Sosiaalisen median hyödyntäminen nuorten palvelujen yhteiskehittämisessä

Abstract

Co-creation assumes an interactive and dynamic relationship where value is created at the nexus of interaction. Co-creating value is challenging with marginalized youths. In this article, social media is seen as an underutilized resource for developing services. This article approaches social media as a context from which it is possible to derive information that would otherwise be unattainable. Using data from a Finnish discussion board, this article answers the following question: How can the experiences of socially withdrawn youth shared on social media be used to enrich the knowledge base on service co-creation processes? The empirical data consist of messages on the Hikikomero discussion forum, which were analysed using a combination of unsupervised machine learning and discourse analysis. The results show that social media provides a window into the everyday lives of socially withdrawn youths, offering information that could be used to develop public services

Full text

Hallinnon Tutkimus, 40(1), 5–22.
USING SOCIAL MEDIA IN CO-CREATING PUBLIC SERVICES
Abstract
Co-creation assumes an interactive and dynamic relationship where value is created at the nexus of
interaction. Co-creating value is challenging with marginalized youths. In this article, social media is
seen as an underutilized resource for developing services. This article approaches social media as a
context from which it is possible to derive information that would otherwise be unattainable. Using
data from a Finnish discussion board, this article answers the following question: How can the
experiences of socially withdrawn youth shared on social media be used to enrich the knowledge base
on service co-creation processes? The empirical data consist of messages on the Hikikomero
discussion forum, which were analysed using a combination of unsupervised machine learning and
discourse analysis. The results show that social media provides a window into the everyday lives of
socially withdrawn youths, offering information that could be used to develop public services.
JOHDANTO
Nuoren syrjäytyminen on inhimillinen tragedia, jolla on yhteiskunnallisia seurauksia. Vaikka ilmiön
syistä ollaan montaa mieltä, yhteistä näkemyksille on se, että syrjäytyminen on prosessi, jossa nuoret
kokevat osattomuuden ja voimattomuuden tunnetta tavalla, joka vaikeuttaa heidän kiinnittymistään
koulu- ja työelämään (Vanttaja ym. 2019) sekä laajemmin yhteiskuntaan (Ilmakunnas ym. 2015).
Riippumatta siitä nähdäänkö syrjäytyminen nuoren itsensä syynä, kapinointina valtakulttuuria
vastaan, vallankäytön epätoivottuna sivutuotteena vai palvelujärjestelmän kyvyttömyytenä tarjota
riittävästi tukea (Suutari 2001), kyse on yhteiskunnallisesta haasteesta, joka velvoittaa etsimään
ratkaisuja – ei vähiten siksi, että Suomessa on OECD:n selvityksen mukaan mielenterveydellisten
ongelmien ja päihteiden väärinkäytön vuoksi syrjäytyviä nuoria monia muita maita enemmän (Kups
ym. 2019).

Ongelma on tiedostettu ja myös tahtoa ongelman ratkaisemiseksi löytyy. Esimerkiksi pääministeri
Sanna Marinin hallituksen hallitusohjelmassa esitetään nuorten syrjäytymistä ehkäiseviksi keinoiksi
muun muassa seuraavia asioita: lapsi- ja nuorisopoliittisen ministerityöryhmän perustaminen, nuorten
koulukuntoisuuden yksilöllisen arvioinnin toimintamallin rakentaminen, etsivän nuorisotyön ja
työpajatoiminnan taloudellisten ja toiminnallisten edellytysten vahvistaminen sekä lapsi- ja
nuorisolähtöinen budjetointi. Nuorten osallisuutta pyritään edistämään vahvistamalla koulujen ja
oppilaitosten demokratia- ja ihmisoikeuskasvatusta sekä pitämällä huolta koulujen oppilas- ja
opiskelijakuntatoiminnasta.
Nuorten osallistaminen on linjassa yhteiskehittämiseksi (co-creation) kutsutun ja erityisesti julkisten
palvelujen yhteydessä suosituksi tulleen toimintaorientaation kanssa. Julkisten palvelujen
yhteiskehittämisellä tarkoitetaan eri toimijoiden tiivistä yhteistyötä ja erityisesti käyttäjien
osallistamista palvelujen toteuttamiseen niiden ideoinnista ja suunnittelusta aina toimeenpanoon ja
arviointiin asti (esim. Voorberg ym. 2014, Brandsen ym. 2018, Osborne 2018). Yhteiskehittäminen
edellyttää siihen osallistuvilta aktiivisuutta. Nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen yhteiskehittämisen
keinoin on erityisen vaativaa, sillä kyse on sellaisten nuorten osallistamisesta, jotka jo lähtökohtaisesti
suhtautuvat osallistumiseen penseästi. Vaarana on, että yhteiskehittäminen jää syrjäytyvien nuorten
kohdalla kauniiksi puheeksi ilman mahdollisuuttakaan realisoitua toimiviksi käytännöiksi.
Aktiivisimmat nuoret pystyvät osallistumaan yhteiskehittämisen eetokseen, mutta kaikkein
huonoimmassa olemassa olevien ääni jää helposti kuulematta. Artikkelin lähtökohtana on ajatus siitä,
että sosiaalista mediaa voidaan hyödyntää syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kuulemisessa.
TUTKIMUSTEHTÄVÄ
Syrjäytyminen ei tapahdu, eikä sitä myöskään ehkäistä tyhjiössä, sillä kyse on monien tekijöiden
yhteisvaikutuksesta (Bowker ym. 2016). Nuorten syrjäytymisestä on muodostunut sitkeä ongelma
varsinkin taloudellisesti kehittyneissä yhteiskunnissa (esim. Kato ym. 2012). Yhtenä tekijänä voidaan
pitää kaikkialle levinnyttä (ubiquitous) digitalisaatiota, joka muokannut myös nuorten arkea
ennakoimattomalla tavalla (Ransbotham ym. 2016). Ei ole liioittelua sanoa, että monet niistä
ilmiöistä, joista sosiologit ovat kiinnostuneita tapahtuvat nykyään sosiaalisen median alustoilla.
Sosiaalisessa mediassa sana on vapaa ja sitä käytetään moniin tarkoituksiin, kuten mielipiteiden
polarisoimiseen (Sunstein 2017), väärän ja harhaanjohtavan tiedon levittämiseen (Vousoughi ym.

2018) sekä poliittisen propagandan julistamiseen (Woolley & Howard 2018). Nettiin on syntynyt
alakulttuureita, jotka saattavat näyttäytyä perinteisen valtajärjestelmän näkökulmasta vierailta ja
joskus myös pelottavilta. Nuorten tietokonepelaaminen on esimerkki toiminnasta, johon liittyy
erilaisia stigmoja (Meriläinen 2020). Erityisesti suosittujen taistelupelien koetaan vahingoittavan
nuorten mieliä ja antavan haitallisia käyttäytymismalleja myös tosielämän konfliktitilanteisiin
(Jalonen 2019b).
Artikkelissa tunnustetaan yhteiskehittämisen ideaalin ja todellisuuden välinen kuilu tilanteissa, joissa
kehitettävien palvelujen käyttäjinä ovat nuoret, jotka ovat syystä taikka toisesta huonosti
kiinnittyneitä tavanomaisiin ja yleisesti hyväksyttyinä pidettyihin yhteiskunnallisiin instituutioihin.
Toisaalta artikkelissa tunnistetaan syrjäytymisilmiöön liittyvät jännitteet ja uskotaan, että
monimuotoista ja haitallista ilmiötä vastaan kannattaa taistella usealla rintamalla. Uskomme myös,
että yhteiskehittämistä voidaan tukea, vaikka kehittämisen osapuolina olisikin toimijoita, jotka
suhtautuvat yhteiskehittämiseen nuivasti. Etsimme artikkelissamme vastausta seuraavaan
kysymykseen: Voidaanko yhteiskunnallisista instituutioista syrjässä olevien nuorten sosiaalisessa
mediassa jakamia kokemuksia hyödyntää palvelujen yhteiskehittämisen tietoperustan
rikastamisessa? Kohdistamme huomiomme erityisesti nuorten kokemuksiin sosiaali- ja
terveyspalveluista (myöh. ’sote’).
Voorbergin ym. (2014) jaottelua mukaillen olemme kiinnostuneita erityisesti yhteiskehittämisen
alku- ja loppupäästä eli ideoinnista ja arvioinnista. Artikkelimme empiirinen aineisto koostuu
ylilauta.org-keskustelufoorumin Hikikomero-vertaistukiryhmän viesteistä ja keskusteluista.
Uskomme, että kaikkein hankalimmin tavoitettavan kohderyhmän asenteet, puhetavat ja tunteet
palveluntarjoajia kohtaan jäävät helposti huomiotta palvelujen kehittämisessä. Artikkeli tuottaa uutta
tietoa sosiaalisen median hyödyntämisestä nuorten osallistamisessa palvelujen yhteiskehittämiseen.
SOSIAALINEN MEDIA JA PALVELUJEN YHTEISKEHITTÄMINEN
Nuoret ovat sosiaalisen median suurkuluttajia. Esimerkiksi Tilastokeskuksen vuoden 2017 vapaa-
aikatutkimuksen mukaan vain yksi sadasta alle 24-vuotiaasta suomalaisesta kertoi pidättäytyvänsä
sosiaalisen median seuraamisesta. Sosiaalista mediaa käytetään moniin tarkoituksiin, ja sen käytöstä
on todettu olevan sekä hyötyä että haittaa. (Tilastokeskus 2017.) Artikkelin tutkimustehtävän
kannalta relevantteina hyötyinä on raportoitu muun muassa sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen
(Jordán-Conde ym. 2014), emotionaalisten siteiden vahvistaminen (Reich 2010), identiteetin

rakentaminen ja ilmaiseminen (Boyd 2008), yksinäisyydentunteen vähentäminen (Yang & Brown
2013), ystävyyssuhteiden laadun parantaminen (Valkenburg & Peter 2009), terveyttä ja hyvinvointia
koskevan tiedon hankinta ja vertaistuen saaminen (Robinson ym. 2016) sekä yhteiskunnallinen
vaikuttaminen ja aktiivisen kansalaisuuden toteuttaminen (Weinstein 2014). Vastaavasti ongelmiksi
on tunnistettu someriippuvuus (Davila ym. 2009), nettikiusaaminen (Christofides ym. 2012),
kognitiivinen ja emotionaalinen pahoinvointi (Kross ym. 2013), sosiaalisen vertailun aikaansaamat
psykologiset ongelmat (Jelenchick ym. 2013), pelko ulkopuoliseksi jäämisestä (Oberts ym. 2017),
altistuminen epäterveellisille elämäntavoille (Dunlop ym. 2015), riski huonoon seuraan ajautumisesta
(Seko ym. 2015) sekä yhteiskunnallisten mielipiteiden polarisoituminen (Keating & Melis 2017). Jo
lyhyt katsaus kirjallisuuteen osoittaa, että sosiaalinen media tarjoaa ’ikkunan’ nuorten arkeen.
Katsomme tässä artikkelissa, että avautuvaa näkymää voidaan hyödyntää erityisesti
syrjäytymisvaarassa oleville nuorille suunnattujen palvelujen yhteiskehittämisessä.
Yhteiskehittämisessä on kyse eri toimijoiden välisessä interaktiivisessa ja dynaamisessa
vuorovaikutuksessa tapahtuvasta arvonluonnista (Osborne 2018, 225). Parhaimmillaan
yhteiskehittämisessä palvelun loppukäyttäjällä on sananvaltaa kehitettävän palvelun sisältöön,
laatuun ja saatavuuteen. Yhteiskehittäminen nähdään tavanomaisesti vastauksena palvelujen
käyttäjien tarpeiden huomioimiseen (laatuargumentti), kansalaisten osallistamiseen (demokratia-
argumentti), resurssien tehokkaaseen hyödyntämiseen (tuottavuusargumentti), uusien ja luovien
ideoiden tuottamiseen (innovaatioargumentti) sekä palvelujen yleiseen hyväksyttävyyteen
(legitimiteettiargumentti) (ks. esim. Brandsen ym. 2018, Jalonen 2019a). Toisaalta
yhteiskehittäminen on vaativaa toimintaa, jossa onnistuminen on kaikkea muuta kuin varmaa.
Yhteiskehittämisen ongelmiksi on todettu muun muassa julkishallinnon tilintekovastuun
hämärtyminen, transaktiokustannusten nousu, demokratian heikentyminen ja eriarvoisuuden
lisääntyminen (ks. tarkemmin Steen & Tuurnas 2018).
Yhteiskehittäminen erotetaan yhteistuotannosta (co-production, esim. Bovaird 2007) useimmiten sen
perusteella, miten vahvasti palvelujen käyttäjät osallistuvat jo palvelujen ideointivaiheeseen.
Yhteistuotanto-orientoituneessa toiminnassa yhteistyötä tehdään palvelujen tuotannossa, mutta
palvelun sisältö on määritelty julkisen organisaation toimesta, kun taas yhteiskehittämisessä
palvelujen käyttäjät tai heidän edustajansa osallistuvat myös tavoitteenmäärittelyyn ja palvelujen
sisältöjen muotoilemiseen. Yhteiskehittäminen jaetaan tyypillisesti toisiaan seuraaviin vaiheisiin,
kuten alullepanoon (co-initiation), suunnitteluun (co-design), tuotantoon (co-production) ja
arviointiin (co-evaluation) (ks. Fox ym. 2019). Voorbergin ym. (2014) mukaan palveluiden käyttäjät

voivat osallistua yhteiskehittämiseen aloitteentekijöinä, muotoilijoina ja toteuttajina. Käyttäjien
vaikutusvalta on lähtökohtaisesti sitä suurempi, mitä aikaisemmassa vaiheessa he kehittämiseen
osallistuvat.
Yhteiskehittämisestä on tullut suosittua, mutta näyttö sen tuloksellisuudesta ei ole vakuuttavaa.
Esimerkiksi Voorberg ym. (2014) arvioivat 122 empiirisen tutkimuksen perusteella, että vaikka
yhteiskehittämisen (ja yhteistuotannon) tavoitteet on pääsääntöisesti hyvin jäsennetty ja myös
kehittämistä edistävät ja estävät tekijät tunnetaan, empiirinen näyttö yhteiskehitettyjen palvelujen
vaikuttavuudesta jää puutteelliseksi. Todennäköistä on, että kuva olisi huomattavasti lohduttomampi,
jos analyysi rajattaisiin nuorten syrjäytymistä ehkäisevien palvelujen yhteiskehittämiseen.
Vaikuttavuuden osoittamisen ohella ongelmana olisi luultavasti myös itse prosessi eli palvelujen
kohderyhmään kuuluvien osallistaminen. Yhteiskehittämiseen on sisäänrakennettu oletus aktiivisesta
palvelunkäyttäjästä, jolla on sekä intressi että resursseja osallistua yhteiskehittämiseen. Usein näin
onkin, mutta syrjäytyneiden nuorten kohdalla ajatus aktiivisesta osallistumisesta näyttää
puhdasoppiselta oksymoronilta, retoriselta rakennelmalta, jossa yritetään yhdistää kaksi vastakkaista
käsitettä.
Pitäisikö siis yhteiskehittäminen unohtaa syrjäytyneille nuorille suunnatuissa palveluissa vai onko
kyse ennemminkin siitä, että yhteiskehittämisessä pitäisi ottaa nykyistä syvällisemmin huomioon
osallistettavien nuorten tarpeet, toiveet ja pelot? Kannatamme jälkimmäistä lähestymistapaa, jonka
toteuttaminen edellyttää nähdäksemme ontologista sitoutumista (mitä yhteiskehittäminen on?)
epistemologisin (mistä tiedämme, että yhteiskehittäminen on hyväksi?) ja metodologisin (miten
yhteiskehittämistä voidaan edistää?) seurauksin.
Ontologisen sitoumuksen näkökulmasta yhteiskehittämisen yhtenä kantavana ideana on se, että
palvelunkäyttäjä on oman arkensa paras asiantuntija. Tämä on itsestään selvältä vaikuttava toteamus,
jolla on kuitenkin käytännön merkitystä, sillä se ohjaa huomiota yhteiskehittämisen
liikkeellepanevaan voimaan. Ei ole yhdentekevää, paikantaako yhteiskehittämisen kohteen palvelua
tarjoava ’systeemi’ vai palvelun käyttäjä. Ongelmiin ja vaikeuksiin keskittyvässä puuteperustaisessa
lähestymistavassa (deficit-based approach, ks. esim. Dinishak 2016) palvelujen käyttäjät nähdään
passiivisina kohteina ja palveluntarjoajan tehtäväksi jää puutteen poistaminen. Kun
yhteiskehittämistä lähestytään voimavaraperustaisesti (asset/strength-based approach, esim. Baron
ym. 2019), yhteiskehittämisen laukaisevana tekijänä ei ole puute jostakin vaan mahdollisuus
johonkin. Voimavaralähtöisen yhteiskehittämisen ytimessä on ajatus siitä, että palvelujen käyttäjillä

on toimijuutta (agency, esim. Emirbayer & Mische 1998). Toimijuus konkretisoituu taitoina,
kokemuksena ja suhteina, joita käyttäjät voivat tarpeen mukaan aktivoida omaksi ja yhteisönsä
hyödyksi. Voimavaralähtöisessä yhteiskehittämisessä ei kysytä, mikä käyttäjiä vaivaa (what is the
matter with them?) vaan mikä on ihmisille merkityksellistä (what matters to people?).
Huonoimmissakin olosuhteissa elämällä on aina merkityksensä (Frankl 1946). Voimavaralähtöinen
yhteiskehittäminen merkitsee samalla luopumista siitä ajatuksesta, että heikosti opiskelu- ja
työelämään kiinnittyvä nuori olisi passiivinen kaikilla elämän osa-alueilla ja kyvytön toimimaan
oman arkensa kokemusasiantuntijana. Franklin (emt.) hengessä voidaan ajatella, että
voimavaralähtöisessä yhteiskehittämisessä on kysymys syrjäytyneelle nuorelle tarjottavasta tuesta
elämän merkityksellisyyden etsimisessä.
Voimavaraperustaisen lähestymistavan epistemologisena seurauksena näemme sen, että
yhteiskehittämisen onnistumisen arvioinnin tulee tapahtua käyttäjälähtöisesti. Yhteiskehittäminen on
pohjimmiltaan arvonluontia (esim. Hardyman ym. 2015, Brandsen ym. 2018, Osborne 2018), jossa
arvo syntyy toiminnan tuotosten ja siihen kohdistettujen uhrausten erotuksesta. Yhteiskehittämisellä
luotu palvelu ei ole arvon synonyymi vaan ’väline’, joka ’kutsuu’ sen käyttäjän arvonluonnin
prosessiin. Palvelun arvoa ei voida vangita sen ominaisuuksiin, sillä sen arvo paljastuu vasta käytössä
(value-in-use) ja tietyssä kontekstissa (value-in-context). Se, mikä toimii yhdellä ja yhdessä
ympäristössä, ei välttämättä ole arvokasta toiselle toisessa ympäristössä (ks. tarkemmin palvelun
käyttöarvosta ja arvonluonnin kontekstista esim. Vargo & Lusch 2017). Yhteiskehittämisellä luodun
palvelun arvo voi ilmetä yksilöiden ja yhteisöjen tarpeiden (need) tyydyttämisenä, yksilöiden ja
yhteisöjen hyvinvoinnin (well-being) lisääntymisenä sekä yksilöiden ja yhteisöjen kyvykkyyksien
(capacity) kasvamisena (Osborne 2018). Käyttötilannetta ja -kontekstia korostava näkökulma on
hyödyllinen, sillä se auttaa ymmärtämään niitä moninaisia arvottamisen tapoja (Boltanski &
Thévenot 2006, Jalonen ym. 2020), jotka tekevät palveluista käyttäjilleen merkityksellisiä. Koska
yhtä ja samaa palvelua voidaan haluta monesta eri syystä ja vastaavasti hyvinkin erilaisten palvelujen
hankkimista voidaan perustella samankaltaisin syin, tärkeää on, että palveluja arvioidaan niiden
ominaisuuksien sijaan käyttäjien tarpeiden ja odotusten perusteella. Tämä on ensiarvoisen tärkeää
erityisesti syrjäytyneiden nuorten kohdalla, sillä osalla nuorista syrjäytyminen on taistelua oman
arvomaailman näkökulmasta vieraiksi koettuja yhteiskunnan arvoja vastaan.
Metodologisesti mielenkiintoisin kysymys kohdistuu niihin tapoihin, joilla keskeneräisesti
yhteiskuntaan kiinnittyneitä nuoria voidaan osallistaa yhteiskehittämiseen. Tehtävä on vaikea, sillä
syrjäytymisen logiikkaan kuuluu sosiaalinen vetäytyminen ja sivulliseksi jättäytyminen. Esimerkiksi

Kulmala (2004) on kuvannut syrjäytymistä toiseuden (otherness, ks. tarkemmin Bauman 2000)
käsitteen avulla prosessiksi, jossa syrjäytyneet näkevät itsensä erilaisina suhteessa ’normaaleiksi’
pitämiinsä ihmisiin. Toiseus ei jää Kulmalan (2004) mukaan vain erilaisena olemiseksi vaan näkyy
myös toiminnassa ja niissä kertomuksissa, joita toiseutta kokevat rakentavat. Kulmalan havainto saa
tukea muun muassa Haasiolta (2015), joka on tutkinut sosiaalisesti vetäytyneiden nuorten
informaatiokäyttäytymistä. Chatmania (1991) hyödyntäen Haasio (2015, 124) havaitsi, että toiseutta
tuntevat nuoret muodostavat vertaistensa kanssa virtuaalimaailmassa ’pienen maailman’, jonka
puitteissa he samaistuvat toisiinsa, vaikka viestisivätkin anonyymisti. Haasion (2015, 124) mukaan
arjen ongelmatilanteet ja sosiaaliset rajoitteet toimivat pienessä maailmassa yhteenkuuluvuuden
tunnetta vahvistavana tekijänä. Verkossa jaettavat sisällöt tarjoavat mielenkiintoisen näkymän
syrjäytyneiden tai syrjäytyneiksi miellettyjen nuorten arkeen. Nuorten verkkoyhteisöt voidaan nähdä
myös yhteiskehittämisen kannalta hyödylliseksi resurssiksi. Kokemukset passiivisesta
joukkoistamisesta (passive crowdsourcing, esim. Charalabidis ym. 2014) puhuvat sen puolesta, että
yhteiskehittämistä voidaan tukea myös epätyypillisin tavoin. Passiivinen joukkoistaminen tarkoittaa
sosiaalisen median alustoilla, blogeissa ja keskustelufoorumeilla julkaistujen sisältöjen
hyödyntämistä. Joukkoistamista kutsutaan passiiviseksi, koska sen avulla voidaan ottaa
systemaattisesta puheeksi asioita, joita ei ole ehdotettu ’palvelusysteemin’ pyynnöstä, mutta jotka
voivat kuitenkin paljastaa todellisuudesta ja kansalaisten arjesta puolia, jotka vaikuttavat palveluiden
kehittämiseen ja tuottamiseen. Passiivinen joukkoistaminen on keino toteuttaa voimavaraperustaista
yhteiskehittämistä, sillä sen ytimessä on ’äänen’ antaminen heille, joita ei juuri kuulla työpajoissa,
seminaareissa ja muilla yhteiskehittämisen tavanomaisilla foorumeilla.
TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN
Abduktiivisen päättelyn logiikkaa (Toivonen 1999, 46–47) hyödyntäen tutkimuksen johtoajatus –
sosiaalisessa mediassa viestitellään asioista tavalla, jota voidaan hyödyntää palvelujen
yhteiskehittämisessä – muodostettiin eksploratiivisen Hikikomero-aineistoon tutustumisen
yhteydessä. Arvonluonnin, yhteiskehittämisen ja joukkoistamisen pohjalta hahmoteltiin
tulkinnallinen viitekehys, jonka oikeellisuutta arvioitiin empiirisen aineiston valossa (kuvio 1.)
Kuvio 1 tähän.
Abduktiivista päättelylogiikkaa noudattavaa tutkimusta voidaan pitää vuorovaikutteisena prosessina,
jossa teoria ja empiria keskustelevat keskenään ja lisäävät ymmärrystä kohdeilmiöstä.

Aineistolähtöistä diskurssianalyysiä tuettiin tutkijaryhmän kokemuksilla sosiaalisen median
hyödyntämisestä erilaisissa osallisuutta edistävissä tutkimus- ja kehittämishankkeissa.
Tutkimusaineisto koostui ylilauta.org-keskustelufoorumin Hikikomero-ryhmän keskusteluryhmään
vuosina 2018 ja 2019 lähetetyistä viesteistä (https://ylilauta.org/hikky/). Ylilauta.org on anonyymi ja
käyttäjien yksityisyyttä kunnioittava keskustelufoorumi, jossa ei juurikaan rajata keskustelunaiheita.
Sivustolla on päivittäin kymmeniätuhansia käyttäjiä. Sivusto jakautuu kymmeniin teemoittain
jäsentyneisiin ryhmiin. Hikikomero on yksi ryhmä, jonka ylläpitäjä määrittelee ”masentuneiden ja
sosiaalisesti syrjäytyneiden vertaistukiryhmäksi”. Ryhmä on tarkoitettu ihmisille, jotka kokevat
arkiset sosiaalisen kanssakäymisen muodot vaikeiksi ja itselleen sopimattomiksi. Oletettavaa on, että
Hikikomerossa mielipiteitään ilmaisevia nuoria ei näy seminaareissa, kansalaisraadeissa ja
työpajoissa. Näin on, koska hikikomori on määritelmällisesti sosiaaliseen vetäytymiseen pyrkivä
henkilö (esim. Furlong 2008). Hikikomori tai ’hikkyt’, kuten he itseään kutsuvat, voivat olla
sosiaalisesti vetäytyneitä, mutta silti ahkeria verkkoviestijöistä. Sosiaalisesti vetäytyvien
informaatiokäyttäytymisestä väitellyt Haasio (2015) on nimittäin havainnut, että sosiaalisesti
vetäytyvät arvostavat vertaistukea. Käsillä olevan tutkimuksen näkökulmasta kiinnostavinta Haasion
väitöksessä ovat kuitenkin teemat, joista Hikikomerossa keskustellaan, sillä suurin osa sivuston
viesteistä käsittelee tavalla tai toisella hyvinvointia – tai pikemminkin kokemuksia sen puutteesta.
Tutkimuksen empiirisen aineiston analysointi koostui viidestä vaiheesta. Ensimmäisessä vaiheessa
kolmihenkinen tutkijaryhmä hyödynsi Mohawk Analyticsin työkalua,
1
jonka avulla ryhmä toteutti
eksploratiivisen tutustumisen Hikikomero-sivustolla julkaistuihin viesteihin. Operaatio osoitti, että
kyse on vertaistukiryhmästä, jossa esiintyy melko paljon sote-järjestelmään kohdistuvaa keskustelua.
Hikikomerossa ei arkailla mielipiteiden ja palvelukokemusten esittämistä keskeisistä sote-
instituutioista. Valtaosa viesteistä osoittautui negatiivisesti värittyneeksi keskittyen erilaisiin
ongelmiin, joihin hikikomerolaiset olivat törmänneet. Mohawk Analyticsin sivustolla ladattiin 76 305
Hikikomerossa vuosina 2018–2019 julkaistua viestiä. Toisessa vaiheessa tutkijaryhmä hyödynsi
Luuppi-nimistä digitaalista analysointityökalua,
2
jonka avulla aineistosta etsittiin sote-instituutioita
kuvaavia termejä (ml. slangi-ilmaisut). Toisen vaiheen hakutermeiksi valikoituivat
’Kansaneläkelaitos’, ’Kela’, ’nuorisojärjestö’, ’nuorisotyö’, ’sosiaalitoimisto’, ’sossu’, ’TE-
1
https://www.mohawkanalytics.com/
2
Luuppi-työkalu on kehitetty Business Finlandin rahoittamassa DEEVA-hankkeessa (2016–2019) ja Horisontti2020-
ohjelmasta rahoitetussa CoSIE-hankkeessa (2017–2020). Työkalu koostuu hakurobotista, opetuskäyttöliittymästä,
viestien käsittelymenetelmästä ja visualisointityökalusta.

toimisto’, ’työvoimatoimisto’, ’työkkäri’, ’Diakonissalaitos’ ja ’Vamos’. Kolmannessa vaiheessa
hyödynnettiin ohjaamattoman koneoppimisen menetelmiin (Shalew-Shwartz & Ben-David 2014)
luokiteltavaa aihemallinnusta (Blei ym. 2003, Toivanen ym. 2020). Teimme näin, koska
aihemallinnuksen avulla voidaan ryhmitellä tekstiä ja ”löytää sieltä piilossa olevia rakenteita tai
aiheita” (Nelimarkka 2020:9). Aihemallinnuksessa aineiston perusyksikköjä ovat dokumentit (po.
tutkimuksessa Hikikomero-viestit) ja sanat. Aihemallinnuksen oletuksena on, että jokainen
dokumentti on eräänlainen aiheinen yhdistelmä ja että jokaisella sanalla on tietty todennäköisyys
kuulua jokaiseen aiheeseen (Puschmann ym. 2016, Toivanen ym. 2020). Alkuperäisestä 76 305
viestiä sisältävästä aineistosta tunnistettiin aihemallinnuksen avulla kaikkiaan 3106 tutkimustehtävän
kannalta relevanttia viestiä. Neljännessä vaiheessa viestit analysoitiin tehtävää varten rakennetun
sanakirjan avulla.
3
Tutkimustehtävän mukaisesti olimme kiinnostuneita erityisesti viesteistä, joissa
kerrottiin sote-palveluihin liittyvistä ongelmista. Erotimme koneoppivan algoritmin avulla kaikista
viesteistä negatiivisesti latautuneet viestit, joita oli kaikkiaan 1534 kappaletta. Tämän jälkeen
analysoimme algoritmin avulla viesteissä esiintyvät diskurssit ja diskurssien tunnelataukset sekä koko
aineistosta (3106 viestiä) että negatiivisista viesteistä. Yksi diskurssianalyysin teoreettisista
lähtökohdista on oletus kielenkäytön sosiaalista todellisuutta rakentavasta luonteesta. Käyttäessämme
kieltä me luomme merkityksiä – konstruoimme kohteet, joista puhumme tai kirjoitamme (Jokinen ym
2016). Sosiaalisen todellisuuden ja verkkoaineiston diskurssien välisen suhteen tunnistaminen ja
tunnustaminen on edellytys sille, että verkkokeskusteluja voidaan ajatella hyödynnettävän palvelujen
yhteiskehittämisessä. Diskurssianalyysissä voidaan kontekstin näkökulmasta ottaa huomioon
näkymätön yleisö, jolle puhuja argumentoi varautuen jo etukäteen mahdollisiin vasta-argumentteihin
(Jokinen ym 2016). Aineistosta tunnistamamme diskurssit edustavat erilaisia puhetapoja, joiden
avulla viestien lähettäjät ilmaisevat kokemuksiaan ja suhtautumistaan keskeisiin sote-instituutioihin.
Tunnistettujen diskurssien määrä perustuu algoritmin määrittämiin tunnuslukuihin, jotka mukailevat
säästäväisyyden periaatetta (parsimonious), jossa analysoitavaksi tulee mahdollisimman vähän eri
teemoja, jotta niiden käsittely on tehokasta, mutta kuitenkin tarpeeksi monta, jotta niiden analysointi
on tilastollisesti mielekästä. Selvimmät tulokset ilmenivät koko aineiston osalta neljässä diskurssissa
ja negatiivisten viestien osalta kolmessa diskurssissa (ks. seuraava luku). Algoritmi analysoi
diskurssit latentin Dirichlet-allokaation (LDA) avulla käyttäen Gibbsin otanta-algoritmia (Griffiths
2002). Diskurssien erot olivat tilastollisesti merkitseviä (sig. <0.01). Lopuksi teimme
sentimenttianalyysin (sentiment analysis, ks. Helo & Jalonen 2018) negatiivisten viestien osalta.
3
Hyödynsimme aihemallinnuksessa ja analyysissä DrAI:n (http://drai.fi/) tekoälyyn perustuvaa algoritmia. Ks. liite 1.

Diskurssit erosivat negatiivisissa viesteissä tilastollisesti merkitsevästi (sig. <0.01) toisistaan
odotuksen, pelon, surun ja luottamuksen osalta. Viidennessä vaiheessa koostimme aihemallinnuksen
pohjalta diskurssianalyyttisen tulkinnan puhetavoista, joilla Hikikomerossa viestittelevät nuoret
ilmaisivat omaa sosiaalista vetäytymistään ja näkemyksiään keskeisistä sote-instituutioista.
TUTKIMUKSEN EMPIIRISET TULOKSET
Verkon keskusteluryhmissä tieto rakentuu yhteisöllisesti vuorovaikutuksessa muiden käyttäjien
kanssa (Haasio 2015). Hikikomero-aineiston kohdalla vuorovaikutuksessa korostuu
kontekstisidonnaisuus. Hikikomeron omalakinen kielenkäytön rekisteri luo vastavoiman
hymistelevälle huolipuheelle. Aineistossamme oletetut vasta-argumentit pääsääntöisesti joko
sivuutetaan tai revitään verbaalisesti riekaleiksi. Yhteistä aineistossa käytettäville kielenkäytön
rekistereille on verkon alakulttuureille tyypillinen anarkistisuus ja sisäänpäinlämpiävyys. Kaikissa
aineistosta tunnistetuissa diskursseissa hyödynnetään vastajulkisuudelle ominaiseen tapaan
valtajulkisuuden affektiivista ja kokemusperäistä haastamista (vrt. Dahlgren & Alvares 2013, 50–51).
Aineistossa elävät diskurssit ja tunteet eivät useinkaan esiinny selkeinä kokonaisuuksina. Ylipäätään
diskurssianalyysiin soveltuu heikosti selvärajaisten alkuhypoteesien rakentaminen. Suominen
(2016,53) toteaakin, että ”aineistossa havaituista säännönmukaisuuksista on luontevaa nostaa
hypoteeseja tutkimusprosessin aikana tarkemman analysoinnin aiheeksi.” Otamme seuraavaksi
tarkasteluun algoritmin avulla aineistosta erottuneet olennaisimmat teemat ja niiden pohjalta
hahmotellut diskurssit. Aihemallinnuksen pohjalta koko aineiston tasolla neljäksi keskeiseksi
diskurssiksi muodostuivat ”Sossu Q&A”, ”Luottamuksen etsijät”, ”Arjen haasteet” ja
”Uudelleenkäynnistyjät”. Esitämme kunkin diskurssin tarkastelun yhteydessä yhden edustavaksi
arvioimamme autenttisen viestin. Viestit ovat anonyymejä, joten emme riko niiden esittämisellä
Markhamin ja Buchananin (2012) ”älä aiheuta pahaa” -periaatetta. (Ks. yhteenveto empiirisen
aineiston analyysiprosessista ja tuloksista kuvio 2.)
Kuvio 2 tähän.
”Sossu Q&A”-diskurssissa korostuu vertaistuki erilaisten tukien hakemisessa. Vaikka diskurssi on
nimetty siten, että se viittaa eksplisiittisesti sosiaalivirastoon/-palveluihin, niin tässä puhetavassa
sossu on synonyymi kaikille palveluille ja tuille, joihin keskustelijat ovat mahdollisesti oikeutettuja.
Suurin osa tästä keskustelusta koskee Kelaa. Yksittäisten viestien tasolla keskustelijat ovat suurilta

osin hyvin tietoisia siitä, mistä palvelujärjestelmän haarasta tukea kannattaisi hakea. Toki myös
avoimia kysymyksiä on paljon. Sentimentiltään keskustelu on pääsääntöisesti positiivista.
Keskustelijat jakavat ja vastaanottavat vinkkejä sekä spekuloivat mahdollisuuksillaan. Diskurssiin
liittyy myös vahvasti eräänlainen Robin Hood -mentaliteetti. Rikkailta köyhille -puhetapa on usein
väkevästi läsnä, eikä huumorikaan loista poissaolollaan.
”Kela Gold on vähän huono nimitys. Itse kehittelin taulukon, jos Kelan maksamat tuet olisivat nimetty
kuin luottokortit.
Kela Basic Gold (KBG) (pelkkä toimeentulotuki)
Kela Basic Gold++ (KBG++) (työmarkkinatuki, tt-tuki ja asumistuki)
Kela Public Labor Gold (KPLG) (työmarkkinatuki, tt-tuki, asumistuki, matkakorvaus, kulukorvaus)
...
Kela Limited Time Platinum Executive (KLTPE) (kuntoutustuki, eläkkeensaajan asumistuki,
takuueläke)
...
Kela Diamond Executive Premium Platinum Superior Black (KDEPPSP) (kansaneläke, eläkkeensaajan
asumistuki, takuueläke)"
”Luottamuksen etsijät” -diskurssissa nousevat esiin huolet toimeentulosta, asumisesta ja avun
hakemisesta vanhemmilta. Tähän kategoriaan luokitellut viestit välittävät hoivan ja välittämisen
tarvetta. Arjesta ja sairaanhoidollisista kuluista selviäminen huolettaa. Diskurssissa korostuvat vihan,
pelon, inhon, ilon, surullisuuden ja luottamuksen tunteet.
"Omat vanhemmat lopetti kyselemisen joskus parin kympin jälkeen. Muut sukulaiset kyselee edelleen,
vaikka ikää 35. Jokunen vuosi sitten lopetin valehtelun ja selittelyn kaikille. Eli olen sanonut suoraan,
että elän kelan tuilla ja makailen lähinnä kotona. Tavallaan helpottavaa ja vapauttavaa, kun ei tarvitse
kulisseja yrittää pitää pystyssä. Aika erilaisia reaktioita on tullut. Osa sanoo, että se on vain semmoinen
vaihe elämässä. Toiset voivottelee ja kolmannet sitten pitää ihan lusmuna. Tavallaan kaikki ovat oikeassa,
mutta eipä kukaan tiedä, että millaisen paskan ja traumojen jälkeen tähän tilanteeseen olen ajautunut."
”Arjen haasteet” -diskurssissa korostuu palvelujärjestelmän keskeinen rooli. Tukijärjestelmien
toimivuus koetaan elämän ja kuoleman kysymykseksi. Mikäli järjestelmä tarjoaa selkänojaa, niin
elämän edellytykset ovat olemassa. Toisaalta tukien leikkaaminen voi aiheuttaa romahduksen,
ainakin yksittäisen viestin tekstin tasolla. Luottamus on keskeinen tunne, niin hyvässä kuin pahassa.
”Napsahti kielteinen kuntoutustukipäätös. Perusteluina se perus että emme koe että oot tarpeeks sairas.
B-lausunto oli mielestäni järkyttävän paska, siinä ei edes kuvailtu oireitani vaan kerrottiin muun muassa
milloin olen ollut sairaalassa osastolla? Liitteenä oli kyllä toimintaterapeutin ja psykologin lausunnot
mutta mahtaako niillä olla edes merkitystä tai lukeeko kelan tantat niitä? Ens viikolla on lääkäri,
pyydän uutta lausuntoa ja jos samanlainen paska tulee niin onko lääkärin vaihtaminen miten iso
prosessi. Ainakin menee hankalaksi kun taas pitää tutustua uuteen ihmiseen joka ei tiedä musta mitään.
Jee.” (Viesti Ylilaudan Hikikomero-keskustelualueelta.)
”Uudelleenkäynnistyjät”-diskurssissa on mukana odotuksen tunne. Yksi keskeinen teema on
työllistyminen. Miten voin työllistyä? Mistä löytää töitä? Mistä saada apua uuteen alkuun?

Tulevaisuus ei ole tässä puhetavassa vain tasaista harmaata tai taistelua järjestelmää vastaan, vaan
mahdollisuus ’normoutumiseen’ on olemassa.
4
”Itse sain onnekseni kelalta tuen psykoterapiaan. Se on ollut minulle iso apu. Se on jännää miten näin
aikuisena edelleen on kiinni jossain lapsen lojaaliudessa vanhempia kohtaan, olivat he millaisia tahansa.
Terapeutti hiljattain eräässä istunnossa kutsui isäni toimia sadistisiksi, kun kuvailin lapsuusen
kokemuksia. Heti kun joku toinen sanoi niin, asiat saivat ihan eri painon. Sisälläni nousi tarve vähätellä
tekojen raskautta mutta samaan aikaan katsoin isän tekoja aikuisena ja olin terapeutin kanssa samaa
mieltä. Pari päivää sen jälkeen olin henkisesti aivan finaalissa mutta nyt tuntuu keveämmältä. Pitkin
elämää olen ruoskinut itseäni siitä että olen niin saamaton luuseri. Nyt on hiljalleen alkanut
kehittymään empatiaa itseäni kohtaan."
Kun tarkastellaan negatiivisesti latautuneita viestejä, niin aineistosta nousee esiin vielä kolme
tarkemmin rajattavaa diskussia: ”Kuntoutusta Suomessa”, ”Ottakaa itseänne niskasta kiinni” ja
”Väärä diagnoosi”. Sentimentiltään negatiiviset viestit ovat usein keskiössä, kun pohditaan, miten
erilaisia palveluja voitaisiin kehittää. Aineiston perusteella jo koko viestimäärästä voi tunnistaa
palvelujärjestelmän kipupisteitä, mutta negatiivisten viestien tarkastelu antaa lisää syvyyttä
analyysiin. Esimerkiksi ”Väärä diagnoosi”-diskurssissa yksiä keskeisimpiä pintaan nousevia tunteita
ovat pelko ja luottamus. Epäluottamus palvelujärjestelmää kohtaan on vahva, sillä luottoa
oikeudenmukaisiin päätöksiin ei löydy. Byrokratian loukkuihin juuttuminen on aina läsnä.
"Kuusihenkinen perhe pärjäsi kohtalaisen hyvin niin kauan, kun sai Kelalta sairauspäivärahaa. Kun se
[…] loppui, mies haki työkyvyttömyyseläkettä. Hakemuksen käsittelyssä kesti monta kuukautta.
Lopulta päätös tuli. Se oli kielteinen. ”Arvioimme, että sairautenne vuoksi työkykynne on alentunut
raskaaseen työhön. Teillä on kuitenkin työkykyä jäljellä fyysisesti vähän kuormittavaan työhön, jolla
voitte ansaita kohtuullisen toimeentulona”, Kelan päätöksessä luki. Sinällään ymmärrän miksi tuossa ei
myönnetä kuntoutustukea. Kumminkin pää toimii ja kykenisi esim. Tietokone hommiin mikäli käsi sen
verran toimii ja muuten normo kunnossa. Tätä juuri miettinyt kun henkisillä sairauksilla näyttäisi
pääsevän Tke:lle helpommin, kuin fyysisillä. Toisaalta ymmärrettävää jos nuppi ei toimi ja on
itsemurha ajatukset mielessä ei siinä töihin kykene. Muutenkin henkiset sairaudet voivat oireilla myös
fyysisesti."
Pelko on olennaisin tunne ”Kuntoutusta Suomessa”- ja ”Ottakaa itseänne niskasta kiinni”-
diskursseissa. Jälkimmäisen suhteen tunteista myös viha nousee korostuneesti esiin. Tässä
diskurssissa elää vahvasti ”olen oman elämäni herra” -mentaliteetti. Valittajat nähdään heikkoina
sortujina, ja itse tehty päätös elää tukien varassa on rationaalisen päättelyketjun lopputulos.
Suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ruoditaan rankimmin ”Kuntoutusta Suomessa” -diskurssiin
luettavissa viesteissä. Suomen palvelujärjestelmän kykyä tukea heikoimmassa asemassa olevia ei
pidetä kovin suuressa arvossa.
"Ihan turha antaa tuolle vauvalle mitään vääriä toivoja. Ellei hän päädy opiskelemaan jotain vaikeaa
varman työllisyyden alaa kuten lääketiedettä niin pätkätöiden, työttömyyden, kela-byrokratian ja
4
Hikikomeron rekisterissä normoutumisella tarkoitetaan paluuta tai siirtymää ns. normaaliin elämään. Normo
juontuu termistä ’normihomo’ eli normaali ihminen.

paskan arjen täyttämä elämä on taattua. Ei ole todellakaan lottovoitto syntyä Suomeen jos on köyhästä
perheestä. Subjektiivinen köyhyys on jopa pahempaa kuin se ettei esim. ole sähköjä jossain favelassa.
Ja jäät käytännössä kotisi vangiksi kun ei ole varaa tehdä yhtään mitään tai tehdä yhtään mitään, eikä
sinua palkata mihinkään vaikka hakisit satoja paikkoja. Eli olet silloin elävässä helvetissä jumissa, jopa
vuosia tai vuosikymmeniä. Ainoa asia mikä estää näitä ihmisiä sekoamasta totaalisesti tai tekemästä
väkivaltaa on se että heillä on edes se katto pään päällä. Ilman sosiaaliturvaa tämä maa ei eroaisi jostain
Kolumbiasta millään tavoin ja täällä ammuttaisiin ihmisiä kaduille päivittäin, katuryöstöjä tapahtuisi 30
minuutin välein jne."
Ylilaudan Hikikomerossa elävät palvelujärjestelmään linkittyvät diskurssit tuovat rosoisia ääniä
syrjäytyneiden nuorien auttamista koskevaan keskusteluun. Hyvinvointiyhteiskunnan instituutiot
eivät saa kovin hellävaraista käsittelyä, vaan keskiössä ovat palvelujärjestelmän hyväksikäyttö, aidon
kohtaamisen vaikeus, luottamuksen puute, jokapäiväisestä elämästä selviäminen ja toivon etsiminen.
Toisaalta monet viesteistä ovat sävyltään positiivisia. Parempaa huomista kaivataan ja järjestelmän
tarjoamiin palveluihin ollaan tyytyväisiä – kunhan niitä voidaan hyödyntää omilla ehdoilla.
Hikikomero-keskustelualue on kuitenkin lopulta vain pieni kurkistus syrjäytyneiden puhetapoihin,
joten pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei tämän analyysin perusteella voi tehdä. Ja kun kyseessä on
avoin anonyymi keskustelupalsta, niin mitään takeita ei ole siitä, että viestien kirjoittajat ovat
ylipäätään syrjäytyneitä nuoria. Aineisto antaa silti pienen kurkistuksen siihen maailmaan, joka
palveluiden kehittämisessä jää yleensä vähälle huomiolle.
YHTEENVETO JA POHDINTA
Suomalaisessa keskustelussa syrjäytyminen mielletään usein ihmisen omien toimien – tai tarkemmin
toimimattomuuden – seuraukseksi. Aktivoinnin retoriikkaan viitaten esimerkiksi Pohjola (2001,189)
on todennut sarkastisesti, että ”suomalainen on niin aktiivinen, että hän syrjäytyykin itse”.
Yhteiskuntaan kiinnittymistä on Suomessa pidetty ”moraalisen imperatiivina” ja syrjäytyminen nähty
”osoitukseksi integraatiovajeesta” (Helne 2000,189). Huolipuhe on ymmärrettävää, mutta samalla
itsessään ongelmallista, sillä sen seurauksena syntyy helposti yksisuuntaisia yleistyksiä, jotka
määrittävät nuoret ”erilaisten aktivoivien ja uudelleen sosiaalistavien toimintapoliitikkojen kohteiksi”
(Pohjola 2001,189). Yhteiskunnallisiin instituutioihin kiinnittymisen puute koetaan helposti uhkaksi
ja vastatoimenpiteitä edellyttäväksi. Harvemmin pohditaan sitä vaihtoehtoa, että valtakulttuurin
ulkopuolisen elämäntavan valinneet nuoret olisivatkin jotakin muuta kuin syrjäytyneitä sanan
varsinaisessa merkityksessä (esim. Komonen 2013).
Palvelujen saatavuutta arvioivat some-keskustelut – kärjekkäätkin sellaiset – voidaan ymmärtää
asiakaspalautteeksi, joka auttaa tunnistamaan palvelusysteemin pullonkauloja. Ongelmien

tunnistamisesta toiminnan muuttamiseen on kuitenkin pitkä matka. Yhden merkittävimmistä syistä
muodostavat sote-organisaatioiden kulttuuriset piirteet, joina on yleisesti pidetty vahvaa
professionaalisuutta, hierarkkista rakennetta ja toiminnan normatiivisuutta. Kulttuuristen muutosten
aikaansaaminen on aina vaikeaa, mutta sote-organisaatioissa se saattaa olla erityisen hidasta
(Kinnunen 2017). Professionaalisuus, hierarkkisuus ja normatiivisuus tuottavat tehokasta
tiedonkulkua hallinnonalojen sisällä, mutta muodostuvat ongelmallisiksi, kun tehtävänä on rakentaa
palveluja, jotka edellyttävät moniammatillista yhteistyötä. Haasteeksi muodostuu yhtäältä riittävän
monipuolisen tiedon kerääminen ja toisaalta kerätyn tiedon hyödyntäminen yli hallinnonalarajojen.
Esimerkiksi Kosklin ym. (2020, 86) muistuttavat, että ”asiakaspalautetiedon hyödyntäminen
edellyttää yhteistä keskustelua koko tiedonhallinnan prosessista, sopimisista yhtenäisistä
toimintatavoista ja toimivien johtamiskäytäntöjen kehittämistä”. Verbaalisesti lennokkaat arjen
kokemukset jäävät helposti yksittäisiksi tiedonmurusiksi. Näin käy erityisesti silloin, jos palvelujen
kehittämistä ohjaava tietokulttuuri rakentuu avoimuuden ja luottamuksen sijaan kontrollille ja
moitteen välttämiselle (ks. Vakkala & Syväjärvi 2020).
Asiakaspalautteen lisäksi palveluiden saatavuutta ja laatua arvioivat some-keskustelut voidaan nähdä
myös nuorten tarjoamana kokemustietona (expertise by experience). Kysymys on tiedosta, joka on
syntynyt nuoren omista tai hänen lähipiirinsä kokemuksista (ks. esim. Bäcklund 2007).
Ideaalitilanteessa nuorten kertomukset esimerkiksi työllistymisen vaikeuksista voisivat tarjota
kunnan työllistymispalveluista vastaaville ’silminnäkijähavaintoja’ palveluiden koetuista puutteista
tavalla, joita on vaikea saada muilla keinoin. Ideaalin toteutumisen esteenä on usein kuitenkin se, että
kunnissa ei olla valmiita avaamaan prosesseja palveluiden suunnitteluvaiheessa. Yhteiskehittämisestä
puhutaan, mutta kovin usein kuntalaisilta pyydetään palautetta vasta valmiista vaihtoehdoista tai
olemassa olevista palveluista (Jurmu 2020, 168). Palautetieto on hyödyllistä, mutta aidosta
yhteiskehittämisestä voidaan puhua vasta silloin, kun palvelujen käyttäjien kokemukset ja
näkemykset ohjaavat myös palvelujen suunnittelua.
Vaikeita elämänkokemuksia läpikäyneet nuoret ovat oman elämänsä asiantuntijoita, joiden
asiantuntijuus ei kuitenkaan itsestään välity osaksi yhteiskehittämisen tietoperustaa (ks. Meriluoto
2018). Artikkelin yhtenä kontribuutiona onkin ymmärryksen lisääminen digitaalisten aineiston
hyödyntämisestä osana yhteiskehittämistä tilanteissa, joissa yksi kehittäjäryhmä suhtautuu penseästi
osallistumisen perinteisiin muotoihin. Empiirisen aineiston pohjalta muodostetut neljä diskurssia
havainnollistavat valtakulttuurin ulkopuolella elävien nuorten suhtautumista sote-palvelujärjestelmän
keskeisiin instituutioihin. Samalla ne antavat arvokasta informaatiota järjestelmässä koetuista

pullonkauloista. Tätä tietoa voidaan hyödyntää palveluiden hienosäätämisen lisäksi esimerkiksi
julkishallinnon viestinnässä. Hikikomeron avaama kuva yhteiskunnallisista instituutioista syrjässä
olevien nuorten maailmaan tarjoaa uusia mahdollisuuksia myös lakisääteisessä Valtakunnallinen
nuorisotyön ja -politiikan ohjelmassa (OKM 2020) asetettujen tavoitteiden saavuttamiseen, sillä
myös hikkyiksi itseään kutsuvat nuoret haluavat sujuvaa arkea ja kokea merkityksellisyyden tunnetta.
Palvelujärjestelmä tekee itselleen palveluksen kuuntelemalla myös niitä nuoria, jotka eivät osallistu
työpajoihin ja seminaareihin. Vaikka hikky-diskurssien hyödyntämisessä ei olekaan kysymys
puntaroivaan demokratiakäsitykseen (esim. Raisio ym. 2014, Chambers 2018) perustuvasta
toiminnasta, diskurssien tunnistaminen edistää arvon yhteisluontia, sillä aidossa arvon
yhteisluonnissa palvelun loppukäyttäjällä on sananvaltaa kehitettävän palvelun sisältöön, laatuun ja
saatavuuteen. Yhteiskehittämisen näkökulmasta diskurssit voidaan ymmärtää palvelujen
loppukäyttäjien kuvauksiksi palvelutarpeista ja palveluihin kohdistuvista odotuksista (kuvio 3).
Optimistisesti voidaankin ajatella, että some-aineistojen hyödyntäminen tarjoaa mahdollisuuden
korjata yhteiskehittämisessä tunnistettua aktiivisten ja hyväosaisten kansalaisten etuja palvelevaa
vinoumaa. Voimavaralähtöisen yhteiskehittämisen hengessä kysymys on viime kädessä siitä, että
syrjäytyneet nuoret nähdään subjekteina objektien sijaan. Myös vaikeissa olosuhteissa elävät nuoret
etsivät elämäänsä merkityksellisyyttä. Ajatuksen muuttaminen toiminnaksi puolestaan edellyttää, että
palvelujen kehittämisestä vastaavat tahot aidosti motivoituvat osallistumisten kynnysten
madaltamisesta.
Kuvio 3 tähän.
Syrjäytyneiden nuorten ottaminen mukaan palvelujen yhteiskehittämiseen on paljolti viranhaltijoiden
innovatiivisuuden varassa. Lainsäädäntö asettaa reunaehdot some-keskustelujen hyödyntämiselle,
mutta ei estä artikkelissa kuvattua menetelmää. Teknologia kehittyy vauhdilla ja oletettavaa onkin,
että jo lähivuosina some-keskustelujen analysointi onnistuu tekoälyn avulla. Ohjaamattoman
koneoppimisen hyödyntäminen hikky-diskurssien tunnistamisessa on johdonmukainen niiden
pyrkimysten kanssa, joissa peräänkuulutetaan tekoälyn nykyistä laajamittaisempaa hyödyntämistä
julkisella sektorilla (esim. OECD 2019, valtioneuvoston kanslia 2019, Autioniemi 2020). Artikkelissa
on osoitettu, että ohjatun ja ohjaamattoman koneoppimisen avulla voidaan nopeuttaa isojen aineiston
haltuunottoa ja kokonaiskuvan muodostamista sekä aineiston mielekästä rajaamista ajallisesti ja
teemallisesti. Oppivien algoritmien avulla hallinnolle tarjoutuu mahdollisuus tunnistaa ja
merkityksellistää syrjäytymisvaarassa olevia nuoria askarruttavia puheenaiheita. Diskurssien ja
algoritmien yhdistelmä auttaa rakentamaan ennakoivaa ja vuorovaikutteista viestintää hallinnon ja

kansalaisyhteisyhteiskunnan välille tavalla, joka palvelee myös osallisuuden tarpeita (ks. esim.
Merikukka ym. 2019, Pernaa 2020).
Some-keskustelujen hyödyntäminen palvelujen yhteiskehittämisessä on linjassa myös OECD:n
alaisen julkista innovointia edistävän OPSIn (Office of Public Sector Innovation)
politiikkasuositusten kanssa, joissa korostetaan muun muassa hallinnon ja kansalaisten välistä
dialogia sekä aktiivista kansalaispalautteen keräämistä (OECD 2017). Choon (2013) tietokulttuurin
pääulottuvuuksia mukaillen kyse on sisäisesti suuntautuneen tiedon etsinnän sekä kontrollia ja
yhtenäisyyttä korostavan sääntöjä noudattavan tietokulttuurin korvaamisesta riskejä ottavalla
tietokulttuurilla, jossa kannustetaan innovaatioihin, luovuuteen ja uusien ideoiden kokeiluun
(Vakkala & Syväjärvi 2020, 125).
Tutkimuksen rajaaminen Hikikomero-viesteihin on tutkimustehtävän kannalta mielekäs ratkaisu,
mutta samalla valinta, joka heikentää tulosten hyödynnettävyyttä palvelujen yhteiskehittämisessä.
Pääosin anonyymit ja ilmaisultaan hyökkäävät viestit sisältävät paljon pahanolonpurkauksia.
Tutkimuksessa on havaittu, että vastajulkisuuden harrastaminen on tyypillisintä anonyymeillä
keskustelufoorumeilla (ks. Vainikka & Harju 2019). Syyttämisen logiikka ja perusteet jäävät niissä
usein epämääräisiksi, mikä tekee korjaavien toimenpiteiden suunnittelun vaikeaksi. Yhtenä
jatkotutkimusaiheena esitetäänkin tässä tutkimuksessa muodostetun puhetapatypologisoinnin
testaamista toisenlaisissa sosiaalisen median ympäristöissä, kuten vaikkapa Kansaneläkelaitoksen
Facebook-sivuilla.
Ehkä merkittävin jatkotutkimusaihe liittyy kuitenkin syrjäytymisvaarassa olevien nuorten äänen
integrointiin osaksi palvelujen yhteiskehittämistä. Puhetapojen tunnistamisesta on paljon matkaa
siihen, että nuorten ääni myös näkyy palvelujen suunnittelussa ja tuotannossa. Tämä edellyttää
nähdäksemme toimintaorientoituneita tapaustutkimuksia, joissa pyritään kehittämään kohteena
olevia julkisorganisaatioita niiden toimintatapoihin vaikuttamisen kautta.
LÄHTEET
Autioniemi, Jari (2020). Tekoälyn yhteiskehittäminen julkisella sektorilla. Hallinnon Tutkimus,
39(1), 5–20.
https://doi.org/10.37450/ht.98075

Baron, Samatha & Stanley, Tony & Colombian, Carmen & Pereira, Tricia (2019). Strengths-based
Approach: Practice Framework and Practice Handbook. DHSC, London.
Bauman, Zygmunt (2000). Liquid Modernity. Polity Press, Cambridge.
Blei, David & Bg, Andrew & Jordan, Michael (2003). Latent Dirichlet allocation. Journal of
Machine Learning Research, 3(4–5), 993–1022.
DOI: 10.1162/jmlr.2003.3.4-5.993
Bovaird, Tony (2007). Beyond engagement and participation: user and community coproduction of
public services. Public Administration Review, 67(5), 846–860.
https://doi.org/10.1111/j.1540-6210.2007.00773.x
Bowker, Julian & Rubin, Kenneth & Coplan, Robert (2016). Social Withdrawal. Teoksessa
Levesque, Roger, J. R. (toim.) Encyclopedia of Adolescence. Springer, Cham.
Boyd, Danah (2008). Taken Out of Context: American Teen Sociality in Networked Publics.
University of California, Berkeley, CA.
Brandsen, Taco & Honingh, Marlies (2018). Definitions of co-production and co-creation.
Teoksessa Brandsen, Taco., Steen, Trui & Verschuere, Bram (toim.) Co-production and Co-
creation. Engaging Citizens in Public Services, 9–17. Routledge, London.
https://doi.org/10.4324/9781315204956
Bäcklund, Pia (2007). Tietämisen politiikka. Kokemuksellinen tieto kunnan hallinnassa. Helsinki:
Helsingin kaupungin tietokeskus.
Chambers, Simone (2018). The philosophic origins of deliberative ideals. Teoksessa Bächtiger,
Andre & Dryzek, John, S. & Mansbridge, Jane & Warren, Mark (toim.) The Oxford Handbook of
Deliberative Democracy, 55–69. Oxford University Press, Oxford.
https://doi.org/10.1093/oxfordhb/9780198747369.001.0001
Charalabidis, Yannis & Loukis, Euripidis & Androutsopoulou, Aggeliki & Karkaletsis, Vangelis &
Trianfillou, Anna (2014). Passive crowdsourcing in government using social media. Transforming
Government: People, Process and Policy, 8(2), 283–308.
https://doi.org/10.1108/TG-09-2013-0035
Chatman, Elfreda, A. (1991). Life in a small world: Applicability of gratification theory to
information-seeking behavior. Journal of the American Society for Information Science, 42(6), 438–
449.
https://doi.org/10.1002/(SICI)1097-4571(199107)42:6<438::AID-ASI6>3.0.CO;2-B
Choo, Chun Wei (2013). Information culture and organizational effectiveness. International
Journal of Information Management, 33, 775–779.
https://doi.org/10.1016/j.ijinfomgt.2013.05.009
Christofides, Emily & Muise, Amy, & Desmarais, Serge (2012). Risky disclosures on Facebook:
The effect of having a bad experience on online behavior. Journal of Adolescent Research, 27(6),
714–731.
https://doi.org/10.1177/0743558411432635

Davila. Joanne & Stroud, Catherine, B. & Starr, Lisa, R. (2009). Romantic and sexual activities,
parent-adolescent stress, and depressive symptoms among early adolescent girls. Journal of
Adolescence, 32(4), 909–924.
https://doi.org/10.1016/j.adolescence.2008.10.004
Dahlgren, Peter & Alvares, Claudia (2013). Political participation in an age of mediatization.
Javnost: The Public, 20(2), 47–65.
https://doi.org/10.1080/13183222.2013.11009114
Dinishak, Janette (2016). The deficit view and its critics. Disabilities Studies Quarterly, 36(4).
http://dx.doi.org/10.18061/dsq.v36i4.5236
Dunlop, Sally & Freeman, Becky & Jones, Sandra, C. (2015). Marketing to youth in the digital age:
The promotion of unhealthy products and health promoting behaviours on social media. Media and
Communication, 4(3), 35–49.
http://dx.doi.org/10.17645/mac.v4i3.522
Emirbayer, Mustafa & Mische, Ann (1998). What Is agency? American Journal of Sociology,
103(4), 962–1023.
https://doi.org/10.1086/231294
Fox, Chris & Jalonen, Harri & Baines, Susan & Bassi, Andrea & Marsh, Caroline & Moretti,
Veronica & Willoughby, Michael (2019). Co-creation of Public Service Innovation - Something
Old, Something New, Something Borrowed, Something Tech – CoSIE White Paper. Reports from
Turku University of Applied Sciences 259, Turku.
Frankl, Viktor, E. (1946). Man’s Search for Meaning. New York: Washington Square Press.
Furlong, Andy (2008). The Japanese hikikomori phenomenon: acute social withdrawal among
young people. The Sociological Review, 56(2), 309–325.
https://doi.org/10.1111/j.1467-954X.2008.00790.x
Haasio, Ari (2015). Toiseus, tiedontarpeet ja tiedon jakaminen tietoverkon “pienessä maailmassa”:
Tutkimus sosiaalisesti vetäytyneiden henkilöiden informaatiokäyttäytymisestä. Acta Universitatis
Tamperensis 2082, Tampere.
Hardyman, Wendy, Daunt, Kate & Kitchner, Martin (2015). Value co-creation through patient
engagement in healthcare. Public Management Review, 17(1), 90–107.
https://doi.org/10.1080/14719037.2014.881539
Helne, Tuula (2000). Toiseudesta yhteisyyteen – kysymyksiä syrjäytymiskeskustelun oletuksista.
Teoksessa Heikkilä, Matti & Karjalainen, Jouko (toim.). Köyhyys ja hyvinvointivaltion murros.
Gaudeamus, Helsinki.
Helo, Tuomo & Jalonen, Harri (2018). Tunnistaako kone tunteesi? Sävyanalyysi sosiaalisen median
sisältöjen tulkinnassa. Teoksessa Isotalus, Pekka, Jussila, Jari. & Matikainen, Janne (toim.) Twitter
viestintänä – ilmiöt ja verkostot, 276–295. Vastapaino, Tampere.
Griffiths, Tom (2002). Gibbs sampling in the generative model of Latent Dirichlet Allocation.
Saatavilla: http://www-psych.stanford.edu/~gruffydd/cogsci02/lda.ps

Ilmakunnas, Ilari & Kauppinen, Timo, M. & Kestilä, Laura (2015) Sosioekonomisten
syrjäytymisriskien kasautuminen vuonna 1977 syntyneillä nuorilla aikuisilla. Yhteiskuntapolitiikka,
80(3), 247–262.
Jalonen, Harri (2019a). Julkisten palvelujen yhteiskehittäminen – kaunista puhetta vai suomalaisen
julkishallinnon arkea? Hallinnon Tutkimus, 38(4), 305–311.
Jalonen, Harri (2019b). The value of esports is in the eye of the beholder – but can esports operators
influence what the spectators see? Advances in Applied Sociology, 9(7), 306–329.
https://doi.org/10.4236/aasoci.2019.97023
Jalonen, Harri & Helander, Nina & Mäkelä, Leena (toim.) (2020). Arvostustalous – kuinka arvostus
rakentuu ja rakennetaan digiyhteiskunnassa. Vastapaino, Tampere.
Jelenchick, Lauren, A. & Eickhoff, Jens C. & Moreno, Megan, A. (2013). “Facebook depression?”
Social networking site use and depression in older adolescents. Journal of Adolescent Health, 52,
128–130.
https://doi.org/10.1016/j.jadohealth.2012.05.008
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero (2016). Diskursiivinen maailma: Teoreettiset
lähtökohdat ja analyyttiset käsitteet. Teoksessa Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero
(toim.) Diskurssianalyysi — Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö. Vastapaino, Tampere.
Jordán-Conde, Zayira & Mennecke, Brian & Townsend, Anthony (2014). Late adolescent identity
definition and intimate disclosure on Facebook. Computers in Human Behavior, 33, 356–366.
https://doi.org/10.1016/j.chb.2013.07.015
Jurmu, Liisa (2020). Miten kuntalaisten kokemustiedon hyödyntäminen nähdään kuntien
uudistamisessa? Hallinnon Tutkimus, 39(3), 156–172.
Kato, Takahiro, A. & Tateno, Masaru & Shinfuku, Naotaka & Fujisawa, Daisuke & Teo, Alan, R.
& Sartorius, Norman & Akiyma, Tsuyoshi & Ishida, Tetsuya & Choi Tae, Young & Balhara, Yatan
Pal Singh & Matsumoto Ryohei & Umene-Nakano, Wakako & Fujimura, Yota & Wand, Anne &
Chang, Jane Pei-Chen & Chang, Rita Yuan-Feng & Shadloo, Behrang & Ahmed, Helal Uddin &
Lerthattasilp, Tiraya & Kanba, Shigenobu (2012). Does the ‘hikikomori’ syndrome of social
withdrawal exist outside Japan? A preliminary international investigation. Social Psychiatry and
Psychiatric Epidemiology, 47(7), 1061–1075.
https://doi.org/10.1007/s00127-011-0411-7
Keating, Avril & Melis, Gabriella (2017). Social media and youth political engagement: Preaching
to the converted or providing a new voice for youth? The British Journal of Politics and
International Relations, 19(4), 877–894.
https://doi.org/10.1177/1369148117718461
Kinnunen, Juha (2017). Organisaatiokulttuuri ja johtaminen. Teoksessa Rissanen, Sari &
Lammintakanen, Johanna (toim.) Sosiaali- ja terveysjohtaminen, 167–182. Sanoma Pro, Helsinki.

Komonen, Katja (2013). Mistä syrjäytymisessä on kysymys? Syrjäytyminen käsitteenä ja puheena.
Teoksessa Ronkainen, Jussi & Punamäki, Marika (toim.) Nuoret ja syrjäytyminen Itä-Suomessa.
Tutkimuksia ja raportteja 78, Mikkelin ammattikorkeakoulu, Mikkeli.
Kosklin, Ritva & Lammintakanen, Johanna & Kivinen, Tuula (2020). Asiakaspalautetieto ja sen
hyödyntäminen sairaalan johtamisessa. Hallinnon Tutkimus, 39(2), 75–89.
https://doi.org/10.37450/ht.98082
Kulmala, Anna 2004). Toiset identiteettiä rakentamassa. Yhteiskuntapolitiikka, 69(3), 231–241.
Kups, Sarah, Prinz, Christopher, Valfort, Marie-Anne, Miranda Veerle, Queisser Monika &
Scarpetta Stefano (2019). Nuorten palvelut syynissä OECD:n arviointi nuorten palveluista
Suomessa vuonna 2018. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2019:18.
Kross, Ethan & Verduyn, Philippe & Demiralp, Emre & Park, Jiyoung & Lee Seungjae, David &
Lin, Natalie & Shablack, Holly & Jodines, John & Ybarra, Oscar (2013). Facebook use predicts
declines in subjective well-being in young adults. PLoS ONE, 8(8), 1–6.
https://doi.org/10.1371/journal.pone.0069841
Markham, Annette & Buchanan, Elizabeth (2012). Ethical Decision-Making and Internet Research:
Recommendations from the AoIR Ethics Working Committee (Version 2.0).
Saatavilla: https://aoir.org/reports/ethics2.pdf
https://doi.org/10.4018/978-1-59140-152-0.ch002
(Luettu 1.5.2020.)
Merikukka, Marko & Ristikari, Tiina & Kiilakoski, Tommi (2019). Suojaako yläkouluikäisten
nuorten osallisuuden kokemus koulussa lyhyeltä koulutuspolulta? Yhteiskuntapolitiikka, 84(4),
403–415.
Meriluoto, Taina (2018). Making Experts-by-Experience: Governmental Ethnography of
Participatory Initiatives in Finnish Social Welfare Organisations. Jyväskylä: University of
Jyväskylä.
Meriläinen, Mikko (2020). Kohti pelisivistystä: Nuorten digitaalinen pelaaminen ja pelihaitat
kotien kasvatuskysymyksenä. Kasvatustieteellisiä tutkimuksia, numero 66, Helsingin yliopisto,
Helsinki.
Nelimarkka, Matti (2019). Aihemallinnus sekä muut ohjaamattomat koneoppimismenetelmät
yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa: kriittisiä havaintoja. Politiikka, 61(1), 6–33.
Oberst, Ursula & Wegmann, Elisa & Stodt, Benjamin & Brand, Matthias & Chamarro, Andrés
(2017). Negative consequences from heavy social networking in adolescents: The mediating role of
fear of missing out. Journal of Adolescence, 55, 51–60.
https://doi.org/10.1016/j.adolescence.2016.12.008
OECD (2019). Recommendation of the Council on Artificial Intelligence. OECD/LEGAL/0449.
OECD Observatory of Public Sector Innovation (2017). Embracing Innovation in Government
Global Trends. February 2017. OECD Publishing, Paris.

Opetus- ja kulttuuriministeriö (2020). Valtakunnallisen nuorisotyön ja -politiikan ohjelma 2020–
2023. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2020:2, Helsinki.
Osborne, Stephen, P. (2018). From public service-dominant logic to public service logic: are public
service organizations capable of co-production and value co-creation? Public Management Review,
20(2), 225–231.
https://doi.org/10.1080/14719037.2017.1350461
Pernaa, Hanna-Kaisa (2020). Hyvinvoinnin toivottu tulevaisuus: tarkastelussa kompleksisuus,
antisipaatio ja osallisuus. Acta Wasaensia 443, Vaasan yliopisto.
Pohjola, Anneli (2001) Nuorten myyttinen ongelmallisuus. Teoksessa Suutari, Minna (toim.)
Vallattomat marginaalit. Yhteisöllisyyksiä nuoruudessa ja yhteiskunnan reunoilla, 187–204,
Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 20, Helsinki.
Puschmann, Cornelius & Scheffer, Tatjana (2016) Topic modelling for media and communication
research: a short primer. HIIG Discussion Paper Series No. 2016-05.
http://dx.doi.org/10.2139/ssrn.2836478
Raisio, Harri & Valkama, Katja & Peltola Elina (2014). Disability and deliberative democracy:
towards involving the whole human spectrum in public deliberation. Scandinavian Journal of
Disability Research, (6)1, 77–97.
http://doi.org/10.1080/15017419.2013.781957
Ransbotham, Sam & Fichman, Robert, G. & Gopal, Ram & Gupta, Alok (2016). Special section
introduction – ubiquitous IT and digital vulnerabilities. Information Systems Research, 27(4), 834–
847.
https://doi.org/10.1287/isre.2016.0683
Reich, Stephanie, M. (2010). Adolescents’ sense of community on MySpace and Facebook: A
mixed-method approach. Journal of Community Psychology, 38(6), 688–705.
https://doi.org/10.1002/jcop.20389
Robinson, Jo & Cox, Georgina & Bailey, Eleanor & Hetrick, Sarah & Rodrigues, Maria & Fisher,
Steve & Herrman, Helen (2016). Social media and suicide prevention: a systematic review. Early
Intervention in Psychiatry, 10(2), 103–121.
https://doi.org/10.1111/eip.12229
Seko, Yakari & Kidd, Sean, A., Wiljer, David & McKenzie, Kwame, J. (2015). On the creative
edge: Exploring motivations for creating non-suicidal self-injury content online. Qualitative Health
Research, 25(10), 1334–1346.
DOI: 10.1177/1049732315570134
Steen, Trui & Tuurnas, Sanna (2018) The roles of the professional in co-production and co-creation
processes. Teoksessa Brandsen, Taco, Steen, Trui & Verschuere, Bram (toim.) Co-production and
Co-creation. Engaging Citizens in Public Services, 80–92. Routledge, London.
Sunstein, Cass (2017). #Republic Divided Democracy in the Age of Social Media. Princeton
University Press, New Jersey.
https://doi.org/10.2307/j.ctv8xnhtd

Suoninen, Eero (2016). Kielenkäytön vaihtelevuuden analysoiminen. Teoksessa Jokinen, Arja &
Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero (toim.) Diskurssianalyysi — Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö.
Vastapaino, Tampere.
Suutari, Minna (toim.) (2001). Vallattomat marginaalit. Yhteisöllisyyksiä nuoruudessa ja
yhteiskunnan reunoilla. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 20, Helsinki.
Tilastokeskus (2017). Vapaa-ajan osallistuminen.
http://tilastokeskus.fi/til/vpa/index.html
(Luettu 20.12.2020.)
Toivanen, Pihla & Huhtamäki, Jukka & Valaskivi, Katja & Tikka, Minttu (2020). Aihemallinnus
hybridin mediatapahtuman ja merkitysten kierron tutkimuksessa. Media & Viestintä, 43(1), 1–20.
https://doi.org/10.23983/mv.91078
Toivonen, Timo (1999). Empiirinen sosiaalitutkimus. Filosofia ja metodologia. WSOY, Juva.
Vainikka, Eliisa & Harju, Auli (2019). Anonyymien keskustelupalstojen julkisuus. Marginaaliin
jääneiden vertaistukea ja yhteiskuntakritiikkiä. Media & Viestintä, 42(2), 99–121.
https://doi.org/10.23983/mv.83374
Vakkala, Hanna & Syväjärvi, Antti (2020). Tietokulttuurin ulottuvuudet sosiaali- ja
terveydenhuollon uudistuvissa organisaatioissa – vuorovaikutteisen tiedolla johtamisen haaste.
Hallinnon Tutkimus, 39(2), 122–139.
https://doi.org/10.37450/ht.98085
Valkenburg, Patti, M. & Peter, Jochen (2009). The effects of instant messaging on the quality of
adolescents’ existing friendships: A longitudinal study. Journal of Communication, 59(1), 79–97.
https://doi.org/10.1111/j.1460-2466.2008.01405.x
Valtioneuvoston kanslia (2019). Algoritmi päätöksentekijänä? Tekoälyn hyödyntämisen
mahdollisuudet ja haasteet kansallisessa sääntely-ympäristössä. Valtioneuvoston selvitys- ja
tutkimustoiminnan julkaisusarja 44/2109, Helsinki.
Vanttaja, Markku & Af Ursin Piia & Järvinen, Tero (2019) Kouluun sitoutumattomien nuorten
tausta ja tulevaisuusodotukset. Yhteiskuntapolitiikka, 84(5-6), 491–503.
Vargo, Stephen, L. & Lusch, Robert, F. (2017) Service-dominant logic 2025. International Journal
of Research in Marketing, 34(1), 46–67.
https://doi.org/10.1016/j.ijresmar.2016.11.001
Voorberg, William, H. & Bekkers, Victor, J. J. M. & Tummers, Lars, G. (2014). A systematic
review of co-creation and co-production: embarking on the social innovation journey. Public
Management Review, 17(9), 1333–1357.
https://doi.org/10.1080/14719037.2014.930505
Vosoughi, Soroush & Roy, Deb & Aral, Sinan (2018). The spread of true and false news online.
Science, (359)6380, 1146–1151.
https://doi.org/10.1126/science.aap9559

Weinstein, Emily, C. (2014). The personal is political on social media: Online civic expression
patterns and pathways among civically engaged youth. International Journal of Communication, 8,
210–233
Woolley, Samuel, C. & Howard, Philip, N. (2018). Computational Propaganda. Political Parties,
Politicians, and Political Manipulation on Social Media. Oxford University Press, Oxford.
https://doi.org/10.1093/oso/9780190931407.001.0001
Yang, Chia-chen, & Brown, Bradford, B. (2013). Motives for using Facebook, patterns of Facebook
activities, and late adolescents’ social adjustment to college. Journal of Youth and
Adolescence, 42(3), 403–416.
https://doi.org/10.1007/s10964-012-9836-x