ArticlePDF Available

Itsehavainnoinnin kehittyminen edellytyksenä itseanalyyttiselle funktiolle

October 2020

Authors:

Sami Kivikkokangas

University of Helsinki

Mikael Leiman

University of Eastern Finland

Henrik Enckell

University of Jyväskylä

Vaikka eri psykoterapiasuuntaukset pyrkivät kaikki yhteisenä tavoitteenaan potilaan itsehavainnoin- nin muutokseen, on itseanalyysiä pidetty yhtenä psykoanalyysille erityisenä tavoitteena. Itseanalyyt- tisen työn avulla psykoanalyyttinen prosessi voi jatkua terapian päättymisen jälkeen. Huolimatta tästä keskeisyydestä läpi eri psykoanalyyttisten koulukuntien itseanalyyttistä funktiota ei tematisoida tutkimuksissa suoraan ja empiirinen näyttö siitä on niukkaa. Tässä tutkimuksessa yritämme 1) näyttää empiirisesti, miten itsehavainnointi edellytyksenä itseanalyyttiselle funktiolle voi kehittyä ja 2) käyttää näitä tuloksia teoriaa rakentavalla tavalla näyttämään, mitä itseanalyysi on. Teemme tämän käyttäen dialogista sekvenssianalyysiä paljon tutkitun Amalia X:n analyysituntien 152–156 sekvenssin avulla, minkä kautta pyrimme näyttämään, miten Amalia asemoituu uudella tapaa alus- sa ongelmallisena koettuun haavoittuvuuteen ja häpeään. Tarkastelun fokuksessa ovat Amalian unikokemukset ja Amalian suhde psykoanalyytikkoonsa.

Content uploaded by Sami Kivikkokangas

Content may be subject to copyright.

Psykoterapia (2020), 39(3)

196

Sami Kivikkokangas, Mikael Leiman & Henrik Enckell

Itsehavainnoinnin kehittyminen

edellytyksenä itseanalyyttiselle

funktiolle

Vaikka er i psykoterapiasuuntaukset pyr ki vät kaikki yhteisenä tavo it te en aa n potilaan itsehavainnoin-

nin muutokseen, on itseanalyysiä pidetty yhtenä psykoanalyysille erityisenä tavoitteena. Itseanalyyt-

tisen työn avulla psykoanalyyttinen prosessi voi jatkua terapian päättymisen jälkeen. Huolimatta

tästä keskeisyydestä läpi eri psykoanalyyttisten koulukuntien itseanalyyttistä funktiota ei tematisoida

tutkimuksissa suoraan ja empiirinen näyttö siitä on niukkaa. Tässä tutkimuksessa yritämme 1)

näyttää empiirisesti, miten itsehavainnointi edellytyksenä itseanalyyttiselle funktiolle voi kehittyä

ja 2) käyttää näitä tuloksia teoriaa rakentavalla tavalla näyttämään, mitä itseanalyysi on. Teemme

tämän käyttäen dialogista sekvenssianalyysiä paljon tutkitun Amalia X:n analyysituntien 152–156

sekvenssin avulla, minkä kautta pyrimme näyttämään, miten Amalia asemoituu uudella tapaa alus-

sa ongelmallisena koettuun haavoittuvuuteen ja häpeään. Tarkastelun fokuksessa ovat Amalian

unikokemukset ja Amalian suhde psykoanalyytikkoonsa.

Johdanto

Jokaisen psykoterapian tavoite on, että poti-

laalle on kehittynyt terapian aikana sellaisia

valmiuksia, joiden avulla hän voi jatkaa psy-

koterapeuttista prosessia itsenäisesti terapi-

an päättymisen jälkeen. Psykoanalyyttisessa

traditiossa kutsumme tätä uudenlaista mie-

lellistä kykyä itseanalyyttiseksi funktioksi, it-

seanalyyttiseksi kyvyksi tai itseanalyyttiseksi

työksi (Busch 2009; 2013; Freud 1937/1964;

Hoffer 1950; Horney 1942; Kantrowitz, Katz &

Paolitto 1990; Leuzinger-Bohleber ym. 2003;

Ticho 1967). Kykyä itseanalyyttiseen työhön

on pidetty keskeisimpänä psykoanalyyttisen

hoidon tavoitteena, eräänlaisena kriteerinä

riittävän hyvälle analyysille ja hoidon päättämis-

vaiheen aloittamiselle. Vaikka eri psykoterapi-

asuuntaukset tavoittelevat kaikki (eri keinoin)

itsehavainnointikyvyn uudenlaista kehittymistä

psykoterapeuttisen prosessin tuloksena, on

itseanalyyttisen funktion kehittyminen nähty

nimenomaan psykoanalyyttiselle prosessille

erityisenä tavoitteena. Tämä on totta läpi kaik-

kien psykoanalyyttisten koulukuntien: psyko-

analyyttisen prosessin lopussa potilaalle tulisi

olla kehittynyt kyky itseanalyysiin. Yksinkertai-

sesti tämä tarkoittaa, että potilas oppii käyt-

tämään ja käyttää erityistä psykoanalyyttista

dialogia luonnehtivaa reektion muotoa (Busch

2013; Thomä & Kächele 1987, 319).

Miten tämä kyky kehittyy? Perinteisesti on

kuvattu kaksi keskeistä ajattelulinjaa. Ensim-

mäisen näkökulman mukaan itseanalyyttinen

funktio kehittyy analyytikkoon samaistumisen

kautta (Greenson 1967; Hoffer 1950). Esimer-

ARTIKKELIT

Psykoterapia (2020), 39(3)

197

kiksi kun analyytikko tekee tulkinnan, tämä kut-

suu potilaan väliaikaisesti ja osittain identioi-

tumaan analyytikkoon (Greenson 1967; Sterba

1934). Vähitellen siitä, mikä alussa saattoi

vaatia tietoista ponnistelua, alkaa tulla enem-

män esitietoista ja automaattista. Greenson

kuvaa, miten ”tämän tyyppinen identikaatio

säilyy analyysin jälkeen, jolloin kohdatessaan

jotain hankalaa potilas työstää tätä itseanalyy-

sin kautta” (Greenson 1967, 245).

Vaikkakin itseanalyysia pidetään keskeisenä

kaikissa psykoanalyyttisissä traditioissa, se on

kehittynyt egopsykologisen suuntauksen sisäl-

lä psykoanalyysin historiassa. Ajattelemme

kuitenkin, että sen tähdellisyys voidaan nähdä

myös objektisuhdeteoriassa. Esimerkiksi po-

tilaan kehittyvä säilömiskyky (engl. container-

contained, Bion 1962), missä ensin potilas ei

kykene käsittelemään ja ”metabolisoimaan”

erilaisia impulssejaan mutta hoitosuhteen

kautta kykenee ottamaan tämän funktion käyt-

töön itse. Psykoanalyysin tavoite on saavutet-

tu, kun potilas on sisäistänyt tämän funktion.

Tämä on yhtäpitävä identikaatio-hypoteesin

kanssa.

Toisen näkökulman mukaan keskeistä on

se tapa, miten analyytikko käsittelee vastarin-

taa (Busch 2006; 2007; 2009; 2013; Gray

1982; 1990; 1994). Keskeisenä ajatuksena

on, että onnistuneessa analyysissä potilas

kehittää kapasiteetin ajatella ongelmiaan ja

koniktejaan (Busch 1995). Tämän mahdollis-

tamiseksi analyyttisessä työssä pyritään kiin-

nittämään huomiota siihen, 1) miten potilas

suojautuu ja miten tämä suojautuminen estää

ajattelua ja toimintaa ja 2) miten työskennellä

potilaan auttamiseksi aktiiviseksi työskentelyn

osapuoleksi. Kun potilas kykenee paremmin

näkemään, miten (ajattelua rajoittavat) de-

fenssit pidetään paikoillaan (suojautuakseen

vaaroilta ja peloilta), hän voi tulla paremmin

tietoiseksi tiedostamattomasta materiaalista.

Tätä materiaalia voi työstää, mikä tekee siitä

vähemmän vaarallista. Vielä tärkeämpää silti

on kiinnittää fokusta siihen, miten potilas voi

vältellä potentiaalisesti käsillä olevien uusien

funktioiden käyttämistä: funktioiden, jotka teki-

sivät potilaasta aktiivisen itsehavainnoinnissa

ja reektiossa.

Lyhyesti ensimmäisessä mallissa itseana-

lyysi kehittyy (epäspesisesti) identikaation

kautta analyytikkoon ja hänen funktioihinsa.

Toisessa mallissa itseanalyyttinen kapasiteet-

ti rakentuu vastarintatyöskentelyn kautta kohti

funktioita, jotka rakentuvat tästä samasta ka-

pasiteetista. Nämä kaksi mallia ovat teoreet-

tisia rakennelmia, ja kliinikot yhdistävät niitä,

mutta kliinisessä teoriassa ne on erotettu.

Molemmissa malleissa potilas saavuttaa ka-

pasiteettia ”nähdä” enemmän ajatuksiaan ja

tunteitaan sekä myös kehittyneen kyvyn ajatel-

la niitä, mutta reitit näihin kapasiteetteihin ovat

erilaiset (Busch 2019; 2009).

Itsehavainnointi on perinteisesti viitannut po-

tilaan havaintoihin omasta kokemuksestaan,

joistain hänen kokemuksensa puolista kuten

ajatuksista, tunteista, asenteista tai reaktiois-

ta (Valkonen 2018). Itsehavainnoinnin kehit-

tyminen edellytyksenä itseanalyyttiselle työlle

vaikuttaa olevan yleisesti tunnustettu kehitys-

linja psykoanalyyttisessä perinteessä (Busch

1995). Itseanalyysilla viitataan kykyyn havain-

noida ja reﬂektoida omaa käyttäytymistään,

tunteitaan tai fantasioitaan tavalla, joka johtaa

ilmiön ymmärtämiseen uudessa valossa (Kant-

rowitz ym. 1990). Niinpä keskeinen ero siirty-

misessä itsehavainnoinnista itseanalyyttiseen

toimintaan vaikuttaa olevan potilaan kyvyssä

käsitellä itsehavaintojaan tavalla, joka johtaa

johonkin uuteen – joka johtaa muuntuneeseen

suhteeseen suhteessa ilmiöön. Tämän lisäksi

potilaan käsitys ilmiöstä on tietysti rikastunut

ja kehittynyt terapeuttisen prosessin kautta.

Huolimatta itseanalyyttisen funktion keskeisyy-

destä psykoanalyyttisen teorian ja käytännön

osalta empiirinen tutkimus itseanalyysistä ja

siitä, miten se saavutetaan, on niukkaa (Fal-

kenström ym. 2017; Falkenström & Sandell

2007; Kantrowitz, Katz & Paolitto 1990; Leu-

zinger-Bohleber ym. 2003).

Kehitysaskeleet, joita on otettu uusissa mik-

roanalyyttisissa potilaan ilmaisun tutkimusme-

netelmissä, ovat mahdollistaneet yksityiskoh-

taisemman psykoanalyyttisen prosessin ja

menetelmän tutkimuksen siitä, miten vuoro-

vaikutus kehittyy kliinisessä tilanteessa. Täs-

sä nyt esiteltävässä tutkimuksessa käytämme

dialogista sekvenssianalyysiä ilmaisun mik-

Psykoterapia (2020), 39(3)

198

roanalyyttisena menetelmänä, kun pyrimme

ensin näyttämään toteen empiirisesti, miten

itsehavainnoinnin kehittyminen muodostaa

edellytyksen itseanalyyttisen funktion kehitty-

miselle. Tarkastelemme Amalia X:n tunnettua

psykoanalyyttista tapausta ja hänen analyysin-

sa tunteja 152–156 osoittaaksemme, miten

tämä tapahtuu. Toiseksi pyrimme selventä-

mään, mitä itseanalyysi on käyttäen materiaa-

lia teoriaa rakentavalla tavalla.

Potilas, terapeutti ja kliininen materiaali

Amalia X (Kächele ym. 2006; Thomä & Kächele

2007) on yksi eniten tutkituista psykoanalyyt-

tisista tapauksista. Tullessaan psykoanalyy-

siin Amalia X oli 35-vuotias opettaja, jonka

keskeisinä hoitoon hakeutumisen syinä olivat

itsetuntoon liittyvät hankaluudet, jotka olivat

altistaneet häntä masennukselle.

Amalia kärsi hirsutismista (vahvasta kar-

voituksesta ympäri kehoa). Hän koki itsensä

leimatuksi ja estyneeksi muodostamaan intii-

mejä suhteita, vaikka kykenikin piilottamaan

stigmansa muilta. Amalian isää on kuvattu jäy-

käksi ja joustamattomaksi, jolla oli hankaluutta

kommunikoida tunnetasolla ja joka oli poissa

Amalian lapsuudessa. Amalian äitiä puoles-

taan on kuvattu eläväksi ja kulturelliksi, joka

oli kärsinyt miehensä poissaolevuudesta. Äitin-

sä vakavan sairauden takia Amalia lähetettiin

5-vuotiaana tätinsä luokse asumaan, missä

hän asui kymmenen vuotta. Vaikkakin Amalia

menestyi koulussa, hän kärsi tätinsä ja isoäi-

tinsä tiukasta uskonnollisesta kasvatuksesta.

Ratkaisuna hirsutismiin Amalia oli nuoresta

pitäen halunnut alkaa nunnaksi ja olikin men-

nyt luostariin 20-vuotiaana. Hän eli ankaraa

uskonnollista elämää, kärsi syyllisyyden tun-

teista mutta kääntyi pois (ennen analyysin

alkua) kirkon piiristä. (Kächele ym. 2006;

Kächele, Schachter & Thomä 2008; Levy, Ab-

lon & Kächele 2012; Thomä & Kächele 1994a,

1994b.)

Analyytikkona toimi kokenut ja hyvin tunnet-

tu psykoanalyytikko. Tapausmateriaali kerättiin

yhteistyössä Ulmin yliopiston psykoterapeutti-

sen keskuksen kanssa. Se koostuu 517 ää-

ninauhoitetusta tunnista, jotka on myös litte-

roitu. Näistä 517 tunnista olemme valinneet

tunnit 152–156 tarkempaan analyysiin. Tunti

152 analysoitiin käyttäen ääninauhoitetta sekä

transkriptiota. Tuntien 153–156 osalta käytim-

me vain transkriptioita.

Valinta näiden tuntien käytöstä tehtiin ai-

emman tutkimuksen perusteella Amalian ta-

pauksesta; tuntia 152 on pidetty erinomaisena

esimerkkinä psykoanalyyttisestä prosessista

ja tekniikasta sekä kliinisesti (Akhtar 2007;

Jimenez 2004; Kächele ym. 2006; Thomä &

Kächele 1994) että empiirisesti (Albani ym.

2006; Buchholz, Spiekermann & Kächele

2015). Keskeinen teema ennen näitä tunteja

oli Amalian toive olla joku merkittävä analyyti-

kolle (hän antoi esimerkiksi analyytikolle kel-

lon, jonka toivoi lyövän heille molemmille; ks.

Thomä & Kächele 1994a; 1994b).

Amalian analyysi tapahtui osana tutkimus-

asetelmaa. Tämä herättää kysymyksiä siitä,

mitä tämä tutkimusasetelma ja ääninauhoituk-

sen käyttö merkitsi Amalialle ja hänen analyyt-

tiselle prosessilleen. Meidän tietääksemme

tämä keskeiseksi teemaksi tuleva kysymys ei

aiemmin ole tullut tematisoiduksi analyysissä

(pois lukien tietoinen suostumus tutkimukseen

osallistumisesta ja materiaalin antamisesta

myös tutkimuskäyttöön).

Menetelmä: Dialoginen

sekvenssianalyysi (DSA)

Analyytikkoina kuuntelemme analysandin il-

maisua useista näkökulmista, ja nämä johta-

vat erilaisiin auttaviin interventioihin analyyti-

kon osalta. Kaksi näkökulmaa, kuten Bollas

(2011) on todennut, voidaan erityisesti nähdä

toisiaan täydentävinä elementteinä kliiniseen

tilanteeseen. Ensimmäisessä näkökulmassa

analyytikko kuuntelee analysandin vapaiden

assosiaatioiden sisältöä: mistä analysandi

puhuu ja miten hän suhtautuu näihin havain-

toihin. Tämä on ”freudilainen kuuntelun tapa”.

(Bollas 2011.) Toinen näkökulma fokusoi suo-

remmin analysandin ja analyytikon väliseen

suhteeseen. Analyytikko kuuntelee ilmaisua

kiinnittäen erityistä huomiota transferenssi-

materiaaliin: miten analyytikko analysandin

ilmaisun vastaanottajana vaikuttaa vapaan

Psykoterapia (2020), 39(3)

199

assosiaation ow’hun. Tämä on ”objektisuh-

detapa kuunnella” (Bollas 2011). Kliinikkoina

käytämme näitä molempia tapoja kuunnella,

vaikkakin yksi tai toinen voi paikoitellen pai-

nottua enemmän lähestymistavoissamme klii-

niseen materiaaliin – riippuen analysandista,

omasta taustakoulutuksestamme tai mielty-

myksistämme.

Tässä tutkimuksessa käytämme dialogista

sekvenssianalyysiä laadullisena mikroanalyyt-

tisenä menetelmänä analysoimaan Amalian il-

maisua tuntien 152–156 aikana. Analysandin

ja analyytikon ilmaisujen ”kuuntelun tapana”

DSA on kliininen materiaalin luentatapa, joka

pyrkii pitämään mielessä näitä molempia näkö-

kulmia. Avaamme tätä tarkemmin seuraavissa

kappaleissa. Kuitenkin DSA:n tutkimukselli-

sessa käytössä suhteessa ”perinteiseen kliini-

seen kuuntelun tapaan” on joitain merkittäviä

eroja: siinä missä kliinisessä praktiikassa ana-

lyytikko voi aina vahvistaa ja uudelleen jäsen-

tää tulkintojaan analysandin kanssa in vivo, täl-

laista ylellisyyttä ei tutkimusasetelmassa ole.

Tässä tutkimuksen objekti ei voi ”vastustaa”

ja korjata tutkijoiden johtopäätöksiä.

Laadulliset erot käytettävissä olevassa kliini-

sessä materiaalissa tuo rajoituksia sen käyt-

töön. Tästä huolimatta Amalian koko analyysin

saatavilla olo ääninauhoitteiden ja transkripti-

oiden muodossa mahdollistaa tutkijoille ma-

teriaalin mikroanalyysin ja itsehavainnoinnin

kehittymisen tutkimisen sellaisella yksityis-

kohtaisuudella (ja laajuudella), mikä muuten ei

olisi mahdollista (ks. Kivikkokangas & Leiman

2019). Tekniset yksityiskohdat DSA:n teoriasta

ja käytöstä menetelmänä tapaustutkimuksis-

sa on kuvattu aiemmissa metodologisemmin

painottuneissa artikkeleissamme (Kivikkokan-

gas & Leiman 2019; Kivikkokangas, Leiman

& Laitila 2018; Kivikkokangas, Leiman, Laitila

& Stiles 2020; Leiman 1992; 1994; 1997;

2000; 2002; 2004; 2006; 2011; 2012; Tik-

kanen 2015; Valkonen 2018).

DSA perustuu Bakhtinin ilmaisuteoriaan

(1984). Keskeinen idea on: puhuja aina ase-

moi/positioi itsensä suhteessa viittauskoh-

teeseen (”asia”, mistä hän puhuu) sen pe-

rusteella, kenelle hän puhuu (vastaanottaja).

Ilmaisut ovat aina osoitettuja jollekulle ja ne

viittaavat johonkin. Lisäksi analyytikko ei ole ai-

nut ilmaisun vastaanottaja (ks. myös Heimann

1950; ”näkymättömät toiset”). Jopa yksityiset

ajatuskulkumme on osoitettuja sisäiselle toi-

selle (superego), ja sen vastausta odotetaan

ja ennakoidaan. ”Mistä puhutaan” ja ”kenelle

puhutaan” muovaavat sitä tapaa, miten puhuja

rakentaa ilmaisunsa (mukaan lukien ilmaisun

prosodit kvaliteetit). Tutkimuskäytössä DSA

jäljittää tätä sisällön ja vastaanottajan dynaa-

mista vastavuoroisuutta missä tahansa kom-

munikatiivisessa tilanteessa.

Ilmaisun analyysin perusyksikkö DSA:ssa on

suhde viittauskohteeseen (stance to the referen-

tial object) eli se, miten puhuja asemoi itsensä

suhteessa siihen asiaan/sisältöön, josta hän

puhuu. Ilmaisut näyttävät puhujan aseman suh-

teessa viittauskohteeseen. Tässä kontekstis-

sa kohde (engl. object) ei ole toinen ihminen

(kuten yleensä käytämme psykoanalyyttisessa

keskustelussa), vaan toiminnan kohde eli suh-

teessa siihen ”asiaan”, mihin ihminen asemoi

itsensä (esimerkiksi havainto, josta analysan-

di puhuu). Kun puhumme jostain, väistämät-

tä kommunikoimme myös henkilökohtaisen

asemoitumisemme (engl. personal stance)

suhteessa tuohon kohteeseen – oli tuo kohde

sitten toinen henkilö, tärkeä puoli itsestämme,

tilanne maailmassa, uni tai muisto, henkilökoh-

taisesti tärkeä ajatus tai mikä tahansa koke-

mus arkipäivässämme (Leiman 2011).

Reektiiviset kommentit omista tunteista tai

väliin tulevat kommentit (”Idioottimaista”) ovat

suoria esimerkkejä suhteesta (ei spesioitu

tässä) viittauskohteeseen – näissä kommen-

teissa puhuja näyttää avoimesti, miten hän

suhtautuu niihin asioihin, joista hän puhuu.

Epäsuoria esimerkkejä suhteesta erilaisiin

viittauskohteisiin voivat olla idiosynkraattis-

ten sanojen käyttö, epäröinnit ja tauot, jotka

voivat viitata 1) ongelmalliseen suhteeseen

ei-artikuloituun kohteeseen (esimerkiksi ana-

lysandi kokee hankaluutta suhteessa mie-

lessä olevaan asiaan) ja/tai 2) aktivoitunee-

seen ongelmalliseen transferenssifantasiaan

analyytikosta (toisin sanoen siihen, millaisen

kuvan vastaanottajasta analysandi rakentaa).

Ymmärrettävästi suhde kohteeseen heijastaa

molempia, ja näiden kahden dimension dyna-

Psykoterapia (2020), 39(3)

200

miikka, eli sisällön ja vastaanottajan, muodos-

taa fokuksen DSA:ssa.

Tiivistäen, käyttäen tavanomaisempaa psyko-

analyyttistä puhuntaa, DSA:n kautta katsotaan,

miten kokemus analyytikosta vaikuttaa niihin

asioihin, joista analysandi kykenee puhumaan;

katsotaan dynamiikkaa transferenssin ja ta-

voitettavien asioiden välillä, kuten tämä näkyy

ilmaisussa. Niinpä ehdottaisimme Bakhtinin

ilmaisuteorian tarjoavan hedelmällisen tavan

käyttää toisiaan täydentävästi näitä kahta nä-

kökulmaa, freudilaista ja objektisuhdetapaa, klii-

nisen materiaalin luennassa: se, mistä puhuu, ja

se, kenelle sanansa osoittaa, ovat aina vastavuo-

roisessa yhteydessä toisiinsa (Leiman 2012).

Yksityiskohtainen esimerkki voi toimia par-

haana tapana näyttää, miten materiaalin mik-

roanalyysia tehdään DSA:ssa. Vinjetissä 1

olemme korostaneet ilmaisun viittauskohteen

ja alleviivanneet hypoteesimme suhteesta

kohteeseen. Analysoidessa transkriptioita ei

ole mahdollista käyttää analysandin nonver-

baalista kommunikaatioita määrittääksemme

suhdetta kohteeseen. Ymmärrettävästi nämä

kommunikaatiot (kuten kasvojen peittäminen,

asennon vaihtaminen) ovat mitä tärkeimpiä

merkkejä analyytikon yritykselle tunnistaa

analysandin suhdetta viittauskohteeseen. Li-

säksi suurin osa transkriptioista ei välitä ana-

lysandin ääntä, toisin sanoen sen eri sävyjä

ja rytmejä. Numerot suluissa viittaavat tauon

pituuksiin sekunneissa.

Tutkimuksen prosessi

Analyysi eteni kolmessa vaiheessa: 1) Amalian

tunti 152 valittiin analyysin aloituskohdaksi se-

manttisten positioiden hahmottamiselle. Tämä

valinta tehtiin aiemman tutkimuskirjallisuuden

perusteella, missä tämä tunti oli valittu niin

kliinisin (Akhtar 2007; Jimenez 2004; Kächele

ym. 2006; Thomä & Kächele 1994) kuin em-

piirisin perustein (Albani ym. 2006; Buccholz,

Spiekermann & Kächele 2006) erinomaiseksi

esimerkiksi psykoanalyyttisestä prosessista

ja tekniikasta. 2) Amalian uni ja siinä näyttäy-

tyvät positiot hahmotettiin keskeiseksi ongel-

mallisen kokemuksen analyysin lähtökohdaksi,

jonka kehitystä seurasimme tuntien 152–156

ajan. Ensimmäinen kirjoittaja oli tutustunut

koko kliiniseen aineistoon ja valitsi tutkimus-

kysymyksen ohjaamana vinjettejä tarkempaan

analyysiin datasessioryhmään1. Tunti 152 ana-

lysoitiin käyttäen ääninauhaa ja transkriptiota.

Tunnit 153–156 analysoitiin käyttäen ääninau-

hoihin perustuvia litteraatioita. 3) Kun analyysit

tunneista 152–156 oli tehty, oli mahdollista

palata takaisin tuntiin 152 ja arvioida, toiko

uudenlainen kehittynyt ymmärrys uusia näkö-

kulmia alun problematiikkaan.

Amalian ongelmallisen kokemuksen

analyysi – uni tunnilla 152

Amalian keskeinen ongelmallinen teema, jota

tulemme seuraamaan tuntien 152–156 ajan,

tulee näkyviin Amalian unessa heti tunnin 152

alussa. Keskeinen teema Amalian analyysis-

sä tuntia edeltäen oli ollut Amalian toive olla

joku, joka olisi erityinen analyytikolle. Esimer-

kiksi hän oli antanut analyytikolle lahjaksi kel-

lon, joka tikittäisi heille kahdelle (ks. Thomä &

Kächele 1994). Tilan puutteen takia näytämme

vain rajoitetusti valittuja vinjettejä. Rivinumerot

ovat mukana, jotta lukija voi saada kuvaa, mis-

tä kohtaa tuntia näyte on otettu.

Vinjetti 1 (tunti 152, rivit 44–63)2.

Amalia: hhhhhh (7) viime yönä näin unta tänä

aamuna (2) (1) kello oli juuri soinut (1,4) minut

oli murhattu tikarilla

Analyytikko: hm

Amalia: mutta se o li t osin ( 0,7 ) kuin ﬁlmissä (2,2)

minun piti maata aika pitkään (1) mahallani ja

tikari oli selässä ja (2,2) sitten tuli aika paljon

ihmisiä (5) ja (2) en enää tiedä mitä varten (-)

pitää käsiä aloillaan jotenkin niin kuin kuollut

Analyytikko: hm

Amalia: minulle oli hyvin noloa että hame oli

luiskahtanut niin ylös (1) takaa

Analyytikko: hm

Amalia: ja sitten tuli (1) kollega hyvin

selvästi nähtävissä XY:stä se oli kaikkein

ensimmäinen työpaikkani (1) hän veti tikarin

selästäni ja otti sen mukaansa en tiedä se

oli ikään kuin matkamuisto (2) ja sitten tuli

nuori pari tiedän vain, että mies oli neekeri

Psykoterapia (2020), 39(3)

201

ja sitten he leikkasivat pois tukkani ja aikoivat

tosiaan tehdä siitä peruukin, luullakseni (2) ja

se oli minusta todella kauheaa (2) ja h e alkoivat

sitten leikkaamaankin (3) ja (2) sitten nousin

ylös (2) ja menin (kevyt naurahdus) kampaajal-

le (3) (nielaisee) tarkoitan että herätyskello soi

juuri silloin (1) (nielaisee) soinut (3) ja heräsin

Kuten olemme aiemmin kuvanneet (Kivik-

kokangas & Leiman 2019) Amalia etenee

unen kertomiseen kuvaamalla aluksi sen ul-

koiset puitteet (rivit 44–45). Siihen hän myös

lopettaa (rivit 62–63), mikä korostaa unen

sisällön ja heräämisen jälkeisten tapahtumien

erillisyyttä. Hiusten leikkaaminen ja peruukin

tekeminen lienevät viittauskohteina kuitenkin

merkitysyhteydessä kampaajalle menemiseen.

Itse unen kerronta voidaan jakaa temaat-

tisesti kolmeen kohtaukseen. Ensimmäinen

kohtaus alkaa suoralla kuvauksella ”minut oli

murhattu tikarilla” (46). Amalia ilmaisee suh-

tautumisensa tapahtumaan siirtymällä tarkas-

telemaan sitä ulkopuolisesta näkökulmasta

ikään kuin hän olisi katsoja elokuvissa (47).

Tätä seuraa yksityiskohtaisempi kuvaus

(48), joka tiivistyy ilmaisuun ”jollain tapaa

kuin kuollut” (50). Huomiota kiinnittävät sitä

edeltävät sanat ”minun täytyi pysyä makaa-

massa” ja ”en enää tiedä mitä varten (-) pitää

käsiä aloillaan”. Jokin pakottaa Amalian liikku-

mattomuuteen, mutta hän ei saa siihen koske-

tusta. Kuvauksen näkökulma huojuu kokevan

ja havainnoivan position välillä. Sitä ilmentää

viittauskohteen hetkellinen vaihtuminen (49)

paikalle tuleviin ihmisiin.

Seuraavassa (51) Amalia samastuu täysin

kokemukseensa unessa aistiessaan hameen

nousseen ylös. Ilmaisuun sisältyy selkeä se-

manttinen positio. Hameen nouseminen ”niin

ylös” oli ”hyvin noloa minulle” sisältää sek ä viit-

tauskohteen että suhteen siihen. ”Sehr pein-

lich” on Amalian ensimmäinen ilmaisu hänen

suhteestaan hameeseen ja paikalla oleviin

ihmisiin. Ääninauhalla Amalian intonaatio an-

taa yksityiskohtaisemman vihjeen hänen suh-

teestaan viittauskohteeseen. Hänen äänensä

on ikään kuin itkun kynnyksellä, se melkein

tukahtuu, mutta Amalia kokoaa itsensä lopet-

taakseen lauseensa.

Seuraava kohtaus kuvaa Amalian kollegan,

joka veti tikarin pois (52–56). Teon suoravii-

vainen kuvaus määrittelee kollegan toiminnan

laatua. Sen keskellä on si irtymä havainnoivaan

positioon ”jonka saatoin helposti nähdä” ja

todennäköisesti analyytikolle osoitettu selven-

nys miehen identiteetistä.

DSA:ssa kiinnitetään huomiota sanojen va-

lintaan. Puhujan suhde viittauskohteeseen on

usein upotettu sanan kielelliseen merkityk-

seen. Tässä ”matkamuisto” luonnehtii kolle-

gan suhtautumista tikariin, joka oli isketty Ama-

lian selkään. Tikari ja matkamuisto sisältävät

todennäköisesti sangen rikkaan viiteverkoston.

Amalian on vaikea löytää sille osu vaa ilm ais ua,

mikä ilmenee kommentoivissa sanoissa ”ja en

tiedä” ja ”se oli kuin”.

Dialogisessa sekvenssianalyysissä on

kuitenkin varottava spekuloimasta tikarin ja

matkamuiston symboliikkaa. Jälkikäteen to-

teutuvassa analyysissa potilas ei voi ottaa

kantaa tulkinnan kohdallisuuteen. Amalia

kuvaa tässä toisen ihmisen toimintaa, mikä

tämän näkökulmasta näyttää mutkattomalta,

tilanteessa kohdalliselta teolta. Toimija menee

tiehensä kiinnittämättä huomiota Amalian ko-

kemukseen.

Kolmas kohtaus (57–61) sisältää samankal-

taisen jännitteen oman ja toisten semanttisen

position välillä suhteessa samaan viittauskoh-

teeseen. Se on tässä Amalian tukka. Sekvens-

sin eteneminen on lähes identtinen kohtauk-

selle kollegan kanssa. Ensimmäiseksi Amalia

kuvaa nuorenparin, mitä täydentää yksityiskoh-

taisempi havainto miehestä (”Muistan vain että

hän oli neekeri3”). Siinä missä kollega muunsi

tikarin matkamuistoksi, nuoripari haluaa leika-

ta Amalian hiukset ja tehdä niistä peruukin.

Amalia keskeyttää tapahtuman kuvaamisen

erityisellä suhtautumisen ilmaisulla ”ja se vai-

kutti todella kauhealta” (60) ja jatkaa kahden

sekunnin tauon jälkeen, että pariskunta todella

alkoi leikata hänen tukkaansa. Myös tässä ta-

pahtumassa Amalia on kuin lamaantunut eikä

mahda heidän toiminnalleen mitään. Heillä ei

sen sijaan näytä olevan mitään suhdetta Ama-

lian kauhuun.

Uni loppuu äkillisesti assosiatiiviseen viit-

taukseen kampaajasta. Se kääntää aamun

Psykoterapia (2020), 39(3)

202

tapahtumien ajallisen järjestyksen viimeiseen

ilmaisuun nähden, kuvaukseen heräämisestä.

Herätyskellosta ja heräämisestä Amalian unta

koskeva selonteko myös alkoi.

Unen temaattinen yhtenäisyys sisältyy

jännitteeseen toisten näennäisen välinpitämät-

tömän tai kevyen suhtautumisen (ohikulkijat,

kollega, nuoripari) ja Amalialle erityisen mer-

kityksellisten kohteiden (tikari, hame, hänen

hiuksensa) välillä. Hän on kuin avuton ja la-

maantunut uhri suhteessa toisiin, jotka ovat

vapaita toimimaan ja voivat tehdä hänelle mitä

vain haluavat. Avuttomuuden ohella häpeä lie-

nee Amalian unikokemuksen olennainen se-

manttinen positio, vaikka se näyttäytyy selvästi

ainoastaan hameen vetäytymistä koskevassa

viittauksessa.

Tämä formulaatio on tiivistelmä toistuvista

suhtautumisista kohteisiin – tapa, miten Ama-

lia asemoituu suhteessa puhuttuihin asioihin

heijastuneena hänen ilmaisussaan – manifes-

tissa unen materiaalissa. Unen symboliikka

ehdottaa keskeisen teeman olevan seksuaa-

lisuus, passiivisesti koettuna. Väkivalta voi

olla osa eroottista kokemusta. Amalia voi olla

haavoittuva eroottisissa toiveissaan, ja tämä

heijastuu väkivallan pelossa: ikään kuin hän

on muiden armoilla, jotka välinpitämättöminä

näkevät hänen paljastuneen tilansa. Samaan

aikaan liikkumattomuus voi olla defenssi eroot-

tisten toiveiden aktualisaatiota vastaan: kun

ei liiku, on viaton. Näiden näkökulmien perus-

teella Amalian keskeinen kehitystehtävä olisi

oman seksuaalisuuden haltuunotto, ja uni viit-

taa tähän. Varovaisempi muotoilu olisi: sen si-

jaan että attribuoi toimijuuden muihin, analyysi

voisi auttaa Amaliaa löytämään sen itselleen.

Vastauksessaan Amalian äkilliseen tapaan

päättää ilmaisunsa unestaan analyytikko ku-

vaa, miten kuitenkin Amalia pystyy nousemaan

ylös unen lopussa. Seuraavissa vuoroissa [ei

näytetty tässä] ongelmallisen teeman heijastu-

essa unen narratiivissa Amalia ei kuitenkaan

pysty tarttumaan siihen, mitä analyytikko tar-

joaa tai viipyilemään unessa artikuloimassaan

häpeän ja kauhun kuvastossa. Uni ongelmalli-

sena kokemuksena tulee ilmaistuksi mutta ei

vielä yhdessä jaetuksi ja tutkituksi. Amalia ei

kykene lähestymään uudelleen untaan ja ottaa

helposti vähättelevän suhteen niin omaan ko-

kemukseensa (se, mitä ajattelen, on ”Idiootti!

Miten idioottimaista!”) kuin analyytikon yrityk-

siin kiinnittää huomiota erilaisiin (unen viit-

taamiin) teemoihin (Kivikkokangas & Leiman

2019).

Amalian ongelmallinen suhde analyytikkoon

Myöhemmin tunnilla 152 Amalia kykenee työs-

tämään suhdettaan analyytikkoon, mutta unen

ilmaisemien teemojen analyysi säilyy suljettu-

na. Amalian ongelmallinen suhde analyytik-

koon tulee näkyviin pelossa toisen vastauk-

sesta hänen vaativuuteensa: kestääkö toinen

ja osaako toinen käsitellä (sitä mikä itselle

näyttäytyy hallitsemattomana, liiallisena ja tu-

hoavana). Amalia pelkää, että analyytikko ei

kestä ja selviydy – peläten analyytikon olevan

yhtä pehmeä kuin hänen isänsä oli ollut. Jo-

tain Amalian halusta ja vaativuudesta tiivistyy

moneen suuntaan avautuvaan haluun tarttua

analyytikkoa niskasta ja pitää hänestä lujasti

kiinni.

Vinjetti 2 (sessio 152, rivit 111–129)

Amalia: Ah, tiedätkö, joskus – minulla on se

tunne – haluaisin rynnätä luoksesi, tarttua si-

nua niskasta kiinni, ja pitää kiinni niin lujasti,

ja sitten

Analyytikko: hm

Amalia: ja sitten ajattelen, hän ei ikinä kykenisi

ottamaan sitä vastaan, yhtäkkiä, hän tippuisi

kuolleena maahan

Analyytikko: hm

Amalia: ja sitten näen sinut, jollain tapaa – myös

palavana, tai, tai, en löydä sanoja sille, en tiedä

mitä näen tai tunnen sitten

Analyytikko: Etten kykenisi ottamaan sitä vas-

taan, että minä…

Amalia: Niin

Analyytikko: En pysty, en pysty ottamaan sinua

Amalia: Niin, minua pitämässä sinusta lujasti

kiinni

Analyytikko: hm

Amalia: Se on jotain liikaa sinulle jollain tapaa

Analyytikko: um – hmm

Psykoterapia (2020), 39(3)

203

Amalia; Tai enemmänkin sillä tapaa, että sinä,

sinä alat jollain tapaa tutista ja järkkyä, ja sinä

– mutta sitten usein mietin, jos olen näin täysin

varma tästä, miten se saa minut tuntemaan (6)

Tämän keskeisen teeman – mitä analyytikko

voi kestää – kehittyminen tulee tärkeäksi seu-

raavilla tunneilla 153–156 ratkaisevin seurauk-

sin. Tunnilla 152 analyytikko tuo aktiivisuuden

vaarallisuuden (suhteessa analyytikkoon) unen

näyttämölle.

Vinjetti 3 (sessio 152, rivit 130–142)

Amalia: sillä tällä hetkellä se on oikeastaan

Analyytikko: se on oikeastaan taistelua puukos-

ta [engl. a ﬁght for the knife]

Amalia: kyllä, niin voisi sanoa

Analyytikko: hmm – tällä tavoin voi näyttää mitä

unessa oli

Amalia: luulen niin, kyllä, ja syy siihen että se on

niin paha on – niin, kyllä koska olen yksinkertai-

sesti, minulla on ollut samankaltainen kokemus

aiemmin uneksinnasta, ja lopputulos oli silloin

yksinkertaisesti että minä lähdin, ja olin kaikki

ne vuodet täysin poissa / menin luostariin

Analyytikko: hmm

Amalia: Ei, ei enää ikinä! Olen vakavasti epäillyt

olinko oikeassa lähtiessäni pois

Analyytikko: hmm

Amalia: ja nyt, näin pitkän ajan jälkeen on taas

tämä halu paeta //

Analyytikko: hmm… sen sijaan että taistelisi

puukosta, niin menisi luostariin

Analyytikon mukaan aktiivisuuden vaaral-

lisuus näyttäytyy siten myös unessa. Amalia

selventää aiemmin tekemäänsä valintaa (sa-

mankaltaisessa emotionaalisessa tilanteessa

hän lähti pois luostariin). Analyytikko formuloi

sisäisen liikkumatilan vaihtoehdot muotoilus-

saan ”taistella puukosta tai mennä luostariin”.

Taistelu puukosta vaikuttaa viittaavan kiellet-

tyyn (aktiiviseen) asennoitumiseen, vaihtoeh-

tona (passiiviselle) kokemukselle halvaantu-

neena olemisesta tai pakoon juoksemisesta

(luostariin). Tapaamisen lopussa Amalia palaa

alussa esille tuotuun ongelmalliseen koke-

mukseen.

Vinjetti 4 (sessio 152, rivit 564–603)

Amalia: se on yksinkertaisesti… [Viittaa edel-

tävään, missä uneksinut analyytikon työtilasta

hautausmaan edustalla täydellisen rauhan paik-

kana.]

Analyytikko: ovi luostariin?

Amalia: Kyllä! Tuo tekee sen inhottavan selväksi

minulle että

Analyytikko: Kyllä

Amalia: tällä hetkellä

Analyytikko: mutta se antaisi sinun – sitten voisit

säästää minut ja itsesi, eikö

Amalia: Kyllä, voisin jättää sinut ulkopuolelle. Ja

sinä voisit pitää omat dogmasi

Analyytikko: kyllä

Amalia: Sitten minä en todella haluaisi tapella

kanssasi

Analyytikko: hmm

Amalia: se on totta // tai repiä päätäsi irti

Analyytikko: kyllä, mutta silloin sinun ajatuksesi

eivät rikastaisi minun ajatuksiani, minun dogma-

ni eivät kohtaisi sinun dogmejasi, vai?

Amalia: ei

Analyytikko: ja miten näiden kohtaamisten kaut-

ta, sinun kosketuksesi minun mieleeni, päähäni.

Vaikuttaisi, ett ä sinulla on tahto ja kyk y muuttaa

tätä kautta jotain.

Amalia: kyllä. Ehkä jälleen yksi yritys juosta pa-

koon? Minun täytyy kertoa siitä sinulle maanan-

taina, ja kaikesta mitä sen myötä tulee mieleen

Analyytikko: hmm

Amalia: tai oikeammin, kaikista niistä asioista

mitä edelleen tulee mieleen siitä

Amalian voimakas halu juosta pois, luosta-

riin, nähdään pakona ponnistelusta/kamppai-

lusta analyysissä. Hän ei halua ”kamppailla”

analyytikon kanssa, hän jättää tämän ulkopuo-

lelle testaamatta, millaista toimintaa analyytik-

ko voisi Amalialta kestää. Analyytikko jäsentää

Amalian ambivalenssia omaa toimijuuttaan

kohtaan osoittamalla, kuinka Amalia voisi

muuttaa jotain, ja Amalia tunnistaa, miten hä-

nen pakonsa luostariin eväisi mahdollisuuden

muuttaa jotain yhdessä jaettujen kokemusten

ja keskusteluiden kautta.

Amalia vaikuttaa avoimesti tunnustelevan

välttävää suhtautumistaan ja kuvaa orasta-

Psykoterapia (2020), 39(3)

204

vasti uutta tuntumaa sen vaikutuksista (”Mi-

nun täytyy ker toa siitä sinulle maanantaina, ja

kaikesta mitä sen myötä tulee mieleen"). Tämä

lupaus tunnin 152 lopussa on lyhyt näyte siitä,

miten Amalia on nyt kykenevä suhtautumaan

(ainakin hetkellisesti) uudella tapaa pelkoonsa

tulla aktiiviseksi, ja hän käyttää tässä analyy-

tikon muotoilua oivalluksensa tavoittamiseen.

Tunnin 156 analyysi – ensimmäisiä askeleita

kohti itseanalyyttistä funktiota

Tilarajoitusten vuoksi tuntien 153–155 ana-

lyysiä ei näytetä tässä. Haluamme kuitenkin

tuoda esiin muutaman lukijaa auttavan asian.

Tunnilla 153 Amalia jää jumiin aktiivisesti

välttävään asemaan suhteessa ongelmalliseen

kokemukseen ja hän hylkää kaikki interventiot.

Tärkeä teema tulee esiin tunnilla 154. Amalia

reektoi uudella tavalla hänen ja analyytikon

näkökulmien erillisyyttä. Analyytikon toiseuden

hahmottaminen mahdollistaa Amalialle usei-

den keskeisten teemojen pohdinnan: hänen

tarvitsevuutensa ja kriittisyytensä analyytikkoa

kohtaan, miten hän eri tavoin väistää analyyti-

kon interventioita ja myös oman (ongelmalli-

seksi koetun) seksuaalisuuden. Näitä teemo-

ja kehitellään eteenpäin tunnilla 155, missä

Amalian pelko tulla analyytikon kritisoimaksi

tulee transferenssiin. Amalia ilmaisee omia

mielipiteitään suoremmin, mikä puolestaan

vahvistaa pelkoa siitä, miten analyytikko saat-

taisi vastata tähän. Lopuksi Amalia selventää,

miten ajatuksiensa kehittelyn kautta hänen

voimakas halunsa ja paine paeta (luostariin)

on kadonnut.

Seuraavaksi esitämme tarkemmin tunnin

156 ensimmäisen osan analyysia. Tämä osa

voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensin

Amalian ongelmallinen kokemus halvaantu-

neena olemisesta tulee uudelleen unen näyt-

tämölle. Toinen vaihe aloitetaan jälleen uuden

unen kautta, joka viittaa suoraan analyyttiseen

suhteeseen. Kolmas vaihe näyttää, miten uu-

denlainen kyky saavuttaa ja käsitellä unen

sisältöjä tulee käyttöön sekä uudenlainen ha-

vainto aiemmin torjutuista peloista.

Amalia aloittaa tunnin kertomalla unen,

jonka oli nähnyt levottomana yönä. Hän oli

kamppaillut ambivalenssinsa kanssa pakoon

juoksemisesta: ”Ajaisinko pois täältä kaikesta

vai enkö?”

Vinjetti 5, ensimmäinen uni, (sessio 156, rivit

8–75)

Amalia: Viikonloppuna näin oudon unen. Me

olimme, ikään kuin minä olisin sisäoppilaitokses-

sa ja moni oppilas olisi vielä kotona, sisällä... en

tiedä, tunnetko (nimi epäselvä) taiteilijaa… ja…

olimme hänen talossaan kellarissa alimmassa

kerroksessa tai, ei ei, maantasossa, ja kollega ja

minä nukuimme siellä, seuraavan oven takana

oli näitä laitoksessa asuvia oppilaita, ja yhtäkkiä

poika seisoi meidän vuoteemme edessä, ja sen

on täytynyt olla, hän näytti aivan kuin eräältä

aikaisemmalta oppilaaltani [kuiskaa jotain mistä

ei saa selvää] ja hän sanoo: Nouskaa ylös, minä

myrkytän teidät nyt kaasulla! Ja sitten kollega

käveli ulos hänen kanssaan, ja hän halusi tehdä

sen kaasuhellalla ja sitten he kävelivät ulos, hän

jätti oven auki. Ja sitten minä menin ikkunalle,

halusin mennä ulos ikkunasta, kuitenkaan, en

mennyt mutta ajattelin, jos menen ulos ikkunas-

ta nyt, olin jollain tapaa jähmettynyt tai jumissa,

jos pääsen naapurin luokse sitten, sitten se tuli

mieleeni: voi ei, naapuri on muuttanut pois! Siel-

lä asuu nyt muita, he eivät päästä minua sisään

vaikka huutaisin. Sitten ajattelin, paljain jaloin,

kaikki ei mene hyvin, ja sitten se tuli äkillisesti

mieleeni: ehkä ulkopuolella on vartija. Ja kaikki

oli niin halvaannuttavaa, ja en tiennyt ollenkaan

mitä tehdä. Kaiken sen keskellä heräsin pelois-

sani ja minulla oli uskomattomia sydämentyky-

tyksiä, se oli vain niin outoa, että en tehnyt juuri

sitä kaikkea, mitä olisi varmasti voinut tehdä,

mennä siis ulos ikkunasta ainakin ja katsoa

huolellisesti olisiko siellä ketään (engl. ”whether

there would be anyone standing there").

Unessa uhka tulee Amalian entisen oppilaan

kautta. Amalian vastaus tähän uhkaan eroaa

selvästi kollegan vastauksesta. Siinä missä

kollega oli aktiivinen, käveli ulos huoneesta,

Amalia palasi vastauksessaan uudelleen hal-

vaantumisen kokemukseen.

Vaikkakin unen temaattinen kompositio

muistuttaa unta tunnilta 152 (Amalia samais-

Psykoterapia (2020), 39(3)

205

tuneena haavoittuvaksi, uhkaavien ja voi-

makkaiden toisten armoilla), tässä on joitain

merkittäviä eroja. Ensinnäkin unen narratiivi

keskeytyy Amalian reflektiivisillä kommen-

teilla, jotka osoittavat, miten Amalia kykenee

uudella tapaa suhtautumaan siihen, mitä hän

kuvaa. Toiseksi ulkoisten tapahtumien kuvauk-

set limittyvät näiden aikana tapahtuvan sisäi-

sen dialogin kuvaukseen. Kolmanneksi siinä

missä aiemmin toiset unissa eivät näyttäneet

mitään huolta/liikutusta Amalian kamalaan ti-

lanteeseen, Amalia näyttää, miten on olemas-

sa toivoa avun käsillä olosta (naapuri, vartija)

– saatavilla olevuudesta – vaikkakin hän ei voi

aivan luottaa siihen.

Unen narratiivissa tämä viimeinen osio on

sekoitus suoraa sisäistä puhetta (preesen-

sissä), jota ympäröi deskriptiiviset kuvaukset

(imperfektissä), missä uusi teema toivon mah-

dollisuudesta introdusoidaan – auttava toinen

saattaa olla käsillä, saatavilla: kuitenkaan, en

mennyt ulos mutta ajattelin, jos menen ulos ik-

kunasta nyt, olin jollain tapaa jähmettynyt tai

jumissa, jos pääsen naapurin luokse sitten,

(epävarma mutta toiveikas) voi ei, naapuri on

muuttanut pois! Siellä asuu nyt muita, he eivät

päästä minua sisään vaikka huutaisin. (Toiset

eivät välitä Amalian hädästä.) Sitten ajattelin,

paljain jaloin (haavoittuva), kaikki ei mene hyvin

(ei toivoa/hylätty/lannistunut) ja sitten se tuli

äkillisesti mieleeni: ehkä ulkopuolella on vartija.

Tämä auttavan toisen käsilläolo epätoi-

voisessa apua kaipaavassa tilanteessa on

merkitsevä muutos suhteessa unen tematiik-

kaan tunnilla 152, missä toiset olivat täysin

välinpitämättömiä. Eräässä mielessä tunnin

156 unessa on kyse siitä, miten Amalia kä-

velee ikkunan luo, haluaa mennä ulos mutta

ei pysty – ja tältä kynnykseltä hän ajattelee

unessaan toisten käsilläolon mahdollisuutta

ja sitä, miten nämä hänelle vastaisivat. Unen

ensimmäinen osa, missä Amalia on epävarma

mutta toiveikas, päättyy toisten täydelliseen

välinpitämättömyyteen (”eivät päästä sisään

vaikka huutaisin”). Tässä Amalia kykenee, kont-

rastina tunti 152, samaistumaan kokevaan

positioon unessa; hän pystyy lähestymään

ja ajattelemaan unen sisältöjä, hän kykenee

astumaan kokemukseensa unessa, ottamaan

tämän perspektiivin. Sitten, ilman vastausta

toisilta (hänen avunhuutoonsa), hän kykenee

astumaan haavoittuvuuden kokemukseen: hän

ajattelee – paljain jaloin – ettei ole olemassa

toivoa. Tämän jälkeen, jälleen, ajatus mahdol-

lisesta avusta tulee hänen mieleensä vartijan

hahmossa.

Tässä sekvenssissä mahdollisista auttavis-

ta toisista on jatkuva liikehdintä edestakai-

sin. Ensin Amalia ajattelee naapureita, mutta

päättelee heidän muuttaneen pois. Toiseksi

hän tulee ajatelleeksi vartijaa. Nämä kaksi

liikettä kohti uutta mahdollisuutta (auttavan

toisen saatavillaolosta) lomittuvat havaintoon

paljain jaloin olemisesta. Voi ajatella, että en-

simmäinen liike näyttää radikaalin askeleen:

nojaaminen auttavan toisen mahdolliseen kä-

silläoloon. Tämä tekee Amaliasta haavoittuvan

(paljain jaloin). Tämän tunteen tavoittaminen

johtaa mahdollisuuteen edetä (”ehkä siellä on

vartija!”) Tämä saattaa heijastaa uutta kään-

nettä transferenssissa.

Tämän katkelman jälkeen Amalia näyttää

palaavan takaisin unensa alun kysymykseen

(onko siellä mahdollisesti auttava toinen käsil-

lä), mutta uudella tapaa: suojautumisen sijasta

hän kykenee pysymään hankalan kokemuksen-

sa äärellä (”kaikki oli niin halvaannuttavaa”) ja

ajattelemaan omaa haavoittuvuuttaan suh-

teessa tähän (”en tiennyt mitä tehdä”). Vaik-

kakin Amalia herää peloissaan sen sijaan että

hän kysyisi, mitä analyytikko voi tehdä unesta,

Amalia pitäytyy kiinni omassa unikuvastossaan

aktiivisella ja etsivällä tavalla (”se oli vain niin

outoa, että en tehnyt juuri sitä kaikkea, mitä

olisi varmasti voinut tehdä”), joka päättyy ref-

lektiiviseen kommenttiin, mikä melkein kantaa

sisällään ratkaisua Amalian epätoivoiseen ti-

lanteeseen (”mennä siis ulos ikkunasta ainakin

ja katsoa huolellisesti olisiko siellä ketään”).

Kerrottuaan unen Amalian assosiaatiot siir-

tyvät muistoon luostarista, jossa hän oli elä-

nyt varhaisaikuisena. Seksuaalirikollinen oli

raahannut tytön ulos yöllä. Nunnat eivät olleet

kyenneet suojaamaan tyttöjä toistuvilta seksu-

aalirikoksilta. Naispuolinen kollega unessa oli

myös elänyt luostarissa tuohon aikaan, mis-

sä hän oli (aktiivisesti) kohdannut näitä uhkia

”nuija kädessä”. Unen kuvastossa Amalia

Psykoterapia (2020), 39(3)

206

vaikuttaa identioituvan uhattuihin tyttöihin,

ei kykenevänä kohtaamaan uhkaavaa miestä

samalla tavoin kuin kollega. Amalia pysyi pas-

siivisena. Amalia tiivistää: ”Tiedän vain olleeni

hirveän peloissani ja en tehnyt mitään."

Analyytikko kysyy, voisiko unella olla joitain

yhteyksiä edelliseen tuntiin, missä he olivat

keskustelleet siitä, miten Amalia ja hän vai-

kuttavat toinen toisiinsa. Amalia vastaa tähän,

ettei näe mitään suoraan yhteyttä – ja etenee

kertomaan toisen unen. Tämä aloittaa tunnin

”toisen vaiheen”.

Vinjetti 6, toinen uni, (sessio 156, rivit 417–439)

Amalia: Viime yönä uneksin jotain erityistä, se

oli, se oli vain sinusta, ja ehkä enemmän tähän

suuntaan – se oli jotain aivan kauheaa.

Analyytikko: hmm

Amalia: Sinä olit muuttunut kauhistuttavasti

unessa

Analyytikko: mm

Amalia: Tulit takaisin kongressista, olit sinä vii-

konloppuna, kyllä, luulen että sinä olit poissa

sinä perjantaina, olitko sinä?

Analyytikko: Kyllä

Amalia: Ja yhtäkkiä sinä näytit niin kovin kum-

malliselta, professori. Niin, noh, sellaiselta kuin

olisi nähnyt kuvan Sauerbruchista4.

Analyytikko: Kyllä.

Amalia: Sinulla oli lasit ja, ja outo kalju pää, ja

sinä loit sellaisen itsepäisen katseen ja sanoit –

noh, en tiedä, olin siellä ensin, mutta se oli hyvin

outo huone, tai oikeastaan katu, ja siellä oli sän-

kyjä ja kaikki oli niin epäsiistiä, ja sitten minun

piti odottaa, en tiedä tarkkaan miten se kaikki

alkoi. Sivuhuoneessa, minä makasin sängyllä.

Luulen, että nukahdin sitten, ja sitten yhtäkkiä

sinä tulit sisään, sänkyni viereen ja autoit minut

pois sängystä – mikä oli täysin tarpeetonta –

ja sitten menin sinne toiseen huoneeseen, ja

yhtäkkiä kollega kurkisti, eräs sellainen hyvin

hyvin jääräpäinen ja outo kollega, noh minun

kollegani, ja hänen vierellään oli joitain poikia

istumassa, en tuntenut heitä, he olisivat voi-

neet olla opiskelijoita tai sitten ei, ja sitten sinä

sanoit pöydän takaa, ikään kuin olisit puhunut

jollekulle kongressissa ja hän sanoi, että nämä

yksityiset istunnot ovat täysin hedelmättömiä.

Analyytikko: Nämä yksityiset istunnot?

Amalia: Kyllä, ja et voisi enää jatkaa näitä pi-

dempään, joko liittyen jaksamiseesi ja ajallisesti

sinun täytyisi muuttaa tätä nyt, ja tämä ei joh-

tanut mihinkään ja annoit ihmisille ohkasia kir-

joja ja en ollut saanut vielä yhtä, ja sinä sanoit

että meidän tulisi kääntää jollekin sivulle tai,

en tiedä, se tuli melkein mieleeni, tätini jolla oli

sellainen luterilainen virsikirja, se oli sellainen

täysin outo kirja ja kaikilla muilla oli jo sellaiset

ja se kollega vain kiilusilmäisesti kurkisteli ver-

hon takaa, joten hän tiesi jo että nämä yksityiset

istuntoni loppuisivat ja sitten hän myös yhtäkkiä

tiesi että olin sinun kanssasi [ääninauhasta ei

saa sitten selvää] ja sitten sinä sanoit, että on

olemassa ihmisiä, voi luoja, [ääninauhasta ei

saa selvää] ja sitten menin täysin punaiseksi

ja ajattelin, minä pidän sitä tahdittomana, että

hän sanoo jotain tällaista.

Analyytikko: Hmm…

Amalia: Ja halusin sanoa sen ääneen, mutta

en löytänyt… en kyennyt sanoa sitä. Onko vielä

jotain muuta? Noh, kuten näet on aina kovin

paljon, näen aina sellaista pitkähköä roskaa.

Kyllä, sitä se oli.

Analyytikko: Mh

Amalia: Tämä on se, mitä pystyn vain muista-

maan.

Unta edeltävästi Amalia vaikuttaa antavan

varoituksen analyytikolle: uni koskee tätä ja

se on kauhea. Unen sisällöllinen aines on

äärettömän rikasta. Tiivistämme tässä joitain

puolia, jotka kuvaavat muutoksia haavoittuvuu-

den tematiikassa (viittauskohde) sekä Amalian

suhteessa analyytikkoon (vastaanottaja) unen

narratiivissa, ja nämä suhteet yhdessä muo-

dostavat suhteen kohteeseen.

Tärkeä teema unessa on kysymys yksityisyy-

destä ja julkisesta paljastumisesta/altistumi-

sesta. Unen ensimmäinen näyttämö on outo

huone epäsiisteillä sängyillä; huone, joka ei

ollut huone vaan pikemminkin katu. Viereises-

sä huoneessa on yksityinen istunto kollegan

kanssa, muistuttaen luokkahuonetta, ja poikia

verhon takana. Lisäksi analyytikko lopettaa

Amalian yksityiset istunnot ja paljastaa hänen

yksityisiä asioitansa muille ihmisille.

Toin en tä rkeä t ee ma une ss a o li A ma li an suh-

Psykoterapia (2020), 39(3)

207

de analyytikkoon. Tässä on joitain kiinnosta-

via variaatioita. Ensinnäkin analyytikko näyttää

Sauerbruchilta – kirurgilta ilman empatiaa ”po-

tilaitaan” kohtaan, käyttäen heitä omien tar-

koitusperiensä mukaisesti kokeissaan. Tässä

huone–katu-näyttämöllä analyytikko herättää

Amalian ja auttaa hänet ylös sängystä. Amali-

an kommentti ”mikä oli täysin tarpeetonta” näyt-

tää hänen suhtautumisensa tarjottuun apuun.

Seuraavaksi analyytikko vaikuttaa vahvista-

van Amalian huolen tunnilta 152: hän ei voi

jatkaa näitä yksityisiä istuntoja (Amalia viittaa

jaksamiseen ja voimaan jatkaa puheessaan).

Hänen ilmeinen heikkoutensa (kun hän ei voi

ottaa vastaan Amalian aktiivisuuden eleitä,

toimintaa) on naamioitu auktoriteettipositioon:

analyytikko puhuu pöytänsä takaa ja hän viittaa

kollegoidensa mielipiteisiin näistä istunnoista

(he ajattelevat kuten hän ajattelee).

Ehkä tämä ei ole vain pelättyä Sauerbruch-

analyytikon heikkoutta (heijastaen Amalian

pelkoa tunnilla 152, että analyytikko ei kestä

Amalian aktiivisuutta, vaan on pehmeä kuten

isä), vaan Amalian pelkoa autonomiaa kohtaan

(jos olen aktiivinen ja itsenäinen, niin analyy-

tikko ei enää ole kanssani). Joka tapauksessa

transkriptiossa ei ole riittävästi vihjeitä oikeut-

tamaan kyseistä johtopäätöstä.

Lopuksi analyytikko toimii tavalla, joka rikkoo

Amalian henkilökohtaisia rajoja: hän paljastaa

jotain (minkä Amalia sanoo tavalla, ettei täs-

tä saa selvää ääninauhalta), mikä tulisi pitää

julkistamattomana. Amalian vastauksen inten-

siivisyys ei käänny oikein suomennoksessa.

Saksankielinen ”total wahnsinnig rot” viittaa

intensiiviseen häpeän kokemukseen, yrittäen

säilyttää omat kasvonsa, mitä ei kykene teke-

mään analyytikon toiminnan takia. Halvaantu-

misen kokemus kulkee yhdessä häpeän kans-

sa.

Kuten ensimmäisessä unessa (tunnilla 156)

unen narratiivi on yhdistelmä kuvauksia ulkoi-

sista tapahtumista ja viittauksia ajatuksiin ja

tunteisiin. Lisäksi arvioivat kommentit (esi-

merkiksi ”jotain kovin inhottavaa seurasi sitä”)

ja sanavalinnat (esimerkiksi ”kiilusilmäisesti

kurkisti”) näyttävät Amalian välitöntä suhdetta

kuvauksen sisältöihin. Tämä asemoituminen

välittää vastavuoroista suhdetta katsottuna

olon kokemuksen ja toisten katseen välillä.

Yksityisyyden ja julkisen paljastumisen tema-

tiikka on keskeistä: toiset katsovat ja rikkovat

Amalian yksityisyyttä ottamatta huomioon hä-

nen haavoittuvuuttaan; tai kokemus katsotuksi

tulemisesta on hänen haavoittuvuutensa, ja si-

vustakatsojat eivät välitä hänen tilastaan, joka

itsessään on osa hänen haavoittuvuuttaan.

Amalia päättää kerrontansa vähättelevällä

kommentilla (”Noh, kuten näet on aina kovin

paljon, näen aina sellaista pitkähköä roskaa”),

hyvin samankaltaisesti kuin tunnilla 152. Kui-

tenkin Amalian tapa käsitellä unen sisältöjä ja

hänen tavoittamansa johtopäätös on merkit-

tävästi erilainen. Hän on paljon aktiivisempi,

suorempi ja itsemääräytyneempi. Itse asiassa

Amalian toinen uni on assosiatiivinen vastaus

analyytikon yritykseen yhdistää ensimmäinen

uni analyyttiseen suhteeseen. Tämä näkyi esi-

merkiksi ilmaisuissa ”se oli vain sinusta” ja

”ehkä enemmän tähän suuntaan”.

Seuraava vinjetti kuvaa Amalian uudenlaista

tapaa lähestyä niitä keskeisiä uhkia, mitä liit-

tyy paljastetuksi tulemiseen toisen toiminnan

kautta. Kun analyytikko tekee lyhyen yhteenve-

don tästä teemasta, Amalia keskeyttää:

Vinjetti 7, assosiaatioita tunnin 156 toiseen

uneen (sessio 156, rivit 269–292)

Amalia: Kyllä, nyt minä tiedän, voinko lyhyesti

sanoa jotain?

Analyytikko: Kyllä

Amalia: Hmm, sanoin kerran, että en oikeasti

välitä kun esimerkiksi sinä puhut vaimosi kans-

sa potilaistasi, se oli silloin kun se kollega aloitti

ripille menemisen, tämä nunna, tiedätkö, joka

entisenä protestanttisena löytää papin istu-

masta siinä laatikossa, naimattomana, ja siten

hänellä ei ole vaimoa jonka kanssa hän voisi

keskustella siitä, ja kun kerroin hänelle, että en

välitä ollenkaan ja tietysti ajattelin sinua silloin,

ja ajattelin, luulen että olen jo kertonut sinulle

että ajattelen, ja joskus olen löytänyt itseni ajat-

telemasta, voi että, miten ääninauhat eivät pysy

ainoastaan sinun käsissäsi, mutta minä ajatte-

lin että en välittäisi, se voi näyttää siltä, mutta

kun kuvittelen miten jotkut ihmiset käyttävät

sitä [ääninauhaa] uudelleen jollain tapaa, kuka

Psykoterapia (2020), 39(3)

208

tietää, tai prosessoi sitä ja ehkä nauraa sille

yhdessä tai toisessa kohtaa, se on ok minulle,

olisin sanonut mutta unessa, se näyttää minulle

että se on oikeastaan hyvin vakavaa. Kyllä, ja

unessa se ei ole.

Analyytikko: Ajattelen, että uni näyttää miten si-

nun, sinun tyydytyksesi, sinun intohimosi

Amalia: Minun masturbaationi

Analyytikko: Sinun intohimosi ja sinun tyydytyk-

sesi, sinun masturbaatiosi, ja myös sinun, noh,

ei ole enää sinun omaasi, henkilökohtaisesti

omaasi vaan sinä olet paljastettu

Amalia: Kyllä. Näyttää kuin pelkäisin tuota mutta

en voi mitään // Kun kysyn nyt itseltäni tässä

päiväsaikaan // näyttää ikään kuin en muka

pelkäisi tuota.

Amalian toista unta seuraavassa keskus-

telussa Amalian assosiaatiot antavat viitteitä

itseanalyyttisen työn kehityksestä. Hän tunnis-

taa oman tiedostamattoman kieltämisensä,

hädän paljastetuksi tulemisesta analyytikon

ääninauhan käytön kautta. Amalia assosioi

oman kokemuksensa paljastetuksi tulemises-

ta unen näyttämöllä todelliseen suhteeseen

hänen ja analyytikon välillä. Hän artikuloi pi-

demmälle sen, miten hän ajatteli, ettei hän

välittäisi ääninauhoituksista. Kuitenkin hänen

unensa näyttää hänelle, että se on ”oikeastaan

hyvin vakavaa”. Tämä semanttinen positio pal-

jastetuksi tulemisesta muiden edessä, joiden

pelätään ”nauravan sille” kuvittaa sitä, miten

haavoittuvaksi Amalia kokee itsensä.

Analyytikko viittaa ”epäselvästi sanottuun”

kohtaan edellisessä vinjetissä (numero 7)

kuvaamalla ”sinun tyydytyksesi, intohimosi”,

minkä Amalia eksplisiittisesti vahvistaa ”mi-

nun masturbaationi”. Tämä oli se, minkä ana-

lyytikko paljasti yleisölle – asia, joka herätti

intensiivistä häpeää (”total wahnnsinnig rot”)

Amaliassa. Tätä analyytikko ei puolustele tai

tylpennä: ”Sinä olit paljastettu."

Unella oli tärkeä suhde välittömään tilantee-

seen Amalian ja hänen analyytikkonsa välillä.

Analyytikko oli perunut Amalian tunnin (tunti

ennen tuntia 156). Syy tähän – Amalia kysyy ja

analyytikko vahvistaa – oli konferenssi. Amalia

näki unen perutun tunnin yönä. Tiedostamaton

ajatus paljastetuksi tulemisesta ääninauhan

kautta konferenssissa merkitsi, ettei hänen

seksuaalisuutensa ollut enää yksityisesti hä-

nen omaansa. Se oli näkyvää muille, ja hän ”ei

kyennyt sanomaan mitään”. Amalia havaitsee

nyt selvästi, miten päiväsaikaan hän voi täy-

sin kieltää ongelmallisen kokemuksen oman

seksuaalisuutensa paljastetuksi tulemisesta

muille (kun taas hänen unensa kertoo hänelle,

miten hän pelkää tätä).

Tunnin 156 lopussa Amalia näyttää uuden-

laista itsemääräytyneisyyttä. Välittömästi seu-

raavan vinjetin jälkeen Amalia kuvaa innostus-

taan kirjeestään eräälle avioparille. Innostus

tekee hänet epävarmaksi, sillä hän ei tiedä, mi-

ten he vastaavat. Analyytikko on hiljaa. Amalia

ajattelee (ääneen), että analyytikko saattaisi

pidättää hengitystään. Hyvin odottamatta Ama-

lia kysyy suoraan: onko hän oikeassa tässä?

Vastauksena tähän analyytikko osoittaa, miten

uni ottaa puheeksi analyytikon kritiikin, miten

analyytikko ei kestä sitä ja miten hän kostaa

tämän Amalialle.

Vinjetti 8 (sessio 156, rivit 391–411)

Analyytikko: Että sinä olet suututtanut minut.

Minulla on se vaikutelma että // unessa, siinä

minä olen kritisoitu päiväsaikaan, missä teen

kaiken väärin, tai, en tee oikein ollenkaan ja

tällä tavoin, en kykene sietämään kritiikkiä

Amalia: Sitten kostat

Analyytikko: Mieluummin minä kostan

Amalia: Hyvä Jumala, se viittaisi siihen, miten

rikon sinun Raamattusi tai haluaisin raapia sitä

jollain tavoin

Analyytikko: Se, niin sanotusti, ehm, myös se

miten hoidan potilaitani – ja nyt sinua myös,

oli puheen aiheena nimenomaan ääninauhojen

käytön takia ja siellä, öh, mm… et sinä vaan

minä olin kritiikin kohteena

Amalia: Kyllä, jo selvää

Analyytikko: Ja että, eh, minä en kestä sitä

Amalia: Voin ajatella tuota vain suhteessa itsee-

ni, että jopa minulla on ahdistusta sitä kohtaan,

kun sanon jotain kahta raamattua (Freud ja

Raamattu) kohtaan, niin se on jo kritiikkiä

Analyytikko: Kyllä ja miten

Amalia: Sinä et kestä sitä

Analyytikko: Minä en kestä sinua ja sinä olit jo

Psykoterapia (2020), 39(3)

209

ajatellut, sinulla oli se tunne

Amalia: Kyllä, se oli aika koomista

Analyytikko: Ikään kuin minä olisin, eh, ikään

kuin sinä… miten sinä sanoitkaan

Amalia: ärsyyntynyt minuun // tämä on todella,

todella kriittistä analyysiä kohtaan monella ta-

paa ja joskus myös erittäin vakavaa ja, eh, silloin

aiemmin minua ahdisti kun sanoin, että sitten

sinä olisit jollain tapaa vihainen

Amalian suoran kysymyksen jälkeen (”Pidä-

tätkö hengitystäsi?”) keskustelu etenee erikoi-

sella tavalla. Amalia uskoo, että analyytikko ei

pysty kestämään hänen (Amalian) toimintaa,

mutta analyytikko puhuu siitä, miten se oli hän

(analyytikko), jota oli kritisoitu konferenssissa

– miten hän (analyytikko) ei kykene sietämään

tätä kritiikkiä ja kostaa tämän Amalialle. Ää-

ninauhojen käyttö näyttää viittaavan Amalian

ja analyytikon samankaltaisiin mutta eri ko-

kemuksiin haavoittuvuudesta ja paljastetuksi

tulemisesta muiden edessä. Jää epäselväksi,

missä määrin analyytikko viittaa todellisiin

kokemuksiin (ja missä määrin pysyy Amalian

projektioiden piirissä), mutta joka tapauksessa

tässä on epäsuhta: analyytikko vaikuttaa syr-

jähtävän omaan kokemukseensa (paljastetuksi

tulemisesta haavoittuvana). Kuitenkin Amalia

kykenee pysymään aktiivisena ja itsemääräy-

tyneenä – huolimatta analyytikon toiminnasta:

hän selventää, miten kyse on hänen pelostaan,

ettei analyytikko kestä hänen arvosteluaan ja

kostaa tämän hänelle. Amalian itsemääräyty-

neisyyden kautta analyytikko ymmärtää tämän

myös. Amalian päättäväisyys auttaa toisin

sanoen analyytikkoa pääsemään takaisin kär-

ryille: kyse on hänen (Amalian) kokemuksesta,

hänen pelostaan.

Pohdinta

Tässä tutkimuksessa pyrimme näyttämään,

miten itsehavainnoinnin kehitys toimi edelly-

tyksenä itseanalyyttiselle funktiolle tuntien

152–156 aikana Amalian analyysissä. Fokuk-

senamme oli 1) Amalian itseanalyyttinen suh-

de hänen ongelmalliseen kokemukseensa ja 2)

miten Amalian kyky käyttää objektia muuntui.

Keskeinen teema näiden tuntien aikana

oli Amalian suhde haavoittuvuuteensa, mis-

sä alussa hän oli halvaantunut uhri unessa.

Lopussa unimateriaali näytti kehittyvää toimi-

juuden tuntoa – miten hän oli ottanut oman

haavoittuvuutensa enemmän omiin käsiinsä.

Tämä muutos tapahtui käsi kädessä sen

kanssa, miten hänen suhteensa analyytikkoon

muuttui: alussa Amalia suhtautui projektiivi-

sesti analyytikkoon (esim. havainnoiden hänet

hauraana, joka ei kestä), siinä missä tunnilla

156 analyytikko koettiin enemmän todellisena

toisena. Amalia näyttää, miten haavoittuvuus

ei mene pois (kuten ei mene pois projektiivi-

nen elementti vuorovaikutussuhteesta), mutta

hänen suhteensa sitä kohtaan muuntui. Sen

jälkeen kysymys oli, miten hän kykeni teke-

mään siitä omaansa, hänen haavoittuvuut-

taan. Kolmas muutos oli Amalian kasvava

kykenevyys lähestyä hankalia ja kipeitä sisäl-

töjä unimateriaalissa. Tämä tuo meidät takai-

sin kysymykseen kehittyvästä toimijuudesta

suhteessa siihen, mikä on ongelmallista, eli

itseanalyysiin.

Alussa Amalia makasi tikari selässään, jol-

lain tapaa kuin kuollut. Oli muita, mutta heil-

lä ei ollut mitään suhdetta tai huolta Amalian

kokemuksesta. Toiset eivät olleet ”siellä”.

Amalia ei kyennyt aktiivisesti lähestymään on-

gelmallista unikokemustaan eikä hän kyennyt

käyttämään analyytikon tarjoamia interventioi-

ta oman itsehavainnointinsa apuna.

Eräs keskeinen analyysimme tulos koski

nimenomaan potilaan kokemusta auttavan

toisen saatavilla, käsillä olosta. Amalian ke-

hittyvä itseanalyyttinen kyky vaikutti kulkevan

käsi kädessä tällaisen saatavilla olon raken-

tumisen myötä.

Kun Amalia tunnilla 156 kertoo ensimmäi-

sen unen, hän melkein huomaa ratkaisevan

asian. Hän sanoo: ”Onko siellä ketään, joka

näkisi ahdinkoni?” Tätä kysymystä testataan

sitten suhteessa analyytikkoon: ”Onko toinen

siellä kuuntelemassa minua?” (Käyttääkö ana-

lyytikko ääninauhoja väärin, onko kongressin

yleisö tärkeämpi kuin minä?) Tämä asia vai-

kuttaa keskeiseltä suhteessa mahdollisuuteen

ottaa aktiivista asemoitumista, otetta. Unisek-

venssissä tunnilla 152 toiset kohtelevat Ama-

liaa kuin matkamuistoa. Unessa tunnilla 156

Psykoterapia (2020), 39(3)

210

puolestaan Amalia kykenee kokemaan toisten

(naapuri, vartija) olevan potentiaalisesti siellä

– vaikkakin hän on epävarma. Tunnilla 156 vai-

kuttaa olevan kahtalainen muutos suhteessa

tuntiin 152: 1) kuva ymmärtävästä toisesta on

tullut enemmän saataville, käsille 2) Amalia

on ottanut aktiivisemman otteen, asemoitu-

misen (engl. stance) suhteessa ratkaisevaan

kysymykseen: Ovatko toiset ”siellä”? Tämä on

kuvasto, jonka unet tarjoavat.

Näemme siis muutoksen unissa ja Amalian

tavassa lähestyä unen sisältöjä. Keskeinen

kysymys luonnollisesti on: mitä tapahtui tun-

tien 152 ja 156 välissä? Miten Amalialle tuli

mahdolliseksi saavuttaa kokemus siitä, että

analyytikko on ”siellä”? Tämä tulee olemaan

seuraavan artikkelimme teema.

Itseanalyysi viittaa aktiiviseen, etsivään ase-

moitumiseen suhteessa itseen. Miten tämä

asemoituminen muuttui tuntien 152 ja 156

välillä?

Tunnin 152 lopussa Amalia on lähellä kye-

tä kääntymään aktiiviseksi, sanomalla muun

muassa, miten hän aikoo palata seuraavalla

tunnilla erilaisiin suojautumisen tapoihinsa.

Vaikuttaa siis, että tunnin 152 sisällä tapahtuu

keskeinen kehityksellinen muutos. Tämä on yh-

täpitävä aiempien tulosten kanssa (Buchholz,

Spiekermann & Kächele 2015). Muutos tun-

nilla 156 on samankaltainen kuin tunnilla

152: passiivinen alku, aktiivinen loppu. On

olemassa kuitenkin eroja. Vaikkakin aktiivinen

asemoituminen saavutettiin lyhyeksi hetkeksi

tunnin 152 lopussa, se menetettiin tunnilla

153. Kontrastina tälle tunnilla 156 aktiivinen

lähestymistapa säilyi läpi tunnin (käsiteltyjen

asioiden haastavuudesta huolimatta). Tämä

vaikuttaa olevan uusi tulos Amaliaa koske-

vassa kirjallisuudessa: ei vain tunti 152, vaan

tuntien 152–156 sekvenssi vaadittiin saavut-

tamaan tätä asemoitumisen muutosta passii-

visesta aktiiviseksi (Buchholz, Spiekermann &

Kächele 2015).

Uskomme Amalian aktiivisen asemoitumi-

sen tunnin 156 aikana lepäävän vakaammalla

pohjalla kuin hänelle mahdollistunut asemoi-

tuminen neljä tuntia aiemmin. Suhteessa tä-

hän haluamme tehdä muutamia lyhyitä huo-

miota.

Unet tunneilla 152 ja 156 jakavat saman

teeman (haavoittuvuus ja häpeä). Kuten jo

mainitsimme Amalia kuitenkin myöhemmillä

tunneilla suhtautuu eri lailla ongelmalliseen

kokemukseen. Keskeinen teema tunnin 152

unessa (haavoittuva voimakkaiden toisten ar-

moilla, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi

asioihin, jotka ovat kuolemanvakavia Amalialle)

on sama kuin tunnin 156 unessa: olla haavoit-

tuva, halvaantunut toisten edessä, jotka eivät

päästä häntä sisään, vaikka hän huutaisi. Nyt

kuitenkin Amalia kykenee ajattelemaan omaa

untaan. Tekemällä näin Amalia löytää ongel-

mallisen kokemuksen ongelman (”niin outoa,

etten tehnyt juuri sitä mitä olisin voinut tehdä”,

toisin sanoen hänen halvaantumisensa, liikku-

mattomuutensa). Vielä lisäksi hän ymmärtää

muutoksen edellytyksen (”mennä ikkunasta

läpi ainakin ja katsoa tarkasti onko siellä joku").

Tämän Amalia tekee suhteellisen konkreetti-

sesti näyttävällä tavalla eli miten kävellä ”sin-

ne” ja katsoa tarkasti jos toinen on siellä. Toisin

sanoen kokemus toisen "siellä olosta" (koke-

mus auttavan toisen saatavilla ja käsillä olos-

ta) vaikuttaa olevan muutoksen edellytys: kun

voin luottaa auttavan toisen saatavillaoloon,

sitten voin löytää rohkeutta ottaa riskin, luopua

tästä turvallisesta positiosta jonkin uuden täh-

den (ilman takuuta, mitä tästä uudesta seuraa

ja miten se toimii lopulta).

Uskomme, että aktiivisen asemoitumisen

pysyvyys tunnin 156 lopussa liittyy pääosin

kahteen keskeiseen tekijään. Ongelmallinen

kokemus on käsitelty suhteessa analyytikkoon:

miten haavoittuva Amalia on suhteessa analyy-

tikkoon, mitä analyytikko tekee äänitteillä, onko

analyytikko siellä häntä varten (vai onko hän

”Sauerbruch-analyytikko”). Toiseksi Amalia on

ottanut, tässä ja nyt analyyttisessa suhteessa,

käsittelyyn oman suojautumisensa ongelmal-

lista teemaansa kohtaan. Tämä merkitsee va-

kaampaa pohjaa. Tämä näyttää näkyvän aivan

tunnin 156 lopussa. Amalia rohkenee kysyä,

onko analyytikko ”siellä” (piteleekö analyytikko

henkeään). Uskomme, että tämä on niin sanot-

tu nyt hetki kuten Stern (1998) on kuvannut.

Amalia uskaltaa ojentua, käyttää analyytikkoa

objektina ja pitää kiinni oman kokemuksensa

tärkeydestä.

Psykoterapia (2020), 39(3)

211

Itsehavainnon kehittyminen

itseanalyysin edellytyksenä

Itseanalyyttisen funktion kehittyminen on psy-

koanalyyttisen menetelmän ytimessä. Hoidon

päättymisen jälkeen toivomme, että potilas

on saavuttanut sellaista itsereektiivistä ky-

kyä, mikä mahdollistaa kasvua ja pysymistä

monipuolisesti hyvinvoivana, elossa (Busch

2009, 86). Empiiriset tutkimukset Tukholman

psykoterapiaprojektista tukevat tätä väitettä:

ainoastaan kehitys itseanalyyttisessä funktios-

sa oli yhteydessä hoidon päättymisen jälkeiseen

kehittymiseen (Falkenström 2007; ks. Käche-

le 2010; Leuzinger-Bohleber ym. 2003). Mistä

siis puhumme, kun puhumme itseanalyyttises-

tä funktiosta?

Kuten johdannossa totesimme, on olemassa

kaksi keskeistä mallia siitä, miten itseanalyytti-

sen funktion kehittymisestä on ajateltu. Toisen

näkökulman mukaan analyytikko edistää tätä

kehitystä analysoimalla suojautumista (vasta-

rintaa), erityisesti suojautumista aktiivista it-

sehavainnointia kohtaan. Laajentaen Buschin

kirjoituksista (1995; 2006; 2009; 2013)

itsehavainnointi on edellytys itseanalyyttisel-

le funktiolle. Itsehavainnointi ja itseanalyytti-

nen funktio eivät kuitenkaan ole sama asia.

Lyhyesti ehdottaisimme, että itseanalyysi on

itsehavainnointia psykoanalyyttisen prosessin

muuntamana. Potilas saattaa kyetä tekemään

monenlaisia asioita ollessaan vielä analyy-

sissä, mukaan lukien havainnoida itseään. It-

seanalyyttinen funktio edellyttää rakentumista

edistävän prosessin kehittymistä (mukaan lu-

kien itsehavainnointi), mutta tämän rakenteen

erityinen luonne määrittyy ainutkertaisen ana-

lyyttisen prosessin kautta.

Me pysyisimme siten melko avoimina sille,

mitä itseanalyyttiset funktiot ovat. Tästä huo-

limatta saattaa olla hyödyllistä tehdä joitain

käsitteellisiä tarkennuksia. DSA:n käsitteillä

ilmaistuna itsehavainnointi viittaa subjektin

asemoituneeseen psyykkisen toimintaan;

tämä aktiivisuus on kohteellista (”about so-

mething”, toisin sanoen viittauskohde) jollakin

tavalla (suhde kohteeseen). Itseanalyysissä

kyse on (psykoanalyyttisesta) tämän suhteen

”käsittelystä” (viittauskohteen ja kohteeseen

otetun suhteen välillä). Tämä ”käsittely” (engl.

handling) riippuu idiosynkraattisesta psykoana-

lyyttisesta prosessista, mutta siihen sisältyy

tietyn tyyppistä toimijuutta. Ilman ainakin tietyn

tasoista toimijuutta (engl. agency) kyse ei olisi

aktiivisesta funktiosta. Tämä muotoilu tulee

lähelle Winnicottin (1974) ajatuksia kyvystä

käyttää objektia. Tämä ”käsittely” ja ”objektin

käyttö” voivat liittyä viittaussuhteeseen kytkey-

tyvään suojautumiseen (kuten Amalian omaan

uneensa kohdistuva oivallus), mutta se voi olla

myös jotain muuta.

Mitä voimme oppia Amalialta? 1) Tunnilla

152 saattoi nähdä, että Amalia teki itsehavain-

toja, mutta hän ei kyennyt käyttämään näitä

lähtökohtina uusille havainnoille ja etsinnöil-

le. Hän koki itsensä avuttomaksi suhteessa

niihin. Tunnilla 156 puolestaan havainnot

olivat jotain, mitä Amalia kykeni työstämään

yhdessä analyytikon kanssa. Tämä viittaa 2)

uudenlaiseen kykyyn tehdä analyyttistä työtä:

hän saa kiinni mahdollisuudesta tehdä jotain

havaitsemillaan asioilla. Lisäksi myöhemmin

tunnilla Amalia kykenee havainnoimaan, että 3)

on olemassa asioita, joita hän välttää havain-

noimasta. Hänelle on siten tullut mahdolliseksi

huomata ja pitää kiinni esteistä itsehavainnoin-

nille, mikä puolestaan avaa mahdollisuuden

aktiiviselle itsehavainnoinnin alan laajentumi-

selle. Tämä näyttäytyy todellisena merkkinä

itseanalyysistä.

Tässä artikkelissa pyrimme tutkimaan it-

seanalyysin kehitystä per se ja käyttämään ha-

vainnollistavaa materiaalia näyttämään, mistä

tämä kapasiteetti muodostuu. Me emme ole

pyrkineet tutkimaan, millaisen vuorovaikutuk-

sen kautta tämä kapasiteetti kehittyy – tämä

on fokuksena parhaillaan työstämässämme

käsikirjoituksessa. Vaikka nykyinen tutkimus ei

fokusoi tähän, haluamme lyhyesti palata kah-

teen malliin itseanalyysin kehityksestä. Ama-

lian tapauksessa prosessi näyttää seuraavan

Buschin näkemystä (toinen malli). Tunnilla 152

Amalia näyttää käyttävän samaistumista suo-

jautumisen (eikä siis kehittymisen) keinona.

Erottelu tila- (mitä tiedetään) ja prosessitiedon

(miten se tiedetään) välillä saattaa olla hyö-

dyllinen tässä (Busch 2009). Amalia identioi

itsensä analyytikon ajatusten sisältöön (”the

Psykoterapia (2020), 39(3)

212

what”). Hän pysyy suojautuen, passiivisena ja

haavoittuvana tutkimuksen kohteena; saman-

aikaisesti analyytikko aktiivisesti tietää kaiken.

Kun analyytikko kykenee näyttämään Amalial-

le aktiivisuuden vaarallisuuden ”tässä ja nyt”,

Amalia alkaa saamaan yhteyttä omaansa (”the

how”, Busch 2009). Ehdotamme, että Amalian

identioituminen analyytikon ajatusten sisäl-

töön oli osa hänen suojautumistaan (suljetussa

transferenssisuhteessa). Yhteisen työn kautta

suojautumisen parissa Amalia ja analyytikko

avautuvat kuvaamaan, millaisten prosessien

kautta he ymmärtävät toisiaan, ja he pystyvät

lähestymään tämän prosessin esteitä. Kun

tämä oli avautunut ja tullut mahdolliseksi, Ama-

lia löysi uudenlaista rohkeutta kokeilla uuden-

laista aktiivisuutta. Ehdottaisimme, että edelly-

tys tälle uudella tavalle, löytyneelle rohkeudelle

oli syntymässä oleva mahdollisuus kokea aut-

tavan toisen olevan "siellä". Tätä koetellaan

suhteessa analyytikkoon. Vasta tämän jälkeen

Amalialle tuli mahdolliseksi käyttää (Winnicott

1974) analyytikon formulaatioiden sisältöjä ja

nähdä unensa problemaattisen transferenssin

heijastumana (olla haavoittuva, analyytikon kä-

sissä ääninauhojen kautta). Amalian ei tarvin-

nut suojautua niiltä vaaroilta, jotka uhkaavat

aktiivisena ollessa.

Lyhyesti itseanalyyttinen funktio näyttää

viittaavaan toimijuuden tai itsemääräytynei-

syyden kokemukseen, minkä kautta potilaalle

tulee mahdollisuus neuvotella keskustelun ja

yhteistoiminnan suuntaa ulkoisten ja sisäisten

toisten läsnä ollessa – omastaan kiinni pitä-

en, toisten kulmista omaansa rikastaen. Se

viittaa kykyyn astua omaan kokemukseensa

ja olla aktiivisella tavalla suhteessa viittaus-

kohteeseen. Lisäksi samanaikaisesti pitäen

tätä aktiivista asemoitumista viittauskohtee-

seen potilas pitää mielessään, että olisi ole-

massa myös muita mahdollisia tapoja olla

suhteessa tähän. Tämä näkyy esimerkiksi

Amalian vastauk sessa analyytikon tulkintaan

ensimmäiseen uneen tunnilla 156. Amalia

kuuntelee analyytikkoa mutta päättää liikkua

omaan suuntaansa: ”Pystyn käyttämään sitä

enemmän tähän suuntaan kuin tuohon toiseen

(mitä analyytikko ehdotti)." Toinen esimerkki

on, miten Amalia tajuaa, kuinka päiväsaikaan

hän suhtautuu kysymykseen ääninauhoista yh-

dellä tapaa, mutta miten uni näyttää hänelle

jotain muuta. Hänen tajutessaan tämän tulee

mahdolliseksi aktiivisesti ajatella, miten olla

suhteessa tähän asiaan.

Tutkimuksen heikkoudet ja vahvuudet

Tutkimuksen vahvuudet ja heikkoudet liittyvät

yleisiin vahvuuksiin ja heikkouksiin yksittäista-

paustutkimuksissa ja siihen, millaisia erityisiä

menetelmällisiä rajoituksia tämänkaltaiseen

tutkimusstrategiaan liittyy (Kivikkokangas &

Leiman 2019). DSA on tapaustutkimuksen

menetelmä. Semanttiset positiot ovat ainutker-

taisia. Niiden idiosynkraattinen kehityshistoria

ei mahdollista vuorovaikutuksen abstrahointia

osallisena olleiden henkilöiden psyykkisistä

toiminnoista, toisin sanoen subjektia ei voida

poistaa analyysistä. Tämä erottaa lähestymista-

valtaan aiemmasta vuorovaikutuksen tutkimuk-

sesta Amalian tapauksessa (Albani ym. 2012;

Buchholz, Spiekermann & Kächele 2015).

Erilaisilla tutkimusstrategioilla on erilaisia

vahvuuksia ja heikkouksia. Esimerkiksi PSQ-

menetelmässä (Albani ym. 2012) kategori-

soidaan eri toimintoja Amalian ja analyytikon

prosessista, mutta siinä ei tavoiteta vuorovai-

kutuksen dynamiikkaa tai sitä, miten erilaiset

muutokset, siirtymät tai kehitykset tapahtuvat

ja syntyvät tunneilla. Toinen tutkimus tunnista

152 (Buchholz, Spiekermann & Kächele 2015)

teki tämän saman käyttäen keskustelunana-

lyysia (CA) mikroanalyyttisenä välineenä. He

tutkivat, miten Amalia muuntui (passiivisesta

tutkimuksen kohteesta aktiiviseksi toimijaksi)

vuorovaikutustapahtumien kautta. Keskuste-

lunanalyysi korostaa sitä, miten vuorovaiku-

tustapahtuman kehys (vuorovaikutuksellinen

rakenne, minkä puhujien sekventiaaliset pu-

heenvuorot luo) organisoi ilmaisua (Peräkylä

ym. 2008). Ilmaisujen temaattinen sisältö

abstrahoidaan, jotta voidaan tutkia vuorovai-

kutuksen sekvenssejä tarkemmin. DSA:ssa

taas aloituskohtana on nimenomaan teema

– potilaan ilmaisun viittauskohde; miten se

organisoi ilmaisua ja miten analyytikon suhde

viittauskohteeseen determinoi vuorovaikutuk-

sen ja dynamiikan ow’ta.

Psykoterapia (2020), 39(3)

213

Semanttisia positioita voidaan tunnistaa

vain havainnoimalla elävän subjektin psyykki-

sen toiminnan viittauskohteita. Nämä kohteet

ilmaistaan vuorovaikutuksessa ja äänensä-

vyissä (heijastuen puheen prosodiassa tai

ilmeissä). Keskustelunanalyysissa on mah-

dollista listata erilaisia vuorovaikutuksellisia

tekoja (esimerkiksi myötäilevät/konfrontoivat

vuorovaikutuskäytännöt), jotka organisoivat

keskustelun rakennetta. DSA:ssa tämä ei ole

mahdollista, koska se ei ole tällä tavoin yleis-

tettävissä. Ei ole mitään mieltä laittaa erilaisia

semanttisia positioita riviin eikä ole olemassa

mitään transpersoonallista listaa semanttisis-

ta positioista. Vaikkakin keskustelunanalyysi ja

DSA kuuluvat samaan mikroanalyyttisten me-

netelmien traditioon, tällä erolla on seurauksia

sille, miten materiaalia ”luetaan”.

Lopuksi haluamme esittää tiivistäen muuta-

mia lyhyitä huomioita kysymykseen ”Miksi uusi

metodi?” Kolme näkökohtaa voidaan nostaa

esiin: 1) Tutkimusasetelmassa ääninauhoite-

tun ja litteroidun materiaalin käyttö tuo oman

rajoitteensa ja mahdollisuutensa. Kysymys

siitä, miten analysandin suhde keskeiseen

ongelmalliseen teemaan muuntuu ja kehittyy

analyysissä ja millaisten askeleiden kaut-

ta tämä tapahtuu – tai ei tapahdu – voidaan

näyttää yksityiskohtaisesti esimerkiksi, miten

alun passiivinen ja välttävä suhde omaan hä-

peäkokemukseen voi muuntua terapian avulla

aktiiviseksi (Kivikkokangas ym. 2020). Kui-

tenkin tämä osoittaa yhden DSA:n keskeisen

rajoitteen. Se on tutkimuskysymyksestä riip-

puvainen menetelmä vain yksittäistapausten

tutkimuksiin (Kivikkokangas & Leiman 2019).

Tämä mahdollistaa idiosynkraattisen kehityk-

sen seuraamisen yksittäistapauksessa, mutta

näitä tuloksia ei voida sellaisenaan yleistää

kuten esimerkiksi keskusteluanalyysissä. 2)

DSA:n teoreettiset havainnointia ohjaavat kä-

sitteet fokusoivat itsehavainnoinnin ytimeen:

miten analysandi voi havainnoida oman mie-

lensä kohteita ja mitä hän ei voi havainnoida

sekä miten kokemus toisesta vaikuttaa tähän

havainnointiin. Tämän DSA tekee tavalla, joka

ei poista subjektia yhtälöstä. Lisäksi pitämällä

mielessä molemmat, freudilaisen sekä objekti-

suhdetavan kuunnella, DSA kiinnittää erityistä

huomiota muuttuviin ja kehittyviin transferens-

siteemoihin. Tämä on keskeistä esimerkiksi

kiinnitettäessä huomiota siihen, miten analy-

sandin havainto analyytikosta (vastaanottajas-

ta) perustuu projektiivisempaan materiaaliin

ja milloin tapahtuu muutos kohti analyytikon

kokemista enemmän todellisena toisena – ja

miten tämä muutos kokemuksen rakentumi-

sessa vastaanottajasta vaikuttaa siihen, mikä

on analysandille tavoitettavissa ja millä tapaa

itsehavainnossa. Vaikka DSA soveltuu minkä

tahansa kommunikatiivisen tilanteen analy-

sointiin, se on mitä havainnollisin näkökulma

haavoittuvuuteen: kun näytän toiselle, mitä it-

sestäni löydän, miten hän ottaa sen vastaan?

3) Ehdotamme, että DSA on operationalisoitu

tapa näyttää, miten psykoanalyyttinen ymmär-

rys rakentuu (Kivikkokangas & Leiman 2019).

Siinä missä kliinisellä näyttämöllä teemme

tämän intuitiivisesti – kuuntelemalla, mistä

analysandi puhuu, ja millä tavalla ja miten

vastaanottaja vaikuttaa tähän – on teoreettis-

ten välineiden artikuloinnissa olemassa omat

etunsa. Tämä psykoanalyyttisen ymmärryksen

”instrumentin” terävöittäminen mahdollistaa

artikuloidumman tavan kuunnella – materiaa-

lin luennan. Kun tämä on enemmän artikuloitu,

saatamme tavoittaa tai nähdä jotain, mikä ei

olisi muuten ollut tavoitettavissa, jos tämä lu-

enta olisi ollut ei-artikuloitu.

Olemme tässä artikkelissa keskittyneet

Amalian ilmaisuun, ei niinkään analyytikon

rooliin luoda vuorovaikutusta. Tämä tutkimus

näyttää, että muutosta tapahtui tuntien 152–

156 välillä. Seuraavaksi tulee näyttää, mikä

mahdollisti tätä muutosta. Työstämme parhail-

laan käsikirjoitusta, joka fokusoi nimenomaan

vuorovaikutukseen tuntien 152–156 välillä;

toisin sanoen siihen vuorovaikutukseen, joka

teki tässä artikkelissa kuvaillun muutoksen

mahdolliseksi.

Johtopäätökset

Psykoanalyyttisesta näkökulmasta tässä artik-

kelissa kuvattu muutosprosessi rakentui kol-

mesta elementistä. Ensiksi, kehittyvä toiseu-

den taju/erillisyys (ei tämän artikkelin fokus,

vaan seuraavan) tuntien 154–155 aikana vai-

Psykoterapia (2020), 39(3)

214

kutti edeltävän Amalian siirtymää kohti uuden-

laista kokemusta ongelmallisesta kokemukses-

ta haavoittuvana ja halvaantuneena. Toiseksi,

ongelmallinen kokemus tuli transferenssiin, ja

se koettiin ei yleisesti vaan suhteessa ana-

lyytikkoon. Kolmanneksi, Amalia kykeni käyt-

tämään untaan tunnilla 156 itseanalyyttisella

tavalla; hän kykeni käyttämään unen totuutta

paljastamaan päivän kieltämiset. Nämä kehi-

tykset eivät ainoastaan laajentaneet Amalian

itseymmärrystä; ne myös edistivät itsemää-

räytyneisyyttä ja aktiivisuutta hänen analyysis-

sään. Itseanalyyttinen funktio viittaa toimijuu-

den kokemukseen suhteessa siihen, mikä on

ongelmallista.

Vaikkakin erilaisia näkökulmia voidaan esit-

tää siitä, miten ääninauhoitukset vaikuttivat

Amalian yksityisyyteen, saattaa olla mainitse-

misen arvoista korostaa yhtä puolta siitä: kysy-

mys ääninauhoista teki jotain näkyväksi. Sama

asia olisi saattanut tulla esiin toista tietä siinä

tapauksessa, ettei tunteja olisi nauhoitettu.

Emme tiedä. Joka tapauksessa Amalia ei olisi

voinut saavuttaa kaikkia näitä muutoksia yk-

sin. Analyytikon rooli vuorovaikutuksessa, näi-

den muutosten edistämisessä, oli ratkaisevaa.

Viitteet

1Datasessioryhmän jäsenet olivat artikkelin

kirjoittajat.

2Analyysin aikaan 1970-luvulla käytössä ollut

termi tummaihoisista.

3Analyytikkona tässä esiintynyt Helmut Thomä

toimi Ulmin yliopiston professorina.

4Sauerbruch oli kuuluisa saksalainen kirurgi,

joka Natsien aikaan antoi luvan epäinhimilli-

sille ihmiskokeille.

Kirjallisuus

Akhtar, Salman (2007). Diversity without fanfare: Some

reections on contemporary psychoanalytic technique.

Psychoanalytic Inquiry, 27, 690–704.

Albani, Cornelia; Blaser, Gerd; Jacobs, Uwe; Jones, En-

rico; Thomä, Helmut & Kächele, Horst (2002). Ama-

lia X’s psychoanalytic therapy in the light of Jones’s

psychotherapy process Q-sort. Teoksessa Leuzinger-

Bohleber, Marianne & Target, Mary (toim.), Outcomes

of psychoanalytic treatments. Perspectives for thera-

pists and researchers, 294–302. London/Philadelphia:

Whurr Publishers.

Bakhtin, Mihail (1984). Speech genres and other es-

says. Austin: University of Texas Press.

Bion, Wilfred (1962). Learning from experience. Lon-

don: Heinemann.

Buchholz, Michael B.; Spiekermann, Jane & Käche-

le, Horst (2015). Rhythm and blues. Amalia´s 152nd

session. From psychoanalysis to conversation and me-

taphor analysis – and retour. International Journal of

Psychoanalysis, 96, 877–910.

Busch, Fred (1995). Critical issues in psychoanalysis:

The ego at the center of our clinical technique. Nor th-

vale, NJ: Jason Aronson.

Busch, Fred (2006). A shadow concept. International

Journal of Psychoanalysis, 87, 1471–1485.

Busch, Fred (2007). ‘I noticed’: the emergence of

self-observation in relationship to pathological attrac-

tor sites. International Journal of Psychoanalysis, 88,

423–41.

Busch, Fred (2009). On creating a psychoanalytic mind.

The Scandinavian Psychoanalytic Review, 32(2), 85–92.

Busch, Fred (2013). Creating a psychoanalytic mind.

New York: Routledge.

Busch, Fred (2019). Analyst’s reveries. New York: Rout-

ledge.

Bollas, Christopher (1989). The unthought known. New

York: Routledge.

Bollas, Christopher (20 11 ). Th e Chr istopher B ol las r ea-

der. New York: Routledge.

Falkenström, Fredrik; Finkel, Steven; Sandell, Rolf;

Rubel, Julian A. & Holmqvist, Rolf (2017). Dynamic

models of invidual change in psychotherapy. Journal of

Consulting and Clinical psychology, 85(6), 537–549.

Falkens trö m, Fredrik & Sa ndell, Rolf (2 007) . Self-ana ly -

sis and post-termination improvement after psychoana-

lysis and long-term psychotherapy. Journal of the Ame-

rican Psychoanalytical Association, 55(2), 629–674.

Freud, S ig mu nd (1937/1964). Analysis terminable and

interminable. Teoksessa Strachey, James (toim.), The

standard edition of the complete psychological works of

Sigmund Freud. Volume XXIII (1937-1939): Moses and

monotheism, An outline of psycho-analysis and other

works, 216–253. London: The Hogarth Press.

Gray, Paul (1982). "Developmental lag" in the evoluti-

on of technique for psychoanalysis of neurotic conict.

Journal of American Psychoanalytical Association, 30,

621–655.

Psykoterapia (2020), 39(3)

215

Gray, Paul (1990). The nature of therapeutic action in

psychoanalysis. Journal of American Psychoanalytical

Association, 38, 1083–1097.

Gray, Paul (1994). Ego and the analysis of defence.

Northvale, NJ: Jason Aronson.

Greenson, Ralph R. (1967). The technique and practice

of psychoanalysis. Volume 1. Madison, CT: International

Universities Press.

Heimann, Paula (1950). On countertransference. Inter-

national Journal of Psychoanalysis, 31, 81–84.

Hoffer, Willi (1950). Three psychological criteria for

the termination of treatment. International Journal of

Psychoanalysis, 31, 194–195.

Horney, Karen (1942). Self-analysis. New York: Norton.

Ikonen, Pentti (2002). The basic tools of psychoana-

lysis. Scandinavian Psychoanalytic Review, 25, 12–19.

Ikonen, Pentti (2003). A few reections on how we may

approach the unconscious. Scandinavian Psychoanaly-

tic Review, 26, 3–10.

Jiménez, Juan Pablo; Kächele Horst & Pokorny, Dan

(2006). The psychoanalytic loss-separation model

(LSM): Evolution of the reaction to breaks in the psycho-

analytic process as an indicator of change. International

Journal of Psychotherapy, 10, 22–34.

Kantrowitz, Judy L; Katz, Ann L. & Paolitto, Frank

(1990). Follow-up of psychoanalysis ve to ten years

after termination: II. Development of the self-analytic

function. Journal of the American Psychoanalytic Asso-

ciation, 38, 637–654.

Kivikkokangas, Sami & Leiman, Mikael (2018). Dialo-

ginen sekvenssianalyysi tapaustutkimuksen menetel-

mänä psykoanalyysissä – Amalia X. Psykoanalyyttinen

psykoterapia, 14, 53–61.

Kivikkokangas, Sami & Leiman, Mikael (2019). Dialo-

gical sequence analysis as a method in theory based

single-case studies in psychoanalysis. Scandinavian

Psychoanalytic Review, 2, 110–118.

Kivikkokangas, Sami; Leiman, Mikael & Laitila, Aarno

(2019). Häpeän ilmentyminen ja muutos psykoterapi-

assa – tapaustutkimus. Psykoterapia, 38(2), 103–121.

Kivikkokangas, Sami; Leiman, Mikael; Laitila, Aarno &

Stiles, William B. (2020). Hiding shame – A case study

of developing agency. Romanian Journal of Psychoana-

lysis, 3(1), 85–116.

Kächele, Horst; Albani, Cornelia; Buchheim, Anna; Höl-

zer, Michael; Hohage, Roderich; Mergenthaler, Erhard;

… & Thomä, Helmut (2006). The German specimen

case Amalia X: Empirical studies. International Journal

of Psychoanalysis, 87(3), 809–826.

Kächele, Horst; Schachter, Joseph & Thomä, Helmut

(toim.) (2008). From psychoanalytic narrative to empiri-

cal single case research. Implications for psychoanaly-

tic practice. New York: The Analytic Press.

Leiman, Mikael (1992). The concept of sign in the work

of Vygotsky, Winnicott and Bakhtin: Further integration

of object relations theory and activity theory. British

Journal of Medical Psychology, 65(3), 209–221.

Leiman, Mikael (19 94). Projectiv e ide ntication as early

joint action sequences: a Vygotskian addendum to the

Procedural Sequence Object Relations Model. British

Journal of Medical Psychology, 67(2), 97–106.

Leiman, Mikael (1997). Procedures as dialogical se-

quences: a revised version of the fundamental concept

in cognitive analytic therapy. British Journal of Medical

Psychology, 70(2), 193–207.

Leiman, Mikael (2000). Ogden’s matrix of transferen-

ce and the concept of sign. British Journal of Medical

Psychology, 73(3), 385–397.

Leiman, Mikael (2002). Toward semiotic dialogism.

Theory and Psychology, 12, 221–235.

Leiman, Mikael (2006). What does the rst exchan-

ge tell? Dialogical sequence analysis and assimilation

in very brief therapy. Psychotherapy Research, 16(4),

408–421.

Leiman, Mikael (2011). Mikhail Bakhtin’s contribution

to psychotherapy research. Culture and Psychology,

17(4), 441–461.

Leiman, Mikael (2012). Dialogical sequence analysis

as a method to study psychotherapeutic discourse.

International Journal of Dialogical Science, 6(1), 123–

147.

Leuzinger-Bohleber, Marianne; Stuhr, Ulrich; Rüger,

Bernhard & Beutel, Manfred (2003). How to study the

‘quality of psychoanalytic treatments’ and their long-

term effects on patients’ well-being: a representative,

multi-perspective follow-up study. International Journal

of Psychoanalysis, 84, 263–290.

Levy, Raymond, A.; Ablon, Stuart; Thomä, Helmut;

Kächele, Horst; Ackerman, Julie; Erhardt, Ingrid &

Seybert, Carolina (2012). A specimen session of

psychoanalytic therapy under the lens of the Psycho-

therapy Process Q-set. Teoksessa Levy, Raymond A.;

Ablon, Stuart & Kächele, Horst (toim.), Psychodynamic

psychotherapy research, 509–528. Totowa, NJ: Huma-

na Press.

Peräkylä, Anssi; Antaki, Charles; Vehviläinen, San-

na & Leudar, Ivan (2008). Conversation analysis and

psychotherapy. Cambridge: Cambridge University Press.

216

Psykoterapia (2020), 39(3)

Sterba, Richard (1934). The fate of the ego in psycho-

analytic therapy. International Journal of Psychoanaly-

sis, 15, 117–126.

Stern, Daniel N.; Sander, Louis W.; Nahum, Jeremy P.;

Harrison, Alexandra M.; Lyons-Ruth, Karlen; Morgan,

Alec C.; … & Tronick, Edward Z. (1998). Non-interpre-

tive mechanisms in psychoanalytic therapy: The some-

thing more than interpretation. International Journal of

Psychoanalysis, 79, 908–921

Thomä, Helmut & Kächele, Horst (1987). Psychoanaly-

tic practice, Volume 1: Principles. Berlin: Springer.

Thomä, Helmut & Kächele, Horst (1994a). Psychoana-

lytic practice. Volume 1: Principles. New Jersey: Jason

Aronson Inc.

Thomä, Helmut & Kächele, Horst (1994b). Psychoana-

lytic practice. Volume 2: Clinical studies. New Jersey:

Jason Aronson Inc.

Thomä, Helmut & Kächele, Horst (2007). Comparative

psychoanalysis on the basis of a new form of treatment

report: The case Amalia X. Psychoanalytic Inquiry, 27,

650–89.

Ticho, Gertrude (1967). On self-analysis. International

Journal of Psychoanalysis, 48, 308–318.

Tikkanen, Soile (2015). Development of an empathic

stance – Dialogical sequence analysis (DSA) of a single

case during clinical neurological assessment procedu-

re. Väitöskirja. Itä-Suomen yliopisto.

Valkon en , Harri (2018 ). The d ynam ics o f self-obs er vat i-

on in patients with borderline personality disorder (BPD)

diagnosis. Väitöskirja. Itä-Suomen yliopisto.

ResearchGate has not been able to resolve any citations for this publication.

Dynamic Models of Individual Change in Psychotherapy Process Research

Article

Full-text available

Apr 2017
J CONSULT CLIN PSYCH

Objective: There is a need for rigorous methods to study the mechanisms that lead to individual-level change (i.e., process-outcome research). We argue that panel data (i.e., longitudinal study of a number of individuals) methods have 3 major advantages for psychotherapy researchers: (1) enabling microanalytic study of psychotherapeutic processes in a clinically intuitive way, (2) modeling lagged associations over time to ensure direction of causality, and (3) isolating within-patient changes over time from between-patient differences, thereby protecting against confounding influences because of the effects of unobserved stable attributes of individuals. However, dynamic panel data methods present a complex set of analytical challenges. We focus on 2 particular issues: (1) how long-term trajectories in the variables of interest over the study period should be handled, and (2) how the use of a lagged dependent variable as a predictor in regression-based dynamic panel models induces endogeneity (i.e., violation of independence between predictor and model error term) that must be taken into account in order to appropriately isolate within- and between-person effects. Method: An example from a study of working alliance in psychotherapy in primary care in Sweden is used to illustrate some of these analytic decisions and their impact on parameter estimates. Results: Estimates were strongly influenced by the way linear trajectories were handled; that is, whether variables were "detrended" or not. Conclusions: The issue of when detrending should be done is discussed, and recommendations for research are provided. (PsycINFO Database Record

The Technique and Practice of Psychoanalysis

Book

May 2018

Ralph R. Greenson

The dynamics of self-observation in patients with borderline personality disorder (BPD) diagnosis

Thesis

Oct 2018

Harri Valkonen

Clinically relevant understanding of self-observation in patients with borderline personality disorder (BPD) diagnosis is limited. This is mainly due to the conceptual ambiguities around the terminology related to self-observation and low ecological validity of previous research. This comprehensive theory-building case study tackles both of these limitations in the literature and complements existing knowledge of self-observation in patients with BPD in nuanced and practice-friendly ways.

Speech Genres and Other Late Essays

Article

Jan 1987

On countertransference

Article

Jan 1950

P. Heimann

The Christopher Bollas Reader

Article

Jun 2012

This reader brings together a selection of seminal papers by Christopher Bollas.

Creating a psychoanalytic mind: A psychoanalytic method and theory

Article

Jan 2013

F. Busch

Bringing a fresh contemporary Freudian view to a number of current issues in psychoanalysis, this book is about a psychoanalytic method that has been evolved by Fred Busch over the past 40 years called Creating a Psychoanalytic Mind. It is based on the essential curative process basic to most psychoanalytic theories – the need for a shift in the patient's relationship with their own mind. Busch shows that with the development of a psychoanalytic mind the patient can acquire the capacity to shift the inevitability of action to the possibility of reflection.

Three psychological criteria for the termination of treatment

Article

Jan 1950

W. Hoffer

Development of an empathic stance : Dialogical sequence analysis (DSA) of a single case during clinical child neurological assessment procedures

Thesis

Sep 2015

Soile Tikkanen

Tikkanen, Soile Development of an empathic stance – Dialogical sequence analysis (DSA) of a single case during clinical child neurological assessment procedures Joensuu, University of Eastern Finland, 2015 Dissertations in Education, Humanities, and Theology; 68 ISBN: 978-952-61-1748-5 (nid.) ISSNL: 1798-5625 ISSN: 1798-5625 ISBN: 978-952-61-1749-2 (PDF) ISSN: 1798-5633 (PDF) ABSTRACT: DEVELOPMENT OF AN EMPATHIC STANCE – DIALOGICAL SEQUENCE ANALYSIS (DSA) OF A SINGLE CASE DURING CHILD NEUROLOGICAL ASSESSMENT PROCEDURES The focus of this research was the child neurological assessment as parent’s process of change. The case material of the research consisted of video-recorded and transcribed encounters between the parents and staff at the paediatric neurological outpatient clinic during the assessment of a 4-year-old girl who was referred to the child neurological team due to contact and communication problems. The dialogues between the parent and the professionals were analysed through dialogical sequence analysis (DSA), which is a conceptual tool and method for examining dialogical patterns in utterances. The interactive pattern between the parent and the child, which started to manifest during the initial assessment process and the first session, was formulated by DSA. Development of the parent’s observing stance on the problematic pattern was traced using the assimilation model, which illustrates therapeutic change and qualitative changes in the initial situation as a sequence of eight consecutive stages. The central finding of the first sub-study is that the child neurological assessment has therapeutic implications for the parent. What in the initial stage was perceived solely as the child’s behavioural problem was gradually formulated into an interactive pattern between controlling/coercive–adaptive or controlling/coercive–rebellious/resisting. As the assessment proceeded, the parent’s own role in the pattern was brought into empathic observation and as the object of self-reflection. The parent’s sense of otherness in relation to the child also developed. During the course of a three-month follow-up, the parents had developed new methods of interacting with the child and controlling their own behaviour in conflict situations. The parents perceived the child as an individual actor and not solely as someone who is defined through the parent’s position. The results of the first theory-based case study suggest that the development of a reflective, empathic relationship with oneself precedes the formation of an empathic relationship with another person. The second theory-based case study (of the same case) illustrates the changes in the parent’s positioning and the parent forming an empathic relationship with herself and with the other during a short episode in the course of a single session. The second sub-study illustrates the stages during which the parent’s position changed from her own perspective into acknowledging the child’s perspective and gaining a sense of otherness in relation to the child. This process was mediated by the observer position which enabled perceiving the whole interaction pattern, in which the parent participated and in which her actions affected both herself and the other party. The third sub-study focuses on the same case as the two previous sub-studies. It illustrates how the problematic interaction pattern was manifested as a conflict during a network meeting between the parents and the preschool staff, which took place at the end of the child’s assessment process. The conflict was resolved by the neuropsychologist formulating the situation as a problematic pattern and from the perspective of the child. The stages of conflict resolution and the development of an empathic stance were analysed and illustrated through DSA. The child neurological assessment process can be a therapeutic intervention for the parent. The micro-analytical method of dialogical sequence analysis, combined with the assimilation model, proved to be applicable when examining individual results within child care and assessment processes. The research shows that dialogical sequence analysis can also be applied while examining interaction within group situations. Tikkanen, Soile Development of an empathic stance - Dialogical sequence analysis (DSA) of a single case during clinical child neurological assessment procedures Joensuu, University of Eastern Finland, 2015 Dissertations in Education, Humanities, and Theology; 68 ISBN: 978-952-61-1748-5 (nid.) ISSNL: 1798-5625 ISSN: 1798-5625 ISBN: 978-952-61-1749-2 (PDF) ISSN: 1798-5633 (PDF) TIIVISTELMÄ: EMPAATTISEN NÄKÖKULMAN MUOTOUTUMINEN–TAPAUSTUTKIMUS LASTENNEUROLOGISESTA TUTKIMUSPROSESSISTA DIALOGISTA SEKVENSSIANALYYSIA (DSA) KÄYTTÄEN Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin lastenneurologista tutkimusprosessia kehittymistapahtumana vanhemman kannalta. Tutkimuksen tapausaineisto koostui videolle nauhoitetuista ja litteroiduista vanhemman ja työntekijöiden keskusteluista 4-vuotiaan puheen ja kontakti-ongelmien vuoksi tutkimuksiin lähetetyn lapsen moniammatillisessa tutkimusprosessissa lastenneurologian poliklinikalla. Vuorovaikutusasetelmia vanhemman ja työntekijän ilmaisusta hahmotettiin dialogisen sekvenssianalyysin (DSA) avulla, joka on käsitteellinen jäsennysväline ja menetelmä ilmaisussa näyttäytyvien dialogisten asetelmien tutkimiseksi. Tutkimusprosessin alkutilanteessa ja ensimmäisellä käynnillä hahmottuva vanhemman ja lapsen välinen vuorovaikutusasetelma formuloitiin DSA:lla. Kehittymisen vaiheita vanhemman ongelmallisen asetelman havainnoinnissa tarkasteltiin assimilaatiomallin avulla, joka kuvaa terapeuttista muutosta ja alkutilanteen laadullisia muuntumia kahdeksana peräkkäisenä vaiheena. Ensimmäisen osatutkimuksen keskeinen tulos on, että lastenneurologisella tutkimusprosessissa on terapeuttisia vaikutuksia vanhemman kannalta. Alkutilanteessa vain lapsen käyttäytymisongelmana hahmottunut jäsentyi vähitellen vanhemman ja lapsen välisenä vuorovaikutusasetelmana kontrolloi/pakottaa – mukautuu tai kapinoi/vastustaa. Tutkimusprosessin kuluessa vanhemman oma osuus asetelmassa tuli empaattiseen tarkasteluun, ja itsehavainnoinnin kohteeksi. Myös vanhemman toiseuden taju suhteessa lapseen kehittyi. Seurannassa 3 kk kuluttua vanhemmille oli kehittynyt uusia keinoja toimia lapsen kanssa ja myös oman toimintansa hillintään konfliktitilanteissa. Lapsi hahmottui vanhemmalle erillisenä toimijana eikä ainoastaan vanhemman asemoitumisesta käsin määrittyvänä. Ensimmäisen teoreettisen tapaustutkimuksen tulokset antavat näyttävät, että reflektiivisen, empaattisen suhteen muodostuminen itseen edeltää empaattisen suhteen muodostumista toiseen. Toinen teoreettinen tapaustutkimus kuvaa vanhemman asemoitumisen muutoksia ja empaattisen suhteen muodostumista itseen ja toiseen yhden käynnin kuluessa lyhyen episodin aikana samassa tapauksessa. Toinen osatutkimus havainnollistaa ne vaiheet, joiden kautta vanhemman näkökulman muutos äidin omasta näkökulmasta lapsen näkökulman huomioimiseen ja toiseuden tajuun suhteessa lapseen eteni sellaisen havaitsijaposition välittämänä, josta käsin voi tarkastella koko vuorovaikutusasetelmaa, jossa on osallisena sekä oman toiminnan seurauksia itselle ja toiselle. Kolmas osatutkimus kuvaa ongelmallisen vuorovaikutusasetelman näyttämöllistymisen konfliktina saman lapsen tutkimusprosessin loppupuolelle sijoittuneessa päiväkotineuvottelussa sekä sen laukeamisen sen seurauksena, että työntekijä muotoili meneillään olevan tilanteen ongelmallisen asetelman kaltaisena ja Sadun näkökulmasta. Neuvottelussa syntyneen konfliktin ratkeamisen ja empaattisen näkökulman rakentumisen vaiheet analysoitiin ja kuvatiin DSA:lla jäsennettyä alkuformulaatiota käyttäen. Lastenneurologinen tutkimusprosessi voi olla terapeuttinen interventio vanhemman kannalta. Tutkimuksessa assimilaatiomallin kanssa käytetty mikroanalyyttinen menetelmä, dialoginen sekvenssianalyysi, osoittautui käyttökelpoiseksi lasten hoito- ja tutkimusprosessien yksilöllisen tuloksellisuuden tarkastelussa. Tutkimus osoittaa, että dialoginen sekvenssianalyysi toimii myös ryhmätilanteiden meneillään olevan vuorovaikutuksen tarkastelussa.

A few reflections on how we may approach the unconscious

Article

Jan 2003

Pentti Ikonen

This paper inquires into the method of psychoanalysis, i.e., the way one, in psychoanalysis, investigates the unconscious. The author emphasizes that the basic instrument in this investigation is the analysand's self-observation. Accordingly, the goal of psychoanalysis is viewed as the enhancement of the analysand's ability to observe himself (and, thus, the facilitation of the internal flow of information), and that all other goals are secondary to this one. In this context, the author mainly discusses the instrument of interpretation. It is found that many psychoanalysts today seem to disregard this instrument's function of helping the analysand to see for himself what there is to be observed in his own psyche. The author makes a distinction between helping the analysand acquire the ability to make observations and the making of observations in themselves, draws some inferences from this, and discusses various difficulties in keeping to the mentioned basic goal of psychoanalysis.

Itsehavainnoinnin kehittyminen edellytyksenä itseanalyyttiselle funktiolle

Abstract

Recommendations

Häpeän ilmentyminen ja muutos psykoterapiassa - tapaustutkimus

AMALIA X-DIALOGINEN SEKVENSSIANALYYSI TAPAUSTUTKIMUKSEN MENETELMÄNÄ PSYKOANALYYSISSÄ

Amalia X: dialogical sequence analysis as a method in theory-based single case research in psychoana...

Hiding Shame – A Case Study of Developing Agency