Content uploaded by Jarkko Toikkanen
Author content
All content in this area was uploaded by Jarkko Toikkanen on Mar 17, 2023
Content may be subject to copyright.
Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2011 • 1
86
ARVOSTELUT
Vapaasti valtion huomassa
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat. Valtion
apurahoituksen merkitys kirjailijoille
vuosituhannen vaihteen Suomessa. Helsin-
ki: BTJ Finland Oy, 2010. 523 s.
Kirjailijoiden toimeentulo näyttää olevan
nyt pinnalla oleva asia. Viime itsenäisyys-
päivän alla Helsingin Sanomien haastat-
telema kirjailija Arja Tiainen harmitteli,
että hän oli saanut kutsun tasavallan
presidentin itsenäisyyspäivän vastaan-
otolle, mutta hänellä ei ollut varaa ostaa
itselleen juhlapukua.
Tammikuussa 2011 sama lehti (HS
4.1.2011) julkaisi laajan selvityksen kir-
jailijoiden 2000-luvulla saamista apura-
hoista. Ilmeni, että varsinaisia apurahoja
Tiainen ei ollut saanut, mutta kylläkin
kirjastokorvauksia 46 000 euroa seitse-
mässä vuodessa. Tiaisen määrällisesti laa-
jin tuotanto sattuu 1970- ja 1980-luvuil-
le. 1990-luvulla hän on julkaissut kaksi
ja 2000-luvulla yhden teoksen. Apuraha-
putkessa hän on ollut vuodet 1994–2000
ja pari viime vuotta ylimääräisellä taitei-
lijaeläkkeellä, joka on vajaat 1 200 euroa
kuukaudessa.
Tiainen on hyvä lähtökohta siksi, että
Elina Jokinen kertoo massiivisen väitös-
kirjatyönsä lähtökohdan olleen vuonna
2000 Helsingin Sanomissa käydyssä kes-
kustelussa. Tuolloin kertomansa mukaan
toimeentulovaikeuksissa paininut Tiainen
edusti toista ääripäätä, kun samaan aikaan
hyvien myyntitulojen kirjailijat nauttivat
tuntuvista kirjastokorvauksista, kuten
keskustelussa huomautettiin. Kymme-
nen vuotta sitten Tiainen ei murehtinut
juhlapukua, vaan edessä olevaa häätöä,
puhelimen ja sähkön katkeamista sekä
ruuan ja lapsen talvivaatteiden puutetta.
(HS 17.7.2000.)
Jokisen tutkimuksen peruskysymys on
lyhyt. Mitä valtion apurahoitus merkitsee
kirjailijoiden näkökulmasta? Yksinkertai-
silta vaikuttavat kysymykset ovat usein
monimutkaisimpia. Jokisen työ osoittaa,
että selvää ja yksiselitteistä vastausta ei
löydy, vaan lopputuloksena on pikem-
minkin 2000-luvun kulttuurikeskustelua
yleisesti leimaava murros. Sen myötä apu-
rahoituksen merkitystä koskevat puheet
ovat hajautuneet sekä kirjailijoiden omissa
tulkinnoissa, julkisuudessa että rahoitus-
päätöksiä tekevien keskuudessa.
Tutkimus on erittäin tärkeä ja paino-
kas puheenvuoro juuri nyt ajankohtaisessa
tilanteessa. Jatkossa esittämäni kriittiset
huomiot perustuvat ajatukseen, että koen
teoksen merkittävänä päänavauksena.
Siinä esitettyjä kysymyksiä olisi syytä tut-
kia enemmän ja syvemmin kuin mihin
Jokisella on ollut mahdollisuus. Ymmär-
ryksemme suomalaisen kirjallisuuden
järjestelmästä sisältää edelleen aukkoja,
joita sosiologinen kirjallisuudentutkimus
on saanut paikattua vasta niukasti.
Grounded theory ja triangulaatio
Jokinen rakentaa tutkimustaan yhteis-
kuntatieteistä tunnetun triangulaation
pohjalta. Hän ymmärtää sen aivan oi-
kein erilaisten menetelmien, tietolähtei-
den ja teorioiden yhdistämiseksi. Teoria-
triangulaatiosta puhutaan esimerkiksi
silloin, kun tutkimus yhdistää erilaisia
87
ARVOSTELUT
teoreettisia lähtökohtia, ja metodologises-
ta triangulaatiosta silloin, kun tutkimus
yhdistää haastatteluaineistoa tilastolli-
sesti hankittuun aineistoon ja aineistoja
tulkitaan sekä laadullisin että määrällisin
menetelmin.
Kirjallisuudentutkimuksessa tällai-
nen menettelytapa ei ole ollut yleinen ja
arvattavasti Jokinen on jo työhön ryhtyes-
sään tiedostanut asiantilan. Trianguloivan
tutkimuksen vaara piilee nimittäin siinä,
että sitä soveltava tutkija ei ole täysin
kotonaan missään, vaan häntä saatetaan
pitää kummajaisena riippumatta siitä,
tuleeko ulkopuolinen katse kirjallisuu-
dentutkimuksen, sosiologian tai kulttuu-
rintutkimuksen suunnalta. Toisaalta sitä
on helppo perustella sillä hyvin yksinker-
taisella havainnolla, että monet ilmiöt ja
asiat näyttäytyvät samaan aikaan erilaisil-
ta, kun niitä katsotaan eri suunnista: var-
sinkin kulttuuriset ilmiöt harvemmin ovat
yhden totuuden ilmiöitä.
Heikoimmalla pohjalla Jokinen on
tutkimuksensa teoriaosuudessa. Hän
on ottanut lähtökohdakseen grounded
theory -tyyppisen lähestymistavan, jonka
perusteos on Barney Glazerin ja Anselm
L. Straussin e Discovery of Grounded
eory (1967). Siihen Jokinen ei kuiten-
kaan suoraan viittaa vaan tyytyy toisen
tai kolmannen käden lähteisiin. Groun-
ded theory -termin voi suomentaa aineis-
tolähtöiseksi tutkimukseksi. Glazerin ja
Straussin muotoilun mukaan menetelmä
on vertailevaa analyysiä, jossa aineiston
jokaista osaa käsitellään sen mukaan,
tuottaako materiaali jotakin uutta tietoa
tai teoriaa tutkimuksen alla olevasta
ongelmasta.
Lähtökohtaa on arvosteltu todellisuu-
dessa teoriattomaksi: tutkijan sanotaan
antautuvan aineistonsa vietäväksi. Yhteis-
kuntatieteissä grounded theory -tyyppinen
tutkimus joutuikin jo 1970-luvulla juu-
ri tästä syystä kovan kritiikin kohteeksi.
Lähestymistavan puoltajat taas ovat
vedonneet siihen, että aineistoja ei kerä-
tä sattumanvaraisesti, vaan kerääminen
perustuu aina johonkin teoreettiseen
viitekehykseen tai esiymmärrykseen siitä,
mikä asiantila on. Oikeaoppiseen groun-
ded theory -tutkimukseen kuuluukin
tämän esiymmärryksen eksplikointi. Joki-
sella se on apurahapuheita vuoden 2000
kontekstissa leimannut syvä ristiriitaisuus,
minkä pohjalta hän on ryhtynyt rakenta-
maan omaa tutkimusasetelmaansa.
Harmi on, ettei Jokinen harjoita teo-
rian kohdalla triangulointia riittävästi.
Hän ei toisin sanoen mieti, olisiko ase-
tettuja tutkimuskysymyksiä voinut lähes-
tyä myös jotenkin toisin. Hän on aivan
oikein (66–67) tiedostanut grounded
theory -tutkimuksen ongelmakohdat,
mutta ei ole täysin esittänyt kysymystä,
voiko ja saako yksilötasolta tulevat vas-
taukset vastaanottaa sellaisinaan – kuten
hän näyttää tekevän – vai olisiko ne ollut
syytä problematisoida.
Viimeksi mainittuun olisivat kyllä
löytyneet hyvät ainekset. Kolmannessa
pääluvussa esiteltyjen 1990-luvun kir-
jallisuuspoliittisten, kansallisten, hyvin-
vointivaltion, kilpailutalouden ja lopulta
2000-luvun hybridien diskurssien muo-
dossa Jokinen olisi voinut kysyä, ovatko
kirjailijoiden ilmaisemat yksilölliset koke-
Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2011 • 1
88
ARVOSTELUT
mukset todellakin puhtaasti heidän omaa
kokemustaan vai myös järjestelmän tasol-
la vaikuttavien diskurssien ohjaamaa tai
jopa tuottamaa epäitsenäistä puhetta.
Kirjailijoiden identiteetit
Jokisen tutkimusstrategiana on siis ede-
tä yksilötason – sekä kirjailijoiden että
apurahapäätöksiä tekevien – koke-
muksista kohti järjestelmän toimintaa.
Valitettavasti hän ei samaan aikaan etene
päinvastaiseen suuntaan ja mieti, millä
tavalla järjestelmä yksilön taustalla vai-
kuttavana mykkänä pakkona ohjaa hänen
tekemisiään ja toimintaansa. Järjestelmä
on kuitenkin olemassa jo ennen yksilöä
ja määrittää sekä sen kentän, jossa toi-
mitaan, että ne säännöt, joiden mukaan
siellä eletään.
Tutkimuksen merkittäviä tuloksia on
kirjailijaidentiteettien luokittelu. Jokinen
on löytänyt kolme kirjailijan perustyyp-
piä, joista kaksi jakautuu edelleen ala-
luokkiin. Viimeiset romantikot edustavat
katoamassa olevaa tyyppiä. Nykykirjailija
on joko moderni tyyppi (eli herättäjä,
tutkimusmatkailija tai sivullinen) tai post-
moderni ammattikirjoittaja (tarinanker-
toja, oppinut esteetikko tai instituution
uudistaja).
Rakennelma on viehättävä ja pää-
osin myös uskottava. Se on myös hyvin
elegantti sisältäessään upotetun kerto-
muksen kehityksestä ja edistyksestä:
viimeiset romantikot ovat jotain vanhaa ja
väistyvää, postmodernit ammattikirjoitta-
jat tätä aikaa ja tulevaisuutta.
Jokinen perustaa luokittelunsa kirjaili-
joille tekemänsä kyselyn aineiston laadul-
liseen analyysiin. Tässäkään kohtaa hän
ei ole silti uskaltanut viedä trianguloivaa
otetta loppuun asti. Kirjailijakyselyn 185
vastausta on käsitelty ainoastaan niin pit-
källe, että liitteessä kerrotaan kirjailijoille
esitettyjen noin 50 kysymyksen saamat
suorat jakaumat. Kun tutkijalla on ollut
käytettävissään SPSS-ohjelma ja vastauk-
set täyttävät järjestysasteikkotason vaa-
timukset, ohjelman olisi voinut panna
töihin ja antaa sen laskea korrelaatiot ja
ajaa faktoroinnin. Näin kirjailija tyyppien
profiilit olisi saatu rakennettua myös
toista tietä, ja tutkija olisi voinut verrata,
antaako tilastollinen analyysi saman
tuloksen kuin aineistosta johdettu laadul-
linen päättely.
Tutkimuksesta jää nyt vaikutelmak-
si, että vaikka identiteettityypit ovat
elegantteja, ne ovat pikemminkin ideaa-
leja kuin todellisia tyyppejä. Vain sivu-
lauseissa pilkottaa se mahdollisuus, että
kirjailija saattaa myös harkitusti siirtyä
positiosta toiseen tai harrastaa saman-
aikaisesti erilaisia kirjoittamisen lajeja
– romaaneja, lasten- ja nuortenkirjoja,
arvosteluja tai kolumneja – joissa hän
toimii eri logiikkojen ohjaamana: yhtääl-
lä romantikkona, toisaalla herättäjänä ja
kolmannessa tai neljännessä roolissaan jo
puhtaasti rahaa ansaiten.
Ei yksiselitteisiä tuloksia
Jokisen tutkimuksen tulokset purkau-
tuvat kahdessa yhteenvetoluvussa, joista
toisessa (5.4.) analysoidaan kirjailijoiden
kokemuksia ja toisessa (7.4.) tukipää-
89
ARVOSTELUT
töksiä. Tutkimuksessa nähtyyn suureen
vaivaan verrattuna tekijän on itsekin täy-
tynyt olla lopputulokseen jossain mää-
rin pettynyt. Lauseet kuten ”nykykir-
jailijoiden kentässä on hyvin erilaisista
lähtökohdista kirjailijantyötä tekeviä
henkilöitä” tai ”kirjailijat antavat tässä
tutkimuksessa julkiselle taiteilijatuelle
hyvin monenlaisia merkityksiä” (272)
osoittavat varsin vähäistä konkreettisuu-
den astetta.
Niukat tulokset ovat osin seurausta
edellä arvioimastani tavasta rakentaa
kirjailijoiden identiteettityyppejä. Kirjalli-
suuden järjestelmä on Jokiselle enemmän
tausta tai kulissi kuin apurahakäytäntö-
jä ja muuta kirjallista elämää määrittävä
ja ohjaava tekijä, ja tästä syystä hänen
havaintonsa jäävät usein kehämäisiksi:
”koska kirjailija X on identiteetiltään vii-
meinen romantikko, hän on sitä mieltä,
että... ja kirjailija X on sitä mieltä, koska
hän on...”
Parempiakin tuloksia Jokinen toki
esittää. Hän päätyy arvioon, että nykyi-
nen apurahajärjestelmä on hyväksytty eri-
tyisesti postmodernien ammattikirjoitta-
jien keskuudessa. Heidän keskuudessaan
apurahojen saaminen sekä mahdollistaa
vapaan työskentelyn että osoittaa kirjai-
lijan työn nauttivan yhteiskunnan arvos-
tusta.
Kun tutkimusongelmaa tarkastellaan
apurahoista päättävien näkökulmasta,
paljastuu, että niin jakoperusteet kuin
rahojen kohdentuminenkin ovat varsin
epämääräisiä. Peruskysymyksiin ”kuka
saa” ja ”miksi saa” ei ole olemassa yksi-
selitteisiä kriteerejä. Jokisen tutkimuksen
tärkeämpi anti onkin tässä havainnossa, ei
niinkään kirjailijoiden kokemusten rapor-
toinnissa. Kun apurahoitus kaikkinensa
on parhaillaan murroksessa, kaikki mah-
dollinen asiaan liittyvä tutkimustieto olisi
käytettävä hyväksi, ja tässä funktiossa Jo-
kisen tutkimus voi olla suureksi hyödyksi.
Oireellisesti Helsingin Sanomissa
(4.1.2011) apurahojen merkitystä käsitel-
täessä Jokisen väitöskirjaan ei kuitenkaan
edes viitata. Näyttää siltä, että lehtiartik-
kelin taustaksi ei uusin tutkimustieto kel-
paa. Sen sijaan lehti tarjoaa kyllä ohjeita
tulevaisuutta varten: entistä enemmän ra-
haa entistä vähemmille, ei rahaa menes-
tyneille (eli muutenkin toimeentuleville)
kirjailijoille, rahoituksen vastineeksi vaa-
ditaan tuloksia, päätökset ja niiden perus-
telut julkistetaan, tukea annetaan myös
poikkitaiteellisille taiteilijoille ja tietokir-
jailijat otetaan huomioon rahanjaossa.
Jokinenkin tulee siihen tulokseen
(403), että ”kirjallisuuden julkista tukea
ei voida enää perustella yksin kansallisis-
ta lähtökohdista tai romanttis-myyttiseen
taiteilijakäsitykseen vedoten”. Avoimeksi
kysymykseksi hän esittää, voisiko tule-
vaisuudessa tuki perustua siihen, miten
kirjallisuus auttaa ihmistä ymmärtämään
itseään ja miten tämä ymmärrys tukee
yhteiskunnan hyvinvointia. Hieno tavoi-
te, mutta miten se konkretisoidaan?
Lopuksi on pakko huomauttaa, että
Jokinen kuten niin monet kirjallisuuden-
tutkijat ja osin muutkin humanistit vil-
jelee aivan liikaa ilmaisuja ”ikään kuin”
ja ”eräänlainen”, jolloin täsmällisten lau-
Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2011 • 1
90
ARVOSTELUT
seiden tilalla on ikään kuin tekemistä ja
eräänlaista olemista. Kirjallisuudentutki-
jalta on lupa vaatia yksiselitteistä, eksaktia
kielenkäyttöä kuten muiltakin tieteen-
harjoittajilta.
Voitto Ruohonen
Robinson Crusoen suomalai-
set jalanjäljet
Merja Sagulin: Jälkiä ajan hiekassa.
Kontekstuaalinen tutkimus Daniel Defoen
Robinson Crusoen suomenkielisten adaptaa-
tioiden aatteellisista ja kirjallisista traditios-
ta sekä subjektikäsityksistä. Joensuu: Uni-
versity of Eastern Finland, 2010. 294 s.
Jos klassikon merkittävyyttä mitataan
sen käännösten määrällä, Robinson
Crusoe lienee Suomen käännöskirjalli-
suuden klassikkopörssin johdossa. Erilai-
sia Crusoe-versioita on Suomessa Merja
Sagulinin tuoreen väitöskirjan mukaan
35. Tällainen ”käännöslaahus” ansaitsee
ilman muuta oman tutkimuksensa: mo-
net versiot antavat tietoa sekä kirjallisuus-
käsityksistä että aatteellisista virtauksista
Suomessa.
Sagulin lähestyykin tekstejään kir-
jallisuushistoriallisesta näkökulmas-
ta: adaptaatiot eli tässä tutkimuksessa
nimenomaan käännösmukaelmat pyritään
kiinnittämään ajan aatteellisiin ja ideolo-
gisiin konteksteihin. Esille nousevat mui-
den muassa kasvatukselliset suuntaukset,
kirjallisuuskentän rakentuminen, kansal-
lisuusaate ja nuorisokirjallisuuden synty
ja kehitys. Näihin aatteellisiin kehyksiin
nivoutuvat myös Sagulinin etsimät ”sub-
jektipositiot”: minkälaisen kuvan erilaiset
Robinsonit antavat toisaalta oman aikan-
sa yksilöihanteista, toisaalta kirjoittajan ja
mukailijan asemasta ja roolista.
Väitöskirjan aineisto on laaja ja
monikerroksinen. Tutkimusaineisto sisäl-
tää englanninkielisen teoksen kolme osaa
– tässä on käytetty vuodelta 2008 olevaa,
alkuperäisiin painoksiin perustuvaa laitos-
ta – ja teoksen 34 suomennosta ja adap-
taatiota. Adaptaatioaineistoon kuuluu 31
mukaelmaksi laskettavaa suomen kielistä
versiota. Lisäksi adaptaatioaineiston
yhteydessä tarkastellaan jonkin verran
sekä muunkielisiä pohjatekstejä – sak-
sankielinen Joachim Heinrich Campen
Robinson-mukaelma, Tolstoin venäjän-
kielinen mukaelma ja kaksi ruotsinnosta
– että teosten paratekstejä. Kahden osit-
tain päällekkäisen aineiston ”väliin” ja
pois tutkimuksen keskiöstä jäävät tutki-
jan täydellisiksi tai lähes täydellisiksi mää-
rittämät versiot: Väinö Hämeen-Anttilan
(1911) ja Juhani Lindholmin (2000) laa-
timat ”täydelliset” suomennokset sekä
eodolinda ja J. A. Hahnssonin (1875)
”lähes täydellinen” suomennos. Niiden
poisjättämistä perustellaan sillä, että ne
ovat suomennoksia eivätkä adaptaatioita.
Adaptaatiot taas on puolestaan jaoteltu
karkeasti kahteen ryhmään, joita käsi-
tellään omissa analyysiluvuissaan. Toisen
ryhmän muodostavat Campen mukael-
man pohjalta laaditut adaptaatiot, toisen
91
ARVOSTELUT
suoremmin Defoen teokseen nojaavat
mukaelmat.
Metodi on komparatiivis-konteks-
tuaalinen. Sagulin esittelee ajankohdat
vallitsevien aatteiden ja ideologioiden
kautta, sitten vertailee ja vetää yhteen
adaptaatioista nousevia, ideologioiden
mukaisia piirteitä. Tätä kautta piirtyy
ensin kuva yhteiskunnasta, sitten sen
teksteistä. Adaptaatiot ikään kuin palve-
levat ajankohdan kuvittajina. Konteksti
on ymmärretty laajasti ja monitieteinen
tutkimusote näkyy historiantutkimuksen,
aatehistorian ja kasvatushistorian lähtei-
den tuntemuksessa ja käytössä. Erilaisten
painotusten käsittely nuorisolle suunna-
tuissa mukaelmissa toimii paremmin kuin
varhempien, kansanvalistuksellisten adap-
taatioiden kohdalla. Pitkä Marx-ekskurssi
ja Tolstoin version Neuvosto-Karjalassa
julkaistun suomennoksen sisällyttämi-
nen aineistoon tuntuvat melko irrallisil-
ta ratkaisuilta. Suomalaisten versioiden
vertailu kaipaisi myös hieman selvennys-
tä: miten paljon Suppasen ratkaisuista
perustui Menschin tekstiin, ja oliko esi-
merkiksi Grönstrandin mukaelma tehty
suoraan Campen versiosta vai jostain sen
ruotsinnoksesta? Tällaiset asiat saattai-
sivat selittää versioiden eroja, jotka nyt
ehkä näyttäytyvät mukailijoiden tekeminä
enemmän kuin mitä ne välttämättä ovat.
Tai sitten eivät, mutta siksi olisikin hyvä
saada hieman enemmän tietoa versioiden
genealogiasta.
Kun kohteena on 31 suomenkielistä
adaptaatiota, joista ensimmäinen vuodel-
ta 1847 ja viimeinen vuodelta 2005, jää
mukaelmien kontekstualisointi väkisinkin
paljolti aatteelliselle ylätasolle. Tutkimus-
tehtävä, jossa on samaan aikaan pyritty
sekä kartoittamaan ajan aatteellisia vir-
tauksia että mukailijan subjektipositioita
voikin näin pitkän tutkimusajankohdan
ja laajan aineiston vuoksi osoittautua hie-
man kunnianhimoiseksi. Vahvimmillaan
tutkimus onkin aate- ja kirjallisuushis-
torian traditioon nojatessaan. Mukael-
mien roolia suomalaisessa kulttuurissa ja
yhteiskunnassa se onnistuu luotaamaan
paikoittain varsin onnistuneesti – erityi-
sesti Kynäbaari-tapaustutkimus (v. 1961)
on hyvä esimerkki mukaelmasta, jonka
syntyyn ovat vaikuttaneet muutkin kuin
aatteelliset tekijät. Se antaa erittäin mie-
lenkiintoista tietoa myös adaptaatioiden
tekijänoikeudellisista puolista ja niihin
liittyvistä institutionaalisista kiistoista.
Muutoin adaptaatioiden syntyyn vaikut-
taneet mukailijakohtaiset, kustannus-
poliittiset ja muut tekijät jäävät melko
vähälle huomiolle. Runsas ja hedelmäl-
linen tutkimusaineisto antaa kyllä eväitä
jatkotutkimukseen, jossa olisi mahdollista
selvittää tarkemmin mukaelmien lähi -
kontekstia.
Väitöskirja tarttuu toisellakin tapaa
haasteelliseen asiaan: adaptaation mää-
rittelyn vaikeutta ovat tuskailleet sekä
kirjallisuudentutkijat että etenkin kään-
nöstutkijat moneen otteeseen (käännös-
tutkimusta aiheesta on tehty melko pal-
jon; ks. Bastin 2009, Milton 2010 ja laaja
uudelleenkäännöksiin liittyvä tutkimus).
Määrittely jää ehkä tässäkin hieman
ongelmalliseksi, kun toisaalla tekstissä
Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2011 • 1
92
ARVOSTELUT
kääntäminen määritellään adaptoinniksi,
ja toisaalla kuitenkin käännökset rajataan
adaptaatioaineiston ulkopuolelle. Mukai-
lua käsittelevä teorialuku on kattava, mut-
ta itse aineiston kohdalla tehdyt päätelmät
eivät aina tule perustelluiksi. Mukaelman
erottamiseksi suomennoksesta Sagu-
lin käyttää sellaisia määritteitä kuin
mukaelmaroolin ilmeisyys tai kirjallisen
kentän antama rooli. Nämä kaipaisi-
vat kuitenkin nähdäkseni tarkempaa
analyysiä suhteessa aineistoon. Sinänsä
tämä olisi erittäin mielenkiintoinen tutki-
muskohde: minkälaisia rooleja kirjallinen
kenttä (kirjoittajat ja mukailijat itse?
kustantajat? lukijat? kriitikot?) antaa
mukaelmille nimenomaan mukaelmina?
Minkä piirteiden mukaan niitä jaotellaan
ja mitä tällaisella jaottelulla ”tehdään”,
mikä on sen funktio? Tämä vaatisi kui-
tenkin toisenlaista tutkimusotetta, esimer-
kiksi aikakauden kirjallisuuskritiikkien
tutkimusta. – Mukaelman ja käännök-
sen välistä erontekoa tässä tutkimuk-
sessa tuntuu pikemminkin ohjanneen
rakenteellinen adaptaatiomääritelmä,
joka ilmaistaan hieman ”rivien välissä”.
Analyysimetodin yhteydessä Sagulin esit-
telee tekstuaalisen adaptaation keinot,
joihin hän laskee 1) säilyttämisen ja
lyhentämisen, 2) lisäämisen ja muun-
tamisen, ja 3) tulkintojen tarjoamisen
parateksteissä. Tämä jaottelu auttaa
ymmärtämään, miksi Sagulin on jättänyt
(rakenteellisesti alkutekstiä noudattelevat)
käännökset tutkimuksen ulkopuolelle.
Sikäli päätös on harmillinen, että mukai-
lijan subjektipositiota ja roolia olisi ollut
luontevaa tutkia yhdessä kääntäjän roolin
kanssa, ovathan ne paljolti päällekkäisiä,
ja niiden väliset yhtäläisyydet, erot tai
ylipäätään pohdinta toiminnan laadusta
ansaitsisivat tulla käsitellyiksi.
Metodisesti tärkeää on, mitä pai-
noksia käytetään tutkimustarkoituksiin.
Aineistoa esiteltäessä kerrotaan alaviittees-
sä 5, että adaptaatioista on käytetty alku-
peräistä painosta ”tai uudempaa painos-
ta, mikäli siihen ei ole tehty merkittäviä
muutoksia”. Sitä ei kuitenkaan kerrota,
miten tarkkaan painoksia on vertailtu ja
mitä ja minkälaisia merkittävät muutok-
set olisivat, jos niitä olisi. Samuli Suoma-
laisen mukaelmasta (v. 1905) on käytetty
vuoden 1975 painosta, vaikka painok-
sissa on huomattavia kielellisiä eroja.
Myöhemmän painoksen käyttämiselle
on ylipäätäänkin vaikea löytää perusteita,
koska erojen löytämiseksi painoksia
pitäisi joka tapauksessa vertailla. Tämä
vaikuttaa myös parateksteihin. Sivulla 175
käsitelty Suomalaisen version kansiteksti
on vuodelta 1975, kun itse mukaelma on
vuodelta 1905. Parateksti valaisee tällöin
1970-luvun kontekstia muttei varsinaises-
ti vuoden 1905 adaptaatiota. Versiot kan-
nattaisi ehkä pitää biblio graassakin erilli-
sinä mukaelmina. Näitä saman version eri
painosten välisiä eroja olisi voinut avata
enemmänkin, esimerkiksi selkokielinen
tai suomea opetteleville tarkoitettu adap-
taatio tarvitsisivat ehkä oman käsittelynsä.
Aatehistoria on teoksessa vahvasti
läsnä, ja tutkimuksen vahvimpia puolia
onkin laaja lukeneisuus nimenomaan
ideologisista virtauksista. Siksi tuntuukin
hieman kohtuuttomalta vaatia vielä
yksittäisten teosten selvempää kontekstua-
93
ARVOSTELUT
lisointia etenkin, kun jo tällaisen teosmää-
rän läpi käyminen rinnakkain teoreettisen
ideologiatutkimuksen kanssa on vaatinut
aikaa ja paneutumista. Lisäksi tutkimus
antaa kyllä erinomaisen paljon tietoa esi-
merkiksi erilaisista tavoista adaptoida ja
myös tutkia adaptaatioita, ja vastaa näin
esittämäänsä haasteeseen mukaelmatutki-
muksen teoreettisesta pohdinnasta.
Ehkä voisikin toivoa, että jatkotutki-
muksessa pohdittaisiin esimerkiksi mu-
kailijan työtä suhteessa kääntämiseen ja
myös mukailijan käyttämien erilaisten
versioiden suhdetta toisiinsa. Se, miten
kääntäjä/mukailija seurailee eri versioita
tai yhdistelee niitä, on enemmänkin kuin
vain ajankohdan ideologioita valaiseva
asia: se kertoo nimenomaan ”subjekti-
positiosta”, siitä, minkälaisen roolin hän
on ottanut tai hänelle on annettu ja min-
kälaista neuvottelua teoksen synnyssä
kääntäjä/mukailija käy muiden toimijoi-
den kanssa ja minkälaisia valintoja hän
tekee. Tilaa olisi empiiriselle tutkimuksel-
le tällä kentällä vielä runsaasti.
Lähteet
, . : Adaptation.
Routledge Encyclopedia of Translation
Studies. Eds. Mona Baker & Gabriela
Saldanha. London & New York: Routledge.
, . : Adaptation. Hand-
book of Translation Studies. Eds. Yves
Gambier and Luc van Doorslaer. Amster-
dam: John Benjamins.
Outi Paloposki
Mannermaisia kohtaamisia
Kuisma Korhonen ja Pajari Räsänen
(toim.): e Event of Encounter in Art
and Philosophy: Continental Perspectives.
Helsinki: Gaudeamus, 2010. 293 s.
Mitä ”kohtaaminen” on, mitä jonkin
kohtaaminen tarkoittaa ja kuka niin te-
kee – niin taiteessa, losoassa kuin to-
dellisuudessakin? Mannermaiseksi kut-
sutun länsimaisen losoan perinteessä
nämä kysymykset ovat olleet kiintoisim-
pien jälkikantilaisten pulmien joukossa
Hegelistä ja Marxista lähtien, mutta sii-
nä missä varhainen traditio aina Freudin
ja Husserlin aikoihin asti käsitti kohtaa-
misten tapahtuvan tiettyjen määriteltä-
vissä olevien kohteiden välillä, myöhem-
mät ajattelijat ovat yhä voimakkaammin
kyseenalaistaneet tällaisen ymmärryksen
perusteet. Kuisma Korhosen ja Pajari Rä-
säsen toimittama artikkelikokoelma e
Event of Encounter in Art and Philosophy:
Continental Perspectives tuo silmiemme
eteen muutaman näistä kohtaamisista.
Kokoelma koostuu varsin mittavasta
johdannosta ja kahdeksasta artikkelista,
joiden oheen Räsänen on vielä kirjoitta-
nut vastineen Outi Alanko-Kahiluodon
tekstille. Tämä hetki onkin tietyllä tapaa
kirjan omintakeisinta antia, sillä kuten
takakannessa ja johdannossa korostetaan,
kyseessä ei ylipäätänsä ole kohtaamisen
käsitteen tutkailu vain ”yhtenä teemana
muiden joukossa” vaan siitä, millaisen
”tavan ajatella” (28) kohtaaminen muo-
dostaa. Kun Alanko-Kahiluoto esimerkik-
Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2011 • 1
94
ARVOSTELUT
si seuraa, miten Maurice Blanchot kohtaa
Martin Heideggerin havainnot poeetti-
sen kielen perimmäisestä totuudesta ja
tulee omaan tapaansa ylittäneeksi kaikki
tälle tärkeät oppositiot (mukaan lukien
totuuden ja ei-totuuden), Räsänen seuraa,
miten Alanko-Kahiluoto kohtaa
Blanchot’n vastaavat havainnot, ja tulee
omaan tapaansa todistaneeksi jokaisen
luennan olevan jatkuva muuttuvien suh-
teiden ja kohtaamisten prosessi.
Blanchot’n, Heideggerin ja koko-
elman kirjoittajien ohella kirjan koh-
taamisten tärkeimpiä osapuolia ovat
Emmanuel Levinas, Jacques Derrida,
Gilles Deleuze ja Jean-Luc Nancy. Jokai-
nen artikkeleista tukeutuu ainakin yhteen
näistä ajattelijoista, mutta muut manner-
maiset nykylosot ovat myös aktiivi-
sesti esillä. Tendenssi on itse asiassa niin
voimakas, että otsikossa luvattu taiteen
osuus tuntuu ajoittain katoavan losoan
raskaaseen virtaan ikään kuin se olisi juu-
ri tälle diskurssille ominaista. Otettaessa
huomioon tyylin epäkonventionaaliset
konventiot ja odottamattomat ennakko-
odotukset kuten käsitteiden vastahakoi-
suuden ja kielen koukeroisuuden tämä
havainto ei ehkä ole yllätys, mutta sen ei
pitäisi silti lannistaa ketään. Kun kyseessä
on taiteen kohtaaminen ”tapana ajatella”
todellisuuden suoran toisinnuksen sijaan,
rajaa ajattelun eri muotojen välille ei voi
vetää etukäteen.
Jotkin kirjan artikkeleista pitävät kui-
tenkin taiteen erityisluonteen vahvemmin
esillä kuin toiset, joiden tarkoituskin taas
tuntuu olevan haastaa taiteen omintakei-
suus. Martta Heikkilä esimerkiksi ehdot-
taa, että nancylaisen losoan mukaan
muotokuviin kuuluva ”loputtoman etäi-
syyden tuntu” (267) koskee itse asiassa
mitä tahansa kuvaa (”any image”) ja
kyseenalaistaa näin taiteen poikkeuksel-
lisuuden. Heikki Kujansivu puolestaan
etenee Nancyn taidelososesta partage-
käsitteestä – sana tarkoittaa sekä ”jakamis-
ta” että ”osanottamista”, joka ”välittömäs-
ti niin erottaa meidät toisistamme kuin
yhdistää meidät toisiimme tässä erossa
ja sen kautta” (231) – Jacques Rancièren
esteettis-poliittisten näkemysten inspi-
roimiin havaintoihin siitä, miten ”kaikil-
la ihmisten välisillä suhteilla on jakamisen
tai partagen määrittämä rakenne” (240).
Taiteen kohtaaminen ei siis tapahtumana
poikkea muista kohtaamisista.
Hieman toisenlaista lähestymistapaa
soveltavat ainakin Kuisma Korhonen,
Hanna Meretoja ja Pajari Räsänen artik-
keleissaan – tietyn teoreetikon ajatusten
selventelyn ja yleistämisen sijaan kukin
heistä aloittaa kirjallisesta esimerkistä.
Korhosen keskiössä on 1100-luvulla
eläneen Jaufre Rudelin trubaduuriruno-
us, Meretojalla Alain Robbe-Grillet’n
nouveau roman ja Räsäsellä filosofi
Heideggerin ja runoilija Paul Cela-
nin kohtaaminen heinäkuussa 1967.
Viime kohtaamista odotettiin etenkin
Heideggerin kansallissosialistisen taustan
ja Celanin juutalaisen syntyperän vuok-
si, mutta kuten Räsänen osoittaa, ainoa
konkreettinen lopputulos siitä oli 1970
julkaistu ”Todtnauberg”-runo. Voimme
tulkita tekstin mielemme mukaan yhä
95
ARVOSTELUT
uudestaan pääsemättä konsensukseen sen
merkityksestä, ja tämä johtopäätös on
runon todellinen vahvuus: ilman runou-
den kykyä ”ylittää oman mahdollisuu-
tensa – ja mahdottomuutensa – intiimit
ehdot” (156) me emme koskaan voisi
lukea tai kohdata taidetta omalla taval-
lamme omassa ajassamme. Korhosen ja
Meretojan havainnot viittovat samaan
suuntaan.
Kokoelman muissa artikkeleissa
Esa Kirkkopelto pitää teatteriesitystä
”näkymällisenä kohtaamisena” (”scenic
encounter”), jolloin ihmisnäyttelijöis-
tä tulee ”muuttujia” (”shifter”), joiden
mimeettistä toimintaa rajoittaa ainoastaan
kielen ”symbolinen järjestys” (92). Kirk-
kopelto perustaa analyysinsa mannermai-
seen ajatteluun ja haluaa myös korostaa
teatterin materiaalista ulottuvuutta, joka
on poststrukturalismissa jäänyt usein var-
joon. Samankaltainen huoli leimaa Janne
Vanhasen deleuzelaista ymmärrystä
siitä, miten inhimillinen toiminta
perustuu luontoon ja miten moni-
muotoisten ympäristöprosessien kautta
yhteisöt kohtaavat ja kokevat toisensa.
Vanhanen silti päättelee, että koska
mikä tahansa asioiden välisten suhteiden
”ilmaisu… abstrahoi ympäristön revii-
riksi” (”Expression… abstracts the milieu
into territory”, 214), jokaista ilmaisua
seuraa luonnollisen tilan järkytys, joka
taiteen ja losoan tapaan antaa meidän
järjestää maailmankaikkeuden aina uudel-
la tavalla.
e Event of Encounter in Art and Phi-
losophy tuskin muuttaa kenenkään mieli-
kuvaa mannermaisen ajattelun tyylistä ja
tavoista, mutta tämä ei saa olla veruke
silloin, kun eteemme aukeavat kysymyk-
set ihmisten välisistä suhteista ja niistä
”ainutkertaisista, toistamattomista ja
ennakoimattomista” (12) tapahtumista,
jotka kohtaamme joka päivä uudelleen.
Tämän todellisuuden kirja tekee eläväksi
ja antaa jatkua.
Jarkko Toikkanen