Tunteet työssä - esimerkkinä sosiaalityönä tehtävä ihmissuhdetyö.(2006) In Määttä, Kaarina (ed.) Tunteet ja tunteiden tulkit. Helsinki: Finn Lectura.

Full text

Hannele Forsberg
YTT
professori (ma.)
Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos
Tampereen yliopisto
Tunteet työssä – esimerkkinä sosiaalityönä tehtävä ihmissuhdetyö
Johdanto
Inhimillisten palveluiden parissa työskentelevät yliopistokoulutetut ammattilaiset - esimerkiksi
lääkärit, opettajat ja sosiaalityöntekijät - kohtaavat työssään monenlaisia tilanteita, joissa tunteilla
on merkitystä. Työssä kohdattava inhimillinen kärsimys, esimerkiksi asiakkaan tai potilaan vakava
sairastuminen, kuoleman läsnäolo tai vaikkapa oppilaan/asiakkaana olevan lapsen vanhempien
kärjistyneet eroriidat, saattaa koskettaa tunnetasolla myös ammattilaisia. Yhtä kaikki näin voi olla
silloinkin, kun potilas paranee, rauhaton oppilas tasaantuu ja etenee oppimisessaan tai asiakas saa
elämänsä raiteilleen. Mutta millaisia tunteiden käsittelyn ja merkityksellistämisen tapoja
ihmissuhdeammattilaisilla on käytettävissään? Tässä yhteydessä olen kiinnostunut tunteista
sellaisten inhimillisten palveluiden parissa työskentelevien ammattilaisten työssä, joiden
varsinaisena työtehtävänä ei ole työssä kohdattavan ihmisen tunteiden prosessointi, kuten on laita
erityisesti terapiatyössä. Tunteet voivat olla muutenkin työssä läsnä jos työ on luonteeltaan työtä
ihmisten kanssa, esimerkiksi sosiaalisten, kasvatuksellisten ja terveydellisten ongelmien parissa.
Tällöin inhimilliset seikat, ihmisten elämänongelmien ratkaisuprosessit ja ihmisten välinen
vuorovaikutus, edellyttävät tunteita. Tunteiden merkitystä erilaisissa työtehtävissä on tarpeen
problematisoida, sillä tunteet ovat alkaneet viime aikoina tehdä tuloaan työelämään. Tunnetaidoille
on ryhdytty antamaan kasvavaa merkitystä tärkeänä työelämävalmiutena. Tunnekasvatus on otettu,
osin tästä johtuen, äskettäin myös osaksi peruskoulujen opetusohjelmaa.
Itse kiinnostuin tunteista, niitä koskevasta tiedosta, tunteiden merkityksistä ja asemasta, alun perin
sosiaalityönä tehtävässä ihmissuhdetyössä tietyn ristiriidan kautta. Arkihavaintojeni perusteella
tunteilla vaikutti olevan työkäytännöissä paljonkin merkitystä. Työntekijät esimerkiksi vuodattivat
tunteitaan työtovereille tai kuvailivat kohtaamiensa asiakkaiden tunteita ja kyselivät niistä heiltä.
Tästä huolimatta työtä koskevissa teoriakeskusteluissa tunteita ei juurikaan käsitelty. Ainoa tarjolla
oleva teoreettinen jäsennystapa tunteisiin oli psykoanalyyttinen viitekehys, jonka anti – sellaisena

2
kuin viitekehys sosiaalityön teksteissä esiintyi
1
– vaikutti silmissäni riittämättömältä. Minua häiritsi
ensinnäkin se, että tunteita selitettiin hallitsevasti negatiivisilla – keskeneräisillä tai lukkiutuneilla –
lapsuuden kokemuksilla. Esimerkiksi asiakastilanteen työntekijässä herättämä pelko tulkittiin
viestiksi käsittelemättä jääneestä isäsuhteesta. Tunteet miellettiin ennen kaikkea yksilöllisinä
ilmiöinä ja ne paikannettiin paljolti tavallisen ihmisen ulottumattomiin. Piilotajunta, tiedostamaton
jne. olivat tunteille varattuja paikkoja, joista ne päivänvaloon noustakseen edellyttivät abstraktin ja
symbolisen psykoanalyyttisen käsitteistön sisäistäneen tietäjän, asiantuntijan, tulkintaa ja
selittämistä. Tässä viitekehyksessä sosiaalityöntekijöille tarjottiinkin helposti terapiaa työn
aktivoimien häiritsevien tunteiden käsittelyyn. Asetelmasta seurasi se, että työntekijät asettivat
tunteet työssään taka-alalle ja niiden asema työssä muodostui hämäräksi. Etsin kuumeisesti, eikö
tunteita todellakaan voinut lähestyä toisin, sellaisenaan, arkisina, ihmisten väliseen
vuorovaikutukseen sisältyvinä ilmiöinä.
Vähitellen aloin löytää langanpäitä kohti sosiaalis-kulttuurisia tunteiden lähestymisen tapoja. Tuona
aikana tunteet aktivoituivat laajemminkin uudenlaisen keskustelun kohteeksi tieteessä: enää ei ollut
yksimielisyyttä siitä mitä tunteet ovat ja miten niitä tulisi tutkia. Tässä artikkelissa koostan yhteen
joitakin vuosia sitten alkaneen tutkimusretkeni tuloksia
2
tunteiden merkityksestä sosiaalityössä,
tarjolla olevista tunteiden tulkintatavoista – sanastoista, kielistä, tunnesäännöistä ja hallitsevien
tunteiden merkityksellistämisen tapojen seurauksista. Samalla kysyn havaintojeni merkitystä
yleisemminkin inhimillisten palvelujen parissa työskentelevien (akateemisten) ammattilaisten työn
osana. Artikkeli etenee siten, että jäljitän aluksi lähestymistapaa tunteisiin tarkastelemalla tunteiden
asemaa tieteessä yleensä ja etenemällä sosiaalis-kulttuurisiin lähestymistapoihin, joille perustan
oman lähestymiseni tunteisiin. Tämän jälkeen keskustelen sosiaalityössä, erityisesti lapsia
koskettavien vaikeiden ongelmatilanteiden kanssa tehtävässä lastensuojelutyössä, keskeisistä
työntekijöiden jakamista tunteista: häpeästä, epätoivosta, vihasta ja ilosta sekä niiden seurauksista
työssä. Päädyn ehdottamaan, että inhimillisesti vaikeat ja epäselvät ihmissuhdetyön
1
Psykoanalyyttinen viitekehys aktivoituu usein tunteiden tutkimuksen yhteydessä. Sen perusvireenä on ymmärtää
erityisesti yksilön kokemusjälkien ja objektisuhdesisäistysten merkitystä. Osa psykoanalyyttiseen selittämiseen
nojaavista tutkijoista yhdistää näkökulmaa myös laajempiin sosiaalisiin suhteisiin. Psykoanalyyttisen kehyksen
sijoittaminen jäljempänä artikkelissa tekemääni karkeaan tunteiden tutkimuksen kenttää kuvaavaan jaotteluun on
vaikeaa, koska pelkästään Freudin ajattelussa tunteiden saamat merkitykset ovat vaihdelleet – puhumattakaan hänen
jälkeensä tapahtuneesta psykoanalyyttisen viitekehyksen kehittelyistä. (Brown & Richards 2000.)
2
Perustan tarkasteluni pienoistutkimuksiini, joissa olen tarkastellut tunteita tietona lastensuojelutyössä (Forsberg 1996),
tunteita ongelmanratkaisutyön osana erilaisissa lastensuojelutyön organisaatioissa (Forsberg 1999), työntekijöiden
vihaa väkivaltaa läheissuhteissaan kohdanneiden lasten auttamistyössä (Forsberg 2001), tunteita työssä oppimisen
osana sosiaalityön opiskelijoiden välityksellä (Forsberg 2002a) sekä verrannut suomalaisten ja norjalaisten
lastensuojelutyöntekijöiden vaikeiden asiakastilanteiden työnohjauksellisissa keskusteluissa esiin tuomia tunteita
(Forsberg & Vagli 2006); onnistumisen iloa luen väkivallalle läheissuhteissaan altistuneiden lasten auttajien
työprosessiensa arvioinnin kautta (Forsberg 2002b).

3
ongelmanratkaisutilanteet sekä eettinen ja sosiaalinen vastuunotto edellyttävät tunteiden
hyväksymistä osaksi työelämän inhimillistä vuorovaikutusta. Erilaisissa institutionaalisissa ja
kulttuurisissa puitteissa toteutettavat ammatit hyötyvät tunteiden ’tavanomaistamisesta’
ihmissuhdetyön osaksi.
Tunteet tieteessä
Tunteet ovat olleet pitkään tieteellisen tutkimuksen marginaalissa siitäkin huolimatta, että
yksittäiset tutkijat ovat olleet niistä kiinnostuneita aina antiikin ajoista lähtien (ks. esim. Sihvola
1999). Tunteiden ei ole katsottu kuuluvan rationaalisena pidetyn tieteen piiriin. Tunteita on vältelty
akateemisen tutkimuksen kohteena eikä niiden tutkimisen vaatimiin metodologiin kysymyksiin ole
juuri paneuduttu. Pitkään näet uskottiin, että tiede “tappaisi” tai vähintään manipuloisi
subjektiivisiksi ja herkästi haavoittuviksi mielletyt tunteet. Tiedettä ja ylipäätään sanallisuuden
varassa olevia esityksiä onkin arvosteltu siitä, että ne eivät kykene tavoittamaan tunteille
luonteenomaisina pidettyjä ’syvempiä ulottuvuuksia’. Akateemisia selityksiä keskeisemmässä
asemassa tunteiden erittelijöinä ja kuvaajina ovat länsimaisessa kulttuuripiirissä olleet
maallikkotietämys ja taide. (James & Gabe 1996, 2-4.)
Silloin kun aiempi tutkimus on kuitenkin tarttunut tunteisiin, sen voi - kategorisesti ja
yksinkertaistaen - sanoa lähestyneen tunteita naturalistisesta lähtökohdasta. Tunteita on tarkasteltu
subjektiivisina, sisäisinä kokemuksina, tai mittaamalla ja havainnoimalla erilaisia tunteiden
fysiologisia ja ihmisen olemukseen liittyviä ilmauksia. Tyypillisesti tunteet on tältä pohjalta nähty
sisäisiksi yllykkeiksi, jotka jokin tapahtuma – esimerkiksi musiikkiesitys tai läheisen kuolema -
herättää. Hallitsemattomuus ja osittainen kontrolloimattomuus on liitetty tunteiden ominaisuudeksi.
Naturalismissa rakkauden, pelon, vihan jne. tunteita oletetaan olevan luontaisesti olemassa; tunteet
nähdään esisosiaalisina ja biologisperäisinä. Tunteita uskotaan olevan mahdollista lukea esimerkiksi
itsetarkkailun avulla tai muiden kasvojen ilmeistä, äänen sävystä ja ruumiin liikkeistä. Onpa jopa
identifioitu kasvoilta ja olemuksesta luettavissa olevia kulttuurista riippumattomia perustunteita.
Vaikka tunteet nähdään lähestymistavassa ennen kaikkea yksilöllisinä, niiden ymmärretään voivan
vaikuttaa ihmisten väliseen kanssakäymiseen. (Parkinson 1995.) Kieli ja tunne mielletään
yhdensuuntaisina systeemeinä, sillä kielen avulla kerrottavan tunneilmaisun ajatellaan tarjoavan
suoraan tietoa ihmisen sisäisestä tilasta. (Parkinson 1995, 279; Bamberg 1999.) Valtaosa
traditionaalisesta psykologisesta tunteiden tutkimuksesta sijoittuu tälle alueelle (Gergen 1994, 220-
222; Parkinson 1995). Tunteiden tutkimus onkin ollut psykologian erityisaluetta.

4
Viime aikoina monilla eri tieteenaloilla on virinnyt uudenlainen kiinnostus tunteisiin. Uusi
kiinnostus yhdistää esimerkiksi filosofeja (esim. Niiniluoto & Räikkä 1996), psykologeja (Crawford
et al. 1992; Harré 1986; Harré & Stearns 1995; Harré & Parrot 1996) ja yhteiskuntatieteilijöitä
(Gubrium 1992; Gergen 1994; James & Gabe 1996; Miller & de Shazer 1998; Whalen &
Zimmerman 1998). Yhteistä on halu tutkia tunteita sosiaalisina ja kulttuurisina konstruktioina.
Tunteita ei etsitä yksinomaan ihmisen sisäisestä maailmasta vaan ne sijoitetaan sosiaalisiin
käytäntöihin ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Sosiaalisesti orientoituneen tunteiden
tutkimuksen vilkastumisen on joissakin yhteyksissä ounasteltu kertovan siitä, että länsimaisen
kulttuurin tunnesäännöt olisivat muuttumassa: Enää ei olla yksimielisiä siitä mitä tunteet ovat ja
miten niitä tulisi tutkia (Stearns 1995, 38). Universaalien teorioiden sijaan ollaan kiinnostuneita
kulttuurisista ja paikallisista erityisyyksistä.
Tuore tunnetutkimuksen aalto tarjoaa uudenlaisia välineitä myös ihmissuhdeammattien tutkimiseen
tunnetyönä. Itse olen lähestynyt tunteita artikkelini pohjana olevissa pienoistutkimuksissa
sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta käsin ihmisten toiminnassa, sosiaalisissa suhteissa,
puheteoissa ja muussa merkityksellisessä toiminnassa muotoutuvina ilmiöinä. Tällöin tunteet
mielletään sosio-kulttuurisiksi rakennelmiksi. Kyse on samalla tiettyjen historiallisten ja
kulttuuristen kontekstien huomioimisesta mahdollisine omine tunnenormistoineen. (esim. Stearns
1995, 41-44; Egerton 1995; Gergen 1994, 222-229; Hochschild 1983.) Keskeisiä ovat myös
kysymykset tunteiden funktoista tutkitussa kontekstissa ja niiden seurauksia tuottava luonne
(Stearns 1995, 49-54).
Konstruktionistisen ajattelun mukaan tunteita muovataan kieltä käyttämällä. Kieli käsitetään
resurssiksi, jota ihmiset käyttävät. Selvää on, että kulttuurit ovat kehittäneet sanoja tunteille, kielet
sisältävät tunnesanoja ja että ihmiset puhuvat tunteista (Stearns 1995, 44). Epäselväksi kuitenkin jää
se, missä määrin tunteet ovat “oikeita” tai “olemassaolevia”, toisin sanoen kumpi oli ensin, aito,
yksilöllinen, uniikki ja aavistuksenomainen tunne vai kulttuurisesti nimetty versio tunteelle.
Sosiaalisen konstruktionismin pohjalta lähtevässä tunteiden tarkastelussa on kysymys erilaisissa
tilanteissa tapahtuvan havaittavan ja aktuaalisen toiminnan tutkimisesta. (Miller & de Shazer 1998.)
Kielen ja tunteiden suhteen ajatellaan olevan välittynyt: kieli ei vain heijasta sisäistä
tunnemaailmaa, vaan kielen käyttö vaikuttaa osaltaan siihen miten tunteet jäsentyvät (Bamberg
1999).

5
Vaikka olen lähestynyt artikkelini pohjana olevissa pienoistutkimuksissa tunteita sanoiksi puettuina,
en ole etukäteen sulkenut pois esimerkiksi sanattoman kokemuksen tai tunteiden ruumillisuuden
mahdollisuutta. Olen kiinnittänyt huomion näihin(kin) puoliin mikäli ne ovat tulleet puheeksi
tutkitussa kontekstissa. Ratkaisu liittyi pyrkimykseen ylittää kategorinen jako kognitiiviseen ja
tuntevaan ulottuvuuteen, toisin sanoen jako mieleen ja ruumiiseen. Tunteiden tutkimushan on
pitkään uusintanut muitakin länsimaiselle kulttuurille tyypillisiä jakoja kuten tiede-romantiikka,
subjektiivisuus-objektiivisuus, yksityinen-julkinen, aito-epäaito ja mieli-ruumis (Miller & de Shazer
1998). Myös tunteiden tutkimuksen sisäiset kiistat tunteiden olemuksesta tulevat helposti
uusintaneeksi dikotomista ajattelua. Esimerkiksi tutkijoiden kategorisointi affektiivisuutta
painottavien “emotionalistien” leiriin (Gubrium & Holstein 1997, 57-94) ja tietoiseen rajoittuvien
tunnetutkijoiden leiriin (ks. esim. Siltala 1999) uusintaa tunteen ja järjen vastakkaisuutta.
Moderni ammatillisuus ruokkii häpeää tunteista
Hallitun ammattilaisen kasvattamisella on pitkä historia työelämässä. Tarkasteluni kohteena olleissa
erilaisissa organisaatioissa sosiaalityöntekijät viittaavat toistuvasti hallittua työntekijää pönkittävään
ammatillisuus-ajatteluun, joka normittaa keskeisesti työssä sallittuja ja kiellettyjä tunteita (vrt. myös
Petrelius 2002, 191-193). Tämä ammatillisuuskäsitys painottaa työntekijän neutraalisuutta ja
järkiperäisyyttä ja sulkeistaa tunteet taka-alalle työhön kuulumattomina asioina. Tästä seuraa, että
tunteet saatetaan kokea häpeällisinä. Ilmiö ei koske vain sosiaalityötä, vaan on tuttu muidenkin
ammattilaisten, esimerkiksi lakimiesten (Lively 2000), lentoemäntien (Hochschild 1983),
vanhustyöntekijöiden (Molander 2003), opettajaksi (Alarmo & Huvila 1999) ja lääkäriksi (Haas &
Shaffirs 1977, ref. Baker ym. 1996, 174) opiskelevien tulevien ammattilaisten parista. Kaj Ilmonen
(1999) kirjoittaa samasta ilmiöstä ja toteaa, että ideaalityyppinen työorganisaatio on riisuttu
rakkauden, vihan ja muiden henkilökohtaisina pidettyjen ”irrationaalisten tunne-elementtien”
jäljistä (Ilmonen 1999, 303-304). Työ on käsitetty järjen tyyssijaksi, koti taas yksityisalueeksi,
jonne tunteet sijoittuvat (Molander 2003, 24). Sosiaalityön historiassa moderniin ammatillisuuteen
kasvattaminen näkyy kiinnostavasti. Leena Eräsaari (1991) kuvaa, miten sosiaalityöhön
värväytyneet naiset nähtiin ammatillistumisen alkuvaiheessa “välittömien aistihavaintojen
vietäviksi, kykenemättömiksi emotionaaliseen ja älylliseen etäisyyden säätelyyn lähimmäisistään” -
ja tästä syystä koulutusta tarvitseviksi (Eräsaari 1991, 53-54). Sittemmin pääasiassa naisten
tekemän modernin sosiaalityön sanotaan siirtyneen partikulaarisesta tunne- ja kokemustiedosta
moderniin objektiiviseen ja järkiperäiseen asiantuntijatietoon pohjautuvaksi työksi (Satka 1995).

6
Modernin ammatillisuusajattelun merkitys tunteisiin suhtautumisessa työssä toistuu eri
oranisaatioissa toimivien ammattilaisten puheissa. Esimerkiksi Livelyn (2000, 5) tutkimukseen
osallistunut juristi kertoo:
Kun sanon pitäväni yllä ammatillisuutta, se tarkoittaa että pidän tunteeni sisälläni. En näytä niitä.
Vaikka saatan joskus olla todella vihainen tai jotain, minä vain vedän sen sisääni rauhallisesti.
Tämä on minulle ammatillisuutta.
Myös niin sosiaalityön opiskelijat kuin valmiit työntekijätkin alleviivaavat haastattelutilanteissa
samaa perussanomaa:
Koitin olla neutraali… et jotenki se liittyy tuohon ammatillisuuteenkin, et jos
vaikka tuntee vihaa, et antaako vihalle vallan.
Ammattilaisen rooliin kuuluu myös vastaanottaa esimerkiksi asiakkaan vihaa
siitä henkilökohtaisesti loukkaantumatta. Se kuuluu työnkuvaan.
Sosiaalityöntekijän tulee kyetä hillitsemään itsensä. Se on mun mielestä tärkee
taito.
Neutraaliuden ja itsehillinnän vaatimus tulee hyvin esiin työntekijöiden puheotteista. Moderniin
asiantuntijuuteen liittyvä ideaali on, että ammattityöntekijä kykenee pitämään omat (häritsevät)
tunteet taka-alalla ja järjen kontrollissa (ks. esim. Grossman ym. 1990, 24). Tunteiden taka-alalla
pitäminen voi olla ymmärrettävä selviytymisen keino ja suoja työn aktivoimaa tunnekuormaa
vastaan. Tämä ajatus korostaa tunteita yksilöllisinä, henkilökohtaisina ja sisäisinä kokemuksina,
joiden paikka ei ole ihmissuhdetyön julkiareenoilla.
Voisi ajatella, että modernin ammatillisuus-ajattelun sisältämä neutraali ja kurinalainen
ammattilainen on tietyllä tavalla valmis ja viimeistelty toimija – standardiammattilainen. Tällaiseen
ajatukseen virittää seuraavassa sosiaalityön opiskelija, joka kuvaa kokeneiden
sosiaalityöntekijöiden tunteiden hallintaa arvostuksensekaisella myötätunnolla:

7
Jos on kolkytä vuotta ollu sossuna niin ei sillon enää liikuta mikään muu kuin hissi! (liikuttamisella
viittaa tunteisiin) Mut et totta puhuen kyllä mä arvostan noita kokeneita sosiaalityöntekijöitä, jotka
pystyy ne tilanteet käsittelemään. Et vaik ois minkälainen asiakas tai vaikka suurinpiirtein joku
yleinen syyttäjä (vastassa) niin ei ne toiseksikaan jää. Kyllä mä arvostan semmosta ammattitaitoa.
Taitavan ammattilaisen tunnuspiirteeksi hahmottuu tunteiden hallitseminen. Epävarmuuden tunteet
ovat kuin kielletty vastakuva vahvuuden tunteille nojaavan neutraalin osaajan rinnalla. Voi
kuitenkin otaksua, että epävarmuus ja vahvuus edellyttävät toisiaan. Epävarmuuden tunteiden voisi
ajatella olevan väistämätön osa kokeneeksi ja taitavaksi ammattilaiseksi kehittymistä. Niiden taka-
alalle kätkeminen saattaa estää tärkeiden oppimiskokemusten prosessointia ja siihen liittyvää
ammatillista kasvua. Ideaali voi johtaa epävarmuuden torjuntaan sen hyväksymisen sijaan. Toiseksi
epävarmuuden tunteet näyttäisivät olevan väistämätön osa kaikkein vaikeinta sosiaalisten
ongelmien parissa tehtävää ihmissuhdetyötä ja siinä tehtäviä arvovalintoja. Muun muassa näistä
näkökulmista tunteiden sosiaalis-kulttuurista luonnetta korostavat näkökulmat tarjoavat modernia
asiantuntijuutta ja sen sisältämiä tunnenormeja haastavan ja täydentävän näkökulman, mitä koetan
seuraavassa avata.
Epätoivon tarpeellisuudesta
Silloin kun asiantuntijuus rakentuu vahvasti perinteistä tietämistä korostavalle osaamiselle, työn
aktivoimat epätoivon tunteet voivat tulla tulkituiksi osaamattomuudeksi. On kuitenkin tärkeää
ymmärtää, että esimerkiksi osa ihmisten sosiaalisten ongelmien parissa tehtävää työtä liittyy hyvin
vaikeisiin asioihin. Epäselvien asioiden selkeyttämisessä ja ratkaisemisessa epätoivon tunteiden
tunnistamisella ja niiden merkityksen tutkimisella voi olla ’varmaa’ tietoa oleellisesti täydentävä
merkitys. Tällaiseen tulokseen tulimme yhdessä norjalaisen Åse Vaglin kanssa, verratessamme
suomalaisten ja norjalaisten lastensuojelutyöntekijöiden vaikeisiin asiakastilanteisiin liittyviä
työnohjauskeskusteluja ja niissä aktivoituvia tunteita. (Forsberg & Vagli 2006.) Suomalaiset ja
norjalaiset lastensuojelutyöntekijät jakoivat vahvasti epätoivon tunteen osaksi vaikeita
lastensuojelutyön prosesseja. Tunne aktivoitui tyypillisesti tilanteissa, joissa työntekijän oli vaikea
saada otetta asiakastilanteesta, kuten seuraava esimerkkiote suomalaistyöntekijöiden keskinäisestä
keskustelusta tuo esiin:
T1: Tämä on kyllä vaikein asiakastapaus mikä mulla on koskaan ollut. Olen tehnyt tätä työtä
kaksikymmentä vuotta ja tämä on kyllä painajainen. Kaikki muut tapaukset, vaikka ne olisivat olleet

8
tietyllä tavalla vaikeampiakin, tuntuvat niin mitättömiltä tähän verrattuna. En tiedä mikä tässä on,
joka saa työntekijän tuntemaan itsensä täydelliseksi nollaksi.
T2: Mikä siinä tuntuu susta kaikkein hankalimmalta?
T1: Ehkä se, ett’ en tiedä mistä tässä kaikessa on kysymys. Mulla on tunne, että haluaisin juosta
toimistosta kotiin ja vetää verhot ikkunaan ja vielä laittaa oven tuplalukkoon niin ettei kukaan
pääsis vaivaamaan mua enää tällä asialla. Mulla ei oo ollut koskaan aiemmin tällasta tunnetta
työssäni.
T2: Ja se tulee tästä?
T1: Joo, ehdottomasti.
T2: Ok.
T1: Tästä yhdestä tapauksesta, joka on kuin pallo joka suunnasta.
T2: Just, sä et niinku saa siihen mistään kulmasta otetta?
T1: Juuri noin, siihen ei saa otetta. Siinä on kuitenkin jotain mitä me ei tiedetä. Miksi äiti
esimerkiksi lähti kotoa? Hän sanoi, että isä joi paljon ja löi. Mut oliko jotain muutakin? Mitä
ihmettä nää erikoiset seksuaalisuuteen liittyvät vihjaukset on?
T2: Niin.
T1: Tässä on jotain – aika paljon – mitä me ei tiedetä. Paljon sellaista ehkä jo näiden
menneisyydessä ja nykyisyydessä, josta meille ei kerrota. Me nähdään vaan jäävuoren huippu nyt.
Otteen toimijoiden lastensuojelutyössä saama tieto on keskenään hyvin ristiriitaista ja
työntekijöiden on vaikea saada käsitystä mistä oikein on kysymys. Monista edellisen katkelman
ulkopuolella esiin tulleista vihjeistä juontuva huolestuneisuuden tunne lapsen tilanteesta pitää
kuitenkin yllä prosessia, jossa kontaktia asiakkaisiin jatketaan ja pidetään yllä. Epätoivon
’hyväksyminen’ ja sietäminen näyttäisi olevan tärkeä osa toimivan ratkaisun kypsyttelyä. Epätoivon
ohittaminen ja ratkaisun kiirehtiminen varmaan tietoon tai sen puutteeseen nojaten saattaa ohittaa
ongelmatilanteen hoitumisen kannalta olennaisia – ehkä vielä sanattomia - asioita.
Muihin lastensuojelua koskeviin tutkimuksiin suhteutettuna on mahdollista väittää, että epätoivo on
yleisemminkin lastensuojelutyöntekijöiden jakama ylikulttuurinen tunne (vrt. esim. Cooper 1999).
Se on myös hyvin tavallinen tunne monenlaisissa hoiva-ammateissa. Epätoivoa ruokkii ihmisten
vaikeiden ongelmatilanteiden kroonistuminen, joka edellyttää runsasta kontaktien ylläpitoa samalla
kun muutosta tilanteeseen ei ole kuitenkaan näköpiirissä. (Young & Oliver 1997.)

9
Jos tunteet nähdään asenteina ja vaatimusten esittämisenä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa
(Parkinson 1995), ne voidaan nähdä tärkeänä osana työn suuntaamista ja arviointia.
Tässä mielessä tunteet eivät ole sen kummallisempia kuin havainnot, järki tai muu tiedon
rakentamiseen liittyvä toiminta; tunteet eivät myöskään ole toissijaisia näiden toimintojen rinnalla.
Molemmat ovat keskenään erottamattomia. (Young & Oliver 1997, 10.) Tunteet eivät kuitenkaan
tästä näkökulmasta ole vain työntekijöiden subjektiivisia oloja, joille lastensuojelulliset ratkaisut
yksipuolisesti perustuisivat, kuten J. P. Roos (2005) epäilee.
Young ja Oliver (1997) kehittivät vaativaa mielenterveystyötä tekevälle hoitohenkilökunnalle
menetelmän, jolla muun muassa työn aktivoimia epätoivon tunteita pyrittiin ymmärtämään. Heidän
kokemustensa mukaan on oleellisempaa pyrkiä ymmärtämään epätoivon merkitystä runsaasti
epävarmuutta sisältävien ihmissuhdetyön prosessien osana kuin sysätä tunne taka-alalle. Näin siitä
huolimatta, että ammatillisuuteen liittyy vahvana oletus siitä, ettei työ saisi koskettaa ammattilaisten
tunteita – mikä on Youngin ja Oliverin (mt.) mukaan usein epärealistinen ja helposti vain
suurempiin hankaluuksiin johtava ajatus. Epätoivon ymmärtäminen ihmissuhdetyön
ongelmanratkaisuprosesseihin ”kuuluvana” tunteena ehkäisee itseä ja asiakkaita koskevaa syyttelyä,
helpottaa työn kuormittavuuden havaitsemista ja jakamista sekä avaa työhön liittyvien odotusten
ristiriitaisuutta ja mahdottomuutta. Lopputuloksena on parhaimmillaan asiakkaita ja
yhteistyökumppaneita arvostavampi suhtautuminen ja asianmukaisempi ongelmatilanteiden
hoitaminen. (mt.)
Vihaava auttaja
Viha on tunnesana, jonka ymmärretään tyypillisesti edustavan ihmisen subjektiivista ja sisäistä
tunnemaailmaa. Tästä näkökulmasta viha on abstrakti, lukkoonlyöty ja negatiiviseksi mieltyvä
tunne. Vaihtoehtoisesti vihan voi ymmärtää ihmisten toiminnaksi, resurssiksi, jota käytetään
sosiaalisen vuorovaikutuksen osana määrittämään osallisten identiteettejä ja suuntautumista. Näin
ajateltuna viha ei välttämättä tarkoita aina samaa tunnetta, vaan sen merkitykset voivat vaihdella eri
tilanteissa. Tältä pohjalta vihalle on mahdollista löytää myös myönteisiä merkityksiä.
Analysoituani väkivaltaa läheissuhteissaan kohdanneiden lasten auttamistyössä toimivien
sosiaalialan työntekijöiden omasta työstään kirjoittamia tunteita, havaitsin vihan nousevan työstä
kertomisen hallitsevaksi tunteeksi (Forsberg 2001). Havainto on yllättävä suhteessa perinteisen
ammatillisuuden korostamaan auttajan neutraalisuuden vaatimukseen ja siihen sisältyviin

10
tunnesääntöihin (Hochschild 1983). Mistä auttajien esiin tuoma viha sitten kertoo? Katsotaan
muutama ote työntekijöiden kirjoituksista:
Kuka pystyy auttamaan lasta tässä vaikeassa tilanteessa. Olin erittäin vihainen ja voimaton kun en
pystynyt auttamaan.
Olin aivan raivona. Emme saaneet sovituksi paljoakaan tässä neuvonpidossa. Vanhemmat eivät
olleet valmiit tulemaan yhtään vastaan. Palaverin päätyttyä pihisimme vihasta.
Omat tunteet perheen kanssa työskennellessä ovat vaihdelleet säälistä voimakkaaseen vihaan:
kuinka isä voi tehdä niin paljon tuhoa omille lapsilleen. Oma voimattomuus tehdä asialle mitään on
itsellekin henkisesti raskasta ja perhettä tulee usein mietittyä vapaa-aikanakin.
Viha esiintyy yhdessä auttajien voimattomuuden ja avuttomuuden kanssa, jota he kuvaavat kun
eivät kykene halustaan huolimatta auttamaan väkivaltaperheitä. Avun vastaanottaminen perustuu
äitien (ja joskus myös isien) suostumukseen, eikä apua voida pakkokeinoin välittää. Vihaa
käytetäänkin tässä tilanteessa resurssina turhautumisen ja voimattomuuden esittämiseen.
Turhautumisen ja voimattomuuden tunteisiin yhdistyy usein sääli, kuten viimeisessä otteessa. Sääli
on keinottoman, kohdettaan hieman ylemmäksi asettuvan sivustaseuraajan tunne. Säälin kohdetta
voi koettaa ymmärtää, mutta usko auttamisen keinoihin on rajallinen.
Työntekijöiden kirjoituksista on myös luettavissa, että vihan esittämisen ja
epäoikeudenmukaisuuden tunteen välillä on yhteys. Työntekijät kuvaavat itseään vihaisina, koska
lapsen kotonaan kohtaama julma väkivalta ei ole hyväksyttävää ja oikein. Lapsella tulisi olla oikeus
vanhempien suojeluun, hoivaan ja huolenpitoon. Työntekijät kuitenkin kohtaavat työkseen lapsia,
jotka todistavat vanhempien keskinäisiä raakoja tappeluita, yleensä isän tai miesystävän äitiin
kohdistamaa väkivaltaa, tai lapsia, jotka saavat myös itse osansa lyömisestä ja vahingoittamisesta.
Vaikka vanhempien lapseensa kohdistama väkivalta tai sille altistava elämänmeno ei ole oikein,
auttamistyöntekijöiden tehtävä on ymmärtää ja hoitaa, ei rangaista toisen vahingoittamisesta. Vihan
esittäminen liittyykin kirjoituksissa moraaliseen konfliktiin, joka on seurausta lapsen suojelun ja

11
väkivallan tekijän (ja siihen “suostuvan” vanhemman) ymmärtämisen ristiriidasta (vrt. Crawford
ym. 1992, 167).
Kirjoituksissaan työntekijät käyttävät vihaa lisäksi resurssina oman ammatillisen suuntautumisensa
määrittelyssä ja tarkentamisessa.
Tämä perhe puhututti minua paljon. Jo se, miten ja miksi nainen toistamiseen suostui väkivallan
kohteeksi ja samalla tarjosi lapsensa tuhottavaksi. Itsekseni olin tästä vihainen äidille, sillä Jani
3
-
pojan kohdalla mietin jälleen, kuinka hän ylipäätään selviää kokemuksistaan. Pystyin vain
kuvittelemaan sen pelon, tuskan ja toivottomuudentunteen, mitä Jani oli kokenut ja jossa eli
edelleen.
Auttajan viha on otteessa väline lapsen positioon asettumisessa ja lapsen asianajon edistämisessä.
Samalla viha kääntyy voimavaraksi. Kyse on ajattelutoiminnasta, jossa viha toimii motiivina lapsen
auttamiseksi. Sisäisen tunteen tai ylilyövän reaktion sijaan vihasta muotoutuu toimintaa orientoiva
ja tilannetta suuntaava väline. Tunne, ajatus ja tahto yhdistyvät. Tämän ryhmän kirjoitusten
luonnehtima auttaja on asiakaskohtaamisissa lapsen asianajaja.
Bamberg (1999, 4) väittää, että tunnesanat toimivat (tietyn) positioinnin menetelmänä sosiaalisissa
vuorovaikutustilanteissa. Tästä näkökulmasta tunne saa hyvin erilaisen merkityksen kuin mihin
olemme tottuneet. Tunteen sosiaalisista ulottuvuuksista kiinnostunut Parkinson (1995, 295)
painottaakin, että tunne ei ole se mitä tapahtuu kokemuksissamme vaan pikemminkin erityinen
keskinäisen kanssakäymisen muoto omine sääntöineen. Toisin sanoen, tunne itsessään ei käsitä
mitään erityistä, mutta se on emotionaalista niiden sosiaalisten funktioiden vuoksi joita se palvelee.
Parkinsonin mukaan tunne on tapa esittää vaatimuksia erityisesti asioista, jotka eivät ole
ratkaistavissa yksiselitteiseen evidenssiin vetoamalla. (mt.)
Auttamistyöntekijöiden kirjoittamaa vihaa voisi lukea vihjeenä siitä, että perinteisissä auttajan
neutraalisuutta korostavissa tunnesäännöissä olisi tapahtumassa muutosta. Auttajien viha,
suuttumus ja raivo saattavatkin olla joskus ainoita tapoja havahtua lasten kokemuksille. Tällöin käy
3
Aineisto-otteissa esiintyvät henkilöiden nimet ovat keksittyjä.

12
vähän samaan tapaan kuin Tove Janssonin tarinassa Näkymättömästä Ninnistä. Siinä lapsi muuttuu
näkyväksi vasta kun uskaltautuu suuttumaan. (Oranen 1999, 2.) Auttajan vihan puheeksi ottamisesta
asiakkaiden kanssa on myös saatu myönteisiä kokemuksia: puheeksi ottaminen toimii asiakkaiden
kanssa syntyneiden umpikujien ja vuorovaikutuksellisten lukkojen avaamisessa. Tällöin
perinteiseen ammatillisuuteen liittyvät tunnenormit auttajan neutraalisuudesta sulkeistetaan. (Rober
1999.)
Esimerkeissä viha toimii ratkaisuja liikkeelle panevana voimana. Esimerkit rikkovat käsitystä
tunteista vain ihmisen yksityiseen ja sisäiseen maailmaan kuuluvana asiana. Tarkastelukulma on
tunteiden sosiaalista aspektia ja antia painottava. Vihaa ei kätketä yksityiseksi tunteeksi, josta
auttajaa koskevien neutraalisuuden vaatimusten perusteella tulee kantaa syyllisyyttä, vaan sitä
käytetään liikkeelle sysäävänä energiana positiivisessa tarkoituksessa. Voisi ajatella, että vihaa voi
jo turvallisesti tuntea, ajatella, puhua (ja kirjoittaa), mutta huomattava on, että näitä
toiminnallisemmat tavat liikkuvat moraalisesti kyseenalaisilla vesillä (Nykyri 1998, 191-192).
Onkin syytä erottaa toisistaan ja tunnistaa yhtäältä vallan puutteeseen ja epäoikeudenmukaisuuden
kokemuksiin liittyvä viha, toimintaa orientoiva ja energiaa antava viha sekä aggressiivinen ja toista
vahingoittava viha.
Energiaa ilosta?
Ilo on energiaa, voimaa ja uskoa antava tunne. Löytyykö vaikeiden sosiaalisten ongelmien parissa
tehtävästä sosiaalityöstä iloa? Ilon merkitystä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja työssä on
tutkittu hämmästyttävän vähän, vaikka sen kautta voisi olettaa avautuvan esimerkiksi tärkeitä
työhyvinvointiin liittyviä seikkoja. Juha Varila (2000) tekee ilon tutkimisen alueella tärkeän
avauksen tutkimalla ilon merkitystä oppimiskokemuksissa ja työssä kehittymisessä. Puolestaan
Aino Ritala-Koskinen (2003) tulee ilmiökenttää lähelle tarkastellessaan asiakkaiden ja
työntekijöiden onnistumisen kokemuksia lastensuojelutyössä.
Mistä sosiaalityön kaltaisessa auttamistyössä syntyy onnistumisen ilo? Aino Ritala-Koskinen (2003,
109) muistuttaa, että asiakkaan elämäntilanteen nimeäminen onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi on
sosiaalityön eettisten periaatteiden vastaista, sillä ihmisarvon kunnioitus elämässä menestymisestä
riippumatta on työn lähtökohtainen arvo. Mistään asiakkuudesta ei voi myöskään lopullisesti sanoa,
että se on onnistunut tai epäonnistunut (mt., 110). Tutkittuani läheissuhteissaan väkivaltaa

13
kokeneiden lasten auttamistyössä toimivien työntekijöiden käsityksiä työssä onnistumisesta
(Forsberg 2002b), esiin tuli seuraavia asioita. Onnistumisen ilo liittyy ensinnäkin siihen, että
auttajan ja autettavana olevan välille syntyy luottamus. Lastensuojelutilanteissa luottamuksen
syntyminen on hyvin haasteellinen prosessi, koska lähtökohtana on usein vaikea ja arkaluonteinen
tilanne, jossa vanhemman kykyjä vanhempana epäillään. Luottamuksen syntyminen tukee yleensä
sitä, että ihminen edistyy ongelman käsittelyssä. Iloa tuottaa ennakoidusti se, jos ongelmat
helpottavat ja/tai ne saadaan asianmukaiseen hoitoon. Tärkeä ilon aihe on yhteistyöviranomaisten
tuki ja yhteen hiileen puhaltaminen, samoin lähikollegoiden vertaistuki ja toimiva työnohjaus. Myös
asiakkaan lähipiirin henkinen hyväksyntä auttamistoiminnalle on tässä tärkeä osatekijä. Sen sijaan
työntekijän henkilökohtaisen panoksen ja osaamisen merkitys jää usein vähemmälle huomiolle.
(mt.)
Tärkeä seikka onnistumisen ilon kokemisessa on ajan monitasoisen merkityksen ymmärtäminen
vaativassa ihmissuhdetyössä. Ajan monitasoisuus liittyy siihen, että asiakkuuden kehittyminen
aiempaa parempaan suuntaan ei useinkaan ole lineaarisesti ajassa etenevä tapahtuma; se voi olla
esimerkiksi äkillinen ja yllättävä muutos tai sirkulaarinen ja edestakaisia vaiheita sisältävä prosessi,
joka lopulta kehittyy pikkuhiljaa parempaan suuntaan. Työntekijöiden mukaan kaikenlaisten
tunteiden rohkea kohtaaminen ja niiden merkityksen tutkiskelu työprosessien osana tuottaa
onnistumisen iloa. Ilo nimittäin kumpuaa myös itsensä likoon laittamisesta, rohkeudesta ja
epävarmuuden sietämisestä. Onnistumisen iloon liittyvissä kuvauksissa tulee esiin, että ihmistyössä
on keskeistä rationaalisen hallinnan ulkopuolelle jäävän ennakoimattomuuden elementin
tunnistaminen ja hyväksyminen. Se, että kaikkea ei pystytä täysin ymmärtämään, mutta siitä
huolimatta asioita voidaan saada jonkinlaiseen järjestykseen ja elämää pystytään elämään eteenpäin.
On myös osattava hyäksyä se, että on olemassa ongelmia, joita ei kerta kaikkiaan voida ratkaista.
Onnistumisen ilon yhteys asioiden rationaaliseen hallittavuuteen jää samalla avoimeksi
kysymykseksi. (Forsberg 2002, 52-59.)
Aino Ritala-Koskinen (2003) kiteyttää tavallisuuden saavuttamisen olevan lastensuojelullisessa
auttamistyössä onnistumisessa keskeinen asia. Oikeastaan edellä kuvaamani työntekijöiden
onnistumisen ilo lepää lopulta hyvin tavallisten asioiden varassa.
Uusi asiantuntijuus edellyttää tunteita

14
Maija-Riitta Ollila (2005) kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Persoonan valta tunteista: ”tunteita on
edelleen kontrolloitava, mutta eri merkityksessä kuin ennen. Entisessä tilanteessa tunteita ei sopinut
osoittaa. Jos ihmisessä näkyi tunnereaktioita, se oli merkki siitä, että hän ei ollut enää oman
tahtonsa ja järkensä varassa itseohjautuva ihminen, vaan oli tullut ulkoisten olojen vaikuttamaksi.
Tämä sinällään merkitsi, ettei hän hallinnut itseään. Uudemmassa ajattelutavassa tunteita käytetään
ikään kuin työkaluina. Tätä nykyä ihmisen persoonallisuutta ollaan kolonialisoimassa työelämän
käyttöön. Ihmisellä saa kaikin mokomin olla aitoja tunteita, mutta hänen on osattava kanavoida ne
tavalla, joka on rakentava hänen työyhteisönsä ja toimenkuvansa kannalta. Nyt tunteiden hallinta
tarkoittaisikin tunne-elämän koko rekisterin hallittua käyttöä. ” (mt., 193-194.) Luen Ollilan
tekstistä kritiikin siemenen uutta tunteita työelämässä hyödyntävää ajattelua kohtaan. Näkökulma
tunteisiin vaikuttaisi tässä perustuvan paljolti ajatukseen tunteista yksityisinä kokemuksina, joita
itsestään tietoinen yksilö/työntekijä säätelee. Itse olen koettanut tarkastelussani virittää työelämän
aktuaalisiin sosiaalisiin suhteisiin sisältyvää toiminnallista näkökulmaa tunteisiin ja pyrkinyt
avaamaan ajattelua, jossa tunteita tutkitaan sellaisenaan sosiaalisen toiminnan osana. Olen ollut
kiinnostunut työntekijöiden esiin tuomista tunteista merkityksinä, asenteina ja suhtautumistapoina,
joilla on omat seurauksensa inhimillisen auttamistyön hahmottumiseen työnä. Tarkasteluni pohjalta
ajattelen, että tunteiden – häpeän, epätoivon, vihan ja ilon - merkitys ihmisten elämän ongelmien
parissa tehtävässä auttamistyössä kiteytyy kahteen asiaan: käsityksiimme tiedosta ja eettis-
sosiaalisesta vastuuntunnosta.
Tunteiden merkitys näyttää olevan hyvin keskeinen erityisesti runsaasti epävarmuutta sisältävissä,
mutta ongelmanratkaisua edellyttävissä ihmissuhdetyön tehtävissä – kuten on laita esimerkiksi
edellä tarkastelemassani lastensuojelutyössä. Ristiriitaista, mutta epävarmaa, tietoa sisältävissä
ihmisten elämänongelmien ratkaisutilanteissa on pakko turvautua monipuolisempiin tiedon lajeihin
kuin olemassa olevan tiedon hyödyntämisen mahdollistavissa ennakoitavissa tilanteissa. Tällöin
tunteet – suhtautumistapoina ja asenteina - ja niiden välittämät merkitykset voivat toimia tärkeässä
roolissa todistetun tiedon rinnalla tai jopa sen sijaan. Tässä merkityksessä toimivat tarkastelussani
esiin tulleet epätoivo ja viha. Tällaisesta suuntautumisesta puhutaan nykyisin monasti epävarmuutta
ilmentävän jälkimodernin ajan edellyttämänä uutena asiantuntijuutena; kyse ei ole sinänsä uudesta,
mutta kylläkin pitkään huomiotta jääneestä asiantuntijuudesta. (Venkula 2005, 119-122.)
Jaana Venkula (2005) esittää tärkeän tiedon lajeja kuvaavan jaottelun, jota vasten tunteiden
merkitystä työssä on mahdollista pohtia yhä jäsentyneemmin. Hänen mukaansa järjenkäytön
monipuolistamisen edellytys on se, että opitaan erottamaan tiedonoireet, tiedonmuodostusprosessi

15
ja perusteltu tieto. Oireet viriävät ensin muuna kuin totuttuna käsityksenämme tiedosta, esimerkiksi
edellä esiin tuomani epätoivona tai vihana. Tiedonmuodostuksen prosessissa oireista järjestellään
uusi ratkaisu. Perusteltu tieto syntyy lopputuloksena, joka voidaan välittää muille. Tunteet liittyvät
erityisesti oire-vaiheeseen ja tiedonmuodostusprosessiin, jotka ovat luonteeltaan hidasta tietoa.
Niiden tulemana syntyy perusteltua nopeaa tietoa. Tämän ketjun vaatima ajan tarve liittyy aiemman
kokemuksen määrään käsillä olevasta tiedonoireesta. Mitä vieraampi ja epäselvempi ilmiö on
kyseessä, sitä hitaampi on prosessin kulku. (Venkula 2005, 119-122.) Perille päästyä on
mahdollisuus iloon – jos sellaiseem huomataan havahtua. Venkula kirjoittaa ajallemme
luonteenomaisesta epävarmuudesta ja siinä tarvittavasta tiedosta, mutta ajatukset istuvat erittäin
hyvin myös tarkastelemani kaltaisen ihmissuhdetyön vaativimpiin asiantuntijatehtäviin, joissa
epävarmuus on usein vahvasti läsnä. Uudenlaisessa asiantuntijuudessa tärkeää on siis nähdä, että
tiedollisuus on vain yksi tiedonmuodostuksen osatekijä. Se on aina mukana, mutta ei välttämättä
muita parempana. Tiedollisuus toimii itsenäisesti sellaisen tiedon suhteen, jonka ymmärrettävyys on
pulmaton. (mt., 122-123.)
Toinen tärkeä ulottuvuus, johon tunteet työssä näyttäisivät liittyvän on toiminnassa tehtävät
arvovalinnat. Sosiaalityössä ja erityisesti yksityisiin perheisiin tehtävissä
lastensuojeluinterventioissa tällaiset pohdinnat ovat erittäin tärkeitä ja alati työssä läsnä. Monet
tutkijat liittävät tunteiden aktivoitumisen läheisesti kysymyksiin oikeasta ja väärästä, hyvästä ja
pahasta - moraaliseen järkeilyyn ja eettisiin valintoihin (esim. Bauman 2000, 19). Suppea,
mekaaninen tietokäsitys sen sijaan jättää käsittelemättä hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää koskevat
arvokysymykset. Venkula kiteyttää tunteiden, arvovalintojen ja tiedon yhteyden jännittävällä
tavalla: Eettinen pohdinta kehittää valintataitoa ja auttaa löytämään parhaan mahdollisen elämää
suojaavan ratkaisun. Heti kun jokin meneillään olevaa asiaa edistävä yksi teko tehdään, häiritsevät
tunteet alkavat asettua. Teon hyödyn tunnistaa siitä, että sen tuntuu hyvältä ja oikealta. Oikean ja
väärän valinta, parhaan löytäminen, antaa suunnan tiedonmuodostukselle. Tämä alue on
äärimmäisen tärkeä tilanteissa, joissa ei voida nojata perusteltuun tietoon. Eettisten valintojen
vaikeus pitää ihmisen myös tietoisena elämän epävarmuudesta, koska eettisiin kysymyksiin ei ole
lopullisia vastauksia. (Venkula 2005, 122-131.) Sosiaalityön piirissä tämänkaltaisesta toiminnasta
puhutaan usein oman toiminnan reflektiona.
Tarkastelullani olen koettanut avata suuntaa, jossa tunteet otetaan huomioon sosiaalisessa
toiminnassa välittyvinä merkityksinä, asenteina ja suhtautumistapoina työssä. Toivon onnistuneeni
raottamaan suuntaa, jossa työtunteilla voisi olla tärkeä sijansa muutenkin kuin häpeän aiheena.

16
Lähteet
Alarmo, A-J. & Huvila, P. J. (2000) Harjoittelijan kokemuksia opetusharjoittelusta. Kasvatustieteen
pro gradu –tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Opettajankoululutuslaitos http://docuweb.jyu.fi
(luettu 1.2.2002)
Armon-Jones, C. (1986) The Thesis of Constructionism. Teoksessa Harré, R. (toim.) (1986) The
Social Construction of Emotions, Oxford & NewYork: Blackwell.
Baker, P. & Yoels, W. & Clair, J. (1996) Emotional Expression During Medical encounters: Social
Dis-ease and the Medical Gaze. Teoksessa James, V. & Gabe, J. (toim.) Health and the
Sociology of Emotions. Oxford & Cambridge:Blackwell.
Bamberg, M. (1999) Language, Concepts, and Emotions. The Role of Language in the Construction
of Emotions, http:/www.massey.ac.nz/~ALock/virtual/bamberg.htm. (luettu 15.11.2000)
Bauman, Z. (2000) ‘Am I my brother’s keeper?” European Journal of Social Work, 1 (3): 5-11.
Brown, J. & Richards, B. (2000) Introduction to the Psychoanalytic Sociology of Emotion.
Psychoanalytic Studies 2 (1), 31-49.
Cooper, A. (1999) Anxiety and Child Protection Work in Two National Systems. Teoksessa
Chamberlayne, P. & Cooper, A. & Freeman, R. & Rustin, M. (toim.) Welfare and Culture in
Europe. Towards a New Pardigm in Social Policy. London & Philadelphia: Jessica Kingsley
Publishers.
Crawford, J. & Kippax, S. & Onyx, J. & Gault, U. & Benton, P. (1992) Emotion and Gender,
London & Newbury Park & New Delhi: Sage.
Egerton, M. (1995) Emotions and Discoursive Norms. Teoksessa Harré, R. & Stearns, P. (toim.)
(1995) Discoursive Psychology in Practice. London ym.: Sage.
Eräsaari, L. (1991) Yksilöllistävä sosiaalityö. Historian tarkastelua. Jyväskylän yliopiston
yhteiskuntapolitiikan laitoksen tutkimuksia A7. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Forsberg, H. (1996) Mikä on tietoa lastensuojelussa? Nonverbaalisen tunnetiedon
verbalisointiharjoitus. Janus 4 (4), 381-394.
Forsberg, H. (1999) Speaking of Emotions in Child Protection Practices. In Jokinen, Arja & Juhila,
Kirsi & Pösö, Tarja (eds.) Constructing Social Work Practices. Avebury: Ashgate, 116-132.
Forsberg, H. (2001) “Palaverin päätyttyä pihisimme vihasta” - Väkivalta, auttajat ja kirjoitetut
tunteet. Artikkeli Januksessa, Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehdessä
9 (1), 3-21.
Forsberg, H. (2002a) Tunteet – sosiaalityötä harjoittelevan häpeä? Aikuiskasvatus 4, 295-305.
Forsberg, H. (2002b) Lasten asiakkuudet ja asiakkuuskokemukset turvakodeissa. Arviointitutkimus
valtakunnallisesta Lapsen aika –projektista. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 31, Helsinki:
Ensi- ja turvakotien liitto.
Forsberg, H. & Vagli, Å. (2006) “The social construction of emotions in child protection case-talk”.
Qualitative Journal of Social Work 5 (1). (tulossa)
Gergen, K. J. (1994) Realities and Relationships. Soundings in Social Construction. Cambridge
ym.: Harvard Univ. Press.
Grossman, B. & Levine-Jordano, N. & Shearer, P.(1990) Working with Students’ Emotional
Reactions in the Field: An Educational Framework. The Clinical Supervisor, 8 (1), 23-39.
Gubrium, J. F. (1992) Out of Control. Family Therapy and Domestic Disorder. Newbury Park &
London & New Delhi: Sage.
Gubrium, J. F. & Holstein, J. A. (1997) The New Language of Qualitative Method. New York ym.:
Oxford University Press.

17
Harré, R. (toim.) (1986) The Social Construction of Emotions, Oxford & NewYork: Blackwell.
Harré, R. & Parrott, G. W. (toim.) (1996) The Emotions. Social, Cultural and Biological
Dimensions. London: Sage.
Harré, R. & Stearns, P. (toim.) (1995) Discoursive Psychology in Practice, London: Sage.
Hochschild, A. R. (1983) The Managed Heart. Commercialization of Human Feeling, Berkeley &
Los Angeles & London: University of CaliforniaPress.
Ilmonen, K. (1999) Työelämä ja tunteet. Teoksessa Näre, S. (toim.) Tunteiden sosiologiaa II.
Historiaa ja säätelyä. Helsinki: SKS.
James, V. & Gabe, J. (1996) Connecting Emotions and Health (1996) Teoksessa James, V. & Gabe,
J. (eds.) (1996) Health and the Sociology of Emotions. Oxford & Cambridge: Blackwell.
Lively, K. (2000) Reciprocal Emotion Management. Working Together to Maintain Stratification in
Private Law Firms. Work & Occupations 27 (1), 32-66.
Miller, G. & de Shazer, S. (1998) Doing Emotions. The Language of Feeling in Solution-Focused
Brief Therapy, Manuscript.
Molander, G. (2003) Työtunteet. Sosiaaliturva 18, 24-25.
Niiniluoto, I. & Räikkä, J. (toim.) (1996) Tunteet. Helsinki: Yliopistopaino.
Nykyri, T. (1998) Naisen viha. Jyväskylä: SoPhi.
Ollila, M-R. (2005) Persoonan valta. Helsinki: WSOY.
Oranen, M. (1999) Raivo tekee näkyväksi. Pääkirjoitus. Esikko-lehti n:ro 4.
Parkinson, B. (1995) Ideas and Realities of Emotion, London and New York: Routledge.
Parkinson, B. (1996) Emotions are social. British Journal of Psychology 89 (4), 663-684.
Petrelius, P. (2002) Sosiaalityöntekijänaiset – marginalisoituja toimijoita työelämässä? Teoksessa
Juhila, K. & Forsberg, H. & Roivainen, I. (toim.) Marginaalit ja sosiaalityö. Jyväskylä: Sophi.
Ritala-Koskinen, A. (2003) Onnistumisia lastensuojelussa. Teoksessa Satka, M. & Pohjola, A. &
Rajavaara, M. (toim.) Sosiaalityö ja vaikuttaminen. Jyväskylä: SoPhi, 103-124.
Rober, P. (1999) The Therapist´s Inner Conversation in Family Therapy Practice. Some Ideas about
the Self of the Therapist, Therapeutic Impasse and the Process of Reflection. Family Process
39, 209-228.
Roos, J. P. (2005) ”Saan olla subjektiivinen” – vai saanko? Yhteiskuntapolitiikka (70) 5, 567-569.
Satka, M. (1995) Making Social Citizenship. Conceptual practices from the Finnish Poor Law to
professional social work. Publications of Social and Political Sciences and Philosophy.
Jyväskylä: University of Jyväskylä.
Sihvola, J. (1999) Antiikin tunneteoriat nykyajattelun lähtökohtana. Teoksessa Näre, S. (toim.)
Tunteiden sosiologiaa II Historiaa ja säätelyä. Helsinki: SKS.
Stearns, P. (1995) Emotion. In Harré, R. & Stearns, P. (eds.) (1995) Discoursive Psychology in
Practice, London: Sage.
Varila, J. (1999) Tunteet ja aikuisdidaktiikka. Tunteiden aikuisdidaktisen merkityksen teoreettinen
ja empiirinen jäljitys. Joensuun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan tutkimuksia n:o 74.
Joensuu: Joensuun yliopisto.
Venkula, J. (2005) Epävarmuudesta ja varmuudesta. Helsinki: Kirjapaja.
Whalen, J. & Zimmerman, D. H. (1998) Observations on the Display and Management of Emotion
in Naturally Occuring Activities: the Case of Hysteria in Calls to 9-1-9. Social Psychology
Quarterly 61 (2), 141-159.