ThesisPDF Available

Rakkaudesta luontoon. Luontoharrastajat luonnonsuojelun toimijoina.

January 2013

Thesis for: PhD
Advisor: prof Yrjö Haila

Authors:

Minna Santaoja

University of Lapland

Content uploaded by Minna Santaoja

Content may be subject to copyright.

MINNA SANTAOJA

Rakkaudesta luontoon

Luontoharrastajat luonnonsuojelun toimijoina

AKATEEMINEN VÄITÖSKIRJA

Esitetään Tampereen yliopiston

johtamiskorkeakoulun johtokunnan suostumuksella

julkisesti tarkastettavaksi Tampereen yliopiston

Pinni B:n luentosalissa 1096, Kanslerinrinne 1, Tampere,

25. päivänä lokakuuta 2013 klo 12.

AKATEEMINEN VÄITÖSKIRJA

Tampereen yliopisto, Johtamiskorkeakoulu

Kannen suunnittelu

Mikko Reinikka

Acta Universitatis Tamperensis 1853 Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1333

ISBN 978-951-44-9215-0 (nid.) ISBN978-951-44-9216-7 (pdf )

ISSN-L 1455-1616 ISSN 1456-954X

ISSN 1455-1616 http://tampub.uta.fi

Suomen Yliopistopaino Oy – Juvenes Print

Tampere 2013

Sisällysluettelo

Alkusanat ja kiitokset / Acknowledgments ..................................................................7

Tiivistelmä ................................................................................................................13

English abstract ......................................................................................................... 15

1 Luontoharrastusten moninaisuus ......................................................................... 17

1.1 Luonnonystävä, tiedemies, runoilija – Aaro Hellaakoski ............................18

1.2 Tieteen ja taiteen rajanvetoja ......................................................................21

1.3 Luontoharrastuksen kasvot ........................................................................23

1.3.1 Lintuharrastuksen suosio on kasvussa .............................................23

1.3.2 Hyönteisharrastuksessa painottuu tutkimus ....................................26

1.3.3 Kasvintuntemus luonnonsuojelun perustana ...................................28

1.3.4 Sienissä kiinnostaa muukin kuin syötävyys ..................................... 31

1.3.5 Luontoharrastus virkistyskäytön tutkimuksessa ..............................33

1.3.6 Hyvinvointia luontoharrastuksesta ..................................................35

1.4 Luontotiedon yhteiskunnallinen tarve .......................................................36

1.5 Tutkimuksen kysymyksenasettelu..............................................................41

2 Luontoharrastus ja luonnonsuojelu...................................................................... 44

2.1 Luontoharrastus ja luonnontiede ............................................................... 46

2.2 Aektiivinen tietäminen ............................................................................52

2.3 Harrastuksen ja tietokäytäntöjen performatiivisuus ................................... 55

2.4 Harrastajien toimintatila ............................................................................58

2.5 Luontoharrastus ympäristökansalaisuutena ............................................... 64

3 Tapaukset, aineistot ja menetelmät .......................................................................70

3.1 Tapaustutkimus lähestymistapana ............................................................. 70

3.2 Kolme tapausta Pirkanmaalta .................................................................... 71

3.3 Internet-aineiston käytön etiikasta .............................................................76

3.4 Aineistolähtöinen analyysi .........................................................................79

3.5 Tutkijana sisä- ja ulkopuolella ....................................................................83

4 Tapaus I: Haave luonnontieteellisestä museosta ...................................................85

4.1 Kansallisromantiikka ja kotiseuturakkaus varhaisen luonto-

harrastuksen innoittajina ...........................................................................85

4.2 Museohaave toteutuu Tampereella, luontoharrastus erikoistuu ..................92

4.3 Harrastajien tieto, luonnonsuojelijoiden mielipiteet? ..................................99

4.4 Museo kuihtuu, ympäristökysymys institutionalisoituu ...........................102

4.4.1 Kokoelmat logistisen dominopelin uhrina ..................................... 102

4.2.2 Luonnontieteellinen museo Tampereen museokentässä .................106

4.5 Luonnontieteellisen museon uudelleensyntymä .......................................109

4.5.1 Uusi amanuenssi ja uudet tilat puhaltavat museon henkiin ........... 110

4.5.2 Luonnontieteelliset kokoelmat: harrastuksen ja tutkimuksen

selkäranka .....................................................................................113

4.5.3 Luontoharrastajat ja luonnontieteellisen museon uusi näyttely ......123

4.5.4 Tampereen museo osana luonnontieteellistä museokenttää ............129

4.5.5 Museosta metsään – näyttelyn, kokoelmien ja luonto-

harrastuksen dynamiikka ..............................................................136

5 Tapaus II: Lintuharrastuksen teknologinen organisoituminen ...........................143

5.1 Reikäkorteista piippareihin – lintutiedon välitysjärjestelmien

kehittyminen ........................................................................................... 145

5.2 Tiira–Hatikka–Atlas-kolmiodraama .......................................................147

5.3 Lintujen karisma ja harrastuksen suosio...................................................153

5.4 Havaintojen laatukontrolli asemoi harrastajia .......................................... 157

5.5 Lintutiedettä vai -harrastusta? ..................................................................165

5.6 Vastavuoroisuus ja valta tietojenvaihdossa ................................................ 172

5.7 Atlaksen merkitys linnustonseurantojen kokonaisuudessa........................177

5.8 Ornimisen sietämätön vaikeus ................................................................. 183

6 Tapaus III: Lintujärven kunnostusta taidekäsityönä ........................................... 186

6.1 Vesirakennuksesta vesiensuojeluun: järvet kamppailujen kohteena ..........186

6.2 Ahtialanjärven kukoistus ja rappio: ekososiaaliset prosessit lintujärven

muovaajina ..............................................................................................190

6.3 Lintuharrastajat aktivoituvat – kunnostushanke käynnistyy .................... 192

6.4 Lintutorni joka ei toteutunut ................................................................... 201

6.5 Harrastajien ja hallinnon toimintatavat erkanevat .................................. 204

6.5.1 Vesistön säännöstely ja Ahtialanjärven pesätuhot ..........................208

6.5.2 Lintuvesien kunnostuksen Life-hanke ja harrastajien kritiikki ......209

6.5.3 Ahtialanjärvi lähietäisyydeltä – Sarkkilanjärvi satelliitista ............. 213

6.5.4 Yhdistyksen turvin ulos kunnostuksen umpikujista? .....................220

6.5.5 Uusi alku: Ahtialanjärven suunnittelu ympäristöhallinnolta

Metsähallitukselle .........................................................................225

6.5.6 Perinteikäs näytelmä jatkuu – yhteistyö katkolla ...........................229

6.5.7 Yhteinen tahto yhteistyön parantamiseksi kirjataan ......................232

6.6 Käsityön itseoppiva kekseliäisyys .............................................................234

6.7 Naturan ongelmallinen kaavamaisuus muuttuvan luonnon suojelussa .....239

7 Luontoharrastajien toimintatilan ulottuvuudet ..................................................247

7.1 Harrastajien omaksumat tehtävät ja avautuva toimintatila ....................... 247

7.2 Yksilöt yhteisön toimintatilan avartajina ..................................................248

7.3 Toimintatilan rajoituksia .........................................................................250

7.4 Luontoharrastajien tieto ...........................................................................254

7.4.1 Linnuksi tuleminen – kehon tieto .................................................255

7.4.2 Harrastajien ja hallinnon ontologiat ..............................................256

7.4.3 Erilaisen tiedon kentillä: evidenssitieto ja kosmopoliittinen tieto ... 258

7.4.4 Täydellisen luontotiedon utopia.....................................................262

7.4.5 Tietokäytäntöjen performatiivisuus rajaa toimintatilaa ................. 264

7.5 Ympäristökansalaisuuden elementtejä ......................................................267

Kirjallisuus .............................................................................................................. 274

Liite 1: Lintujärvitapauksen aikajana .......................................................................293

Liite 2: Tutkimuksessa käytetyt aineistot ................................................................299

Kuvaluettelo

Kuva 1: Luontoharrastajien toimintatila ....................................................................59

Kuva 2: Tutkijan rooli – yksin tieteen norsunluutornissa (tässä Ahtialanjärven

lintutornissa) ...................................................................................................84

Kuva 3: ...vai samassa veneessä tutkittavien kanssa? ..................................................84

Kuva 4: Tampereen Luonnon Ystävien kasvi- ja hyönteiskokoelmia esiteltiin

Tampereen taidemuseon tiloissa järjestetyssä näyttelyssä vuonna 1934 ...........93

Kuva 5: Tampereen luonnontieteellinen museo avattiin pääkirjasto Metson

paikalla sijainneessa Kaipion talossa vuonna 1961...........................................94

Kuva 6: Luonnontieteellinen museo kirjastotalo Metson alakerrassa. ...................... 103

Kuva 7: Tampereen luonnontieteellinen museo avattiin uudelleen museokeskus

Vapriikissa joulukuussa 2010 ....................................................................... 110

Kuva 8: Luonnontieteellisessä museossa on esillä joitain valittuja paloja

luonnontieteellisistä kokoelmista .................................................................114

Kuva 9: Luontoharrastukset ovat esillä uudessa museossa omassa vitriinissään.

Lukunurkkauksessa voi tutustua muun muassa yhdistysten julkaisuihin .....124

Kuva 10a ja b: Tampereen kasvitieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja Matti

Kääntönen on ollut laatimassa museon historiikkia. Hyönteistutkijain

seuran puheenjohtaja Tero Piirainen on kuvittanut hyönteiset

interaktiiviselle näytölle ................................................................................126

Kuva 11: Lapset saivat uudessa museossa puuhakohteensa: ns. Gaddin lehmuksen

onton rungonpätkän läpi mahtuu ryömimään ............................................. 128

Kuva 12: Tiira–Hatikka–Atlas-kolmiodraama ....................................................... 148

Kuva 13: Leader-rahoituksella vuosina 2001–2004 Ahtialanjärven itäpuolella

sijaitsevalle lintutornille vievän polun varteen tehtiin lintujärvestä

kertovia opastauluja ...................................................................................... 190

Kuva 14: Ahtialanjärven Lokkisaari ....................................................................... 213

Kuva 15: Lokkisaari-yhdistyksen verkkosivuilla on tietoa kunnostushankkeista......222

Kuva 16: Saratupas saa kyytiä Rainer Mäkelältä Ahtialanjärven Lokkisaaressa ......234

7Rakkaudesta luontoon

Alkusanat ja kiitokset / Acknowledgments

Miten tutkija ja tutkimuskohde kohtaavat? Tätä pohtiessa tarjoutuu tilaisuus lau-

sua kiitokset ihmisille, jotka ovat matkan varrella edistäneet väitöskirjani valmistu-

mista. Tutkijan ja tutkimuskohteen kohtaamisista puhutaan ja kirjoitetaan vähän.

Sattumalla näyttää usein olevan sormensa pelissä: tutkija sattuu olemaan oikeassa

paikassa oikeaan aikaan ja näin tarjoutuu mahdollisuus esimerkiksi osallistua tut-

kimusprojektiin. Kun jonkinlainen kohdentunut mielenkiinto on olemassa, aihe

asettuu tavalla tai toisella tarjolle. Sattuma saattaa tuottaa yllättäviäkin tutkijoiden

ja tutkimusaiheiden yhdistelmiä. Tutkijalla on kuitenkin taipumus kasvaa kiinni

tutkimusaiheeseensa niin, ettei pian tunnu mahdolliselta ajatella yhtä ilman toista.

Se, että tutkimuskohteekseni on valikoitunut luontoharrastus, on eräänlainen pa-

radoksi, sillä en koe olevani luontoharrastaja vähänkään vaativammassa mielessä.

Ulkopuolisen katse on toisinaan tarpeenkin.

2000-luvun alussa aloitin ympäristöpolitiikan opinnot Tampereen yliopistossa.

Samassa yhteydessä tulin liittyneeksi Suomen luonnonsuojeluliiton ja paikallisen

Tampereen ympäristönsuojeluyhdistyksen jäseneksi. Pian olin paitsi yhdistyslehden

taittaja myös sen päätoimittaja, sitten yhdistyksen hallituksen jäsen ja pari vuot-

ta sen puheenjohtajakin. Kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Olen

ollut etuoikeutettu saadessani tutustua luonnonsuojelun kohtalotovereihin Tampe-

reen ympäristönsuojeluyhdistyksessä ja Pirkanmaan luonnonsuojelupiirissä. Kiitos

jaetuista iloista ja murheista, sinnikkyydestä ja aatteen palosta! Järjestötoiminnasta

kumpuavat tutkimusaiheeni ja omakohtaiset kokemukset ovat olleet tärkeä tulkin-

taresurssi väitöskirjamateriaalin analysoinnissa. Yhdistystoiminta on toiminut kan-

salaisosallistumisen korkeakouluna.

Järjestötoiminnassa olen päässyt tutustumaan luontoharrastajiin ja tekemään yh-

teistyötä heidän kanssaan. Tampereen kasvitieteellisen yhdistyksen pitkäaikainen

puheenjohtaja Matti Kääntönen on tuonut monessa yhteydessä esiin erikoistunei-

den luontoharrastusyhdistysten ja luonnonsuojeluyhdistysten valitettavan vähäistä

yhteydenpitoa. Tampereen hyönteistutkijain seuran puheenjohtaja Tero Piirainen on

todennut luonnonsuojelijoiden ottavan kantaa esimerkiksi maankäyttökysymyksiin

toisinaan turhankin kevyin tiedoin paikallisesta luonnosta. Luontotietoa löytyisi

luontoharrastajilta ja yhteistyötä olisi siksi hedelmällistä tehdä.

Tartuin luontoharrastajien esiin nostamiin kysymyksiin ympäristöpolitiikan

kandidaatintutkielmassa ja pro gradu -työssä. Tarkastelin paikallista ympäristö- ja

luontojärjestöjen kenttää: mitä järjestöjä Tampereella toimii, mitä ne tekevät, min-

kälaiset vaikutuskeinot eri tahoilla on käytössä ja millä tavoilla yhdistykset tekevät

8Minna Santaoja

yhteistyötä. Tutkielmat nostivat esiin monia kiinnostavia kysymyksiä jatkotarkaste-

lua varten. Luontoharrastajat alkoivat näyttää varsin vaikutusvaltaiselta porukalta,

eräänlaiselta hyvin pidetyltä salaisuudelta – mustilta hevosilta, jotka kulissien taka-

na pääsivät tekemillään luontoselvityksillä vaikuttamaan esimerkiksi maankäytön

suunnitteluun. Kiinnostuin luontoharrastajien tiedon tuottajan roolista.

Tampere ei ole hullumpi paikka käynnistää luontoharrastusta koskevaa tutki-

musta, sillä Tampereella on valtakunnan mittakaavassa poikkeuksellisen vireää

luontoharrastustoimintaa. Jo mainittujen lisäksi lausun lämpimät kiitokset kaikil-

le luontoharrastajille, tutkijoille ja viranomaisille, jotka olette jakaneet aikaanne ja

ajatuksianne haastatteluissa ja muussa yhteydenpidossa. Kolmannen tutkimusta-

pauksen lokkisaarelaiset, Rainer Mäkelä ja Tatu Itkonen, ovat opettaneet minulle

harkitsevaisuutta tulkintojen teossa. Luontoharrastajien innostus ja pitkäjänteinen

sitoutuminen luonnon tutkimiseen on motivoinut työtäni. Kuten eräs haastatelta-

vista muotoili:

On tärkeää että kotiasiat ovat kunnossa eikä työ ole sieltä pöllöimmästä päästä,

mutta luontoharrastus on ehkä kuitenkin tärkeintä maailmassa eikä aikaansa sen

paremmin voi käyttää [H3].

Luontoharrastus on monella tapaa tärkeää, ja siksi olen katsonut aiheelliseksi käyttää

aikaa sen tarkastelemiseen.

***

Työni ohjaajaa, professori Yrjö Hailaa käy kiittäminen monesta: inspiraatiosta ja

luottamuksesta, vapaudesta ja kärsivällisyydestä, huolenpidosta ja materiaalisten

puitteiden mahdollistamisesta työn tekemiselle. Tampereen yliopistossa kokoontuu

Sateenvarjona tai kansainvälisemmin Umbrellana tunnettu Yrjön vetämä ympäris-

töpolitiikan tutkijaseminaari, joka kerää yhteen eri vaiheissa olevia jatko-opiskeli-

joita ja pidemmälle ehtineitä tutkijoita. Seminaarin arvo on kirkastunut vähitellen

vasta, kun olen kuullut haikeita huokaisuja muissa yliopistoissa väitöskirjaa tekevi-

ltä – säännöllisesti kokoontuva seminaari näyttää valitettavasti olevan harvinaista

herkkua. Seminaarissa kollegoilta saatu palaute on vienyt työtä merkittävällä tavalla

eteenpäin ja auttanut pulmallisten kysymysten ratkaisemisessa. Yhtä opettavaista on

ollut kuunnella muiden esityksiä ja niistä käytyä keskustelua. Umbrellassa on ollut

lupa olla keskeneräinen.

Nina Nygren on ystävä ja kollega jota saan kiittää kannustuksesta, että ylipää-

tään tulin lähteneeksi tutkijanuralle. Ninan ja Jere Niemisen kanssa muodostimme

keväällä 2012 kalkkiviivaryhmän ja kiritimme toisiamme kohti maalia. Kiitos ver-

taistuesta!

9Rakkaudesta luontoon

Maisteriopintojen jälkeinen tutkijanpolkuni käynnistyi Yrjön johtamassa Suo-

men akatemian rahoittamassa hankkeessa ”Politics of the Environment: Searching

for New Forms of Citizen Participation in Local Environmental Governance”. Kii-

tokset opastajilleni Markus Laineelle ja Helena Leinolle kyseisessä projektissa. Tär-

keä etappi oli saada ensimmäinen vertaisarvioitu artikkeli julkaistuksi kanssanne ja

arvokasta kokemusta käytännön tutkimustyöstä. Helenan ja Juha Peltomaan kanssa

oli kiva kirjoittaa yhdessä toinenkin artikkeli ja Hetalle kuuluu lisäksi erityiskiitos

tutkimussuunnitelmieni kärsivällisestä kommentoinnista.

Ajallisesti seuraavana lausun kiitokset Pekka Jokiselle, Maria Åkermanille ja Timo

Peuhkurille, joiden kanssa pääsin laatimaan hankehakemuksia Suomen Akatemial-

le. Roolini oli erityisesti vetävien räppiriimien keksiminen hakemuksen otsikoihin

(Knowledge-policy interfaces and participatory spaces…). Vaikka emme yhteisillä

hakemuksillamme menestyneet, oli prosessi opettavainen ja tunne tutkijayhteisöön

kuulumisesta kannusti jatkamaan. Pekka oli mukana väikkäriprosessini alussa ja

taas sen lopussa – kiitos kosinnasta tutkimushankkeeseen ja arvokkaista kommen-

teista käsikirjoitukseen! Marialta eri yhteyksissä saamani kokeneemman tutkijan pa-

laute on ollut arvokasta.

Sateenvarjoseminaarissa 2011 ympäristöpolitiikan virkaa tehnyt professori Per

Mickwitz tarttui kynään ja piirsi valkotaululle kaavion siitä, millä tavoin hän näki

tutkimustapausteni liittyvän toisiinsa. Tästä kiitos. Kun teoreettisilla harharetkillä

eksyin turhan kauas, piirsi Yrjö Haila taululle unohtumattoman kuvan hirressä riip-

puvasta tutkijasta. Kukaan ei rohjennut esittää tarkentavaa kysymystä, oliko tutki-

ja hirtetty vai hirttäytynyt – tätä spekuloitiin vasta myöhemmin lounaalla. Mietin

monesti mitä Markus Laine ja Lasse Peltonen mahtoivat tarkoittaa kiittäessään väi-

töskirjassaan Yrjöä bullshit-broomin eli hevonpaskaluudan heiluttamisesta. Hirressä

riippuessani alkoi ohjaajan tämäkin rooli valjeta. Viesti oli kannustava: teoriaan ei

kannata hirttäytyä. Takaisin aineiston pariin – kyllä se kantaa.

Valtava kiitos kuuluu kaikille ympäristöpolitiikan tutkijaseminaariin samoihin

aikoihin osallistuneille ja muuten entisen yhdyskuntatieteiden laitoksen liepeillä toi-

mineille tutkijakollegoille. Jo mainittujen lisäksi kiitos Johanna Lamberg, Eveliina

Asikainen, Leo Stranius, Ari Jokinen, Jarkko Bamberg, Tanja Helle, Jenni Kuoppa,

Riikka Borg, Johanna Tuomisaari, Sari Poutiainen, Minna-Maarit Polvinen, Aino In-

kinen ja muut. Kiitokset Nina Tynkkyselle ja Anna-Kaisa Kuusisto-Arposelle ympä-

ristöpolitiikan ”tamperelaisen koulukunnan” metodologian sanoiksi pukemisesta.

Taru Peltolalle kiitos muun muassa kutsusta karonkkaan, joka oli minulle lajissaan

ensimmäinen – merkittävä akateeminen kokemus! Tämä verkosto on tarjonnut mo-

nia yhteistyö-, oppimis- ja opetusmahdollisuuksia, jotka kaikki ovat auttaneet jäsen-

tämään omaa työskentelyä ja päästäneet välillä tuulettumaan tutkijankammiosta.

Lämmin kiitos Mirja Vihersalolle, jonka kanssa olemme pohtineet ympäristökan-

salaisuutta käsitteenä ja elämänkäytäntönä ja harjoitelleet yhdessä tieteellistä semi-

naarityöskentelyä työryhmän puheenjohtajan roolissa. Ja vielä yhteisesti kiitos kai-

10 Minna Santaoja

kille jotka ovat eri yhteyksissä kuunnelleet ja kommentoineet esityksiäni, antaneet

palautetta kirjoituksistani tai joiden kanssa olemme muulla tavoin olleet vuorovai-

kutuksessa. Luontoharrastajat ovat kulkeneet mukanani moniin paikkoihin.

* * *

Kiitokset Esa Konttiselle ja Timo Vuorisalolle väitöskirjani sujuvasta esitarkastukses-

ta. Lausunnot auttoivat työn viimeistelyssä ja loivat uskoa siihen, että poikkitieteel-

linen työ voisi puhutella eri taustoista (sosiologia, biologia) tulevaa lukijakuntaa.

Loppuvaiheessa eri osia käsikirjoituksesta lukivat myös Tampereen kasvitieteellisen

yhdistyksen puheenjohtaja Matti Kääntönen, Tampereen kaupungin museotoimen

johtaja Toimi Jaatinen, BirdLife Suomen suojelu- ja tutkimusjohtaja Teemu Lehti-

niemi, Luonnontieteellisen keskusmuseon rengastustoimiston johtaja Jari Valkama,

lokkisaarelaiset Tatu Itkonen ja Rainer Mäkelä sekä useat muut tutkimuksen aika-

na haastattelemani harrastajat ja viranomaiset, jotka lupasin säilyttää nimettöminä.

Suurkiitos teille kaikille! Saamani palaute on paikoin merkittävästikin vaikuttanut

tekemiini tulkintoihin, vaikka vastuu lopputuloksesta on omani.

Menen hieman asioiden edelle, mutta rohkenen jo tässä vaiheessa kiittää vas-

taväittäjäkseni lupautunutta Helena Valvetta Suomen ympäristökeskuksesta. Edel-

lä luettelemani miesköörin jälkeen iloitsen siitä että vastaväittäjäni on nainen, ja

erityisesti siitä että minua väitöstilaisuudessa hiillostaa juuri Helena. Olemme ta-

vanneet Helenan kanssa vuosien varrella erinäisissä seminaareissa ja työryhmissä ja

olen oppinut tuntemaan hänet pohdiskelevana, huumorintajuisena, kannustavana ja

suorapuheisena. Näitä ominaisuuksia ihailen hänessä suuresti ja odotan väitöstä ilon

ja jännityksen sekaisin tuntein.

* * *

Olen saanut työhöni matkan varrella taloudellista tukea monilta tahoilta. Tampe-

reen yliopiston ja Tampereen kaupungin tiederahaston apurahat auttoivat alkuun

tutkijanpolulla. Suomalaiselta Konkordia-liitolta ja Alli Paasikiven Säätiöltä saa-

mani apurahat auttoivat jatkamaan matkaa. Huhtikuusta 2007 elokuuhun 2010

työskentelin tutkijakoulutettavana Euroopan Unionin kuudennesta puiteohjelmasta

rahoitetussa Marie Curie -tutkijakoulutusverkostossa nimeltä GoverNat (Multi-level

Governance of Natural Resources: Tools and Processes for Water and Biodiversity

in Europe). Tästä kiitos kuuluu Riku Varjopurolle, jonka verkostoistaan välittämän

sähköpostin seurauksena tulin hakeneeksi hankkeeseen. Väitöskirjan loppuun saat-

tamisen mahdollisti tutkijakoulupaikka vuosille 2011 ja 2012 opetus- ja kulttuu-

riministeriön rahoittamassa yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen tutkijakoulu

YHTYMÄssä. Kiitos yhtymäläisille palautteesta ja yhteisistä hetkistä!

11R akkaudesta luontoon

* * *

Part of the work leading to this dissertation was done in the EU Marie Curie Re-

search training network GoverNat, which was a unique learning experience in Eu-

ropean interdisciplinary environmental social science research. I would like to thank

Professor Ortwin Renn and Dr Gerherd Fuchs at the University of Stuttgart, Institute

for Social Sciences, for taking me in. Sabine Mertz was invaluable help with the

twists of German bureaucracy. Colleagues at the University of Stuttgart made me

feel welcome: thank you Diana Callego Carrera, Alex Jäger, Piet Sellke, Sylvia Hiller

and others. Anu zu Dohna was a friend and a colleague who helped to interpret the

dierences between Finnish and German ways of doing social science. I am grateful

to the coordinators of GoverNat project, Dr Felix Rauschmayer and Dr Heidi Witt-

mer, for their persistence in keeping the project together and for looking after us

PhD students. Warmest thanks also to Imma Schniewind and others at the UFZ. e

senior researchers involved in the project – Jouni Paavola, Mikael Skou Andersen, Ta-

tiana Kluvankova Oravská, Sybille van den Hove, Will Medd, Ines Omann, and György

Pataki – deserve thanks for their commitment and feedback. e other “Governuts”,

eight PhD students and four post-doc researchers, provided a much needed working

community even when far away. ank you Anna Wesselink, Oliver Fritsch, Mireia

Pecurul, Catherine Jolibert, Raphael Treny, Matteo Roggero, Cordula Mertens, Dimit-

rios Zikos, Sonja Trifunovova, Catrin Egerton, Ilona Banaszak and Patricia Quillacq

for your input and friendship.

I want to acknowledge a few more highlights on an early-stage researcher’s path.

In studying amateur naturalists I am in many ways following the footsteps of Claire

Waterton and Rebecca Ellis from the University of Lancaster. It was great to meet

face-to-face the names behind articles that had become inuential for me as I visit-

ed Lancaster. An unforgettable moment was to have breakfast with the late Elinor

Ostrom at the THEMES 2007 summer school “Institutional Analysis of Sustaina-

bility Problems” in Slovakia. When I asked her what is it that keeps her going she

replied: “I just love what I do!” At the Euro Science Open Forum in Torino, 2010, I

had the chance to eat pizza with the STS-guru Sheila Jasano. Still too many of the

big names in science are men and thus it is important for a young female researcher

to nd also merited female role models. ank you for being accessible to young

researchers.

* * *

Kotoa olen saanut siivet jotka minut ovat tähän kantaneet. Ympäristökärpäsen pu-

reman äidiltä. Isältä, itse nimitetyltä ”ovitieteen tohtorilta” olen tainnut periä luteri-

laisen työmoraalin, käsillä tekemisen ilon ja kärsimättömyyden työn valmistumisen

suhteen. Veljeni Juuso on pitänyt huolen siitä, etten ole päässyt vieraantumaan pa-

12 Minna Santaoja

rikymppisten nuorten miesten elämästä ja on sopivasti palauttanut maanpinnalle:

”sisko tossa taas jotain angstaa”. Sisko on tosiaan vuosien varrella angstannut ja väi-

töskirja on välillä saanut kohtuuttomat, nyt sen valmistuttua absurdilta tuntuvat

mittasuhteet. Kiitos ja anteeksi. Sylvi-mamma kertoi lapsena tienpientareen kuk-

kien nimiä ja häneltä sain taipumuksen kirjoittamiseen. Serkkujen kanssa kiipeiltiin

puissa, piileskeltiin heinäladossa ja ponityttöiltiin – ympäristökansalaisuuden ituja.

Ja mitä olisi elämä ilman ystäviä. Tiedätte kyllä: liian harvoin… ja silti niin lähellä.

* * *

In completing this dissertation, on a day-to-day-basis the most important person to

thank has been my partner Carlos Manzanares. Your belief in me made me believe in

myself. ank you for your support and patience, for your intolerable never-ending

sense of humour. You are yin to my yang.

* * *

Maailmankatsomustani ja luontosuhdettani on oleellisesti muovannut äidiksi tule-

minen. Tyttäremme Carolina tupsahti maailmaan kesäkuussa 2008. Olkoon tämä

kirja sinulle, tuokoon se tullessaan vähemmän kireän äidin. Olet elämämme aurin-

ko.

Tampereella syyskuussa 2013

Minna Santaoja

Ompelen itten

ensmäse Rosvo-Roopen

pairankaulukse

ja suku saa jännittä

mikä perhostenkeräilijä

mahta taas ol kysymykses.

Heli Laaksonen (2011): Peippo vei

13Rakk audesta luontoon

Tiivistelmä

Tarkastelen tässä väitöskirjassa luontoharrastajia luonnonsuojelun toimijoina sekä

luonnon tietämisen ja kokemisen moninaisuutta yhdistyksiksi organisoituneen

luontoharrastuksen kautta. Ymmärrän luonnonsuojelun sektoripolitiikkaa laajem-

pana, monille yhteiskunnan alueille ulottuvana toimintana. Väitöskirjani sijoittuu

ympäristöpolitiikan oppiaineeseen ja monitieteisen yhteiskunnallisen ympäristötut-

kimuksen alueelle.

Nykyaikaisen luonnonharrastuksen juuret ulottuvat Suomessa 1800-luvun lopul-

le. Sen jälkeen kun luonnontieteellinen tutkimus oli institutionalisoitunut yliopis-

toihin, harrastajien ja ammattilaisten välille muodostui vähitellen työnjako, jossa

luontoharrastajat karkeasti ottaen tuottavat havaintotietoa kentältä työhuoneissaan

tutkimusta harjoittaville ammattilaisille. Luontoharrastuksen organisoituminen

kytkeytyi kansallisaatteen voimistumiseen ja luonnonsuojeluaatteen heräämiseen.

Varhainen luontoharrastus oli tiiviisti yhteydessä luonnontieteellisen museotoimin-

nan käynnistymiseen. Luontoharrastajat keskittivät voimansa luonnontieteellisten

näytteiden ja kokoelmien keräämiseen ja halusivat tuoda luonnon ihmeet kaiken

kansan nähtäville.

Luonnontuntemuksen lisääntyessä ja luonnonkirjon moninaisuuden selvitessä

tuli niin tutkijoille kuin harrastajille tarve erikoistua. Tämän seurauksena perustet-

tiin tiettyihin eliöryhmiin erikoistuneita kasvi-, lintu-, sieni- ja hyönteisharrastajien

seuroja. Luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta käydyn keskustelun ja kan-

sainvälisten sitoumusten myötä syntyi tarve luonnon tilan seurantaan ja eliölajien

kartoituksiin. Luonnonsuojelun uuden politisoitumisen myötä harrastajien luonto-

tiedolle on entistä enemmän kysyntää. Harrastajat tekevät yhteistyötä suojeluviran-

omaisten kanssa niin paikallisesti, seudullisesti kuin valtakunnallisestikin osallis-

tumalla muun muassa kannanvaihteluiden seurantaan sekä uhanalaisarviointiin.

Valtaosa luonnon monimuotoisuuden seurannoissa kerätystä tiedosta on peräisin

luontoharrastajilta. Harrastajat saattavat olla omalla erikoistumisalallaan jopa kan-

sainvälisiä huippuja. Yliopistojen biologian opetuksessa lajintuntemuksen opetusta

on vähennetty ja harrastajien asemasta kertoo se, että edistyneet harrastajat opettavat

lajintuntemusta yliopisto-opiskelijoille.

Yhteiskunnan muutoksissa myös luontoharrastuksessa on tapahtunut muutoksia.

Luonnontuntemuksen ja luontoharrastuksen nähdään yleisesti hiipuneen, vaikka

samalla esimerkiksi lintuharrastus on kasvattanut suosiotaan. Kun luontoharras-

tus aikaisemmin oli herraskaista kytkeytyessään oppikoulujen luontokerhoihin, on

luontoharrastus nykyään demokraattinen koko kansan harrastus. Harrastajajouk-

14 Minna Santaoja

ko on entistä heterogeenisempi ja harrastuksessa painottuvat kevyemmät ja viih-

teellisemmät harrastustavat kuten bongaus. Luontoharrastajakonkarien ikääntyessä

eivät nuoremmat harrastajat ole samalla tavalla sitoutuneet osallistumaan luonnon

monimuotoisuuden seurantoihin, mikä herättää huolta luontotiedon saatavuudesta

tulevaisuudessa.

Luontoharrastusta ei Suomessa ole yhteiskuntatieteellisesti juuri tutkittu; ympä-

ristöliikkeen tutkimuksesta luontoharrastus on yleensä rajattu ulkopuolelle. Tässä

väitöskirjassa pyrin luomaan kuvaa suomalaisesta luontoharrastuksesta ja sen yhteis-

kunnallisista kytkennöistä. Tutkimukseni pääosan muodostavat kolme tapaustutki-

musta: luonnontieteellisen museon perustamishanke Tampereella, valtakunnallisen

lintuhavaintoaineiston kokoaminen lajiston levinneisyyttä selvittäneen lintuatlas-

kartoituksen tueksi sekä yhtenä sisämaan parhaista linnustokohteista tunnetun Ah-

tialanjärven suojelu ja kunnostus Pirkanmaalla. Esittelen taustaksi tamperelaisen

luontoharrastuskentän, joka käsittää neljä erikoistunutta luontoharrastusyhdistys-

tä. Tapaustutkimusmetodologian avulla selvitän luontoharrastajien toimijuuden eri

puolia ja harrastajien toiminnan mahdollisuuksia niin harrastajayhteisön sisältä kuin

ulkoa käsin. Väitöskirjan aineisto koostuu haastatteluista, havainnoinnista, lehtima-

teriaalista, asiakirjoista ja internet-aineistosta.

Harrastajat toimivat luonnonsuojelussa paitsi havaintotiedon tuottajina, myös

käytännön luonnonhoitajina ja monilla muilla tavoin ympäristökansalaisina. Har-

rastajat osallistuvat luonnonsuojelun tavoitteiden ja toimenpiteiden määrittelyyn.

Luontoharrastajien asema luonnon tuntijoina on tunnustettu, mutta harrastajien ja

hallinnon intressit eivät aina osu yksiin. Osalle harrastajista hallinnon luonnonsuoje-

lutyöhön osallistuminen on tärkeä motivaation lähde, mutta tieteellisen lajistotiedon

korostaminen sulkee ulos osan harrastajista ja erilaisista harrastamisen ja tietämi-

sen tavoista. Raja ei asetu enää selväpiirteisesti harrastajien ja ammattilaisten välille,

vaan määrittyy asiantuntijuuden mukaan. Myös harrastajayhteisön sisällä tehdään

rajanvetoa sen suhteen, keiden havainnot kelpaavat ja minkälainen luontoharrastus

on ”oikeanlaista”.

Luontoharrastuksen taustalla on aektiivinen ja emotionaalinen suhde luontoon.

Tässä väitöskirjassa pyrin hälventämään ”rationaalisen” ja emotionaalisen luonnon-

suojelupuheen rajaa osoittamalla, että myös virallisen luonnonsuojelun pohjana ole-

van tiedon taustalla on harrastajien ja ammattilaisten aektiivinen luonnon tunte-

minen. Rakkautta luontoon ei pitäisi tarvita perustella tieteen tai hallinnon kielellä.

Luontoharrastuksen näkeminen moninaisena, monille yhteiskunnan ja kulttuurin

alueille ulottuvana toimintana avaa tilaa uudenlaiselle ympäristökansalaisuudelle.

15R akkaudesta luontoon

English abstract

For the Love of Nature. Amateur Naturalists

as Actors in Nature Conservation.

My dissertation examines amateur naturalists as actors in nature conservation and

their role in the multiplicity of knowing and experiencing nature. My empirical focus

is on organized amateur naturalist associations. I understand nature conservation to

mean not only political activity, but also broader actions undertaken in various areas

of society.

e roots of modern amateur naturalism in Finland date back to the end of

the 19th century. When natural scientic research became institutionalized within

universities, a division of labor formed between amateur and professional naturalists.

In general, amateurs in the eld provided data for the desk-bound professionals.

Finnish amateur naturalists began forming organizations as a consequence of the

strengthening of nationalist ideals and the awakening of conservationist thought,

and their early activities were closely bound to the nascent natural history museums.

Amateur naturalists combined their eorts to collect specimens for natural scientic

collections in order to display the wonders of nature to all to see.

As knowledge of nature increased and the sheer scale of diversity of life became

apparent, both amateur and professional naturalists began to specialize. As a

consequence, botanical, entomological, mycological and ornithological societies

were established. Due to international discourse and commitments to halt the loss

of biodiversity, authorities acknowledged the urgent need to monitor the state of

nature and survey species. is led to the politicization of nature conservation and

an increasing demand for the data produced by amateur naturalists.

Today, amateur conservationists collaborate with professionals locally,

regionally and nationally by taking part in monitoring programs and evaluations

of the conservation status of species. In fact, majority of the monitoring data

used in governance comes from amateur naturalists. Devoted amateurs may even

be internationally recognized experts in their specied eld. Changes in biology

education have resulted in reducing the teaching of species identication; therefore,

the knowledge of amateur naturalists is particularly important. Indeed, experienced

amateurs may even teach species identication courses to biology students at

universities.

Like society in general, amateur naturalist societies have undergone changes.

While it is widely accepted that our general knowledge of nature has declined

along with amateur naturalist activities, hobbies such as bird watching have

16 Minna Santaoja

become increasingly popular. In the past, amateur naturalism was an upper class

pastime closely connected to the nature clubs of high schools. Nowadays, however,

amateur naturalism is a democratic and accessible pursuit. Amateur naturalists are

increasingly heterogeneous, and lighter and more entertaining forms of naturalism

are increasingly popular. Despite this, experienced amateur naturalists are aging and

younger generations are not as committed to taking part in monitoring schemes, so

there is concern about the future availability of data.

Amateur naturalists have not previously been studied from a social science

perspective in Finland. In studies on environmental movements, amateur naturalists

are typically outside the frame of inquiry. My dissertation maps amateur naturalism

and its societal connections in Finland. e core of my dissertation is formed by three

case studies. e rst focuses on the establishment of Tampere Museum of Natural

History. e second examines the collection of monitoring data for the ird Finnish

Breeding Bird Atlas, and the controversy raised by two competing databases. e third

case study explores the Lake Ahtialanjärvi restoration project in Lempäälä, south-

western Finland, and the conict between volunteer birders and the environmental

administration about how to proceed with the project. As a background to these case

studies, I outline the amateur naturalist scene in Tampere, which comprises four

specialized amateur naturalist societies. Using case study methodology, I provide a

detailed account of the dierent amateur naturalist activities and their possible space

for action, both from within the amateur societies and from the outside. My study

data consists of interviews, participant observation, newspaper materials, documents

and internet material.

Amateur naturalists take part in nature conservation not only as data gatherers

but also as practical stewards of nature and, in many ways, as environmental citizens.

ese amateurs participate in dening the goals and actions of nature conservation.

While their role in understanding nature is acknowledged, the interests of amateur

naturalists and environmental authorities do not always coincide. For some amateurs,

taking part in ocial nature conservation work is an important motivation, but

placing the emphasis solely on scientic species data excludes some amateurs, and can

relegate other forms of knowledge and experience. While there is no clear boundary

between amateurs and professionals, expertise is a delineating feature. Boundaries

also exist within the amateur naturalist societies regarding whose observations are

valid, and what sort of amateur naturalism is “the right kind.”

Behind amateur naturalism lays an emotional relationship to nature. In this

dissertation, I seek to dissolve the boundary between “rational” and emotional

nature conservation discourse. e “emotional knowing” of nature by amateurs and

professionals inuences ocial natural scientic knowledge used for conservation

policy. It should not be necessary to justify a love of nature in the language of science

or governance: perceiving amateur naturalism as a diverse activity reaching into

many areas of culture and society facilitates a new kind of environmental citizenship.

17Rakkaudesta luontoon

1 Luontoharrastusten moninaisuus

Luonto on tuttu ja outo, luonto on yksi ja monta (Haila & Lähde 2003, 7–34).

Luontokäsityksiä ja luontosuhteita, samoin tapoja harrastaa luontoa on monenlai-

sia. Käsityksemme luonnosta ja luontoharrastuksesta ovat kulttuurin muovaamia

– luonto ja kulttuuri ovat kietoutuneet monin tavoin erottamattomasti yhteen.

Luontojen moninaisuus ilmenee yksittäisten ihmisten elämänkaarissa, siis ihmise-

lon perustavimmalla tasolla (Haila 2004, 36). Luonnon kanssa tekemisissä olemisen

tapoja lienee kutakuinkin yhtä paljon kuin luontoharrastajia, eikä kattavaa listaa ole

mahdollista laatia. Tarkastelen tässä väitöskirjassa luonnon tietämisen ja kokemisen

moninaisuutta tietopainotteisen, yhdistyksiksi organisoituneen luontoharrastuksen

kautta. Tutkimuskohteena ovat hyönteis-, kasvi-, sieni- ja lintutieteellisistä yhdistyk-

sistä löytyvät harrastajat.

Luontoharrastajat ovat pääosin henkilöitä, joilla ei ole biologin koulutusta, vaan

jotka tekevät työuransa muulla alalla käyttäen merkittävän osan vapaa-ajastaan

luonnon tutkimiseen. Luonnonharrastusyhdistysten jäseninä on myös luonnon

kanssa työkseen tekemisissä olevia virkamiehiä ja tutkijoita, mutta heillekin luonto

on myös harrastus. Suomen kielen sana ’luontoharrastaja’ kattaa monenlaisia luonto-

suhteita ja luonnossa tapahtuvaa toimeliaisuutta. Tutkimuskohteen tarkentamiseksi

on syytä tehdä pieni ekskursio sanan juurille. Nykysuomen sanakirja määrittelee

verbin ’harrastaa’ seuraavasti: ” jatkuvasti suunnata toimintansa mieltymystä tai pyr-

kimystä ylläpitävään kohteeseen, ahkerasti harjoittaa tai ”viljellä”, ahkeroida jotakin,

osoittaa harrasta halua johonkin, olla kiinnostunut jostakin” (Sadeniemi 2002, 375).

Harrastajan todetaan olevan amatööri tai harrastelija. Amatöörin sanakirja määrit-

telee ammattilaisen vastakohdaksi, ”henkilö, joka harjoittaa jotakin taidetta tai taitoa

pitämättä sitä ammattinaan, harrastaja, harrastelija; vrt. diletantti” (emt., 69). Har-

rastelija taas on ”henkilö, joka vain huvikseen harjoittaa taidetta, tiedettä, urheilua,

jotakin askartelua tms., diletantti, amatööri” (emt., 375). Nykysuomen sanakirja ei tee

selvää eroa amatöörin ja harrastajan, harrastelijan ja diletantin välillä.

Englannin kielessä tarkoittamistani luontoharrastajista käytetään termiä amateur

naturalist, amatööri luonnontutkija (mm. Ellis & Waterton 2005). Saksan kielen

vastaava termi on Amateurwissenchaftler, amatööritieteilijä (Köhler 1997). Nämä ta-

voittavat suomen kielen luontoharrastaja -sanaa täsmällisemmin toiminnan luon-

teen. Luontoharrastus -termi on käynyt läpi semanttisia muutoksia (Meyer 2010).

Harrastaja mieltyy vähättelevästi harrastelijaksi. Harrastamisen etymologia on ar-

kimerkityksessä jäänyt taka-alalle. Samoin kuin amatööriys johtuu latinan verbistä

amare, rakastaa, on harrastaja sellainen, joka suhtautuu harrastuksensa kohteeseen

18 Minna Santaoja

hartaasti, rakastaen (Wikipedia 2012). Luontoharrastus asiantuntijuutena ja luonto-

harrastus intohimona on tässä tutkimuksessa keskeinen teema ja jännite.

Tässä luvussa johdatan työn kysymyksenasetteluun ja hahmottelen kuvaa luon-

toharrastuksen kasvoista Suomessa. Luon katsauksen siihen, millä tavoin luontohar-

rastusta on käsitelty aikaisemmassa tutkimuksessa. Työn empiirinen osuus rakentuu

kolmen tapaustutkimuksen ympärille. Toisessa luvussa esittelen tarkemmin työn

käsitteelliset valinnat ja metodologisen näkökulman lähtien liikkeelle luontoharras-

tuksen historiallisten vaiheiden tarkastelusta osana luonnontieteen kehitystä. Esit-

telen tutkimustapaukset, käyttämäni aineiston ja menetelmät kolmannessa luvussa.

Tapaustutkimukset on kuvattu ja analysoitu luvuissa 4–6. Luvussa 7 vedän yhteen ja

pohdin havaintoja tapaustutkimuksista toisessa luvussa esiteltyjen käsitteiden kautta.

1.1 Luonnonystävä, tiedemies, runoilija – Aaro Hellaakoski

Kenen tietäisin onnesta osattomaksi jääneen,

hänet toisin tänne, ja vaatisin rakastamaan

tätä turhinta, mitä on tehty milloinkaan.

Miks kaikki on vaiti? Miksei puhkea ääneen

tämä ilta hurmautunut, yli mullankin huminoiva.

Olen valmis kuunteluun. En kaipaa mitään.

Olen olematon, jota sisältä kiirehditään.

Olen vastaanottaja vain. Olen soiva.

Aaro Hellaakoski (1963): Runosta Satakieli herää

Edeltävässä runokatkelmassa Aaro Hellaakoski kuvaa hiljentymistä luonnon ilmiöi-

den edessä, luonnossa liikkumisen ja sen tarkkailun tuomaa onnea, samalla ihme-

tellen miksi luonto on hiljaa. Luonto tulee merkitykselliseksi, siis ”puhuu”, erilaisissa

elämän käytännöissä ja vuorovaikutussuhteissa, ei niinkään abstraktina biodiversi-

teettinä tai ekosysteemipalveluina. Nämä ovat tieteen kieltä, tieteen kulttuurin kei-

noja tarkastella luontoa yleisenä ilmiönä.

Aaro Hellaakoski oli suomalainen kirjailija ja luonnonmaantieteen tohtori. Hel-

laakoski syntyi Oulussa 1893 ja vietti osan lapsuuttaan Tampereen Pispalassa. Hän

toimi paitsi luonnonhistorian opettajana ja dosenttina Helsingin yliopistossa, myös

julkaisi useita runoteoksia ja romaaneja. Hellaakosken kiinnostus luontoon oli lap-

suudenkodin perua (Sarkkinen 2002). Äiti kasvatti Aaro-pojalle nimikkopalsamin,

jonka kaksi vartta hän tulkitsi tieteeksi ja taiteeksi. Kumpikin oli voimakkaasti läsnä

Hellaakosken elämässä. Isä innosti luonnontieteellisiin harrastuksiin ja lukemaan, ja

nuori Hellaakoski ryhtyi kirjallisuuskriitikoksi jo koulupoikana.

19Rakkaudesta luontoon

Hellaakosken kirjallista tuotantoa on jaoteltu kolmeen vaiheeseen. Vuonna 1928

ilmestyivät sekä runokokoelma Jääpeili että väitöskirja aiheesta Puulan järviryhmän

kehityshistoria. Vuonna 1930 Hellaakoski nimitettiin Helsingin yliopiston maantie-

teen dosentiksi ja tuon vuosikymmenen Hellaakoski näyttää olleen ”aktiivinen luon-

nontieteilijä – ja vaiennut runoilija” (Leikola 1990, 137). Hellaakoski omistautui

yliopisto-opettajan ja tutkijan työlle, mutta koki sen raskaaksi. Viimeisen tieteellisen

tutkimuksensa hän julkaisi vuonna 1940 ja tästä alkoi koulutyön ja runon aikakausi.

Hellaakoski opetti Helsingin tyttönormaalilyseossa vuodesta 1935 vuoteen 1952 eli

kuolemaansa saakka luonnonhistoriaa, maantietoa, kasvi- ja eläinoppia sekä biolo-

giaa. Hän kehitti maantiedon opetusta, kirjoitti oppikirjoja, koulutti tulevia opet-

tajia ja oli näin luomassa vahvaa luonnonhistorian ja maantieteen kouluopetuksen

perinnettä.

Luonto on läsnä Hellaakosken koko tuotannossa, kotoa alkanut luontoharras-

tus jatkui läpi elämän. Hänen runoissaan huomio kiinnittyy tutkijalle ominaiseen

luonnon ilmiöiden pikkutarkkaan havainnointiin, mutta samalla Hellaakoskea on

nimitetty luontoa hartaasti tarkkailevaksi mystikoksi. Anto Leikola (1993, 60) on

kirjoittanut luonnosta Hellaakosken runoissa: ”Se on olemassa maisemina, valoina,

väreinä, ääninä, liikkeenä, tuoksuina, kosketuksina, kylmyytenä, lämpönä. Se tarjoaa

mahdollisuuksia symbolien poimintaan – –.” Leikolan mukaan Hellaakosken lyrii-

kan luonnonkuvauksissa ilmenee aidon luonnonelämyksen moniaistisuus: luontoa

ei katsella kuin taulua, vaan joudumme luontoon kaikkine reseptoreinemme (Leikola

1990, 143).

Ihmistä Hellaakoski piti luonnon pahimpana vihollisena ja liikkui mieluiten kos-

kemattomilla seuduilla. Luonto oli hänelle pakopaikka; hän piti tärkeänä luontoon

sopeutumista. Leikolan mukaan ”Hellaakosken luontoon sulautuminen ilmenee ak-

tiivisena, toimivana luonto-olemisena, jossa ollaan yhtä aikaa subjektina, objektina ja

ympäristönä” (Leikola 1990, 156) – hän kutsuu Hellaakosken luontosuhdetta myös

luonnoksi avartumiseksi. Tehdessään maantieteilijänä matkan Italiaan Hellaakoski

teki Leikolan mukaan yllättävän havainnon:

”– – kauneuden ei välttämättä tarvitse olla sitä, mitä tuo sana meillä tavallisesti

merkitsee: luonnon kauneutta. – – Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa on riittävän

paljon esimerkkejä siitä, miten ihmisen kosketus rumentaa luonnon. Ranskassa ja

eritoten Italiassa, on tietysti luonnosta hävitetty se, mikä hävitettävissä on, mutta

pitkien vuosituhanten läpi jatkuneella kulttuurilla on ollut riittävästi aikaa ja pe-

rinteitä verhota maankamara toisilla kauneuden muodoilla, jotka näyttävät sitä

pukevan paremmin kuin villin luonnon saavutukset.” (Leikola 1990, 136–137.)

Luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelu alkoi Hellaakosken silmissä liudentua ja

hän tunnusti myös ihmisen luoman toisen luonnon (ks. Haila 2004, 189) kauneu-

den.

20 Minna Santaoja

Tutkijan ja taiteilijan maailmankuvat eivät sulkeneet toisiaan pois vaan Hellaa-

kosken kohdalla täydensivät toisiaan vahvasti. Hellaakoski eli tieteen ja taiteen risti-

vedossa. Leikola (1990, 146) on päätynyt pitämään Hellaakosken runoilijan suhdet-

ta luontoon perustavampana:

Hellaakosken luonnonhavainnot ovat luonnonystävän, luonnontarkkailijan,

samoilijan ja luonnossa liikkujan mutta myös luontoon pysähtyjän ja luonnon

kuuntelijan, joka on samalla tiedemieskin, ja tiedemies hänestä on osaltaan tullut

juuri siksi että hän on tätä kaikkea muuta.

Leikolalle Hellaakosken runoista löytyvä tarkka luonnon havainnointi ja kuvaus tai

edes lajien tieteellisten nimien mainitseminen runoissa ei vielä riitä osoitukseksi hä-

nen lyriikkansa ”tieteellisyydestä”:

Kun Hellaakoski puhuu trolliusten vasaroista ”Keväisessä junamatkassa” tai

lychnis-purppurasta runossa ”Pientarella”, hän kyllä edellyttää lukijalta sen ver-

ran luonnonhistoriallista tietämystä, että tämä pystyy näkemään edessään kul-

leron tai käenkukan. Mutta tämänlaatuinen tietämys kuului aikanaan kenen hy-

vänsä oppikoulusivistykseen, juuri siihen jota Hellaakoskikin jakoi oppilailleen ja

jota hän osasi myös vaatia. Lychniksen tunnistaminen käenkukaksi ja veronican

tädykkeeksi on vasta koululaisten kasvienkeruun häviämisen myötä siirtymässä tai

siirtynyt botanistien yksinoikeudeksi. (Leikola 1990, 140.)

Leikolan huomio luonnontieteellisen sivistyksen rapautumisesta on osoitettu hiljan

muun muassa Arja Kaasisen väitöstutkimuksessa (Kaasinen 2009). Kaasinen tutki

suomalaisten koululaisten ja opettajien kasvilajien tuntemusta ja päätyi tulokseen,

että kasveja tunnetaan keskimäärin heikosti kaikilla kouluasteilla. Samaan aikaan

kasvien keruu on aloitettu kouluissa uudelleen, mikä kertoo lajintuntemuksen uu-

desta arvostuksesta ja saattaa viedä luonnontuntemusta ja luontokiinnostusta myön-

teiseen suuntaan. Luonnontuntemusta pidettiin aikaisemmin yleissivistyksenä, ei

vain eriytyneenä oppi- ja tutkimusalana.

Aaro Hellaakosken persoonan tarkastelu osoittaa, että erilaiset luonnon tietämi-

sen muodot eivät sulje toisiaan pois. Taiteellisen ja tieteellisenkin luonnontarkkailun

taustalla on aektiivinen, kokemuksellinen suhde luontoon. Hellaakoski ei toki ollut

yksittäistapaus, vaan eri tavoin niin tieteen kuin taiteen piirissä toimineita merkit-

täviä kulttuurivaikuttajia voidaan luetella pitkästi: Alexander von Humboldt, J.W.

von Goethe, Charles Darwin, Vladimir Nabokov, 1700-luvulta Turun professorit

Pehr Kalm ja Pehr Adrian Gadd, A.E. Nordenskiöld… Luontosuhde on samanai-

kaisesti sekä rationaalinen että emotionaalinen, kuten Tiina Suopajärvi (2009, 337)

on todennut metsäammattilaisia käsitelleessä tutkimuksessaan. On mahdotonta sa-

noa minkälainen luonnontuntemus, tieteellinen, taiteellinen vai arkikokemukseen

perustuva, olisi arvokkainta, sillä eri tavat tuntea luontoa ovat merkityksellisiä eri

21Rakkaudesta luontoon

tavoin. Emotionaalista luontosuhdetta – siis rakkautta luontoon – ei ole syytä vä-

hätellä, sillä se toimii tarpeellisena motivoivana tekijänä niin luonnonsuojelun ja

-tutkimuksen ammattilaisille kuin luontoharrastajillekin (Lorimer 2007).

1.2 Tieteen ja taiteen rajanvetoja

Tiede ja taide ovat Yrjö Hailan (2012) mukaan pisimmälle eriytyneet inhimillisen

kulttuurin työskentelyn alat. Varhaisissa kulttuureissa tiede ja taide olivat yhtä, mut-

ta yhteiskunnallisessa työnjaossa ne ovat kasvaneet erilleen. Bourdieuta seuraten

Haila kirjoittaa kulttuurisen tuotannon kentän eriytyneen Ranskassa 1800-luvun

kuluessa; sama muutos tapahtui viiveellä myös Suomessa. Taiteilijat ja kirjailijat itse-

näistyivät taloudellisesti, ilmaisukeinot vapautuivat ja taiteellisen tuotannon piiriin

syntyi uusia toimijoita kuten kustantamoita, gallerioita ja kirjapainoja. Kulttuurisen

tuotannon kentät monipuolistuivat ja samalla taiteellisen työn tuotteet irtautuivat

tekijöistään itsenäisiksi taideteoksiksi, joita arvotetaan esteettisesti ja taloudellisesti.

Tieteellisen työn yhteiskunnalliset ehdot muuttuivat Hailan mukaan samoihin ai-

koihin, tosin tieteen tuotokset eivät ole muodostuneet samalla tapaa itsenäisiksi ”tie-

deteoksiksi” ja tieteellinen työ on tiukemmin sitoutunut tutkimusinstituutioihin.

Sekä tieteen ja taiteen välillä että tieteen ja taiteen eri alojen sisällä on tehty raja-

työtä (Gieryn 1983) erojen ylläpitämiseksi. omas Gieryn on tarkastellut rajatyötä

käytännöllisenä toimintana alan auktoriteetin ja resurssien turvaamiseksi. Luonnon-

tieteessä ja luonnonsuojelupolitiikassa rajatyötä tehdään liittyen siihen, minkälainen

ja keiden luontoa koskeva tieto on päätöksenteon kannalta merkityksellistä. Har-

rastajien ja ammattilaisten rajaa pidetään yllä muun muassa ammatti-identiteetin

säilymiseksi. Toisaalta Juha Ridanpää (2012, 190) kirjoittaa maantieteen perustajana

pidetyn Alexander von Humboldtin pyrkineen jo 1800-luvun puolivälissä laajenta-

maan luonnontutkimuksen kenttää korostamalla estetiikkaa ja taiteellisen intuition

ja tieteellisten havaintojen yhdistämistä. Tässä työssä tarkastelen luontoharrastusta

ympäristökansalaisuutena, joka käsittää monenlaista niin tieteellistä kuin taiteellis-

takin toimintaa, jossa tuotetaan merkityksiä ihmisen ja muun luonnon suhteesta.

Tieteen ja muun kulttuurin eriytymisessä ja tiukassa rajanvedossa on ongelman-

sa. Luonnontieteillä on ollut keskeinen asema ympäristökysymysten ja -ongelmien

havaitsemisessa, todentamisessa, hahmottamisessa, rajaamisessa ja ratkaisujen etsi-

misessä. Usein käytetty esimerkki vakavasta ympäristöongelmasta, joka ei ole ih-

misaistein havaittavissa vaan todettiin tieteen keinoin, on otsonikerroksen ohenemi-

nen. Mutta mikäli unohdetaan, että luonnon oliot merkitsevät ihmiselle muutakin

kuin tutkimuskohdetta, luonnon objektivoituminen saattaa johtaa luontosuhteen

vääristymiseen (Haila 2004, 82). Hailan mukaan olennainen ja nykymaailmassa

ajankohtainen tieteen väärinkäytön perusta on kuvitelma, että tieteen avulla olisi

mahdollista saavuttaa maailman täydellinen tiedollinen hallinta. Ongelmana on,

22 Minna Santaoja

että luonnontieteilijöiden faktatieto luonnosta asettuu ei-luonnontieteellisten käsi-

tysten ja mielipiteiden yläpuolelle (Latour 2004, 14), ja tällöin taustalla olevat po-

liittiseen tavoitteenasetteluun liittyvät erimielisyydet saattavat jäädä käsittelemättä

(Jokinen 2012). Faktatiedon korostaminen aliarvioi muunlaisten luontosuhteiden ja

tietämisen tapojen merkityksellisyyttä ja kaventaa käsitystä itsestämme ja maailmas-

sa olemisemme tavoista{{}}.

Tieteellisen ja taiteellisen työn keskeinen yhteiskunnallinen tehtävä on luoda ja

pitää yllä kulttuurien eettis-moraalista perustaa (Haila 2012). Tutkimuksen eettinen

tavoite ja velvollisuus on päästä perille luonnon ja kulttuurin haavoittuvuuden eh-

doista ja kunnioittaa niitä. Ei ole kuitenkaan takeita siitä, että tiede ja taide ottaisivat

itselleen tämän tehtävän, sillä molempien nimissä on tehty asioita, joita ei voida pitää

eettisesti kestävinä. Itsenäinen asema ei takaa, että tiede ja taide tuottavat vaalimisen

arvoisia tuloksia, ja siksi tieteellisen ja taiteellisen työn sidoksia muuhun yhteiskun-

taan on tärkeää arvioida. Kulttuurimme haaste on Hailan (2004, 9) mukaan löytää

luonto ympäristöongelmien tuottamien huolten ja pelkojen alta. Tähän tarvitaan

muutakin kuin tieteellistä tietoa: siinä missä tiede pyrkii tarkastelemaan maail maa

ikään kuin ulkopuolelta, me maailman asukit lähestymme maailmaa oman elä-

mämme keskipisteestä lähtien.

Bruno Latourin hahmotteleman poliittisen ekologian ajatuksena on laajentaa

yhteiskunnallisia päätöksiä tekevää kollektiivia siten, että myös ei-inhimilliset luon-

nonoliot olisivat siinä edustettuina. Hänen mukaansa luonto tarvitsee eri rooleissa

toimivia puolestapuhujia (spokespersons). Uhkana laajennetulle demokratialle Latour

pitää juuri tieteellisten faktojen ja kulttuuristen representaatioiden erottamista, ja

hän määrittelee representaation uudelleen esittämisen sijaan ei-inhimillisten edus-

tamisena (Latour 2004, 110). Latour kehottaa kiinnittämään huomion inhimillis-

ten ja ei-inhimillisten toimijoiden muodostamiin yhteisöihin (associations) luonnon,

tieteen ja politiikan suhteiden uudelleen määrittelemiseksi. Myös John Law (2011)

on peräänkuuluttanut kattavampien, sallivampien tietokäytäntöjen luomista. Moni-

mutkaisten ympäristöongelmien ratkaisemiseksi on tarpeen kurotella niin tieteen ja

taiteen, tutkimuksen ja kansalaistoiminnan kuin luonnontieteen, yhteiskuntatietei-

den ja humanististen tieteiden välisten raja-aitojen yli. Luontoharrastajien voidaan

nähdä toimivan luonnon edustajina niin poliittisen edustuksen kuin kulttuuristen

representaatioidenkin mielessä. Luontoharrastajat antavat luonnolle äänen ja raken-

tavat käsityksiämme luonnosta. Luontoharrastus muuttuu yhteiskunnan muutosten

mukana, ja harrastuksen eko-sosiaalisen dynamiikan tarkastelu on tarpeen luonto-

harrastajien – ja viime kädessä luonnon kanssa muodostamamme yhteisön – toimin-

tamahdollisuuksien hahmottamiseksi.

23Rakkaudesta luontoon

1.3 Luontoharrastuksen kasvot

Rajasin edellä luontoharrastuksen tässä työssä tietopainotteiseksi, yhdistyksiksi or-

ganisoituneeksi luontoharrastukseksi. Valtakunnan tasolla toimivia luontoharrasta-

jien ja -tutkijoiden järjestöjä ovat esimerkiksi Suomen sieniseura, Suomen perhostut-

kijain seura sekä lintujensuojelu- ja harrastusjärjestö BirdLife Suomi. Tämän työn

empiirisessä osassa lähden liikkeelle tamperelaisista luontoharrastusyhdistyksistä.

Tampereen seudulla on valtakunnan mittakaavassa harvinaisen aktiivista ja moni-

puolista luontoharrastusta, joka kanavoituu Tampereen kasvitieteellisen yhdistyk-

sen, Tampereen hyönteistutkijain seuran, Tampereen sieniseuran ja Pirkanmaan

lintutieteelliseen yhdistyksen toimintaan. Yhdistysten historiallisia vaiheita käyn

läpi luvussa 4. Tässä jaksossa esittelen erikoistuneiden luontoharrastusyhdistysten

toimintaa ja asemoin sitä suhteessa erilaisiin luontoharrastustapoihin. Luontohar-

rastusyhdistysten toiminnan yksityiskohtainen kuvaus luo käsityksen harrastus-

kentän moninaisuudesta, niistä monista verkostoista joihin harrastajat kuuluvat ja

harrastajien erilaisista toimijarooleista muun muassa luontotiedon tuottajina. Koska

luontoharrastusta ei yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta ole Suomessa liiemmin

tarkasteltu, olen omaksunut yleiseksi tutkimustehtäväkseni luoda kokonaisvaltaista

käsitystä luontoharrastuksesta ilmiönä. Tämän jakson erikoistuneiden harrastusalo-

jen kuvaukset luovat kontekstin myöhempien lukujen tapaustutkimuksille.

Laskettaessa luontoharrastusyhdistysten jäsenet yhteen päädytään valtakunnalli-

sesti noin 15000 luontoharrastajaan, joista lintuharrastajat muodostavat kaksi kol-

masosaa. Lintuharrastajien jälkeen perhosharrastajat ovat toiseksi suurin tiettyyn

eliöryhmään erikoistunut harrastajajoukko (Tutkimus, seuranta ja tietojärjestelmät

-asiantuntijaryhmä 2005, 41). Vertailun vuoksi vuonna 2008 riistanhoitomaksun

maksaneita metsästäjiä oli Suomessa 326600 (Toivonen 2009, 7). Vapaa-ajan kalas-

tajia oli vuonna 2010 hieman alle 1,7 miljoonaa (Riista- ja kalatalouden tutkimus-

laitos 2012). Vaikka kalastus on 2000-luvulla vähentynyt, on se edelleen suosituin

luontoharrastuksen muoto. Suosituimpiin luontoharrastustapoihin verraten tiettyyn

eliöryhmään erikoistuneita harrastajia on varsin vähän.

1.3.1 Lintuharrastuksen suosio on kasvussa

BirdLife Suomi ry on lintujen suojelu- ja harrastusjärjestö ja Pirkanmaan lintutie-

teellinen yhdistys on yksi sen 30 paikallisyhdistyksestä. BirdLife Suomen edeltäjä,

Lintutieteellisten Yhdistysten Liitto, perustettiin vuonna 1973. Lintuharrastus oli

tuohon aikaan keskittynyt Helsinkiin ja uuden valtakunnallisen järjestön ajateltiin

tasapainottavan tilannetta. Vuonna 1992 Lintutieteellisten yhdistysten liitto liittyi

jäseneksi kansainväliseen lintujensuojeluorganisaatioon, josta tuli vuotta myöhem-

min BirdLife International. Vuonna 1995 suomalainen järjestökin muutti nimensä

24 Minna Santaoja

BirdLife Suomeksi. BirdLifella on jäseniä valtakunnallisesti yli 10000. Pirkanmaan

lintutieteellinen yhdistys on BirdLifen kolmanneksi suurin jäsenyhdistys Helsingin

lintutieteellisen yhdistyksen ja valtakunnallisen Bongariliiton jälkeen noin tuhan-

nella jäsenellään. Yhdistyksen alueella toimivat myös Kangasalan lintuasema, jossa

harjoitetaan rengastustoimintaa, sekä Nokian lintukoulu, joka perehdyttää perheitä

lintu- ja luontoharrastukseen. Lintuharrastus näkyy myös Suomen luonnonsuojelu-

liiton toiminnassa. Toisella kymmenellä paikallisista luonnonsuojeluyhdistyksistä on

oma lintukerhonsa ja vielä useampi järjestää linturetkiä tai pönttöjenrakennustalkoi-

ta. Lintuja saattaa moni harrastaa mihinkään järjestöön kuulumattakin, esimerkiksi

tarkkailemalla talviruokinnalla käyviä vieraita.

BirdLife Suomella on valtakunnallisesti ja Pirkanmaan lintutieteellisellä yhdis-

tyksellä alueellisesti vahva organisaatio, mikä luo puitteet monipuoliselle lintuhar-

rastukselle ja linnustonsuojelutyölle. BirdLife Suomen merkitys luonnonsuojelu-

toimijana on lisääntynyt. Järjestö tekee aloitteita ja ehdotuksia linnustonsuojeluun

liittyen, antaa lausuntoja ja tiedottaa. BirdLife kerää tietoa linnustosta muun muassa

nimeämällä vuoden lajin, josta erityisesti kannustetaan lintuharrastajia tekemään

havaintoja. Havaintojen keruuta koordinoimaan on jokaisesta jäsenyhdistyksestä

valittu vuoden lajivastaava. Vuosina 2012–2013 on käynnissä koko Suomessa maa-

kunnan arvokkaat lintualueet eli MAALI-hanke, jolle on lintuyhdistyksissä omat

koordinaattorinsa. Hankkeessa pyritään selvittämään alueellisesti erityisen tärkeät

lintualueet muun muassa maankäytön pohjaksi.

Lintuharrastuksen suosio on kasvussa. Kun vuonna 2000 suomalaisista 14 pro-

senttia ilmoitti harrastavansa lintujen tarkkailua, laskentaa, merkintää tai ruokin-

taa, oli kymmenen vuotta myöhemmin jo joka viides suomalainen lintuharrastaja

(Södersved 2010a). Lintuharrastus on suosituinta maaseutumaisissa pikkukunnissa

ja innokkaimpia tarkkailijoita ovat 45–64-vuotiaat. Nuoria lintuharrastajissa on vä-

hän. Naiset ovat miehiä hieman innokkaampia lintujen tarkkailijoita, vaikka aktii-

visimmista harrastajista valtaosa on edelleen miehiä. Lintuharrastus näkyy muita

luontoharrastusmuotoja enemmän mediassa, mikä osin selittänee sen suosiota. Tie-

dotusvälineet ovat kiinnostuneita seuraamaan keväällä varhaisia muuttajia ja rapor-

toimaan Suomesta löytyvistä uusista lintulajeista.

BirdLife on onnistunut lanseeraamaan toimintamuotoja, jotka ovat houkutelleet

mukaan uusia lintuharrastajia ja herättäneet myös median kiinnostuksen. Vuosit-

tain suurin BirdLifen organisoima lintutapahtuma on tammikuussa järjestettävä Pi-

habongaus. Siinä tarkoituksena on nähdä omalta, kesämökin tai muulta vastaavalta

pihalta tunnissa mahdollisimman monta lintulajia. Tulokset raportoidaan valtakun-

nallisesti ja kisailun ja voittajien palkitsemisen lisäksi tapahtuma tuottaa samalla

arvokasta seurantatietoa linnustosta. Malli Pihabongaukseen on haettu Isosta-Bri-

tanniasta, missä sikäläinen BirdLife on yli 30 vuoden ajan järjestänyt Big Garden

Birdwatch -tapahtumaa. Toinen leikkimielinen mutta jo vähän kokeneemmille lin-

tuharrastajille suunnattu valtakunnallinen lintujentarkkailutapahtuma on touko-

25Rakkaudesta luontoon

kuussa järjestettävä Tornien taisto1, jossa kilpaillaan joukkueittain. Lintutornista on

tarkoitus kahdeksan tunnin aikana havaita mahdollisimman monta lintulajia. En-

simmäisen Tornien taiston järjesti Eläinmaailma-lehti vuonna 1994. BirdLife on jär-

jestänyt tapahtumaa vuodesta 2000 ja vuonna 2010 joukkueita osallistui kilpailuun

jo yli 300 lintutornissa. Valtakunnallista kiinnostusta ja yleisön hämmästelyä on

herättänyt myös Kuusamossa vuosittain järjestettävä SM-lintumaraton eli linturalli.

Pirkanmaan lintutieteellinen yhdistys järjestää kerran kuussa kaikille avoimen

lintuillan, jossa kuullaan esitelmiä, katsellaan kuvia lintumaailman ilmiöistä ja myös

kisaillaan lintujen tunnistamisessa. Yhdistys järjestää vuosittain kymmeniä retkiä

ja lintukävelyitä kohteisiin lähellä ja kaukana. Yhdistys julkaisee neljästi vuodessa

ilmestyvää Lintuviestiä. Sähköpostilistoilla käydään vilkasta keskustelua lintuhar-

rastuksesta, tiedotetaan tapahtumista ja jaetaan retkikertomuksia ja -havaintoja.

Muuton seuranta eli staijaus on suosittu lintuharrastuksen muoto keväällä ja syk-

syllä. Lintuharrastajille kevät ja syksy tarkoittavat hiukan eri asioita kuin muille, sillä

ensimmäiset kevätmuuttajat saapuvat jo helmi-maaliskuussa. Kevätmuutto jatkuu

heinäkuulle, kun taas varhaisimpien lajien syysmuutto käynnistyy jo touko-kesä-

kuussa. Jo ennen kevätmuutonseurantaa voi käydä yöretkillä kuuntelemassa pöllöjä

ja kesäöinä äänessä ovat yölaulajat. Loppukesä on poikasten kuoriuduttua rengastuk-

sen aikaa. Tietojen ja taitojen karttuessa harrastaja voi osallistua kartoituksiin ja seu-

rantoihin toimittamalla havaintojaan tietokantoihin. Toisia vetää puoleensa bongaus

eli mahdollisimman monen eri lintulajin näkeminen ja tästä pinnojen kerääminen.

Tarkastelen eri lintuharrastustapoja tarkemmin luvuissa 5 ja 6.

Pirkanmaan lintutieteellisen yhdistyksen puitteissa tehdään myös aktiivises-

ti petolintututkimusta. Petolintuharrastajat rakentavat tekopesiä pesimäpaikkojen

puutteesta kärsiville linnuille, vievät metsiin pönttöjä ja rengastavat. Pöntöt ovat

elinehto monille lajeille sopivien pesäkolojen puuttuessa metsistä. Rengastus on val-

vottua toimintaa, jota tehdään vapaaehtoispohjalta yhteistyössä Luonnontieteellisen

keskusmuseon rengastustoimiston kanssa. Rengastajaksi pätevöityminen tapahtuu

mestari–kisälli-systeemillä, kokeneen rengastajan apulaisena toimien, jolloin opitaan

lintujen käsittelyä. Rengastajan on oltava täysi-ikäinen ja saatava mestariltaan hy-

väksytty todistus rengastusharjoittelusta. Lisäksi on suoritettava rengastustentti, jos-

sa testataan kokelaan kyky tunnistaa Suomessa pesivät lajit ja yleisimmät muuttajat.

Suomessa toimii reilut viisisataa aktiivista lintujen rengastajaa.

BirdLife on vuodesta 1996 lähtien julkaissut jäsenilleen neljästi vuodessa ilmes-

tyvää Tiira-tiedotuslehteä. Myös lintuharrastajien Linnut-lehteä2 julkaistaan neljä

kertaa vuodessa. Linnustonseurantojen tuloksia on julkaistu vuodesta 1997 ilmes-

tyneessä Linnut-vuosikirjassa yhteistyössä Luonnontieteellisen keskusmuseon eläin-

museon ja Suomen ympäristökeskuksen kanssa. Vuosikirjassa on muun muassa

1 Ari Jokinen (2011b) on tarkastellut tiedon syntymistä lintujen kollektiivisessa havainnoinnissa

Tornien taistossa ja keskittynyt erityisesti lajiluetteloon tietämisen teknologiana.

2 Vuoteen 1993 saakka Lintumies.

26 Minna Santaoja

laajat vuosikatsaukset rengastuksesta, petolinnuista, uhanalaisista lajeista ja har-

vinaisuuksista. Vuodesta 2005 BirdLife on julkaissut myös lintutieteellistä Ornis

Fennica -lehteä. Ornis Fennica on englanninkielinen vertaisarvioitu lintutieteellinen

sarjajulkaisu, joka on ilmestynyt vuodesta 1924 alkaen. Säännöllisesti ilmestyvien

julkaisujen lisäksi BirdLife on tuottanut erilaisissa hankkeissa oppaita, esitteitä ja

kirjoja, joiden tuotoilla rahoitetaan järjestön toimintaa. Muita rahoituslähteitä ovat

jäsenmaksutulot, valtionavustukset ja hankkeisiin saatava erillisrahoitus. BirdLife

Suomi omistaa myös lintuharrastustarvikkeita myyvän Lintuvarusteen.

1.3.2 Hyönteisharrastuksessa painottuu tutkimus

Tampereen hyönteistutkijain seura liittyy Suomessa harvalukuiseen hyönteisyhdis-

tysten joukkoon. Helsingin hyönteistieteellinen yhdistys perustettiin vuonna 1919 ja

siitä muodostui lähinnä ruotsinkielisten hyönteistutkijoiden yhdysside. Osin kielipo-

litiikasta johtuen perustettiin vuonna 1935 Suomen hyönteistieteellinen seura suo-

menkielisten hyönteisharrastajien ja -tutkijoiden yhteydenpitokanavaksi. Seuralla on

noin 300 jäsentä. Perhosharrastajien valtakunnallisena yhdyssiteenä toimii vuonna

1955 perustettu Suomen perhostutkijain seura, jolla on noin tuhat jäsentä. Perhosten

keräilyllä ja perhostutkimuksella on Suomessa pitkät perinteet ja hyönteisharrastus

saa usein kimmokkeensa kauniista ja näyttävistä perhosista. Laajan harrastajajoukon

ansiosta maamme perhostietämyksen sanotaan olevan maailman huippuluokkaa.

Perhostutkijain seura julkaisee Baptria-lehteä, johon myös pirkanmaalaiset harras-

tajat kirjoittavat.

Tampereen hyönteistutkijain seurassa on ollut tapana harrastaa muutakin kuin

perhosia ja tähän on kannustettu myös uusia harrastajia. Seura esittelee toimintaan-

sa esimerkiksi puutarhamessuilla, missä perhoslaatikot poikkeuksetta kiinnostavat

yleisöä. Tampereen hyönteistutkijain seuralla on noin 160 jäsentä. Yhdistyksen kuu-

kausikokouksiin osallistuu säännöllisesti viitisentoista henkilöä (Tampereen hyön-

teistutkijain seura 2012). Hyönteisharrastajissa on vain muutamia naisia, eikä heitä

kokoontumisissa yleensä näy. Hyönteisharrastajien keski-ikä on varsin korkea, mutta

muutamat Tampereen hyönteisyhdistyksen aktiivitoimijoista ovat 30–40-vuotiaita.

Harrastajien ikääntyminen herättää huolta yhdistyksessä ja nuoria harrastajia pyri-

tään tukemaan. Harrastajat ovat valtakunnallisesti verkostoituneita ja Tampereen

virkeästä yhdistyksestä ollaan tietoisia niin harrastajien kuin ammattimaisten hyön-

teistutkijoiden keskuudessa.

Paikallistasolla Helsingin ja Tampereen seurojen lisäksi Turun Eläin- ja Kasvitie-

teellisellä Seuralla on oma hyönteiskerhonsa, joka perustettiin 1948. Myös joillain

Suomen luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistyksillä on omia perhoskerhoja, esimer-

kiksi Hämeenlinnassa hyönteiskerho Cupido. Tuore tulokas hyönteisharrastajien yh-

distyskentällä on vuonna 2006 perustettu Suomen sudenkorentoseura. Sudenkoren-

27Rakkaudesta luontoon

tokiinnostuksen lisääntymisessä keskeinen osuus on ollut Sami Karjalaisen vuonna

2002 julkaistulla kirjalla ”Suomen sudenkorennot”. Vuonna 2010 julkaistiin kirja

Suomen luteista, mikä on virittänyt kasvavaa ludekiinnostusta (Juslén et al. 2008).

Haastattelemani Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkija vitsailikin, että pian pe-

rustetaan varmaan Suomen ludetieteellinen seura.

Saksalaisia hyönteisharrastajia tutkinut Frank Köhler (1990) on esittänyt karri-

koiden tyypillisen luontoharrastusuran vaiheet. Harrastus alkaa näytteiden keräämi-

sestä, jolloin jäljitellään kuviteltuja luonnontutkijoita. Tietojen karttuessa kaivataan

apua tunnistukseen ja tietojen kehittymiseen, joten harrastaja hakeutuu luontohar-

rastusyhteisöön. Edelleen tietojen ja taitojen karttuessa ryhmään kuulumiseen ja har-

rastuksen jatkamiseen motivoi saatu tunnustus, kun harrastaja voi itse antaa määri-

tysapua nuoremmille harrastajille. Luontoharrastus voi alussa olla ”kaikkiruokaista”

mutta pidemmälle edistynyt harrastaja valitsee oman erikoistumisalansa. Lopulta

harrastaja voi toimia yhteisössään johtavassa asemassa ja saa arvostusta esimerkiksi

pitämistään luennoista tai julkaisuistaan ja toimii tieteen kentällä. Hyönteisharras-

tajia on Köhlerin mukaan motivoinut myös uusien lajien nimeäminen löytäjänsä

mukaan. Harrastusta ylläpitäviä tekijöitä ovat hänen mukaansa luonnon monimuo-

toisuuden kiehtovuus ja tähän harrastajan liittämät merkitykset, sekä toisaalta tie-

toyhteisön käytännöt ja avoimuus. Harrastuksen kautta syntyneet ystävyyssuhteet

kantavat myös muille elämänalueille.

Kaikessa luontoharrastuksessa vuodenkierto on keskeinen harrastusta ohjaava

tekijä (mm. Mikkola et al. 2005). Vuodenkierron myötä into harrastukseen löytyy

joka vuosi uudestaan. Talvikaudella harrastus painottuu sisätiloihin, vaikka esimer-

kiksi lintuja voi tarkkailla ympäri vuoden. Harrastaminen on mukavaa porukalla ja

Tampereen hyönteistutkijain seura on talvikaudella järjestänyt esimerkiksi määritys-

kokouksia, joissa yhdessä tutkitaan ja koetetaan tunnistaa hyönteisiä mikroskoopeil-

la. Kesä on maastoretkeilyn aikaa: retkille lähdetään vaihtelevasti yksin, pienissä po-

rukoissa tai suuremmalla joukolla. Retkikohteen valinnassa käytetään monenlaisia

kriteereitä: joku retkeilee tietyn lajin perässä, toinen valitsee paikan jossa on monen-

laista kiinnostavaa ja joku suuntaa retkensä viranomaisten kanssa sovittuihin kartoi-

tettaviin kohteisiin. Vuonna 2011 Tampereen hyönteistutkijain seuralla oli käynnis-

sä viisi eri tutkimushanketta. Pirkanmaan ELY-keskuksen toimeksiannosta yhdistys

seuraa ja kartoittaa uhanalaisia lajeja Pirkanmaalla. Tutkimustoimintaan osallistui

yhteensä 23 seuran jäsentä. Vuonna 2011 yhdistys järjesti kahdet talkoot, joissa hoi-

dettiin hyönteisten elinympäristöjä. Hyönteistutkijain seuralla on ollut myös muita

luonnonhoitohankkeita, joilla on esimerkiksi luotu soveltuvia niittyjä uhanalaiselle

tummaverkkoperhoselle.

Harrastajat kirjaavat havaintoja vihkoihinsa eri tavoin ja valokuvaaminen tai

piirtäminen on monelle keskeinen osa luontoharrastusta. Syksyn tullen yhdistys-

ten kuukausikokouksissa opetellaan yhdessä lajistoa, kerrotaan uusista havainnoista,

ihastellaan kesäisiä kuvia ja kuullaan esitelmiä eri aiheista. Harrastajat tutkivat ke-

28 Minna Santaoja

sällä ottamiaan näytteitä, toimittavat niitä tarvittaessa museoihin tunnistettavaksi

tai kokoelmiin liitettäväksi ja kirjoittavat artikkeleita yhdistysten lehtiin tai tieteel-

lisiin julkaisuihin. Tampereen hyönteistutkijain seura on julkaissut vuodesta 1991

Diamina-vuosijulkaisua. Lehdessä julkaistaan artikkeleita harrastajien seurannoista,

tutkimuksista, havainnoista ja löydöistä. Seuralla on internet-sivusto ja sähköpos-

tilista, jolla kerrotaan ajankohtaisista mielenkiintoisista havainnoista ja tiedotetaan

yhdistyksen toiminnasta.

Yhdistys toimii asiantuntijana ja antaa eri tahoille ohjeistusta esimerkiksi uhan-

alaisten lajien huomioimisesta maankäytössä. Tamperelaiset harrastajat ovat lähet-

täneet Oulun yliopistoon näytteitä viivakoodimääritystä varten FinBol-projektiin,

joka on osa maailman lajiston selvittämiseen tähtäävää International Barcode of Life

-hanketta. Tamperelaiset hyönteistutkijat ovat verkostoituneet kansainvälisestikin ja

seuran kokouksissa kiertää selailtavana esimerkiksi ruotsalaisia, tanskalaisia ja es-

panjalaisia hyönteisalan julkaisuja. Seuran harrastajat ovat useana vuonna opetta-

neet Turun yliopiston avoimen yliopiston biologian opiskelijoille lajintuntemusta ja

hyönteisten pyyntiä Tampereella ja tutustuttaneet opiskelijoita Tampereen luonnon-

tieteellisen museon kokoelmiin. Harrastajat voivat olla asiantuntemuksellaan myös

kouluopetuksen tukena ja täydentää oppimateriaaleja ja opetustarjontaa.

Hyönteisten ja lintujen lisäksi ”siivekkäistä” liito-oravat ja lepakot ovat olleet lisään-

tyvän harrastuksen kohteina. Liito-oravayhdistys Norkko perustettiin liito-oravan

suojelukeskustelun ollessa kiivaimmillaan vuosituhannen alussa, mutta yhdistys

näyttää sittemmin kuihtuneen. Suomen lepakkotieteellinen yhdistys perustettiin

vuonna 2002. Lepakkokiinnostus on edelleen lisääntymässä ja lepakoita on ryhdyt-

ty huomioimaan entistä enemmän myös maankäytön suunnittelussa tiedon lisään-

tyessä. Muita uudempia tulokkaita eliöryhmien harrastajakentällä on vuonna 1992

perustettu Suomen herpetologinen yhdistys, joka pyrkii edistämään matelijoiden ja

sammakkoeläinten tutkimusta, suojelua ja kasvatusta. Luontoharrastuksen liepeillä

ovat myös lukuisat lemmikkieläimiin erikoistuneet yhdistykset.

1.3.3 Kasvintuntemus luonnonsuojelun perustana

Tampereen kasvitieteellinen yhdistys on käytännössä ainoa erikoistunut kasvihar-

rastusyhdistys Suomessa. Muutamilla Suomen luonnonsuojeluliiton paikallisyhdis-

tyksillä on omia kasvikerhoja, mutta niiden toiminta on hyvin pienimuotoista ja

saattaa olla aktiivisen vetäjän puuttuessa kuihtunut kokonaan. Luonnonmukaiseen

viljelyyn ja vanhojen kasvien säilyttämiseen on erikoistunut vuonna 1978 perustettu

Hyötykasviyhdistys, ja erityisesti puista ja puuvartisista kasveista kiinnostuneiden

kasvintuntijoiden yhdyssiteenä toimii vuonna 1969 perustettu Dendrologian seura.

29Rakk audesta luontoon

Eri kasvisukujen, kuten kärhöjen, alppiruusujen ja atsaleojen sekä orkideojen kasvat-

tajilla on vielä omia kerhojaan.

Tampereen kasvitieteellinen yhdistys sai alkunsa vuonna 1973. Yhdistyksen pu-

heenjohtajana on alusta asti toiminut nyt jo eläkkeellä oleva historian opettaja Matti

Kääntönen. Yhdistyksen ensimmäiseksi sihteeriksi valittiin toinen koollekutsujista,

Pertti Ranta. Vuodesta 1978 lähtien yhdistyksen sihteerinä toimi Suomen parhaim-

piin kasvituntijoihin lukeutuva Tapio Lahtonen. Yhdistyksen tarkoituksena oli lisätä

jäsenten kasviharrastusta tarjoamalla keskinäinen kontaktimahdollisuus (Kääntö-

nen 1988b). Tampereen kasvitieteellinen yhdistys on vuodesta 1976 lähtien julkais-

sut omaa Talvikki-lehteään kaksi kertaa vuodessa. Puheenjohtaja on kirjoittanut

lehden tarkoituksena olevan tallentaa ensisijaisesti sellaista paikallisesti merkittävää

kasvitietoutta, joka muuten jäisi korkeintaan vain viranomaisten tietoon.

Tampereen kasvitieteellisellä yhdistyksellä on yli 150 jäsentä. Joukossa on joi-

takin etupäässä Pirkanmaan ulkopuolella asuvia ammattibotanisteja. Yhdistyksen

jäsenissä on myös niin kunnissa kuin valtion ympäristöhallinnossa työskenteleviä

viranomaisia, jotka harrastusyhdistyksen kautta päivittävät tietojaan kasvillisuu-

desta. Aktiiviset kenttäbotanistit liikkuvat tietysti maastossa omin nokkineen, tutkivat,

keräävät ja julkaisevatkin silloin tällöin yhdistyksestä riippumatta (Kääntönen 1988b).

Jäsenten ammatillinen tausta vaihtelee; yhdistävänä tekijänä on jonkinasteinen kiin-

nostus luontoon. Joillekin retkeily on tärkeintä, jotkut keskittyvät vain kokouksissa

käynteihin, jotkut kannatuksen tähden maksavat jäsenmaksunsa… (Kääntönen 1993).

Yhdistyksen jäsenissä on esimerkiksi sammaliin ja jäkäliin erikoistuneita harrasta-

jia. Harrastajien keski-ikä on varsin korkea. Kasviyhdistyksen toimintaan osallistuu

myös muutamia naisia.

Yhdistyksen toiminnassa retket ovat ylläpitäneet maastossa harrastamista. Ko-

koukset taas ovat tarjonneet mahdollisuuden paitsi kasvimaailmaan, myös laajem-

min luontoon ja kulttuuriin liittyvien katsausten pitämiseen. Jotkut jäsenet ovat

liikkuneet kameran ja kasviprässin kanssa ulkomaita myöten. Kuvia ja näytteitä on

kokouksissa myös tavallisista pihojen ja puutarhojen kasveista. Yhdistyksen kuu-

kausikokouksiin osallistuu yleensä vajaat 30 henkilöä. Yhdistys järjestää jäsenilleen

yhteisiä retkiä ja kasviharrastajat liikkuvat erilaisin kokoonpanoin maakunnan kas-

villisuutta tutkimassa. Pirkanmaan uhanalaisten kasvien inventointi vei harrasta-

jien aikaa vuodesta 1977 eteenpäin (Kääntönen 1988b). Uhanalaisten lajien vanhoja

kasvupaikkoja on tarkastettu ja uusia löydetty, kiinnostavimpien kasvupaikkojen

tilaa on seurattu ja näistä seurannoista on raportoitu viranomaistahoille (Kääntönen

1993). Pirkanmaan uhanalaisten kasvien selvitystä rahoittivat 1980-luvulla Suomen

luonnonsuojelun säätiö, WWF ja Tampereen seutukaavaliitto (nyk. Pirkanmaan

liitto). Vuodesta 1985 Tampereen kasvitieteellinen yhdistys on ollut mukana valta-

kunnallisessa kasvikartoituksessa, mikä on ohjannut monien yhdistyksen jäsenten

retkeilyä. Harrastajat ovat tutkineet neliökilometrin atlasruutuja eri puolilla Pirkan-

maata, etenkin Orivedellä, Luopioisissa ja Pälkäneellä (Kääntönen 2012). Kesällä

30 Minna Santaoja

1993 kasviharrastajat selvittivät pohjoismaisen teollisuushistorian kannalta merkit-

tävien Tampellan ja Finlaysonin alueiden kasvistoa Tampereella. Vuonna 2010 kas-

vitieteellisen yhdistyksen jäsenillä oli käynnissä kymmenkunta selvitys- ja tutkimus-

hanketta, joista osa tehtiin yhteistyössä Pirkanmaan ELY-keskuksen kanssa. Tiedot

uhanalaisseurannoista viedään ympäristöhallinnon Hertta-tietokantaan.

Tamperelainen kasvituntemus tunnustetaan hyväksi koko Suomessa (AL

13.5.1995) ja yhdistyksen keräämän tutkimustiedon ansiosta Tampere on kasvistol-

lisesti Suomen parhaiten tunnettuja alueita. Tampereen kasvitieteellinen yhdistys on

saanut toiminnastaan WWF:n kasvityöryhmän kunniakirjan. Vuonna 2011 Pirkan-

maan ELY-keskus myönsi Pirkanmaan ympäristöpalkinnon kasviyhdistyksen pu-

heenjohtaja Matti Kääntöselle Pirkanmaan kasvilajiston pitkäaikaisesta kartoittami-

sesta ja seurannasta. Kääntöselle on luovutettu ansioistaan luonnonsuojelussa myös

Suomen luonnonsuojeluliiton kultainen ansiomerkki. Suomalainen kasviharrastus

on tunnustettu myös maailmalla. Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseon

intendentti Henry Väre kirjoitti museon julkaisemassa Lutukka-lehdessä:

e Linnean Society of London kunnioitti tänä vuonna suomalaista merikap-

teenia Markku Häkkistä H.H. Bloomer-palkinnolla. Se myönnetään vuosittain

amatööribiologille, joka on merkittävällä tavalla edistänyt biologista tietämystä.

[…] Häkkinen on ensimmäinen arvovaltaisen raadin kriteerit täyttänyt suo-

malainen. […] Häkkisen kiintymys kasveihin on pitkäaikaista. Yli 30 laivalla

seilanneella merikapteenilla on ollut tilaisuus tutustua monien maiden kasvis-

toon. Innostus banaaneihin syttyi 1997 Chatuchakin viikonloppumarkkinoilla

Bangkokissa, missä hedelmien monimuotoisuus yllätti. […] e Linnean Society

of London on kerran aiemminkin huomioinut suomalaista kasvitiedettä, myön-

täessään vuonna 2003 Jill Smythies -tunnustuspalkinnon Marja Koistiselle an-

sioista kasvien piirtäjänä. Marjan upeita piirroksia on painettu paitsi Lutukassa,

etenkin Retkeilykasviossa ja Suomen puu- ja pensaskasviossa sekä kansainvälisissä

kasvioteoksissa ja tieteellisissä sarjoissa. (Väre 2009.)

Kasviharrastuksesta kiinnostuneellekaan ei kirjallisuudesta ole pulaa. Tässä on kui-

tenkin syytä olla tarkkana – alan harrastajat suosittelevat juuri edeltävässä lainauk-

sessa mainittua Retkeilykasviota sen tunnistamisen kannalta olennaisiin piirteisiin

keskittyvän piirroskuvituksen vuoksi. Lajintunnistus ja havaintotiedon kertyminen

siis edellyttävät luontotaidetta, oli se sitten kuvataidetta tai valokuvausta, mikä pal-

jastaa tieteen ja taiteen rajanvedon häälyvyyden. Piirroskuvin varustettu kasvikir-

ja saattaa alaan perehtymättömälle tuntua digikuvausaikana vieraalta. Perinteisten

prässättyjen kasvien rinnalla suosiotaan ovat kasvattaneet digikuvaukseen pohjautu-

vat nettikasviot. Lajintuntemuksen opetuksen tueksi on kehitetty uusia menetelmiä,

esimerkiksi lajintuntemuksen oppimisympäristö Pinkka (Rikkinen 2009) ja Luon-

toPortti-verkkosovellus (Åhlberg 2009). Myös lintujen äänten tunnistamiseksi on jo

31Rakkaudesta luontoon

olemassa matkapuhelimella käytettävät sovelluksensa. Uudenlaiset käyttöliittymät

luontotietoon saattavat innostaa uusia harrastajia ja tuoda mukaan myös nuoria.

Kasvitieteellisen yhdistyksen toiminta muistuttaa paljon hyönteistutkijain seuran

toimintaa. Harrastuksen lähtökohtana on kasvien tuntemus, vaikka puheenjohtaja

on painottanut, ettei yhdistyksen toiminta ole niin tieteellistä. Kääntösen mukaan

kasviharrastus on Suomessa ollut vaatimattomampaa kuin lintu- ja hyönteisharras-

tus, ja kasviyhdistyksen jäsenissä onkin hänen mukaansa enemmän luonnosta ylei-

sesti kiinnostuneita. Kääntönen vertaa Suomen tilannetta Ruotsiin, jossa paikallisia

kasviyhdistyksiä on lukuisia. Harrastus pysyy yllä ja yhteydet harrastajayhteisöjen

välille muodostuvat tiettyjen avainhenkilöiden toimesta. Keskeinen henkilö tampe-

relaisessa luontoharrastuskentässä on kaupungin ympäristösuunnittelijana työsken-

televä Lasse Kosonen. Hänen luontoharrastajan uransa alkoi lintumiehenä, mutta

Kosonen on myöhemmin erikoistunut sieniin ja ollut muun muassa Tieto-Finlan-

dia-ehdokkaana sienikirjoillaan. Hän tuntee hyvin suurelta osin myös muuta eliös-

töä ja toimii kaikissa paikallisissa luontoyhdistyksissä.

Myös kasvitieteellisen yhdistyksen ja Tampereen sieniseuran toiminta on hyvin

lähellä toisiaan ja jäsenet osin yhteisiä. Tampereen kasvitieteellisen yhdistyksen ko-

kouksissa tiedotetaan sieniseuran toiminnasta ja päinvastoin, ja kasvitieteellisen yh-

distyksen lehti on tarjonnut sopivan julkaisukanavan myös pirkanmaalaiselle ”sieni-

oristiikalle” (Kääntönen 1988b). Ajoittain harrastajien keskuudessa pohditaankin,

olisiko kasvi- ja sieniyhdistykset syytä yhdistää. Tähän ei kuitenkaan toistaiseksi

ole ryhdytty, sillä molemmilla yhdistyksillä on oma selkeä proilinsa, vakiintuneet

toimintamuotonsa ja vahvat johtohahmonsa. Erikoistuneet yhdistykset nähdäkseni

myös kilvoittelevat hyväntahtoisesti ja siten kannustavat toinen toistaan esimerkiksi

tutkimustoiminnassa.

1.3.4 Sienissä kiinnostaa muukin kuin syötävyys

Tampereen sieniseura perustettiin vuonna 1970. Sienituntemukselle riitti kysyn-

tää, kun 1970-luvulla elettiin Kääntösen mukaan luonnonkasvien hyväksikäytön

renessanssiaikaa. Sieniseuran jäsenet julkaisivat useita sienistä ja sieniruoista ker-

tovia oppaita. Vuonna 1983 käynnistyi Tampereen sieniseuran opintorengas, jos-

sa talvikaudella kerran kuussa kokoontuen käydään läpi Suomen koko sienilajistoa

systemaattisesti. Opintorengastoiminta on merkittävää jopa valtakunnallisesti, sillä

vastaavaa ei Suomen 18 muussa paikallisessa sieniseurassa ole järjestetty. Tampereen

opintorenkaassa käydään jopa Porvoota ja Oulua myöten.

Paikalliset sieniyhdistykset ovat osin järjestäytyneet Marttaliiton tai Suomen

luonnonsuojeluliiton alle. Osa on Tampereen yhdistyksen tapaan itsenäisiä. Valta-

kunnallisena sieniharrastajien ja -tutkijoiden yhdyssiteenä toimii vuonna 1948 pe-

rustettu Suomen sieniseura, joka julkaisee Sienilehteä. Tampereen sieniseuralla ei

32 Minna Santaoja

ole omaa julkaisua, mutta yhdistyksen jäsenet kirjoittavat Sienilehteen. Suomen Sie-

niseura julkaisee myös sienitieteellistä aikakauslehti Karsteniaa kahdesti vuodessa.

Tampereen sieniseura järjestää opintorengastoiminnan lisäksi syksyisin sieninäytte-

lyitä, retkiä ja tunnistusiltoja. Yhdistyksen edistyneet harrastajat osallistuvat sienise-

minaareihin ulkomaita myöten ja pitävät yhteyttä ulkomaisiin kollegoihinsa. Tam-

pereen sieniseuran asiantuntijat ovat olleet opettamassa muun muassa yliopistojen

sienisystematiikan työpajoissa, koska alan harrastajilla on paras lajistontuntemus.

Tampereen sieniseuralla on nyt noin 120 jäsentä. Sieniharrastajien keskuudes-

sa lentävä lause on, että hyvänä sienivuotena sieniharrastajalla on paljon kavereita.

Sieniharrastajien keski-ikä on arviolta viidenkymmenen ikävuoden tienoilla, mut-

ta kiinnostuksen lisääntyessä kaikenlaiseen luonnonmukaisuuteen sienestäjissä on

myös nuorempia. Sienissä kiinnostaa erityisesti niiden ravintokäyttö, ja moni kerää

sieniä yhdistyksiin kuulumatta. Suomessa on sieniharrastajien mukaan noin 30 hy-

vää kauppasientä. Tampereen sieniseurassa on toiminut erillinen ruokasienijaosto,

jonka nimi muutettiin vuonna 1989 hyötysienijaokseksi, kun kiinnostus sienillä

värjäämiseen lisääntyi (Kääntönen 1991). Yhdistyksen toimijoista Eila Smolander

on ollut keskeisenä sienten hyötykäyttöä edistämässä. Eräänlaista sieniharrastajien

extremeurheilua on myrkyllisinä pidettyjen sienten kokeileminen ravintona, mistä

myös sieniharrastusta tutkinut Gary Alan Fine (2003, 157–159) kirjoittaa. Kokeilui-

hin liittyviä ”sankaritarinoita” kerrotaan myös Tampereen sieniseuran kokouksessa

tarinoiden saadessa harrastajasta riippuen huvittuneen, paheksuvan tai kiinnostu-

neen vastaanoton.

Samoin kuin Tampereen hyönteistutkijain seurassa ei olla kiinnostuneita yksin-

omaan perhosista, Tampereen sieniseurassa ei olla kiinnostuneita pelkästään sienten

syötävyydestä, vaan sieniharrastus nähdään laajemmin luontoharrastuksena. Yhdis-

tyksen harrastuskirjoa on omalla esimerkillään laajentanut vuodesta 1985 puheen-

johtajana toiminut ekonomi Unto Söderholm. Söderholmin sanoin sienet tarjoavat

ehtymättömän työkentän ja rajattomasti löytämisen iloa, mikä riittää harrastuksen

ylläpitämiseksi, ja samalla tietomme luonnosta lisääntyy (Kääntönen 1991). Sieni-

seuran puheenjohtaja Söderholm ei ole luontoharrastuksessaan valikoiva, vaan har-

rastaa sienten lisäksi ainakin kasveja ja lintuja. Söderholmin valikoimattomuutta

harrastuskohteidensa suhteen kuvastaa hänen erikoinen tapansa valita retkikohde:

hän heittää tikkaa kartalle ja lähtee retkelle näin valikoituneeseen paikkaan (Söder-

holm 2004).

Sieniä voi Söderholmin mukaan harrastaa mainosti ympäri vuoden, eikä vain

sisätiloissa. Erikoisen retkikohteen valintamenetelmänsä tuloksena hän on hiihtoret-

killään löytänyt muutaman Suomelle ja tieteelle uuden lajin. Söderholm on erikois-

tunut tutkimaan ja keräämään näytteitä huomiota herättämättömistä kotelosienistä,

joista on edelleen löydettävissä tieteelle uusia lajeja (Kääntönen 1991). Hän on saa-

nut oman nimikkosienensäkin, Allophylaria soederholmii, kun tšekkoslovakialainen

tutkija Mirko Svrcek kuvasi hänen vuonna 1985 Tampereen Peltolammilta kerää-

33Rakkaudesta luontoon

mänsä kotelosienen tieteelle uutena. Söderholmin mukaan uusien lajien löytämi-

nen edellyttää lähinnä viitseliäisyyttä; siinä määrin puutteellisesti monet varsinkin

pienikokoiset sienet edelleen tunnetaan. Kiinnostuksen kohteen oikein valitessaan ja

harrastukselle omistautuessaan voi muutamassa vuodessa kehittyä alansa huipuksi,

samoin kuin hyönteisharrastuksessa. Limasienet ovat herättäneet kiinnostusta Mar-

ja Härkösen ja Elina Sivosen (2011) Limasienet-kirjan myötä. Lähikuvissa kauniit

limasienet eivät oikeastaan ole sieniä, vaan eräänlaisia ravinnon perässä liikkuvia

ameeboja, ja ne avaavat uudenlaisen näkökulman luonnon monimuotoisuuteen.

Kiinnostusta herättävät myös sienten nimet. Tampereen yhdistyksen puheenjoh-

taja Söderholmin mukaan sellaiset uusien sienten nimet kuin ”tantereiset” ja ”mantu-

mukulat” paitsi kuvaavat hyvin kohdettaan, ovat myös osoitus Suomen Sieniseuran

nimistötoimikunnassa mukana olevien mielikuvituksesta. Tampereen hyönteistut-

kijain seuran puheenjohtaja Tero Piirainen on vastannut Suomen kukkakärpästen

suomenkielisistä nimistä (Haarto 2007), esimerkkeinä sarakarttukirvari, töpösurri

ja honkapuuhari. Saavutusta on verrattu Tampereen hyönteistutkijain seuran ko-

kouksessa leikillisesti Agricolan saavutuksiin suomen kielen edistäjänä. Luonnon-

tuntijoiden kaunokirjalliset harrastukset kertovat osaltaan luonnontieteen esteetti-

sestä ja kulttuurisesta luonteesta.

1.3.5 Luontoharrastus virkistyskäytön tutkimuksessa

Luontoharrastusta laajasti ymmärrettynä on tutkittu Suomessa lähinnä kulutuksen,

vapaa-ajan ja matkailun tutkimuksen kehyksessä. Suomalaisia luonnon virkistyskäy-

tön tapoja ovat muun muassa kävely, hiihto, veneily, retkeily, kalastaminen, mar-

jastaminen, sienien kerääminen ja metsästäminen luonnonympäristössä (Sievänen

2010). Kaikki eri luontoharrastustavat vaativat omanlaistaan tietotaitoa ja niissä ol-

laan eri tavoin kontaktissa ympäröivään luontoon. Ei ole mielekästä vetää tiukkoja

rajoja sen suhteen, mikä on ”aitoa” luontoharrastusta.

Luonnon virkistyskäyttötutkimuksen mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta har-

rastaa luonnontarkkailua ja muita luontoharrastuksia (Sievänen & Neuvonen 2011).

Luonnontarkkailu, lintuharrastukset, luontokuvaus ja luonnon nähtävyyksien katse-

lu ovat yleistyneet suomalaisten harrastuksina kymmenessä vuodessa, vaikka toisaal-

ta harrastuskerrat ovat vähentyneet. Metsästäjien luontoharrastuksen tutkimuksessa

edellä mainittuihin luonnonharrastustapoihin on lisätty luonnonhoitotyöt, koira-

harrastus ja muu luonnosta nauttiminen (Pellikka 2009). Suomalaisten monipuoli-

sen ja aktiivisen luonnon virkistyskäytön taustalla ovat yhtenä tekijänä laajat joka-

miehenoikeudet, jotka mahdollistavat luonnosta nauttimisen myös yksityismailla.

Eri luontoharrastustapoja voidaan karkeasti jaotella luonnon hyötykäyttöön,

luonnosta nauttimiseen ja luonnonhoitoon. Harrastus voi painottua suuntaan tai

toiseen, mutta esimerkiksi marjanpoiminnassa, sienestyksessä tai vaikka pienimuo-

34 Minna Santaoja

toisissa metsätöissä lienee hyötynäkökulman lisäksi poikkeuksetta mukana myös

luonnosta nauttimisen elementti. Käytön, hoidon ja nautinnan ulottuvuuksien pääl-

lekkäisyys nousi esiin Jani Pellikan ja Merja Viitalan (2009) metsästäjien luonto-

harrastusten monitoimisuutta käsittelevässä tutkimuksessa. Tutkimuksen mukaan

metsästäjät ovat toiminnallisesti aktiivisempi ja monimuotoisempi ryhmä kuin muut

luonnonkäyttäjät, eli he harrastavat luontoa muita useammilla tavoilla. Metsästä-

jien harrastustavoissa korostuu fyysinen tekeminen luonnossa. Pellikka ja Viitala

arvelevat, että metsästäjien monitoimisuutta luontoharrastajina kannattelee vasta-

vuoroisuuden ajatus: luonnon hoito ja käyttö perustelevat toistensa tarpeellisuuden

ja mahdollistavat toisensa. Metsästäjät eivät osallistu esimerkiksi riistalaskentoihin

vain saadakseen tietoa lajien kannoista metsästystä varten, sillä laskentaa tehdään

myös sellaisten lajien osalta, joiden metsästystä on rajoitettu (Pellikka et al. 2007).

Metsästyksessä ja lajintuntemukseen painottuvassa luontoharrastuksessa on yh-

teisiä piirteitä. Sekä metsästäjät että lajiharrastajat osallistuvat hallinnon tietotarpeita

palveleviin laskentoihin ja tekevät merkittäviä määriä luonnon tutkimukseen ja hoi-

toon liittyvää vapaaehtoistyötä. Metsästäjien vapaaehtoistyöstä suurin osa tehdään

riistalaskennoissa yhdessä Riista- ja kalatalouden tutkimuskeskuksen kanssa, jonka

tehtävänä on riistalajien kannanarviointi (Forsman et al. 2010). Metsästäjät tekevät

myös lintulaskentoja, joita toteuttaa myös lintuharrastajien järjestö BirdLife yhdessä

Luonnontieteellisen keskusmuseon kanssa. Metsästäjistä reilu kymmenen prosenttia

osallistuu laskentoihin ja kannanseurantaan ja noin 40 prosenttia osallistuu riistan-

hoitotoimiin. Tiedon tuottamiseen ja luonnonhoitoon liittyvät harrastustavat ovat

suhteellisen harvinaisia.

Metsästys, kalastus ja muut luonnon virkistys- ja hyötykäytön tavat ovat nous-

seet tutkimuksen kohteiksi luultavasti siksi, että näihin on selkeämmin liitettävis-

sä taloudellinen näkökulma. Esimerkiksi riistanhoidosta aiheutuu yhteiskunnalle

merkittäviä kuluja ja taas luontomatkailu on monin paikoin merkittävä tulonlähde.

Luonnon virkistyskäyttötutkimuksen on ajateltu palvelevan luonnonvarojen ja vir-

kistysalueiden käytön suunnittelua (Sievänen 2010). Omaehtoisella lajiharrastuksella

ja luonnonsuojelua painottavalla yhdistystoiminnalla ei ole nähty vastaavaa selkeää

taloudellista kytköstä.

Yhdysvalloissa erikoistuneen luontoharrastuksen muodoista suosituin, lintu-

harrastus, on kasvanut siinä määrin, että palvelujen tarjoaminen lintuharrastajille

on alettu nähdä keskeisenä luontomatkailun edistämiskohteena. Lintuharrastusta

on tarkasteltu kulutuksen ja vapaa-ajan näkökulmista useissa kyselytutkimuksissa,

jotka ovat pyrkineet luokittelemaan harrastajia turismipalvelujen suunnittelemista

varten (Kim et al. 1997, Scott & igpen 2003, Scott et al. 2005). Osa harrastajista

käyttää merkittävästi rahaa harrastukseensa ja tätä kautta harrastus saa myös talou-

dellista merkitystä.

35Rakkaudesta luontoon

1.3.6 Hyvinvointia luontoharrastuksesta

Luontoharrastuksen yksilölliset ja yhteiskunnalliset merkitykset eivät tyhjene virkis-

tyskäytön näkökulman kautta. Robert A. Stebbins (2007) on jaotellut vapaa-ajan-

viettotapoja vakavaan, satunnaiseen ja projektiperustaiseen harrastamiseen. Har-

rastaminen (leisure) on Stebbinsin mukaan sellaista vapaa-ajalla tehtävää pakotonta

toimintaa, missä voidaan mielekkäästi käyttää omia taitoja ja resursseja (emt., 4).

Vakava harrastaminen (serious leisure) on Stebbinsin mukaan sellaisen amatööri-,

harrastus- tai vapaaehtoistoiminnan systemaattista harjoittamista, joka on riittävän

laajaa, kiinnostavaa ja mielekästä, jotta ihmiset ryhtyvät ”harrastusuralle”, jolla kes-

keistä on erityisten tietojen, taitojen ja kokemusten hankkiminen ja käyttäminen.

Amatöörit ja vapaaehtoiset ovat yleensä tekemisissä saman alan ammattilaisten kans-

sa sillä erotuksella, että eivät saa työstään palkkaa. Stebbins toteaa, että vakavasti

harrastavista saattaa tulla ammattilaisten veroisia alallaan, mikäli nämä vapautuvat

osittain tai kokonaan ansiotyöstä muulla alalla, ja harrastuksella saattaa olla heille

työroolia suurempi merkitys. Tämän kaltaisen työn ja harrastuksen rajoja rikko-

van vapaaehtoisuuden tutkimus sijoittuu työn sosiologian ja vapaa-ajan sosiologian

välimaastoon. Edellä kuvaamiani luontoharrastajia voidaan hyvin pitää Stebbinsin

määritelmän kaltaisina luonnon ”tosiharrastajina”.

Satunnaiseen harrastamiseen (casual leisure) ohjaa Stebbinsin mukaan mielihy-

vän tavoittelu, satunnainen harrastaminen on suhteellisen lyhytaikaista eikä vaadi

erityisiä taitoja. Projektiperustainen harrastaminen (project-based leisure) sijoittuu

Stebbinsin mukaan edellisten väliin siten, että se on yleensä ajalliselta kestoltaan

rajattua mutta vaativaa. Erilaiset luontoharrastukset sijoittuvat eri tavoin vakavan

harrastuksen luokituksessa. En näe harrastustapojen luokittelua sinänsä erityisen

mielekkäänä, mutta Stebbinsin jako auttaa ymmärtämään luontoharrastusten mo-

ninaisuutta ja tekemään laadullisia eroja eri harrastustapojen välillä. Tällä on mer-

kitystä paikannettaessa harrastajia luonnonsuojelutoimijoiden käytäntöyhteisössä.

Stebbins korostaa aristoteelista ihannetta työstä itsen toteuttamisen mahdollistaja-

na ja pohdiskelua elämän merkityksenä. Harrastuksilla on keskeinen rooli elämän

merkityksellisyyden ja hyvinvoinnin kokemisessa ja Stebbinsin mukaan ainoastaan

vakava harrastaminen tarjoaa varsinaisia mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen

(self-fulllment, Stebbins 2007, 135). Monien luontoharrastajien kiinnostus luontoon

on herännyt jo lapsuudessa. Kiinnostuksen heräämiseen on vaikuttanut joku per-

heenjäsen, sukulainen tai vaikkapa biologian opettaja. Sitoutuneille luontoharras-

tajille luontoharrastus on elämän punainen lanka; työn ja perheen ohella elämän

merkityksellisyyttä keskeisesti jäsentävä toiminnan alue. Luontoharrastus tarjoaa

elämäniloa ja mielenrauhaa (Haila 2004, 15) mutta saattaa tuottaa myös surua itselle

merkityksellisten paikkojen tuhoutuessa esimerkiksi rakentamisen tieltä.

Stebbinsin arvion mukaan noin 20 prosenttia länsimaalaista on sitoutunut jon-

kinlaiseen vakavaan harrastamiseen ja useammat voisivat hänen mukaansa hyötyä

36 Minna Santaoja

syvällisestä harrastuksesta elämän jäsentäjänä. Satunnainen ja projektiperustainen

harrastaminen toimivat Stebbinsin mukaan ikään kuin vakavan harrastamisen

mausteina, houkuttimina ja harrastuksesta kiinnostuneille reittinä vakavaan har-

rastukseen. Niinpä hän painottaa harrastusvalintojen pohtimisen merkitystä ja suo-

sittaa sellaista harrastusten yhdistelmää (leisure lifestyle), jossa yhdistyvät sopivassa

suhteessa erilaiset vakavat harrastukset ja satunnaiset tai projektiperustaiset harras-

tukset. Tuija Sieväsen (2010) mukaan tämän hetken vahvoja teemoja eurooppalai-

sessa luonnon virkistyskäytön tutkimuksessa ovat hyvinvointi- ja terveysvaikutusten

tunnistaminen ja mittaaminen. Fyysiseen ja henkiseen terveyteen liittyvät ongelmat

ovat lisääntymässä (Laukkanen 2010) ja samalla lukuisissa tutkimuksissa on todettu

luonnolla ja luontoliikunnalla olevan monella tapaa suotuisia vaikutuksia terveyteen

ja hyvinvointiin. Tällöin kysymykseksi muodostuu, millä tavoin luontoharrastuksia

voidaan lisätä terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi.

Vakavan harrastuksen kehyksessä luontoharrastusta tarkastellaan yksilön merki-

tysten näkökulmasta. Yksilölle harrastuksesta koituviksi hyödyiksi Stebbins luettelee

muun muassa mahdollisuuden itsensä toteuttamiseen ja itseilmaisuun, virkistäyty-

misen, itsen ja minäkuvan uudistumisen, saavutuksen ja johonkin kuulumisen tun-

teet sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen. Vakavan harrastamisen näkökulman kautta

avautuu luontotietotyön ja ajankäytön organisoimiseen liittyviä kysymyksenasette-

luja, mutta se jättää näkymättömiin luontoharrastuksen historiallisen kehityksen

luonnontieteen rinnalla ja harrastajien moninaiset roolit tiedon tuottajina ja luon-

nonsuojelutoimijoina. Tarkastelen seuraavassa yhteiskunnallisia kehityskulkuja, joi-

den seurauksena harrastajien luontotiedolle on syntynyt entistä enemmän kysyntää.

1.4 Luontotiedon yhteiskunnallinen tarve

Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on aikamme suurimpia ympäristöongel-

mia, jossa kielteistä kehitystä ei ole onnistuttu kääntämään (Lyytimäki et al. 2011)

– Ilkka Hanski (2009) on kirjoittanut maapallon lajimäärän olevan vapaassa pudo-

tuksessa. Biologista monimuotoisuutta koskeva YK:n yleissopimus solmittiin Rio

de Janeiron huippukokouksessa vuonna 1992. Suomen ensimmäinen kansallinen

biodiversiteettiohjelma laadittiin vuosina 1996–1997 (Ympäristöministeriö 2007).

Sen seuraaja, ”Luonnon puolesta – ihmisen hyväksi” nimetty monimuotoisuuden

suojelun ja kestävän käytön strategia ja toimintaohjelma päivitettiin keväällä 2013

ja on voimassa vuoteen 2020 saakka. YK:n biologista monimuotoisuutta koskeva

yleissopimus ja EU:n lintu- ja luontodirektiivit velvoittavat Suomenkin luonnon mo-

nimuotoisuuden tilan seurantaan. Seurantatietoa tarvitaan paitsi luonnonsuojeluun

ja luonnonvarojen käyttöön liittyvän päätöksenteon tueksi, myös maankäytön suun-

nittelussa, hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinneissa ja eri organisaatioiden ti-

37Rakk audesta luontoon

lasto- ja neuvontatyössä (Tutkimus, seuranta ja tietojärjestelmät -asiantuntijaryhmä

2001, 8).

Luonnon monimuotoisuuden suojeluun tähtäävissä strategioissa ja ohjelmissa on

lueteltu tavoitteita ja toimenpiteitä, joista monet liittyvät tutkimukseen ja luonnon-

kirjoa koskevaan tietoon. Riittävää tieteellistä tietopohjaa pidetään edellytyksenä

tarvittavien toimenpiteiden määrittelemiseksi ja niissä onnistumisen seuraamiseksi.

Samalla painotetaan yhteistyötä eri toimijoiden kesken ja kansalaisten osallistumista

monimuotoisuuden suojeluun. YK:n biodiversiteettisopimuksen osapuolikokouk-

sessa Nagoyassa tavoitteiksi asetettiin muun muassa tietoisuuden lisääminen bio-

diversiteettikysymyksistä ja paikallisyhteisöjen osallistuminen luonnon monimuo-

toisuuden suojeluun. Euroopan Unionin seuraavana tavoitteena on – Countdown

2010 -tavoitteessa epäonnistuttuamme – pysäyttää luonnon monimuotoisuuden

köyhtyminen vuoteen 2020 mennessä. EU:n 2020-strategia käsittää kuusi tavoitetta

ja niiden alla kaksikymmentä toimenpidettä, joissa mainitaan kansalaisten tiedon

lisääminen luonnon monimuotoisuudesta ja ekosysteemipalveluista sekä kansalais-

ten lisääntynyt osallistuminen biodiversiteettipolitiikan toimeenpanoon (European

commission 2011). Suomen biodiversiteettistrategian päämäärät ovat samansuuntai-

sia kansainvälisten tavoitteiden kanssa: kuudesta päämäärästä yksi koskee luonnon

monimuotoisuutta koskevan tietopohjan vahvistamista ja toinen laajan yhteistyön

vahvistamista eri toimijoiden kesken (Ympäristöministeriö 2007).

Yhtenä ongelmana luonnon monimuotoisuustiedon saatavuudessa on ollut lajin-

tuntemuksen asiantuntijoiden puuttuminen (mm. Wilson 1995). Luonnontieteel-

lisiin kokoelmiin perustuvat tieteenalat, taksonomia ja systematiikka, ovat jääneet

vähälle huomiolle biologian opetuksessa jo pitkään (Opetusministeriö 2007, 32) ja

lajiston tuntemukseen liittyvää opetusta on karsittu (Juslén et al. 2008, 26). Tilan-

teessa luontoharrastajien merkitys on korostunut. Luonnontieteellisten harrastaja-

yhdistysten aktiivisuus erityisesti havaintotietojen osalta on aina ollut merkittävää.

Luonnonsuojelu on hyötynyt luontoharrastuksen kasvusta 1960-luvulta lähtien (A.

Jokinen 2011a). Luontoharrastajien asema luontotiedon tuottajina on tunnustettu

paitsi valtakunnallisissa seurannoissa ja tutkimushankkeissa, myös paikallistasolla,

asiantuntijoina luonnonsuojelu- ja maankäyttökysymyksissä 1980-luvun puolivälistä

lähtien (Laine & Peltonen 2003, 243). Luontoharrastajilla on paikallisesti usein pa-

ras tieto arvokkaista luontokohteista (Korte & Kosonen 2003, 7).

Luontoharrastajien yhteistyö on tiivistä niin paikallisten, alueellisten kuin val-

takunnallisten ympäristöviranomaisten kanssa. Tampereella luontoharrastajat ja

alueellisen ympäristöhallinnon luonnonsuojeluviranomaiset tapaavat joka vuosi

alkuvuodesta Pirkanmaan ELY-keskuksessa. Vuotuisessa palaverissa luontoharras-

tusyhdistykset esittelevät aluehallinnolle käynnissä olevia hankkeitaan ja suunnitel-

miaan ja hallinto esittää harrastajille toiveita seurattavista lajeista ja alueista. Tam-

pereen kaupungille luontoharrastajien asiantuntemus on arvokasta muun muassa

maankäytön suunnittelun taustaksi tehtävissä luontoselvityksissä.

38 Minna Santaoja

Useilla luontoharrastusjärjestöillä on omat havainto- ja aineistotietokantansa ja

harrastajat osallistuvat hallinnon koordinoimiin lajistonseurantoihin. Vuonna 2005

Suomessa oli meneillään 62 valtakunnallista monimuotoisuuden seurantahanketta

(Toivonen & Liukko 2005), esimerkkeinä vaikkapa petolintuseuranta, putkilokas-

vien levinneisyyskartoitus, saimaannorppakannan seuranta, suurpetolaskennat tai

valtakunnallinen päiväperhosseuranta. Ympäristöhallinnon lisäksi muita lajiseuran-

toja toteuttavia keskeisiä tahoja ovat Luonnontieteellinen keskusmuseo, Maa- ja elin-

tarviketalouden tutkimuskeskus, Merentutkimuslaitos, Metsäntutkimuslaitos, Riis-

ta- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Metsähallitus, BirdLife Suomi, Suomen WWF ja

Suomen Perhostutkijain Seura. Useimmat seurannoista tarvitsevat harrastajakunnan

työpanosta toteutuakseen ja harrastajat keräävätkin suurimman osan lajiseurantojen

aineistoista (Tutkimus, seuranta ja tietojärjestelmät -asiantuntijaryhmä 2001, 10).

23 hankkeessa koko aineisto on peräisin vapaaehtoisilta luontoharrastajilta ja met-

sästäjiltä, neljännes seurannoista toteutetaan harrastajien ja palkattujen tutkijoiden

tai viranomaisten yhteistyönä.

Aineiston keruuseen osallistuu Luonnontieteellisen keskusmuseon laskujen mu-

kaan noin 10000 vapaaehtoista harrastajaa (Tutkimus, seuranta ja tietojärjestelmät

-asiantuntijaryhmä 2005, 25). Selvitysajankohtana 2001 biodiversiteettiseurantoihin

käytettiin aikaa noin 300 henkilötyövuotta, josta noin 70 prosenttia oli vapaaeh-

tois- tai harrastajatyötä. Vapaaehtoistyön osuus vaihtelee seurannasta ja sen kohtees-

ta riippuen. Myös Metsähallitus tukeutuu seurannoissa yhteistyöhön harrastajien

kanssa. Esimerkiksi Britanniassa harrastajien osuus lintuja koskevan seurantatiedon

tuottajina on ”hyvinkin yli 90 prosenttia koko työpanoksesta, luultavasti 95–98 pro-

senttia” (Battersby & Greenwood 2004). Luonnon monimuotoisuuden seuranta on

hallinnolle siten varsin tuottavaa toimintaa: ilman harrastajien vapaaehtoispanosta

olisivat seurantojen kustannukset monikymmenkertaiset. Luonnontieteellisen kes-

kusmuseon asemaa selvittäneen työryhmän muistiossa puolestaan todetaan, että

ilman luontoharrastajien satoja tuhansia työtunteja käsittävää vapaaehtoistyötä

ei luonnontieteellinen museotoiminta nykyisessä muodossaan olisi työryhmän käsi-

tyksen mukaan mahdollista (Opetusministeriö 2007, 12–13).

Harrastajilla on keskeinen rooli myös seurantojen tulosten raportoinnissa: puolessa

seurannoista tärkein raportointikanava ovat harrastajien omat julkaisut. Edward O.

Wilson on pitänyt luonnon monimuotoisuuden kattavaa kartoitusta välttämättömä-

nä sen suojelemiselle ja kirjassaan Elämän monimuotoisuus hän arvioi tähän tarvit-

tavaa työpanosta seuraavasti:

Planeettamme suunnattoman biodiversiteetin täydellinen kartoitus saattaa tun-

tua mahdottomalta, koska niin harvat ihmiset ovat päteviä sen toteuttamiseen.

Suurenergiafysiikan, molekyyligenetiikan ja muiden suurten tieteenalojen yrityk-

siin ja saavutuksiin verrattuna haaste ei kuitenkaan tunnu kovin suurelta. Kym-

39Rakk audesta luontoon

menen miljoonan lajin käsittely on mahdollista viidessäkymmenessä vuodessa jopa

tehottomimmilla ja vanhanaikaisimmilla menetelmillä. Jos luokittelija edistyy

varovaisella kymmenen lajin vuosivauhdilla, tekee lajien keräämisen edellyttä-

män kenttätyön, analysoi näytteet laboratoriossa, kirjoittaa niitä koskevat julkai-

sut, pitää lomansa ja viettää perhe-elämää, tehtävään tarvitaan noin miljoona

miestyövuotta. Jos tiedemiehen tuottavana elinaikana pidetään viittäkymmentä

vuotta, tehtävään kuluu 25000 tutkijan ammattiura. Tarvittavien luokittelijoi-

den lukumäärä olisi silloin alle kymmenen prosenttia Yhdysvaltain tiedemiehistä

ja se on selvästi vähemmän kuin Mongolian vakinaisen armeijan vahvuus, Hinds

County Mississippin tukku- ja vähittäiskaupan henkilökunnasta puhumattakaan.

(Wilson 1995, 344.)

Suomen lajien uhanalaisuutta arvioitiin viimeksi joulukuussa 2010 ilmestynees-

sä Punaisessa kirjassa (Rassi et al. 2010, 11). Uhanalaisuusarvioinnin sekä hoito-

ja suojelutyön suunnittelun tueksi on perustettu 17 Suomen ympäristökeskuksen

koordinoimaa eliötyöryhmää (Liukko & Raunio 2008). Työryhmissä on mukana

asiantuntijoita paitsi tutkimuslaitoksista ja luonnonsuojeluhallinnosta myös harras-

tajajärjestöistä. Kasvityöryhmä on toiminut jo yli 20 vuotta ja yksi sen vakiintuneis-

ta toimintamuodoista on vuotuinen kasviharrastajaseminaari retkeilyineen (Ryttäri

et al. 2009). Seminaari toimii merkittävänä tiedonvaihdon areenana ja pitää yllä

harrastajien ja viranomaisten yhteistyösuhteita. Edelliseen uhanalaisarviointiin ver-

rattuna Suomen lajistosta on kertynyt uutta tietoa ja arvioitavien lajien määrä on

kasvanut merkittävästi (Rassi et al. 2010). Tähän on keskeisesti vaikuttanut Ympä-

ristöministeriön vuodesta 2003 rahoittama puutteellisesti tunnettujen ja uhanalais-

ten metsälajien tutkimusohjelma PUTTE, joka on ollut suurin panostus lajistotut-

kimukseen Suomessa (Juslén et al. 2008). Tutkimusohjelmassa on löydetty yli tuhat

Suomessa aiemmin tuntematonta eliölajia ja kuvattu toistasataa tieteelle entuudes-

taan tuntematonta lajia. Monien lajien elintavoista ja elinympäristövaatimuksista on

saatu uutta tietoa.

PUTTE-tutkimusohjelma aktivoi tutkija- ja harrastajayhteisöä. Vahvan lajisto-

harrastuksen todetaan olevan tutkimukselle merkittävä voimavara ja edistyneiden

harrastajien tunnustetaan olevan oman erityisalansa lajituntemuksessa jopa kansain-

välisiä huippuja. Puutteellisesti tunnettujen metsälajien tutkimusohjelma on ollut

uraa uurtava tavassa, jolla tutkimusyhteisö avattiin myös harrastajille. Hankkeisiin

osallistumisen kriteerinä on ollut asiantuntijuus riippumatta muodollisesta tieteelli-

sestä statuksesta (A. Jokinen 2011a). Yksi ohjelman päätavoitteista on ollut tuottaa

laadukkaita määritysoppaita paitsi palvelemaan ympäristöhallintoa, myös lisäämään

luontoharrastamisen mahdollisuuksia ja laajentamaan harrastusta uusiin eliöryhmi-

in (Sirkiä 2012). Näin PUTTE-ohjelma on osaltaan vastannut biodiversiteettistra-

tegian tavoitteisiin lisätä tietoa monimuotoisuudesta ja rakentaa yhteistyötä eri toi-

mijoiden kesken.

40 Minna Santaoja

Luonnon monimuotoisuuden seurannat on jaettu yleis- ja erityisseurantoihin.

Yleisseurannoilla pyritään luomaan kuvaa eliölajistossa ja elinympäristöissä tapahtu-

vista yleisistä muutoksista. Erityisseurannan kohteina ovat kansallisesti tai kansain-

välisesti harvinaiset tai häviämisvaarassa olevat lajit ja elinympäristöt (Tutkimus,

seuranta ja tietojärjestelmät -asiantuntijaryhmä 2005, 25). Vuoden 2005 selvityksen

mukaan alle puoleen erityisseurannoista oli riittävät valmiudet. Esimerkiksi hyön-

teisten, sammalten, levien, sienten ja jäkälien seurantojen kehittämisen haasteena

on lajiston hyvin tuntevien henkilöiden vähäinen määrä. Hallinnossa on tunnis-

tettu harrastajayhteistyöhön liittyviä haasteita. Useimmat seurantahankkeet ovat

tutkijavetoisia ja ovat muotoutuneet osittain tutkijan tai harrastajan kiinnostuksen

ja valmiuksien mukaan (Tutkimus, seuranta ja tietojärjestelmät -asiantuntijaryhmä

2001). Havaintojen keruu saattaa painottua asiantuntevien harrastajien asuinpaik-

kakunnan mukaan epätasaisesti maan eri osiin. Monet seurannat ovat yhden tutki-

jan varassa ja monet edellyttävät vaativaa harrastustoimintaa ja hyvää lajituntemusta.

Luontoharrastus on Suomessa hiipunut pitkään, mikä saattaa jatkossa haitata moni-

muotoisuuden seurantoja (Opetusministeriö 2007, 34). Kuten edellä totesin tampe-

relaisten harrastajien osalta, luontoharrastajat ikääntyvät, eivätkä nuoret harrastajat

ole samassa määrin innostuneet seurantahavaintojen tuottamiseen.

Biodiversiteettiseurantoja pohtinut työryhmä totesi tarpeelliseksi harrastustoi-

minnan ylläpitämisen. Keinoina tähän nähtiin muun muassa viranomaisten ja har-

rastusjärjestöjen yhteistyön kehittäminen, internetin käyttö havaintojen keruussa,

yleinen luontoharrastuksen edistäminen, julkaisutoiminnan ja harrastajille annetun

palautteen tehostaminen ja koulutuksen lisääminen harrastajille. Selvityksessä ei

enempää analysoitu luontoharrastuksen tulevaisuuskuvia eikä pohdittu, minkälaiset

edellytykset vapaaehtoistoimijoilla on vastata seurantatiedon tarpeisiin ja ylipäätään

miten harrastustoiminta sopii yhteen hallinnon odotusten kanssa. Näihin kysymyk-

siin haen vastauksia tässä työssä.

Luontoharrastajia on hallinnon toimesta pyritty rekrytoimaan tutkimuksen ja

seurantojen tarpeisiin Suomen tapaan myös muualla. Rebecca Ellis ja Claire Water-

ton (2005) ovat tarkastelleet luontoharrastajien osallistumista luonnon monimuo-

toisuuden toimintaohjelman toteuttamiseen Isossa-Britanniassa. Heidän mukaansa

hallinnossa omaksuttu ajatus kansalaisten osallistumisesta muokkaa harrastajien

ja viranomaisten suhteita ja tuottaa harrastajien ja ammattilaisten muodostamaan

tietoyhteisöön uudenlaista kompleksisuutta. Vaikka osallistumisen tarkoituksena

on biodiversiteettipolitiikan avaaminen uusille toimijoille, käytännössä esimerkiksi

hallinnon taholta määritellyt kriteerit havaintojen laadulle ja muodolle puhuttelevat

vain osaa luontoharrastajista ja tietynlaista asiantuntijuutta.

41Rakkaudesta luontoon

1.5 Tutkimuksen kysymyksenasettelu

Luontoharrastus sijoittuu mielenkiintoisella tavalla niin tieteen ja luonnontun-

temuksen, luonnosta nauttimisen kuin luonnonsuojelunkin alueille. Tarkastelen

luontoharrastusta tässä työssä historiallisena, poliittisena ja kulttuurisena ilmiönä

luonnonsuojelun kontekstissa. Ymmärrän luonnonsuojelun sektoripolitiikkaa laa-

jempana, monille yhteiskunnan alueille ulottuvana toimintana. Poliittisuudella

tarkoitan poliittista päätöksentekoa laajemmin politisoitumisen prosesseja, joissa

määritellään luontoharrastuksen ja erilaisten luonnon tuntemisen tapojen asemaa

toisiinsa nähden. Maarten Hajerin (2003, 93–94) mukaan poliittisesta toimeenpa-

nosta ja paikallisista käytännöistä on tullut politiikan tekemisen paikka ja huomio

on kohdistettava niihin. Vapaa-ajan alueelle sijoittuva luontoharrastus on perintei-

sesti ymmärretty epäpoliittisena, yksityisenä. Kehystän luontoharrastusta tässä työs-

sä yhdenlaisena ympäristökansalaisuutena ja siis julkiseen ja yhteisöön suuntautuva-

na, poliittisena toimintana. Luonnon monimuotoisuuden suojelu ja siihen liittyvät

tiedon ja työnjaon tarpeet hämärtävät rajaa harrastajien ja ammattilaisten välillä ja

avaavat uudenlaisia kysymyksiä: minkälaista luontotietoa luonnonsuojelun pohjak-

si tarvitaan? Ovatko luontotietoa tuottavat rakenteet kestävällä pohjalla muutenkin

harvalukuisten harrastajien ikääntyessä? Kanavoituuko harrastajien luonnonrakkaus

yhteistyöhön ympäristöhallinnon kanssa? Minkälaista kulttuurista luontosuhdetta

harrastuskäytännöt ilmentävät?

Kulttuurin voidaan ajatella kattavan laajasti kaiken ihmisen toiminnan, ajatte-

leman, puhuman ja tekemän (Milton 1996, 14). Kapeampi määritelmä on puhua

tietyn kansan tai ryhmän kulttuurista, esimerkiksi suomalainen kulttuuri tai saame-

laiskulttuuri. Edelleen voidaan puhua esimerkiksi naiskulttuurista, populaarikult-

tuurista tai alakulttuureista. Hahmotan kulttuurin tässä työssä sekä kapeammas-

sa että väljässä mielessä. Tarkastelun kohteena on yhtäältä luontoharrastus osana

kulttuuria laajemmassa mielessä, toisaalta erityinen luontoharrastuksen kulttuuri.

Luontoharrastus on osa populaarikulttuuria kirjallisuudessa, elokuvissa ja mediassa.

Luontoharrastuksessa on myös alakulttuurisia piirteitä: harrastajilla on esimerkiksi

oma erikoissanastonsa, joka ei välttämättä avaudu ulkopuoliselle. Muun muassa Kari

Väyrynen (2009) on peräänkuuluttanut kulttuurista käännettä yhteiskunnallisessa

ympäristötutkimuksessa. Hän muistuttaa ihmisten suhteen luontoon olevan paljon

monimutkaisempi kuin pelkkä ”ainesten vaihdanta” ja muun muassa luonnon es-

teettisillä arvostuksilla olevan sosiaalista merkitystä. Yrjö Haila ja Ville Lähde ovat

kirjoittaneet, ettei kulttuurin ja luonnon suhteesta voi olla olemassa mitään koko-

naisteoriaa. Heidän mukaansa ei ylipäätään voida sanoa että luonnon ja kulttuurin

välillä olisi jokin ”suhde”, sillä ne ovat toisiinsa liian tiiviisti kietoutuneita ja sisäisesti

heterogeenisiä, jotta tällainen määrittely olisi osuva (Haila & Lähde 2003, 32).

Luontoharrastus on joukko käytännöllisiä luontosuhteita, jotka ovat luontokä-

sitysten perustana. Sosiologi Gary Alan Fine on tutkinut sienestyksen kulttuuria

42 Minna Santaoja

etnograsella otteella (Fine 2003). Hän näkee luonnon kulttuurisena konstruktiona;

luonnossa oleminen on hänelle samalla kulttuurissa olemista. Ville Lähde (2012)

muistuttaa, ettei epistemologista ja metafyysistä näkemystä konstruktionismista pidä

sekoittaa. Luontoharrastajien tutkimuksessa on kyse nimenomaan luontotiedon sosi-

aalisesta rakentumisesta, erotuksena banaaliin näkemykseen todellisuudesta ”vain”

kulttuurisesti rakentuneena (emt., 103). Fine on jakanut tarkastelunsa sieniharrasta-

jien ja luonnon välisten suhteiden sekä harrastajien kokemusten tarkasteluun, harras-

tukseen liittyvän sosiaalisen vuorovaikutuksen tarkasteluun sekä harrastajayhteisön

rakenteiden tarkasteluun. Näistä yhdessä muodostuu kuva sieniharrastuksen kult-

tuurista. Näihin luontoharrastuksen kulttuurin elementteihin kohdistan huomioni

myös tässä työssä. Fine kutsuu harrastuksen käytännöissä tehtävää luonnon määrit-

telyä luontotyöksi (naturework).

Olen edellä kuvaillut yleispiirteisesti luontoharrastuksen eri muotoja Suomessa.

Valitsin harrastajayhteisöjä havainnoimalla tarkemman analyysin kohteeksi kolme

tapausta, jotka luovat kuvaa eri luontoharrastustavoista eri konteksteissa. Kaikissa

tapauksissa on kyse luontotiedosta eri muodoissaan sekä harrastajien ja hallinnon

yhteistyöstä. Valitsin tarkasteluun tapauksia, joissa luontoharrastajat eivät ole yk-

sinomaan osallisia hallinnon ehdoilla, vaan ovat itse aloitteentekijöitä ja innovaat-

toreita. Tapausten kautta päästään käsiksi luontoharrastukseen asiantuntijuutena ja

luontoharrastukseen intohimona, sekä näiden välisiin jännitteisiin. Tapaukset myös

muodostavat ajallisen kaaren luontoharrastuksen alkuvaiheista tähän päivään.

Ensimmäinen tapaus koskee Tampereen luonnontieteellistä museota ja sen yh-

teenkietoutumista paikallisen luontoharrastuksen vaiheiden kanssa. Luontoharras-

tuksen historian selvittäminen on tarpeen, sillä tämän päivän kehityskulut eivät ole

historiattomia, vaan osin seurausta aikaisemmista tapahtumista ja valinnoista, siis

polkuriippuvaisia. Kun ymmärretään polut joita pitkin nykytilanteeseen on kuljet-

tu, voidaan hahmotella myös polkuja eteenpäin. Luonnontieteellinen museo kytkee

luontoharrastajat kulttuuritoimijoiden piiriin. Tapauksen kautta tarkastelen luon-

nontieteellisiä kokoelmia luontotiedon yhtenä ”käyttöliittymänä” sekä harrastajia

luonnontieteellisen sivistyksen vaalijoina.

Museotapauksessa toimijoina ovat edellä kuvaamieni tamperelaisten luontoyh-

distysten harrastajat. Toisessa ja kolmannessa tapauksessa on tarkastelun alla erityi-

sesti lintuharrastus. Toinen tutkimustapaus liittyy luontotietokantoihin ja luonnon

luokituksiin. Tapauksen kautta tarkastelen, minkälaisia merkityksiä harrastajat lin-

tuharrastukselle antavat ja minkälaista sosiaalista dynamiikkaa luonnon luokituk-

set tuottavat harrastajayhteisöön ja viranomaisten kanssa tehtävään yhteistyöhön.

Kolmannessa tutkimustapauksessa lintuharrastajat esiintyvät luonnonhoitajina ja

kokeellisten luonnonhoitotoimien puolestapuhujina. Tapauksen kautta pääsen tar-

kastelemaan EU-tasolla määriteltyjen luonnonsuojelutavoitteiden paikallista legiti-

miteettiä sekä luontoharrastajilla ja hallinnolla olevia erilaisia näkemyksiä luonnon-

suojelun tavoitteista, keinoista ja tarvittavasta tiedosta.

43Rakkaudesta luontoon

Tutkimukseni kysymyksenasettelun taustalla on tarve hahmotella uudenlaisia

luonnonsuojelukäytäntöjä ja aktiiviseen luontosuhteeseen pohjautuvaa ympäristö-

kansalaisuutta. Omistautuneita luontoharrastajia kolmessa tapauksessa tarkastele-

malla etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1. Minkälainen kuva luontoharrastajien toiminnasta ja käytännöistä tapausten

kautta syntyy?

2. Minkälaista luontotietoa harrastajat ovat tuottaneet tutkimustapauksissa? Mi-

ten harrastajatieto sopii yhteen hallintakäytäntöjen tiedon tarpeiden kanssa?

3. Minkälaisen toimintatilan harrastajat ovat kyenneet luomaan itselleen eri ta-

pauksissa? Minkälaisia toimintatilaa rajaavia tekijöitä nousee esiin? Ovatko

luontoharrastajien ja ammattilaisten yhteydet sen kaltaisia, että näistä muo-

dostuu harrastajien ja ammattilaisten keskinäinen tieto- ja käytäntöyhteisö?

4. Toimiiko luontoharrastus aktiivisten ympäristökansalaisten kasvualustana?

Määrittelen seuraavassa luvussa tutkimuskysymyksissä esiin nousseita käsitteitä, ku-

ten tieto, toimijuus, käytännöt, toimintatila ja ympäristökansalaisuus, jotka toimivat

työn analyyttisinä välineinä. Kolmannessa luvussa esittelen tapaustutkimuslähes-

tymistavan, kolme tutkimustapausta ja niiden tarkastelussa käyttämäni aineistot.

Kuvailen kolmosluvussa myös tekemääni aineistolähtöistä analyysia sekä pohdin

internet-aineistojen käytön etiikkaa ja tutkijan roolia johdatuksena tapaustutkimus-

luvuille.

44 Minna Santaoja

2 Luontoharrastus ja luonnonsuojelu

Tarkastelen luontoharrastajia tässä väitöskirjassa luonnonsuojelun toimijoina, kuten

jo työn otsikosta käy ilmi. Luontoharrastuksen ja luonnonsuojelun suhde ei ole itses-

tään selvä. Kaikki luontoharrastajat eivät koe olevansa luonnonsuojelijoita, eivätkä

kaikki luonnonsuojelijat ole välttämättä luontoharrastajia, ainakaan sanan vaativassa

merkityksessä.

Luonnontutkijoiden ja suojelupolitiikan suhteeseen on liittynyt 1800-luvun lo-

pulta lähtien useita epistemologisia, kulttuurisia ja institutionaalisia konikteja niin

Isossa-Britanniassa kuin muuallakin (Bocking 1997, Ellis & Waterton 2004 mu-

kaan). Monet luontoharrastajayhteisöt ovat historiallisesti marginalisoituneet hal-

linnan ja jopa suojelun piiristä ja siksi niiltä löytyvä luontotieto on ollut luonnon-

suojelupolitiikan tavoittamattomissa. Harrastajien marginalisoitumisen seurauksena

myös heidän tutkimansa eliöt ovat marginalisoituneet suojelupolitiikassa. Vuositu-

hannen vaihteessa esimerkiksi Britannian lajeihin ja elinympäristöihin painottuva

luonnon monimuotoisuuden toimintaohjelma todettiin liian kapeasti kohdennetuk-

si. Suojelun dynaamista ja osallistavaa luonnetta ryhdyttiin painottamaan. Tämän

seurauksena ympäristöhallinnossa heräsi kiinnostus saada käyttöön aikaisemmin

marginalisoitujen harrastajaryhmien luontotieto. Ellis ja Waterton tulkitsevat näin

avautuneen tilaa uudenlaisen ympäristökansalaisuuden syntymiselle.

Keskitetty tiedonhallinta toimii suodattimena, joka erottelee erilaisia asiantunti-

juuksia (A. Jokinen 2011a, Lorimer 2006). Monimuotoisuuden hallinnassa tarjotut

osallistumismahdollisuudet eivät välttämättä ota huomioon harrastuksen taustalla

olevia erilaisia motiiveita ja luontosuhteita eivätkä harrastajayhteisön sisäistä dyna-

miikkaa. Hallinnossa luontoharrastajien osallisuuteen on otettu kartogranen lähes-

tymistapa, joka tuottaa esimerkiksi karttaesityksiä lajien esiintymisestä mutta jättää

näkymättömiin erilaisten tulkintojen mahdollisuuden ja epäjatkuvuudet tiedon tuo-

tannon käytännöissä. Ellis ja Waterton ehdottavatkin kartograsen osallistumisnä-

kökulman täydentämistä etnograsella lähestymistavalla.

Epistemologinen kysymys tiedosta ja mahdollisuudesta tietoon on vaivannut ih-

mismieliä jo antiikin losofeista saakka. Erilaisia tiedon laatuja ja tietämisen tapoja

on pyritty luokittelemaan monin tavoin. Puhutaan tieteellisestä ja maallikkotie-

dosta, hiljaisesta ja kokemusperäisestä tiedosta ja niin edelleen. Samalla tavoin on

eritelty asiantuntijuuden muotoja. Tiukasti asiantuntijatietoon nojaava suunnittelu

ja politiikka ovat osoittautuneet ongelmallisiksi, ja tällöin avautuu tilaa erilaisille

asiantuntijuuksille ja maallikkotiedolle (Fischer 2000, 108). Luontoharrastajat aset-

tuvat kiinnostavalla tavalla asiantuntijoiden ja maallikoiden rajapinnalle, maallik-

45Rakkaudesta luontoon

koasiantuntijoiksi. Vesa Yli-Pelkonen ja Johanna Kohl ovat puhuneet paikallisesta

ekologisesta tiedosta (Yli-Pelkonen & Kohl 2005), mutta luontoharrastajien tieto

ei ole pelkästään paikallista. Harrastajat saattavat olla alallaan jopa kansainvälisesti

parhaita asiantuntijoita, mutta suhteessa tieteen instituutioihin he ovat kuitenkin

maallikoita. Karen Reid ja kumppanit (2011) ovat kutsuneet luontoharrastajien tie-

toa hybridiksi tiedoksi, jossa on samankaltaisuuksia sekä tieteen käytäntöjen että

perinteisen ekologisen tiedon kanssa.

H.M. Collins ja Robert Evans (2002) ovat hylänneet maallikkoasiantuntijuuden

(lay-expert) käsitteen ristiriitaisena ja käyttävät sen sijaan termiä kokemusperäinen

asiantuntijuus (experiential expertise). Rajaa ei vedetä asiantuntijoiden ja maallikoi-

den välille, vaan asiantuntijoiden joukko määrittyy tapauskohtaisesti, riippumatta

siitä ovatko nämä sertioituja asiantuntijoita vai ”maallikoita” – samalla tavoin kuin

puutteellisesti tunnettuja metsälajeja kartoittaneessa PUTTE-projektissa. Collins ja

Evans erottavat asiantuntijuuden muodoiksi sisällöllisen asiantuntijuuden (contribu-

tory expertise) ja vuorovaikutusprosesseihin liittyvän asiantuntijuuden (interactional

expertise). Michael Carolan (2006) lisää mukaan vielä ”kansalaisasiantuntijuuden”

(public expertise), joka integroisi arvot päätöksentekoprosesseihin. Hänen mukaansa

on tarvetta erityisesti välittävälle asiantuntijuudelle ja organisaatioille, jotka pyrkivät

toimimaan välittäjinä tieteen ja politiikan instituutioiden ja asiantuntijuuksien ra-

jalla. Kimmo Saaristo (2000) on käsitellyt väitöskirjassaan ympäristökysymyksen ja

asiantuntemuksen suhdetta ja päätynyt erottelemaan kolmenlaista asiantuntijuutta,

joita voidaan pitää myös asiantuntijuuden eri puolina. Perinteinen professionaalinen

asiantuntijuus nojaa tieteelliseen tietoon ja asiantuntijan institutionaaliseen asemaan.

Vasta-asiantuntijuus on samankaltaista tietoon nojaavaa asiantuntijuutta, mutta tar-

kastelee kysymystä eri näkökulmasta ja erilaisista eettisistä lähtökohdista käsin. Kol-

mantena asiantuntijuuden puolena Saaristo tunnistaa toimintakeskeisen, käytännöl-

lisen keinotaitajuuden. Monimutkaisten ympäristökysymysten tapauksessa Saaristo

peräänkuuluttaa avointa, moniulotteista asiantuntijuutta, ekspertiisi-hybridejä, jossa

eri tietovarannot täydentäisivät toisiaan ja asiantuntijuus määrittyisi tapauskohtai-

sesti siten, ettei mitään tiedon laatua suljettaisi lähtökohtaisesti pois.

Tieto on modernissa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ja tietokäytännöt mää-

rittävät merkittävällä tavalla yhteiskunnallisia prosesseja ja valtasuhteita (Alastalo &

Åkerman 2011, 18). Tietoyhteisön käytäntöjä tarkastelemalla on mahdollista päästä

käsiksi hallinnon ja harrastajien välillä käytäviin luonnonsuojelun määrittelykamp-

pailuihin – luontoharrastuksen politiikkaan. Yhteiskuntatieteissä ja tieteen tutki-

muksessa on tapahtunut käänteitä, joiden seurauksena yhteisöjen organisoituminen

ja ihmisen ja luonnon suhde on nähty uusista näkökulmista. Näitä käänteitä ovat

kielellinen, materiaalinen ja käytännöllinen (Åkerman 2006, 13–15) käänne. Huo-

mio on siirtynyt vuorovaikutuksen ja diskurssien tarkastelusta tiedon muodostuksen

materiaalisiin ehtoihin ja käytäntöihin. Taustalla on näkemys siitä, että ymmärryk-

semme maailmasta ei muodostu ainoastaan kielellisesti diskursseissa, vaan tekemällä

46 Minna Santaoja

ja toimimalla, arjen pienissäkin käytännöissä. Tieteen ja teknologian tutkimukses-

sa on painotettu mikrotason käytäntöjä ja makrotason yhteiskunnallisia ilmiöitä ja

teorioita yhdistävää analyysia sekä kognitiivisten, materiaalisten, sosiaalisten ja nor-

matiivisten tekijöiden yhteisvaikutusta (Jasano 2004b, 18, 38). Käänteet eivät tar-

koita aikaisempien tutkimussuuntausten hylkäämistä, vaan uudenlaisia painotuksia.

Viimeisimpiä käänteitä yhteiskuntatieteissä ovat performatiivinen (Szerszynski et al.

2003) ja aektiivinen (Nygren & Jokinen 2013) käänne; maantieteessä on puhuttu

myös emotionaalisesta käänteestä. Huomio kohdistuu tietämisen kehollisiin käytän-

töihin ja eettiseen ja emotionaaliseen luontoon suuntautumiseen. Työni kiinnittyy

näihin suuntauksiin tarkastellessani luontoharrastajien toimintaa ja luontotietokäy-

täntöjä, aektiivista tietämistä ja luonnon luokitusten performatiivisuutta. Ennen

kuin määrittelen nämä käsitteet tarkemmin, tarkastelen seuraavassa, minkälaisten

historiallisten kehityskulkujen kautta luontoharrastuksen ja luonnontieteellisen tut-

kimuksen suhteet ovat muodostuneet.

2.1 Luontoharrastus ja luonnontiede

Tiede muodostui omaksi alajärjestelmäkseen yhteiskunnan toimintojen ja työnjaon

eriytyessä. 1600-luvun puolivälistä lähtien perustettiin Euroopassa oppineiden yh-

teisöjä ja akatemioita (Köhler 1990). Oppineista tuli uusi yhteiskuntaluokka. Luon-

nontieteen ja luontoharrastuksen lisääntymiseen vaikutti merkittävästi myös kirja-

painotaidon keksiminen, mikä toi tieteen löydökset suuremman yleisön ulottuville

kirjoitetun kansankielen samalla yleistyessä. Suomen ensimmäinen yliopisto, Turun

akatemia, perustettiin Ruotsin kuningaskunnan alaisuudessa vuonna 1640. Vaikka

akatemialla oli alussa vahvasti teologinen tutkimusohjelma, toimi se merkittävänä

alkusysäyksenä yliopistollisen luonnontutkimuksen syntymiselle Suomessa (Lehi-

koinen et al. 2003). 1700-luvun puolivälissä Turun Akatemiaan saatiin luonnontie-

teellinen museo (Lehikoinen et al. 2009). Luontoharrastuksen vaiheita Saksassa tar-

kastellut Köhler kirjoittaa ensimmäisten akatemioiden olleen varsin epämuodollisia

tiedonvaihdon yhteisöjä. Vielä 1700-luvulla luonnontiede ei ollut vakiintunut omaksi

yliopistolliseksi oppialakseen, vaan luonnontieteen opintoja tarjottiin muiden alojen

luonnontieteellistä sivistystä tarvitseville opiskelijoille. Niin varhaiset hyönteistut-

kijat kuin kasvitutkijatkin olivat virkailijoita, opettajia, lääkäreitä ja apteekkareita.

Tieteen, talouden ja politiikan yhteenkietoutumisen seurauksena tieteen tehtäväksi

tuli löytää ratkaisuja yhteiskunnan ongelmiin, ja kasveissa kiinnosti erityisesti niiden

rohdoskäyttö (Kukkonen & Enroth 1999). Tämän johdosta kasvinäytteiden määrä

luonnontieteellisissä museoissa karttui (emt.). Tiede eriytyi omaksi merkitysjärjes-

telmäkseen ja Köhlerin mukaan valtiolliset yliopistot korvasivat akatemiat 1700- ja

1800-lukujen vaihteessa.

47Rakkaudesta luontoon

Ammattien kehittymistä ja vakiintumista on tutkittu professioiden sosiolo-

gian piirissä. Esa Konttinen (1991) on tarkastellut professioiden syntyä Suomessa

1600-luvulta 1900-luvun taitteeseen. Hän on kiinnittänyt huomionsa erityisesti

yhteiskunnan murroskohtiin, kuten 1800-luvun suuriruhtinaskunnan syntyyn ja

vuosisadan lopun sääty-yhteiskunnan hajoamiseen. 1600- ja 1700-lukujen Suomessa

professioiden kenttää määritti Konttisen mukaan jako johtaviin aateliston ja papis-

ton säätyprofessioihin ja muihin professioihin. Hyödyn aikakaudella 1730-luvulta

1780-luvulle tutkimukselta odotettiin välitöntä hyötyä ja luonnontutkimuskin pai-

nottui luonnonvarojen alueelliseen kartoitukseen (Lehikoinen et al. 2003). 1700-lu-

vulla suomalaisen lintututkimuksen pysyvin saavutus oli Lehikoisen ja kumppanei-

den mukaan fenologisten seurantojen käynnistäminen. Vuosi 1855 oli merkittävä

murroskohta Aleksanteri II:n noustua Venäjän valtaistuimelle (Konttinen 1991).

Fennomaanit eli suomenmieliset ja liberaalit saivat toimintavapauksia ja vuoden

1855 jälkeen syntyi Suomessa uudentyyppinen kansalaisyhteiskunta. Koulutuksesta

tuli johtavien yhteiskuntaryhmien kamppailukenttä ja oppikoulujärjestelmä laajeni

voimakkaasti. Professioiden säätyjako alkoi purkautua 1840-luvulla ja yliopistojen

portit avautuivat eri väestöryhmille. Suomenkielisten, työläis- ja talonpoikaistaus-

taisten opiskelijoiden määrä nousi ja myös naiset mursivat tiensä yliopistoon. Kah-

den yhteiskuntaa jakavan säädyn tilalle muodostui ammatillisilta tunnusmerkeiltään

yhtenäinen säätyläistö, jota ryhdyttiin kutsumaan myös sivistyneistöksi (Konttinen

1993).

1800-luvun lopulta lähtien professioiden sisällä alkoi Konttisen mukaan tapahtua

erikoistumista. Ammattikuntien omaehtoisuus vahvistui yhdistysten perustamisen

helpottuessa 1880-luvulta lähtien ja ammattikunnat sulkeutuivat aikaisempaa tiu-

kemmin koulutukseen perustuvien tutkintojen mukaisesti. Arvostettujen profes-

sioiden kärjessä olivat esimerkiksi lääkärin, lakimiehen ja opettajan ammatit sekä

arkkitehdin ja diplomi-insinöörin professiot. Luonnon tutkimuksesta ei muodostu-

nut samanlaista selkeää professiota, mutta luonnontieteen professionalisoitumiske-

hitys on muuten vastannut muiden professioiden kehityskulkua. Tuomo Särkikoski

(1993) kirjoittaa teoreettisen ja käytännöllisen tiedon erottelun näytelleen tärkeää

osaa teknisen koulutuksen ja tutkimuksen organisoinnissa ja sekä insinööriprofes-

sion itsenäistymisessä ja eriytymisessä. Vastaava erottelu on tapahtunut myös luon-

nontutkimuksen alueella. Luonnon tuntemus liittyi tiiviisti lääkärin ja apteekkarin

ammatteihin ennen kuin erikoistui omaksi alakseen (Kraft & Alberti 2003). Suo-

men ensimmäinen tieteellinen seura, Societas Pro Flora et Fauna Fennica (SFFF)

perustettiin vuonna 1821. Kielikysymys ja suomalaisuusaate vaikuttivat keskeisesti

luonnontutkimuksen organisoitumiseen. Vuonna 1896 perustettiin suomenkielinen

biologian seura Vanamo.

Tieteellisen tiedon lisääntyessä ja luonnonilmiöiden moninaisuuden vähitellen

tultua ilmi alkoi eriytymistä tapahtua luonnontieteen sisällä erikoistuneiksi oppi-

aloiksi. 1700-luvulla ei kasvi- ja eläintiedettä vielä ollut olemassa eriytyneinä oppi-

48 Minna Santaoja

aloinaan, vaan luonnontiede jaettiin systematiikkaan ja luonnonhistoriaan (Köh-

ler 1997). Vielä 1800-luvun alkupuolella monet luonnontieteilijät hallitsivat hyvin

useita tieteenaloja (Lehikoinen et al. 2008). Luonnontiede kehittyi paikallisesti eri

painotuksin (Kraft & Alberti 2003) ja lajeja nimettiin ja kuvattiin eri käytäntöi-

hin perustuen. Tähän sekamelskaan toi järjestystä Carl von Linné systematiikallaan

1700-luvulla. Linné kehitti terminologian ja menetelmän, jolla olemassa oleva luon-

totieto voitiin kuvata universaalisti ymmärrettävällä tavalla. Ekologian historiasta

kirjoittanut Donald Worster (1994) on nimittänyt linnéläistä luonnon hallinnan ide-

ologiaa luonnonhistorian imperialistiseksi perinteeksi. Taustalla vaikutti eräänlainen

”luonnonteologia” – kristinuskon ajatus ihmisestä luonnon herrana (Köhler 1990,

1997, White 1997). Linnén vaikutuksesta muun muassa kasvien keruu muodostui

Ilkka Kukkosen ja Johannes Enrothin (1999) mukaan suorastaan muoti-ilmiöksi.

Linnén aikaan 1700-luvun puolivälissä tunnettiin vasta reilut 4000 eläinlajia.

1800-luvun lopulla tunnettujen lajien määräksi ilmoitettiin noin puoli miljoonaa

ja vuonna 1975 Ernst Mayr kirjoitti yli miljoonasta eläinlajista (Köhler 1990). Nyt

tunnettuja eliölajeja on noin 1,7 miljoonaa (Rassi et al. 2010); mahdollisesti lajeja on

kymmeniä miljoonia (Salo et al. 2007). Luku saattaa olla tähänkin nähden monin-

kertainen, sillä vaikeampien lajiryhmien osalta taksonominen työ on pahasti kesken

(FinBOL 2012). Monimuotoisuuden paljastuessa myös tieteenalojen sisällä alkoi ta-

pahtua erikoistumista. Luonnon koko kirjon hallitseminen näytti mahdottomalta

ja erikoistuminen oli tarpeen. Muodostui laji- ja eliöryhmäkohtaisia erikoistuneita

tietoyhteisöjä. Tieteen kommunikaation alakohtainen eriytyminen korosti kansain-

välisten kontaktien merkitystä, kun tiettyyn ryhmään saattoi olla erikoistunut vain

pieni joukko tutkijoita (Köhler 1990).

Alison Kraft ja Samuel Alberti (2003) ovat tarkastelleet biologian tutkimuksen

ja opetuksen institutionalisoitumista 1800-luvun Pohjois-Englannissa. Tutkijat

kiinnittävät huomionsa erityisesti luonnontieteellisiin museoihin ja laboratorioihin

tutkimuksen ja opetuksen paikkoina. Muutoksen museossa tapahtuneesta morfo-

logisesta eli eliöiden ulkoasuun perustuvasta tutkimuksesta moderniin laboratorio-

painotteiseen luonnontieteeseen on esitetty tapahtuneen äkillisen murroksen kautta.

Kraft ja Alberti esittävät muutoksen tapahtuneen kuitenkin vaiheittain ja paikallises-

ti eri tavoin, ja museon ja laboratorion eläneen rinnakkain luonnontieteellisen tutki-

muksen paikkoina. Samoin kuin luontoharrastus on säilynyt institutionalisoituneen

luonnontieteen rinnalla, myös luonnontieteelliset museot ovat säilyneet kokeellisen

laboratoriotutkimuksen rinnalla. Kraftin ja Albertin mukaan luonnontieteen pai-

notus museo- tai laboratoriotieteenä seurasi avainhenkilöiden taustaa ja mieltymyk-

siä. Muutos museosta laboratorioon ei ollut äkillinen eikä täydellinen, vaan vahvasti

paikallisesta institutionaalisesta kontekstista riippuva. Museoiden ja korkeakoulujen

henkilökunta ja luontoharrastajien yhteisöt olivat suurelta osin päällekkäisiä ryhmiä.

Luonnontieteen kehityskulun esittäminen laboratorioon keskittymisenä sulkee

harrastajat ja maallikot tieteellisen tiedontuotannon ulkopuolelle. Jotkin tieteenalat

49Rakk audesta luontoon

ja tieteen tekemisen tavat ovat harrastajille paremmin saavutettavissa kuin toiset,

mikä liittyy tieteen tekemisen välineiden siirrettävyyteen (Meyer 2008). Mikäli

tutkimuksessa tarvitaan kalliita ja suuria laitteita, joiden käyttö edellyttää erityis-

osaamista, kuten esimerkiksi hiukkasfysiikassa, ei harrastajien osallistuminen tutki-

mukseen ole mahdollista. Luonnontieteellisessä kenttätyössä ja museoissa tehtävässä

morfologisessa ja luokitteluun perustuvassa tutkimuksessa ei tarvita yleensä kalliita

välineitä, ja niinpä nämä tieteen tekemisen tavat ja paikat säilyvät avoimina myös

harrastajille (Meyer 2005). Tämän vuoksi on syytä painottaa luonnontieteellisten

museoiden säilymistä laboratorioiden rinnalla ja luontoharrastajien osallisuutta mu-

seoiden ympärille rakentuvissa tietoyhteisöissä.

Susan Leigh Star ja James Griesemer (1989) ovat tarkastelleet luonnontieteen

institutionalisoitumista 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Heidän työnsä tunnetaan

tieteen tutkimuksen piirissä erityisesti heidän käyttämänsä käsitteen rajakohde

(boundary object) ansiosta, mutta myös heidän tutkimuksensa alkuperäinen konteks-

ti, Berkeleyn yliopiston eläintieteellinen museo, on tämän työn kannalta kiinnosta-

va. Star ja Griesemer kuvaavat luonnontiedettä heterogeenisenä, monien toimijoiden

yhteistyötä vaativana käytäntönä. Berkeleyn museon perusti varakas perijä, intohi-

moinen luontoharrastaja ja keräilijä Annie Alexander (Star & Griesemer 1989). Hän

palkkasi museon johtajaksi Stanfordin yliopistossa meritoituneen Joseph Grinnellin,

joka ryhtyi kehittämään museota tutkimusinstituutiona. Kaliforniassa toimi aktii-

visesti monia luontoharrastajien yhteisöjä, kuten John Muirin Sierra Club, ja nämä

halusivat osallistua museoon keskittyneeseen luonnontiedon keruuseen. Näytteiden

keräämisessä tarvittiin myös metsästäjien apua harvinaisempien lajien saamiseksi

museon kokoelmiin. Kaikkia eri toimijoita yhdisti näkemys Kalifornian luonnon

ainutlaatuisuudesta ja tarpeesta säilyttää ja dokumentoida se. Toimijoilla oli myös

toisistaan eriäviä tavoitteita ja toimintatapoja. Konsensus ei Starin ja Griesemerin

mukaan ole välttämätöntä yhteistyön onnistumiselle, mutta neuvottelu ja tiedon tul-

kitseminen eri konteksteissa ovat tärkeitä.

Keskeiseksi museon ympärille muodostuneen kollektiivin toiminnalle muodostui

tiedonkeruun menetelmien standardointi tavalla, joka mahdollisti tiedon siirtymi-

sen kontekstista toiseen merkityseroista huolimatta. Ulkona tapahtuvaa kenttätyötä

– havainnointia ja näytteiden keräämistä – ei ole pidetty erityisen tieteellisenä. Jotta

”kentästä” tulisi tieteen tekemisen paikka, oli menetelmien standardointi välttämä-

töntä, ja näin myös harrastajat voivat osallistua tieteen tekemiseen (Meyer 2005).

Menetelmien yhdenmukaistaminen ei yksin riittänyt, vaan Starin ja Griesemerin

mukaan toimijoiden moninaisuuden ja yhteistyön hallintaan tarvittiin myös raja-

kohteita.

Rajakohteet ovat sellaisia objekteja, jotka ovat riittävän joustavia soveltuakseen

paikallisiin tulkintoihin ja kuitenkin riittävän pysyviä säilyttääkseen identiteettinsä

eri konteksteissa. Rajakohteet voivat olla konkreettisia tai abstrakteja, niillä on eri

sosiaalisissa konteksteissa eri merkityksiä mutta ne kykenevät toimimaan tulkinnan

50 Minna Santaoja

välineinä eri toimijoiden välillä. Pienin yhteinen nimittäjä ja siten ensimmäinen ra-

jakohde Berkeleyn museon yhteydessä toimineille oli Kalifornian osavaltio: paitsi sen

monimuotoinen luonto, myös havaintojen perusteella rajatut karttaesitykset, jotka

toimivat eräänlaisina ideaalityyppeinä (Star & Griesemer 1989). Myös museo itse

toimi rajakohteena, tietovarastona (repository), jonka sisältämää tietoa eri toimijat

voivat käyttää eri tavoin eri tarkoituksiin. Rajakohteet mahdollistavat yhteistoimin-

nan ”eri valuuttaa” käyttävien toimijoiden välillä: metsästäjät saavat rahaa museolle

toimittamistaan eläimistä, museon toimintaa rahoittavat saavat kunniaa ja tieteel-

listä uskottavuutta, havaintojaan luovuttavat luontoharrastajat saavat vastalahjaksi

tieteellisiä luokituksia paikalliselle luonnolle ja välineitä luonnonsuojeluun.

Morgan Meyer on tarkastellut luontoharrastajien ja ammattimaisten luonnon-

tutkijoiden yhteistyötä nykypäivänä Luxemburgin luonnontieteellisen museon kon-

tekstissa (Meyer 2005, 2008, 2010). Luontoharrastajat ovat keskeisessä asemassa

näytteiden ja havaintojen toimittajina museolle ja harrastajien rooli yhteistyökump-

paneina on institutionalisoitu tavalla, jossa harrastajat ovat lähes tasavertaisia museon

resurssien käyttäjinä. Harrastajat ja ammattitutkijat muodostavat Meyerin mukaan

hybridin kollektiivin, jossa harrastajat ovat kuitenkin periferiassa. Luontoharrastajat

ovat osittaisia tutkijoita (partial scientists), jotka kiinnittyvät tiedeyhteisöön heikoin

sitein. Meyer ottaa esimerkeiksi yhteisöä ylläpitävistä rajakohteista julkaisut, joissa

sekä harrastajat että ammattitutkijat julkaisevat havaintojaan ja tuloksiaan, ja hybri-

diyhteisön vuosittaiset kokoontumiset, joissa harrastajat saavat kiitosta panoksestaan

ja sitoutuvat yhteisöön (Meyer 2005). Luontoharrastajien tavoitteet ovat kuitenkin

yksilöllisiä ja luonnonhistorian haasteena kautta aikojen onkin ollut Meyerin mu-

kaan saattaa yksilölliset ja institutionaaliset tavoitteet hedelmälliseen vuorovaiku-

tukseen keskenään. Meyer korostaa tarvetta huolehtia heikoista siteistä, joilla har-

rastajat kiinnittyvät tietoyhteisöön, mikä vaatii ihmistuntemusta ja sensitiivisyyttä.

Harrastajien julkaistessa esimerkiksi tieteellisissä julkaisuissa hämärtyvät tieteen

ja harrastuksen rajat. Harrastajat toimivat tieteen piirissä, mutta samalla rajaa tieteen

ja ei-tieteen välillä pidetään yllä. Enroth ja Kukkonen (1999) ovat esimerkiksi suo-

malaisen kasvitieteen tarkastelussaan keskittyneet ”puhtaaseen” kasvitieteeseen ja

jättäneet harrastajien osuuden kasvitieteen kehityksessä huomiotta. omas Gieryn

(1983) on käyttänyt tieteen uskottavuuden ja auktoriteetin ylläpitämiseksi tehdys-

tä demarkaatiotyöstä rajatyön käsitettä. Rajatyötä tehdään hänen mukaansa tiede-

yhteisön retorisissa ja diskursiivisissa käytännöissä. Gierynin ajatusta rajatyöstä on

kritisoitu siitä, ettei se ota huomioon tiedeyhteisöön liittyvää heterogeenisuutta ja

materiaalisuutta. Tästä lähtökohdasta Morgan Meyer on tarkastellut tiedeyhteisössä

tehtävän rajatyön ajallisia, tilallisia ja materiaalisia ulottuvuuksia (Meyer 2008). Har-

rastajien ja ammattitutkijoiden suhde aikaan on hänen mukaansa sekä laadullisesti

että määrällisesti erilainen. Karkeasti ottaen ammattitutkijat käyttävät luonnontut-

kimukseen työaikaansa siinä missä harrastajat käyttävät vapaa-aikaansa. Näin ollen

ammattitutkijoilla on pääsääntöisesti enemmän aikaa käytettävissään kuin harrasta-

51Rakkaudesta luontoon

jilla, eikä harrastajia voida velvoittaa tiukoilla aikatauluilla. Jako työhön ja vapaa-ai-

kaan ei aina ole näin selväpiirteinen, ja ammattitutkijoilla ja harrastajilla on erilaisia

rajoitteita ajankäytön suhteen. Ammattitutkijoilla ajankäyttöön liittyy myös raha;

harrastajat ovat vapaampia päättämään ajankäytöstään.

Luontoharrastajat toimivat samoissa tiloissa kuin ammattitutkijat: kokouksissa,

kentällä, julkaisuissa, tietokannoissa ja niin edelleen. Harrastajien toiminta painot-

tuu tilallisesti kotikentälle: harrastajat keräävät havaintoja ja näytteitä useimmin

asuinpaikkansa lähiympäristöstä ja tekevät tutkimusta kotona, omalla tietokoneel-

laan, jolloin henkilökohtainen ja tieteellinen tila sekoittuvat. Tila ja aika ovat näin

tiiviisti kytköksissä toisiinsa ja harrastaja joutuu tekemään rajatyötä sen suhteen, pal-

jonko henkilökohtaisesta ajastaan ja tilastaan antaa tutkimukselle. Tieteen piirissä

joudutaan pohtimaan, missä määrin harrastajia voidaan ohjata. Rajatyön tekeminen

ammatillisen identiteetin ylläpitämiseksi ei ole tarpeen ainoastaan ammattitutkijoil-

le, vaan myös harrastajat joutuvat huolehtimaan autonomiastaan omien yhteisöjensä

koossa pysymiseksi (Meyer 2010). Tieteen ja harrastuksen raja on puoliläpäisevä: sitä

sekä ylläpidetään että ylitetään samanaikaisesti. Meyerin (2008) mukaan professioi-

den muodostuminen ei ole ainoastaan historiallinen prosessi, vaan ammattilaisia ja

harrastajia tuotetaan jatkuvasti rajatyön käytännöissä. Tällöin luontoharrastuksen

asema suhteessa tieteeseen on muuttuva ja tarkastelulle avoinna.

Luontoharrastus on esitetty yhtenä vaiheena luonnontieteen eriytymisen ja ins-

titutionalisoitumisen prosessissa. Tieteellisen kommunikaation ja koulutusjärjestel-

män eriydyttyä akatemian toimintaan osallistuneet luontoharrastajat marginalisoi-

tuivat luonnontieteestä ja harrastuksen arvostus laski. Lineaarinen vaiheistus luo

kuitenkin vaillinaisen kuvan, sillä luontoharrastajien yhteisöt toimivat edelleen vi-

reästi. Luonnontieteen ammatillistuminen ja ”harrastusmaistuminen” ovat tapahtu-

neet ja tapahtuvat edelleen rinnan tieteen käytännöissä (Meyer 2008). Köhler (1990)

kirjoittaa:

Koska luontoharrastuksella ei ole sellaista omaa lokeroa jota ammattimainen tie-

de ei täyttäisi, vaan se on olemassa vakiintuneiden, sisäsyntyisten motiivien ja

yhteiskunnallisten prosessien seurauksena, ei luontoharrastusperinteelle siksi näy

loppua3. (Köhler 1990, 317.)

Olen Köhlerin kanssa eri mieltä luontoharrastuksen oman lokeron puuttumisesta ja

samaa mieltä siitä, ettei luontoharrastuksen loppu sen omien historiallisten kehitys-

kulkujen valossa näytä välittömästi uhkaavan. Luontoharrastajilla on hybridi iden-

titeetti – he ovat ajoittain tutkijoita (Meyer 2005). Harrastajat ja ammattitutkijat

kuuluvat Meyerin mukaan enemmän kuin yhdelle mutta vähemmän kuin usealle

3 Alkup.: “Da Amateurwissenschaft keine Nische besetzt, die von der professionellen Wissenschaft

nicht ausgefüllt wurde, sondern aufgrund stabiler, innerer, sozialer Prozesse existiert, ist ein Ende

amateurwissenschaftlicher Tradition nicht absehbar.” Suomennos M.S.

52 Minna Santaoja

yhteiskunnallisen toiminnan kentälle. Luontoharrastajat eivät ole jonkinlaisia ”mel-

kein-tutkijoita”, matkalla tiedeyhteisön täysivaltaisiksi jäseniksi. Luontoharrastus on

oma toiminnan alueensa, joka on itsessään täydellinen ja tieteestä poikkeava. Se on

ollut olemassa ammattitutkimuksen rinnalla historian eri vaiheissa ja jatkaa olemas-

saoloaan osittain tutkimuksen ja hallinnon kentille kytkeytyen. Näitä rajanvetoja ja

kytköksiä tarkastelen suomalaisten luontoharrastajien osalta tässä työssä.

2.2 Affektiivinen tietäminen

Lähdin johdannossa liikkeelle tarkastelemalla Aaro Hellaakoskea luonnonystävänä,

runoilijana ja tutkijana. Leikola (1990) tulkitsi Hellaakosken runoista välittyvää

luontosuhdetta luontoon sulautumisena, luonto-olemisena ja luonnoksi avartumi-

sena. Ihmismaantieteessä on tutkittu luonnontieteellisen kenttätyön käytäntöjä ja

Leikolan käsitteille löytyy vastineet maantieteen teksteistä. Jamie Lorimer (2008)

kirjoittaa Latouria seuraten tieteen edellyttävän, että tutkija oppii altistamaan itsen-

sä tutkimuskohteen vaikutukselle (learn to be aected) ja virittäytyy (tune in) havain-

noimaan ympäristöään, esimerkiksi tutkimuksen kohteena olevaa eliölajia. Tiede siis

edellyttää aektiivista luontosuhdetta ja kehollista tietämistä. Aektiiviseen tietämi-

seen vaikuttavat lajien karisma ja havaittavuus (Lorimer 2006).

Nina Nygren ja Ari Jokinen (2013) ovat tutkineet liito-oravakartoittajien aek-

tiivisen tietämisen syntymistä kartoituskäytännöissä. He tekevät erottelun aektin,

emootion ja tunteen (feeling) käsitteiden välillä. Kirjoittajien mukaan aekti syn-

tyy suhteessa johonkin, kohtaamisen voimasta, tekemisen ja liikkeen seurauksena.

Nygren ja Jokinen pitävät aektia tutkimuksessaan liito-oravakartoittajien havain-

nointikapasiteettia lisäävänä tekijänä. Aektiivisessa suhteessa kartoittaja avautuu

havaitsemaan merkkejä liito-oravasta ja voi näin saavuttaa tietoa siitä. Aektiivi-

nen tietäminen opitaan prosessinomaisesti. Nygren ja Jokinen kuvaavat aektia ha-

vaitsijan ja havainnoitavan välisenä esikognitiivisena virtauksena (ow), joka tekee

mahdolliseksi kehon harjaantumisen aektiiviseen tietämiseen. Aekti ilmaantuu

inhimillisten ja ei-inhimillisten kehojen välisessä suhteessa. Tässä suhteessa se eroaa

emootioista ja tunteista, jotka ovat yksilöllisiä tapahtumia. Nygren ja Jokinen kirjoit-

tavat Ben Andersonia (2006) seuraten tunteiden olevan aektien liikkeen hetkellisiä

ilmauksia ja emootioiden puolestaan intiimejä olemisen tapoja, joiden kautta aek-

tiivinen koetaan. Koska aektit toimivat ihmisen esitietoisella alueella, asettaa tämä

tiettyjä vaatimuksia tutkimusmenetelmille. Emootioita on mahdollista reektoida ja

tutkia siksi esimerkiksi haastattelumenetelmin, mutta aektiivisen tietämisen tutki-

minen vaatii Nygrenin ja Jokisen mukaan huolellista havainnointia.

Ihmiskehon fysiologia – se että olemme suuria, kaksijalkaisia ja näkökeskeisiä

nisäkkäitä – asettaa rajoituksia luonnon havaitsemiselle. Ääriesimerkkinä jos meillä

olisi kidukset, olisivat havaintomme maailmasta painottuneet luultavasti hyvin eri

53Rakkaudesta luontoon

tavoin. Visuaalisina eläiminä emme havaitse niin helposti lajeja, jotka kommuni-

koivat pääasiassa feromonien välityksellä, ja kehomme ominaisuudet suodattavatkin

havaintojamme maailmasta. Kehon rajoitteita on voitu kiertää teknologisilla keksin-

nöillä, kuten sukelluslaitteilla, mikroskoopilla ja kaukoputkella, mutta nämä eivät

ole kaikkien harrastajien ulottuvilla. Esimerkiksi lintujen havaittavuus liittyy niiden

kokoon, väriin, muotoon, nopeuteen, liikkuvuuteen ja ääntelyyn (Lorimer 2007).

Nämä tekijät yhdessä muodostavat kunkin lajin tai yksilön olemuksen tai habituksen

(jizz), joka mahdollistaa tunnistamisen. Olemuksen lisäksi eliön havaittavuus riip-

puu sen ajallisten ja tilallisten rytmien yhteensopivuudesta ihmisen rytmien kanssa.

Havaitsemme helpommin lajit, jotka viihtyvät ihmisen kansoittamissa elinympäris-

töissä kuin syrjäseutujen lajit, ja päiväaktiivisista lajeista kertyy enemmän havaintoja

kuin yöllä liikkuvista. Lajin olemus ja sen ekologiset rytmit muodostavat Lorimerin

mukaan lajin ekologisen karisman. Linnut, samoin kuin harrastuskohteena suositut

perhoset, kommunikoivat ihmiskehon kanssa yhteen sopivilla tavoilla, mikä selittää

kiinnostuksemme kohdistumista erityisesti niihin.

Ekologisen karisman lisäksi Lorimer (2007) kuvaa eliöiden esteettistä karismaa

ja sen vaikutusta suhteeseemme eri lajeihin. Puhuttaessa karismaattisista eläimistä

mieleen nousee kuvia suurista nisäkkäistä, kuten jääkarhuista, susista tai tiikereis-

tä. Eläinten estetiikkaa ja karismaa on hyödynnetty luonnonsuojelussa. Tunnetuin

esimerkki lienee WWF:n pandalogo, jota järjestö on hyödyntänyt varainkeruussaan

ja voinut sen avulla suojella myös vähemmän karismaattisia lajeja. Lorimer viittaa

eläinten käyttäytymistä tutkineen Konrad Lorenzin väitteeseen, jonka mukaan suo-

simme lajeja, joilla on yhteisiä piirteitä ihmislapsien kanssa ja tunnistettavat kasvot.

Tämä selittää erityisesti pörröisen, söpön karisman (cuddly charisma) vetoavuutta

ihmisiin. Kaikki esteettisesti karismaattiset lajit eivät kuitenkaan herätä sympatiaa.

Toisena esteettisen karisman muotona Lorimer pitää villiä karismaa ( feral charisma),

jota on esimerkiksi hyönteisillä. Gilles Deleuzea ja Félix Guattaria (1987) seuraten

Lorimer kirjoittaa lukumäärältään runsaiden hyönteisten uhkaavan modernia kä-

sitystä rajallisesta subjektista. Hyönteisten käyttäytyminen on antroposentrisestä

näkökulmasta kovasti poikkeavaa ja hyönteiset vaikuttavat muita eläimiä autonomi-

semmilta ollessaan jokseenkin välinpitämättömiä ihmisen läsnäolon suhteen. Niiden

toiseus aiheuttaa monissa pelkoa, inhoa ja epäluottamusta. Villi karisma onkin jyr-

kässä kontrastissa pörröiseen söpöyden karismaan nähden.

Lorimerin (2007) mukaan lajien karismalla on keskeinen osuus monien luonto-

harrastajien vihkiytymisessä luonnonsuojeluun. Se toimii tarpeellisena vastapainona

suojelubiologian reduktionistisille diskursseille ja käytännöille, jotka painottavat esi-

merkiksi molekyylibiologian menetelmiä lajien tunnistuksessa. Lajien karisman tar-

kastelu avaa näkemään ei-inhimillisen luonnon eroavaisuuksia sen sijaan että kaikki

niputetaan ”luonnoksi”, ja erilaiset karismat auttavat näkemään lajien toimijuuden

potentiaaleja. Lajien karisman tarkastelu tarjoaa hyväksyttävän ilmaisukanavan

54 Minna Santaoja

luonnonsuojelun taustalla olevalle emotionaaliselle kiintymykselle, kun karismalla

ymmärretään muutakin kuin pörröistä söpöyden karismaa.

Lorimerin (2008) esimerkkitapaus kertoo ruisrääkän (corncrake, Crex crex) las-

kennasta. Vaikeasti havaittavan lajin tapauksessa eivät lintuharrastajien yleisesti

käyttämät näköhavaintoon perustuvat menetelmät toimi, vaan linnut on löydettävä

äänen perusteella. On siis herkistyttävä kuuntelemaan. Lisäksi on opittava liikku-

maan pimeässä, sillä ruisrääkän soidin kuuluu yöllä. Lorimer kuvaa prosessia De-

leuzen ja Guattarin termein eläimeksi ja saalistajaksi tulemisena (becoming animal/

predator), samaan tapaan kuin Leikola kirjoitti Hellaakosken luontosuhteesta luon-

noksi avartumisena. Ari Jokinen on kuvannut liito-oravakartoittajien tietämyksen

syntymistä:

Liito-oravakartoittajat tietävät siksi, että he kävelevät. Sen lisäksi he kyykistele-

vät, tähystävät ja tunnustelevat etsiessään johtolankoja metsässä. He kykenevät

kehollisuuden kautta toteutuvaan performatiiviseen tietämiseen. (Jokinen 2011a,

87.)

Tieteellinen kenttätyö on moniaistillista ja ruumiillista, harjoitusta, kokemusta ja

motivoitumista vaativaa. Kun havainnointitapahtuma, josta lintuharrastajat puhu-

vat myös metsästyksenä, on onnistunut ja havainnot kirjattu vihkoon, istuu tutkija

kirjoituspöydän ääreen. Edessä on toinen metamorfoosi, laskijaksi tuleminen (beco-

ming calculator) ja monitahoisen kenttätiedon välittäminen standardoidulle tieteen

kielelle. Kenttätyössä jokainen havaintotilanne on erilainen. Havainnoijat kokevat

iloa ja pettymyksiä, jännitystä, intellektuaalista tyydytystä, väsymystä ja niin edel-

leen. Näille ei standardoidulla havaintolomakkeella ole saraketta, kuten ei esimer-

kiksi sillekään, että kokeneet havainnoijat oppivat erottamaan lintuyksilöt äänen

perusteella. Luontoharrastajat eivät edusta luontoa lineaarisesti; havainnot ja koke-

mukset kentältä eivät käänny yksi yhteen tieteen, taulukoiden ja karttojen kielelle.

Luontoharrastajien omistautumisen taustalla on luonnonrakkaus – emotionaali-

nen suhde luontoon. Niin harrastajien kuin ammattitutkijoidenkin luontotieto syn-

tyy aektiivisten kohtaamisten ja käytäntöjen tuloksena. Aektiivisen tietämisen

tuloksena syntynyttä luontotietoa saattaa olla hankala esittää luonnon luokitusten

kanssa yhteensopivalla tavalla. Luonnon luokitukset ohjaavat tieteellistä kenttätyötä

ja määrittävät aektiivisen oppimisprosessin mahdollisuuksia. Luokitukset ja tieto-

käytännöt saavat performatiivisen luonteen. Ne eivät ole ainoastaan luontotiedon

järjestämisen työkaluja, vaan luokitukset järjestävät luontosuhteitamme.

55Rakkaudesta luontoon

2.3 Harrastuksen ja tietokäytäntöjen performatiivisuus

Tieteelliseen luokitteluun ja lajisuojeluun painottuva luonnonsuojelupolitiikka on

osoittautunut riittämättömäksi (mm. Haila 2007). Poliittisista toimista huolimat-

ta luonnon monimuotoisuus köyhtyy edelleen kiihtyvällä tahdilla. Hallinnassa ja

suunnittelussa on vallalla staattinen käsitys luonnosta ja luonnon ja ihmisen suh-

teista (Szerszynski et al. 2003). Luokituksiin perustuva valittujen lajien suojelu ja

niiden esiintymien rajaaminen muun maankäytön ulkopuolelle eivät ole riittäneet

pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden hupenemista. Globaalien suojelutavoit-

teiden legitimiteetti ei paikallisesti ole ilmeinen (Haila 2007) ja toisaalta paikallisesti

lajistoltaan monimuotoiset kohteet jäävät ilman lain suojaa, mikäli niille ei osu ns.

statuslajeja (Ranta 2012, 47). On tarpeen pohtia minkälaisille luonnon tuntemisen

tavoille menestyksekkään luonnonsuojelupolitiikan tulisi perustua.

Georey Bowker (2000) kuvaa globaalissa biodiversiteettipolitiikassa määriteltyjä

tiedon tarpeita panoptisiksi unelmiksi kartoittaa kaikki elämä maapallolla pienim-

mästä molekyylistä suuren mittakaavan geologisiin prosesseihin. Luonto näyttäytyy

mahdollisena vain ihmisen välittämänä – jotta luontoa voidaan hallita paremmin,

on se ensin tunnettava. Bowker (2000, 676) on esittänyt hallinnan utopian ongel-

mallisuuden vertauskuvan kautta: ”Jos talosi on tulessa, et välttämättä pysähdy laati-

maan luetteloa omaisuudestasi ennen kuin hyppäät ikkunasta ulos”4.

Ajatus luonnon täydellisestä tiedollisesta hallinnasta löytyy myös Suomen luon-

non monimuotoisuuden toimintaohjelman ja puutteellisesti tunnettuja metsälaje-

ja selvittäneen Putte-ohjelman taustalta. Tavoitteena on ennustuskykyinen, lain-

omainen tieto luonnon monimuotoisuudesta. Tähän panoptiseen unelmaan liittyy

kuitenkin monia hankaluuksia, liittyen esimerkiksi lajien nimeämiseen ja vanhan

havaintoaineiston käyttöön. Bowker muistuttaa että taksonomiaa ei ole löydetty

luonnosta, sellaisenaan, vaan taksonomia on ihmisen luoma tapa luokitella luontoa.

Luonto todellistuu tietynlaisena tietokäytäntöjen seurauksena. Hän painottaa me-

tadatan merkitystä panoptista unelmaa seurattaessa: tietoa luonnosta ei voi irrottaa

alkuperäisestä kontekstistaan, vaan on tärkeää säilyttää havaintojen ohella tieto esi-

merkiksi siitä miten ja mihin tarkoitukseen havainnot on alun perin kerätty. Kon-

tekstuaalisen tiedon olemassaolo vähentää väärintulkinnan mahdollisuutta ja auttaa

vertailemaan erilaisia, eri paikoissa ja eri aikoina tehtyjä havaintoja.

Teknologian kehittyessä ja uusien havaintojen myötä joudutaan taksonomioi-

hin tekemään muutoksia. Aikaisemmin tunnettuja lajeja jaetaan kahdeksi lajiksi ja

luokitteluissa ajaudutaan ongelmiin, kun lajeja on nimetty eri puolilla maailmaa

eri tavoin. Havaintoaineisto – ja maailma sen takana – on Bowkerin mukaan radi-

kaalilla tavalla singulaarinen, ainutkertainen. Hankaluudet luokittelussa kuvaavat

luonnon monimuotoisuutta ja luokittelun keinotekoisuutta. Jopa laji havainnoinnin

4 Alkup.: If your house is on re, you do not necessarily stop to inventory the contents before

diving out the window. Suomennos M.S.

56 Minna Santaoja

yksikkönä on evoluution mittakaavassa keinotekoinen ja sen pitäminen luonnonsuo-

jelupolitiikan perustana voidaan kyseenalaistaa (Dyke 2006). Kyse ei siten ole vain

tietokantojen ja havaintokäytäntöjen performatiivisesta luonteesta, vaan ontologises-

ta tietämisestä (Mol 2002, 6–7) – tavasta jolla ymmärrämme luonnon dynamiikan

eri aikamittakaavoissa ja miten suhteutamme ihmisen toiminnan tähän. Helsingin

Luonnontieteellisen museon ympäristökasvatuksesta vastaava Satu Jovero (2012) on

pitänyt luonnon monimuotoisuuden ymmärtämisen ja arvostamisen haasteena ih-

misten puutteellista ymmärrystä evoluution toimintamekanismeista ja luonnonva-

linnasta:

Ongelman ydin on siinä, että ihmisillä on luonnosta hyvin staattinen käsitys ja

lajit nähdään pysyvinä ” lopputuotteina”. Opetuksessakin faktoja kerrataan ja la-

jiluetteloita selataan kuin rautakaupan tuotekuvastoa, mutta ymmärrys moni-

muotoisuudesta voi jäädä hyvin ohueksi. (Jovero 2012, 5.)

Performatiivisen käänteen myötä luonto sekä ihmisen ja luonnon suhde on alettu näh-

dä staattisten rakenteiden ja sääntöjen sijaan aktiivisuutena, toimintana (Szerszynski

et al. 2003). Sekä luonto että yhteiskunta nähdään dynaamisina, jatkuvasti uudelleen

määrittyvinä. Performatiivisuuden käsitettä on eri yhteyksissä käytetty lukuisissa eri

merkityksissä. Bronislaw Szerszynski ja kumppanit kirjoittavat performatiivisuudel-

la viitattavan yleisesti ensinnäkin kielen performatiivisuuteen ja toiseksi ilmiöiden

syntyyn ja uusintamiseen – jotkin asiat ovat olemassa vain kun niitä tehdään. Kielen

ei nähdä ainoastaan representoivan jotain itsensä ulkopuolella olevaa todellisuutta,

vaan kieli tekee ja toimii, saaden aikaan vaikutuksia. Annemarie Mol (2002) lisää

performatiivisuuden merkitysten listaan vielä vaativasta työtehtävästä selviytymi-

sen. Performatiivisuuden ajatusta on sovellettu monilla tutkimusaloilla, esimerkiksi

Judith Butler (2006) on kirjoittanut sukupuolesta (gender) performatiivisena, käy-

tännöissä tuotettuna.

Performatiivisuutta lähellä on performanssin (performance) käsite. Molin (2002)

mukaan Erwin Goman lainasi alun perin teatterin käsitteistöä tarkastellessaan

identiteettejä. Gomanin mukaan ihmiset, ollessaan vuorovaikutuksessa toistensa

kanssa, esittävät erilaisia puolia itsestään. Myöhemmin Gomanin näkemystä on

kritisoitu siitä, että se antaa olettaa että on olemassa jokin ”takahuone”, performans-

sista erillinen todellisuus. Molin mukaan ero näyttämön ja takahuoneen, identi-

teetin ja performanssin välillä on sosiologiassa sittemmin hävinnyt – on olemassa

vain näyttämöitä, joilla identiteetti rakentuu (emt., 37). Maarten Hajer (2006) on

tarkastellut ympäristöhallintoa performanssina, teatterista tutuin käsittein. Tällöin

toimijoilla on ennalta nimetyt roolit ja tietty skripti, käsikirjoitus, jonka he esittävät

hallinnon näyttämöllä – tai mikäli ei ole, he improvisoivat.

Szerszynski ja kumppanit ovat tarkastelleet luonnon ja kulttuurin suhteita per-

formanssin kautta. Performanssi on heidän mukaansa tekemistä ja toimintaa, jossa

57Rakk audesta luontoon

toimijuus toisaalta saa ilmaisunsa ja toisaalta myös syntyy (Szerszynski et al. 2003).

Performanssi on lähellä myös käytännön käsitettä. Performanssiin kuuluu ennusta-

mattomuus ja improvisaatio. Myös luonnon on ajateltu syntyvän performanssissa,

dynaamisten prosessien tuloksena. Performanssi nähdään ymmärryksen syntymisen

tapana ja se edellyttääkin uudenlaista näkemystä siitä, mitä tieto on.

Annemarie Mol (2002) on tarkastellut ateroskleroosin eli laskimonkovettuma-

taudin määrittymistä sairaalakäytännöissä. Toimijoilla saattaa olla ”käsikirjoitus”

jonka mukaan sairaus kuvataan tietynlaiseksi ja sitä hoidetaan sen mukaan. Erilaiset

materiaaliset artefaktit osallistuvat performanssiin ja sairauden tuottamiseen. Mol

pitää performanssin ja performatiivisuuden käsitteiden monimerkityksisyyttä on-

gelmallisena. Performanssin saatetaan ymmärtää tarkoittavan, että jossain on jokin

käytännöistä erillinen todellisuus, että on suoriuduttava jostakin tietystä tehtävästä

tai että performanssilla on hetken yli ulottuvia performatiivisia vaikutuksia. Mol ei

halua kiinnittää työtään näihin merkityksiin ja päättääkin korvata performatiivisuu-

den todellistumisen (enactment) käsitteellä (emt., 32). Ilmiöt tuotetaan tai tehdään

oleviksi käytännöissä, ja sama ilmiö voi siten todellistua monella tavoin, ontologisesti

erilaisena. En tässä työssä tee lähtökohtaisesti valintaa performatiivisuuden määri-

telmien välillä, vaan eri määritelmät mielessä pitäen tarkastelen tapaustutkimusten

kautta, mitä luontoharrastuksen ja tietokäytäntöjen performatiivisuus on.

Lorimer (2006) kirjoittaa tietoyhteisön käytännöissä toimivista suodattimista,

jotka lajien on läpäistävä päätyäkseen suojeltavien listalle. Ensin laji on löydettävä.

Sitten sen levinneisyyttä ja runsautta on selvitettävä ja lajia on tutkittava tarkemmin,

jotta sen elintavoista ja elinympäristövaatimuksista osataan sanoa jotain. Tämän jäl-

keen voidaan arvioida, onko laji voimissaan ja kohdistuuko siihen uhkia. Tämän

perusteella tehdään päätös otetaanko laji mukaan suojeluohjelmiin. Kaikkien suo-

dattimien läpi suojeltaviksi pääsevät vain harvat lajit. Bowker ja Lorimer nimittävät

näin syntyvää kuvaa biodiversiteetistä oligoptiseksi: huomiomme kiinnittyy harvoi-

hin lajeihin muiden kustannuksella. Päätöksenteon perusteet eivät ole yksinomaan

luonnontieteellisiä, vaan lajien suojelu-statukseen vaikuttavat esimerkiksi niiden

karisma ja kulttuuriset merkitykset sekä hyötykäyttömahdollisuudet. Näiden etuoi-

keutettujen lajien joukossa on karismaattisia lajeja, aisteillemme helposti havaittavia

lajeja kuten linnut ja perhoset ja lajeja, joilla arvioidaan olevan taloudellista merki-

tystä. Mikäli suojelemme vain tunnettuja ja prioriso