ChapterPDF Available

VAILLA TEKNISTÄ RATKAISUA: YHTEISLAIDUNTEN TRAGEDIA, YHTEISTOIMINNAN ONGELMAT JA YMPÄRISTÖPOLIITTINEN TEORIA

October 2011

In book: Kiista yhteismaista: Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka (pp.73–111)
Publisher: Niin & näin

Authors:

University of Helsinki

Garrett Hardinin artikkeli "Yhteislaidunten tragedia" on herättänyt ja herättää yhä intohimoja moneen suuntaan. Artikkeliin on viitattu lukemattomia kertoja paitsi hyväksyvässä myös erittäin kriittisessä sävyssä. Mielestäni "Yhteislaidunten tragedian" merkittävä asema perustuu siihen, että artikkelin yksinkertaistettu esimerkki yhdistettynä kirjoittajan jyrkkiin näkemyksiin etenkin väestökysymyksessä synnytti myös valtavan vastareaktion ja kriittisen keskustelun. Tuolla keskustelulla on ollut kauaskantoiset seuraukset näkemyksiimme muun muassa siitä, miten luonnonvarojen käyttöä eri olosuhteissa voidaan hallita kestävästi ja mitkä tekijät kiihdyttävät ympäristön liikakäyttöä. Yhteisten varantojen hallinnan ympärillä käyty vilkas keskustelu on monipuolistanut ja tarkentanut käsitystämme siitä, mitkä seikat vaikuttavat yhteislaitumien tragedian kaltaisen tilanteen syntyyn ja mitkä seikat estävät tai korjaavat sen. Tämän artikkelin tarkoituksena on tuoda jäsennellysti esiin tätä monipuolistunutta kuvaa. Hardinin artikkelin suuri ansio on se, että se painottaa ympäristöongelmien johtuvan ensi sijassa ihmisten kollektiivisesta toiminnasta.Siksi käyn tässä artikkelissa läpi kollektiivista toimintaa ja siihen liittyviä ongelmatilanteita erilaisten peliteoreettisten mallien avulla. Mallien avulla on helppo havainnollistaa ihmisten toimintaa ohjaavia motiiveja erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Käy ilmi, että Hardinin yhteismaan tragediasta antama kuvaus on vain yksi mahdollinen kuvaus luonnonvarojen ja ympäristöön käyttöön liittyvästä kollektiivisesta toiminnasta. Vaihtoehtoisilla kuvauksilla haluan myös täsmentää, milloin Hardinin yhteislaitumien tragedia ja hänen antamansa ratkaisuehdotukset ovat kritiikistä huolimatta yhä ajankohtaisia ja milloin ne johtavat meitä kohtalokkaasti harhaan. Tässä mielessä Hardinin artikkeli tarjoaa hyvän lähtökohdan tarkastella erilaisia ympäristöongelmien poliittisia ratkaisuja ja niistä käytyä yhteiskuntafilosofista keskustelua.

Content uploaded by Simo Kyllönen

Content may be subject to copyright.

Käsikirjoitus kirjaan: Kyllönen, S., Noponen, N., Lemetti, J. & Oksanen, M. (toim.) 2011:

Kiista yhteismaista: Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka. Niin & Näin, Tampere.

Simo Kyllönen

VAILLA TEKNISTÄ RATKAISUA: YHTEISLAIDUNTEN TRAGEDIA,

YHTEISTOIMINNAN ONGELMAT JA YMPÄRISTÖPOLIITTINEN TEORIA

1. Johdanto

Garrett Hardinin artikkeli ”Yhteislaidunten tragedia” on herättänyt ja herättää yhä intohimoja

moneen suuntaan. Artikkeliin on viitattu lukemattomia kertoja paitsi hyväksyvässä myös

erittäin kriittisessä sävyssä. Mielestäni ”Yhteislaidunten tragedian” merkittävä asema

perustuu siihen, että artikkelin yksinkertaistettu esimerkki yhdistettynä kirjoittajan jyrkkiin

näkemyksiin etenkin väestökysymyksessä synnytti myös valtavan vastareaktion ja kriittisen

keskustelun. Tuolla keskustelulla on ollut kauaskantoiset seuraukset näkemyksiimme muun

muassa siitä, miten luonnonvarojen käyttöä eri olosuhteissa voidaan hallita kestävästi ja

mitkä tekijät kiihdyttävät ympäristön liikakäyttöä. Tausta tekee myös ymmärrettävämmäksi

sen, miksi Hardinin artikkeli nostetaan yhä uudelleen esille ympäristöfilosofian lukemistoissa

ja oppikirjoissa yhtenä alan perustekstinä

. Viitataanpa siihen edelleen myös

yhteiskuntafilosofiassa, kun haetaan perusteita esimerkiksi valtion olemassaolon

välttämättömyydelle

iii

Toinen syy Hardinin artikkelin suosioon löytyy mielestäni sen julkaisuajankohdasta. Kuten

tämän kokoelman muista artikkeleista käy hyvin ilmi, Hardinin huomiot yhteisten varantojen

käyttöön liittyvistä ongelmista eivät olleet millään tavoin uusia tai uraauurtavia; samanlaisia

löytyy jo esimerkiksi Aristoteleelta. Myös Hardinin antama kuva ihmisyksilöistä puhtaasti

omaa lyhytnäköistä etuaan (ja vapauttaan) ajavina on tuttu poliittisen filosofian

varhaismoderneista klassikoista kuten Thomas Hobbesin Leviathanista (1651) tai David

Humen ”Tutkielmasta ihmisluonnosta” (Treatise of Human Nature, 1739–40). Vaikka

”yhteislaidunten tragediassa” puhutaan yhteiskuntafilosofian klassisista teemoista, Hardinin

artikkeli toi nämä teemat sopivasti keskelle kasvavaa tietoisuutta yhä pahenevista

kollektiivisen toiminnan aiheuttamista ympäristöongelmista. Väestönkasvu, toistuvat

nälänhädät kehitysmaissa ja luonnonvarojen maailmanlaajuinen riittävyys ihmisen kasvavan

kulutuksen tarpeisiin olivat 1960- ja 1970-luvun tärkeitä teemoja, joiden selkeään käsittelyyn

ja ratkaisujen etsimiseen Hardinin artikkeli tuntui antavan hyvät eväät. Yhteiskunnallisen

muutoksen vuoksi myös monet perinteiset tavat hallita ja säännellä luonnonvarojen käyttöä

niin paikallisesti kuin globaalistikin olivat ja ovat yhä murtumassa. Monia muuttuneita

käyttötilanteita on voinut hyvin luonnehtia samaan tapaan kuin Hardinin tragediaa: yhteisten

varantojen vapaa ja hallitsematon käyttö johtaa perikatoon. On puheena sitten yhteinen

ilmakehämme, valtamerien kalakannat tai yhteisomistuksessa oleva laidunmaa, niiden

kestävän käytön on usein tulkittu vaativan yhteisen vapaan käytön lopettamista joko

yksityistämällä yhteinen varanto tai rajoittamalla yksilöiden vapaata toimintaa tiukasti

hallinnollisin määräyksin.

Samaan aikaan kokemukset ja empiiriset tutkimukset erilaisista tavoista hallinnoida yhteisten

luonnonvarojen käyttöä kuitenkin osoittivat, että Hardinin kuvaus tragedian syistä oli liian

yksipuolinen eikä pitänyt läheskään aina paikkaansa. Ensinnäkin jo varhain huomattiin, ettei

yhteisomistus tai yhteiskäyttö ollut useinkaan Hardinin olettamalla tavalla täysin vapaata tai

rajoittamatonta. Esimerkiksi keskiajalta lähtien Englannissa vallinnut yhteislaitumien

(commons) järjestelmä, johon Hardinin esimerkki usein liitetään, ei perustunut laitumien

kaikille avoimeen käyttöön vaan käyttöoikeus oli rajoitetusti tietyillä henkilöillä ja ryhmillä

ja tämän oikeuden käyttöä myös valvottiin. Järjestelmä toimi menestyksekkäästi useita satoja

vuosia eikä sen loppumisen tärkein syy ollut laitumien hallitsematon (liika)käyttö vaan

laajemmat yhteiskunnalliset muutokset. Maataloustekniikoiden kehittyminen ja teollinen

vallankumous vain johtivat vallinneiden käyttöoikeuksien ja –sääntöjen vanhentumiseen.

Uudet karjankasvatusmenetelmät vaativat uudenlaisia laitumia ja uusia tapoja hallita noiden

laitumien käyttöä.

”Yhteislaitumien tragedia” ei siis useinkaan aiheutunut Hardinin kuvaamasta sisäsyntyisestä

kollektiivisen toiminnan ongelmasta vaan ulkoisissa olosuhteissa tapahtuneista muutoksista,

jotka johtivat vallinneen hallintajärjestelmän hajoamiseen ja siihen, että ajauduttiin tragedian

kuvaamaan hallitsemattomaan ja vapaaseen käyttöön. Samanlainen tilanne vallitsi usein myös

1960- ja 1970-luvuilla toteutettujen kehitysmaiden maareformien ja maatalousuudistusten

taustalla. Usein ne perustuivat ”yhteislaidunten tragedian” kaltaisiin ratkaisuehdotuksiin:

yhteisessä käytössä olleet luonnonvarat ja maat tuli ottaa joko valtion tai yksityiseen

omistukseen. Monesti nämä ratkaisut kuitenkin johtivat olemassa olleen paikallisen

yhteisomistukseen perustuvan hallintajärjestelmän tuhoutumiseen. Ratkaisun sijaan ne siis

pikemminkin synnyttivät Hardinin kuvaaman vapaan ja rajoittamattoman käytön tilanteen.

Yhteisten varantojen hallinnan ympärillä käyty vilkas keskustelu on monipuolistanut ja

tarkentanut käsitystämme siitä, mitkä seikat vaikuttavat yhteislaitumien tragedian kaltaisen

tilanteen syntyyn ja mitkä seikat estävät tai korjaavat sen

. Tämän artikkelin tarkoituksena on

tuoda jäsennellysti esiin tätä monipuolistunutta kuvaa. Hardinin artikkelin suuri ansio on se,

että se painottaa ympäristöongelmien johtuvan ensi sijassa ihmisten kollektiivisesta

toiminnasta. Kuten Hardin toteaa, harvaanasutuilla seuduilla yhteismaan edes tuhlaileva

käyttö ei välttämättä johda maan kantokyvyn ylittämiseen, kun taas suurkaupungeissa saman

käytöksen lopputulos on kestämätön. Vielä olennaisempaa on kuitenkin se, että Hardinin

kuvaama yhteislaidunten tragedia johtuu kollektiivisen toiminnan rakenteesta eli etenkin siitä,

miten ihmiset uskovat toisten ihmisten toimivan ja minkä he tämän perusteella arvioivat

itselleen parhaimmaksi toimintatavaksi

vii

Siksi käyn tässä artikkelissa läpi kollektiivista toimintaa ja siihen liittyviä ongelmatilanteita

erilaisten peliteoreettisten mallien avulla. Mallien avulla on helppo havainnollistaa ihmisten

toimintaa ohjaavia motiiveja erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Käy ilmi, että Hardinin

yhteismaan tragediasta antama kuvaus on vain yksi mahdollinen kuvaus luonnonvarojen ja

ympäristöön käyttöön liittyvästä kollektiivisesta toiminnasta. Vaihtoehtoisilla kuvauksilla

haluan myös täsmentää, milloin Hardinin yhteislaitumien tragedia ja hänen antamansa

ratkaisuehdotukset ovat kritiikistä huolimatta yhä ajankohtaisia ja milloin ne johtavat meitä

kohtalokkaasti harhaan. Tässä mielessä Hardinin artikkeli tarjoaa hyvän lähtökohdan

tarkastella erilaisia ympäristöongelmien poliittisia ratkaisuja ja niistä käytyä

yhteiskuntafilosofista keskustelua.

2. Keskeisiä oletuksia ja käsitteitä tragedian taustalla

Hardinin tragedian perusoletukset voidaan esittää seuraavasti:

1) On olemassa yhteislaidun, jonka käyttöä laitumen kantokyvyn näkökulmasta kukaan ei

hallinnoi tai säätele, vaan jokaisella karjankasvattajalla on täysi vapaus lisätä karjaansa omien

etujensa ja halujensa mukaisesti.

2) Karjankasvattajien toiminta perustuu heidän omien etujensa ja halujensa maksimointiin,

mikä toteutuu ainoastaan karjaa lisäämällä.

Näiden kahden oletuksen vallitessa traaginen lopputulos seuraa samanlaisella

vääjäämättömyydellä kuin klassisessa vangin dilemma –pelissä, joka on esitelty oheisessa

tietolaatikossa 1.

viii

. Tässä peliteoreettisessa esimerkissä tutkintavankeudessa istuvat epäillyt

kohtaavat saman kysymyksen kuin karjankasvattajat Hardinin tragediassa: kannattaako

minun olla tunnustamatta rikosta (tai osallistua toisten kanssa yhteiseen projektiin karjan

määrän rajoittamiseksi), jolloin voimme välttää pitkän tuomion (tai yhteislaitumen

tragedian)? Vai kannattako minun tunnustaa (tai lisätä karjani määrää)? On siis valittava,

osallistuuko yhteistoimintaan, jolla saavutetaan kaikkien kannalta paras lopputulos, vai

jättääkö osallistumatta. Derek Parfit (1986) käyttääkin tällaisista kollektiivisen toiminnan

ongelmista nimitystä ”osallistujan dilemma” (contributor’s dilemma).

Laatikko 1

Vangin dilemma

Vangin dilemma (Prisoner’s Dilemma) on yksi kuuluisimmista kollektiivisen toiminnan

ongelmatilanteista. Dilemman esimerkki on seuraava: Kaksi rikoksesta epäiltyä on vangittu

erillisiin selleihin. Piirisyyttäjä on varma, että he ovat yhdessä syyllisiä rikokseen, mutta

hänellä ei ole riittävää näyttöä heitä vastaan. Syyttäjä tekee ehdotuksen erikseen molemmille

epäilyille: Heistä kumpikin voi joko tunnustaa rikoksen tai olla tunnustamatta. Jos kumpikaan

ei tunnusta, piirisyyttäjä voi syyttää heitä vain lievästä anastuksesta ja kumpikin saa vain

lyhyen tuomion (esim. 1 vuosi) . Jos kumpikin tunnustaa, heidät tuomitaan rikoksesta, mutta

syyttäjä tulee ehdottamaan lievennystä tuomioon (esim. 8 vuotta). Jos taas toinen tunnustaa

toisen pysyessä vaiti, se, joka tunnustaa, saa erittäin lievän tuomion (esim. 3 kk), kun taas

vaiti pysynyt saa kaikkein ankarimman tuomion (esim. 10 vuotta). Samoista syistä kuin

karjankasvattajat Hardinin tragediassa päätyvät kuluttamaan laidunmaansa loppuun

kumpikin epäilty valitsee vangin dilemmassa tunnustamisen ja saa niin 8 vuoden tuomion,

vaikka pysymällä yhdessä vaiti molemmille olisi voitu tuomita vain vuoden tuomio.

Peliteoreettisena taulukkona vangin dilemma voidaan esittää seuraavasti. Taulukossa numero

4 on paras vaihtoehto ja numero 1 huonoin. Sarakkeiden vaihtoehto on aina ruudun oikeassa

yläkulmassa ja rivin vasemmassa alakulmassa. Sarakkeet voivat edustaa yhden tai useamman

muun osapuolen vaihtoehtoja suhteessa ”minään”, jonka vaihtoehdot riveillä.

Taulukon avulla ilmaistuna vangin dilemman perusrakenne on lyhyesti kuvattuna seuraava:

Osapuolten motiivien kuvaus: Vain omien välittömien hyötyjen maksimointi, eli

vapaamatkustaminen muiden kustannuksella aina kun mahdollista (”minulle” vasen

alaruutu). Esimerkissä kumpikin vanki saa lyhimmän tuomion (3 kk), kun vain itse tunnustaa

toisen kieltäytyessä tunnustamasta. Toisaalta on myös kaikin tavoin pyrittävä välttämään oma

yksipuolinen osallistuminen eli tilanne, jossa itse ei tunnusta (ja saa 10 vuotta) ja toinen

tunnustaa saaden lyhimmän tuomion (”minulle” oikea yläruutu). Siksi riippumatta siitä mitä

Toinen osallistuu

(ei tunnusta)

Ei osallistu

(tunnustaa)

Osallistun (en tunnusta)

(1 vuosi) 3

3 (1 vuosi)

(3 kk) 4

1 (10 vuotta)

En osallistu (tunnustan)

(10 vuotta) 1

4 (3 kk)

(8 vuotta) 2

2 (8 vuotta)

toinen valitsee ”minun” kannatta aina tunnustaa eli ei osallistua.

Vaadittava ratkaisu: Osapuolten jatkuvan vapaamatkustuspyrkimyksen vuoksi kaikkien

kannalta paras vaihtoehto (vasen yläruutu) voidaan saavuttaa vain ulkopuolisella

pakottamisella ja valvonnalla, joka estää vapaamatkustamisen ja takaa, että riittävä määrä

osallistuu.

Kuten oheisesta tietolaatikosta käy ilmi vangin dilemman perusrakenne on sellainen, että

kaikissa tilanteissa yksilön kannalta paras vaihtoehto on olla osallistumatta, Hardinin

esimerkissä siis lisätä karjaansa traagiseen loppuun asti. Tämän lopputuloksen taustalla oleva

perusajatus on seuraava:

A) Mikäli kukaan muukaan ei rajoita karjansa määrää, minulle tulee karjani määrän

rajoittamisesta vain kustannuksia mutta muut jatkavat hyötymistään, eli minun ei

kannata missään nimessä yksipuolisesti rajoittaa karjani määrää.

Koska pelissä kaikki ajattelevat näin ja tietävät myös muiden ajattelevan näin, on lopputulos

Hardinin kuvaama: kaikki lisäävät karjaansa eikä ole kenenkään edun mukaista aloittaa

karjansa rajoittamista yksipuolisesti. Peliteoreettisin termein kaikkien kannalta paras

lopputulos on yksilöllisesti saavuttamaton, kenenkään ei yksin kannata ottaa ensimmäistä

askelta kohti yhteistä rajoittamista. Tämän lisäksi pelin rakenne johtaa myös siihen, että:

B) Mikäli muut rajoittavat karjansa määrää laidunmaan uusiutumisen kannalta

kestävälle tasolle, saan parhaan hyödyn tästä, kun en itse rajoita vaan vapaamatkustan

muiden kustannuksella.

Tästä syystä kaikkien kannalta paras lopputulos on myös epävakaa eli jokaisen yksilön on

kannattavaa ottaa ensimmäinen askel pois yhteisestä rajoittamisesta eli vapaamatkustaa.

Nämä kaksi vangin dilemman perusominaisuutta (kollektiivisesti paras lopputulos on

yksilöllisesti saavuttamaton ja epävakaa) johtavat siihen, että ratkaisuksi tarvitaan jotain

yksilöiden ulkopuolista, joka saa riittävän monen ottamaan ensimmäisen askeleen kohti

yhteistoimintaa (pakko tai pehmeämpi kannustin) ja toisaalta valvoo ja takaa, ettei liian moni

ota ensimmäistä askelta pois yhteistoiminnasta ja ala vapaamatkustaa (sanktiot,

rangaistukset). Kuten Lemetti ja Noponen tuovat omassa artikkelissaan esille,

yhteiskuntafilosofian historia tuntee monenlaisia ratkaisuja tähän ongelmaan. Hobbesin

jälkeisessä ajattelussa yksi tärkeimmistä on kuitenkin ollut perustaa valtion kaltainen

instituutio, jolla on riittävät oikeudet ja mahdollisuudet taata yhteistoiminta jopa

pakkokeinoin ja tämän jälkeen valvoa sen toteutumista.

Tällainen ratkaisu ei ollut vieras Hardinillekaan, hänhän epäilee vahvasti kaikkia sellaisia

ihmisten vastuuntuntoon perustuvia ratkaisuja, joissa ei ole ”mitään merkittäviä sanktioita",

koska silloin "ollaan kai vain vaatimassa yhteislaitumia hyödyntäviä vapaita ihmisiä

toimimaan oman etunsa vastaisesti" (Hardin 2011, 56). Charles Frankelia lainaten Hardin

määrittelee vastuullisuuden ”tarkkojen yhteiskunnallisten järjestelyjen” tuotteeksi.

Se, miten hyvin erilaiset järjestelyt pystyvät luomaan kollektiivista vastuullisuutta, joka estää

luonnonvarojen liikakulutusta tai yhteisen ympäristön saastumista, riippuu kuitenkin paljolti

siitä, vastaako kollektiivisen toiminnan tilanne yllä esitettyä Hardinin tragedian rakennetta.

Kuten johdannossa tuotiin esille, yksi keskeinen keskustelun aihe viime vuosikymmeninä on

koskenut sitä, pitävätkö Hardinin tragedian perusoletukset paikkansa. Milloin ympäristön ja

luonnonvarojen käyttö on oletetulla tavalla hallitsematonta ja vapaata? Entä millaisten

ehtojen vallitessa yksilöt toimivat kuten vangin dilemmassa, ja milloin heidän toimintansa

noudattaa jonkin muun ”pelin” mukaista strategiaa?

Se, millainen tulkinta toimijoiden motiiveista ja asenteista tilanteessa tehdään eli millaista

”peliä” heidän katsotaan pelaavan, vaikuttaa paljolti siihen, millaisia ratkaisuja tragediaan

pidetään mahdollisina. Muun muassa Jon Elster

on kuvannut politiikkaa ”keinoksi etsiä

erilaisia tapoja, joilla vangin dilemma voidaan ylittää (transcending)”. Tilanteen

peliteoreettisilla kuvauksilla tai malleilla voidaan siis hyvin jäsentää erilaisia kollektiivisen

toiminnan tilanteita ja niiden vaatimia poliittisia ratkaisuja, vaikka ei sitouduttaisikaan

mihinkään peliteorian rationaalisuuskäsitykseen

. Kuten Elionor Ostrom kuuluisassa

Governing the Commons (1990) -kirjassaan kirjoittaa:

Näistä malleista tekee niin kiinnostavia ja vaikuttavia niiden kyky tuoda esiin eri

puolilla maailmaa ja moninaisissa olosuhteissa esiintyvien erilaisten ongelmien

tärkeitä piirteitä. Kun niitä käytetään metaforisesti poliittisten ratkaisujen perusteina,

malleista tekee niin vaarallisia se, että mallien oletukset, jotka on lyöty lukkoon

analyysin vuoksi, oletetaan uskollisesti lukkoon lyödyiksi myös empiirisessä

todellisuudessa, jollei jokin ulkoinen auktoriteetti niitä muuta. Kuulun dilemman

vangit eivät voi muuttaa piirisyyttäjän heille asettamia rajoituksia; hehän ovat

vankilassa. Kaikki luonnonvarojen käyttäjät eivät ole yhtä kykenemättömiä

muuttamaan toimintansa rajoitteita. Niin kauan kuin käyttäjät kuvataan [dilemman]

vangeiksi myös politiikkaratkaisut noudattavat tätä metaforaa.

Toimivien ratkaisujen kannalta on tärkeää, että tulkinta ympäristöongelmien ja

luonnonvarojen käytön tragedioiden taustalla vaikuttavista tekijöistä vastaa todellisuutta

mahdollisimman hyvin. Kaikki ongelmat eivät välttämättä noudata yhteislaitumien tragedian

rakennetta, ja niinpä kaikki ongelmat eivät ratkea samoilla ratkaisuilla. Toisaalta on hyvä

tunnistaa, milloin Hardinin tragedia on osuva kuvaus, jotta traagisen kehityskulun

katkaisemiseen tarjotaan riittävän voimakasta lääkettä eikä uskota liiaksi ihmisten

yksilöllisen vastuullisuuden ja yhteistyöhalukkuuden tuomaan ratkaisuun.

3. Mikä yhteislaidun?

Vaikka Hardin itse ei artikkelissaan sijoita esimerkkiään millekään historialliselle

aikakaudelle, hänen tärkeänä innoituksenaan on toiminut William Foster Lloydin vuonna

1833 kirjoittama pamfletti. Se julkaistiin keskellä Englannissa yli sataviisikymmentä vuotta

jatkunutta ajanjaksoa, jolla useat parlamentin säätämät lait vaativat yksityisiä maita

aidattavaksi erilleen yhteislaitumista

xii

Lloydin peruskysymys oli sama kuin Hardinilla: ”Miksi karja on yhteislaitumilla niin surkeaa

ja kitukasvuista? Miksi yhteislaidun itse on niin paljaaksi kaluttu ja loppuun syöty verrattuna

vieressä oleviin aidattuihin laitumiin?” Lloydin vastaus on toiminut selkeänä esimerkkinä

Hardinille, mutta siinä on yksi kohta, jonka myöhempi Hardinin tragediasta käyty kriittinen

keskustelu on nostanut selkeästi esiin. Lloyd kirjoittaa:

Aidatuilla laitumilla on saturaatiopiste [...], jonka yli kukaan järkevä ihminen ei lisää

karjaansa. Myös yhteislaitumilla on samalla tavoin saturaatiopiste. Mutta pisteen

sijainti näissä tapauksissa on ilmiselvästi erilainen. Mikäli lukuisat vierekkäiset

[aidatut] laitumet, jotka jo ovat täysin käytössä (fully stocked), yhtäkkiä avattaisiin, ja

niistä tehtäisiin yksi valtava yhteislaidun, laitumen saturaatiopiste muuttuisi saman

tien. Karjan määrää [suhteessa siihen mitä sitä oli ennen yksittäisten aidattujen

laidunten avaamista] kasvaisi ja uhkaisi yhä voimakkaammin toimeentuloa.

xiii

</sis>

Kuten Lloyd huomaa, yhteislaitumille ihmisten kannattaa lisätä enemmän karjaa kuin mitä he

lisäisivät yksityisille aidatuille laitumilleen. Tämä erilainen ”saturaatiopiste” johtuu yhteisten

laitumien kahdesta tärkeästä ominaisuudesta: vapaasta ja rajoittamattomasta käytöstä sekä

siitä, että hyödyt eläinten lisäämisestä koituvat suoraan karjanomistajille itselleen kun taas

kustannukset jakautuvat kaikkien kesken.

Ensinnäkin, yhteislaidunten ongelman syntyminen liittyy siis ennen kaikkea mahdollisuuteen

käyttää laidunta avoimesti, ilman rajoituksia. Talousteoriassa tällaiseen varannon tai

hyödykkeen ominaisuuteen viitataan vapaana hyödynnettävyytenä (open access) tai

mahdottomuutena sulkea ketään käytön ulkopuolelle (non-excludability). Perinteisesti

tällaiset ominaisuudet on liitetty niin sanottuihin julkishyödykkeisiin kuten

maanpuolustukseen tai tieteelliseen tietoon. Nimensä mukaisesti nämä hyödykkeet vaativat

yleensä kollektiivista tuottamista, mutta kun ne on kerran tuotettu, niiden käyttöä on

mahdotonta tai vaikeaa rajoittaa vain niihin, jotka ovat osallistuneet hyödykkeen

tuottamiseen. Ei olekaan ihme, että julkishyödykkeiden tuottamiseen liitetään usein vangin

dilemman kaltaiset kollektiivisen toiminnan ongelmat kuten halu vapaamatkustaa. Siksi

usein ainut tapa tuottaa julkishyödykkeitä on turvautua valtion kaltaisiin julkisiin

instituutioihin, joilla on riittävät pakko- ja valvontakeinot käytössään

xiv

On kuitenkin syytä huomata, että usein julkishyödykkeen tuottaminen ei vaadi kaikkien

yhteiskunnan jäsenten (N) osallistumista vaan vain tietyn osajoukon, kriittisen massan (k <

N), osallistuminen riittää. Esimerkiksi julkisen television tuottamisessa tehokkainta on

keskittyä takaamaan, että tarvittava kriittinen massa saadaan osallistumaan, sillä kaiken

vapaamatkustuksen kitkeminen voi osoittautua liian kalliiksi (tv-lupatarkastuksista aiheutuu

kustannuksia) ilman merkittävää lisäparannusta julkisen television tuottamisessa. Gillroy

kuitenkin huomauttaa, että monien julkisten "ympäristöhaitakkeiden” estämiselle kriittistä ei

ole vain osallistujien määrä, vaan vapaamatkustajien (N-k) määrällä on usein ratkaisevampi

merkitys. Ensinnäkin, mikäli päästöjen rajoittamisesta aiheutuu merkittäviä kustannuksia, on

yhteiskunnan kokonaishyödyn kannalta parasta, jos vain ympäristön halutun laadun kannalta

riittävä määrä rajoittaa ja mahdollisimman suuri määrä ei rajoita (eli vapaamatkustaa)

Toisaalta palautumattoman ympäristövahingon estämisessä pienikin määrä vapaamatkustajia

voi koitua kohtalokkaaksi, ja silloin heidän määränsä tulisi pyrkiä rajoittamaan

mahdollisimman lähelle nollaa. Esimerkiksi vain yksi öljytankkerin vastuuton varustaja tai

kapteeni, joka laiminlyö määräykset, voi koitua peruuttamattoman kohtalokkaaksi herkälle

meriluonnolle.

Puhtaiden julkishyödykkeiden käyttö tai niistä saatavat hyödyt ovat sillä tavoin jakamattomia

(indivisible) ja käyttö ei-kilpailtua (non-rivalness of consumption), ettei yhden käyttö

vähennä muiden mahdollisuuksia käyttää hyödykettä: tuotettu turvallisuus tai tieto ei vähene

käyttäjien lisääntyessä. Mutta toisin on yhteislaitumien kaltaisten varantojen kanssa.

Tällaisten varantojen käytössä yksi käyttäjä vähentää muiden mahdollisuutta käyttää tai saada

hyötyjä varannosta.

Kirjallisuudessa kilpailevalle kulutukselle alttiita (rivalness of consumption) resursseja,

joiden käyttöä on mahdoton tai liian kallista rajoittaa (open-access), kutsutaan yleensä

yhteisresursseiksi (common pool resources) erotuksena yleisnimityksestä yhteisvarannot

(commons) tai yhteisomistus (common property). Erottelu on tärkeä. Kuten on käynyt ilmi,

yhteisvarannot (kuten yhteislaitumet) eivät kaikissa tapauksissa ole lainkaan kaikkien

vapaasti käytettävissä, vaan käyttö on usein ollut hyvinkin tarkkaan rajoitettua, vaikka

fyysisiä raja-aitoja ei ole ollut näkyvissä. Ne eivät siis ole olleet kaikkien käytölle avoimia

kuten yhteisresurssit. Vielä selkeämmin tämä on usein pitänyt paikkansa erilaisissa

yhteisomistuksen muodoissa. Monien kollektiivisesti omistettujen maiden käyttö on ollut

tiukasti säänneltyä, ja rajoittamattomaan käyttöön liittyvät ongelmat ovat usein syntyneet kun

nämä säännöt ovat syystä tai toisesta ohitettu.

”Yhteislaidunten tragedian” kaltaiset ongelmat eivät siis johdu resurssin yhteiskäytöstä tai

yhteisomistuksesta, kuten Hardinin artikkelin jälkeisen keskustelun huumassa usein tunnuttiin

ajattelevan, vaan siitä, että resurssin käyttö on sekä kilpailtua että vapaata ja

säätelemätöntä.

xvi

Näiden ominaisuuksien vuoksi yhteisresurssit ovat niin herkkiä liialliselle

käytölle, koska käyttäjillä on niiden kestävässä käytössä kaksi kannustinloukkua. Ensinnäkin

heillä on sama vapaamatkustuksen houkutus kuin julkishyödykkeidenkin käyttäjillä. Muiden

rajoittaessa käyttöään ympäristön kannalta kestävälle tasolle, minulle on kannattavampaa olla

rajoittamatta, koska näin voin välttää toimintani rajoittamisesta aiheutuneet kustannukset (b),

mutta kuitenkin nauttia muiden tuottamasta parantuneesta ympäristöstä (A).

Vapaamatkustaminen on yksinkertaisesti kannattavampaa, koska silloin hyötyni on A

kokonaisuudessaan, kun taas muut vähentävät tästä toimintansa rajoittamisesta aiheutuneet

kustannukset (A-b).

Houkutus vapamatkustukseen on jo omiaan ruokkimaan yhteisresurssin liiallista käyttöä,

mutta tämän lisäksi käyttäjillä on käytön rajoittamiseen liittyvä toinen kannustinloukku.

Kuten Hardin

xvii

on myöhemmin painottanut, ”yhteislaidunten tragedian” synnyssä tärkeää on

nimenomaan se, että laitumet ovat yhteisiä mutta karja yksityistä. Tämä johtaa peliin, jota

Hardin nimittää ”yhteisten kustannusten ja yksityisten voittojen” peliksi. Tilanne on tuttu

monien luonnonvarojen kestämättömästä käytöstä. Usein sitä osaa luonnonvarasta, jota

ihmiset pitävät arvokkaana, voidaan käsitellä yksityisen hyödykkeen tavoin sen jälkeen, kun

varanto on otettu käyttöön. Esimerkiksi kun metsänomistajat (tai muut käyttäjät) ovat

kaataneet puut, niistä on tullut heidän yksityisiä hyödykkeitään, joiden kulutusta on helppo

tämän jälkeen valvoa: vain ne, jotka maksavat puutavarasta metsänomistajille, voivat käyttää

sitä. Vaikka metsien kestävää käyttöä kokonaisuudessaan voi olla vaikea valvoa, niin

kaadetun ja erilaisiksi kaupallisiksi hyödykkeiksi muutetun puun käyttöä on kohtuullisen

helppo rajoittaa ja valvoa. Tämä piirre kiihdyttää puiden kestämätöntä hakkaamista Hardinin

tragedian tapaan: puutuotteiden toimivien markkinoiden vuoksi metsänkäyttäjät saavat kaiken

hyödyn puiden hakkaamisesta itselleen, mutta kantavat vain murto-osan niistä kuluista, jotka

hakkuusta muille aiheutuvat

xviii

Usein aiheutuvat kulut liittyvät saman resurssin muuhun osaan, joka toimii kuin

julkishyödyke tai yhteisresurssi. Metsäluonto esimerkiksi pitää yllä julkishyödykkeen

kaltaista luonnon monimuotoisuutta. Puhdas hengitysilma on myös kuin julkishyödyke, jonka

hengittäminen ei vähennä muiden mahdollisuutta hengittää, mutta ilmansaasteita

vastaanottavana systeeminä sama ilmakehä on rajallinen ja yhden päästämä saaste vähentää

muiden mahdollisuutta käyttää ilmakehää saasteidensa nieluna. Siksi kannustinongelmat

luonnon monimuotoisuuden ja puhtaan ilmankehän tuottamisessa voivat olla suuremmat kuin

tilanteessa, jossa varannon käyttöön ei liity samanlaista käänteistä julkishyödykettä. Koska

rajoitetun käytön lopputuloksena saatava arvokas tuote (monimuotoisuus tai puhdas ilma) ei

ole yksityinen hyödyke, jonka käyttö voidaan rajoittaa vain tuotantoon osallistuneisiin,

toimijoiden kannustimet vapaamatkustaa ja pakottaa näin muut hoitamaan arvokkaan

julkishyödykkeen tuottaminen korostuvat. Toisaalta on myös mahdollista, että puhtaan ilman

kaltaisen julkishyödykkeen tuottamista pidetään tärkeänä, mutta kukaan ei halua joutua

tilanteeseen, jossa rajoittaa saasteitaan yksin. Kummassakin tapauksessa tämä tarkoittaisi sitä,

että tilannetta kuvaava peli olisi erilainen kuin Hardinin yhteislaidunten tragedian vangin

dilemma.

4. Mikä peli?

Ajatellaan edellä esille nostettua esimerkkiä puhtaasta hengitysilmasta julkishyödykkeenä.

Oletetaan, että tämä julkishyödyke saadaan tuotettua vain, mikäli kaupungin

energiantuotannon, liikenteen ja teollisuuden päästöt eivät ylitä tiettyä vaaralliseksi

määriteltyä tasoa. Tilanne voisi kuitenkin olla sellainen, että liikenteen, teollisuuden ja

voimalaitosten käytön lisääntymisen vuoksi hengitysilman laatu kaupungissa uhkaa laskea

terveydelle vaaralliselle tasolle, ellei vähintään kaksi näistä osapuolista vähennä päästöjään.

Tällaisessa tilanteessa kaikki tietävät ja tunnustavat lopputuloksen katastrofaalisuuden, mutta

haluavat siitä huolimatta viimeiseen asti välttää saasteiden rajoittamisesta itselleen koituvat

kustannukset. Tällöin on osapuolten edun mukaista jatkaa saastuttamista vain silloin, kun

tietää, että muut osapuolet rajoittavat päästöjään ja estävät ilman heikkenemisen vaaralliselle

tasolle. Siksi jokainen osapuoli yrittää omalla saastuttamisellaan pakottaa muut rajoittamaan

päästöjään, koska jokainen tietää, että kaikki haluavat välttää katastrofin. Niinpä esimerkiksi

kaupungin teollisuuslaitokset saattavat ilmoittaa esimerkiksi kilpailukykynsä menettämiseen

vedoten, että niiden on ”pakko” jatkaa saastuttamista entiseen malliin tai muuten lukuisat

työpaikat ovat uhattuna. Jos muut osapuolet eli voimalaitoksia hallitseva energiayhtiö ja

liikennerajoituksista päättävä kaupunki ja sen kaupunkilaiset hyväksyvät nämä

”vapaamatkustamisen perusteet”, heidän itsensä on pakko rajoittaa saastuttamistaan

vaarattomalle tasolle. Heistä on tullut pelkuripeliksi nimetyn pelin ”pelkureita”, jotka antavat

periksi ja rajoittavat päästöjään, jotta tuhoisa lopputulos voitaisiin välttää (katso tietolaatikko

2).

xix

Laatikko 2

Pelkuripeli

Pelkuripelin (Chicken Game) nimi tulee monille tutusta laittomasta kilpa-ajosta, jossa

kilpailijat ajavat tiellä kohti toisiaan ja voittaja on se, joka pakottaa toisen (pelkurin)

väistämään ensin ja näin estämään kohtalokkaan yhteentörmäyksen. Usein esimerkkinä

pelkuripelistä käytetään ydinaseiden kilpavarustelua, jossa kaikki tietävät lopputuloksen

täydellisen katastrofaalisuuden ja koettavat siksi pakottaa muut myöntymään omiin

vaatimuksiinsa kuten Kuuban ohjuskriisissä.

Pelkuripelin taulukko ja perusrakenne on lyhyesti kuvattuna seuraava:

Osallistuu

Ei osallistu

Osallistun

En osallistu

Osapuolten motiivit: Halu välttää kollektiivisesti aiheutettu tragedia, mutta halu

vapaamatkustaa säilyy yhä. Eli samoin kuin vangin dilemmassa kaikille paras vaihtoehto on

vapaamatkustaa muiden osallistuessa, mutta huonoin ei ole muiden hyväksikäytön uhriksi

joutuminen vaan yhteinen tragedia, jossa kukaan ei osallistu (oikea alaruutu).

Vaadittava ratkaisu: Halu välttää tragedia estää kaikkien vapaamatkustamisen. Riittävän

määrän on pakko osallistua (tai väistää kuten esimerkkikilpa-ajossa), jotta tragedia

vältettäisiin. Kuten kilpa-ajossa kyse on siitä, kenen kantti kestää. Toisaalta kun tragedian

välttäminen ei edellytä kaikkien osallistumista, ongelmaan voidaan antaa ratkaisu, joka

tehostaa suojelua tai päästöjen vähentämistä ja niin vähentää tarvittavien osallistujien määrää.

Juuri näin voi tulkita esimerkiksi Montrealin otsonikatosopimusta.

Tässä tilanteessa energiayhtiö ja kaupunki eivät myöskään enää pelaa vangin dilemma -peliä

keskenään. Heille ensisijainen vaihtoehto ei enää ole vapaamatkustaminen toisen

kustannuksella, vaan saasteiden rajoittaminen vaarattomalle tasolle. Mutta koska kumpikaan

ei pysty tähän yksin vaan molempia tarvitaan, heidän on saatava varmuus siitä, että myös

toinen osallistuu rajoituksiin. Yksipuolinen rajoittaminen, jossa itse joutuu kantamaan vain

rajoittamisen kustannukset mutta ilman laatu heikkenee siitä huolimatta vaaralliselle tasolle,

on edelleen vaihtoehto, jonka molemmat haluavat omalta osaltaan välttää. Olennainen ero

vangin dilemmaan on siinä, että nyt osapuolet osallistuvat yhteistoimintaan ilman

vapaamatkustuksen estäviä pakotteita ja sanktioita mikäli he ovat varmistuneet muiden (tai

riittävän monien) osallistumisesta. Siksi tätä peliä kutsutaan varmistuspeliksi (katso laatikko

3).

xxi

Laatikko 3

Varmistuspeli

Varmistuspelin (Assurance Game) teki tunnetuksi muun muassa Nobel-palkittu

taloustieteilijä ja filosofia Amartya Sen.

xxii

Varmistuspelin perusrakenne on seuraava:

Osapuolten motiivit: Toisin kuin vangin dilemmassa ja pelkuripelissä yhteistoimintaan

osallistuminen (vasen yläruutu) on kaikkien paras vaihtoehto. Mutta kunkin yhteistoimintaan

osallistuminen on ehdollista sille, että on varmistunut myös muiden osallistumisesta. Ilman

varmistusta osapuolet eivät osallistu, koska haluavat välttää huonoimman vaihtoehtonsa eli

oman yksipuolisen osallistumisensa kun muut eivät osallistu (”minulle” oikea yläruutu).

Ongelma ratkeaa antamalla riittävä varmistus esimerkiksi siitä, että tragedian välttämisen

kannalta riittävä määrä muita osallistuu, mutta tämän jälkeen vapaamatkustuksen estävää

ulkoista valvontaa ei vangin dilemman tapaan tarvita.

Varmistuspeli onkin usein vangin dilemmaa osuvampi kuvaus kumulatiivisesti ja

epäjatkuvasti syntyvistä saastumisongelmista, joissa haitta syntyy vasta kun riittävän moni

päästää saasteita ja niiden määrä ylittää tietyn raja-arvon. Tällöin yksittäisen osapuolen

toimilla on merkitystä vasta kun riittävän moni rajoittaa päästöjään. Mutta koska osapuolten

ensisijainen vaihtoehto on osallistua rajoituksiin eikä vapaamatkustaa, tilanteessa riittävät

rajoitussitoumukset, jotka antavat osapuolille varmuuden muiden osallistumisesta. Mutta

tilanteessa ei tarvita vangin dilemman tapaan jatkuvaa valvontaa ja sanktioita, jotka estäisivät

osapuolten jatkuvan pyrkimyksen vapaamatkustukseen. Tässä mielessä kollektiivinen

yhteistoiminta on varmistuspelissä (toisin kuin vangin dilemmassa) vakaata, vaikka se onkin

yhä yksilöllisesti saavuttamatonta (ilman varmistusta kenelläkään ei ole halua ottaa

ensimmäistä askelta).

Osallistuu

Ei osallistu

Osallistun

En osallistu

Peliteoreettisia malleja on toki paljon enemmän kuin tässä esitellyt. Tilanne osapuolten välillä

voisi olla esimerkiksi sellainen, että kaikki osapuolet pitäisivät yhteistoimin toteutettua

saasteiden rajoittamista tärkeänä, mutta kaikilla olisi oma ehdottomasti paras vaihtoehtonsa

siitä, miten rajoittaminen tulisi järjestää. Peliteoriassa tällainen tilanne kulkee nimellä

”sukupuolten välinen taistelu” (laatikko 4). Yksi pitäisi päästörajoja ehdottomasti parempana

kuin päästökauppaa tai velvoitetta käyttää tietynlaista teknologiaa, toiselle taas

teknologiavelvoite olisi selvästi paras vaihtoehto ja niin edelleen. Nyt kysymys on ennen

kaikkea siitä, millä menetelmällä kaikki osapuolet saadaan hyväksymään yksi vaihtoehdoista,

joka on paras vain yhdelle heistä.

Laatikko 4

Sukupuolten välinen taistelu

Sukupuolten välisen taistelun (Battle of sexes) nimi tulee hieman vähemmän dramaattisesta

esimerkistä: Aviopari haluaa viettää illan yhdessä ulkona mutta heillä on eri mieltymykset

sen suhteen millä tavoin ilta sujuisi mukavimmin. Perinteisten roolimallien mukaisesti vaimo

haluaisi oopperaan ja mies jalkapallo-otteluun. Erilaisista mieltymyksistä huolimatta yhteinen

ilta on kummallekin mieluisampi kuin ilta yksin oman mielivalinnan parissa. Pelin ongelma

liittyy valintaa erilaisten mieltymysten välillä. Pelin perusrakenne voidaan kuvata seuraavasti:

Osapuolten motiivit: Yhteiset päämäärät tärkeitä, mutta erimielisyys esimerkiksi keinoista

estää yhteistoiminnan. Taulukossa ”minä” (rivit) pidän keinoa 1 parempana, kun taas toinen

(sarakkeet) pitää keinoa 2, mutta molemmille vaihtoehto, jossa kumpikin toteuttaa yksin

omaa keinoaan on huonoin (vasen ala- ja oikea yläruutu).

Ongelma ratkeaa, jos pystytään sopimaan tavasta päättää erimielisten vaihtoehtojen välillä

(arpa, äänestys).

5. Tehokkaat politiikkaratkaisut ja ympäristölainsäädäntö

Ratkaisut yhteisten varantojen kestämättömän käytön ongelmiin riippuvat varantojen

käyttöön liittyvästä kollektiivisen toiminnan ongelmasta. Hardinin tarjoama ratkaisu

kuvaamaansa yhteislaidunten ongelmaan on ”yhteisesti hyväksytyt keskinäiset pakotteet”.

Vaikka suosituksen voi tulkita monella tapaa, on selvää, että Hardinin ratkaisua ei voi tulkita

erillään hänen yhteislaidunesimerkistään, jossa osallistujien toiminta perustuu vangin

dilemma -peliin.

Tällaisenaan ehdotus noudattaa samaa ajatusta, jota poliittisen filosofian klassikot Hobbesista

Humeen ovat ehdottaneet: ilman keskinäisiä pakotteita ja niiden tehokasta valvontaa ja

toimeenpanoa omaa etuaan tavoittelevat yksilöt ajautuvat luonnontilan tragediaan, jossa

kaikki sotivat kaikkia vastaan. Yhteisesti hyväksytyt keskinäiset pakotteet ja niiden valvonta

eivät kuitenkaan synny itsestään. Liikakäytön estämiseksi luodut pakotteet, säännöt ja

valvontajärjestelmä ovat nimittäin itsessään julkishyödyke, jonka tuottamiseen ei ole

Keino 1

Keino 2

Keino 1

Keino 2

kannattavaa osallistua, koska järjestelmän hyödyistä voi nauttia ilmankin, kun riittävä määrä

muita osallistuu hallinnan kustannuksiin. Tätä hallintajärjestelmien tuottamiseen liittyvää

vapaamatkustuksen kannustinloukkua kutsutaan niin sanotuksi toisen asteen kollektiivisen

toiminnan ongelmaksi. Näin ollen, jotta yllä mainitut vapaamatkustamiseen ja varannon

käyttöön liittyvät kannustinloukut voidaan ylittää, tarvitaan

A. ulkopuolista pakottamista tai kannusteita, jotta riittävä määrä hyväksyy pakotteet,

jotka eivät ole heille (ainakaan lyhytaikaisesti) kannattavia;

B. ulkopuolista valvontaa ja sanktioita, jotta pakotteiden riittävä noudattaminen

voidaan taata;

C. pakotteita ja valvontaa, jotka takaavat, että ulkopuolisten pakotteiden ja valvonnan

kustannuksien kattamiseen myös osallistutaan.

Siksi ainoa keino välttyä tragedialta on luovuttaa sääntöjen valvonta suvereenille hallitukselle

tai valtiolle, joka pakottaa muutoin vapaamatkustamaan pyrkivät kansalaiset osallistumaan

sekä rajoitusten noudattamiseen että rajoitusten valvonnan kustannuksiin. Hobbesin

Leviathanin tyylisen keskitetyn hallinnon ja suvereenin auktoriteetin pakkovaltaan perustuvat

ratkaisut olivat Hardinin artikkelin jälkeisinä vuosina voimissaan myös ympäristöpoliittisessa

ajattelussa. Vuonna 1973 William Ophuls kirjoitti: ”yhteislaidunten ongelmien vuoksi

ympäristöongelmia ei voi ratkaista yhteistyöllä (cooperation) [...] ja perustelut merkittävää

pakkovaltaa käyttävän hallituksen puolesta ovat musertavat.” Ja hän jatkoi: ”mikäli

yhteislaidunten ongelma voidaan lainkaan välttää, se tapahtuu vain turvautumalla Leviathanin

traagiseen välttämättömyyteen”. Vuotta myöhemmin Robert L. Heilbroner kirjoitti:

”Suorimmin ilmaistuna kysymys kuuluu: eikö hobbesilainen taistelu […] aseta

kestämättömiä vaatimuksia edustuksellisen demokratian poliittiselle järjestelmälle, joka

kapitalistisiin yhteiskuntiin on historiallisesti liittynyt.”

6. Leviathanin ongelmat ympäristöpolitiikassa

Valtion suvereenin pakkovallan välttämättömyys ja laajuus ovat jatkuvan

yhteiskuntafilosofisen kiistan aihe myös ympäristöpolitiikassa. Jo vuotta myöhemmin 1969

Science-lehdessä julkaistussa Hardinin kritiikissään Beryl L. Crowe

xxiii

esimerkiksi huomautti

keskusjohtoisten hallinnollisten ratkaisuehdotusten perustuvan kyseenalaisiin olettamuksiin.

Crowen mielestä Hardinin ajatus siitä, että teknisesti ratkaisemattomat ongelmat ovat

ratkaistavissa ”yhteisesti hyväksytyillä keskinäisillä pakotteilla” lepää ensinnäkin sen

olettamuksen varassa, että pystytään luomaan ”mittapuu arvioinnille ja menetelmä

tärkeysjärjestykseen asettamiselle”. Menetelmä tekee ”yhteismitattomista” vertailukelpoisia.

Vain tällaisen olettamuksen pohjalta voi Crowen mukaan tämän jälkeen olettaa, että

”keskinäiset pakotteet” on mahdollista ”hyväksyä yhteisesti”. Lisäksi on oletettava, että

valtion hallintokoneisto on se taho, joka pystyy panemaan pakotteet tehokkaasti toimeen.

Crowen mukaan nämä olettamukset eivät nyky-yhteiskunnissa useinkaan pidä paikkaansa, ja

tämä murentaa hallinnollisten ratkaisujen uskottavuutta ympäristöongelmien ratkaisussa.

Artikkelissaan Hardin tunnustaa, että yhteismitattomien vertailu vaatii ”vuosien työtä”, jotta

”voitaisiin saavuttaa hyväksyttävä teoria asioiden painoarvoista ja niiden järjestykseen

asettamisesta”. Hän kuitenkin olettaa, että yhteismitallistaminen on mahdollista ja jopa

välttämätöntä selviytymisemme kannalta. Mutta Crowen mukaan nyky-yhteiskuntien

moniarvoisuus ja ”heimoistuminen”, joka on murentanut yhteisen arvopohjan, on tehnyt

monista keskeisistä arvoista yhteismitattomia ja yhteisistä päätöksistä vaikeita, koska

kompromissihalua ei ole: tällöin ”sukupuolten välisen taistelun” peli olisi ratkaisematon.

Vaikka moraaliset konfliktit ja monikulttuurisuus ovat nykyisen yhteiskuntafilosofian ja

demokratiateorian keskeisiä teemoja, tilanne monien ympäristöarvojen kannalta ei ehkä ole

näin lohduton. Yhteisestä ympäristöpolitiikasta on pystytty sopimaan jopa

maailmanlaajuisesti. Mutta yhtä lailla on selvää, että esimerkiksi Hardinille tärkeässä

syntyvyyden säännöstelyssä keskustelua käydään usein äärikantoja edustavien osapuolten

välillä ilman kompromissin mahdollisuutta. Living within limits -teoksessa Hardin päätyykin

pohtimaan sitä, miten kansan enemmistön tahto ei edustuksellisessa demokratiassa toteudu:

vaikka suurin osa amerikkalaisista kannattaa hänen mukaansa abortin sallimista (ja hänen

mukaansa myös maahanmuuton rajoittamista), niin kansanedustajat kuuntelevat omia

vaikutusvaltaisia sidosryhmiään, jotka vastustavat aborttia (ja maahanmuuton

rajoittamista)

xxiv

. Mutta Hardin ei juuri pohdi sitä, miten edustuksellista demokratiaa tulisi

korjata tämän ongelman välttämiseksi ja yhteisten päätösten aikaansaamiseksi, vaan hän

syyttää monikulttuurisuutta ja vapaata maahanmuuttoa kannattavia siitä, että kansakunta on

muuttunut ”Baabelin torniksi”.

Crowen mukaan moniarvoistumisella on kuitenkin tärkeä merkitys valtionhallinnon

toimintamahdollisuuksien kannalta. Hänen mukaansa yhteinen arvopohja tuki aikaisemmin

valtion määräysvaltamonopolia alueellaan, mutta yhteisen arvopohjan mureneminen syö

valtioiden valtamonopolia ja mahdollisuuksia käyttää valtaansa. Ehkä tämäkin arvio on

yleisellä tasolla osoittautunut liian pessimistiseksi. Useimmissa länsimaiden moniarvoisissa

yhteiskunnissa valtion mahdollisuudet käyttää määräysvaltaansa ympäristöasioissa eivät ole

pienentyneet ainakaan merkittävästi moniarvoisuuden tai ”heimoistumisen” vuoksi.

Tärkeämpää on se, että ongelmien ratkaisu ei ole enää yksittäisten valtioiden

päätäntävallassa. Taloudellinen globalisaatio on tehnyt luonnonvarojen kulutuksesta

maailmanlaajuista ja myös kulutuksen aiheuttamat ongelmat ovat usein maailmanlaajuisia.

Silti on selvää, että lähes kaikissa yhteiskunnissa valtion hyväksyttävällä määräysvallalla on

rajansa, jonka ylittäminen voi johtaa siihen, että pakkokeinot ja sanktiot yritetään kiertää

kaikin keinoin etenkin alueilla, joilla valvonta on vaikeaa. Usein nämä rajat liittyvät siihen,

mikä on ihmisten käsitys yksityisyydestä ja sellaisten valintojen alueesta, jossa päätäntävalta

on merkki asemastamme yhteisön täysivaltaisena jäsenenä

xxv

. Esimerkiksi päätöksiä

jälkikasvun hankkimisesta pidetään useimmissa yhteiskunnissa tällaisina valintoina, joihin

puuttuminen on osoitus ihmisten ei-täysivaltaisesta asemasta (ajatellaan vaikkapa keskustelua

Pohjoismaissakin aiemmin harjoitetusta pakkosterilisaatiosta)

xxvi

. Hardinin termein tälle

alueelle tunkeutuminen aiheuttaa taatusti ”älämölöä” oikeuksien ja vapauksien puolesta.

Ongelmien onnistuneen ratkaiseminen kannalta tärkeää kuitenkin on huomata, että jos tämä

”älämölö” on ihmisten mielestä perusteltua, he äänestävät demokratiassa sen mukaisesti ja ei-

demokraattisissa valtioissa lopulta usein jaloillaan (tai toimivat salassa), jos sellainen vain on

mahdollista. Mulgan

xxvii

myös painottaa, että pakkovalloin tehdyt muutokset ihmisten

lisääntymiskäyttäytymisessä eivät muuta esimerkiksi heidän käsityksiään sopivasta

perhekoosta, lapsien halutusta sukupuolesta ja vastuullisesta perhesuunnittelusta ylipäänsä.

Näin halutun syntyvyyden ylläpitäminen ja ei-toivottujen seurausten välttäminen vaatii

jatkuvaa säätelyä ja lisävalvontaa.

Yksi etenkin amerikkalaisessa keskustelussa keskeinen teema on myös byrokratian

korruptoitumisen uhka sekä siitä aiheutuvat kustannukset. Crowe olikin huolissaan siitä, että

virkamiehet eivät aina toimi yhteisen päämäärän hyväksi vaan toteuttavat tiettyjen

vaikutusvaltaisten ryhmien erityisintressejä. Myös Hardin muistuttaa korruption vaaroista ja

”vartijoiden vahtimisen” tärkeydestä, vaikka se ei saa estää meitä käyttämästä hänen

kannattamiaan hallinnollisia ratkaisuja. Hallinnollisten ratkaisujen optimaaliseen

mitoittamiseen liittyy kuitenkin myös monia tiedollisia haasteita

xxviii

. Usein esimerkiksi

rajoitusten tuottamista kokonaishyödyistä ja vaikutuksista varannon uusiutumiskykyyn on

vain karkeita arvioita

xxix

Hallinnollisten ratkaisujen todellista tehokkuutta on usein vähentänyt myös se, että ratkaisut

ovat harvoin ottaneet huomioon itse ulkopuolisesta toimeenpanosta ja valvonnasta

aiheutuneet kulut

xxx

. Lisäksi useat empiiriset havainnot ovat osoittaneet ulkopuolisen

auktoriteetin saapumisen ja paikallisten omien sääntöjen ohittamisen johtaneen siihen, ettei

ulkopuolisella auktoriteetilla ole ollut legitimiteettiä ja niin ollen paikalliset ihmiset ovat

olleet entistä hanakampia rikkomaan ulkopuolisen auktoriteetin asettamia sääntöjä (eli

vapaamatkustamaan) aina kun pystyvät

xxxi

7. Jatkuva kanssakäyminen synnyttää vastavuoroisuutta

Elionor Ostromin

xxxii

ja monien muiden tekemien empiiristen tutkimusten

xxxiii

yksi tärkeä

tarkoitus on ollut osoittaa, että monien varantojen käytössä ihmisten kollektiivinen toiminta ei

noudata vangin dilemman traagista logiikkaa vaan ihmisten jatkuva kanssakäyminen johtaa

pikemminkin varmistuspelin kaltaiseen tilanteeseen. Ajatuksen taustalla on empiiristen

havaintojen lisäksi peliteoreettisia malleja, joissa on osoitettu, että jos vangin dilemma -peliä

pelataan yhden kerran sijaan toistuvasti (mikä tietysti on myös lähempänä aitoja

kollektiivisen toiminnan tilanteita), osallistujat omaksuvat lähtökohdakseen eräänlaisen

vastavuoroisuuden periaatteen (”tit-for-tat”).

xxxiv

Tällöin toimijat eivät olekaan pelkästään

oman välittömän etunsa maksimoijia, joille on kannattavaa vapaamatkustaa kaikissa

tilanteissa, vaan ehdollisia yhteistoimijoita, jotka osallistuvat yhteistoimintaan, jos tietävät

myös toisten osallistuvan.

On kuitenkin hyvä huomata tällaisen lopputuloksen yleensä edellyttävän ryhmältä sellaista

kokoa, että toimijat tuntevat toisensa. Kuten Ostrom toteaa: ”kun toimijat, joiden

tulevaisuuden diskonttausaste on korkea ja keskinäinen luottamus pieni, toimivat toisistaan

riippumatta vailla mahdollisuutta kommunikoida, laatia yhteisiä sitovia sopimuksia tai

järjestää niiden toimeenpanoa ja valvontaa”, on epätodennäköistä, että he omaksuvat

vastavuoroisuuden strategian

xxxv

Kun luonnonvaran käyttäjien joukko kasvaa, myös kannuste toimia vangin dilemman

kaltaisesti kasvaa. Vapaamatkustus ja oman osuuden kasvattaminen tulee kannattavimmaksi

strategiaksi, koska:

1. varmuutta muiden riittävästä osallistumisesta ei ole;

2. oman osallistumisen (tai vapaamatkustamisen) vaikutukset ovat niin pienet, ettei

niillä yksinään ole vaikutusta kokonaisuuteen.

Se, mikä toimii selkeästi pienten ja rajattujen yhteisöjen luonnonvarojen käytön säätelyssä, ei

tästä syystä välttämättä toimi modernien yhteiskuntien laajojen joukkojen synnyttämien

ympäristöongelmien ratkaisuna. Kuten David Hume tutkielmassaan ihmisluonnosta vuonna

1740 kirjoitti, yhteistoiminnasta sopiminen on mahdollista kahden maanomistajan välillä,

mutta tuhannen ihmisen välillä se on jo mahdotonta. Hume ennakoi reilu kaksi vuosisataa

myöhemmin julkaistua Mancur Olsonin

xxxvi

kuuluisaksi tullutta teesiä, jonka mukaan mitä

suurempi on ryhmä, sitä pienempi on todennäköisyys, että se pystyy tuottamaan

julkishyödykkeitä (ilman ulkopuolista pakkoa tai kannustetta).

Tässä mielessä ”yhteislaitumien tragedialla” olisi siis edelleen sijansa monien laajoja ryhmiä

koskevien ympäristöongelmien kuten ilmastonmuutoksen tai valtamerikalastuksen

kuvauksena, vaikka nimenomaan rajallisissa luonnonvaroissa kuten laidunmailla, metsän

käytössä tai sisävesien kalastuksessa paikalliset toimijat ovatkin monissa tapauksissa

onnistuneet itse luomaan omat kestävän käytön sääntönsä. Myös laajojen

ympäristöongelmien tulkinnassa on kuitenkin muistettava, että vaikka ongelma koskee laajoja

joukkoja, kollektiivisen toiminnan ongelma voi johtua vain rajallisesta joukosta toimijoita.

Esimerkiksi ilmastokysymystä voi tarkastella valtioiden välisenä yhteistoiminnan ongelmana,

jossa yhä useampi maa tunnustaa hallitsemattoman ilmastomuutoksen katastrofaalisuuden, ja

neuvotteluissa maat haluavat riittävän varmuuden siitä, että myös muut maat osallistuvat ja

leikkaavat päästöjään kylliksi. Kööpenhaminan ilmastokokouksessa riittävä varmistus jäi

saamatta monilta osapuolilta, kuten EU:lta. Toisaalta merkittävä piirre neuvotteluissa on ollut

varmasti myös se, että koska monet maat tietävät yleisen halun estää hallitsematon

ilmastonmuutos, niin niiden kannattaa yrittää soveltaa pelkuripelin strategiaa ja koettaa

pakottaa muita ottamaan suurempi vastuu päästövähennyksistä. Kehitysmaat vetoavat omaan

tarpeeseensa kehittyä taloudellisesti sekä teollisuusmaiden moraaliseen vastuuseen

ongelmasta ja koettavat näin pakottaa teollisuusmaat suurempiin päästövähennyksiin. Oman

asemansa turvin USA taas pelaa peliä toisin päin ja koettaa pakottaa kehitysmaat toimiin.

Pelkuripelin logiikka voi kuitenkin toimia myös toisin päin, myönteisesti, kuten Montrealin

otsonisopimuksen syntyä voisi väljästi tulkita: muuttuneet tuotantotekniikat mahdollistivat

freonittomien kylmälaite- ja ponnekaasujen valmistamisen, jolloin pienen joukon oli

kannattavaa sitoutua rajoituksiin muista välittämättä.

8. Ulkoiset ja sisäiset ratkaisut

Leviathan ja vastavuoroisuuteen perustuva ehdollinen yhteistoiminta ovat kaksi ääripäätä

vangin dilemman tyyppisten kollektiivisen toiminnan ongelmatilanteiden

ratkaisemisessa

xxxvii

. Leviathan perustuu selkeään ulkopuoliseen auktoriteettiin, joka pakolla

ja sanktioilla muuttaa pelin luonteen sellaiseksi, että kaikkien (tai ainakin riittävän monen) on

kannattavaa osallistua. Tämä on selvä ulkoinen ratkaisu, joka muuttaa valittavien

vaihtoehtojen saavutettavuutta tai kannattavuutta osapuolten kannalta. Esimerkiksi selkeä

laki, joka kieltää DDT:tä sisältävien torjunta-aineiden valmistuksen ja käytön, poistaa

mahdollisuuden valita tämä vaihtoehto, kunhan vain kiellon valvonta pystytään järjestämään

riittävän tehokkaasti. Kuten monissa tapauksissa on käynyt ilmi, lain toimeenpanon ja

valvonnan järjestäminen voi olla liian kallista tai muuten mahdotonta esimerkiksi siitä syystä,

että tehokas valvonta loukkaisi ihmisten yksityisyyttä.

Tarvitaan siis myös ratkaisuja, jotka perustuvat ihmisten omaan haluun osallistua

yhteistoimintaan. Esimerkiksi toistuvassa kanssakäymisessä vastavuoroisuuteen perustuva

ratkaisu syntyy ikään kuin sisäisesti ja spontaanisti osapuolten alkuperäisten vaihtoehtojen,

asenteiden ja uskomusten pohjalta

xxxviii

. Yleisesti sisäisiä ratkaisuja pidetään ulkoisia

ratkaisuja toivottavampina ainakin siinä mielessä, että niihin ei liity ulkopuolisen hallinnon

tuottamia ylimääräisiä kustannuksia eikä näihin kustannuksiin osallistumiseen liittyvää toisen

asteen kollektiivisen toiminnan ongelmaa. Erityisesti näillä on merkitystä silloin, kun uutta

hallintoa pystytetään alueelle, jolla sitä ei aiemmin ole ollut (esimerkiksi kansainväliset

sopimukset, uudet julkisen tahon ja yksityisten tahojen yhteistyöhankkeet

ympäristöhallinnossa).

Näiden kahden ääripään väliin sijoittuu joukko muita ratkaisuja, jotka usein pyrkivät tavalla

toisella vaikuttamaan niin, että toimijat sisäistävät sellaiset mahdollisuudet, asenteet ja

uskomukset, jotka joko poistavat kollektiivisen toiminnan ongelman tai ratkaisevat sen

takaamalla riittävän määrän yhteistoimintaa. Puhe ei ole siis vain siitä, että toimijat

osallistuvat ja noudattavat ulkopuolelta asetettuja sääntöjä auktoriteetin rangaistusten,

sanktioiden tai rasitteiden pelossa. He noudattavat niitä, koska uudessa tilanteessa se on heille

kannattavinta (kuten yksityisomistuksessa) tai se on esimerkiksi ainoa moraalisesti

hyväksyttävä vaihtoehto. Ratkaisu ei kuitenkaan ole täysin sisäinen, koska usein nämä

ratkaisut eivät synny vain toimijoiden keskinäistä kanssakäymisestä vaan vaativat

jonkinlaista ulkopuolisen väliintuloa. Ulkopuolisen väliintulon tavoitteena on siis saada

toimijat sisäistämään esimerkiksi varmistuspelin ehdollisen yhteistoiminnan tai jopa

altruistisen yhteistoiminnan mukaiset toimintastrategiat.

9. Yksityisomistus

Yksi yleisimmistä yhteislaidunten tragedian ratkaisuvaihtoehdoista on yhteisen laitumen

yksityistäminen. Se on pikemminkin ongelman poistamista kuin ratkaisemista, sillä

muuttamalla omistusjärjestelyjä yhteistoiminnan tarve poistetaan ainakin näennäisesti. Kuten

Hardin vuoden 1977 kokoelmaan sisältyvässä vastuita käsittelevässä tekstissään kirjoittaa,

yksityisomistukseen perustuvassa järjestelmässä ”omistaja, joka päättää käyttää

omistamaansa laidunta yli sen kapasiteetin, kärsii lopulta itse monin eri tavoin. Karjan

tuotanto laskee; aliravittu karja on herkempää sairastumaan; ylilaidunnuksen seurauksena

'tuore ruoho' voi korvautua 'rikkakasveilla': ylilaidunnus ja tallattu maa johtavat maan

eroosioon ja ruohonkasvun heikentymiseen seuraavina vuosina. Mitä tahansa tapahtuukin,

omistaja kärsii jos hän tekee huonon päätöksen; [...] Voimme sanoa, että hän on sisäisesti

vastuullinen (intrinsically responsible).”

xxxix

Kritiikki varantojen käytön yksityistämistä kohtaan on ollut kärkästä etenkin jos se on

perustunut väärään käsitykseen, jonka mukaan luonnonvarojen yhteisomistus on sama asia

kuin varannon rajoittamaton käyttö. Kuten todettu, yleensä kollektiivinen yhteisomistus on

päinvastoin asettanut selvät rajat sille, kuka saa käyttää yhteisesti omistettua varantoa ja millä

tavoin. Nämä yhteisomistuksen muodot ovat saattaneet jopa syntyä varannon käyttäjien

vastavuoroisesta toiminnasta, jolloin ratkaisu on aidosti toimijoiden sisäisesti synnyttämä.

Tällöin ulkopuolelta tuotu yksityistämisen malli on yksinkertaisesti tuhonnut ihmisten

sisäistämän oikeuksien ja vastuiden järjestelmän, mikä on oletetun ratkaisun sijaan luonut

yhteislaidunten tragedian sinne, missä sitä ei ainakaan Hardinin kuvaamalla tavalla aiemmin

ollut.

Tässä tulee hyvin esille se, miksi yksityisomistus on usein nimenomaan ulkopuolelta tuotu

ratkaisu, joka pyrkii saamaan toimijat sisäistämään vastuun käytön vaikutuksista

yksityisomistuksen kautta. Yksityiset omistusoikeudet eivät yleensä synny itsestään vaan

vaativat niiden toimeenpanosta ja valvonnasta huolta pitävien instituutioiden olemassaoloa tai

niiden synnyttämistä

. Instituutioiden luomiseen liittyy aiemmin mainittu toisen asteen

kollektiivisen toiminnan ongelma, jonka mukanaan tuoma vapaamatkustamisen

kannustinloukku on yhä ratkaistava tavalla tai toisella.

Yksilöiden vastuullistaminen omistusoikeuksien avulla ei myöskään ratkaise liikakäytön

ongelmaa, mikäli yksittäisen omistajan toiminnan kaikki vaikutukset eivät näy hänen

omaisuutensa arvon vähenemisenä. Lisääntyvän karjan lanta voi tuottaa ravinnevalumia

läheiseen järveen, ja järven käyttäjät saavat kärsiä sen aiheuttamasta rehevöitymisestä. Kuten

aiemmin on tuotu esille, samalla luonnonvaralla voi olla monta ominaisuutta, joista vain osa

voidaan yksityistää. Laidunmaa voi ylläpitää yhä harvinaisemmaksi käyviä maatalousmaiden

eliölajeja, joilla ei tehokkaan karjankasvatuksen kannalta ole mitään merkitystä, mutta jotka

silti ovat nyky-yhteiskunnan tärkeä julkishyödyke.

Lisäksi on huomattava, että sellaisenaan varantojen liikakäytön ongelman ei välttämättä

tarvitse johtua kollektiivisen toiminnan ongelmista, vaan laidunmaansa pystyy kuluttamaan

loppuun myös yksittäinen käyttäjä, mikäli hän arvostaa käytöstä välittömästi saamansa

hyödyt myöhemmin saatavia hyötyjä selvästi suuremmiksi eli hänen diskonttausasteensa on

riittävän korkea. Muun muassa David Humelle inhimillinen piirre arvostaa välittömiä hyötyjä

tuleviin verrattuna oli keskeinen peruste pystyttää hallitusvalta. Nykyisessä ylisukupolvisten

ympäristöongelmien kontekstissa tulevaisuuden hyötyjen arvottaminen on noussut esille

entistäkin korostuneemmin. Nyt keskeiset kysymykset koskevat esimerkiksi sitä, millaisiin

kustannuksiin nykyisen sukupolven jäsenet voidaan ilmastonmuutoksen torjumiseksi

velvoittaa, kun toiminnasta hyötyvät pitkälti sukupolvet kaukana tulevaisuudessa

xli

10. Altruismi ja yhteisvastuun sisäistäminen

Ratkaisuna yksityisomistamista rajoittavat toki myös käsiteltävän varannon ominaisuudet.

Kuten Hardin itse toteaa, ”ilmaa ja vettä ympärillämme ei voi aidata”, vaan tällöin tarvitaan

”toisenlaisia keinoja, kuten pakottavia lakeja tai veroja, joiden vuoksi saastuttajan on

halvempaa puhdistaa päästönsä kuin laskea ne puhdistamattomina menemään” (s. XXX).

Edellä on tuotu esiin monia syitä, miksi nämä ulkopuoliset vaikutuskeinot eivät aina ole

mahdollisia tai miksi ne eivät johda parhaimpaan lopputulokseen.

Näistä syistä laajojen kollektiivisten ympäristöongelmien ratkaisuissa on nostettu yhtä

useammin esiin toisenlainen, sisäistämiseen perustuva ratkaisu. Se pohjautuu altruistisiin

asenteisiin, jotka ottavat huomioon muiden hyvinvoinnin. Sisäistetyt sosiaaliset normit

saattavat saada osallistujat pitämään moraalisena velvollisuutenaan osallistua muita

hyödyttävään yhteistoimintaan, tai henkilökohtainen eettinen vakaumus voi saada esimerkiksi

pidättäytymään lihansyönnistä tai lentämisestä (vaikka se jossain mielessä tuottaa itselle

kustannuksia ja vaikka se ei tuota selkeitä palkintoja esimerkiksi yleisenä sosiaalisena

hyväksyntänä).

On selvää, että Hardin suhtautuu tällaisiin ”omaantuntoon” vetoaviin ratkaisuihin erittäin

epäilevästi. Tärkein syy tähän on se, että hänelle ihmisten kollektiivista toimintaa ohjaavat

asenteet ovat luonnostaan vangin dilemman kaltaisia. Kirjassaan Living within limits Hardin

painottaa, että yhteislaidunten tragediassa on väärin syyllistää yksittäisiä karjankasvattajia

ahneiksi, ”koska jokainen ihminen, kuten muutkin eläimet, on geneettisesti ohjelmoitu

tavoittelemaan omaa parastaan”

xlii

. Siksi Hardinin mukaan kaikkien yksilöiden

syyllisyydentuntoon vetoavien keinojen piilevä sanoma on vangin dilemman osapuolten

asenteiden mukainen: vain typerys rajoittaa omaa toimintaansa yksipuolisesti muiden

jatkaessa yhteislaitumien riistämistä

xliii

Lain ja hallintoratkaisujen tehokkuuteen uskovalle Hardinille syyllisyyden herättäminen tai

julkisesti vastuuttomaksi tuomitseminen ovat retorisen vaikuttamisen keinoja, joista vain

harva vallankäyttäjä on pystynyt kieltäytymään. Mutta herätetty syyllisyydentunto ei hänen

mukaansa auta ratkaisemaan ongelmia, pikemminkin päinvastoin. Paul Goodmania lainaten

hän toteaa, ettei ”syyllisyyden tuntemisesta ole koskaan seurannut mitään hyvää, ei

älyllisempää ajattelua, ei parempaa toimintaa, ei lisää myötätuntoisuutta” (Hardin 2011, 55).

Goodmanin arvio, jonka mukaan syyllisyyttä tunteva kiinnittää huomiota vain omaan

ahdistuneisuuteensa, on varmasti monissa tilanteissa paikkansa pitävä. Aikamme on täynnä

moralisoivia ja syyllistämään pyrkiviä näkemyksiä ja kannanottoja. Toisaalta syyllisyyden ja

vastuun tunteminen sekä syyllisyyden ja vastuun tunteiden herättäminen muissa ovat mitä

arkipäiväisimpiä asenteitamme. Toimintaamme ohjaa paitsi oman edun maksimointi myös

toisten tunteiden ja heidän meitä kohtaan tuntemiensa asenteiden huomioonottaminen.

Toisten hyväksynnällä, kiitollisuudella tai heidän paheksunnallaan ja närkästyksellään on

usein erittäin suuri merkitys meille, kun pohdimme toimintavaihtoehtojamme. Usein muiden

osoittama moraalinen närkästys ja paheksunta motivoi meidät muuttamaan toimintaamme

etenkin jos pidämme heidän asenteitaan perusteltuina

xliv

. Siksi tällaisilla asenteilla ja

reaktioillamme niihin on paljon merkitystä sille, syntyykö yhteismaan tragedian kaltaisia

tilanteita ylipäänsä, ja toisaalta sille, mitkä niiden ratkaisumahdollisuudet ovat. Muun muassa

Taylor

xlv

kirjoittaa:

Jos osa yksilöistä osallistuu, koska he ovat riittävän altruistisia (tai heillä on muita ei-

välineellisiä perusteita kuten vaikkapa ”itseilmaisu”), niin he saattavat synnyttää

tarvittavan 'alkusysäyksen' muiden rationaalisten egoistien ehdolliselle

osallistumiselle [...] tällöin pieni ryhmä [yksilöitä], jotka eivät muutoin olisi

osallistuneet, voidaan saada osallistumaan, koska heidän osallistumisensa on

ehdollista sille, että ainakin n määrä muita osallistuu ja altruistiset yhteistoimijat

muodostavat vähintään tämän suuruisen ryhmän. Tämä taas voi laukaista lisää

yhteistoimintaan niiltä, joiden osallistuminen on ehdollista altruistien ryhmää

suuremman joukon osallistumiselle. Ja niin edelleen. Toiseksi altruistit voivat kyetä

kokoamaan riittävät varat, joilla kustannetaan ulkoinen ratkaisu loppuryhmässä

vallitsevaan kollektiivisen toiminnan ongelmaan. Altruistit voivat esimerkiksi omalla

osallistumisellaan ’rahoittaa’ poliitikkoa [political entrepreneur], joka pyrkii

vaikuttamaan ei-altruisteihin. Tai altruistit voivat saada muut osallistumaan

saattamalla heidät häpeään tai luoda muita epäformaaleja sosiaalisia sanktioita heitä

kohtaan.

Altruististen asenteiden synnyttäminen tiettyihin henkilöihin ja ryhmiin on tunnetusti yksi

tärkeimmistä yhteiskunnallisista kasvatustehtävistä. Vastuun ottaminen lähimmäisistä,

yhteiskunnan heikko-osaisimmista ja maailman köyhimmistä on monen ”yhteisvastuu”- ja

valistuskampanjan tavoitteena. Ympäristökysymyksissä tällaisiin kampanjoihin on erityisesti

kaksi perussyytä.

Ensinnäkin monet ympäristöön vaikuttavat päätökset ovat ihmisten yksityisyyden piiriin

kuuluvia päätöksiä kuten se, miten lajittelemme jätteemme keittiöissämme, mitä ruokaa

laitamme, kuinka monta lasta hankimme, minne menemme lomamatkalle. Näihin päätöksiin

yksittäisen maan hallitus voi vaikuttaa vain rajallisesti säätämällä lakeja ja veroja: jokaisen

roskapussin sisällön valvominen ja niiden, jotka eivät lajittele, saattaminen edesvastuuseen

olisi liian kallista; jo yksittäinen kasvisruokapäivä julkisesti tuotetussa kouluruokailussa on

herättänyt suurta vastustusta; lasten lukumäärän säätäminen lailla koetaan selkeästi

yksityisyyden alueelle tunkeutumiseksi eikä se saa kannatusta ainakaan demokratioissa; sama

näyttäisi pätevän myös lomamatkailuun

xlvi

. Siksi hallitukset pyrkivät monissa demokratioissa

vaikuttamaan kansalaistensa asenteisiin erilaisin jätteiden kierrätystä, vastuullista

ruokakulttuuria ja perhepolitiikkaa sekä turismia edistävin valistuskampanjoin. Niillä

pyritään synnyttämään yhteis- ja ympäristövastuullisia (ja ainakin tässä mielessä altruistisia)

kansalaisia, jotka vapaaehtoisesti toimivat itse vastuullisesti ja katkaisevat ”yhteislaidunten

tragedian” kehittymisen. Ilman yksilöiden halua tehdä vastuullisia valintoja kodeissaan

hallitusten on mahdoton toteuttaa ympäristösuojelun ohella monia muitakaan

yhteiskunnallisesti tärkeitä julkishyödykkeitä

xlvii

Toiseksi monet ympäristöongelmat syntyvät monimutkaisten ja maailmanlaajuisten tuotanto-

ja kulutusketjujen vuoksi, ja niiden hallintaan valtioiden laeilla ja hallinnolla on vain rajalliset

mahdollisuudet vaikuttaa. Moni kansallinen laki, joka rajoittaa yksityisten tahojen

toimintavapautta asettamalla ympäristövaatimuksia, on mahdollinen ainoastaan silloin, jos

kansalaiset ovat asenteissaan sisäistäneet maailmanlaajuisen ”yhteisvastuun”.

Ympäristöpolitiikan filosofia onkin viime vuosina ollut huomattavan kiinnostunut erilaisista

yhteiskuntafilosofian teorioista, jotka painottavat kansalaisten vastuita ja velvollisuuksia

kollektiivisten ympäristötavoitteiden toteuttamisessa

xlviii

. Hardin näkee yksilöiden

”omatuntoon” ja vastuullisuuteen vetoamisessa vaaran, että omantunnontarkkuus häviää

syyllisyyden synnyttämän ahdistuksen alle. Mutta ne, jotka kirjoittavat uudesta vastuullisesta

ympäristökansalaisuudesta, näkevät asian täsmälleen päinvastoin. Vastuullinen kansalaisuus

merkitsee kahdenlaisten ratkaisujen mahdollisuuksien parantamista. Ensinnäkin

ympäristövastuulliset kansalaiset ymmärtävät valtion lakien ja hallinnon olevan usein

välttämättömiä laajojen kollektiivisten ympäristöongelmien ratkaisemisessa. Heille

ympäristön kestävä käyttö on kaikille välttämätön julkishyödyke, jonka tuottamiseen kaikilla

on velvollisuus osallistua. Äärimmilleen vietynä tämä voisi tarkoittaa jopa kansalaispalvelun

tapaista velvollisuutta yleisen asevelvollisuuden tapaan

xlix

. Toisaalta ympäristökansalaiset

ovat valmiita toimimaan ympäristövastuullisesti myös yksipuolisesti, koska heille

ympäristönsuojelu ilmentää oikeudenmukaista sekä kunnioittavaa asennetta muita kansalaisia

kohtaan. Omat vaikka pienetkin päästöt vaikuttavat haitallisesti lähellä tai kauempana

elävien ihmisten elämään, ja se on yhtä epäkunnioittavaa heitä kohtaan kuin suorat kunnian-

tai kansalaisoikeuksien loukkaukset.

Ympäristökansalaiset eivät tietenkään synny tyhjästä eikä ympäristövastuullisten asenteiden

syntyminen ole mikään yksioikoinen prosessi. Yhteiskunnan laeilla ja määräyksillä, pakolla

ja rangaistuksilla sekä asennekasvatuksella ja tiedotuskampanjoilla voidaan osaltaan

vaikuttaa siihen, millaisen painoarvon ihmiset antavat ympäristölle valintoja tehdessään. Joka

tapauksessa on selvää, että Hardinin toivomat poliittis-hallinnolliset ratkaisut tehoavat

kollektiivisesti aiheutettuihin ympäristöongelmiin ainoastaan, jos ihmisillä on muitakin kuin

omaa välitöntä hyötyään maksivoivia pyrkimyksiä.

11. Lopuksi

Tässä peliteoreettisten mallien avulla esitetyt kuvaukset erilaisista kollektiivisen toiminnan

ongelmista antavat lyhykäisyydessäänkin käsityksen siitä, miten erilaisia kollektiivisen

toiminnan tilanteita ympäristön käyttöön voi liittyä. Hardinin yhteislaitumien tragedia nostaa

esiin yhden keskeisen kollektiivisen toiminnan ongelman, jonka merkitys korostuu

maailmanlaajuisten ympäristöongelmien aikakautena. Suuren kollektiivin, monissa

tapauksissa lähes koko ihmiskunnan, on vaikea luoda yhteisesti sovittuja hallintajärjestelmiä,

jotka motivoisivat ihmisiä toimimaan spontaanisti kestävästi ympäristön ja tulevien

sukupolvien kannalta. Suurissa joukoissa on vastavuoroisuuteen perustuvia suhteita ja

sosiaalisia sanktioita vaikea pitää yllä. Suuressa joukossa myös yksilöiden motivaatio

vapaamatkustaa usein kasvaa, koska oman toiminnan vaikutus on kuitenkin niin mitättömän

pieni. Tällöin yksilöt päätyvät helposti ulosmittamaan oman lyhyen aikavälin etunsa, vaikka

eivät muutoin olisikaan Hardinin tragediassa (ja vangin dilemmassa) edellytettyjä välittömän

oman etunsa maksimoijia. Monet ympäristöongelmat ovat maailmanlaajuisia ja niiden

vaikutukset ulottuvat pitkälle tulevaisuuteen. Silti ne kasautuvat hitaasti lukemattomien

yksittäisten tekojen summana. Usein nämä tekijät rajoittavat mahdollisuuksiamme ratkaista

näitä ongelmia yhtä paljon kuin eristyssellit vangin dilemmassa rajoittavat syytettyjen

mahdollisuuksia koordinoida ja luoda vastavuoroista luottamusta.

Kaikesta saamastaan kritiikistä huolimatta Hardinin tragedialla on siis yhä tiettyä

selitysvoimaa ympäristöongelmien kuvaamisessa. Tärkeää on kuitenkin huomata myös,

millaisissa tilanteissa Hardinin kuvaus on mennyt harhaan ja miksi sen mukaiset ratkaisut

ovat johtaneet uusiin ongelmiin. Jos jatkuva kanssakäyminen voi synnyttää yksilöiden välille

vastavuoroisuuteen perustuvia sääntöjä ja toimintaperiaatteita, heidän toimintansa ei noudata

yhteislaitumien tragediaa. Tällöin toimijat itse eivät välttämättä uhkaa kestävää

yhteisresurssin käyttöä. Tragedian taustalla voi pikemminkin olla kollektiivin olosuhteissa

tapahtunut muutos, joka muuttaa kollektiivin yhteistoiminnan luonnetta. Esimerkiksi

poikkeuksellinen kuivuus voi muuttaa laitumien kantokykyä odottamattomalla tavalla, joka

tekee aiemmasta kestävästä käytöstä liikakulutusta. Tai ulkopäin tulevat paineet hyödyntää

maata uudella tavalla esimerkiksi vientielintarvikkeiden kuten kahvin tai soijan viljelyyn

muuttavat eri maankäyttötapojen kannattavuutta radikaalisti aiempaan verrattuna.

Mutta vaikka ongelmien luonne noudattaisikin Hardinin tragediaa kuten monissa globaaleissa

ympäristökysymyksissä, ulkopuolisen pakottamisen, sanktioinnin ja valvonnan toteuttaminen

ei välttämättä ole helppoa. Valtioiden suvereenisuus näiden hallinnollisten ratkaisujen

auktoriteettina on globaalin talouden ja maailmanlaajuisten ympäristöongelmien aikakaudella

kyseenalaistettu vakavasti. Tästä huolimatta valtioista irrallisen kansainvälisen hallinnon

auktoriteetti on usein lähes olematon. Siksi Hardinin toivomat yhteisesti hyväksytyt

keskinäiset pakotteet ovat usein yhtä saavuttamattomissa kuin yhteisesti paras lopputulos

vangin dilemmassa.

Kun ympäristöongelmia tulkitaan kollektiivisen toiminnan ongelmiksi, on syytä olla

tarkkana. Ollakseen analyysin kannalta käyttökelpoisia ongelmien kuvaukset ovat aina

yksinkertaistuksia, joiden rajaukset perustuvat tiettyihin oletuksiin toimijoiden

vuorovaikutuksesta ja esimerkiksi tulevaisuuspreferensseistä. Myös tässä esitetyt

peliteoreettiset mallit on hyvä tulkita nimenomaan kollektiivisten vuorovaikutustilanteiden

kuvauksiksi, joiden avulla voidaan ymmärtää sitä, millaiset ratkaisut kollektiivisen toiminnan

ongelmiin ovat mahdollisia. Mutta yhteiskuntafilosofian suuret kysymykset liittyvät usein

juuri siihen, vastaavatko oletukset todellisuutta. Hardinin yhteislaitumien tragedian

innoittama ympäristöpoliittinen keskustelu ei ole poikkeus.

Kirjallisuus

ARISTOTELES, Politiikka. Suom. A.M. Anttila. Gaudeamus, Helsinki 1991.

AXELROD, ROBERT, The Evolution of Cooperation. Basic books, New York 1984.

BADEN, JOHN A., A New Primer for the Management of Common-Pool Resources and Public

Goods. Teoksessa Baden, John A. & Noonan, Douglas S. (toim.) Managing the Commons.

Indiana University Press, Bloomington ja Indianapolis 1998, 51–62.

BADEN, JOHN A. & NOONAN, DOUGLAS S. (toim.), Managing the Commons. Indiana

University Press, Bloomington ja Indianapolis 1998.

BARDHAN, PRANAB, Symposium on management of local commons. Journal of Economic

Perspectives Vol. 7 3/1993, 87–92.

BARRY, JOHN, Resistance Is Fertile: From Environmental to Sustainability Citizenship.

Teoksessa Dobson, Andrew & Bell, Derek (toim.), Environmental Citizenship. The MIT

Press, Cambridge (Mass.) 2006, 21–48.

BROOME, JOHN, The most important thing about climate change. Teoksessa Boston, Jonathan,

Andrew Bradstock & David Eng (toim.), Public Policy: Why Ethics Matters. ANU E Press,

2010, 101–116. http://epress.anu.edu.au/ethics_matters_citation.html

COX, SUSAN J. BUCK, No Tragedy on the Commons. Environmental Ethics Vol. 7/1985, 49–

61.

CROWE, BERYL L., The Tragedy of the Commons Revisited. Teoksessa Hardin, Garret &

Baden, John (toim.), Managing the commons. W.H. Freeman and Company, San Francisco

1977, 53–65.

DAGGER, RICHARD, A duty to serve? Responsibility, reciprocity and the paradox of civic

service. Public Policy Research Vol. 12 1/2005, 15–21.

DIETZ, THOMAS, NIVES DOLŠAK, ELIONOR OSTROM & PAUL C. STERN, Introduction.

Teoksessa Ostrom, Elinor, Thomas Dietz, Nives Dolšak, Paul C. Stern, Susan Stonich, &

Elke U. Weber The Drama of the Commons. National Academy Press, Washington D.C.

2002, 1–36. http://www.nap.edu/openbook.php?record_id=10287&page=R1

DOBSON, ANDREW (toim.), The Green Reader. Andre Deutch, Lontoo 1991.

DOBSON, ANDREW, Citizenship and the Environment. Oxford University Press, Oxford 2003.

DOBSON, ANDREW & BELL, DEREK (toim.), Environmental Citizenship. The MIT Press,

Cambridge (Mass.) 2006.

DRYZEK, JOHN S. & SCHLOSBERG, DAVID (toim.), Debating on Earth. Oxford University

Press, Oxford 1998.

ELSTER, JON, Some conceptual problems in political theory. Teoksessa Barry, Brian (toim.)

Power and Political Theory. Wiley, Lontoo 1976.

GILLROY, JOHN MARTIN, Justice & Nature. Kantian Philosophy, Environmental Policy and

the Law. Georgetown University Press, Washington D.C. 2000.

GOODIN, ROBERT, The Politics of Rational Man. John Wiley & Sons, Lontoo: 1976.

GRÜNE-YANOFF, TILL & AKI LEHTINEN, Philosophy of Game Theory. Teoksessa Mäki,

Uskali (toim.), Handbook of the Philosophy of Science. Volume 13: Philosophy of

Economics. Elsevier BV (tulossa 2012).

HARDIN, GARRETT, Yhteislaidunten tragedia. Teoksessa Kyllönen, S., Noponen, N., Lemetti,

J. & Oksanen, M. (toim.): Kiista yhteismaista: Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka.

Niin & Näin, Tampere 2011. (Alkuperäisteos: The Tragedy of the Commons. Science

162/1968, 1243–1248.)

HARDIN, GARRETT, An Operational Analysis of ”Responsibility”. Teoksessa Hardin, Garret

& Baden, John (toim.), Managing the commons. W.H. Freeman and Company, San Francisco

1977, 66–75.

HARDIN, GARRETT, Living within limits: Ecology, Economics, and Population Taboos.

Oxford University Press, Oxford 1993.

HARDIN, GARRETT & BADEN, JOHN (toim.), Managing the commons. W.H. Freeman and

Company, San Francisco 1977.

HOBBES, THOMAS, Leviathan (Leviathan, 1651). Suom. Tuomo Aho. Vastapaino, Tampere

1991.

HUME, DAVID, A Treatise of Human Nature. (Alkuteos 1740.) Penguin, Hammondsworth

1985.

KLOSKO, GEORGE, Political Obligation. Oxford University Press, Oxford 2005.

KYMLICKA, WILL & WAYNE NORMAN, Return of the Citizen: A Survey of Recent Work on

Citizenship Theory. Ethics 104/1994, 352–381.

LLOYD, WILLIAM FOSTER, On the Checks to Population. Teoksessa Hardin, Garret & Baden,

John (toim.), Managing the commons. W.H. Freeman and Company, San Francisco 1977, 8–

15.

LISKI, MATTI, Sternin raportti ja sen kritiikki. Kansantaloudellinen aikakausikirja 1/2008:

57–71.

LUCE, R. DUNCAN & HOWARD RAIFFA, Games and Decisions. Dover Publications, New York

1957.

MONBIOT, GEORGE, The Tragedy of Enclosure. Teoksessa VanDeVeer, Donald & Pierce,

Christine (toim.), The Environmental Ethics and Policy Book. 2nd Edition. Wadsworth

Publishing Company, Belmont (CA) 1998, 360–362.

MULGAN, TIM, Future People. Clarendon Press, Oxford 2006.

NURMI, HANNU, Johdatus päätös- ja peliteoriaan. Gaudeamus, Helsinki 1978.

OLSON, MANCUR, The Logic og the Collective Action. Public Goods and the Theory of

Groups. Harvard University Press, Cambridge (Mass.) 1971.

OPHULS, WILLIAM, Leviathan or Oblivion. Teoksessa Daly, Herman E. (toim.), Toward a

Steady State Economy. Freeman, San Francisco 1973, 215–230.

OSTROM, ELINOR, Governing the Commons. The Evolution of Institutions for Collective

Action. Cambridge University Press, Cambridge 1990.

PARFIT, DEREK, Reasons and Persons. Oxford University Press, Oxford 1986.

PELLIKAAN, HUIB & ROBERT J. VAN DER VEEN, Environmental Dilemmas and Policy Design.

Cambridge University Press, Cambridge 2002.

RAWLS, JOHN, Oikeudenmukaisuusteoria (A Theory of Justice, 1971). Suom. Terho

Pursiainen. WSOY, Porvoo 1988.

RUNGE, C. FORD, Institutions and the free rider: the assurance problem in collective action.

The Journal of Politics Vol. 46 1/1984, 154–181.

RUSSELL, BERTRAND, Common Sense and Nuclear Warfare. George Allen and Unwin,

Lontoo 1959.

SCHMIDTZ, DAVID, The Limits of Government. An Essay on the Public Goods Argument.

Westview Press, Boulder 1991.

SEN, AMARTYA K., Isolation, assurance and the social rate of discount. Quaterly Journal of

Economics Vol. 81/1967, 112–124.

SEN, AMARTYA K., Rationality and Uncertainty. Theory and Decision vol. 18/1985, 109–127.

STERN, NICHOLAS, The Economics of Climate Change: The Stern Review. Cambridge

University Press, Cambridge 2007. http://www.hm-

treasury.gov.uk/independent_reviews/stern_review_economics_climate_change/stern_review

_report.cfm

STRAWSON, PETER, Freedom and Resentment. Proceedings of the British Academy Vol.

42/1962.

TAYLOR, MICHAEL, The Possibility of Cooperation. Cambridge University Press, Cambridge

1987.

TUOMELA, RAIMO & PEKKA MÄKELÄ, Sosiaalisen toiminnan filosofia ja kollektiivisen

toiminnan ongelmat. Teoksessa Kotkavirta, Jussi & Laitinen, Arto (toim.) Filosofisia

näkökulmia yhteisöllisyyteen. Jyväskylän yliopisto 1998.

VAN DE VEER, DONALD & PIERCE, CHRISTINE (toim.), The Environmental Ethics and Policy

Book. 2nd Edition. Wadsworth Publishing Company, Belmont (CA) 1998.

WEITZMAN, MARTIN L., A Review of The Stern Review on the Economics of Climate

Change. Journal of Economic Literature Vol. 45 3/2007, 703–724.

Olen kiitollinen arvokkaista artikkelin käsikirjoitusta koskevista kommenteista Aki

Lehtiselle, Pekka Mäkelälle, Marjukka Laaksolle sekä kirjan muille kirjoittajille. Artikkeli on

kirjoitettu osana Helsingin yliopiston ympäristötutkimuksen ja -opetuksen yksikön (HENVI)

rahoittamaa tutkimushanketta ”Ympäristövastuun anatomia”.

Ks. esim. Dobson (1991), Dryzek & Schlosberg (1998), VanDeVeer & Pierce (1998).

iii

Esim. Klosko (2005), Schmidtz (1991), Taylor (1987).

Ks. Cox 1985.

Monbiot 1994, Dietz ym. 2002.

Siitä, miten keskustelu Hardinin artikkelin teemoista on muuttunut, saa hyvän kuvan,

kun vertailee Hardinin artikkelin ympärille rakennetun kommentaarikirjan Managing the

commons kahta eri laitosta. Ensimmäinen, Hardinin itsensä ja John Badenin toimittama laitos

ilmestyi vuonna 1977. Se suhtautuu pääpiirteissään sympaattisesti Hardinin artikkelin

perusväitteisiin, joita tuetaan kokoelmassa jopa seitsemällä muulla Hardinin omalla

artikkelilla. Vuoden 1998 toisessa laitoksessa niistä on jäljellä vain kaksi kuuluisinta tekstiä,

"Yhteislaidunten tragedian" lisäksi "Pelastusvene-etiikka" ("Living on a Lifeboat").

Muutoinkin John Badenin ja hänen oppilaansa Douglas S. Noonanin toimittamassa toisessa

laitoksessa painottuu vuosikymmenten aikana käyty kriittinen keskustelu Hardinin

artikkelista, kun taas ensimmäisen laitoksen muiden kirjoittajien tekstit pikemminkin tukevat

Hardinin perusanalyysia. Näistä muistakin alkuperäisistä teksteistä on toiseen laitokseen

selvinnyt vain muutama, ja osa (mm. Ostromin teksti) on kokonaan uusittu.

vii

Ks. myös Lemetin ja Noposen artikkeli.

viii

Luce & Raiffa 1957, hyvä johdanto peleihin ks. Nurmi 1978.

Elster 1976.

Tässä peliteoria tulkitaan abstraktiksi tavaksi kuvata tai ymmärtää monimutkaisia

vuorovaikutustilanteita. Olennaista on tällöin se, että toimijoiden oletetaan kykenevän

panemaan heidän eteensä tilanteessa avautuvat vaihtoehdot tiettyyn paremmuusjärjestykseen.

Siihen, mistä syystä he tekevät näin, ei tarvitse ottaa kantaa. Peliteoreettisen kuvauksen

kannalta on merkityksetöntä, perustuuko parhaan vaihtoehdon arvostus esimerkiksi toimijan

samaan rahamäärään vai hänen altruistiin asenteisiinsa muita kohtaan. Peliteorian tehtävänä

on kuvata, minkä lopputuloksen toimijat saavat kollektiivisesti aikaan, kun jokainen heistä

valitsee oman paremmuusjärjestyksensä mukaisesti. Grüne-Yanoff & Lehtinen (tulossa 2012)

erottelevat myös kaksi muuta peliteorian tulkintaa. Ensinnäkin peliteoria voidaan ymmärtää

rationaalisia valintoja suosittelevaksi normatiiviseksi teoriaksi. Tällöin keskeiseksi nousee

kysymys siitä, onko teorian olettama rationaalisuuskäsitys oikeutettu. Toiseksi teorian

voidaan ymmärtää ennustavan kollektiivisessa vuorovaikutustilanteessa olevien yksilöiden

käytöstä. Tällöin olennainen kysymys koskee sitä, kykeneekö teoria ylipäänsä ennustamaan

ihmisten käytöstä, onko teoria esimerkiksi empiirisesti testattavissa. Tässä pitäydytään

tulkitsemaan peliteoria kollektiivisen toiminnan ymmärtämisen apuvälineeksi. Hyvä

yleisesitys kollektiivisen toiminnan ongelmista ja peliteorian rajoituksista niiden

ymmärtämisessä on Tuomela & Mäkelä (1998).

xii

Näistä laeista, jotka parlamentti vuosien 1709–1869 välillä sääti, käytetään

yleisnimitystä Enclosure Acts (”aitauslait”).

xiii

Lloyd 1977, 11, kursiivi lisätty.

xiv

Vrt. esim. Parfit 1986.

Gillroy 2000 , ks. esim. myös Goodin 1976).

xvi

Kuten Oksanen tuo esille, Hardin halusi myöhemmin täsmentää omaa teoriaansa

nimenomaan lisäämällä määreen sääntelemätön (unmanaged) commons-sanan eteen.

xvii

Hardin 1993.

xviii

Dietz ym. 2002.

xix

Ks. esim. Russell (1959), vertaa myös Hardinin viittaus Wiesnerin ja Yorkin

asevarustelukilpaa käsittelevään artikkeliin.

Ks. esim. Russell (1959), vertaa myös Hardinin viittaus Wiesnerin ja Yorkin asevarustelukilpaa käsittelevään

artikkeliin.

xxi

Ks. Sen 1967, Taylor 1987, Runge 1984.

xxii

Sen 1967. Ks. myös Gillroy 2000, Taylor 1987, Runge 1984.

xxiii

Crowe 1977.

xxiv

Hardin 1993, 290–291.

xxv

Esimerkiksi Scanlon (1998) nimittää tätä valintojemme symboliseksi arvoksi.

xxvi

Mulgan (2006) nostaa esiin, kuinka vanhempien päätäntävaltaa ja autonomiaa

lisääntymiskysymyksissä pidetään arvokkaana myös länsimaisten liberalististen yhteiskuntien

ulkopuolella.

xxvii

Mulgan 2006.

xxviii

Ks. Laukkasen artikkeli.

xxix

Ks. esim. Baden 1998.

xxx

Ks. Ostrom 1990.

xxxi

Ks. Dietz ym. 2002.

xxxii

Ostrom 1990.

xxxiii

Bardhan 1993, Baden & Noonan 1998, Dietz ym. 2002.

xxxiv

Axelrod 1984, Taylor 1987. ”Tit for tat” -toimintastrategiassa yksilö valitsee aina

ensimmäisessä pelissä yhteistoimintaan osallistumisen ja tämän jälkeen hän valitsee sen

mukaan, mitä toinen valitsee. Eli jos toinen osapuoli ensimmäisessä pelissä vastaa

yhteistoimintaan yhteistoiminnalla, yksilö jatkaa yhteistoimintaa. Jos taas toinen ei osallistu

ja vapaamatkustaa hänen kustannuksellaan, myöskään yksilö ei osallistu yhteistoimintaan

enää seuraavassa pelissä. Vaikka yksilöstä voi tulla ensimmäinen pelissä häviäjä (sucker),

niin kun peliä pelataan useampi kierros ja pelaajia on useampia, hänen strategiansa tuottaa

hänelle suuremman hyödyn kuin jatkuva vapaamatkustukseen pyrkiminen.

xxxv

Ostrom 1990, 183. Korkea diskonttausaste eli aikapreferenssi tarkoittaa, että

tulevaisuuden hyödyillä on heille pieni arvo nykyisiin hyötyihin verrattuna.

xxxvi

Olson 1971.

xxxvii

On huomattava, että tässä käsiteltävät ratkaisut ovat kollektiivisen toiminnan

ongelmatilanteiden ratkaisuja, eivät vangin dilemman peliteoreettisia ratkaisuja. Peliteoriassa

ratkaisun käsite liittyy ennen kaikkea tasapainopisteeseen. Tasapainopiste on tila, josta

yhdenkään pelaajan ei kannata yksipuolisesti poiketa. Näin esimerkiksi vangin dilemman

peliteoreettinen ratkaisu (tasapainopiste) on molempien osallistumattomuus, joka on juuri se

kollektiivisen toiminnan ongelma, jota tässä yritetään ratkaista. Peliteorian erilaisista

ratkaisukäsitteistä katso Grüne-Yanoff & Lehtinen (tulossa 2012).

xxxviii

Taylor 1987.

xxxix

Hardin 1977, 70.

Vrt. Laukkasen artikkeli ja ulkopuolisen säätelijän tarve esimerkiksi kiintiö- tai

päästökaupassa.

xli

Nämä valinnat näkyvät esimerkiksi siinä, millaista diskonttokorkoa

ilmastonmuutoksen torjuntatoimien kustannusten laskemisessa tulisi käyttää. Kiista tästä

nousi keskusteluun etenkin Sternin kuuluisan raportin myötä, jossa Stern ehdottaa, että

diskonttokorko asetetaan alhaiseksi (1,4 %), koska ei ole perusteltua asettaa eri sukupolvien

hyötyjä eriarvoiseen asemaan pelkän ajallisen sijoittumisen perusteella (Stern 2007). Tässä

hän on samaa mieltä kuin yhteiskuntafilosofi John Rawls (1971). Sternin käsitys poikkeaa

kuitenkin Rawlsista toisessa sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvässä

kysymyksessä: miten yhteiskuntien vaurastuminen eli se, että tulevat sukupolvet ovat meitä

vauraampia, tulisi ottaa huomioon hyötyjen ja kustannusten arvioinnissa. Koska Rawlsin

mielestä kaikkia sukupolvia on kohdeltava tasa-arvoisesti, tulisi vaurastumisvaikutus ottaa

täysin huomioon ja rajoittaa säästöt tuleville sukupolville oikeudenmukaisuuden vaatimaan

minimiin, sillä muutoin vaurastuminen saa nykysukupolven tekemään uhrauksia, jotta tulevat

sukupolvet olisivat vauraampia. Sternin käsitys sitä vastoin on, että yhteiskuntien

vaurastumisen annetaan vaikuttaa ilmastopolitiikan tulevaisuuden hyötyjen laskemiseen vain

vähän. Kriitikoiden mukaan käsitys vie Sternin toiseen äärilaitaan Rawlsiin verrattuna:

ilmastopolitiikan nimissä meitä nykyihmisiä vaaditaan tekemään epäoikeudenmukaisen

suuria uhrauksia tulevaisuuden hyväksi. Muun muassa Liski (2008) hyväksyy tämän Sterniä

kohtaan esitetyn kritiikin, mutta löytää muita perusteita alhaisille koroille kun arvioidan

ilmastopolitiikan pitkän aikavälin hyötyjä: ilmastonmuutokseen liittyvät epävarmuudet sekä

palautumattomien ja katastrofaalisten muutosten riskit tekevät ilmastopoliittisista sijoituksista

pysyvästi epävarmoja, ja sen katsotaan nostavan tulevaisuuden arvostusta (mm. Weitzman

2007). Weitzmanin mukaan Stern onkin saattanut päästä oikeaan tulokseen, tosin vääristä

syistä. Weitzmanin taloustieteellistä yritystä johtaa diskonttokoron valinta ihmisten

markkinapreferensseistä (esim. vakuutuksen ottamisesta) eettisten perusteiden sijaan taas on

kritisoinut filosofi John Broome (2010).

xlii

Hardin 1993, 218.

xliii

Vangin dilemmassa huonoimman vaihtoehdon (yksipuolinen osallistuminen muiden

vapaamatkustaessa) valinneen osapuolen nimitys on yleisesti juuri ”typerys” tai

”hyväuskoinen hölmö” (sucker).

xliv

Kuuluisassa esseessään ”Freedom and Resentment” Peter Strawson (1962) nimitti

näitä asenteita reaktiivisiksi asenteiksi. Ollessamme moraalisesti vastuussa jostakin meitä voi

oikeutetusti pitää tällaisten asenteiden kohteena ja meiltä odotetaan jonkinlaista vastausta

näihin asenteisiin. Peruste asenteille voi olla vaikkapa aiheuttamamme vahinko muille, mutta

myös osallistumisemme yhteistoimintaan, joka kollektiivisesti aiheuttaa vahinkoa muille

vaikka oma roolimme olisi mitätön (ks. myös Parfit 1986). Sopiva vastaus taas voi olla

anteeksipyyntö, vahingon korvaaminen tai rangaistuksen hyväksyminen.

xlv

Taylor 1987, 110.

xlvi

Pellikaan & van der Veen 2002.

xlvii

Esim. Kymlicka & Norman 1994.

xlviii

Dobson 2003, Dobson & Bell 2006.

xlix

Ks. Barry 2006, Dagger 2005.

Eettinen kartta Suomelle – Kestävyys moraalisena kysymyksenä keskinäisriippuvaisessa maailmassa

Article

Full-text available

Oct 2016

Simo Kyllönen

Kestävyys on yksi aikamme muotisanoista. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten kestävyyden tavoittelu toteutuu kantokyvyltään rajallisessa maailmassa, jossa maiden kohtalot on sidottu yhä tiukemmin toisiinsa? Entä mikä on Suomen eettinen asema tällaisessa maailmassa? Kyllösen laatiman analyysin taustalla on ajatus siitä, että globaalina ja yksittäisiä yhteiskuntia koskevana asiana kestävyys on ennen kaikkea eettinen tavoite. Tavoitteena kestävyys koskettaa sekä koko ihmiskuntaa että yksittäisen yhteiskunnan ylisukupolvista hyvinvoinnin turvaamista. Kyllönen ei anna meille valmiita vastauksia, vaan hänen raporttinsa tarjoaa "kartan" kestävyyden moraalisiin kysymyksiin liittyvistä, tärkeistä ja soveltamiskelpoisista käsitteistä ja teorioista, joiden avulla jatkokeskustelua Suomen tilanteesta ja tavoitteista voidaan jäsentää.

Resistance Is Fertile: From Environmental to Sustainability Citizenship

Article

Full-text available

Jan 2005

John Barry

Common Sense and Nuclear Warfare

Book

Apr 2013

Bertrand Russell

W. F. Lloyd on the Checks to Population

Article

Sep 1980

William Foster Lloyd

Sternin raportti ja sen kritiikki. Kansantaloudellinen aikakauskirja 1/2008. 104. Vuosikerta

Article

Jan 2008

M. Liski

The Possibility of Cooperation

Article

Dec 1988

Preface 1. Introduction: the problem of collective action 2. The prisoners' dilemma, chicken and other games in the provision of public goods 3. The two-person prisoners' dilemma supergame 4. The N-person prisoners' dilemma supergame 5. Altruism and superiority 6. The state 7. Epilogue: cooperation, the state and anarchy Annex Notes Bibliography Index.

The Limits of Government: An Essay on the Public Goods Argument

Article