 1920−1930-luvun lapsuuden kipeisiin köyhyyskokemuksiin

Article

Full-text available

Dec 2024

Maria Syväniemi

Vuosisadan alussa agraarista Suomea koetteli kaksi suurta kriisiä: vuoden 1918 sisällissota ja sitä seurannut nälänhätä sekä 1930-luvun lama. Haastavat ajat ja yleinen niukkuus pakottivat monet perheet antamaan lapsensa elätettäviksi toiseen perheeseen. Köyhyys ja sijoituslapsuus on aiheuttanut kipeitä kokemuksia ja tunnemuistoja, joista puhuminen on ollut vaikeaa vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Tässä artikkelissa pohdin, kuinka tutkija voi tavoittaa sanattomia tunteita kirjoitetusta muistitietoaineistosta. Tutkimuskysymykseni on, mitä lapsuuden muistot itkemisestä voivat kertoa sijoituslasten köyhyyden kokemuksista? Artikkelin tutkimusaineisto on koottu vuonna 1985 järjestetystä kilpakeruukyselystä Sosiaalihuollon perinnekeruu (SKS). Teoreettisena viitekehyksenä on kokemushistoriallisesti virittynyt muistitietotutkimus sekä tunteiden historia. Mikrohistorian johtolankametodia sekä lähilukua soveltaen tutkin, miten itkumuistot avaavat lapsilähtöisen näkökulman sijoituslasten arkeen ja köyhyyden pitkäaikaisiin vaikutuksiin. Itkumuistojen perusteella sijoituslapsuuden kipeitä kokemuksia olivat eron hetki vanhemmista, nälkä, kiusaaminen, yksinäisyys ja väkivalta. Toisaalta muistot valottavat myös lasten sosiaalisia verkostoja ja sitä, miten yksikin välittävä aikuinen tai rakkaudellinen teko saattoi auttaa lasta selviytymään. Itku avainmuistona auttaa hahmottamaan aineistosta tunnemuistot, joita muistelijan on ollut vaikea muuten sanallistaa. Itku näyttäytyy muistelukirjoituksissa viestinä, kommunikaation keinona ja selviytymisstrategiana. Usein kyyneleet olivat lapsen viimeinen keino kertoa hädästä, surusta tai kiintymyksestä. Itku itsessään toi lapselle fyysistä helpotusta, mutta pakotti myös ympärillä olevat ihmiset toimintaan. Kirjoitetussa aineistossa itku on myös retorinen valinta, sillä se osoittaa muistojen kipeyden ja merkityksellisyyden ilman, että muistelijan tarvitsee uppoutua syvemmälle tunteisiinsa.

Kuurojen ensimmäisiä lapsuusmuistoja asuntolakouluista sotien jälkeisessä Suomessa

Article

Full-text available

Dec 2024

Outi Ahonen

Artikkeli avaa kuurojen varhaisimpia lapsuudenmuistoja asuntolakouluista 1950–1960-luvuilta sekä yhteisöllisestä että yksilöllisestä näkökulmasta. Kuurojen viitottuja muistoja on kerätty vuosina 2022–2023 ympäri Suomea. Asuntolakouluihin paneutuva viittomakielinen muistitietotutkimus pohjautuu 70 eri-ikäisen kuuron haastatteluun suomalaisella ja suomenruotsalaisella viittomakielellä. Muistelmat analysoitiin kategorisella sisältöanalyysillä. Viitotun muistitiedon pohjalta voidaan todeta, että viittomakielellä on suuri merkitys kuurojen lapsuusmuistoissa ja asuntolakokemuksissa. Tutkimus osoittaa, että kuurojen kouluopetuksessa pidettiin tärkeänä puhutun kielen oppimista, jolloin viittomakielen opetus jäi vähemmälle huomiolle. Tässä artikkelissa tarkastellaan sekä syntymäkuurojen että kuuroutuneiden muistoja, joista edellisillä on vaikeammat lähtökohdat oppimiseen ja koulunkäyntiin viittomakieltä kieltävässä ympäristössä. Artikkeli kutsuu keskustelemaan, millaisia traumaattisia muistoja ja kokemuksia eri-ikäisillä kuuroilla on edelleen tänä päivänä.

Kasvatus ja historiantutkimus 2020-luvulla

Article

Full-text available

Dec 2024

Pääkirjoitus teemanumeroon "Historiantutkimus ja kasvatus" 4/2024.

Koulun historiaa haistamassa ja kuu(nte)lemassa: Muistot kopiokoneista ja keskusradioista johdattajina 1900-luvun jälkipuolen aistimaisemiin

Article

Full-text available

Dec 2024

Artikkeli tarkastelee koulujen historiaa aistien ja muistamisen näkökulmasta. Tarkennamme katseen 1950–90-lukujen koulunkäyntiin materiaalisena ja affektiivisena kokemuksena tutkimalla kahteen opetusteknologiaan, keskusradioihin ja kopiokoneisiin, liittyviä aistimuistoja. Liikumme kolmella tavalla kasvatuksen historian katvealueilla: yhtäältä materiaalisten tai ruumiillisten muistojen, toisaalta vähälle huomiolle jääneiden aistien ja kolmanneksi teknisen infrastruktuurin tarkastelun osalta. Artikkelissamme aistimuistot toimivat johdattajina koulujen materiaalisiin sommitelmiin. Kysymme, millaisia aistimaisemia koulumuistot piirtävät esiin sekä mitä teknologiaan liittyvät aistimuistot voivat kertoa koulusta ruumiillisena ja materiaalisena sommitelmana. Kopiokoneisiin liittyvät hajumuistot ja taktiiliset muistot sekä keskusradioihin liittyvät kuulomuistot valottavat koulujen aistimaisemaa yhtäältä hyvin ennakoitavana ja hallittuna, kokonaissuunnitelmaa palvelevana, toisaalta kuitenkin myös yllätyksiä, luovuutta ja omaehtoisuutta ilmaisevana ja mahdollistavana. Aistimuistojen analyysin perusteella päädymme ehdottamaan aistimellisen näkökulman entistä laajempaa soveltamista koulujen ja muistitiedon tarkastelussa.

Fragile and Resilient: Impact of Childhood Emotional Bonds and Attachment on Coping Mechanisms in Eighteenth to Nineteenth-Century Finland

Chapter

Sep 2024

Sanna Lipkin

The emotional bond between the primary caregiver and the child serves as a foundation for an individual’s well-being both during childhood and later life. The evolution of these bonds may be a fragile process and largely depends on the caregiver’s actions and mental well-being. An avoidant and distancing mentality can have long historical roots across generations and it can be culturally specific. Neglect may result from both personal and social traumatic events, such as wars or famines, as well as everyday repetitive trauma. This chapter will investigate the coping mechanisms—both positive and negative—of Finns during and after the Great Wrath (1712–1721), which proved to be a traumatic period for many adults and children. The cultural and social coping mechanisms will be identified based on sites related to the events of the Wrath, historical sources, memorials, folklore, and burial evidence. These will be examined through psychological knowledge on how children respond to traumatic events, how it affects their well-being in later life, how trauma is transmitted between generations, and how it manifests in violent acts. The chapter will also consider how competence, empathy, and mentalising can provide resilience and be restorative for both individuals and groups of people.

The Spectacular Modern Woman: Feminine Visibility in the 1920s

Book

Jan 2004

Liz Conor

How the "modern appearing woman" inaugurated a new relation between female identity and visual culture.

Rykelmät : työkaluehdotus materiaalisten toimijoiden menneisyyden tutkimiseen

Article

Jun 2016

Tiina Männistö-Funk

Girl Uninterrupted: Using Interactive Voice Diaries as a Girls’ Studies Research Method

Chapter

Oct 2015

Dana Edell

Reshaping the University: Responsibility, Indigenous Epistemes, and the Logic of the Gift

Book

Jan 2008

Rauna Kuokkanen

7 War through the Children’s Eyes

Chapter

Jan 2014

Marianne Junila

Children of the Greek Civil War: Refugees and the Politics of Memory

Book

Jan 2011

Childhood and Child Labour in the British Industrial Revolution

Book

Dec 2010

Jane Humphries

This is a unique account of working-class childhood during the British industrial revolution, first published in 2010. Using more than 600 autobiographies written by working men of the eighteenth and nineteenth centuries Jane Humphries illuminates working-class childhood in contexts untouched by conventional sources and facilitates estimates of age at starting work, social mobility, the extent of apprenticeship and the duration of schooling. The classic era of industrialisation, 1790–1850, apparently saw an upsurge in child labour. While the memoirs implicate mechanisation and the division of labour in this increase, they also show that fatherlessness and large subsets, common in these turbulent, high-mortality and high-fertility times, often cast children as partners and supports for mothers struggling to hold families together. The book offers unprecedented insights into child labour, family life, careers and schooling. Its images of suffering, stoicism and occasional childish pleasures put the humanity back into economic history and the trauma back into the industrial revolution.

The Making of the Modern Refugee

Book