Ekologisemman sivistysajattelun haasteita aikamme taloudellistuneessa arvoympäristössä

Abstract

Ecological bildung in economized value environment. Text is in Finnish.

Full text

1
VIITTAUSOHJE:
SIVENIUS, A. & VÄRRI, V-M & PULKKI, J. 2018. EKOLOGISEMMAN SIVISTYSAJATTELUN
HAASTEITA AIKAMME TALOUDELLISTUNEESSA ARVOYMPÄRISTÖSSÄ. TEOKSESSA:
SILVENNOINEN, HEIKKI & KALALAHTI, MIRA & VARJO, JANNE (TOIM.) KOULUTUKSEN
LUPAUS JA KOULUTUSUSKO: KASVATUSSOSIOLOGIAN VUOSIKIRJA II. 2018. ILMESTYNYT
SARJASSA: KASVATUSALAN TUTKIMUKSIA. SIVUT 101-125.
EKOLOGISEMMAN SIVISTYSAJATTELUN HAASTEITA AIKAMME
TALOUDELLISTUNEESSA ARVOYMPÄRISTÖSSÄ
JOHDANTO
Puolustamme artikkelissamme kasvatuksen erityisyyttä ihmisyydelle välttämättömänä
käytäntönä. Erityisyyden ehtona on, että kasvatus ymmärretään suhteellisen autonomisena
muihin yhteiskunnallisiin käytäntöihin nähden. Vain suhteellisen autonomiansa turvin
kasvatuksella voidaan edistää ekologisesti kestävälle ja oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle
välttämättömien moraaliresurssien (ks. Glover 2008) kehittymistä. Tarkastelumme motivoituu
huomiosta, ettei kasvatuksen suhteellinen autonomia ole nykyisessä arvoympäristössä
itsestäänselvyys. Ekonomistinen ideologia, eli taloudellisten ajattelumallien, uskomusten,
asenteiden ja käytäntöjen aatejärjestelmä, uhkaa kasvatuksen suhteellista autonomiaa ja siten
mahdollisuuksia toimia tasapainoisen kasvun sekä elämän kukoistuksen puolesta parhaalla
mahdollisella tavalla.
Keskustelu aikamme arvoperustasta edellyttää nähdäksemme ontologista analyysia, jossa
pyritään menemään arkiymmärrystä syvemmälle. Ontologia on filosofian osa-alue, oppi
olevasta, joka kysyy olemassa olevien asioiden laatuja ja lähtökohtia. Millaisia suhteita
esimerkiksi olemassa oleviksi ajateltujen asioiden välillä on? Ekonomistisen ideologian
piirissä keskustelu arvojen laatueroista, olemassaolosta ja kannatettavuuden argumentaatiosta
korvautuu helposti pohdinnalla siitä ”mihin meillä on varaa?”. Todellisuuden viimekätinen
perusta ei tunnu olevan hengittämämme ilma tai vesi, josta kehomme pääosin koostuu, vaan
pankkien luomassa rahassa, jonka omistamisesta kilpaillaan.
Artikkelimme lähtee liikkeelle kasvatuksen erityislaadun kuvauksesta suhteessa Dietrich
Bennerin yleisen pedagogiikan teoriaan (Allgemeine Pädagogik), jossa kasvatus saa paikkansa
muiden ihmisyydelle tarpeellisten käytäntöjen kokonaisuudessa. Siten avautuu ontologinen
tulokulma todellisuuteen ja kasvatuksen paikkaan tämän todellisuuden osana. Tämän jälkeen
käsittelemme ekonomistisen reduktionismin uhkaa kasvatuksen suhteelliselle autonomialle.
Ekonomistisellä ideologiallakin on ontologinen perustansa ja todellisuutta koskevat

2
lähtökohtansa, jotka esimerkiksi kilpailun kohdalla eivät ole puhtaan arvoneutraaleja ja
tieteellisiä (Pulkki 2017b). Seuraavaksi tarkastelemme kasvatusta kilpailuideologian välineenä
sekä kilpailuideologian ihmiskuvallisia taustaolettamuksia, eli niin sanottua possessiivista
individualismia. Draaman kaari etenee ekologisemman sivistysajattelun hahmottelemiseen
Wendel Berryn taloustermein, jotka tarkentavat Bennerin näkemystä taloudellisesta
toiminnasta.
Artikkelimme lopuksi pohdimme ikiaikaisia perusarvoja, hyvyyttä, totuutta ja kauneutta
ekologisen sivistysajattelun näkökulmasta. Voisiko ekologisesti sivistyneempi
kasvatusajattelu
1
muuttaa ihmisen tuhoavaa luontosuhdetta ja taloudellistunutta
todellisuuskäsitystä kohti elämää kunnioittavampia elämäntapoja ja inhimillisempiä
käytänteitä? Ainakin ekologisen sivistysajattelun on otettava huomioon ontologisia
olemiskysymyksiä, joiden varaan taloutta, kasvatusta, sivistystä ja muita ihmiselämän
perusilmiöitä rakennetaan.
KASVATUKSEN ERITYISYYS IHMISYYDELLE
VÄLTTÄMÄTTÖMÄNÄ KÄYTÄNTÖNÄ
Kasvatus on aina sidoksissa oman aikansa kulttuuriseen merkityshorisonttiin (ks. Taylor 1989)
ja siinä vallitsevaan ideologiseen hegemoniaan. Aikamme ekologisesti kestämättömään
elämäntapaan muutosta hakevan kasvatusajattelun mahdollisuus riippuu näin ollen osaltaan
kasvatusta määrittävistä ja sille ehtoja luovista ideologioista. Ideologiasta vapaata kasvatusta
ei ole. Siksi kasvatuksen ’olemuksen’ ymmärtämiseksi tarvitaan kasvatuksen ontologista
analyysia, joka tarkastelee ideologioiden taustalla olevia olemiskysymyksiä, joiden varaan
ideologiat rakentuvat. Koska emme pääse kielemme ulkopuolelle, olemme analyysissamme
tuomittuja paradokseihin. Muutoksen ehtona on, että kasvatus ymmärretään erityisenä
elämänkäytäntönä ja samanaikaisesti maailmaan ja muihin yhteiskunnallisiin käytäntöihin
kietoutuneena elämänilmiönä
2
(ks. Benner 2005). Jotta kasvatus voisi toimia maailman
muuttajana ja eettisesti oikeutettuna elämänmuotona, sen oma erityisyys (ks. Hollo 1952; Hollo
1959; Benner 2005; Siljander 2002; Kivelä 2004) täytyy ymmärtää paradoksina, joka on
annettuna kasvatuksen ”olemuksessa”.
Kasvatusteoreettisesti tulkittuna kasvatuksella on eräänlainen kaksoisluonne ideaalisen ja
reaalisen, ajattoman ja ajallisen ’risteyksenä’. Kasvatus on kietoutunut oman aikansa sosio-
kulttuuriseen tilanteeseen ja sen vallitseviin käsityksiin, ideologioihin, aatteisiin ja
valtasuhteisiin, ja siksi se on kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti määräytynyttä. Tästä syystä
kasvatuksen arvonäkökulma kehkeytyy eri aikakausien ja erilaisten yhteiskuntien
1
Ekologisella sivistysajattelulla tarkoitamme tässä yhteydessä mm. kykyä itsenäiseen ajatteluun, jalostunutta
tunne-elämää sekä aistillis-esteettistä havainto- ja mielikuvitusvalmiutta. Ekologisesti sivistynyt ihminen
orientoituu elämässää ekologiseen kestävyyteen ja välttää ekologisesti haitallisia toimia..
2
Dietrich Bennerin kasvatuksen ontologiaa kuvaava osuus perustuu Veli-Matti Värrin tulossa olevaan kirjaan
Kasvatus ekokriisin aikakaudella (Vastapaino 2018).

3
erityispiirteiden ja vallitsevan ideologisen hegemonian
3
piirissä – hyvän elämän ja
moraalisubjektiksi kasvamisen edellytykset muotoutuvat intressiristiriitojen pyörteissä ja
kasvatuksessa vääjäämättä läsnä olevassa sosialisaation (yhteiskunnallistumisen) ja
individuaation (yksilöitymisen) jännitteessä (Siljander 2002; Värri 2007a, 70).
Sosialisaation välineenä kasvatusta on pyritty kaikkina aikoina käyttämään funktionaalisena
keinona kulloisenkin ideologisen hegemonian piirissä, milloin uskonnon, poliittisen ideologian
tai talouden, vaikkapa vientiyritysten kilpailukyvyn nimissä. Kasvatuksen samanaikainen
’luonnollisuus’ ja kietoutuneisuus yhteiskunnan merkityshorisonttiin on siten alituinen riski,
joka mahdollistaa sen käytännöllisen ja teoreettisen väärinymmärtämisen ja -käyttämisen: joko
ajatellaan niin sanotusti luonnollisen asenteen mukaisesti, että kasvatus toteutuu erityisemmin
huolehtimatta yhteiskunnallisten instituutioiden voimasta tai pyritään kasvatuksen tietoiseen
redusoimiseen jonkin ideologian, taloudellisen hyödyn tai kasvattajan itsekkyyden välineeksi.
Koko yhteiskuntaelämän kannalta on epäsuotuisaa, että kasvatuksen instrumentalistisessa ja
redusoivassa tulkinnassa ei ymmärretä sen perustavaa merkitystä demokratian kannalta. (Värri
2007a, 70–71; ks. Dewey 1916.)
Dietrich Benner on hahmotellut yleisen pedagogiikan teoriaa (Allgemeine Pädagogik)
lähtökohtanaan ihmisyydelle välttämättömät käytännöt ja pedagogiikan erityinen merkitys
näiden käytäntöjen osana. Bennerin (2005, 20–23) mukaan ihmiskunnan historiaa hallitsee
kuusi perusilmiötä, jotka ovat samalla käytännöllisen elämän välttämättömyyksiä. Ihmiset
ajautuvat vastakkain kyseisten välttämättömyyksien kanssa; siksi inhimilliset käytännöt
edellyttävät kasvatusta, kasvatuksen on valmistettava heitä niistä selviytymiseen. Nämä kuusi
kehittynyttä käytäntöä ovat talouselämä, etiikka, politiikka, estetiikka, uskonto ja kasvatus.
Benner luonnehtii näitä välttämättömyyksiä seuraavasti: (1) Ihmisten täytyy työn kautta luoda
elämänsä edellytykset (talouselämä). (2) Ihmisen täytyy toimia yhteistoiminnassa muiden
kanssa, mikä edellyttää sääntöjä yksilöiden väliselle vuorovaikutukselle (etiikka). (3) Ihmisen
täytyy suunnitella yhteiskunnallista tulevaisuuttaan (politiikka). (4) Ihminen voi ylittää
nykyisyytensä esteettisten luomustensa kautta (estetiikka). (5) Ihminen kohtaa rajallisuuden
ongelman, muiden kanssa ja oman kuolevaisuutensa (uskonto). (6) Lisäksi uudelle
sukupolvelle on voitava tarjota valmiuksia suunnitella tulevaisuuttaan näillä elämänalueilla
niin, että se voi rakentaa toimintansa aikaisempien saavutusten varaan (kasvatus). (Benner
2005, 20–23; ks. Puolimatka 2010, 270–272.)
Inhimilliset käytännöt (Die menschliche Praxis) eriytyvät ontologisesti taloudellisiin,
moraalisiin, poliittisiin, esteettisiin, uskonnollisiin ja kasvatuksellisiin alueisiin (Benner 2005;
Puolimatka 2010, 270–271). Käytännöt muodostavat yhdessä yhteiskuntaelämän
kokonaispraksiksen (Gesamtpraxis) ja samalla inhimillisen yhteiselämän (Die menschlische
Koexistence) perustan, jossa ne ovat toisiinsa kompleksisessa vaikutusyhteydessä
(Wirkunngszuzammehängen), mutta ei-hierarkkisina, ei-teleologisina ja toisiinsa
3
Ideologisen hegemonian käsite on peräisin Antonio Gramscin (1979) ajattelusta.

4
redusoitumattomina (Benner 2005, 20, 23). Kukin käytäntö on välttämätön ja erityinen, koska
sillä on oma tehtäväalueensa, joka on palautumaton toisen käytännön tehtäviin. Siten
käytäntöjen ei-hierarkkisuus ja ei-teleologisuus tarkoittaa, että mikään käytäntö ei ole toistaan
’korkeampi’ eikä siten oikeutettu asettamaan päämääriä toiselle käytännölle. Esimerkiksi
pedagogisen käytännön päämääriä ei voi johtaa muista käytännöistä, ja analogisesti
pedagogiikka on ei-hierarkkisessa ja ei-teleologisessa suhteessa muihin käytäntöihin (Benner
2005, 20–21, 59, 115–128).
Nämä edellä esitetyt inhimilliset käytännöt ovat historiassa kehittyneitä välttämättömyyksiä, ja
sellaisina ne yhdessä konstituoivat inhimillistä yhteiselämää. Ne ovat välttämättömyyksiä juuri
sen vuoksi, että ilman niitä ei olisi yhteiselämää. Bennerin teoria käytäntöjen
kokonaisyhteydestä (Gesamtpraxis) edellyttää, että yksikään käytäntö ei voi olla ihmiselämää
konstituoiva muista käytännöistä riippumattomana, ja yhdenkin käytännön puuttuminen tekisi
yhteiskuntaelämästä vaillinaista tai jopa mahdotonta. Käytäntöjen toisiinsa palautumaton,
mutta toisiaan edellyttävä suhde selittää niiden ei-hierarkkisuutta ja tasa-arvoisuutta
inhimillisen elämän välttämättömyyksinä. (Benner 2005, 20–23.)
Koska inhimilliset käytännöt ovat historian kuluessa kehkeytyneet ihmisen oman toiminnan
myötä, niillä ei ole mitään metafyysistä perustetta olemassaololleen. Ideaalisessa
maailmanjärjestyksessä käytäntöjen kesken vallitsisi harmonia, mutta käytäntöjen
keskinäisyhteydessä toteutuneen kehityshistorian vuoksi niillä ei ole, eikä voi olla ennalta
asetettua, ideaalista harmoniaa olemisensa vakuutena. Harmonia on ihannetila ja sellaisena
toivottava ja tavoittelemisen arvoinen, mutta vaihtelevissa yhteiskunnallisissa oloissa
toteutuville käytännöille se voi toimia vain regulatiivisena ideana. Siksi käytäntöjen ei-
hierarkkisuuden tunnustamiselle ei ole mitään takeita valtasuhteiden läpäisemässä sosiaalisessa
todellisuudessa. (Ks. Benner 2005, 22, 46.)
Inhimillisten käytäntöjen tasa-arvoisuuden ja toisaalta niiden ’epävakaisuuden’ perustelut ovat
ontologisia, olemiskysymyksistä kumpuavia. Käytännöt eivät itsessään ole olemisen
perusteita, vaan ne ovat inhimillisen olemisen välttämättömiä mahdollistajia, jotka ekologista
sivistysajattelua tarkastelevankin on huomioitava. Bennerin analyysin perusteella ihmisen
maailmassa olemisen ontologisia vakioita ovat ruumiillisuus (Leiblichkeit), vapaus (Freiheit),
historiallisuus (Geschichlichkeit) ja kieli (Sprache). Ihmisen yhteiskunnallinen oleminen
inhimillisten käytäntöjen piirissä toteutuu näiden ontologisten vakioiden mahdollistamana.
Ruumiillisuus, historiallisuus, kieli ja vapaus inhimillisen elämän ontologisina vakioina ovat
ihmisenä olemisen ja kasvatuksen päämäärätietoisuuden, olipa sitten kasvatuksen päämääriä
asettavana ihanteena ihmisyyden, itseyden tai persoonan idea, välttämättömiä realiteetteja.
Mikä on kasvatuksen ihmisyyttä konstituoiva tehtävä eettisesti tiedostavassa luontosuhteessa?
Jotta voisimme arvioida ekologisen sivistyksen ja eettisen luontosuhteen mahdollisuuksia, on
ensin perusteltava, mikä on kasvatuksen erityinen tehtävä inhimillisten käytäntöjen
’voimakentässä’? Kaikki kuusi Bennerin määrittämää inhimillistä käytäntöä ovat yhdessä

5
ihmiselämää konstituoivia, mutta kasvatuksen merkitys ihmisyyden ’luojana’ on kaikkein
olennaisin. Kasvatuksen erityistehtävänä on tuottaa sellaisia valmiuksia ja kykyjä, jotka
auttavat selviämään muiden elämänkäytäntöjen vaatimuksista. Kasvatustehtävässään se on
välttämätön ihmiseksi kasvamiselle. Benner viittaa Rousseau’hin, Kantiin, Fichteen, Herbartiin
ja Schleiermacheriin modernin Bildsamkeit-ajattelun isinä. Kysymys on ihmisen
sivistyskykyisyydestä ja kasvatettavuudesta – yksilöstä voi tulla ihminen vain kasvatuksen
avulla. Siten, käytäntöjen ei-hierarkkisuuden ideaalista huolimatta, pedagoginen käytäntö on
kaikkein perustavin, koska kasvatus on ihmisyyttä luova käytäntö. (Benner 2005, 57, 61.)
Ihmisyys on päämäärä sinänsä, ei väline jonkin muun päämäärän tavoittamiseksi. Pedagoginen
käytäntö on myös konstitutiivinen inhimilliselle yhteiselämälle, jotta ihminen voi toistensa
kanssa suunnitella tulevaisuuttaan (Benner 2005, 60–61).
Bennerin mukaan käytäntöjen keskinäiseen ’dynamiikkaan’ ja kasvatuksen erityistehtävään
kohdistuu myös uhkia. Jokaisella käytännöllä on erityinen tehtäväalue ja sille ominainen
toimintalogiikka. Siksi yksittäisen käytännön uhkana on, että käytäntöjen erityisyyttä ja eroja
ei tunnusteta tai ymmärretä, vaan eroista huolimatta käytäntöjen tehtävät pyritään
funktionaalisesti liittämään yhteen. Koska jokainen käytäntö on inhimillistä koeksistenssiä
konstituoivana ilmiönä yhtä alkuperäinen, millään käytännöllä ei saisi olla ylivaltaa toisiinsa
nähden. (Benner 2005, 45.)
Sosiaalinen todellisuus on sekä yhteistyön että kamppailun alue. Siksi inhimillisten käytäntöjen
väliset suhteet muuttuvat historian alituisessa liikkeessä, ja kuten Benner hyvin tietää,
käytäntöjen tasapaino on toteutumaton ideaali ihmiskunnan historiassa. (ks. esim. Benner
2005, 46–47.) Kasvatusta on pyritty kaikkina aikoina käyttämään sosialisaation
funktionaalisena keinona ja sopeuttamisen välineenä kulloisenkin ideologisen hegemonian
piirissä, milloin uskonnon, poliittisen ideologian tai talouden nimissä. Miten turvata
kasvatuksen erityisluonne ihmisyyttä luovana käytäntönä? Kysymys on olennainen
asetettaessa kasvatuksen tehtäviä ekologisesti kestävän maailmasuhteen aikaansaamiseksi, jota
voidaan kutsua myös ’ekologiseksi sivistysprojektiksi’ (Värri 2011; Värri 2014a). Kasvatus
’kokonaispraksiksen’ osana saa merkityssisältönsä aina suhteessa muihin arvomuotoihin ja
yhteiskunnan osajärjestelmiin.
KASVATUKSEN SUHTEELLINEN AUTONOMIA JA
EKONOMISTISEN REDUKTIONISMIN UHKA
Kasvatuksen erityisyyden ymmärtämiseksi tarvitaan sekä ihmisen maailmassa olemisen
ontologista että kasvatuksen ominaislaadun ’piiriontologista’
4
analyysia. Bennerin tulkinta
inhimillisten käytäntöjen kokonaisyhteydestä (Gesamtpraxis), ja kasvatuksen erityisyydestä
viiden muun käytännön tärkeimpänä ’konstituutioehtona’ on siis hyvin perusteltu esitys yleisen
pedagogiikan teoriaperustaksi. Tämä näkemys yhteiskunnallisten käytäntöjen
4
Ks. Regionaalisen ontologian ideasta: Husserl, E. 1982.

6
kokonaispraksiksesta ja jokaisen praksiksen ’omalakisesta’ erityistehtävästä on
perusajatukseltaan weberiläinen. Max Weberin, modernin yhteiskuntatieteen
klassikkoajattelijan, sosiaaliontologian mukaan erilaiset arvomuodot konstituoivat yksilöiden
sosiaalista toimintaa; siten subjektin toiminnallinen suhde yhteiskuntaan välittyy erilaisten
arvomuotojen kautta. Weber jakaa nämä muodot tavoiterationaaliseen (zweckrational),
arvorationaaliseen (wertrational), tunneperäiseen (affektuell) ja perinteiseen (traditional)
(Kiilakoski 2012, 62). Weber ajattelee, että eri yhteiskunnallisen toiminnan sfäärit tuottavat
erilaisia arvoja: uskonto, talous, politiikka, estetiikka, erotiikka ja intellektualismi (Weber
1989, 131–173; ks. Kiilakoski 2012, 66).
Bennerin tavoin Weber ajattelee esittämiään arvomuotoja toisiinsa palautumattomina. Siten
kasvatuksen tehtävää ei pidä redusoida alisteiseksi esimerkiksi uskonnolle, politiikalle tai
taloudelle. Weberin uskonnonsosiologian perussanoma länsimaisen yhteiskunnan
’rationalisoitumisesta’ on kuvaus uskonnon merkityksen maallistumisesta muiden
arvomuotojen vallattua alaa yhteiskuntien modernisaatioprosessissa. (Ks. Weber 1989;
Kiilakoski 2012.) Weber on tuonut yhteiskuntateoreettiseen keskusteluun instrumentaalisen
järjen käsitteen (ks. myös Horkheimer 2008). Modernin yhteiskunnan kritiikissä korostetaan
hyvin yleisesti välineellisen järjen ylivaltaa, joka weberiläisesti ajateltuna ja pelkistetysti
sanottuna tarkoittaa sitä, että arvorationaalinen toiminta on joutunut väistymään
tavoiterationaalisen toiminnan tieltä: arvomuotojen eroja ei tunnusteta tai muut arvomuodot
ovat alisteisia jollekin hegemoniselle arvomuodolle, mikä nykyisessä globaalissa
kapitalismissa merkitsee talouden ylivaltaa muihin elämänkäytäntöihin nähden. Globaali
kapitalismi hegemonisena herruuden muotona on luonut maailmasta välinearvojen
todellisuuden. Se ylläpitää talouden fundamentalismia valtioiden, ihmisyhteisöjen ja
yksilöiden olemisen horisonttina. Sen paremmin ihmisellä kuin luonnollakaan ei ole
itseisarvoa.
Kutsumme ekonomistiseksi reduktionismiksi ajattelutapaa ja elämänkäytäntöä, jossa
taloudelliset arvomuodot sekä välineellinen järki korvaavat ja syrjäyttävät muita arvomuotoja
ja palauttavat niitä taloudellisen ajattelun osiksi. Berliinin muurin sekä Neuvostoliiton hajottua
siirryimme kaksinapaisesta maailmanjärjestyksestä yksinapaiseen poliittis-taloudelliseen
järjestykseen, jossa kapitalismin ideologinen vastavoima sai väistyä. Francis Fukuyaman
(1992) tunnetussa ajattelussa liberaali demokratia ja kapitalismi merkitsevät historiallisen
kehityksen korkeimpia saavutuksia sekä historiallisen kehityksen päätepistettä, ”historian
loppua”. Tarvitaan enää kapitalistis-konsumeristisen järjestelmän hienosäätöä, muttei suuria
rakenteellisia muutoksia vallitsevaan. Ympäristöongelmat esimerkiksi ratkeavat
markkinaperustaisin ja teknologisin keinoin, eivätkä anna aihetta kapitalistisen järjestelmän
ontologisten tai moraalisten kysymysten uudelleenarviointiin. Ekonomistinen reduktionismi,
jossa ei-taloudelliset arvot ja inhimillisen toiminnan alueet – moraali, politiikka, estetiikka,
uskonto ja kasvatus – ovat alisteisia taloudellisille arvomuodoille, sopii hyvin kertomukseen

7
historian päätepisteestä, jossa ihmiselle optimaalinen sosiaalisen organisoitumisen tila on jo
pääpiirteissään saavutettu.
Ekonomismin käsite voidaan tulkita (tässä) sekä ideologiana että ontologiana, joka toimii
aikamme fukuyamalaisessa historiallisen kehityksen päätepisteessä talouden ja rahan
luonnollisuuden ja itsestäänselvyyden kautta. Ekonomistisen ideologian käsite kuvaa sellaisia
taloudellisen ajattelun ulottuvuuksia, joihin sisältyy ideologisia arvosidoksia, joita ei
sellaiseksi tunnisteta. Näitä on sitä selvemmin, mitä ilmeisemmin taloustieteen teoriat,
oletukset ja käsitteet leviävät yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Esimerkiksi Steven Keenin
(Debunking economics, 2002), John Quiggin (Zombitalous, 2014) ja Stephen Marglinin
(Dismal science, 2009) teoksissa tuodaan esille valtavirran taloustieteen lukuisia kyseenalaisia,
mutta kyseenalaistamattomia ajatusmalleja, joista on tullut nykyihmisen itsestäänselvyyksiä.
Suomalaisista teoksista mainittakoon Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan Rahatalous haltuun.
Irti kurjistavasta talouspolitiikasta (2014).
Ekonomistisen reduktionismin uhan ymmärtämiseksi voidaan huomata, kuinka valtavirran
taloustieteen ajattelumallit ovat Marglinin (2009) mukaan pääosin samoja kuin modernin
läntisen kulttuurin perusolettamukset. Nykyihmisellä on kiusaus välttyä modernissa
maailmassa sotaa aiheuttaneilta poliittisilta riitelyiltä ja pitäytyä taloudellisen laskelmoinnin,
kirjanpidon ja järkevien neuvotteluiden piirissä (ks. Hirschman 1981). Taloudesta onkin tullut
lähes järkevän, rauhallisen, pitkäjännitteisen ja suunnitelmallisen toiminnan synonyymi.
Taloustieteitä kuitenkin tutkitaan ja opetetaan pitkälti yhden hegemonisen (uusklassisen)
teoriaperheen kautta. Tällöin syntyy helposti mielikuva luonnontieteen kaltaisesta
tutkimuksesta, vaikka monia ekonomistisen reduktionismin kyseenalaistavia koulukuntia on
olemassa (esim. uuskeynesiläiset, Järvensivu 2016, 43). Paavo Järvensivun mukaan olisikin
tärkeää keskustella taloustieteen tutkimustulosten lisäksi sen lähtökohtaoletuksista (Järvensivu
2016, 43; Keen 2002; Marglin 2009; Quiggin 2014).
Ekonomismi on siis ideologian lisäksi ontologinen katsomus, ’oppi olevasta’ tai
todellisuuskäsitys, jossa Bennerin kuvaamat inhimillisten käytäntöjen kuusi muotoa ovat
hierarkisoituneet siten, että taloudellinen hallinta on hierarkian huipulla. Ekonomistinen
ontologia ja reduktionismi tarkoittavat sitä, kuinka todellisuutta aletaan ymmärtää
taloudellisten ja taloustieteellisten teorioiden ja oletusten, kuten markkinat ja voitto, avulla.
Koulut voidaan esimerkiksi nähdä yhtenä rattaana taloudellis-teollisessa koneistossa, ennen
kaikkea taloudellisena tuotannontekijänä. Näin puhe itseisarvoisesta sivistyksestä tai
ekologisesta sivistyksestä näyttäytyy vähemmän tärkeältä kuin taloudellinen tuottavuus,
kilpailukyky ja innovatiivisuus. Koulutuksen humanis-yhteiskunnallinen, taiteellinen ja
filosofinen sisältö voi näyttää tuhlaukselta, josta on karsittava luonnontieteellisten ja teknis-
taloudellisten opetussisältöjen hyväksi (Nussbaum 2011). Ekonomistinen ontologia ei siten
tarkoita vain vaihtoehtoista tapaa puhua todellisuudesta ja sen ilmiöistä, vaan myös käsitteitä,
joilla rakennetaan uudenlaista todellisuutta.

8
Ehkä tärkein väline, jolla ekonomistinen ideologia ja ontologia vaikuttavat kasvatuksen
arvoympäristön muodostumiseen, on raha. ’Koska raha’, erityisesti sen puute, on tullut
kaatoargumentiksi, jota kautta toisenlaiset argumentaatiopolut voidaan tehokkaasti sivuuttaa.
Järvensivu kirjassaan Rajattomasti rahaa niukkuudessa (2016) osoittaa, että rahapoliittisesti
suvereenilta valtiolta, joka pystyy luomaan oman rahansa, ajatus rahan loppumisesta olisi
(tietyin ehdoin) mieletön. Ekonomistisen reduktionismin kyseenalaistamiseksi onkin nähtävä,
että vaikka rahasta puhutaan ja kirjoitetaan enemmän kuin koskaan, sen syntyä ei vielä
riittävästi ymmärretä (Iivarinen 2015; Ahokas & Holappa 2014). Taloustiede tietää, mitä raha
tekee, mutta ontologinen kysymys, mitä raha on, jää usein kysymättä, vaikka rahan avulla
hallinnoidaan entistä laajempaa alaa inhimillisessä todellisuudessa (Ahokas & Holappa 2014;
Iivarinen 2015).
Raha-aktivismissa sekä uuskeynesiläisessä taloustieteessä viitataan antropologiseen ja
historialliseen todistusaineistoon, jonka kautta voidaan kumota uusklassinen ajatus rahasta
neutraalina vaihdon välineenä (esim. Ahokas & Holappa 2014; ks. Iivarinen 2015). Ville
Iivarinen (2015) on kiinnittänyt esimerkiksi huomiota siihen, että koulukirjoissa opetetaan
rahan synty väärin. Yksityispankit eivät ainoastaan lainaa tavallisten ihmisten säästöjä
eteenpäin, vaan myös luovat rahaa tyhjästä. Lisäksi lähes kaikki kierrossa oleva raha on velkaa,
sillä raha syntyy myöntämällä velkoja. Ajatus siitä, että kaikki maksaisivat velkansa olisi
mahdoton nykyisessä rahajärjestelmässä, sillä takaisin maksettu velka poistuu olemassaolosta
ja rahajärjestelmästä. Rahaa siis ei ole olemassa niin paljon, että kaikki velat voitaisiin maksaa.
(Ks. tarkemmin Ahokas & Holappa 2014.) Suomen hallituksen kilpailukyky- ja austerity-
politiikka asettuu näin erilaiseen valoon. Jos rahan luomista voitaisiin ohjata myös poliittisin
perustein, ehkei kasvatuksen autonomiasta tarvitsisi tinkiä ja kenties kansallisvaltioiden
poliittinen suvereniteetti globaalissa toimintaympäristössä voisi vahvistua?
Yhtäältä ekonomistisen ontologian ja toisaalta ekologisen kasvatusajattelun suhde on
kiinnostava ainakin kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin ekonomistinen ontologia kuvaa sitä
todellisuuskäsitystä, jossa kasvatuksen (suhteellisesta) autonomiasta auliisti tingitään, jos se
nähdään taloudellisesti välttämättömänä. Toisaalta ekonomistisen ontologian ja ekologisen
kasvatusajattelun suhde on kiinnostava sikäli, kun taloustieteen valtavirta ei Marglinin mukaan
erota toisistaan haluja ja tarpeita. Halut ja tarpeet ovat valtavirran taloustieteessä ontologisesti
samankaltaisia, jolloin ajatukset kohtuullisesta, tarpeellisesta ja tarpeettomasta, nähdään
kummallisessa valossa. (Marglin 2009, luku 11; Pulkki 2017a, 37–40.) Antiikin filosofiassa
järki oli sidottu kohtuullisuuteen, mutta tämä sidos katkesi Bernard de Mandevillen ja Adam
Smithin vaikutuksesta. 1700–1800-luvun poliittisessa taloustieteessä ihmisen yksityisistä
paheista tuli paradoksaalisesti yleishyödyllisiä asioita niiden työllisyyttä ja talouskasvua
stimuloivien vaikutusten vuoksi. (Marglin 2009, 200.) Ekonomistinen reduktionismi uhkaakin
ekologisemman sivistysajattelun mahdollisuutta, sillä se hämärtää eroja kohtuullisen
tarpeentyydytyksen ja kohtuuden ylittävien halujen tyydyttämisen välillä. Kohtuus on

9
ekologisen sivistyksen ja kaiken aidon järjellisyyden keskeinen piirre. Eroja aitojen sekä
kohtuullisten tarpeiden ja halujen välillä opitaan ekologisessa kasvatuksessa ja sosialisaatiossa.
Ekonomismin käsitteellä emme väheksy talouden roolia inhimillisen tarpeentyydytyksen
mahdollistamisessa tai taloustieteen merkitystä. Talous on yksi osa ihmisen elämän
välttämättömyyksiä, kuten kasvatus, etiikka, politiikka, estetiikka ja uskontokin (Benner 2005,
20–23). Ekonomistisen reduktionismin käsitteellä kritisoidaan talouden ylivaltaa suhteessa
muihin elämän alueisiin sekä kasvatuksen autonomian kaventamista taloudellisin perustein.
Toisinaan kasvatuksen autonomiaa halutaan kaventaa kilpailukykypoliittisin argumentein.
Talousnobelisti Paul Krugmanin mukaan kilpailukyvystä puhutaan kuitenkin usein
harhaanjohtavasti sekoittaen toisiinsa yritys ja valtio. Yritys voi olla kilpailukykyinen tai
kilpailukyvytön riippuen sen rahamääräisestä tuloksesta ja tuottavuudesta. Valtion kohdalla ei
ole yksikertaista tapaa kertoa, mitä sen pitäisi tuottaa. Yleinen ajatus on, että valtion tehtävänä
on luoda puitteita hyvälle elämälle, mitä on hankala mitata tarkoin mittapuin. Valtiota ei
ylläpidetä voiton toivossa ja konkurssin pelossa. (Krugman 1994; Pulkki 2017a, 84–86.) Valtio
on esimerkiksi snellmanilaisessa mielessä kasvatusinstituutio, jonka eräs tehtävä on kansan
sivistyminen ja henkinen kasvu, josta puhumme ekologisena kasvatusajatteluna.
KASVATUS KILPAILUIDEOLOGIAN VÄLINEENÄ JA
POSSESSIIVINEN INDIVIDUALISMI
Viimeisen neljännesvuosisadan aikana suomalaisessa koulutuspolitiikassa on tapahtunut
kansainvälisiä trendejä seuraava suunnanmuutos, jolla on ollut sekä lukuisia seurauksia muun
muassa perusopetukselle ja koulunpidolle. 1990-luvun koulutuspolitiikan taustana olivat
pohjoismaisen suunnitteluvaltion kriisi, kapitalismin ideologisen vastavoiman poistuminen ja
maahan talouselämän kautta levinneet oikeistoliberalistiset koulutuspoliittiset näkemykset
(Ahonen 2003; ks. Spring 2015). Talouden lama, Euroopan Unioniin liittyminen,
informaatioyhteiskunnan rakentaminen ja koulutuspolitiikan sopeutuminen OECD:n
normeihin ovat muuttaneet politiikan ja talouden voimatasapainoa sekä moraalimaisemaamme.
Hyvinvointi-ideologian sijasta kansainvälinen talous ja ekonomistinen ajattelu ovat alkaneet
säädellä koulutuspolitiikkaa: tasa-arvoideologiasta on siirrytty kohti markkinaistuvaa koulua
ja kilpailuideologiaa.
Ekonomistinen ontologia lähtee liikkeelle kilpailun tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä
seuraavin lähtökohtaolettamuksin: (i) ihmisen halut ovat kyltymättömiä, (ii) loputtomasti
asioita haluavat ihmiset saavat aikaan resurssiniukkuutta, (iii) kaikki luonnossa on ihmisen
käytettävissä olevia resursseja ja (iv) kilpailu seuraa niukkuudesta vapaassa
markkinayhteiskunnassa (esim. Marglin 2009; Pulkki 2017b). Näitä historiallisesti ja
kulttuurisesti rakentuneita käsityksiä (Polanyi 2009), joissa sivuutetaan vaikkapa kasvatuksen
merkitys ihmisen kilpailullisuuden, resurssien jakamiskyvyn sekä konsumerististen halujen
muodostumiseen, sovelletaan joskus myös koulutukseen, erityisesti kansainvälisissä
yhteyksissä (Pulkki 2017a; 2017b; Spring 2015). Meilläkin kouluja ajatellaan toisinaan

10
yrityksen kaltaisina taloudellisina välineinä, jonka oppisisällöt perustuvat hyötyajatteluun (ks.
esim. Seppänen, Kalalahti, Rinne & Simola 2015).
Koulutuspolitiikan markkinaliberalistiselle ideologialle altistetuissa uusissa virtauksissa
yhteinen koulu onkin joutunut kyseenalaiseksi sekä hallinnoltaan että sisällöltään. Hallinnon
alueella oikeistoliberalismi on edellyttänyt suunnitteluvaltiosta luopumista ja päätöksenteon
hajauttamista koulutuspalvelujen tuottajille, kunnille ja kouluille. Samalla
hajauttamisvaateeseen on liittynyt vaatimus koulutuksen alistamisesta tulosvastuullisuudelle
(New Public Management) ja markkinavoimille, toisin sanoen kilpailulle. (Ks. Oravakangas
2005.) Erilaisten sivistyskäsitysten joukosta oikeistoliberalistit ovat kannattaneet välineellistä
sivistystä, joka sitoutuu inhimillisen pääoman teoriaan ja tulkitsee koulun kuuluvan
kilpailukykypalvelujen ja talouskasvun avaintekijöiden joukkoon (Ahonen 2003, 195).
Ekologinen sivistyshanke korostaa itseisarvoja niin sivistyksessä kuin luontosuhteessakin.
Ekonomistisen ja markkinaliberalistisen ideologian ohjaamana 1990-luvulla suomalaisessa
koulutusajattelussa siirryttiin perinteisistä sivistysideaaleista kilpailuideologiaan, niin
sanottuun erinomaisuuden eetokseen: koulujen profiloitumiseen, jatkuvaan
laadunkehittämistyöhön ja laatukoulujen palkitsemiseen.
5
Koulutuksen legitimaatio on
taloudellisesti hyödyllisen inhimillisen pääoman kasvattamisessa. (Emt., 167.) Näin koulutus
on sidottu kapitalistiseen eetokseen ja siinä vallitseviin ideologisiin sitoumuksiin ja
itsestäänselvyyksiin, joiden mukaan elinikäisen oppimisen, kilpailukyvyn ja globaalin
kapitalismin yhteen kietoutumisen ajatellaan olevan annettu maailmanjärjestys (Silvennoinen
2013, 322; ks. Spring 2015), fukuyamalainen ”historian loppu”.
Kansalliset koulutusjärjestelmät ovat sitoutuneet kansainväliseen kilpailuun aina perusasteen
OECD-vetoisesta PISA-kilvoittelusta yliopistojen välisiin ranking-vertailuihin. Tässä
ilmapiirissä myös osa koulutustutkimuksista ottaa elinikäisen oppimisen, kilpailukyvyn ja
globalisaation yhteen kietoutumisen annettuna maailmanjärjestyksenä (Silvennoinen 2013,
322). Siten elinikäisen oppimisen ideologia ja siihen mukautuva kasvatustiede ovat sidoksissa
teknologiseen metafysiikkaan ja sen tavoiterationaaliseen ajankäsitykseen, joka suhtautuu
tulevaisuuteen hyötylähtöisesti, kalkyloivasti ja omistavasti. Ekonomismin käsite kuvaa,
kuinka taloudelliset voimat, kuten kilpailu, nähdään luonnonlakien kaltaisina, ilman
mahdollisuutta niiden merkittävään vastustamiseen. Luonnolliseksi välttämättömyydeksi
ymmärretyn kilpailun taustalta löytyy omistussuuntautunut ihmiskäsitys, eli ”possessiivinen
individualismi” (Macpherson 1962, 263–264). Possessiivisen individualismin seuraavissa
lähtökohdissa korostuu markkinasubjektien erillisyys toisistaan, yhteiskunnasta ja luonnosta,
mikä näyttää ekologisen kasvatusajattelun perspektiivistä silmiinpistävältä:
Ihmisen ihmisyys on vapautta toisten tahdosta.
5
Erinomaisuuden eetoksella tarkoitamme Hannu Simolan lanseeraamaa termiä (esim. Simola 2015).

11
Vapaus toisista tarkoittaa vapautta kaikista suhteista paitsi niistä, jotka yksilö hyväksyy
vapaaehtoisesti oman intressinsä perusteella.
Yksilö on olennaisesti oman persoonansa ja kykyjensä omistaja, joten hän ei ole mitään
velkaa yhteiskunnalle.
Vaikka yksilö ei voi täysin vieraantua omistamastaan persoonasta, hän voi etäännyttää
omat kykynsä työntekoon.
Yhteiskunta koostuu markkinasuhteista. Yksilö on inhimillinen vain vapaana ja vapaa
vain itsensä omistajana. Siten yhteiskunta voi olla vain omistajien välisten suhteiden
koostuma.
Koska vapaus toisten tahdosta tekee ihmisestä ihmisen, jokaisen ihmisen vapautta
voidaan oikeutetusti rajoittaa vain sellaisilla velvollisuuksilla ja säännöillä, jotka ovat
välttämättömiä turvaamaan saman vapauden toisille.
Poliittinen yhteiskunta on inhimillinen keksintö yksilön omaisuuden (persoona) ja
tavaroiden suojelemiseksi, ja (siksi) tarpeen ylläpitämään itsensä omistavien yksilöiden
välisiä järjestyneitä vaihtosuhteita. (Macpherson 1962, 263–264.)
Kuten olemme todenneet, kasvatuksen autonomia on puolustamisen arvoinen asia ja
kasvatuksen autonomiaa uhkaa ekonomistisen kilpailuideologian laajentuminen possessiivisen
individualismin olettamuksin. Emme esitä pelkkää sopeutumista ekonomistiseen
kilpailuideologiaan, vaan ekologisen sivistyksen laajentamista sekä kaiken kauneuden tajua
erilaisiin käytäntöihin, jotta elämä maapallolla voi säilyä myös ajan oloon. Ideaalimaailmassa
talous, sivistys ja kasvatus sopivat saumattomasti yhteen (vrt. John Deweyn 1916 ajattelu),
mutta nykyisessä arvoympäristössä halujen ja tarpeiden ontologista eroava tunnustamaton
talous on usein ristiriidassa ekologiseen sivistysajatteluun liittyvän kohtuuden kanssa. Jos
edellytämme possessiivisen individualismin tavoin vapautta kaikista suhteista, mitä yksilö ei
ole itse valinnut sekä sitä, että yksilö ei ole mitään velkaa yhteiskunnalle, on mahdollisuudet
ekologisempaan sivistykseen kovin rajalliset.
SUURI TALOUS JA EKOLOGINEN KASVATUSAJATTELU
Ekologisen sivistyksen edistämisen kannalta voidaan nähdä Raj Patelin tavoin, että rahan ja
markkinoiden liian laaja soveltaminen tylsistää aistejamme ja tajuntaamme mielikuvitukselta,
luovuudelta ja rohkeudelta. Kilpailuissa tähtäämme kilpailumenestykseen annettujen kriteerien
puitteissa ja sivuille vilkuilematta. Kyse ei ole Patelille omistusoikeudesta tai markkinoista
luopumisesta vaan ekologista tuhoa niittävän taloudellisen ekspansion ja voitonnälän
kritiikistä. Kyse on ongelmallisesta uskomuksesta, että markkinat olisi ainoa tapa arvottaa
maailmaa. (Patel 2009, 186–194.) Vaihtoehtona kilpailun possessiiviselle ihmiskuvalle sekä
ekonomistiselle ontologialle tarjoamme ekologisesti ja esteettisesti värittynyttä Suurta taloutta,
kuten runoilija, filosofi ja kirjailija Wendel Berry asian ilmaisee:

12
Pieni talous (little economy) on sitä, mitä olemme tottuneet nimittämään ’talouden’
nimityksellä. Tyydytämme tarpeita ja halujamme älyn, tahdon ja työteliäisyyden avulla.
Pieneen talouteen sisältyy sekä spekulatiivista toimintaa että ihmisten välttämättömien
tarpeiden tyydytystä. Pienen talouden perusongelmana on käsitys, että se olisi ainoa talous.
Toinen pienen talouden illuusio koskee ihmisen ja luonnon erillisyyttä ja ihmisen kykyä hallita
ja hallinnoida luontoa. Suuri talous (Great Economy) on toisaalta jotain ihmistä ja hänen pientä
taloutta suurempaa ja perustavampaa. Suureen talouteen sisältyy sekä ihmisen pieni talous että
kaikkien muidenkin eliöiden toimeentulo tällä planeetalla. Suhteessa ihmiseen Suuri talous on
hallitsematonta sekä osin tietokykymme ylittävää. Sen sijaan, että kuvittelisimme voivamme
hallita olevaisuuden suurta järjestystä, Suuri talous yllyttää nöyryyteen, varovaisuuteen ja
huolenpitoon. Berryn hengessä voidaan sanoa, että ehkä emme olekaan oikeutettuja kaikkeen
siihen, mitä ekologisesti sivistymätön ihminen on käyttöönsä ottanut. (Berry 2005, 186–190.)
Pienen talouden pitäjä tulee helposti sokeaksi Suuren talouden ekologisille realiteeteille, kun
itseen kohdistetut taloudelliset toimet tuntuvat pakottavammilta ja Suuren talouden
hallitsemattomuus voi olla suorastaan kauhistuttavaa. Kun emme voi hallita Suurta taloutta,
keskitämme energiamme niihin pienen talouden lyhytjänteisiin näkökohtiin, joihin voimme
vaikuttaa. Ekologisten realiteettien sivuuttamisella on seurauksensa myös sivistyspolitiikkaan,
jossa pienen talouden lyhytjänteiset näkökulmat voivat ajaa Suuren talouden pitkäjänteisten
sivistysnäkökulmien ohi ja yli (ks. Nussbaum 2011). Ekologinen kasvatusajattelu hyötyisikin
mielestämme Suuren talouden perspektiivistä ja myös ekologinen sivistys olisi
yhteensopivampi Suuren kuin pienen talouden kanssa. Pienen talouden markkinat tai
työelämäkvalifikaatiot eivät voi kertoa meille sivistyksen tai kasvatuksen sisältöä
suhteuttamatta itseään maapallon elämää ylläpitäviin järjestelmiin. Ilman toimivaa Suurta
taloutta meillä ei voi olla pieniä talouksiakaan (Berry 2005).
Taloustieteen valtavirrassa uskotaan, että yksilön itsekkyys ja ahneus tuottavat yhteistä hyvää
työllisyyttä ja talouskasvua stimuloivan ”näkymättömän käden” kautta. Kilpailu nähdään siis
pääsääntöisesti hyväntahtoisena, mutta laskelmista jätetään pois elämää ylläpitävät
järjestelmät. Pienessä taloudessa itsekkyydestä ja ahneudesta on tullut hyveitä, mutta Suuren
talouden ja olevaisuuden suuren järjestyksen horisontissa tilanne on toinen. Kilpailu ei ole
pelkkä hellästi hoivaava käsi, vaan myös monien eliöiden hyvinvoinnille välinpitämättömän
näkymätön jalka, joka talloo hankalasti laskettavia ja tuotteistettavia asioita alleen. Berryn
mukaan eräs pienen talouden kilpailun ongelma on sen hallitsemattomuus. Mitä enemmän
kilpailu päästetään valloilleen ja ihmiset käyttävät energioitaan toistensa ylittämiseen, sen
hankalampi on ennustaa tämän kokonaisuvaikutuksia ekosysteemeille. Berryn mukaan pienen
talouden ”maksimaaliset tuotot miminaalisella vastuulla” motto on muutettava Suuren
talouden ”maksimaalinen hyvinvointi minimaalisella kulutuksella” ohjenuoraksi. (Berry 1987,
61, 72–74 Pulkki 2017a, 27–31.) Tämä on sivistyksen projekti kohti ekologisempaa
kasvatusajattelua.

13
Sivistystoimijoiden tulee olla aktiivisia ekologisen sivistyksen ja moraaliresurssien luomisessa.
Kasvatus ekologisena sivistysajatteluna Suuren talouden horisontissa luo ympäristöä, jossa
itsetietoinen yksilö voi kehittää potentiaalisuuttaan ihmisyhteisössä sekä syväekologien (Seed
ym. 1988) kuvaamassa kaikkien elävien olentojen yhteisöissä. Tämä on vastavoima
yksiulotteiselle tulos- ja tuottavuuspuheelle sekä tulosvastuulle, joita tarjotaan universaalisti
pätevinä ajattelutapoina. Inhimillisissä käytännöissä, joista Benner mainitsee talouden lisäksi
etiikan, politiikan, estetiikan, uskonnon ja kasvatuksen, ei ole ollenkaan selvää, mistä
”tuloksista” meidän tulisi olla ”vastuussa”. Asioiden tuloksiksi tai menestykseksi arvottamisen
mahdollisuudet ovat loputtomat, mutta Suuri talous, elämää ylläpitävien järjestelmien
kukoistus tai olevaisen suuri järjestys, tarjoavat näköaloja tulosvastuullisuudenkin
ekologisempaan ymmärtämiseen. David Orr toteaa osuvasti:
On yksinkertainen tosiasia, että planeettamme ei tarvitse enempää menestyneitä ihmisiä. Mutta
se tarvitsee kipeästi lisää rauhantekijöitä, parantajia, korjaajia, tarinankertoja, ja kaiken sortin
rakastajia. Se tarvitsee ihmisiä, jotka elävät hyvin omilla paikoillaan. Se tarvitsee moraalista
rohkeutta liittyä taisteluun tehdäksemme tästä maailmasta asumiskelpoisen ja humaanin. Eikä
näillä ominaisuuksia ole paljoakaan tekemistä menestyksen kanssa, kuten olemme sen
määritelleet. (Orr, 1994, 12. suom. J. Pulkki.)
KASVATUS EKOLOGISENA SIVISTYSAJATTELUNA
Koululaitos ja koulukasvatus on ollut avainroolissa kansalaisyhteiskunnan aineellisen ja
moraalisen perustan rakentamisessa. Kansanopetuksen ja kansallisvaltion yhteen
punoutumisen vuoksi on pidetty itsestään selvänä, että esimerkiksi opettajankoulutus on lojaali
toimeksiantajalleen ja toteuttaa nurkumatta valtion sille antamaa koulutustehtävää.
Opettajankoulutus on perinteisesti suhtautunut tilanteeseen kuin tilanteeseen isänmaallisena
velvollisuutena ollen uskollinen kulloisenkin ajan koulutuspolitiikalle. Jos taloudelliset
toimijat saavat kasvatuksen autonomian kyseenalaistavassa määrin valtaa suomalaiseen
koulutuspolitiikkaan, on arvioitava uudelleen myös opettajankoulutuksen lojaliteettia
kansalliselle koulutuspolitiikalle. Kun perinteisesti on uskottu – uskonnollishenkisen
nationalismin, valistuksen tai hyvinvointi-ideologian hengessä – että kansalaiskasvatus ja
opettajankoulutus perustuvat kansakunnan yhteiseen moraaliin, omassa ajassamme tämän
moraalisen näköalan sisältö ei ole enää selvillä. (Värri 2007b.) Onkin pohdittava uusia
perusteita opettajuudelle ja kasvatukselle, jonka perusteena ekologialla on oltava entistä
suurempi merkitys.
Ekologisen sivistyksen sekä sivistyksellisen yleistahdon luomiseksi on kysyttävä, haluammeko
antaa periksi yksilön minuuden viettikerrokselle, haluamisen ylivallalle, jolloin jättäisimme
sosialisaatiotehtävän koko kulttuuriamme vaivaavan oraalisen kulutusmanian varaan.
Esimerkiksi Hans Jonas (1979) tähdentää ekologisen sivistyksen kannalta kiinnostavasti
ekologisen etiikan merkitystä. Hänen mukaansa tieteellis-tekninen kehitys on antanut meille
päätäntävallan tehdä asioita, joilla on ihmisen hallinnasta riippumattomat seurauksensa
maailmassamme. Jonas peräänkuuluttaa vastuuta (vastuun periaatteita), jonka metafyysis-

14
sosiaaliset rakenteet ovat hälvenneet modernin murroksessa. Vastuu on oman ajallisuuden
ymmärtämistä suhteessa maailmaan. Tässä viitekehyksessä ”olemisen” tavoittelu on luonnon
”kuuntelua”. (Jonas 1979.)
Ekologinen sivistysajattelu merkitsee kykyä omaan ajatteluun, jalostuneeseen tunne-elämään,
sekä aistillis-esteettiseen havaintokykyyn ja mielikuvitukseen. Aistillis-esteettistä
havaintokykyä on harjoitettava, ettei hienovaraiset merkit ekologisista haitoista jää
huomaamatta ja luontoyhteys kokematta (Pulkki et al 2015; Pulkki et al. 2016). Herkistyneen
havaintokyvyn yhdistyessä avarakatseiseen ajatteluun ja kypsän empaattiseen tunne-elämään
emme niin helposti koe luontoa homogeenisena resurssivarastona, jota voimme käyttää
haluamillamme tavoilla kohtuus sivuuttaen. Esimerkiksi taidekasvatus voi auttaa tarkentamaan
havaintokykyämme sekä jalostamaan tunne-elämää, mielikuvitusta (Nussbaum 2011) sekä
ajattelua ekologisen sivistyksen suuntiin. Ekologinen vastuu on nykyisessä sivistysajattelussa
väistämätön näköala, joka ei ole vain välinearvoinen asia, vaan välttämätön seikka
ihmiskunnan selviämisessä ja elämän jatkumisessa (Värri 2011). Kyky harkittuun toimintaan,
joka kunnioittaa muidenkin elävien olentojen oikeuksia ja ymmärtää elinkelpoisen
luonnonympäristön arvon, onkin keskeinen sivistysprosessin tulos.
Kasvatus ekologisena sivistyksenä edellyttää kilpailuajattelun ja ekonomistisen ajattelun
oletusten tiedostamista ja tunnistamista erilaisine vivahteineen ja vaikutuksineen, jottei
kasvatuksen suhteellisesta autonomiasta luovuta sivistysarvoja syrjäyttäen. Tarvitaan yksilön
havahduttamista tajuamaan konsumeristisen kapitalismin ekososiaaliset ongelmat sekä
talouskysymyksiin liittyvä politiikka. Havahduttamista tarvitaan benneriläisillä talouselämän,
etiikan, politiikan, estetiikan, uskonnon ja kasvatuksen tasoilla. Esimerkiksi talouselämä
kaivaa havahduttamista ’pienen talouden realiteeteista’ kohti Suuren taloutta ja ekologisempaa
todellisuuden tulkintaa. Havahduttaminen tarkoittaa pedagogis-poliittista aktiivisuutta niissä
yhteiskunnallis-historiallis-kulttuurisissa elämänmuodon rakenteissa, jotka määrittävät koko
sukupolven välistä toimintaa.
”Ihminen tulee ihmiseksi kasvatuksen kautta”, kuten Kant on todennut. Kasvatus luo
edellytykset yksilön autonomiselle järjenkäytölle sekä rohkeudelle nähdä asioita toisin silmin
kuin mitä aikakauden hegemoniset diskurssit ja itsestäänselvyydet antavat ymmärtää. Ihminen
on länsimaisessa maailmankuvassa nähty pitkään luonnosta erillisenä olentona (esim.
Plumwood 2002) ja ekologinen sivistysajattelu haluaa kontekstoida ihmisen elämän osaksi
elämää kannattelevia järjestelmiä. Ekologisessa kasvatusajattelussa ihminen nähdään elävänä
olentona ja ekosysteemin osana, eikä vain potentiaalisena tuotannontekijänä ja kuluttajana.
Ekologisesti sivistynyt ihminen haluaa vaalia, ylläpitää, korjata, ennallistaa ja huolehtia, ei
kuluttaa. Kuluttaminen on osa pienen talouden ekonomistista ideologiaa, joka ei tarjoa
ekologisesti sivistynyttä pohjaa identiteetille ja minuudelle tai kasvatuskäytännöille.

15
SANA LOPUKSI: HYVYYDESTÄ, TOTUUDESTA JA KAUNEUDESTA
KAIKKIEN ELÄMÄNMUOTOJEN OIKEUTENA
Ekologisella kasvatusajattelulla haluamme muistuttaa hyvyyden, totuuden ja kauneuden
merkityksestä aikamme arvoympäristöissä. Nämä ovat niitä klassisia sivistysideaaleja, joita on
uudelleentulkittava ekologisen sivistysajattelun näkökulmasta. Hyvyys, totuus ja kauneus
luovat perustan kaikkien elämänmuotojen ja inhimillisten käytänteiden ymmärtämiselle, ja ne
pohjautuvat pienen talouden sijaan aikaa kestäviin ideaaleihin. Ekologisesti suuntautunut
kasvatus luo ympäristöjä monipuolisesti aistivan ja ajattelevan, empaattisen sekä hyvää
tahtovan ihmisyyden edistämiselle. Jo hyväntahtoinen ihmettely ja uteliaisuus on
hedelmällinen alku kaiken kauneuden ymmärtämisessä ja aistilliseen herkkyyteen yhdistyvän
viisauden omaksumisessa.
Ekologisen kasvatusajattelun viitekehyksessä kauneus on sopusuhtaista ja
tarkoituksenmukaista järjestystä – ihmisen mitan mukaista ja muuta elollista ja ei-inhimillistä
luontoa kunnioittavaa ja sille tilaa antavaa olemista. Hyvyys, totuus ja kauneus ovat
itseisarvoja, jotka ovat myös sidoksissa omaan aikaansa; me itse sekä määrittelemme että
pidämme niiden merkityksiä yllä tahtotilallamme ja päätöksillämme. Passiivinen antautuminen
globaalin talouden virtaan voi viedä kasvatustamme esimerkiksi sellaisen standardoidun
testaamisen virtaan, josta on vaikea päästä enää takaisin kohti sivistysideaaleja (ks. Spring
2015).
Kasvatuksen päämääränä on ihminen, joka huolehtii itsestä, toisista ja luonnosta. Jotta
huolenpito olisi mahdollista, ekologinen sivistysajattelu edellyttää taloudellisten
hyötymispyrkimysten tunnistamista ja niiden vaikutusten ymmärtämistä. Kasvatuksen
suhteellisen autonomian puolustus on nähdäksemme viime kädessä myös elävän ja toimivan
(Suuren) talouden etu, sillä Berryn (2005) mukaan ilman elävää Suurta taloutta ei ole ajan
oloon pientäkään taloutta. Ekologiset ja kulttuuris-yhteiskunnalliset ongelmat kietoutuvat
toisiinsa lukemattomin sitein (Salonen & Bardy 2015), ja siksi voimme odottaa sivistykseltä
ainakin rationaalisen keskustelukulttuurin ylläpitämistä ongelmien ratkaisemiseksi.
Ekologisenkin sivistyksen ideaalit – hyvyys, totuus ja kauneus – ovat tunnuksina ihmisyydelle
sanan parhaassa mielessä. Sivistystavoitteena on itsetajuisuuteen heräävä toimija: usko
järjelliseen ja autonomiseen subjektiin, eli subjektiin, jolla on mahdollisuus ajatella itsenäisesti
ja tehdä moraalisia päätöksiä (ks. Siljander 2000). Ekologiseen sivistykseen havahtuvalla
ihmisellä herää käsitys itsestä osana luontoa, eikä luonnon herrana. Ihmisen autonomia on
tulkittava ekologisessa sivistyksessä, ei irrallisuutena luonnosta, vaan suhteellisuudentajuisena
ja kohtuullisena luonnon osaksi asettumisena. Keskeistä on myös huomata länsimaisen
järjellisyyden rajat ja osallisuus ekokatastrofien rakentumisessa (Plumwood 2002), jotta
järjellisyyttä voidaan kultivoida kohti hyvyyttä, totuutta ja kauneutta. Järki itsessään voi yhtä
hyvin toimia tuhon kuin elämän ylläpitämisen suuntaan (Horkheimer 2008), joten sen
suuntaaminen on ratkaisevan tärkeää ekologisen sivistyksen kannalta.

16
Ekologinen sivistys ilmenee persoonallisena inhimillisyytenä ja hyväntahtoisuutena (esim.
Pulkki 2017a, 99–124). Se on taitoa osallistua yhteisiin asioihin ja kykyä nähdä
keskinäisriippuvuuksia erilaisten elämän muotojen välillä. Se on herkkää huomioonottavuutta
ja välittämistä, jossa järki ja tieto ohjaavat toimintaa elämää edistäviin suuntiin.
Sivistyskasvatus sisältää Kantin tunnetuksi tekemän ihanteen ihmisestä, joka uskaltaa käyttää
järkeään ja toimia sen ohjaamana ilman ulkoista johdattelua. Ekologinen sivistysattelu
tarkoittaa rohkeutta katsoa vaihtoehtoisia todellisuuksia sekä ymmärtää ettei kaikki ole heti
ymmärrettävissä. Berryn ajattelussa korostuukin ihmisen yltiöpäisyyden (tai ylimielen ja
ylpeyden, hybris) tunnistaminen, jotta emme kuvittelisi liikoja kyvystämme hallita luontoa
järjen ja teknologiamme avulla. Emme esimerkiksi tiedä mitä ”rangaistuksia” koituu
olemassaolon suuren järjestyksen (Suuren talouden) rikkomisesta. Mutta tiedämme Berryn
mukaan, että Suuri talous edellyttää hyveitä: nöyryyttä, sympatiaa, kärsivällisyyttä
(forbearance), anteliaisuutta ja mielikuvitusta. (Berry 1987, 55–61.) Ekologinen sivistys onkin
kasvua elämää ylläpitävissä hyveissä.
LÄHTEET
Ahokas, J. & Holappa, L. 2014. Rahatalous haltuun. Irti kurjistavasta talouspolitiikasta.
Helsinki: Like.
Benner, D. 2005. Allgemeine Pädagogik. Eine systematisch-problemgeschichtliche
Einführung in die Grundstruktur pädagogischen Denkens und Handelns (5. korjattu painos).
Weinheim & München: Juventa.
Berry, W. 2005. Two Economies. Teoksessa B. Keeble (toim.) Every Man an Artist: Readings
in the Traditional Philosophy of Art. World Wisdom, Inc.
Berry, W. 1987. Home Economics. Fourteen Essays by Wendel Berry. San Francisco: North
Point Press.
Dewey, J. 1916/1978. Democracy and Education. Teoksessa J. A. Boydston (toim.) The
Collected Works of John Dewey. Middle Works Volume 9. Carbondale, Edwardsville, IL:
Southern Illinois University Press.
Fukuyama, F. 1992. Historian loppu ja viimeinen ihminen. Suom. H. Böök. Porvoo: WSOY:
Glover, J. 2008. Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Suom. P. Stenman. Keuruu: Like.
Gramsci, A. 1979. Vankilavihkot 1: valikoima 1. Suom. M. Böök. Helsinki: Kansankulttuuri.
Hirschman, A. O. 1981. The passions and the interests. Political arguments for capitalism
before its triumph. Princeton, NJ: Princeton University Press.
Horkheimer, M. 2008. Välineellisen järjen kritiikki. Tampere: Vastapaino.
Hollo, J. A. 1952. Kasvatuksen maailma. Helsinki: WSOY.
Hollo, J. A. 1959. Kasvatuksen teoria. Johdantoa yleiseen kasvatusoppiin. 5. painos. Helsinki:
WSOY.
Husserl, E. 1982. Ideas Pertaining to a Pure Phenomenology and to a Phenomenological
Philosophy. First Book (Ideen zu einer reinen Phänomenologie und phänomenologischen
Philosophie, I. Buch, 1913). Hague: Martinus Nijhoff Publishers.
Iivarinen, V. 2015. Raha. Mitä se todella on ja mitä sen pitäisi olla? Helsinki: Into.
Järvensivu, P. 2016. Rajattomasti rahaa niukkuudessa. Helsinki: Like kustannus.

17
Jonas, H. 1979. Das Prinzip Verantwortung. Versuch einer Ethik für die technologische
Zivilisation. Frankfurt am Main: Suhrkamp.
Keen, S. 2002. Debunking economics. The naked emperor of the social sciences. Melbourne:
Pluto Press.
Kivelä, A. 2004. Subjektifilosofiasta pedagogisen toiminnan teoriaan. Acta Universitatis
Ouluensis. Scientiae rerum socialium. Oulu: Oulun yliopisto.
Kiilakoski, T. 2012. Kasvatus teknologisessa maailmassa. Tutkimus teknologisoituvasta
kasvatuksesta. Helsinki: Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 132.
Krugman, P. 1994. Competitiveness: A dangerous obsession. Foreign Affairs 73 (2), 28–44.
Marglin, S. 2009. Dismal science. How thinking like an economist undermines community.
Cambridge: Harvard University press.
Nussbaum, M. 2011. Talouskasvua tärkeämpää. Miksi demokratia tarvitsee humanistista
sivistystä? Helsinki: Gaudeamus.
Orr, D. W. 1994. Earth in Mind. On Education, Environment, and the Human Prospect.
Washington, D.C.: Island press.
Patel, R. 2009. The value of nothing. How to reshape market society and redefine democracy.
New York, NY: Picador.
Plumwood, V. 2002. Environmental Culture: The ecological crisis of reason. London:
Routledge
Polanyi, K. 2009. Suuri murros. Aikamme poliittiset ja taloudelliset juuret. Tampere:
Vastapaino.
Puolimatka, T. 2010. Kasvatuksen mahdollisuudet ja rajat: Minuuden rakentamisen filosofia.
2. uudistettu painos. Helsinki: Suunta-kirjat.
Pulkki, J. & Saari, A. & Dahlin, B. 2015. Contemplative pedagogy and bodily ethics. Other
Education. The Journal of educational alternatives 4 (1), 33–51.
Pulkki, J. & Dahlin, B. & Värri, V. M. 2016. Environmental Education as a Lived-Body
Practice? A Contemplative Pedagogy Perspective. Journal of Philosophy of Education 51
(1), 214–229.
Pulkki, J. 2017a. Kilpailun kasvatuksellisista ongelmista. Hyveitä 2000-luvulle. Acta
Universitatis Tamperensis 2332. Tampere: Tampere University Press.
Pulkki, J. 2017b. Kilpailun harha – aatehistoriallisilta juurilta kilpailufatalismia vastaan.
Kasvatus ja aika 11 (4), 88–101.
Quiggin, J. 2014. Zombitalous. Tampere: Vastapaino.
Salonen, A. & Bardy, M. 2015. Ekososiaalinen sivistys herättää luottamusta tulevaisuuteen.
Aikuiskasvatus 35 (1), 4–15.
Seed, J. & Macy, J. & Fleming, P. Naess, A. 1988. Thinking Like a Mountain. Towards a
Council of All Beings. Philadelphia: New Society Publishers, PA.
Seppänen, P. & Kalalahti, M. & Rinne, R. & Simola, H. (toim.) 2015. Lohkoutuva peruskoulu.
Perheiden kouluvalinnat, yhteiskuntaluokat ja koulutuspolitiikka. Kasvatusalan tutkimuksia
68. Jyväskylä: Suomen Kasvatustieteellinen seura.
Siljander, P. (toim.) 2000. Kasvatus ja sivistys. Helsinki: Gaudeamus.
Siljander, P. 2002. Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen. Helsinki: Otava.

18
Silvennoinen, H. 2013. Yhteiskuntaluokat, valta ja aikuiskasvatus. Teoksessa J. Kivirauma, A.
Jauhiainen, P. Seppänen & T. Kaunisto (toim.) Koulutuksen yhteiskunnallinen ymmärrys.
Social Perspectives on Education. Kasvatusalan tutkimuksia 59. Jyväskylä: Suomen
kasvatustieteellinen seura, 301–328.
Simola, H. 2015. Koulutusihmeen paradoksit. Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta.
Tampere: Vastapaino.
Spring, J. 2015. Economization of Education. Human Capital, Global Corporations, Skill-
Based Schooling. New York; Routledge.
Taylor, C. 1989. Sources of the Self. The Making of the Modern Identity. Cambridge.
Massachusetts: Harvard University Press.
Värri, V.-M. 2007a. Kasvatusfilosofian tärkein tehtävä. Niin & Näin 14 (1), 70–73.
Värri, V-M. 2007b. Miksi opettajankoulutuksesta täytyisi kehittyä kriittisen kasvatusajattelun
areena? Aarnos, E. ja Meriläinen, M. (toim.) 2007. Paikoillanne, valmiit, nyt!
Opettajankoulutuksen haasteet tänään. Valtakunnallinen opettajankoulutuksen konferenssi
Kokkolassa 2006. Jyväskylän yliopisto. Kokkolan yliopistokeskus. Chydenius Instituutti,
22–42.
Värri, V.-M. 2011. Vastuu ihmisen mittana: kasvatusteoreettisia ja filosofisia näköaloja
ekologiselle sivistysprojektille. Tiedepolitiikka 36 (4), 27–38.
Värri, V-M. 2014a. Halun kultivointi ekologisen sivistyksen mahdollisuutena. Teoksessa A.
Saari, O.-J. Jokisaari & V.-M. Värri (toim.) Ajan kasvatus. Kasvatusfilosofia
aikalaiskritiikkinä. Tampere: Tampere University Press, 87–122.
Värri, V.-M. 2014b. Kapitalisoitu kasvatus sopeuttamisen, tuottavuuden ja kilpailukyvyn
välineenä. Kasvatus 45 (4), 390–394.
Weber, M. 1989. Maailmanuskonnot ja moderni länsimainen rationaalisuus. Tampere:
Vastapaino.