ChapterPDF Available

Mikroaggressiot ja selvitymisstrategiat aikuisten kansainvälisesti adoptoitujen kokemuksissa

Authors:
Kansainvälinen
adoptio Suomessa
Tutkimusnäkökulmia
adoptioon
Maarit Koskinen,
Sari-Maaria Sarkkinen,
Marjaana Svala
(toim.)
JYVÄSKYLÄ STUDIES IN EDUCATION, PSYCHOLOGY AND SOCIAL RESEARCH 492
Maarit Koskinen, Sari-Maaria Sarkkinen
ja Marjaana Svala (toim.)
Kansainvälinen adoptio Suomessa
Tutkimusnäkökulmia adoptioon
UNIVERSITY OF JYVÄSKYLÄ
JYVÄSKYLÄ 2014
JYVÄSKYLÄ STUDIES IN EDUCATION, PSYCHOLOGY AND SOCIAL RESEARCH 492
Maarit Koskinen, Sari-Maaria Sarkkinen
ja Marjaana Svala (toim.)
Kansainvälinen adoptio Suomessa
Tutkimusnäkökulmia adoptioon
UNIVERSITY OF JYVÄSKYLÄ
JYVÄSKYLÄ 2014
Editors
Leena Laurinen
Department of Education, University of Jyväskylä
Pekka Olsbo, Harri Hirvi
Publishing Unit, University Library of Jyväskylä
URN:ISBN:978-951-39-5590-8
ISBN 978-951-39-5590-8 (PDF)
ISBN 978-951-39-5589-2 (nid.)
ISSN 0075-4625
Copyright © 2014, by University of Jyväskylä
Jyväskylä University Printing House, Jyväskylä 2014
Cover picture by Kari Koskinen
KANSAINVÄLINEN ADOPTIO SUOMESSA
Tutkimusnäkökulmia adoptioon
Toim. Maarit Koskinen, Sari-Maaria Sarkkinen ja Marjaana Svala
JOHDANTO
Maarit Koskinen, Sari-Maaria Sarkkinen ja Marjaana Svala ......................... 5
OSA 1: Kansainvälinen adoptio ja yhteiskunta ................................................... 13
Heikki Parviainen: Adoption muuttuva luonne Suomessa ......................... 15
Pia Eriksson: Tunteet adoptioneuvonnassa ................................................... 31
OSA 2: Kielen, identiteetin ja erilaisuuden merkityksiä adoptoiduille ......... 53
Leena Kaivosoja-Jukkola: Adoptiolapsen kielen vaihtuminen ja
adoptiotaustan vaikutus oppimiseen .................................................... 55
Heidi Ruohio: Ulkoisesti erilainen, sisäisesti samanlainen?
Kansainvälisesti adoptoitujen identiteetti ............................................. 71
Maarit Koskinen: Mikroaggressiot ja selviytymisstrategiat aikuisten
kansainvälisesti adoptoitujen kokemuksissa ........................................ 85
OSA 3: Vaiettuja ääniä: biologisten ja adoptioäitien kipeitä kokemuksia ... 117
Riitta Högbacka: Unohdetut äidit? Eteläafrikkalaisten biologisten
äitien kokemuksia adoptiosta ............................................................... 119
Sanna Mäkipää: Toivottuja lapsia ja hyviä äitejä – adoptioäitien
lapsen saamisen jälkeinen masennus ................................................... 137
OSA 4: Näkökulmia kansainvälisen adoption etiikkaan ................................. 157
Marjaana Svala: Kansainvälinen adoptio eettisenä kysymyksenä
omaelämäkerrallisessa adoptiokirjallisuudessa ................................. 159
Riitta Högbacka: Voiko kansainvälinen adoptio olla avoin? ..................... 181
KIRJOITTAJATIEDOT
Pia Eriksson, VTM, tutkija-sosiaalityöntekijä, Helsingin kaupunki/ sosiaalitietei-
den tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto
Riitta Högbacka, VTT, dosentti, Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto
Leena Kaivosoja-Jukkola, FM, puheterapeutti, erityisopettaja, Selkosanat Oy
Maarit Koskinen, KM, kasvatustieteiden tohtorikoulutettava, Jyväskylän
yliopisto
Sanna Mäkipää, TtM, jatko-opiskelija, Tampereen yliopisto/kouluttaja,
Capacitas Familia
Heikki Parviainen, FM, Suomen ja Pohjoismaiden historian tohtorikoulutettava,
Helsingin yliopisto
Heidi Ruohio, HTM, valtiotieteiden tutkijakoulutettava, Turun yliopisto
Sari-Maaria Sarkkinen, KM, kasvatuspsykologi, jatko-opiskelija, Oulun yliopisto
Marjaana Svala, FL, tutkija, Tampereen yliopisto
OSA 2
KIELEN, IDENTITEETIN JA ERILAISUUDEN
MERKITYKSIÄ ADOPTOIDUILLE
MIKROAGGRESSIOT JA SELVIYTYMISSTRATEGIAT
AIKUISTEN KANSAINVÄLISESTI ADOPTOITUJEN
KOKEMUKSISSA
Maarit Koskinen
Maahanmuuttajien ja etnisten vähemmistöjen kohtaama rasismi on saanut vii-
me aikoina runsaasti huomiota uutisvälineissä ja julkisessa keskustelussa. Tut-
kimukset ovat toistuvasti osoittaneet, että rasismin kokemukset ovat näihin
ryhmiin kuuluvien henkilöiden arkitodellisuutta nykypäivän Suomessa (Hari-
nen 2003; Kankkunen, Harinen, Nivala & Tapio 2010; Keskinen, Rastas & Tuori
2009; Puuronen 2011; Rastas 2007b; Rastas, Huttunen & Löytty 2005 ). Tutki-
musten mukaan maahanmuuttajien ja etnisten vähemmistöjen kohtaama rasis-
mi on monimuotoista ja vaihtelee avoimen rasistisesta häirinnästä ja puheta-
voista aina tahattomampiin ja vaikeasti havaittaviin rasismin muotoihin. Tut-
kimusten sanoma on, että rasismin kokemukset ovat yleisiä ja että niillä on kiel-
teinen vaikutus yksilöiden psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin.
Rasismia perustellaan usein maahanmuuttajien ja valtaväestön välisillä
kulttuurisilla eroilla, kuten kielellä, uskonnolla ja tavoilla (Puuronen 2011, 57).
kuitenkin transnationaalit juuret1 omaavien suomalaisten lasten ja nuorten ko-
kemukset osoittavat, että juuri ”ei-valkoisuus”2 altistaa lapset ja nuoret rodullis-
taville katseille, kommenteille, kategorisoinneille ja heidän suomalaisuutensa
kyseenalaistamiselle (Rastas 2002; 2004; 2005). Aikuisten kansainvälisesti adop-
toitujen rasismin kokemukset ovat viime aikoina nousseet esille erityisesti ruot-
salaisissa adoptiotutkimuksissa. Niiden mukaan adoptoitujen ”ei-valkoisuus”
kiinnittää erityisesti huomiota ja herättää ympäristössä usein piilorasismia ja
1Transnationaaleilla juurilla tarkoitetaan ihmisten monenlaisia valtio- ja kansal-
lisuusrajat ylittäviä siteitä (Rastas 2007b, 21–29).
2Koska ”ei-valkoisuus” ja ”valkoisuus”, kuten muutkin rodullistetut kategoriat, ovat
sosiaalisesti ja kulttuurisesti tuotettuja, ja koska niiden kriteerit ja merkitykset ovat
vaihdelleet eri aikoina ja eri paikoissa, asetan käsitteet lainausmerkkien sisälle (Ras-
tas 2007b, 85, Frankenberg 1993, 1).
86
avointa vihamielisyyttä. (Hübinette & Andersson 2012; Hübinette & Tigervall
2008; 2009; Lind 2012; Lindblad & Signell 2008; Tigervall & Hübinette, 2010).
Vaikka rasismin tutkimus Suomessa on kasvanut huomattavasti, ja kan-
sainvälisesti adoptoituja ja lapsia ja nuoria on sisällytetty tutkimuksiin maa-
hanmuuttajien lisäksi (Rastas 2007b), Suomessa ei toistaiseksi ole tutkimuksia,
joissa kansainvälisesti adoptoituja olisi tarkasteltu omana erityisryhmänään.
Tämä voi johtua siitä, että sosiaalitieteilijät usein olettavat rasismin toimivan
samalla tavoin eri marginalisoitujen ryhmien parissa huomioimatta mahdollisia
laadullisia eroja eri ihmisryhmien kokemuksissa (Sue ym. 2007a, 74). Yleensä
kansainvälisesti adoptoituja ei myöskään mielletä maahanmuuttajiksi, vaan
kulttuurisesti ja sosioekonomisesti valtaväestöön kuuluviksi. On mahdollista,
että tämän suomalaiseen kulttuuriin ja kansalaisuuteen integroitumisen kautta
adoptoitujen ajatellaan olevan jollakin tapaa rasismin kokemusten ulkopuolella.
Suomessa ei toistaiseksi ole myöskään tutkimuksia, joissa aikuisikään varttunei-
ta kansainvälisesti adoptoituja olisi käytetty tutkimusten informantteina.
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan rasismia Suomessa erityisesti aikuisten,
kansainvälisesti adoptoitujen kokemina. Lisäksi tutkimukseni tavoitteena on
tunnistaa niitä reaktioita, joita rasismin kokemukset adoptoiduissa herättävät
sekä niitä yksilöllisiä strategioita, joiden avulla he suojaavat itseään rasismilta ja
sen vaikutuksilta. Seuraavana esittelen tutkimukseni teoreettisen taustan ja tut-
kimuksessa käyttämäni keskeiset käsitteet.
Mikroaggressio – rasismin ja syrjinnän hienovarainen muoto
Suomalaisen rasismin tutkimuksen haasteena on tuoda rasismista käytävään
keskusteluun uusia käsitteitä (Rastas 2007, 136–138). Koska rasismi on monitul-
kintaisuutensa vuoksi osoittautunut analyyttisenä välineenä ongelmalliseksi, on
se myös suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa korvattu viime vuosina yhä
useammin termillä rodullistaminen, jolla viitataan erotteluprosesseihin, joissa
ihmisiä tai ihmisryhmiä kategorisoidaan ja arvotetaan fyysisten tunnusmerk-
kien (esim. ihon värin) tai kulttuuristen piirteiden (esim. uskonnon ja kielen)
kautta (Miles 1989, 75; Puuronen 2011, 64). Näin ollen on perusteltua laajentaa
rasismin tarkastelua tutkimalla mikroaggressio-käsitteen avulla sitä, kuinka ro-
dullistamisen prosessit ilmenevät kansainvälisesti adoptoitujen jokapäiväisessä
arjessa. Avoimesta ja tarkoituksellisesta rasismista poiketen mikroaggressiot
ovat hienovaraisempia ja vaikeasti havaittavampia rasismin muotoja, joita ”ei-
valkoiset” ihmiset kohtaavat vuorovaikutuksessaan ”valkoisen” valtaväestön
kanssa. Tyypillistä mikroaggressioille on se, etteivät valtaväestöön kuuluvat
useimmiten tiedosta, että heidän asenteensa ja ennakkoluulonsa voidaan kokea
loukkaavina. (Solórzano ym. 2000, 60.)
Suen ym. (2007b, 271) määritelmän mukaan mikroaggressiot ovat
lyhytkestoisia ja arkipäiväisiä verbaalisia, toiminnallisia tai visuaalisia louk-
kauksia, jotka voivat olla tahallisia tai tahattomia. Lisäksi ne välittävät vihamie-
87
lisiä ja halventavia viestejä, joilla voi olla psyykkisesti haitallinen vaikutus sen
kohteena olevaan henkilöön. Ominaista mikroaggressioille on niin ikään se, että
ne ovat niin itsestään selvästi ja kyseenalaistamattomasti integroituneita arjen
vuorovaikutustilanteisiin, että niiden rasistisuutta on usein vaikea havaita (Sue
ym. 2007b, 273). Ihonvärin lisäksi mikroaggressiot voivat kohdistua myös mo-
niin muihin ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi sukupuoleen, seksuaaliseen
suuntautumiseen ja vammaisuuteen (Sue ym. 2007b, 284).
Sue ym. (2007b, 273–275) ovat luokitelleet rodulliset mikroaggressiot kol-
meen ryhmään: mikrohyökkäyksiin, mikroloukkauksiin ja mikromitätöinteihin.
Mikrohyökkäyksillä tarkoitetaan avoimia ja suoria loukkauksia, jotka voivat
olla sanallisia (esim. nimittely), sanattomia (esim. fyysinen välttely julkisissa
tiloissa) tai ympäristöllisiä hyökkäyksiä (esim. loukkaavat visuaaliset esitykset),
joiden tarkoituksena on tietoisesti loukata yksilöä tai tämän edustamaa ryhmää.
Mikroloukkaukset ja mikromitätöinnit ilmenevät tahattomammin eikä niillä
pyritä tietoisesti vahingoittamaan ketään, vaikka niiden kohde saattaakin kokea
niihin sisältyvät viestit loukkaavina. Mikroloukkaukset ovat toimintaa tai sanal-
lisia kommentteja, joissa tuodaan ilmi alentuva ja vähättelevä asenne henkilön
etnistä alkuperää kohtaan. Tästä esimerkkinä voi olla se, että ”ei-valkoisen”
henkilön asunnonostotarjousta ei hyväksytä, koska asunto-osakeyhtiön osak-
kaat eivät halua taloonsa ”ulkomaalaisia”. Mikromitätöinnit ovat puolestaan
toimintaa, joilla stigmatisoidun henkilön kuulumisen, ajatusten, tunteiden ja
kokemusten todellisuus kielletään tai mitätöidään. Kun esimerkiksi ”ei-
valkoisen” suomalaisen Suomen kielen taitoa ihmetellään tai kun hänen ko-
kemuksiaan syrjinnästä vähätellään, voidaan sen olettaa perustuvan
käsitykseen, jonka mukaan hän on pohjimmiltaan ulkomaalainen ja että hänen
kokemuksena syrjinnästä eivät ole todellisia.
Kansainvälisesti adoptoitujen kohtaamien mikroaggressioiden tunnista-
minen on tärkeää, jotta niitä ja niiden haitallisia vaikutuksia voitaisiin parem-
min vastustaa. Tämä on erityisen tärkeää siksi, että tämän hienovaraisen ja arjen
vuorovaikutustilanteisiin integroituneen rasismin on havaittu olevan jopa
vahingoittavampaa kuin avoimen rasismin kohteeksi joutumisen (Solórzano
ym. 2000; Sue ym. 2007a, 2007b). Vaikka valtaosa kansainvälisesti adoptoiduista
on hyvin sopeutuneita, heillä on tutkimusten mukaan muita ikätovereitaan
enemmän psyykkisiä ongelmia (esim. von Borczyskowski, Hjern, Lindblad &
Vinnerljung 2006; Juffer & Ijzendoorn 2005). Tätä heikompaa psyykkistä ja so-
siaalista hyvinvointia perustellaan pääsääntöisesti adoptiota edeltävillä trau-
moilla ja kiintymyssuhdevaurioilla. Aiheellista olisi kuitenkin tarkastella myös
sitä, minkälainen vaikutus adoptoitujen hyvinvointiin on heidän kohtaamillaan
mikroaggressioilla.
88
Kriittinen rotuteoria, valkoisuuden tutkimus ja
postkolonialistinen feminismi
Tutkimuksessani tarkastelen aikuisten kansainvälisesti adoptoitujen kokemuk-
sia mikroaggressioista kriittisen rotuteorian (Delgado & Stefanic 2001; Matsuda
ym. 1993; Omi & Winant 1994 ), valkoisuuden tutkimuksen (Frankenberg 1993)
sekä pohjoisen postkolonialistisen feminismin (Keskinen ym. 2009b) viiteke-
hyksessä. Näiden teorioiden mukaan käsitteet kuten ”rotu”3, identiteetti tai
”valkoisuus”, eivät ole objektiivisia, biologiaan tai geneettiseen perimään pe-
rustuvia muuttumattomia ominaisuuksia, vaan historiallisia, sosiaalisia, poliit-
tisia ja kulttuurisia konstruktioita. Teoreettinen viitekehykseni kyseenalaistaa
niin ikään ”valkoisuuden” ylivallan ja ideologian, johon rodullistettujen valta-
suhteiden tuottaminen ja ylläpitäminen perustuvat. Postkolonialistinen femi-
nismi tuo tutkimukseen intersektionaalisuuden, joka viittaa ”rotu”-, luokka- ja
sukupuolijärjestelmien yhtyeenkietoutumiseen ja yhteisvaikutuksiin, ja muo-
dostaa näin perustan erilaisille syrjinnän muodoille (Mulinari ym. 2009, 1). Li-
säksi se kiistää Suomen ulkopuolisuuden kolonialismiin perustuvassa rasismis-
sa, sillä kolonialistiset rodullistavat erottelut ovat vahvasti vaikuttaneet ja yhä
vaikuttavat siihen, kuinka ”ei-valkoisia” ihmisiä rodullistetaan tämän päivän
suomalaisessa yhteiskunnassa (Rossi 2009, 191–192; Vuorela 2009, 1). Rodullis-
tavien erottelujen taustalla vaikuttavat yhä kolonialismin oikeuttanut historial-
linen rotubiologia sekä nykyaikainen kulttuurinen rasismi, joka marginalisoi
erityisesti niitä, jota ovat muuttaneet Euroopan ulkopuolelta pohjoisiin maihin
(Molina 2004, 95). Näin ollen juuri rodullistavat prosessit ja käytännöt tuottavat
ja ylläpitävät käsityksiä ”roduista” ja niihin perustuvista ihmisten ja ihmisryh-
mien välisistä eroista ja hierarkioista sen sijaan, että ”roduilla” olisi jokin puh-
das ja autenttinen alkuperänsä.
Rodullistamisen prosesseille ja käytännöille on ominaista niiden valta-
asemaan perustuva dialektisuus, jolla suljetaan ulkopuolelle tiettyjä rodullistet-
tuja ryhmiä alempiarvoisina ”toisina”, kun samalla ylläpidetään käsitystä ”it-
sen” ja oman ryhmän ylemmyydestä (Goldberg 1993, 101; Miles 1989, 75.) Ro-
dullistamiseen perustuva toiseuttaminen toteutuu erityisesti diskursseissa, jois-
sa normista poikkeaviin ihmisiin liitetään luonnollistavia ja negatiivisia stereo-
typioita ja arvoja (Dyer 2013, 11; van Dijk 2004). Kriittisen diskurssitutkimuksen
piirissä on havaittu erityisesti kaksi rasistisen diskurssin muotoa, joilla normista
poikkeavia yksilöitä ja ryhmiä suljetaan ”meidän” ulkopuolelle. Ensimmäinen
diskurssimuoto voi ilmetä siten, että valtaväestöön kuuluvien jäsenten keskuu-
dessa tehdään normista poikkeavista ”toisista” negatiivisia tulkintoja, kun sa-
malla valtaväestöön kuuluviin ”meihin” liitetään positiivisia ominaisuuksia.
Toisessa rasistisessa diskurssityypissä valtaväestöön kuuluvat saattavat kohdis-
taa normista poikkeaviin ”toisiin” halventavia loukkauksia. Koska suoria ver-
3 Kirjoitan sanan rotu lainausmerkkeihin osoittaakseni sen, että ”rotu” on sosiaalinen
konstruktio eikä biologinen tosiasia. ”Ei-valkoisten” lisäksi ”rotu” viittaa myös
”valkoisiin” jotka usein virheellisesti nähdään rodullisesti neutraaleina tai ei-
rodullisina (Frankenberg 1993, 1).
89
baaleja rasistisia loukkauksia pidetään poliittisesti epäkorrekteina, ilmenevät ne
usein epäsuorina ja hienovaraisina vihjeinä, joilla ihmisiä tai ihmisryhmiä sulje-
taan ulkopuolelle. (mts. 352.) Aikuiset kansainvälisesti adoptoidut täyttävät
kaikki Suomen kansallisuuteen, kieleen ja kulttuuriin liittyvät kriteerit. Lisäksi
he ovat integroituneet suomalaisiin sosiaalisiin verkostoihin. Kun he tästä huo-
limatta kohtaavat ennakkoluuloja, syrjintää ja suomalaisuutensa kyseenalais-
tamista, on selityksiä mikroaggressioille etsittävä näistä rodullistamisen ja toi-
seuttamisen prosesseista ja käytännöistä.
Selviytymisstrategiat ja rasismi
Mikroaggressioiden kohtaaminen on haitallista, sillä se voi heikentää itsekun-
nioitusta ja psyykkistä hyvinvointia (Solórzano ym. 2000; Sue ym. 2007a;
2007b). Säilyttääkseen psyykkisen tasapainonsa yksilöt käyttävät selviytymisstra-
tegioita, joiden avulla he pyrkivät tulemaan toimeen stressiä aiheuttavien koke-
musten kanssa (Lazarus & Folkman 1984, 141–142). Tässä selviytymisstrategian
käsitteellä tarkoitetaan niitä keinoja, joiden avulla adoptoidut pyrkivät vastus-
tamaan mikroaggressioita ja selviytymään niiden seurauksista. Selviytymisstra-
tegiat eivät kuitenkaan ole mitään tiettyjä yksittäisiä menetelmiä, vaan ne muo-
dostuvat useista erilaisista tietoisista ja/tai alitajuisista toiminnoista, käyttäy-
tymismalleista ja asenteista, joihin yksilöt turvautuvat selvitäkseen stressiä ai-
heuttavista tilanteista (Brondolo ym. 2009; Skinner 2003). Selviytymisstrategioil-
le tyypillistä on niin ikään niiden prosessinomaisuus, kontekstisidonnaisuus
sekä se, että mikä tahansa strategioista voi palvella useita erilaisia pyrkimyksiä
(Lazarus & Folkman 1987, 152; Skinner ym. 2003, 248). Lisäksi selviytymisstra-
tegioita ja niiden vaikutuksia määrittävät useat samanaikaiset ja toisiinsa kie-
toutuvat tekijät, kuten stressiä aiheuttavan tilanteen konteksti ja luonne sekä
yksilöiden persoonalliset, psyykkiset ja sosiaaliset resurssit (Lazarus & Folkman
1984; 1987).
Selviytymisstrategioita tarkastelevan kirjallisuuden mukaan strategiat
voidaan jakaa kahteen pääalueeseen: ongelmanratkaisukeskeisiin ja tunnekeskeisiin
strategioihin (Lazarus & Folkman 1984, 150). Ongelmanratkaisukeskeisissä stra-
tegioissa pyritään vaikuttamaan suoraan uhkaavaksi koettuun tilanteeseen,
ympäristöön tai henkilöön. Tämä voi merkitä esimerkiksi sitä, että rasistisessa
tilanteessa vastustetaan teon tekijää tai ilmoitetaan rasistisesta toiminnasta vi-
ranomaisille. (mts. 152.) Aktiivisen tilanteisiin vaikuttamisen on havaittu vä-
hentävän uhriksi joutumisen tunnetta ja ehkäisevän masennusta (Alvarez &
Juan 2010; Noh ym. 1999). Tunnekeskeisissä strategioissa ei pyritä konkreetti-
sesti vaikuttamaan ahdistusta herättävään tilanteeseen, ympäristöön tai henki-
löön, vaan ennemminkin arvioimaan uudelleen ahdistusta herättävät tilanteet.
Se voi merkitä esimerkiksi sitä, että vältetään ajattelemasta ahdistavaa tapah-
tumaa tai kielletään kokonaan sen olemassaolo. (Lazarus & Folkman 1984, 150.)
Mikäli stressiä aiheuttavan tilanteen muuttamiseksi voidaan tehdä jotain, yksi-
90
löt valitsevat useimmiten ongelmakeskeisen strategian. Mikäli mitään ei ole
tehtävissä, on todennäköisempää käyttää tunnesuuntautuneita strategioita
(mts. 150.)
Edellä mainittujen strategioiden lisäksi on havaittu myös useita muita
strategioita, joiden avulla yksilöt selviytyvät rasismin kokemuksistaan. Yksilöt
voivat esimerkiksi selittää syrjintään johtavat syyt muista kuin omista henkilö-
kohtaisista ominaisuuksista johtuviksi (Crocker & Major 1989, 612). Tämä voi
ilmetä esimerkiksi siten, että rasismi selitetään rasistisen hyökkääjään syyksi
sen sijaan, että pidettäisiin syrjintää omista henkilökohtaisista syistä johtuvana.
Myös rodullinen/etninen identiteetti voi toimia suojana rasismia vastaan lukui-
sin tavoin (Brondolo ym. 2009, 64). Syrjintä voidaan esimerkiksi tulkita enem-
män omasta ryhmäasemasta kuin itsestä johtuvaksi (Crocker & Major 1989,
612). Lisäksi yksilöt voivat suojata itseään syrjinnältä identifioitumalla stigmati-
soituun ryhmään ja saada näin emotionaalista ja sosiaalista tukea ryhmään kuu-
lumisen tunteesta, mikä on tärkeää positiivisen minäkuvan säilyttämiseksi
(Crocker & Major 1989; Frable ym. 1998; Major & O’ Brien 2005, 405). Vahvan
ryhmäidentiteetin omaavat jäsenet voivat vastata uhkaan vahvistamalla ryh-
mäidentiteettiään, kun taas heikomman ryhmäidentiteetin omaavat voivat pyr-
kiä ottamaan etäisyyttä stigmatisoituihin ryhmiin (Ellemers ym. 2002, 174; Ma-
jor & O’Brien 2005, 406.) Myös perhe- ja läheissuhteisiin sekä sosiaaliseen ver-
kostoon perustuvan sosiaalisen tuen on havaittu suojaavan rasismilta ja sen
seurauksilta sekä tarjoavan yksilölle mahdollisuuden käsitellä yhdessä koke-
muksia rasismista (Brondolo ym. 2009, 75).
Tutkimusmetodit
Haastattelin 2007–2011 neljäätoista 18–31-vuotiasta kansainvälisesti adoptoitua.
Haastateltavista viisi tavoitin suomalaisten adoptiopalvelunantajien julkaisui-
hin ja verkkosivuille lähetettyjen haastattelupyyntöjen avulla. Yhdeksän haasta-
teltavaa tavoitin niin kutsutun lumipallo-otannan avulla, jossa jo olemassa ole-
vat informantit esittelivät minulle tuttavapiiristään uusia informantteja. Kaikki
haastattelut nauhoitettiin haastateltavien luvalla ja kirjoitettiin myöhemmin
tekstimuotoon aineiston analyysiä varten. Haastatteluihin osallistui viisi miestä
ja yhdeksän naista. Haastatellut edustivat synnyinalkuperältään viittä eri ryh-
mää: Etiopiaa, Intiaa, Taiwania, Kolumbiaa ja Venäjää. Venäjältä adoptoitua
lukuun ottamatta kaikki haastateltavat poikkesivat ihonväriltään tai ulkonäöl-
tään suomalaisesta kantaväestöstä.
Puolistrukturoiduissa teemahaastatteluissa käsiteltiin seuraavia teemoja: 1)
adoptoitujen kokemuksia heidän ”ei-valkoisuutensa” tai ei-suomalaisen alkupe-
ränsä ympäristössä herättämistä asenteista ja ennakkoluuloista, 2) adoptoitujen
reaktioita näihin asenteisiin ja ennakkoluuloihin, 3) strategioita, joiden avulla
adoptoidut pyrkivät selviytymään ympäristön ennakkoluuloista ja asenteista.
Haastattelujen analysoinnin perusteella teemoittelin tutkimustulokset seuraaval-
91
la tavalla: 1) vieraita omassa maassaan, 2) rodullistavat, seksualisoivat ja krimi-
nalisoivat stereotypiat, 3) rodullistavat nimittelyt ja väkivallan uhka, 4) adopti-
ostatukseen liittyvät mikroaggressiot, 5) mikroaggressioiden suora vastustami-
nen, 6) mikroaggressioiden välttäminen, 7) mikroaggressioiden yläpuolelle aset-
tuminen, 8) sosiaalinen tuki selviytymisstrategiana, 9) identifioitumiset ja eronte-
ot selviytymisstrategioina, 10) erilaisuus ja adoptiostatus voimavarana.
Vaikka adoptoidut eivät olisi puhuneet haastatteluissa kokemuksistaan
aina rasismin, syrjinnän tai ennakkoluulojen käsittein, olen luokitellut heidän
kokemuksensa mikroaggressioiksi, mikäli niistä on käynyt ilmi adoptoitujen
”ei-valkoiseen” ulkonäköön tai ei-suomalaiseen alkuperään perustuva rodullis-
taminen, toiseuttaminen tai poissulkeminen. Vastaavasti, vaikka adoptoidut
eivät olisi aina puhuneet toiminnastaan ja asenteistaan selviytymiskeinoina,
olen tulkinnut ne sellaisiksi, mikäli ne ovat kuvastaneet sitä, miten adoptoidut
reagoivat mikroaggressioihin tai sitä, miten he pyrkivät tulemaan toimeen nii-
den kanssa.
Suojellakseni haastateltavieni anonymiteettiä olen käyttänyt heistä aineis-
tokatkelmien yhteydessä peitenimiä. Mikäli adoptoitujen alkuperäiset aineisto-
katkelmat ovat sisältäneet seikkoja, jotka voisivat paljastaa heidän henkilölli-
syytensä, olen käsitellyt aineistoa siten, ettei se ole mahdollista. Lisäksi olen
joidenkin yksittäisten aineistokatkelmien yhteyksissä jättänyt mainitsematta
sukupuolen paljastavan peitenimen, jottei haastateltavien anonymiteetti vaa-
rantuisi.
Tulokset
Vieraita omassa maassaan
Mikroaggressiot voivat ilmetä tahattomina tai tahallisina sanattomina viesteinä,
joilla ilmaistaan ”ei-valkoisille” heidän ulkopuolisuutensa ”valkoiseen” enem-
mistöön perustuvassa yhteiskunnassa (Sue ym. 2007b, 274). Eräs tavallisimpia
kokemuksia, joita haastattelemillani oli, Venäjältä adoptoitua lukuun ottamatta,
olivat toistuvat kokemukset katseiden kohteena olemisesta (ks. Rastas 2002).
Vaikka katseita ei aina kuvailtukaan vihamielisiksi, saatettiin ne silti kokea kiu-
sallisina. Marja kertoi, kuinka ”Joskus on ollut sellasia epämiellyttäviä tunte-
muksia, kun jotkut tuijottaa niin, et melkein silmät tippuu päästä.” Jari puoles-
taan kertoi siitä, miltä toistuvien katseiden kohteena oleminen voi tuntua: ”Kyl-
lähän se välillä ottaa päähän, et mä voisin tän värin vaihtaa.” Erityisesti julkiset
tilat olivat paikkoja, joissa adoptoidut huomasivat herättävänsä ympäristön
uteliaisuuden ja tulevansa kohdelluksi toisin kuin muut suomalaiset ikätove-
rinsa (myös Kankkunen ym. 2010, 24; Rastas 2002, 2). Osalla adoptoiduista oli
kokemuksia siitä, että tuntemattomat ihmiset ottivat heihin fyysistä etäisyyttä
julkisissa liikennevälineissä (myös Tigervall & Hübinette 2010, 496).
92
Sari muisteli koulumatkojaan: ”Kun mä olin pieni ja kuljin koulumatkat bussil-
la, niin mä olin aina se, jonka viereen istutaan vikana, jos ollenkaan, vaikka bus-
si ois ollu täynnä.” Myös Liisalla oli kokemuksia katseista ja fyysisestä etäisyy-
den otosta.
Koulubussissa oli viis tyhjää penkkiä mun edessä ja takana, ja sama tyhjyys siellä käy-
tävän toisella puolella. Ja sit sieltä jostain kaukaa bussin perältä mua tuijotti äänettö-
mänä joukko ihmisiä. Ja sama tapahtui taas matkalla koulusta kotiin.
Toinen tyypillinen adoptoitujen kohtaama mikroaggressio oli heidän suomalai-
suutensa toistuva kyseenalaistaminen. (vrt. Brottveitt 1999; Hübinette & Tiger-
vall, 2008; Irhammar & Cederblad, 2000; Lindblad & Signell 2008; Rastas 2007b;
Sætersdal & Dalen 2000). Vaikka kaikki haastattelemani olivat kasvaneet Suo-
messa varhaislapsuudestaan saakka ja vaikka he kokivat itsensä ”sataprosentti-
sen suomalaisiksi”, kategorisoi ympäristö heidät usein maahanmuuttajiksi, pa-
kolaisiksi tai ulkomaalaisiksi. Tiina kuvaili tätä: ”Se on aina eka kohtaamisissa
se sama kysymys, et mistä sä oot kotosin?” Usein adoptoituja lähestyttiin myös
puhumalla heille englantia. Heidän paljastuttuaan suomalaisiksi he saattoivat
saada kohteliaisuuksia erinomaisesta suomen kielen taidostaan omasta äidin-
kielestään. Tämän kaltaisia tilanteita adoptoidut kohtasivat jokapäiväisissä ar-
jen tilanteissa, kuten työpaikoilla, harrastuksissa, kaupoissa, ravintoloissa ja
liikennevälineissä, tyypillisimmin yhteyksissä, joissa heitä ei tunnettu entuu-
destaan. Tiinan kokemus osoittaa, kuinka suomalaisuus yhä liitetään ”valkoi-
suuteen”:
Esimerkiksi semmonen tilanne, että mä olin lääkärissä, ja sit siinä oli kaks mummoa ja
joku mies. Ja sitten tulee lääkäri, joka sanoo, että 'Tiina [sukunimi]' ja sen katse suun-
tautuu automaattisesti sille mummovyöhykkeelle. Ja mä oon siinä käsi ojossa viis se-
kuntia, että kätelläänkö jo? Sit se oli, että ’ai sun nimi on Tiina [sukunimi]?'
Usein vielä sen jälkeen, kun adoptoitujen suomalaisuus ja adoptiotausta paljas-
tuivat, saattoivat he kohdata sen kaltaisia kysymyksiä, kuten ”miltä susta tun-
tuu asua Suomessa?”, ”mitä sä ajattelet meistä suomalaisista?” tai ”miten sä olet
sopeutunut suomalaiseen ilmastoon?” Useimmiten adoptoidut eivät kokeneet
näitä kysymyksiä pahantahtoisina. Kuitenkin ne näyttäisivät sisältävän tahat-
toman viestin siitä, etteivät adoptoidut ihonvärinsä vuoksi pohjimmiltaan kuu-
lu Suomeen. Edes täydellinen suomen kielen taito ei aina vakuuttanut ympäris-
töä adoptoidun suomalaisuudesta, kuten seuraava Sarin kokemus osoittaa:
Mä olin mun suomalaisyntysen kaverin kanssa kaupan kassajonossa, ja siinä sitten jo-
notettiin pitkään ja puhuttiin kuuluvasti suomea. Niin sitten kun on meidän vuoro
maksaa, niin se kassa kysyy siltä mun kaverilta, että mistäs kaukaa tämä sun ystävä
on?
Haastattelemani adoptoidut eivät puhuneet suomalaisuutensa kyseenalaistami-
sesta syrjintänä tai rasismina, ja heidän suhtautumisensa siihen vaihteli huvit-
tuneisuuden ja ymmärryksen välillä, kuten Jari kuvaili: ”No, onhan se vähän
hassua, mut toisaalta ymmärtäähän sen, et ne ihmettelee, kun on tummaihonen
ja silti puhuu suomea”. Silti toistuva suomalaisuuden kyseenalaistaminen, ali-
93
tuinen tarve selvittää alkuperäänsä ja puolustaa suomalaisuuttaan saatettiin
kokea turhauttavana. Tämänkaltaiset mikroaggressiot voidaan tulkita eräänlai-
siksi mikromitätöinneiksi, sillä ne toistuvasti mitätöivät adoptoitujen henkilö-
kohtaisen kokemuksen itsestään suomalaisina (ks. Sue ym. 2007b, 274). Etiopia-
laissyntyisen Sarin sitaatista käy ilmi tietoisuus suomalaisuudesta ”valkoisuu-
tena” ja se, että tämä tietoisuus voi saada henkilön itsensäkin epäilemään oi-
keuttaan olla suomalainen.
No, siinä on se ristiriita, kun identiteetiltään on suomalainen, mutta koska ei näytä
suomalaiselta, niin se valtaväestö ei laske sua suomalaisten porukkaan. Lähinnä se on
se, miten se sopii yhteen suomalaisuuden kanssa se mun ihonväri. Mä muistan joskus
koulun kevätjuhlissa, et mä en oo ihan varma, et voinks mä laulaa Suomen kansallis-
laulun. Mä en ollu ihan varma, et oonks mä oikeesti suomalainen vai en. Niinku mui-
den silmissä, vaik ainahan mä oon ollu suomalainen, enhän mä muusta tiedä.
Rodullistavat, seksualisoivat ja kriminalisoivat stereotypiat
Eräitä adoptoitujen kohtaamia mikroaggressioita, olivat stereotyyppiset käsi-
tykset taidoista, ominaisuuksista ja piirteistä, joita heidän oletettiin etnisen al-
kuperänsä vuoksi automaattisesti omaavan (myös Hübinette & Tigervall 2008,
88; Rastas 2007b, 117). Nämä kolonialismista juontavat ja yksinkertaistetut mie-
likuvat ryhmistä ja niiden edustamista yksilöistä eivät huomioi yksilöllisiä eroja
ihmisten välillä (Dyer 2013, 11–18; Hall 1999, 191). Jari kertoi, että hänen on jos-
kus oletettu taustansa vuoksi omaavan hyvän rytmitajun ja tanssitaidon. Erään
adoptoidun juuret oli puolestaan liitetty urheilullisuuteen ja hyvään kielitai-
toon. Kuten adoptoidun sitaatti osoittaa, tämänkaltaiset stereotypiat eivät usein
ole pahantahtoisia, eikä niitä koeta aina loukkaavina. Tästä huolimatta nämä
tahattomat ja joskus jopa kohteliaisuuksina esitetyt yleistykset kieltävät yksilöl-
liset erot ihmisten välillä ja ilmentävät essentialistista oletusta siitä, että yksilöt
fyysisten piirteidensä vuoksi ovat peruuttamattomasti liitettyjä etniseen ja/tai
kulttuuriseen alkuperäänsä ja niihin liitettyihin ominaisuuksiin.
Joskus oon kuullut sellasta, et on oletettu et mä oon hyvä urheilussa ja englannin kie-
lessä, koska oon Etiopiasta. Tää on musta niin naurettavaa, koska se on ihan päinvas-
toin, kun mä oon niin surkee niissä molemmissa.
Mikroaggressiot kietoutuvat usein yhteen myös muiden syrjinnän muotojen
kanssa. Erityisesti sukupuoleen, sosiaaliluokkaan ja ”rotuun” liittyvät syrjinnät
ovat vahvasti vuorovaikutuksessa ja muovaavat ”ei-valkoisten” naisten koke-
muksia (Mulinari ym. 2009, 3–4). Myös käsitys sukupuolitasa-arvosta on kes-
keistä määriteltäessä, kenellä on oikeus kuulua pohjoismaiseen hyvinvointiyh-
teiskuntaan (mts. 5.) Tiina kertoi tapauksesta, jossa hän koki tulleensa kategori-
soiduksi ”toisen luokan kansalaiseksi”, kodin piirin sisällä eläväksi ja sosiaali-
tukia nauttivaksi maahanmuuttajanaiseksi. Kategorisointi luokkaan ja asemaan,
johon Tiina ei halunnut samastua, herätti hänessä suuttumusta. ”Sellainen yleis-
tys ärsyttää, et mä olisin joku sosiaalipummi, joka tekee täällä vaan lapsia ja
istuu kotona ja saa sosiaalitukia.” Kolonialismista juontava käsitys afrikkalaisis-
ta naisista epäpätevinä työntekijöinä voi niin ikään vaikuttaa ”ei-valkoisten”
94
naisten asemaan työelämässä (Yanick & Feagin 1997, 19). Marja oli tietoinen
näistä sanattomista ennakkoluuloista ja kertoi joutuvansa ponnistelemaan kak-
sin verroin saavuttaakseen saman arvostuksen kuin muut työtoverinsa: ” Et
pitää niinku olla vielä yhen kerran parempi kuin muut. Et pitää ansaita se, että
sä oot erinäkönen ja silti osaat oikein hommas.”
Erityisesti ”rotu” ja sukupuoli ovat yhtyeenkietoutuneita ja vaikuttavat
”ei-valkoisten” naisten kohtaamaan syrjintään (Essed 1991, 30). Eräs haastatte-
lemieni naisten kohtaama mikroaggression muoto ilmeni seksuaalisena häirin-
tänä, jonka taustalla voidaan nähdän kolonialismista juontavat stereotypiat ”ei-
valkoisista” naisista ”valkoisten” miesten tarpeiden tyydyttäjinä (Stoler 2002, 1).
Myös pohjoismaiset tutkimukset ovat osoittaneet, kuinka seksuaalinen häirintä
on yleistä ”ei-valkoisten” tyttöjen ja naisten kokemuksissa (Hübinette & Tiger-
vall 2008, 96; Lindblad & Signell 2008; Rastas 2002, 11–12). Mikroloukkauksista
ja -mitätöinneistä poiketen seksuaalisen häirinnän voi tulkita mikrohyök-
käykseksi, sillä se on tarkoituksellista, seksuaalisväritteistä sukupuoleen ja ”ro-
tuun”, ikään ja syrjinnän kohteen oletettuun sosiaalisesti heikompaan asemaan
perustuvaa syrjintää. Aasiaan suuntautuvan seksiturismin myötä syntyneiden
mielikuvien vuoksi erityisesti aasialaistaustaisten adoptoitujen naisten on todet-
tu kohtaavan Pohjoismaissa muita naisia enemmän seksuaalista häirintää
(Lindblad & Signell 2008). Liisa kertoi kokemuksistaan:
Joskus keski-ikäiset miehet lähestyvät mua, tervehtivät Thain kielellä, ja haluavat tarjo-
ta drinkkejä. Yrittävät olla ikään kuin herrasmiehiä pokausmielessä. Ja sit sä huomaat,
miten ne yrittää riisua sua katseillaan, mikä on niin oksettavaa. Ja joo, tätä tapahtu sil-
loinkin kun olin teini-ikänen.
Adoptoitujen kertomuksissa seksuaalinen häirintä tuli esille vastenmielisinä,
yksityisyyttä kaventavina ja lapsuuden viattomuutta loukkaavina kokemuksi-
na. Haastattelemieni naisten kokemuksista kävi ilmi niin ikään se, kuinka ”ei-
valkoisia” tyttöjä ja naisia pidetään jo hyvin nuorina seksuaalisesti kypsinä
(myös Rastas 2002, 11). Sannan kokemus osoittaa, kuinka sukupuoli, ”ei-
valkoisuus” ja lapsuus yhdessä voivat altistaa seksuaaliselle häirinnälle. Lisäksi
Sannan kokemus osoittaa ihonväriin liittyvää romantisointia ja eksotisointia (ks.
Burman 2003, 302).
No, sen mä voin kans varmaankin allekirjoittaa, että aasialaisia naisia pidetään sek-
siobjekteina paljon nuorempana. Mä muistan joskus koulumatkalla, kun vanhat sedät
tulivat sanomaan, että onpas sulla nätit tissit. Ja mä muistan mun eka poikakaverin, jo-
ka oli kiinnostunu musta pääasiassa mun ihonvärin vuoksi ja rupes seurustelemaan
mun kanssa siis ihan vääristä syistä.
Vaikka adoptoidut naiset itse säästyisivätkin suoralta seksuaaliselta häirinnältä
arjen vuorovaikutustilanteissa, he kohtaavat päivittäin yhteiskunnan makrota-
solla, mainonnan ja viihdeteollisuuden ylläpitämiä ”ei-valkoisiin” naisiin liitty-
viä seksualisoivia ja eksotisoivia stereotypioita (Rossi 2009, 197; Sue ym. 2007,
278).
95
Lisäksi he saattavat kohdata seksuaalista häirintää välillisesti muiden ”ei-
valkoisten” naisten kokemusten kautta (Essed 1991, 5). Tiina ei ollut joutunut
kohtaamaan henkilökohtaisesti seksuaalista häirintää, mutta hänellä oli koke-
muksia siitä, kuinka ”valkoinen” ystäväpiiri leimasi muita tummaihoisia naisia
seksuaaliselta moraaliltaan arveluttaviksi.
Mulla on kavereita, joitten mielestä mä oon ihan ok, koska ne tuntee mut. Mutta sitten
esimerkiks diskossa, jossa on muita tummaihosia naisia ne on ihan, et 'mitä hittoo nää
huorat on täällä tyrkyttämässä itteään miehille'.
Seksuaaliset stereotypiat eivät rajoitu Suomessa ainoastaan ”ei-valkoisiin” nai-
siin, vaan ovat arkipäivää myös venäläistä alkuperää olevien naisten kokemuk-
sissa. Vaikka Leilalla ei ollut henkilökohtaisia kokemuksia seksuaalisesta häi-
rinnästä, hän oli tietoinen median luomista mielikuvista venäläisistä naisista
”postimyyntivaimoina” ja prostituoituina (ks. Sverdljuk 2009, 139–140). Tä-
mänkaltaiset stereotypiat sekä muut rodullistetut negatiiviset mielikuvat venä-
läistaustaisista ihmisistä (Puuronen 2011, 71) saivat Leilan salaamaan synnyin-
taustansa: ”Useimmiten mä en mainitse, että oon syntynyt Venäjällä, sillä sähän
tiedät mitä suomalaiset aattelee venäläisistä.”
Haastattelemieni miesten tyypillisiä kokemuksia mikroaggressioista olivat
vartijoiden, poliisien ja myymäläetsivien heihin kohdistama epäily ja valvonta
(myös Hübinette & Tigervall 2008, 57). Tämänkaltaisten mikroaggressioiden
voidaan nähdä perustuvan sukupuolittuneeseen rasismiin ja myyttiin ”vaaralli-
sista mustista miehistä” (Essed 1991, 31; Frankenberg 1993, 79; Yanick & Feagin
1997, 17). ”Ei-valkoisten” miesten kriminalisointi ilmenee arkipäivän vuorovai-
kutuksen lisäksi yhteiskunnan makrotasolla. Erityisesti mediassa ja elokuvate-
ollisuudessa ”ei-valkoisista” miehistä tehdään vaarallisia ”toisia” (Gilroy 1991).
Tämänkaltainen kriminalisointi koettiin turhauttavana ja loukkaavana, kuten
Pekka kuvaili: ”Ei ole erityisen kivaa, kun sä meet kauppaan jossain isommassa
kaupungissa ja sulla on heti vartijat perässäsi.” Erityisen nöyryyttävän tämän-
kaltaisista tilanteista voi tehdä myös se, että kriminalisointi tapahtuu usein
adoptoiduille tärkeiden ihmisten läsnä ollessa, kuten Jannella. ”Kun oltiin mun
suomalaissyntyisten kavereiden kanssa juhlimassa koulun päättäjäisiä puistos-
sa ja juotiin kaljaa, niin tietysti mut poimittiin poliisiautoon, kun kaverit jätettiin
rauhaan.” Jarin sitaatti kuvaa, kuinka rodullistavat ja kriminalisoivat stereoty-
piat voivat laajentua käsittämään kaikkia ”ei-valkoisia” miehiä huomioimatta
yksilöllisiä eroja ihmisten välillä.
Onhan täällä niitä ulkomaalaisia, jotka käyttäytyvät huonosti ja tekee kaikkea tyhmää,
niinku kaikki suomalaisetkin tekevät, mutta sehän voimistuu just siinä, kun on ulko-
maalainen ja sit se kohdistuu kaikkiin muihin. Kun yks tekee, niin sitten kaikki muut-
kin on samanlaisia. Jos nyt vaikka joku tummaihoinen on varastanut, niin niille tulee
semmonen käsitys, että ne kaikki varastaa. Ne ei tuu miettineeks, ettei ne kaikki oo
semmosia.
96
Rodullistavat nimittelyt, väkivallan uhka
Mikroaggressiot voivat ilmetä myös tietoisina tai tiedostamattomina verbaalisi-
na ilmauksina, joilla voi olla haitallinen vaikutus yksilön psyykkiseen ja sosiaa-
liseen hyvinvointiin (Sue ym. 2007, 72). N-sana4 oli adoptoitujen kokemuksissa
kaikkein yleisin rasistinen solvaus, jota kaikki, venäläistaustaista adoptoitua
lukuun ottamatta, olivat kohdanneet riippumatta siitä, olivatko heidän juurensa
Afrikassa vai ei. Vaikka n-sanaa, pidetään loukkaavana muissa läntisissä mais-
sa, Pohjoismaissa tämän sanan rasistisuus kiistetään usein näkemyksellä, jonka
mukaan Pohjoismaat olivat ulkopuolisia koloniaalisista projekteista (Hübinette
2012; Rastas 2007a). Sari muisteli, kuinka häntä lapsuudessa kutsuttiin n-
sanalla. Vaikka kysymyksessä ei ollut tietoinen loukkaus, on kokemus jäänyt
Sarin mieleen negatiivisena:
Mä muistan, kuinka pienenä tavaratalosssa äidit saatto kuiskata lapsilleen et 'kato mi-
ten sulonen neekerityttö tuolla.' Tai sitten lapset saatto sanoa äideilleen, et 'kato äiti
tuolla on pieni neekerityttö.'
Usein n-sanan käytöllä on kuitenkin tietoinen tarkoitus loukata, minkä vuoksi
se voidaan tulkita mikrohyökkäykseksi. Tyypillistä tämän kaltaisille hyökkäyk-
sille on se, että ne tapahtuvat usein tilanteissa, joissa hyökkääjät kykenevät säi-
lyttämään anonymiteettinsä (Sue ym. 2007, 274). Esimerkiksi Pekka kertoi, että
”neekeri-huutoja saa usein kuulla ohi ajavista autoista.” Usein n-sanoilla louk-
kauksia koettiin välillisesti todistamalla muiden ”ei-valkoisten” nimittelyä. Eri-
tyisen loukkaavan n-sanan käytöstä teki se, kun sitä käyttivät adoptoiduille tär-
keät ”valkoiset” toiset, jotka eivät tiedostaneet sanan loukkaavaa merkitystä
adoptoidulle. Janne kertoi: ”Ystävät käyttää paljon sanaa ”neekeri”, ja kun ne
näkee, et se loukkaa mua, ne sanoo, et ei me tietenkään sua tarkoteta.” Elisa
puolestaan muisteli, että hän lapsena katseli tv-ohjelmaa ystäviensä kanssa, ja
että he nimittelivät tummaihoista laulajaa ”neekeriksi” ymmärtämättä sen hal-
ventavaa viestiä. Mikroaggressioille tyypilliset epäsuorat ja tahattomat louk-
kaukset voidaan kokea kuitenkin psyykkisenä uhkana, sillä yksilöt ovat tietoi-
sia siitä, kuinka rodullistetuilla nimittelyillä ”ei-valkoiset” erotellaan alempiar-
voisiksi toisiksi (Matsuda ym. 1993; Sue 2003, 48).
Joskus ilmaisuja, jotka muistuttavat n-sanaa, voidaan käyttää ”positiivi-
sessa mielessä”, kuten lasten lauluissa, leikeissä ja saduissa (Vuorela, 2009).
Esimerkkinä tästä on juoksuleikki ”Kuka pelkää mustaa miestä”, jossa pyritään
välttämään ”mustan miehen” kosketusta. Vaikka leikkiä pidettäisiinkin viatto-
mana ja leikin rasistisuutta vähäteltäisiin, voidaan sen kuitenkin olettaa latau-
tuneen piiloisella viestillä myyttisestä ”mustasta miehestä” pelottavine ominai-
suuksineen (Essed 1991, 31; Yanick & Feagin 1997, 17). Eräs adoptoitu mies
muisteli, kuinka opettaja poimi usein juuri hänet luokkatovereiden joukosta
leikin ”mustaksi mieheksi”. Vaikka adoptoitu ei kokenut leikkiä loukkaavana,
4 Käytän ilmaisua n-sana sen antirasistisen sävyn vuoksi (ks. Rastas 2007a, 119). Sanaa
”neekeri” käytän vain aineistokatkelmissa, joissa haastatellut itse ovat sitä käyttä-
neet.
97
hänen kokemuksensa osoittaa, että valtaväestöön kuuluvat eivät useinkaan ole
tietoisia mikroaggressioistaan.
Koulussa me usein leikittiin sitä ’Kuka pelkää mustaa miestä', ja opettaja valitsi usein
just mut olemaan se musta mies. Mut ei mulla oo siitä mitään pahoja fiiliksiä, koska se
leikki oli kiva mustakin. Ja mä oon varma, ettei se opettaja tarkottanu sillä mitään pa-
haa. Se oli vaan ehkä vähän ajattelematon.
Valkoiseen suomalaiseen kantaväestöön sulautuva ulkonäkö ei välttämättä suo-
jaa adoptoituja mikroaggressioilta, sillä usein myös pelkän ei-suomalaisen syn-
typerän vuoksi ihmisiä voidaan kategorisoida alempiarvoisiksi ”toisiksi”. Suo-
messa on useita rodullistavia diskursseja, joilla venäläistä alkuperää olevia ih-
misiä halvennetaan ja suljetaan suomalaisuuden ulkopuolelle (Puuronen 2011,
78). Eräs useimmiten käytetty halventava ilmaisu on ”ryssä”, jonka kohteeksi
venäläistä alkuperää oleva adoptoitu joutui kouluaikanaan.
Vaikken mä mitenkään eronnut mun luokkatovereista ulkonäöltä tai millään muulla-
kaan tavalla, paitsi että olin Venäjältä kotoisin. Ja kun ne vanhemmat pojat koulussa
tiesi mun taustasta, ne huuteli mun perääni että 'venäläinen' ja 'ryssä.'
Adoptoitujen kokemuksissa fyysinen väkivalta ilmeni pahimpana mahdollisena
mikroaggression muotona. Tiina kuvaili, kuinka kaikki muu rasismi on siedet-
tävissä ”niin kauan kunhan ne eivät päälle käy.” Vaikka vain osa adoptoiduista
oli kohdannut rasistista väkivaltaa, niin erityisesti miehet kokivat fyysisen vä-
kivallan uhan lisääntyneen aikuistumisen ja sosiaalisen elämänpiirin laajenemi-
sen myötä. Eräs haastattelemani mies kertoi: ”Kaksi kertaa on veitsi ollut kur-
kulla ja kerran on yritetty ajaa päälle autolla.” Erään haastattelemani naisen ko-
kemus osoittaa, kuinka vahingoittavaa on joutua avoimen ja tarkoituksellisen
rasismin uhriksi. Samalla hänen kokemuksestaan käy ilmi kuitenkin myös se,
kuinka tahattomat ja huomaamattomat rasismin muodot voidaan kokea jopa
haavoittavammiksi kuin avoin ja tarkoituksellinen rasismi (ks. Sue ym. 2007,
272).
Pahin tän vuoden kokemus, jossa mua ensimmäistä kertaa tultiin koskemaan, tapahtu
keskellä päivää yhdessä kaupassa. Se oli ihan käsittämätön tilanne, siihen tuli ihan ta-
vallinen suomalainen nainen ja sano mulle tosi lähelle naamaa et 'sinäkin saatana nee-
kerihuora' ja sit se löi mua nyrkillä. Ensimmäinen reaktio oli, että mä rupesin ihan hir-
veesti nauramaan, koska se oli niin absurdi tilanne. Mutta sen jälkeen mua alkoi itket-
tää, et tää on ihan karsee tilanne. Pahinta ei ollut niinkään se, että se löi mua kuin se, et-
tä ihmiset vaan katsoo ja jatkaa sitten tekemisiään.
Adoptiostatukseen liittyvät mikroaggressiot
Osa adoptoitujen kohtaamista mikroaggressioista liittyi enemmän itse adopti-
oon kuin ”ei-valkoiseen” ulkonäköön tai ei-suomalaiseen alkuperään (myös
Lindblad & Signell 2008, 51). Yleisimmin adoptiostatukseen kohdistuvat mik-
roaggressiot ilmenivät ympäristön kohtuuttomana uteliaisuutena adoptoitujen
henkilöhistoriaa kohtaan. Adoptoidut kohtasivat usein alkuperästään, adoptio-
98
kokemuksistaan, biologisista vanhemmistaan ja adoptioon johtaneista syistä
sen kaltaisia kysymyksiä, kuten ”miltä tuntuu olla adoptoitu”, ”miksi sinut hy-
lättiin”, ”aiotko joskus etsiä 'oikeat’ vanhempasi”. Mikroaggressioille ominai-
sesti kysymysten esittäjät eivät todennäköisesti olleet tietoisia kysymysten epä-
hienotunteisuudesta, eivätkä adoptoidut aina itsekään kokeneet kysymyksiä
loukkaavina. Kuitenkin toistuva, yksipuolinen henkilökohtaisista asioista avau-
tuminen koettiin ajoittain myös turhauttavana, kuten Sannan kommentista voi
havaita.
Varsinkin silloin jos ventovieraat tulee, et ai sut on adoptoitu, et miltä susta tuntuu nyt-
ten, ja mitä sä ajattelet sun 'oikeasta' äidistä? No, se ei kyllä kuulu sulle tippaakaan!
Semmonen kyllä suututtaa! Ikään kuin mä olisin koko Suomen kansalle tilivelvollinen
omista tuntemuksistani sen takia, että olen adoptoitu.
Kiusalliseksi koettiin erityisesti se, että ventovieraat ihmiset saattoivat mitä yl-
lättävimmissä ja ennalta arvaamattomimmissa tilanteissa esittää heille kysy-
myksiä, joita toisilleen tuntemattomien ihmisten ei yleensä oleteta tekevän.
Marja totesi: ”Ihmiset on niin uteliaita, mä en ymmärrä, miten ne kehtaa olla
niin uteliaita. Mä en ite kehtais.” Janne puolestaan kuvasi adoptoitujen yksityi-
syyden suojaa seuraavasti: ”Sitä on yhtä suojaton kuin raskaana olevat. Kuka
vaan voi tulla kommentoimaan ja kyselemään henkilökohtaisia asioita.” Janne
kertoi myös suhtautumisestaan ihmisten uteliaisuuteen sekä siitä, miltä tuntuu
tulla määritellyksi ensisijaisti adoptiotaustansa pohjalta:
Nää kysymykset nousee aina esille eka kohtaamisissa ventovieraiden kanssa, ja peri-
aatteessa kyllä kerron mielelläni jos multa kysytään. Mutta kun sä tapaat ihmisen eka
kertaa ja se heti alkaa kyselemään niin tuntuu siltä, että mun tausta tulee aina ennen
mun persoonallisuutta. Olis jotenkin paljon luonnollisempaa kysellä sellasia asioita
vasta sitten kun on tunnettu vähän pitempään.
Ihmisten kohtuuton kiinnostus adoptoidun henkilöhistoriaa kohtaan voidaan
nähdä adoptiostatukseen liittyvänä mikroaggression muotona, jossa ympäristö
tahattomin ja joskus jopa hyvää tarkoittavin viestein määrittelee yksilön adop-
tiotaustansa vuoksi erilaiseksi. Tämä voi olla vahingoittavaa, sillä se voi saada
yksilön tuntemaan itsensä muista irrallisiksi (March 1995, 659). Sanna kertoi,
miltä adoption liiallinen korostaminen jokapäiväisissä arjen vuorovaikutusti-
lanteissa voi tuntua: ”Osa näistä kysymyksistä on just semmosia, jotka saa mut
tuntemaan itseni entistä enemmän ulkopuoliseksi.”
Toinen tyypillinen adoptoitujen kohtaama adoptiostatukseen liittyvä mik-
roaggressio oli kokemus siitä, että ympäristö usein pahaa tarkoittamattomilla
kommenteillaan kyseenalaisti ja mitätöi adoptoitujen kokemuksen adoptioper-
heestään ”oikeana” perheenä. Tämän taustalla voidaan nähdä länsimainen per-
heideologia, jonka mukaan ”oikea” perhe perustuu avioliitossa olevien hetero-
seksuaalisten vanhempien ja näiden lasten väliseen verisukulaisuuteen (March
1995, 654; Wegar 1997, 2000). Koska adoptioperheet eivät täytä länsimaisen
perheideologian normia, kohtaavat he usein piilosyrjintää ja stigmatisointia
(Kirk 1984; March 1995). Elisa kertoi, että hän joutuu usein puolustamaan adop-
tiovanhempiaan oikeina vanhempinaan.
99
Kyl se niinku on vaan meidän perhe, mun isi ja äiti. Et aina jotkut sanoo, et mites se
sun 'oikee' äiti Mä sanon aina, että ne mun adoptiovanhemmat on ne mun oikeet van-
hemmat. Et mun biologinen äiti, joka on mut synnyttänyt ja mun biologinen isä, et ne
ei oo mun oikeet vanhemmat.
Mikroaggressiot, joilla kyseenalaistetaan ja mitätöidään adoptoitujen kokemus
adoptioperheestä ”oikeana” perheenä, ilmenevät myös yhteiskunnallisella ta-
solla. Erityisesti viihdekulttuuri ja media ylläpitävät länsimaista ideologiaa
perheistä biologisiin siteisiin perustuvana suhteena, josta poikkeavat perheet
ovat ”epänormaaleja” (Wegar 2000, 363). Sari muisteli, että hänen ystävänsä
olivat amerikkalaisen adoptioon liittyvän draaman nähtyään kyseenalaistaneet
hänen kokemuksensa adoptioperheestä oikeana perheenä: ”Multa silloin kysel-
tiin, et miten sä voit kutsua sitä [adoptioäitiä] sun äidiks? Ja sit kysyttiin, että
aiot sä joskus etsii sun ”oman” äitis?” Sanna puolestaan kertoi, että adoptiosta
käyty yhteiskunnallinen keskustelu ja adoptoitujen kokemuksista julkaistut kir-
jat herättivät paitsi hänen itsensä niin myös ympäristön kiinnostuksen hänen
adoptiotaustaansa kohtaan. Sanna kritisoi oletusta, jonka mukaan ”kokonaisek-
si tuleminen” edellyttää yhteyttä biologiseen sukuun: ”Joku on sanonut joskus,
että jokaisen adoptiolapsen pitää yrittää etsiä biologiset vanhempansa. Musta se
on raivostuttava ajatus.” Toisaalta stigmatisointi, joka perustuu siihen, etteivät
adoptioperheet täytä kulttuurista tulkintaa verisiteisiin perustuvasta sukulai-
suudesta, voi saada adoptoidun etsimään tietoa biologisesta taustastaan (Müller
2008, 18). Tämän taustalla saattaa olla pyrkimys neutralisoida biologisten sitei-
den puuttumisesta aiheutuva sosiaalinen stigma, ja saavuttaa tunne sukupol-
vien välisestä jatkumosta. Etsiminen voi näin ollen ilmetä adoptoitujen kaipuu-
na tulla ”normaaliksi”. (March, 1995, 654.) Elisa kertoi, miten hän koki biologi-
sen suvun etsimisen eräänlaisena ympäristön hänelle asettamana paineena.
Tämmönen pakko jostain tulee, et pitäis selvittää ne biologiset vanhemmat jos on
mahdollista. Et on vähän pakko, et multa ikään kuin odotetaan sitä. Et ihan niinku se
ois joku semmonen, joka mun täytyy tehä vielä mun elämäni aikana.
Adoptoidut voivat kohdata mikroaggressioita myös adoptiotutkijoiden, adop-
tioammattilaisten ja sosiaalityöntekijöiden taholta. Erityisesti adoptiotutkimusta
on leimannut psykopatologinen lähestymistapa, kliinisyys ja ongelmalähtöisyys
(Wegar 2006, 3). Vastaavasti sosiaalityöntekijöiden ja adoptioammattilaisten
keskuudessa on pitkään ollut vallalla näkemys, jonka mukaan adoptiosta seu-
raa väistämättä ongelmia (Wegar 2000, 366). Nämä yhteiskunnallisilla tasoilla
esiin tulevat mikroaggressiot ilmentävät näkemystä adoptoiduista uhreina ja
adoptiosta ilmiönä, josta seuraa yksilöille eritasoisia sosiaalisia ja/tai psyykkisiä
ongelmia. Eräs adoptoitu kritisoi adoption ongelmalähtöistä tarkastelutapaa.
Viime vuosina on suututtanut se, että kaikissa tiedotusvälineissä annetaan adoptiolap-
sen kokemuksista ja tulevaisuudesta niin hirveän negatiivinen kuva. Ikään kuin olis
oletettavaa, että joka viides adoptiolapsi tekee itsemurhan ja on masentunut ja käy te-
rapiassa. Kun me oltiin esimerkiksi adoptiovalmennuskurssilla puolitoistatuntia jutel-
tu siitä, et meillä adoptoiduilla on ihan samat mahdollisuudet ja ihan normaalit nume-
rot koulussa ja kavereita, niin sit se adoptiovalmennuskurssin vetäjä sanoi lopuksi, et
nii-in myös adoptiolapsilla voi olla positiivinen tulevaisuus. Siitä tuli semmonen olo, et
100
ollaanks me puolitoista tuntia jauhettu ihan tyhjää, jos perusolettamus on se, et katel-
laan nyt mitä teistä sitten oikeen tulee.
Mikroaggressioiden suora vastustaminen
Tahallisten mikroaggressioiden eli mikrohyökkäyksen kohteeksi joutuminen
herätti adoptoiduissa usein suuttumusta ja vihaa (myös Lindblad & Signell
2008, 52). Mikäli tilanne mahdollisti, adoptoidut pyrkivät vaikuttamaan suo-
raan rasistiseen tilanteeseen tai henkilöön. Erityisesti vihan ilmaisua voidaan
käyttää, kun halutaan vaikuttaa suoraan rasistisesti käyttäytyvän henkilön
asenteisiin tai käytökseen (Brondolo ym. 2009, 79). Osa adoptoiduista miehistä
kertoi puolustaneensa itseään lapsuudessa ja nuoruudessa turvautumalla fyysi-
seen vastarintaan (myös Hübinette & Tigervall 2008, 147; Rastas 2004, 37). Mik-
ko kertoi: ”Nuorempana tappelin. Jos en olis pistänyt hanttiin, ne ei ois ikinä
lopettaneet.” Joskus tarkoituksellisen rasismin aiheuttama loukkaus voidaan
myös kostaa jälkikäteen. Eräs adoptoitu kertoi, että hän sen jälkeen, kun poliisi
oli kieltäytynyt selvittämästä hänen ystäväänsä kohdistunutta rasistista rikosta,
kävi spraymaalaamassa poliisiaseman seinää. Osa adoptoiduista kertoi turvau-
tuneensa lapsena ja nuorena erityisesti verbaaliseen vihan ilmaisuun. Liisa ker-
toi, että hän oli ”paha suustaan” ja että tämän ansiosta luokkatoverien kiusaa-
miset jäivät usein pelkiksi yrityksiksi. Toisaalta jatkuva puolustuskannalla olo
saattoi vaikuttaa persoonallisuuteen, kuten Laura kertoi:
Ajan mittaan mulle on kehittyny oman varsinaisen luonteen lisäksi se adoptiolapselle
tyypillinen kova kuori, jota tuskin ilman näitä kokemuksia olis. Käytännössä se näkyy
siinä, että oon välillä paha suustani. On haastavaa säästellä ihmisiä, kun muakaan ei oo
säästelty. Mut nyt onneks on kehitystäkin tapahtunu siinä asiassa.
Osa adoptoitujen mikroaggressioiden suorasta vastustamisesta ilmeni rasistisesti
käyttäytyvien henkilöiden tietoisena ja harkittuna ”kasvattamisena” tai infor-
moimisena. Jotkut adoptoidut olivat saaneet jo lapsena vanhemmiltaan konkreet-
tisia neuvoja siihen, kuinka vastata verbaalisesti niin pahaa tarkoittamattomiin
uteluihin kuin myös avoimen rasistiseenkin kohteluun. Tiina kertoi, että isä oli
valmentanut hänet kohtaamaan n-sanalla nimittelyt.
Isä opetti, etten oo neekeri, vaan tummaihonen. Koulussa saatoin sanoo neekeri -
kommentteihin vaan viileesti, et ”ai oonks mä sun mielest neekeri, no kuule sille mä en
valitettavasti voi mitään”. Toki nää etukäteen harjoitellut vastaukset oli aika pikku-
vanhoja lapsen suusta, mut ne sai ehkä juuri siks monen ällistymään ja lopettamaan
siihen paikkaan.
Myös aikuisena adoptoidut saattoivat puolustaa itseään sanomalla vastaan, an-
tamalla informaatiota tai oikaisemalla virheellisiä käsityksiä. Eräs adoptoitu
nainen kuvaili tilannetta, jossa hänet kategorisoitiin ihonvärinsä ja sukupuolen-
sa vuoksi ”toisen luokan kansalaiseksi”, ja jossa hän puolusti itseään oikaise-
malla stereotyyppisen käsityksen itsestään.
Mä olin hississä lasten kanssa, ja siellä olis kaksi vanhaa naista ja minä. Ne katto mua ja
toinen niistä sanoi, 'Kaks lasta jo ja varmasti kolmaskin on kohta tulossa.' Mä vastasin,
et 'hyvää päivää'. Mä ymmärsin kaiken mitä te sanoitte. Mun lapsen saannit ei kuulu
101
teille pätkääkään. Mä maksan verot ja teidän eläkkeet ja vanhainkodit ja muut, et mä
ansaitsen teiltä vähän respektii.
Adoptoitujen henkilöhistoriaan ja adoptiokokemuksiin liittyviin uteluihin
adoptoidut saattoivat joko kieltäytyä vastaamasta tai sitten he kertoivat vain
lyhyesti pintapuolisimmat asiat. Useat adoptoidut olivat kehittäneet eräänlaisia
”pikavastauksia”, joiden avulla he kertoivat lyhyesti välttämättömimmät faktat
elämästään. Marja kertoi: ”Kun ne kysymykset sitten alkaa, niin oon sit sitä
mieltä, et on sama kertoo lyhyesti koko tarina.” Vaikka yksipuolinen avautu-
minen henkilökohtaisista asioista koettiin turhauttavana, oli se myös joillekin
adoptoiduille keino, jolla he karistivat yltään maahanmuuttajaleiman ja neuvot-
telivat itsensä suomalaisiksi ympäristön silmissä.
Mikroaggressioita voidaan haastaa ja vastustaa myös huumorin keinoin,
kuten useat haastattelemani adoptoidut kertoivat tekevänsä. Jari kertoi, että hän
on pyrkinyt aikuistumisen myötä kohtaaman rasismin huumorin avulla.
”Kaikkihan vetää vitsejä, vitsailee sillä asialla ja mähän teen sitä itekin.” Mikäli
huumori on yhteydessä valtakulttuurin ylläpitämiin negatiivisiin mielikuviin
omasta tai muista etnisistä ryhmistä, se voi olla uhka identiteetille (Rastas 2002,
130). Mikäli huumorin avulla kuitenkin ironisoidaan rasistisia asenteita tai toi-
mijoita, se voi olla voimaannuttavaa. Eräs adoptoitu kuvaili erityisen tehokasta
ironian käyttöään: ”Mun luokkakaveri kysy kerran, onkos äitis pitäny sua uu-
nissa. Mä kysyin sitten siltä, onkos äitis pitäny sua jääkaapissa. Eihän se enää
sen jälkeen tullu sanomaan.”
Mikroaggressioiden vältteleminen
Usein on tilanteita, joissa mikroaggressioiden suora kohtaaminen on estynyttä
väkivallan uhan tai sosiaalisen hylkäämisen aiheuttaman pelon vuoksi. Tämän
vuoksi on tärkeää huomioida konteksti, jossa mikroaggressiot ilmenevät, kun
harkitsee vihan ilmausten hyötyjä ja haittoja (Brondolo ym. 2009, 81). Elisa toi
esiin sen, kuinka mikroaggression konteksti vaikuttaa suoraan siihen, miten
hän vastustaa sitä.
Se riippuu siitä kenen taholta, miten ja missä sellaista kohtelua saa. Useimmiten se me-
nee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mut jos siinä on yhtään vähä isompi uhka
niin mä en lähe sekaantumaan siihen. Jos on esimerkiks skinheadeja, niin et sä mee nii-
tä kohti vaan yrität olla hiljaa ja ettei huomata. Mut jos se liittyis työhön tai johonkin
isompaan asiaan, niin semmosissa tilanteissa mä puolustaisin itteäni. Mut useimmiten
mä en huutele enkä sano takasin.
Adoptoitujen mukaan erityisesti vakavampien konfliktien riski saattoi rajoittaa
rasismin suoraa vastustamista. Usein rasistisiksi ennakoitujen tilanteiden vält-
täminen oli tietoinen ja harkittu strategia, jonka avulla suojeltiin itseä ja läheisiä
väkivallan uhalta, kuten eräs adoptoitu kertoi: ”Tilanteissa, joissa on puoliso tai
lapsi mukana, niin en todellakaan lähe riskeeraamaan, jos vähänkään tilanne
näyttää uhkaavalta.” Tyypillisimmin välttämisreaktiot kuitenkin ilmenivät pyr-
kimyksenä suhtautua välinpitämättömästi solvauksiin ja epäkohteliaaseen tui-
jotukseen. Koettiin, että nämä olivat rasismin muotoja, joihin oli mahdotonta
102
vaikuttaa ja siksi tarkoituksenmukaisin strategia oli reagoimattomuus, kuten
Sari totesi: ”No useimmiten mä en vaan reagoi, mun mielestä se ei oo sen ar-
voista.” Usein mikroaggressiot myös ilmenivät niin yllättäen ja varoittamatta,
ettei niihin ennätetty reagoida suoraan. Tiina kuvaili mikroaggressioiden yllät-
tävyyttä ja sitä seuraavaa turhautumista:
No, joskus se tulee vähän niinku isku vasten kasvoja, et se tulee niin yhtäkkiä, et jää
suu auki. Ja sit jotkut juntit huutaa jostain autosta, et vitun apina tai jotain. Aluks mä
katon vähän, et ketä ne huutaa ja sit niinku, et ai niin ne varmaan huutaa mulle. Et
oujee niinku mä en jaksa välittää, koska se on niin turhauttavaa!
Vastaavasti Marja pohti: ”Tollasissa tilanteissa mä en saa sanottua sanaakaan.
Mut jälkeenpäin mulle tulee mieleen paljonkin sanottavaa.” Liisa puolestaan
kuvaili kohtaamansa rasistisen väkivallan aiheuttamia reaktioita: ”Aluksi tun-
sin puhdasta pelkoa, ja vihan tunne tuli vasta paljon myöhemmin.” Rasismin
synnyttämän vihan tukahduttamista saattaa kuitenkin seurata asioiden mureh-
timinen jälkikäteen, mikä voi aiheuttaa pitkällä aikavälillä depressio-oireita
(Brondolo ym. 2009, 81). Lisäksi tilanteet, joissa yksilöillä on vähemmän valtaa
tai matala sosiaalinen status, voivat johtaa vihan tukahduttamiseen ja välttele-
viin reaktioihin (Noh ym. 1999). Erityisesti lapsuudessa adoptoiduilla näyttäisi
olevan vähemmän strategioita mikroaggressioiden vastustamiseen. Leila kuvai-
li selviytymistään koulukiusaamisesta: ”Mä en ees kattonu sinne päin, mä olin
ihan kuin en ois edes kuullut. Mä en näyttänyt minkäänlaista tunnetta.” Eräs
adoptoitu mies puolestaan koki, että kiusaajiaan pienikokoisempana hän oli
joissain tilanteissa estynyt puolustamaan itseään:” Mitenhän siinä ois käyny, jos
oisin lähtenyt puolustautumaan. En ollut kovinkaan iso.” Äärimmillään rasis-
min välttäminen voi johtaa jopa siihen, että yksilöt joutuvat muuttamaan pois
kotimaastaan tai kotipaikkakunnaltaan (Hübinette & Tigervall 2008; Rastas
2007b, 131). Vuosikausien kiusaamisen jälkeen tämä oli eräälle adoptoidulle
ainoa vaihtoehto.
En mä tiedä, halusinko mä lähtee, mutta kun ei siellä [kotikaupungissa] ollu mulle mi-
tään mahollisuutta tai oli mahollisuus, mutta mä en halunnu sitä. Sen yhdeksän vuo-
den kokemuksen jälkeen mä ajattelin, että eiköhän oo helpompi, että mä lähen muu-
hun kaupunkiin.
Mikroaggressioiden yläpuolelle asettuminen
Yksilöt voivat suojautua mikroaggressioiden aiheuttamalta mielipahalta syyttä-
mällä rasismista rasistisesti toimivaa henkilöä sen sijaan, että syyttäisivät siitä
itseään (Major & O'Brien 2005, 404). Kaikki tutkimukseeni osallistuneet adop-
toidut uskoivat rasismin olevan pohjimmiltaan rasistisesti käyttäytyvien ihmisten
ongelma, ei heidän. Tiina kiteytti tämän seuraavasti: ”Jos joku kutsuu mua nee-
keriksi, se kertoo enemmän hänestä itsestään kun musta.” Rasistisesti käyttäyty-
vät henkilöt nähtiin säälittävinä yksilöinä, joiden oma elämä ei ollut raiteillaan.
Erityisesti työttömyyttä, korkeaa ikää, vähäistä koulutustasoa, miessukupuolta,
alkoholi- ja mielenterveysongelmia pidettiin avoimen ja tarkoituksellisen rasis-
103
min taustalla vaikuttavina tekijöinä (myös Lindblad 2008, 51; Rastas 2004, 48).
Petteri kuvaili:
Humalainen keski-ikänen mies on se. Ei nuori vaan vähän vanhempi mies. Yleensä
kun sä näät ne huutelijat, niin sä näät et ei niillä kovin hyvin mee. Jotenkin sitä vaan
alkaa säälimään. Et kun itellä on kuitenkin asiat verrattain hyvin. Et jos se nyt niitten
oloo helpottaa se huutaminen. Et ehkä se on sitä, että asettuu ite vähän sinne ylemmäs.
Adoptoitujen puheista on tulkittavissa se, että he suojasivat omanarvontunto-
aan asettautumalla psykologisesti rasistisesti toimivien henkilöiden yläpuolelle.
Adoptoitujen kokemuksista välittyy myös se, että rasismi on helpompi etään-
nyttää itsestään pitämällä sitä epäoikeudenmukaisena ja syyttämällä rasistisesti
toimivia henkilöitä, kuten Sanna kuvaili:
Varmaan se ensimmäinen asia, mikä on hyvä on se, että sä itekkin tajuat, että se on
väärin ja epäreilua. Enkä mä edelleenkään suostu ajattelemaan, että se on minun hä-
peäni, että ihmiset huutelee. En teeskentele, enkä sano vastaan. Mä ajattelen, että se ei
oo mun vika. Jotenkin loppujen lopuks mä en ikinä ottanut niitä kauheen henkilöko-
haisesti, mikä on varmaan hyvä juttu
Rasismin ja rasistisesti käyttäytyvien ihmisten syyttämisen on havaittu suojaa-
van itsetuntoa, erityisesti tilanteissa, joissa rasismi on tarkoituksellista ja avoin-
ta (Major & O’ Brien 2005, 204). Kuitenkin tahattomimmilta mikroaggressioiden
muodoilta suojautuminen on vaikeampaa, sillä niitä on vaikea havaita ja niitä
ilmaisevat usein adoptoiduille ”valkoiseen” enemmistöön kuuluvat tärkeät toi-
set. Tämänkaltaisia mikroaggressioita adoptoidut selittivät enemmänkin ystä-
vien, työtovereiden ja opettajien ajattelemattomuudella ja tietämättömyydellä
kuin varsinaisesti rasismilla tai syrjinnällä.
Sosiaalinen tuki selviytymisstrategiana
Sosiaalisella tuella tarkoitetaan sellaista sosiaalista verkostoa, joka tarjoaa jäse-
nilleen huolenpitoa, rakkautta ja tukea selviytymiseen (Sarason ym. 1983, 127).
Sosiaalisen tuen nähdään yleisesti myös edistävän yksilön fyysistä ja psyykkistä
terveyttä (Brondolo ym. 2009, 76). Tutkimukseeni haastatellut adoptoidut ker-
toivat jakavansa mikroaggressioiden kokemuksiaan vanhempiensa kanssa vain
vähän, sillä he kertomansa mukaan halusivat suojella näitä ylimääräisiltä huo-
lilta (myös Lindbald & Signell 2008, 54; Rastas 2004, 42–43). Vanhempien tuki
ilmeni lähinnä kehotuksina olla välittämättä rasismista ja jättää rasistisesti toi-
mivat ihmiset omaan arvoonsa. Janne totesi: ” Ne sano, ettei pitäs välittää. Mut
se 'älä välitä' on niin väärin, kun kyllähän se aina sattuu.” Vanhempien ja per-
heenjäsenten tuki ilmeni usein myös siten, että adoptoidut purkivat heihin mik-
roaggressioiden aiheuttamaa pahaa mieltä. Sanna kertoi: ” No, ehkä se on pur-
kautunut just sillä lailla, et mä oon kiukutellut mun lähimmille ihmisille.” Tä-
män kaltaisten vihan ilmausten pyrkimyksenä on usein helpottaa rasismin syn-
nyttämän vihan taakkaa ja/tai saada tärkeät toiset puolustamaan itseä (Brondo-
lo ym. 2009, 79, 81). Eräs adoptoitu kuvaili tilannetta, jossa hän tukahdutti su-
104
kulaisten piirissä kohtaamansa rasismin, josta hän myöhemmin toi julki vihansa
puolisolleen.
Mun puolison mummo oli ennakkoluuloinen mua kohtaan, koska olen 'sellanen ulko-
maalainen'. Se oli melkein kuolemaisillaan, kun mä tapasin sen eka kertaa ja silti se
suhtautu niin negatiivisesti mua kohtaan. Mun puolison sukulaiset huomas sen ja oli
pahoillaan siitä. Mut mitä mä oisin muuta voinu siinä tilanteessa kun sanoo vaan, et ei
se haittaa. Mut mun puolisollehan mä siitä nyt sitten sätkätin, et ilmaisin mitä mieltä
mä oon asiasta.
Asuinympäristön tuttuus ja vahva asema suomalaista alkuperää edustavassa
ystäväpiirissä suojeli adoptoituja erityisesti avointa ja tahallista rasismia vas-
taan. Marja kuvaili: ” Mun ei tarvinnut etsiä koulussa mitään kavereita ja päästä
joukkoihin. Mä luulen, että semmonenkin vaikuttaa, että on ryhmä suojana.”
Joskus suomalaista alkuperää edustavien tuki ilmeni myös adoptoidun konk-
reettisena puolustamisena, kuten kehotuksina kieltäytyä avautumasta adoptio-
taustasta tai rohkaisuina ’pistää kampoihin’ huutelijoille. Joskus ystävät saat-
toivat myös käyttää fyysistä väkivaltaa puolustaessaan adoptoitua. Eräs adop-
toitu mies kuvaili: ”Kun oli seitsemän kaveria ympärillä niin eipähän tarvinnut
pelätä. Kaverit on puolustanu, ne on käyny käsiks ja hakanneet.” Aikuistumi-
sen myötä tämän kaltaista strategiaa ei kuitenkaan nähty enää tarkoituksenmu-
kaisena. Vahva asema valtaväestöön kuuluvassa ryhmässä voi olla toimivampi
strategia lapsuudessa ja nuoruudessa kuin aikuisuudessa. Todennäköisesti se
myös toimii paremmin tahallisia ja avoimia kuin vaikeasti havaittavimpia mik-
roaggressioita vastaan.
Vaikka adoptoitujen kokemuksista välittyi heidän vahva identifioitumi-
sensa suomalaista valtaväestöä edustavaan ystäväpiiriin, he eivät juurikaan ker-
toneet mikroaggressioiden kokemuksistaan ystävilleen. Adoptoidut kokivat,
etteivät nämä pohjimmiltaan voineet ymmärtää, mitä on elää värillisenä ”val-
koisessa” yhteiskunnassa. Ulla kuvaili: ”Ne ei vaan voi käsittää, mitä on olla
meikäläisen kengissä.” Haluttomuus jakaa rasismin kokemuksia valtaväestöön
kuuluvien ystävien kanssa voi osaltaan selittyä myös sillä, että epäonnistumi-
sen selittämistä syrjinnällä ei pidetä sosiaalisesti suotavana (ks. Major & O’Brien
2005, 404).
Eräs sosiaalisen tuen muoto osalle adoptoiduista oli erilaisuuden ja rasis-
min kokemusten jakaminen adoptoitujen ystävien, sisarusten kanssa sekä mui-
den samanlaisia kokemuksia omaavien kanssa (ks. Kankkunen ym. 2010, 38;
Rastas 2004, 51). Kouluaikoina muiden ”ei-valkoisten” lasten läsnäolo oli tehnyt
myös erilaisuudesta jaetun kokemuksen ja sen uskottiin osaltaan vähentäneen
kiusaamista, kuten Elisa kertoi: ” Siellä koulussa oli muitakin tummaihoisia sil-
loin. Mä luulen, että semmonenkin vaikuttaa, ettei ollut ainoa.” Myös aktiivinen
toiminta Aikuisten kansainvälisesti adoptoitujen yhdistyksessä tarjosi joillekin
adoptoiduille mahdollisuuden kokemusten jakamiseen. Eräs yhdistyksessä ak-
tiivisesti toimiva adoptoitu kuvaili yhdistyksen merkitystä: ”Siellä voi tavata
muita samassa tilanteessa olevia ja keskustella siitä, mitä on olla adoptoitu.”
Tämänkaltainen vertaistuki ja ryhmäidentiteetin tunne voivat tarjota merkittä-
vää kuulumisen tunnetta, emotionaalista, tiedollista ja sosiaalista tukea ja tehdä
105
syrjinnästä yhteisen kokemuksen (ks. Frable ym. 1998; Major & O'Brien 2005,
405).
Identifioitumiset ja eronteot selviytymisstrategioina
Etnokulttuurinen identiteetti, joka perustuu ryhmään kuulumisen tunteeseen ja
ryhmän arvoihin identifioitumiseen, voidaan nähdä myös keinona suojautua
rasismilta ja sen seurauksilta (Phinney ym. 2001). Tutkimukseeni osallistuneet
adoptoidut kertoivat kokevansa suomalaisen kulttuurin, arvot, elämäntyylin ja
perinteet itselleen läheisimmiksi. (Myös Brottveitt 1999; Howell 2006, Irhammar
& Cederblad 2000, Sætersdal & Dalen 2000). Erityisesti kieli, joka on keskeinen
kollektiivisen identiteetin ulkoinen representaatio ja suuntaa yksilön sosiaalista
kuulumista (Kaunismaa 1997, 224–227) korostui adoptoitujen puheissa eräänä
heidän suomalaisen identiteettinsä perustekijänä (vrt. Lindbald & Signell 2008,
54). Suomen kieli vahvisti heidän suomalaisuuttaan myös ympäristön silmissä.
Jari kertoi: ”Kun ne tajuaa, että olen suomalainen, niin ne on heti, et no sithän
tässä ei oo mitään hätää. Ja sitten useimmat on muuttaneet mielipiteensä mus-
ta.” Tiina puolestaan toi esiin sen, kuinka suomen kieli, suomalainen tapakult-
tuuri ja suomalainen nimi ovat tekijöitä, jotka erottavat adoptoidut muista ul-
komaalaistaustaisista ja joiden avulla he lunastavat suomalaisuutensa.
Ennakkoluuloja poistaa se, että ihmisestä näkee, onko se suomalainen vai minkämaa-
lainen se on. Kaikki ne maneerit ja käytöstavat, suomalainen nimi ja se, et meikä pu-
huu ihan täydellistä suomee, eikä siinä oo mitään vivahteita, ei pienintäkään vivahdet-
ta. Et kyl se näkyy, kun joku juttelee mun kanssa, et ”vau sä oot ihan suomalainen”. Se
on jotenkin silleen, et jess, ei tarvii pelätä et mä edustan jotakin eri kulttuurii, uskontoo
tai muutakaan.
Myös adoptiotaustan esiin tuominen näyttäisi vahvistavan adoptoitujen suoma-
laisuutta ympäristön silmissä ja vapauttavan heidät joistakin ulkomaalaislei-
man kielteisistä vaikutuksista. Marja kuvaili, minkälaisia reaktioita hänen adop-
tiotaustansa aiheutti ympäristössä.
Kun selviää, et on adoptoitu, niin se suhtautuminen on paljon parempaa kuin jos oot
maahanmuuttaja. Ja se adoptiosana pelastaa aina kaikesta. Ihan oikeesti se on semmo-
nen taikasana, että "ai sut on niinku adoptoitu, mut aijjaa sehän on sitten ihanaa" ja sit
kuuluu oikein sellainen huokaisu. Niin sitten se suhtautuminen on aina positiivista, ei
oo kertaakaan kyllä ollut negatiivistä.
Pohjoismaiset tutkimukset ovat osoittaneet adoptoitujen ristiriitaisen suhtau-
tumisen muihin maahanmuuttajataustaisiin henkilöihin (Hübinette & Tigervall
2008, 108, 129; Lindblad & Signell 2008, 53; Sætersdal & Dalen 2000). Yhtäältä
identifioituminen maahanmuuttajataustaisiin voi tarjota tukea, samastumisen
mahdollisuuksia ja tehdä ”toiseudesta” jaetun kokemuksen. Toisaalta maa-
hanmuuttajataustaisista halutaan erottautua näiden sosiaalisen aliarvostuksen
vuoksi. Joidenkin adoptoitujen kokemuksista välittyi, että he halusivat erottau-
tua maahanmuuttajista ja omaa etnistä alkuperäänsä edustavista ihmisistä.
Tyypillistä tämä näyttäisi olevan nuoruudessa, jolloin yksilöt tulevat sosiaalisen
elämänpiirin laajenemisen myötä tietoisemmiksi valtakulttuurista ja sen arvois-
106
ta (Phinney 2001). Adoptoidut saattavat käyttää tätä strategiaa mahdollisesti
myös siksi, että he ovat kulttuuristen ja kielellisten kompetenssien puuttumisen
vuoksi usein muita maahanmuuttajaryhmiä heikommin identifioituneita
omaan etniseen alkuperäryhmäänsä (ks. Lind 2012). Ulla kuvaili haluaan pitää
etäisyyttä muihin etnisen alkuperäryhmänsä jäseniin:
Jos lähettyvillä on muita tummaihosii niin musta se tuntuu tosi omituiselta. Musta on
ihan kamala tilanne, kun ne tulee puhumaan mulle, vaik onhan se ihan ymmärrettävää
koska ne luulee, että mä tuun samasta kulttuurista. Mut mä en missään tapauksessa
halua tulla sekotetuks niihin, eikä mulla oo ketää tummaihosia kavereita. No, ehkä ny-
kyään vois ollakin, mut aiemmin mä olin ihan kauhuissani jos mut sekotettiin niihin.
Yksilöt voivat suojautua syrjinnältä myös pyrkimällä salaamaan tai kieltämään
alkuperänsä (ks. Crocker & Major 1989, 619). Tämä on toki mahdollista vain
silloin, kun henkilö ei poikkea ulkonäöltään suomalaisesta kantaväestöstä, ku-
ten venäläistaustainen adoptoitu, joka kertoi salaavansa alkuperänsä välttääk-
seen venäläisyyteen liitettyjä kielteisiä mielikuvia. ”Yleensä ei oikeastaan ha-
luakaan tuoda sitä esille just kun ei tiedä, mitä suomalaisista kukakin ajattelee
venäläisistä.” Valtaväestön lisäksi adoptoitu kertoi salaavansa taustansa myös
muilta venäläistaustaisilta ihmisiltä: ”Mä en kerro mun taustasta, eikä kerro
nekään.” Tämän kaltainen stigman pakeneminen, voi kuitenkin johtaa etäisyy-
teen ihmissuhteissa ja estää vertaistukeen perustuvan sosiaalisen tuen (Goff-
man 1963, 62). Joskus stigman pakeneminen voi ilmetä myös kuvitelmina tai
yrityksinä muuttaa omaa ihonväriä (Mellor 2004, 63). Tämä näyttäisi olevan
tyypillistä erityisesti lapsuudessa, kuten Lauran tapauksessa:
Mulla on jäänyt mieleen ensimmäiset kommentit mun erilaisuudesta kerhoikäisenä.
Yritin tän päivän jälkeen suihkussa hangata sienellä itsestäni tummaa ihoa pois. Näin
on käynyt kuulemma monelle lapselle.
Pyrkimys välttyä sekoittumasta maahanmuuttajiin ja oman etnisen alkuperä-
ryhmänsä jäseniin ei merkitse sitä, että adoptoidut haluaisivat kieltää taustansa
ja alkuperänsä. Päinvastoin, useat haastatellut puhuivat alkuperäänsä kohtaan
tuntemastaan kiinnostuksesta ja ylpeydestä, mikä niin ikään voidaan nähdä
strategiaksi, jonka avulla voi selviytyä rasismin ja erilaisuuden kokemuksista
(ks. Lind 2012). Vaikka tutkimukseeni osallistuneet adoptoidut kulttuuriltaan
samastuivatkin suomalaisuuteen, identifioitui osa heistä erityisesti ulkonäköön
liittyvissä asioissa omaa etnistä alkuperäänsä edustaviin ihmisiin. Tiinalle oman
etnisen alkuperäryhmän jäsenten tapaaminen tarjosi kaivattuja samastumisen
kohteita. ”Musta on ihana tavata muita [synnyinalkuperän edustajia], koska sit
mä huomaan, et hei mä oon tollanen.” Tämänkaltainen identifioituminen näyt-
täisi viittaavaan käsitteeseen kaksoisidentiteetti, jossa adoptoidut tuntevat itsensä
suomalaisiksi, mutta identifioituvat myös jollakin tasolla synnyinalkuperäänsä
(ks. Howell 2006). Vaihtoehtoisesti voidaan puhua hybridistä identiteetistä, jossa
yksilöt eivät ole sidottuja yhteen ainoaan identiteettiin, vaan he voivat liikkua
erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa ja elämänvaiheissa eri etnisten ja kulttuu-
risten identiteettien välillä (ks. Gupta & Ferguson 1992, 33; Hall 1999, 71). Esi-
merkki tästä identiteettien eri ulottuvuuksista voidaan nähdä Elisan kertomana.
107
Joskus mä mietin, pitäisikö mun tuntee itseni etiopialaiseksi. Just nyt mä en tunne it-
teeni etiopialaiseksi, vaikka mun ulkonäkö on etiopialainen, tietenkin. Mut sit kun mä
nään etiopialaisia naisia, mä oon tosi kiinnostunut niistä, et ' vau onpa saman näkösiä
kuin minä.' Ja sit on kiva kattoo, miten ne laittaa tukkaansa ja meikkaa. Joo, jollain kä-
sittämättömällä tavalla mä oon aina etiopialainen niinku geeneissä, vaikkakin samalla
tunnen itteni sataprosenttisen suomalaiseksi.
Erilaisuus ja adoptiostatus voimavarana
Vaikka kaikilla haastattelemillani adoptoiduilla oli jonkin tasoisia kokemuksia
mikroaggressioista, he puhuivat erilaisuudestaan myös myönteisenä asiana
(myös Harinen 2000; Kankkunen ym. 2010; Lindblad & Signell 2008; Rastas
2002, 2007b). Kokemuksistaan huolimatta he eivät asettuneet uhrin asemaan
eivätkä marginaaliin, jossa erilaisuus olisi ollut haitta. Elisa kuvasi asiaa nän:
”Mut ainakaan sen takia et ois adoptoitu tai erinäköinen, en tunne huonom-
muutta.” Adoptoitujen kokemuksista välittyi niin ikään se, kuinka joskus jopa
vaikeiden kokemusten kautta heille kertyi sellaista sosiaalista, kulttuurista ja
psykologista pääomaa, jota heillä ei välttämättä ilman tämän kaltaisia koke-
muksia olisi. Sanna kuvaili:
Ei tarkoita, ettei vois olla onnellinen, vaikka kaikki ei ois mennyt niin hyvin. Ja omassa
itsetunnossa on tapahtunu muutoksia. Nykyään on paljon varmempi ja tietää missä
seisoo. Nimenomaan niiden vastoinkäymisten takia.
Adoptoitujen kokemuksista välittyi myös se, että erilaisuudesta ja adoptiotaus-
tasta voi olla enemmän etua kuin haittaa. Poikkeuksellisten elämänkokemusten
ja sen myötä syntyneen erilaisuuden kautta he saivat osakseen myös paljon po-
sitiivista huomiota ja mahdollisuuden tutustua helpommin uusiin ihmisiin. Jari
kuvaili kokemustaan erilaisuudesta: ”Kyllä vähän joka paikassa on etu, että on
vähän erilainen. Että ei ole sellainen perusmattimeikäläinen.” Mikko puolestaan
kertoi erilaisuuden merkityksestä ihmissuhteiden luomisessa: ”Sitä jää hel-
pommin ihmisten mieleen ja on helpompi tutustua uusiin ihmisiin.”
Adoptoitujen kokemuksista välittyi tietoisuus myös siitä, kuinka ”ei-
valkoisuus” voi assosioitua suomalaisessa yhteiskunnassa ihailtaviin arvoihin
ja haluttuihin ominaisuuksiin. Eräs adoptoitu mies kertoi, että hänen nuoruu-
dessaan hänen ystäväpiirissään hip-hop-kulttuuri oli suosittua ja että siihen
liitettiin tumma ihonväri. Hän muisteli: ”Kaikki mun kaverit halus niin kovasti
olla hiphoppareita ja sit mulla oli se piirre tästä kulttuurista, joka niiltä mun
kavereilta puuttui.” Erilaisuuden kokemus positiivisena ominaisuutena näyt-
täisi kuitenkin valkenevan erityisesti aikuisuuden kynnyksellä (Harinen 2000,
155–162). Aikuistumisen myötä näyttäisi myös, että adoptoitujen on helpompi
löytää tasapaino heidän suomalaisen identiteettinsä ja etnisen alkuperänsä ja
adoptiotaustansa välillä (vrt. Sætersdal & Dalen 2000). Seuraavat Elisan ja Lei-
lan kokemukset osoittavat, että aikuistumisen myötä oma erilaisuus voi kehit-
tyä vähitellen voimavaraksi ja positiiviseksi osaksi identiteettiä.
Joskus olis ollut helpompi olla samanlainen ku muut. Kyl mua koulussa kiusattiin et
sen takia ois ollu helpompaa olla samanlainen. Mut loppujen lopuks musta on ihan ki-
va et mä en oo ihan niin tavallinen. Se on ihan hauskaa ja varsinkin nykyään mä oon
108
huomannut et siitä on on paljon enemmän hyötyä. Se on valttikortti monessa mielessä.
Se tekee musta – ei välttämättä aiheesta – mut jotenkin mielenkiintoisemman.
Se on se, että mä olen erilainen. Että minä saan olla erilainen. Jossakin vaiheessa tulee
siihen ikään, että on mieluummin erilainen kuin samanlainen kuin muut. Ja sitten olen
ehkä jollakin tavalla mielenkiintoisempi, että minulle on tapahtunut elämässä jotakin
muuta, ja onhan se rikastuttanut mun elämää.
Pohdinta
Edellä tarkastelin 14 aikuisen kansainvälisesti adoptoidun kokemuksia rasis-
mista ja ennakkoluuloista mikroaggressiot-käsitteen avulla. Pyrkimykseni oli
tunnistaa avoimen ja tarkoituksellisen rasismin lisäksi niitä usein tahattomia ja
huomaamattomia loukkauksia, joita adoptoidut kohtaavat arkielämässään vuo-
rovaikutuksessa suomalaiseen valtaväestöön kuuluvien ihmisten kanssa. Lisäk-
si tutkimukseni tavoitteena oli tunnistaa niitä yksilöllisiä strategioita, joita
adoptoidut käyttävät vastustaessaan mikroaggressioita ja suojatessaan itseään
niiden vaikutuksilta. Tutkimukseni tulokset ovat monin osin yhteneväisiä ai-
kaisempien pohjoismaisten aikuisten kansainvälisesti adoptoitujen rasismin
kokemuksia tarkastelevien tutkimusten (Hübinette & Tigervall 2008, 2009; Lind
2012; Lindblad & Signell 2008; Tigervall & Hübinette 2010) sekä suomalaisten
maahanmuuttajaperheiden ja adoptioperheiden lasten ja nuorten rasismin ko-
kemuksia tarkastelevien tutkimusten kanssa (Kankkunen ym. 2010; Rastas 2002,
2004, 2005, 2007b).
Tutkimukseni tuo kuitenkin esiin erityisesti sen, että avoimen ja tarkoituk-
sellisen rasismin rinnalla elää yhä hienovaraisempi ja vaikeasti havaittavampi
jokapäiväisen arjen kohtaamisiin integroitunut rasismin muoto. Tämä mikroag-
gressioksi kutsuttu rasismin muoto perustuu usein tahattomiin loukkauksiin ja
mitätöinteihin, jotka välittävät poissulkevia ja loukkaavia viestejä ”ei-
valkoisille”, ja joilla voi olla psyykkisesti haitallinen vaikutus sen kohteisiin (ks.
Sue ym. 2007). Aikuisten kansainvälisesti adoptoitujen kokemuksille tyypillistä
on se, että he ”ei-valkoisuutensa” lisäksi näyttäisivät kohtaavan myös mikroag-
gressioita, jotka liittyvät heidän adoptiostatukseensa. Niin ikään adoptoitujen
kokemuksista on havaittavissa mikroaggressioiden intersektionaalinen luonne
(ks. Mulinari ym. 2009, 1), sillä eri etnistä alkuperää edustavat adoptoidut ja eri
sukupuolet kohtaavat todennäköisemmin tiettyjä mikroaggression muotoja
kuin toiset. Kuitenkin erityisesti ”ei-valkoiset” adoptoidut näyttäisivät olevan
alttiimpia kaikille tutkimuksessani esiintyville mikroaggressioiden muodoille,
sillä valtaväestö havaitsee heidän transnationaalit juurensa helpommin kuin
niiden adoptoitujen, jotka sulautuvat ulkonäöltään suomalaiseen kantaväes-
töön. Adoptoitujen mikroaggressiokokemusten taustalla näyttäisivät vaikutta-
van niin rodullistamisprosessit, jossa yksilöitä kategorisoidaan fyysisten tun-
nusmerkkien kautta (ks. Miles 1989, 75) kuin länsimainen biologisiin verisitei-
siin perustuva perheideologia (March 1995, 654). Molempien mikroaggressioi-
den taustalla vaikuttaville ideologioille yhteistä on niin ikään se, että arkielä-
109
män vuorovaikutustason lisäksi niitä tuotetaan ja ylläpidetään myös yhteis-
kunnan makrotasoilla.
Adoptoitujen kokemusten perusteella mikroaggressiot vaihtelivat run-
saasti niin vakavuudeltaan kuin vaikutuksiltaankin. Tutkimustuloksista voi
päätellä, että vaikka yksittäisiä mikroaggressioita ei koettaisikaan loukkaavina
tai vahingoittavina, saattaa niiden toistuva kohtaaminen monimutkaistaa adop-
toitujen identiteetin kehitystä ja heikentää heidän hyvinvointiaan. Tutkimukse-
ni osoitti kuitenkin, että adoptoidut eivät ole passiivisia ja voimattomia mik-
roaggressioiden uhreja, vaan heillä on käytössään lukuisia erilaisia psyykkisiä,
kognitiivisia, sosiaalisia ja toiminnallisia strategioita, joiden avulla he vastusta-
vat kohtaamiaan mikroaggressioita.
Tietoiset ja tahalliset mikroaggressiot, kuten rodullistavat nimittelyt ja vä-
kivalta, eivät herättäneet arvauksia adoptoiduissa, sillä niiden loukkaava tar-
koitus oli ilmiselvää. Näin ollen onkin mahdollista, että tämänkaltaisia mikro-
hyökkäyksiä ja niiden ilmentäjiä voidaan joissain tilanteissa haastaa suoraan ja
aktiivisesti. Toisaalta mikrohyökkäysten suora vastustaminen voi estyä tilantei-
den äkillisyyden ja vakavampien konfliktien pelossa, jolloin tarkoituksenmu-
kaisin strategia voi olla mikroaggressioita sisältävien tilanteiden ja niitä ilmen-
tävien henkilöiden konkreettinen vältteleminen. Lisäksi osa mikrohyökkäyksis-
tä voidaan kokea myös luonteeltaan sellaisiksi, ettei niille ole mitään tehtävissä,
ja siksi tarkoituksenmukaisin tapa saattaa olla pyrkimys jättää ne huomioimat-
ta. Koska mikrohyökkäyksille näyttäisi olevan luonteenomaista se, että niitä
ilmentävät adoptoiduille vieraat henkilöt, voidaan niiden haittaa vähentää aset-
tumalla niiden yläpuolelle, ja selittämällä ne hyökkääjien henkilökohtaisista
ongelmista johtuviksi.
Tahattomammat ja tiedostamattomammat mikroaggressioiden muodot,
kuten adoptoidun suomalaisuuden kyseenalaistaminen ja adoptioperheen ”oi-
keuden” mitätöinti, ovat kuitenkin usein epäselvempiä luonteeltaan. Tämänkal-
taisten mikroaggressioiden hienovaraisuus näyttäisi myös tekevän niiden vas-
tustamisen haastavammaksi. Mikroloukkausten ja mikromitätöintien hienova-
raisuus voi saada adoptoidut epäilemään kokemustensa todenperäisyyttä, ku-
ten eräs adoptoitu totesi: ”On vaikea sanoo, mikä on rasismia ja mikä ei. Et onks
osa vaan omaa kuvitelmaa?” Erityisen vaikeasti havaittavaksi – ja myös haastet-
tavaksi - tämänkaltaiset mikroaggressiot voi tehdä myös se, jos niitä ilmentävät
adoptoiduille tärkeät toiset. Tästä johtuen mikroaggressioiden suora haastami-
nen voi myös estyä sosiaalisen menettämisen pelossa. Koska adoptoidut olivat
tietoisia mikromitätöintien ja -loukkauksien usein tahattomasta luonteesta, he
näyttäisivät myös selittävän niitä enemmän ihmisten ymmärtämättömyydellä ja
ajattelemattomuudella kuin rasismilla tai syrjinnällä. Kuitenkin valtaväestöön
kuuluvien kyvyttömyys ymmärtää, mitä merkitsee olla ”ei-valkoinen” ja adop-
toitu ”valkoisuutta” ja länsimaista perheideologiaa korostavassa yhteiskunnas-
sa saattaa estää sosiaalisen tuen hakemisen ”valkoiseen” enemmistöön kuulu-
vilta ystäviltä – ja joskus mahdollisesti jopa adoptioperheen jäseniltä.
Eräs haastateltujen adoptoitujen strategia mikroaggressioita vastaan oli
heidän vahva suomalainen kulttuuri-identiteettinsä. Erityisesti suomen kieli ja
110
suomalaiset kulttuurikäytänteet näyttäisivät olevan tekijöitä, joiden avulla val-
taväestöön kuuluvat ottavat adoptoidut helpommin suomalaisuuden piiriin ja
joiden avulla adoptoidut erottautuvat muista maahanmuuttajataustaisista hen-
kilöistä. Tämän erottautumisen taustalla ovat todennäköisesti maahanmuuttaja-
taustaisten aliarvostettu asema suomalaisessa yhteiskunnassa sekä adoptoitujen
synnyinmaahan liittyvien kielellisten ja kulttuuristen kompetenssien puutteet.
Toisaalta tämänkaltaisten kollektiivisten identiteettien puute voi estää vertais-
tukeen perustuvan sosiaalisen tuen. Kuitenkin erityisesti aikuistumisen myötä
adoptoidut näyttäisivät sisällyttävän identiteettiinsä myös ulottuvuuksia omas-
ta etnisestä ja kulttuurisesta alkuperästään ja löytävän näin tasapainoisemman
suhtautumisen eri identiteettiulottuvuuksiensa välillä. Aikuisten kansainväli-
sesti adoptoitujen kokemuksista voi myös havaita, että mikroaggressioiden
identiteetille ja hyvinvoinnille asettamista haasteista huolimatta adoptiotausta
ja erilaisuus tarjoavat myös myönteistä sosiaalista ja psyykkistä pääomaa ja
voimavaroja.
Tutkimusmetodina yksilöhaastattelut olivat tarkoituksenmukainen mene-
telmä, kun haluttiin tavoittaa kansainvälisesti adoptoitujen henkilökohtaisia
kokemuksia mikroaggressioista sekä tunnistaa niitä yksilöllisiä keinoja, joilla he
vastustavat kohtaamiaan mikroaggressioita. Tutkimuksen yleistettävyyttä arvi-
oitaessa on kuitenkin huomioitava, että haastateltavien lukumäärä oli pieni,
sukupuolten suhde epätasapainoinen, ja joukossa oli vain yksi Venäjältä adop-
toitu henkilö. Lisäksi on mahdollista, että niillä adoptoiduilla, jotka ottivat yh-
teyttä minuun adoptio-organisaatioiden kautta, saattoi olla haastatteluhetkellä
enemmän kokemuksia mikroaggressioista. Muun muassa näiden tekijöiden
vuoksi tämän tutkimuksen tuloksia ei tule yleistää kaikkiin kansainvälisesti
adoptoituihin aikuisiin Suomessa. Jotta adoptoitujen kohtaamista mikroaggres-
sioista saataisiin kokonaisvaltaisempi kuva, tulisi jatkotutkimuksiin ottaa mu-
kaan nykyistä enemmän haastateltavia. Myös kvantitatiiviset lähestymistavat ja
suuremmat otoskoot mahdollistaisivat mikroaggressiokokemusten psykologis-
ten vaikutusten tarkastelun: kuinka erilaiset mikroaggressiot ja selviytymisstra-
tegiat vaikuttavat psyykkiseen terveyteen, kuinka sukupuoli, sosioekonominen
tilanne, ikä ja etninen alkuperä ovat yhteydessä mikroaggressioiden kokemuk-
siin ja selviytymisstrategioihin.
Mikroaggressioita on verrattu häkään, joka on näkymätöntä, mutta silti
haitallista (Sue ym. 2007, 72). Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ollut tehdä
adoptoitujen kohtaamien mikroaggressioiden näkymätön luonne näkyväksi,
jotta ne tunnistettaisiin paremmin ja jotta niitä olisi helpompi vastustaa. Mik-
roaggressioiden haastamista ei tule kuitenkaan jättää vain adoptoitujen ja hei-
dän perheidensä harteille, vaan niiden vastustamiseen on haastettava suomalai-
sen yhteiskunnan kaikki tasot, aina adoptioammattilaisista ja adoptiotutkijoista
yhteiskunnassa käytävään adoptiokeskusteluun asti. Koska yksilöillä ei ole aina
käsitystä siitä, mitä seurauksia heidän tahattomalla toiminnallaan on, on tärke-
ää, että myös suomalaiseen valtaväestöön kuuluvat ihmiset tulisivat tietoisem-
miksi niistä usein epäsuorista ja tahattomista puheen ja käyttäytymisen tavois-
ta, joilla ihmisiä luetaan suomalaisuuden sisä- ja ulkopuolelle. Kansainvälisten
111
adoptoitujen läsnäolo suomalaisessa yhteiskunnassa herättää myös toivoa siitä,
että perheen käsite ymmärrettäisiin laajempana kuin biologiseen verisiteeseen
perustuvana sukulaisuutena, ja että suomalaisuuden käsite voisi sulkea sisään-
sä myös ”ei-valkoiset” ja transnationaalit juuret omaavat jäsenensä.
112
LÄHTEET
Alvarez, A. N. & Juang, L. P. (2010). Filipino Americans and racism. A multiple
mediation model of coping. Journal of Counseling Psychology 57 (2), 167–
178.
Brondolo, E., ver Halen, N. B., Pencille, M., Beatty, D. & Contrada, R. J. (2009).
Coping with racism: A selective review of the literature and a theoretical
and methodological critique. Journal of Behavioral Medicine 32 (1), 64–88.
Brottveit, Å. (1999). Negotiating ethnic identities: Intercountry transracial
adoptees’ strategies facing external categorization. In A.L. Rygvold, M.
Dalen & B.Sætersdal (Eds.) Mine - Yours- Ours and Theirs: Adoption,
changing kinship and family pattern. Norway: University of Oslo, 6–8.
Burman, E. (2003). From difference to intersectionality: challenges and re-
sources. European Journal of Psychotherapy & Counselling 6 (4), 293–308.
Crocker, J. & Major, B. (1989). Social stigma and self-esteem: The Self-protective
properties of stigma. Psychological Review, 96 (4), 608–630.
Delgado, R. & Stefanic, J. (2001). Critical race theory: An Introduction. New
York: New York University Press.
Dyer, R. (2013). The matter of images: Essays on representations. 2. edition.
London and New York: Routledge.
Ellemers, N., Spears, R. & Doosje, B. (2002). Self and social identity. Annual
Rewiev of Psychology 53 (1), 161–186.
Essed. P. (1991). Understanding everyday racism: an interdisciplinary theory.
Newbury Park: Sage.
Frable, D. E. S., Platt, L. & Hoey, S. (1998). Concealable stigmas and positive
self-perceptions: Feeling better round similar others. Journal of Personality
and Social Psychology 74 (4) 909–921.
Frankenberg, R. (1993). White woman, race matters: The Social construction of
whiteness. University of Minnesota Press.
Gilroy, P. 1991. There ain’t no black in the union Jack: The Cultural politics of
race and nation. Chigago: Universtiy of Chigago Press.
Goffman, E. (1963). Stigma: Notes on the Management of Spoiled Identity. Eng-
lewood Cliffs, NJ: Prentice-Hall.
Goldberg, D. T. 1993. Racist culture: Philosophy and the politics of meaning.
Oxford: Blackwell.
Gupta, A. & Ferguson, J. (1992). Beyond “culture”: Space, identity, and the poli-
tics of difference. Cultural Anthropology 7 (1), 6–23.
Hall, S. (1999). Identiteetti. Suomentajat Mikko Lehtonen & Juha Herkman.
Tampere: Vastapaino.
Harinen, P. (2000). Valmiiseen tulleet: tutkimus nuoruudesta, kansalaisuudesta
ja kansallisuudesta. Nuorisotutkimusverkosto.
Harinen, P. (2003). Kamppailuja jäsenyyksistä. Etnisyys, kulttuuri ja kansalai-
suus nuorten arjessa. Nuorisotutkimusverkosto, Nuorisotutkimusseura,
38.
113
Howell, S. (2006). The kinning of foreigner. Transnational adoption in a global
perspective. New York (N.Y.): Oxford: Berghahn Books.
Hübinette, T. (2012). “Words that wound”: Swedish whiteness and its inability
to accommodate minority experiences. In L. Jensen & K. Loftsdóttir (Eds.)
Whiteness and postcolonialism in the Nordic countries: Exceptionalism,
migrant others and national identities. Aldershot: Ashgate, 43–56.
Hübinette, T. & Andersson, M. (2012). Between colourblindness and ethnicisa-
tion: Transnational adoptees and race in a Swedish context. Adoption &
Fostering 36 (3–4), 97–103.
Hübinette, T. & Tigervall, C. (2008). Adoption med förhinder. Samtal med ad-
opterade och adoptivföräldrar om vardagsrasism och etnisk identitet.
Tumba: Mångkulturellt centrum.
Hübinette, T. & Tigervall, C. (2009). To be non-white in a color-blind society:
conversations with adoptees and adoptive parents in Sweden on everyday
racism. Journal of Intercultural Studies 30 (4), 335–353.
Irhammar, M. & Cederblad, M. (2000). Outcome of intercountry adoption in
Sweden. In P. Selman (Eds.) Intercountry Adoption. Developments, trends
and perspectives. London: BAAF, 143–163.
Juffer, F. & van Ijzendoorn, M. H. (2005). Behavior problems and mental health
referrals of international adoptees. A Meta-analysis. The Journal of the
American Medical Association 293 (20), 2501–2515.
Kankkunen, P., Harinen, P., Nivala, E. & Tapio, M. (2010). Kuka ei kuulu jouk-
koon. Lasten ja nuorten kokema syrjintä Suomessa. Sisäasiainministeriön
julkaisu, 36.
Kaunismaa, P. (1997). Keitä me olemme? Kollektiivisen identiteetin käsitteelli-
sistä lähtökohdista. Sosiologia 34 (3), 220–230.
Keskinen S., Rastas, A. & Tuori, S. (2009a). En ole rasisti, mutta…: maahanmuu-
tosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Tampere: Vastapaino & Nuori-
sotutkimusverkoston julkaisuja, 95.
Keskinen, S., Tuori, S., Irni, S. & Mulinari, D. (2009b). Complying with colonial-
ism. Gender, race and ethnicity in the Nordic region. Farnham: Ashgate.
Kirk, H. D. (1984). Shared fate: A Theory and method of adoptive relationships.
Port Angeles, WA: Ben-Simon Publications.
Lazarus, R. & Folkman, S. (1984). Stress, appraisal, and coping. New York:
Springer.
Lazarus, R. & Folkman, S. (1987). Transactional theory and research on emo-
tions and coping. European Journal of Personality 1 (3), 141–169.
Lind, J. (2012). 'As Swedish as anybody else' or 'Swedish, but also something
else'? Discourses on transnational adoptees identities in Sweden. Adop-
tion & Fostering 36 (3–4), 85–96.
Lindblad, F. & Signell S. (2008). Degrading attitudes related to foreign appear-
ance: interviews with Swedish female adoptees from Asia. Adoption &
Fostering Journal 32 (3), 46–59.
Major, B. & O’Brien, L. T. (2005). The Social psychology of stigma. Annual Re-
view, Psychology 56, 393–421.
114
March, K. (1995). Perception of adoption and social stigma: Motivation for
search and reunion. Journal of Marriage and the Family 57 (3), 653–660.
Matsuda, M., Lawrence C., Delgado, R. & Crenshaw, K. (1993).Words that
wound: Critical race theory, assaultive speech, and the first amendment.
Boulder, CO: Westview Press.
Mellor, D. M. (2004). Responses to racism: A Taxonomy of coping styles used by
aboriginal Australians. American Juornal of Orthopsychiatry 74 (1), 56–71.
Miles, R. (1989). Racism. New York: Routledge.
Molina, I. (2004). Intersubjektivitet och intersektionalitet för en subversiv anti-
rasistisk feminism. Sociologisk Forskning (3), 19–24.
Mulinari, D., Keskinen, S., Irni, S. & Tuori, S. (2009). Introduction: Postcolonial-
ism and the Nordic models of welfare and gender. In S. Keskinen, S. Tuori,
S. Irni & D. Mulinari (Eds.) Complying with colonialism: Gender, race and
ethnicity in Nordic region, Farnham: Ashgate, 1–16.
Müller, U. & Perry, B. (2008). Adopted persons' search for and contact with
their birth parents. Adoption Quarterly 4 (3), 53–7.
Noh, S., Beiser, M., Kaspar, V., Hou, F. & Rummens, J. (1999). Perceived racial
discrimination, depression, and coping: A study of Southeast Asian refu-
gees in Canada. Journal of Health and Social Behavior 40 (3), 193–207.
Omi, M. & Winant, H. (1994). Racial formation in the United States: From
the1960s to the 1990s. New York: Routledge.
Phinney, J. S., Horenczyk, G., Liebkind, K. & Vedder, P. (2001). Ethnic identity,
immigration and well-being: An interactional perspective. The Journal of
Social Issues 57 (3), 493–510.
Puuronen, V. (2011). Rasistinen Suomi. Helsinki: Gaudeamus.
Rastas, A. (2002). Katseilla merkityt, silminnähden erilaiset. Lasten ja nuorten
kokemuksia rodullistavista katseista. Nuorisotutkimus 2, 31–7.
Rastas, A. (2004). Miksi rasismin kokemuksista on niin vaikea puhua? Teokses-
sa A. Jokinen, L. Huttunen & A. Kulmala (toim.) Puhua vastaan ja vaieata
– neuvottelu kulttuurisista marginaaleista. Helsinki: Gaudeamus, 33–55.
Rastas, A. (2005). Racializing categorization among young people in Finland.
Young – Nordic Journal of Youth Research 13 (2), 147–166.
Rastas, A. (2007a). Neutraalisti rasistinen? Erään sanan politiikkaa. Teoksessa J.
Kuortti, M. Lehtonen & O. Löytty (toim.) Jälkikolonialismi ja Suomi. Hel-
sinki: Gaudeamus, 119–141.
Rastas, A. (2007b). Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Tampere: Tampereen yli-
opistopaino.
Rastas, A., Huttunen, L. & Löytty, O. (2005). Suomalainen vieraskirja. Kuinka
käsitellä monikulttuurisuutta. Tampere: Vastapaino.
Rossi, L.-M. (2009). Licorice boys and female coffee beans: Representations in
colonial complicity in Finnish visual culture. In S. Keskinen, S. Tuori, S. Ir-
ni & D. Mulinari (Eds.) Complying with colonialism: Gender, race and
ethnicity in Nordic region. Farnham: Ashgate, 189–204.
115
Sarason, I. G., Levine, H. M., Bashman, R. B. & Sarason, B. R. (1983). Assessing
social support: The Social support questionnaire. Journal of Personality
and Social Psychology 44 (1), 127–139.
Skinner, E. A., Edge, K., Altman, J. & Sherwood, H. (2003). Searching for the
structure of coping: A review and critique of category systems for classify-
ing ways of coping. Psychological Bulletin 129 (2), 216–269.
Solórzano, D., Ceja, M. & Yosso, T. (2000). Critical race theory, racial mi-
croaggressions, and campus racial climate: The experiences of African
American college students. Journal of Negro Education 69 (1/2), 60–73.
Stoler, A. L. (2002). Carnal knowledge and imperial power. Race and the inti-
mate in colonial rule. Berkeley: University of California Press.
Sue, D. W., Bucceri, J., Lin, I. A., Nadal, K. L. & Torino G. C. (2007a). Racial mic-
roaggressions and the Asian American experience. Cultural Diversity and
Ethnic Minority Psychology 13 (1), 72–81.
Sue, D. W., Capodilupo, C. M., Torino, G. C., Bucceri, J. M., Holder, A. M. B.,
Nadal, K. L. & Esquilin, M. (2007b). Racial microaggressions in everyday
life. Implications for clinical practice. American Psychologistics 62 (4), 271–
286.
Sverdljuk, J. (2009). Contradicting the 'prostitution stigma': Narratives of mi-
grant Russian women living in Norway. In S. Keskinen, S. Tuori, S. Irni &
D. Mulinari (Eds.) Complying with colonialism: Gender, race and ethnicity
in Nordic region, Farnham: Ashgate, 137–153.
Sætersdal, B. & Dalen, M. (2000). Identity formation in a homogeneous country:
Norway. In P. Selman (Eds.) Intercountry Adoption. Developments,
trends and perspectives, London: BAAF, 164–180.
Tigervall, C. & Hübinette, T. (2010). Adoption with complications: Conversa-
tions with adoptees and adoptive parents on everyday racism and ethnic
identity. International Social Work 53 (4), 489–509.
van Dijk, T. A. (2004). Racist discourse. In E. Cashmore (Eds.) Encyclopedia of
race and ethnic studies. London: Routledge, 351–355.
von Borczyskowski, A., Hjern, A., Lindblad, F. & Vinnerljung, B. (2006). Suicid-
al behavior in national and international adult adoptees: A Swedish cohort
study. Social Psychiatry and Psychiatric Epimedology 41 (2), 95–102.
Vuorela, U. (2009). Colonial complicity: The ‘Postcolonial’ in a Nordic context.
In S. Keskinen, S. Tuori, S. Irni & D. Mulinari (Eds.) Complying with colo-
nialism: Gender, race and ethnicity in Nordic region. Farnham: Ashgate,
19–33.
Wegar, K. (1997). Adoption, identity and kinship: The debate over sealed birth
records. New Haven: Yale University Press.
Wegar, K. (2000). Family ideology, and social stigma: Bias in community atti-
tudes, adoption research, and practise. Family Relations 49 (4), 363–370.
Wegar, K. (2006). Adoptive families in a diverse society. Rutgers University
Press.
Yanick S. J. & Feagin, J. R. (1997). Double burden: Black women and
everyday racism. M.E. Sharpe: Armonk, N.Y
... Kansainvälisen adoption lisääntymisen myötä "rodun" 2 merkitys adoptoitujen identiteetille on saanut huomiota tutkimuksissa . Tutkimusten mukaan adoptoitujen adoptiokotimaan kantaväestöstä poikkeava ulkonäkö altistaa heidät erilaisille syrjinnän kokemuksille (Docan- Morgan, 2011;Högbacka & Ruohio, 2020;Koskinen, 2014;Tigervall & Hübinette, 2010). Tästä huolimatta tiedetään varsin vähän niistä erilaisista merkityksistä, joita rodullistamisella on adoptoitujen identiteetille ja hyvinvoinnille sekä siitä, miten adoptoidut pyrkivät selviytymään rodullistamisen haasteista. ...
... Kansainvälisesti adoptoitujen etnisen identiteetin kehityksestä tekee usein haastavaa niin kutsuttu "roturajat ylittävän adoption paradoksi" (Lee, 2003). Tällä paradoksilla viitataan siihen, että vaikka adoptoidut identifioituvat usein ensisijaisesti adoptiokotimaansa kulttuuriin, valtaväestö kategorisoi heidät etnisiin vähemmistöihin kuuluviksi heidän ei-valkoisuutensa tai ei-suomalaisen syntyperänsä vuoksi Irhammar & Cederblad, 2006;Koskinen, 2014;. ...
... Adoptoitujen syrjinnän kokemuksia on tarkasteltu aiemmissa tutkimuksissa rasismin, rodullisen syrjinnän, rodullisten mikroaggressioiden sekä arkipäivän rasismin käsitteiden avulla (Baden, 2016;Koskinen, 2014;Schires ym., 2020;Tigervall & Hübinette, 2010;Zhang, Zhang & Pinderhughes, 2019). Tässä tutkimuksessa adoptoitujen syrjinnän kokemuksia tarkastellaan rodullistamisen käsitteen avulla. ...
Book
Full-text available
Article
Describes the Social Support Questionnaire (SSQ) and 4 empirical studies employing it. The SSQ yields scores for (a) perceived number of social supports and (b) satisfaction with social support that is available. Three studies (N = 1,224 college students) dealt with the SSQ's psychometric properties, its correlations with measures of personality and adjustment, and the relation of the SSQ to positive and negative life changes. The 4th study (40 Ss) was an investigation of the relation between social support and persistence in working on a complex, frustrating task. The research reported suggests that the SSQ is a reliable instrument and that social support is (a) more strongly related to positive than negative life changes, (b) more related in a negative direction to psychological discomfort among women than men, and (c) an asset in enabling a person to persist at a task under frustrating conditions. Clinical implications are discussed. (47 ref) (PsycINFO Database Record (c) 2006 APA, all rights reserved).
Book
Frankenberg explores the unique intersection of race and sex as she examines the way that white women relate to racism. She writes from the assumption that whiteness is socially constructed rather than naturally pre-existing. She theorizes "from experience" to offer a unique perspective that retains the strength of a theoretical foundation as well as the relatability of personal narratives. She interviews thirty white women to get their perspectives on various racial topics and gain a critical standpoint for thinking about individual and social forces that construct and maintain whiteness in contemporary society. She begins with the question, "What is white women's relationship to racism?" The women discuss various aspects of interracial courtship, the role of power in acknowledging racial differences, and the function of language in facing and overcoming the negative effects of this difference.
Book
Omi and Winant examine the creation and negotiation of race's role in identify construction, contestation, and deconstruction. Since no biological basis exists for the signification of racial differences, the authors discuss racial hierarchies in terms of a "racial formation," which is a process by which racial categories are created, accepted, altered, or destroyed. This theory assumes that society contains various racial projects to which all people are subjected. The role that race plays in social stratification secures its place as a political phenomenon in the United States. This stratification is tantamount to what Omi and Winant call "racial dictatorship," which has three effects. First, the identity "American" is conflated with the racial identity "white." Second, the "color line" becomes a fundamental division in American society. Finally, oppositional racial consciousness became consolidated in opposition to racial dictatorship.
Book
Goldberg examines the role of race in contemporary liberal modernity. Given that personal and social identity are simultaneously fashioned together in terms of the dominant conceptual order, identity is mediated by the prevailing discursive practices and the values within them. Race enters as a central invention of modernity as an identity category that is both individual and gives the semblance of social cohesion. Despite the impression that race can produce social identity, it actually creates the conditions for exclusion to take place. Modernity views racism in relation to personal prejudices rather than overarching, institutional phenomena. This becomes the primary paradox for liberal modernity: it attempts to abstract identity to obscure the impact of race, but as it does it must enforce exclusionary identity categories.
Book
Complying with Colonialism presents a complex analysis of the habitual weak regard attributed to the colonial ties of Nordic Countries. It introduces the concept of ‘colonial complicity’ to explain the diversity through which northern European countries continue to take part in (post)colonial processes. The volume combines a new perspective on the analysis of Europe and colonialism, whilst offering new insights for feminist and postcolonial studies by examining how gender equality is linked to ‘European values’, thus often European superiority. With an international team of experts ranging from various disciplinary backgrounds, this volume will appeal not only to academics and scholars within postcolonial sociology, social theory, cultural studies, ethnicity, gender and feminist thought, but also cultural geographers, and those working in the fields of welfare, politics and International Relations. Policy makers and governmental researchers will also find this to be an invaluable source. © Suvi Keskinen, Salla Tuori, Sari Irni and Diana Mulinari 2009.