Uhritulia Valkeisaaressa? Kalliomaalauksen edustalla järjestettyjen kaivausten tuloksia ja tulkintaa

Abstract

The rock painting of Valkeisaari, located on a small island on Lake Saimaa in Eastern Finland, was found by an amateur archaeologist in 1966. When investigating the surroundings of the painting, the finder made a second interesting discovery: fragments of Textile Ware pottery, flints and sooty soil were found under a large stone slab on a narrow terrace in front of the painting. As the site was not properly investigated, the nature of these finds has remained unclear. In order to clarify this question, excavations were carried out in the summer of 2005 at the site of the pottery finds. Remains of a fireplace, ash and charcoal were discovered in front of a rock painting, and a cultural layer some 30-50 cm thick was encountered in the entire 10 m² trench excavated. Finds consisted mainly of quartz implements, with a few scattered pieces of pottery and burnt bone also found. Macrofossil samples taken from the fireplace included a considerable number of carbonized seeds of wild berries and edible plants, including seeds of fat hen, a plant species alien to poor soils such as the ones found in Valkeisaari. The site, dated to ca. 1300 cal BC, is interpreted as a ritual deposit connected to the rock painting. The rituals may have involved the preparation of food, as indicated by the fireplace and macrofossil remains. This suggests a comparison with the sacrificial meals arranged at the sieidi, sacred stones and cliffs worshipped by the Saami of Northern Finland.

Full text

1
Uhritulia Valkeisaaressa? Kalliomaalauksen edustalla järjestettyjen
kaivausten tuloksia ja tulkintaa
Antti Lahelma
antti.lahelma@iki.fi
Kulttuurien tutkimuksen laitos
Arkeologian oppiaine
PL 59
00014 Helsingin yliopisto
ABSTRACT
The rock painting of Valkeisaari, located on a small island on Lake Saimaa in Eastern Finland, was found by
an amateur archaeologist in 1966. When investigating the surroundings of the painting, the finder made a
second interesting discovery: fragments of Textile Ware pottery, flints and sooty soil were found under a large
stone slab on a narrow terrace in front of the painting. As the site was not properly investigated, the nature of
these finds has remained unclear. In order to clarify this question, excavations were carried out in the summer
of 2005 at the site of the pottery finds. Remains of a fireplace, ash and charcoal were discovered in front of a
rock painting, and a cultural layer some 30-50 cm thick was encountered in the entire 10 m² trench excavated.
Finds consisted mainly of quartz implements, with a few scattered pieces of pottery and burnt bone also found.
Macrofossil samples taken from the fireplace included a considerable number of carbonized seeds of wild
berries and edible plants, including seeds of fat hen, a plant species alien to poor soils such as the ones found in
Valkeisaari. The site, dated to ca. 1300 cal BC, is interpreted as a ritual deposit connected to the rock painting.
The rituals may have involved the preparation of food, as indicated by the fireplace and macrofossil remains.
This suggests a comparison with the sacrificial meals arranged at the sieidi, sacred stones and cliffs
worshipped by the Saami of Northern Finland.
Johdanto
Kalliomaalauksilla kävijän katse on, luonnollista kyllä, yleensä suuntautunut yläviistoon kohti
maalauksia. Maalausten tulkinnan kannalta vähintään yhtä mielenkiintoista on kuitenkin se, mitä
kävijän jalkojen alta löytyy. Monet merkit viittaavat nimittäin siihen, että kalliomaalausten luona on
tapahtunut sellaista toimintaa, josta on jäänyt jälkiä maaperään tai veden alle. Näiden mahdollisesti
rituaaliseen toimintaan liittyvien jälkien tutkiminen voi auttaa meitä ymmärtämään, miksi
kalliomaalauksia on tehty. Kuitenkin myös tutkijoiden katse on tähän asti suuntautunut lähes
yksinomaan maalauksiin ja niiden ikonografiaan. Kalliomaalausten edustalla tehdyt kaivaukset ovat
olleet harvinaisia (Grönhagen 1994: 7) ja monet löydöistä on saatu talteen lähinnä sattumalta. Mitään
selkeää kuvaa kalliomaalauksiin liittyvän toiminnan luonteesta ei näiden tutkimusten ja löytöjen
perusteella ole ollut mahdollista muodostaa. Hiukan lisävaloa kysymykseen pyrittiin saamaan
järjestämällä arkeologiset kaivaukset Taipalsaarella sijaitsevan Valkeisaaren kalliomaalauksen
edustalla. Kaivausten pituus oli kaksi viikkoa ja ne toteutettiin 15.-26.8.2005 välisenä aikana
(Lahelma 2005a).
Valkeisaari on Lappeenrannasta noin 18 km luoteeseen sijaitseva pieni (noin 800 x 500
metriä) saari, jonka lounaisrannalla kohoavan Lampuvuoren jyrkästä seinämästä löytyi vuonna 1966
Saimaan alueen ensimmäinen kalliomaalaus
1
(Luho 1968b, Kivikäs 1995: 149-151). Maalauksen
löysi lappeenrantalainen kuvanveistäjä ja arkeologian harrastaja Keijo Koistinen, joka oli lukenut
lehdistä Kirkkonummelta vuonna 1963 löytyneestä Juusjärven kalliomaalauksesta. Juusjärven
maalaus oli löytyessään vasta toinen Suomesta tavattu esihistoriallinen kalliomaalaus. Seuraavat kesät
Koististen perhe vietti veneretkillä: Keijo etsi sopivia kallioita, vaimo Anja puolestaan mukavia
hiekkarantoja, kunnes Valkeisaaressa etsijöitä viimein onnisti.
2
Osin rantametsän peittoon jäävä
1
Maalauksen YKJ-järjestelmän mukaiset koordinaatit ovat p: 6782 539, i: 3549 212, z: 86,75-87,02 m mpy. Vuoden 2005
kaivausalueen koordinaatit puolestaan ovat p: 6782 510-514, i:3549 228-232, z: 78,90-79,30
2
Puhelinkeskustelu Keijon lesken Anja Koistisen kanssa 25.8.2005. Keijo Koistinen kuoli vuonna 2000, eikä häntä siis
valitettavasti voitu haastatella v. 2005 tutkimusten yhteydessä.

2
maalaus tuskin olisikaan löytynyt muuten kuin systemaattisen etsinnän seurauksena, sillä se on varsin
pieni ja sijaitsee korkealla kalliossa, noin yhdeksän metriä Saimaan keskivedenpinnan (75,70 m
m.p.y) yläpuolella. Maalauksen (Valkeisaari A) muodostaa venekuvio, jonka keulassa on
mahdollisesti hirvenpääkuvio, ja sen ’miehistö’ koostuu neljästä, vieretysten kuvatusta n. 13 cm
korkeasta nuolipäisestä (tai päättömästä) ihmishahmosta. Tästä noin 50 cm oikealle sijaitsee toinen,
katkelmalliselta vaikuttava aihe, joka sekin on saattanut muodostaa veneenkuvan.
Maalauksen löydettyään Koistinen oli vakuuttunut siitä, että saaressa sijaitsee
kalliomaalaukseen liittyvä muinainen uhripaikka ja ryhtyi tutkimaan sen ympäristöä. Kallion juurelta,
venekuviosta noin 35 metriä kaakkoon sijaitsevalta hiekkaterassilta (Valkeisaari C) hän löysikin
merkkejä esihistoriallisesta toiminnasta: nokista maata, saviastianpaloja ja piitä (
KM 17040
). Koistinen
kaivoi löydöt esiin laakean, ”uhripöydäksi” nimittämänsä kiven alta (kuva 1). Tässä artikkelissa kiveä
kutsutaan Koistista seuraten uhripöydäksi; mitään varsinaisia todisteita kiven liittymisestä
esihistorialliseen uhrikulttiin ei kuitenkaan ole olemassa.
Koistinen ilmoitti löydöistään Lappeenrannan museolle, josta otettiin yhteyttä
Muinaistieteelliseen toimikuntaan. Arkeologi Matti Huurre tarkasti kohteen 13.7.1966 ja lähes
päivälleen vuotta myöhemmin (14.7.1967) kävi Ville Luho Valkeisaaressa tekemässä maalauksesta
peitepiirroksen. Luho myös kirjoitti löydöstä artikkelin vuoden 1968 Finskt Museumiin (Luho 1968b).
Sekä artikkelissa että tarkastuskertomuksissa (Huurre 1966, Luho 1968a) painopiste on maalauksen
kuvaamisessa – muut löydöt jäävät vähemmälle käsittelylle. Niinpä keramiikkalöytöjen konteksti ja
tarkka löytöpaikkakin ovat jääneet hiukan epäselviksi.
Kuva 1. Matti Huurteen vuonna 1966 ottama valokuva Valkeisaaren ’uhripöydästä’. Pian kohteen
löytymisen jälkeen otetussa kuvassa näkyvät vielä Koistisen kaivelujen jäljet. Kuva: Museovirasto.
Valkeisaaren maalausten edustalta talteen saatu keramiikka on Suomessa ainutlaatuinen löytö –
miltään muulta kalliomaalaukselta ei ole saatu talteen keramiikkaa, eikä millään muulla maalauksella
Suomessa toistaiseksi ole todettu löytöihin liittyvää esihistoriallista kulttuurikerrosta.
Keramiikkalöydöt (
KM 17040: 1
) ovat kaikki peräisin yhdestä ja samasta, kampaleimoilla ja

3
kuoppavyöhykkeellä koristellusta astiasta, josta on saatu talteen noin puolet (ks. Luho 1968b: 37).
Lavennon (2001: 244) mukaan astia edustaa tekstiilikeramiikkaa, vaikkakaan se ei ole lajinsa
tyypillisimpiä edustajia. Valkeisaaresta löytyneet kolme piinpalaa (
KM 17040: 3
) ovat vaaleanruskeaa,
läpinäkymätöntä piitä. Luhon (1968b: 38) mukaan ne ovat itäistä, nk. karbonista piitä, jota yleensä
esiintyy lähinnä tyypillisen kampakeramiikan yhteydessä. Yhdessä palassa on selvää retusointia ja se
lienee esineen fragmentti. Kaksi muuta palaa ovat iskoksia, niistä toinen tyypiltään sälemäinen.
Keramiikka- ja piilöytöjen lisäksi vuonna 1966 otettiin talteen saviastianpalojen seassa ollut pieni
kivenmukula (
KM 17040: 2
), jonka yhdellä sivulla olevat kolme luontaista syvennystä tekevät siitä
hiukan ihmiskasvoja muistuttavan.
Erikoista kyllä, ’uhripaikkaa’ tutkiessaan Koistinen ei ilmeisesti huomannut toista,
suoraan löytöpaikan yläpuolella sijaitsevaa maalauskohtaa (Valkeisaari B, ks. kuva 7). Ainakaan sitä
ei mainita 1960-luvun tutkimusraporteissa. Tämä ensimmäistä maalauskohtaa selvästi alemmalla
tasolla sijaitseva maalaus – sen alin kohta on alle viisi metriä Saimaan pinnan yläpuolella – lienee
todettu vasta 1970-luvulla, jolloin se mainitaan Timo Miettisen suorittaman Taipalsaaren
perusinventoinnin kohdekuvauksissa (Miettinen 1975, kohde 13). Kyseessä on noin 2,2 metriä leveä
ja 2,3 metriä korkea, muodoltaan epämääräinen punaisen värin alue. Vaikka maalauksessa ei erotu
mitään selviä kuvioita ja sitä on siksi pidetty epävarmana kohteena (esim. Kivikäs 1995: 151), on
kyseessä mitä ilmeisimmin ihmisen tekemä kalliomaalaus. Kalliossa ei näy sellaisia halkeamia, joista
siihen olisi voinut sadeveden mukana valua luontaista punaväriä ja se on sateellakin kuiva.
Maalauksen värikerros on paikoittain varsin paksu, tahnamainen, ja peittää kallion kvartsi- ja
maasälpäkiteet. Lisäksi, kuten Pekka Kivikäs (1995: 151) toteaa, punaväriläiskässä on tummempia,
voimakkaampia alueita, jotka saattavat olla jälkiä kuvioista. Selkeimmin hahmottuu kahden, kooltaan
ja muodoltaan ihmisen kämmentä muistuttavan jäljen muodostama alue. Mahdollisesti kyseessä on
osittain tuhoutunut kaksoiskämmenpainauma, jollainen tunnetaan mm. Laukaan Saraakallion
yläterassilta (vrt. Kivikäs 1995: 218).
Jo Ville Luhon tarkastuskertomuksessa todetaan että ”Valkeisaarella olisi syytä suorittaa
tarkempia tutkimuksia kallion juurelta löydetyn astian iän ja sen yhteenkuulumisen maalauksen
kanssa selville saamiseksi” (Luho 1968a). Pekka Sarvas onkin suorittanut jonkinlaisen tutkimuksen
saaressa vuonna 1970, mistä on lyhyt maininta toisessa Luhon kirjoittamassa, kalliomaalauksia
käsittelevässä artikkelissa (Luho 1971: 7). Valitettavasti tämä on ainoa olemassa oleva muistiinpano
tutkimuksesta. Sarvas muistaa kyllä ”kuopineensa” jotain Valkeisaaressa saviastianpalojen
löytöpaikalla (puhelinkeskustelu 14.4.2005), mutta ei enää muista asiasta mitään yksityiskohtia.
Ilmeisesti tutkimuksessa ei kuitenkaan löytynyt mitään. Mitään raporttia, valokuvia tms.
dokumentaatiota tutkimuksen tuloksista tai kaivamisen tarkasta paikasta ei nähtävästi ole olemassa.
Sarvaksen tutkimuksen jälkeen ei Valkeisaaren löytöä ole tutkittu arkeologisesti.
Vuoden 2005 kaivaukset Valkeisaaressa
Koska kalliomaalausten arkeologisesta tutkimuksesta on tähän mennessä vain vähän kokemuksia,
tutkimus aloitettiin pienimuotoisella maaperäanalyysillä. Vastaavaa tutkimusta ei Suomen
kalliomaalauksilla ole aiemmin tehty. Kalliomaalauksen edustan tasanteelta ja sen lähistön
rantavyöhykkeeltä otettiin 10 maanäytettä, joista selvitettiin fosfaattipitoisuudet ja pH-arvot.
Tutkimuksessa selvisi, että Valkeisaari B:n alapuolella olevalla terassilla on ollut intensiivistä
ihmistoimintaa, sillä terassilta mitatut fosfaattiarvot olivat selvästi suurempia kuin sen ulkopuolella
(Kouki 2005a). Sen sijaan Valkeisaari A:n edustalla (näytekuoppa 8) ei todettu kohonneita
fosfaattiarvoja, eikä pH-arvoissa todettu voimakkaita vaihteluja (Kouki 2005b; ks. kuva 3). Tulokset
osoittavat, että fosfaattianalyysi on käyttökelpoinen tutkimusmenetelmä, jota kannattaisi soveltaa
kalliomaalaustutkimuksessa jatkossakin. Menetelmä soveltuu kuitenkin vain sellaisiin kohteisiin,
joiden edustalla tai välittömässä läheisyydessä sijaitsee riittävän hienojakoisesta maa-aineksesta
muodostunut, oleskeluun sopiva terassi tai vastaava alue, jolla orgaanisperäiset alkuaineet ovat
voineet rikastua.

4
Kuva 2. Kaivaukset käynnissä Valkeisaaressa elokuussa 2005. Vasemmalta oikealle: Katja Lange, Sisko
Vuoriranta, Antti Lahelma, Jari-Matti Kuusela, Wesa Perttola ja Jenni Sahramaa. Kalliomaalaus Valkeisaari
B on kaivausalueen takana olevassa kalliossa. Kuvan yläosassa näkyy Valkeisaaren ’profiilikallio’.
Kuva: Petri Halinen.
Kaivausalue sijoitettiin uhripöydän ja Valkeisaari B:n edustalla sijaitsevalle hiekkaterassille,
korkeiden fosfaattiarvojen osoittamalle, lupaavalta vaikuttaneelle alueelle. Terassi on varsin kapea ja
lyhyt (pituus vain noin 18 metriä). Etäisyys kallionjuuresta nykyiseen vesirajaan on 11 metriä, mutta
tasaisen alueen leveys on enimmilläänkin vain noin kuusi metriä. Tasainen, ihmistoiminnan kannalta
sopiva alue rajautuu käytännössä 78,5 m m.p.y korkeuskäyrän itäpuolelle (kuva 4). Tasaisen maa-
alueen kapeuden lisäksi terassilla oleilua on hankaloittanut se, että alueella on runsaasti suuria,
kallioseinämästä irronneita graniittilohkareita. Näihin kiviin kuuluu myös aivan kallion juurella
sijaitseva ”uhripöytä” – laakea kivenlohkare (koko 1,80 x 1,20 m, korkeus 0,47 m) jonka alta vuoden
1966 löydöt on tehty (kuva 1).

5
Valkeisaaren näytekuoppien fosfaattiarvot (P mg/kg)
0
50
100
150
200
250
300
350
400
450
500
Terassi (1)
Terassi (2)
Terassi (4)
Terassi (6)
Terassista 10m SE (3)
Terassista 10m NW (7)
Yläterassi (8)
Lampuhiekka (9)
Lampuhiekka (10)
Kuva 3. Fosfaattitutkimuksen tulokset: vasemmalla alaterassilta otetut näytteet, oikealla sen ulkopuoliselta
alueelta otetut kontrollinäytteet. Kaaviosta on jätetty pois sekoittuneesta maasta otettu näyte n:o 5.
Ennen kaivausten aloittamista terassilla oli suhteellisen vähän aluskasvillisuutta. Kallion juurella
kasvoi korkeaa heinää, mutta kallion edustalta pintamaa oli melko vahvasti kulunut.
Kalliomaalausturismi on voinut jonkin verran vaikuttaa asiaan, sillä maanomistajan mukaan paikalla
on varsinkin aiemmin käynyt paljon vierailijoita. Lisäksi kallion edustalta kulkee rannansuuntainen
polku, jota kesämökkiläiset käyttävät. Maaperä terassilla on pääasiassa hienoa hiekkaa, joka muuttuu
vaiheittain hiukan karkeammaksi soraksi. Hiekan seassa oli jonkin verran kiviä, jotka pintakerroksissa
olivat lähes poikkeuksetta teräväsärmäistä, kovaa rapakivigraniittia. Veden pyöristämiä kiviä tavattiin
pääasiassa vasta 6-7 kaivauskerroksessa.
Kuva 4. Yleiskartta Valkeisaaren alaterassista ja vuoden 2005 kaivausalueesta.

6
Kaivausalue koostui kuusi metriä pitkästä ja metrin leveästä terassin suuntaisesta koeojasta sekä
uhripöydän edustalle avatusta, 2 m x 2 m kokoisesta levennyksestä. Yhteensä kaivausalueen koko oli
siis 10 m². Alue kaivettiin 5 cm paksuisissa kerroksissa. Kaikki maat seulottiin 5 mm seulalla ja
kaikkien löytöjen (seulalöytöjä lukuun ottamatta) tarkat x-, y- ja z-koordinaatit mitattiin takymetrillä.
Kaivaushavainnot
Heti pintaturpeen alta paljastui voimakkaasti värjäytynyt, ruskea likamaa, joka kattoi lähes koko
kaivausalueen. ’Uhripöydän’ edustalla todettiin lisäksi laaja, väriltään paikoin lähes musta noen- ja
hiilensekaisen hiekan alue, johon liittyi hiilenpalasia ja tulen rapauttamia kiviä. Nokimaa-alue kattoi
uhripöydän eteen avatun 2 x 2 m kokoisen levennyksen kauttaaltaan ja ulottui myös koeojan alueelle.
Uhripöydän edessä ja osin sen alla erottui myös noin 75 cm pitkä ja 40 cm leveä alue, jossa hiekka oli
hiukan karkeampaa, väriltään vaaleankeltaista ja koostumukseltaan irtonaisempaa kuin muualla
kaivausalueella. Kaikesta päättäen alue liittyy vuoden 1966 kaiveluihin. Sekoittumisesta kertoo myös
se, että vielä neljännestä kaivauskerroksesta löytyi uhripöydän viereltä muutamia tupakannatsoja.
Sekoittunut alue kuitenkin ulottui vain neljänteen kaivauskerrokseen, mikä osoittaa, että saviastia on
löytynyt suhteellisen läheltä maanpintaa.
Toisessa kaivauskerroksessa nokimaa-alue kutistui selvästi, rajoittuen ruudun 201/101
alueelle ja sen lähiympäristöön (kuva 6). Tällä alueella maa kuitenkin edelleen oli hyvin mustaa ja sen
seassa erottui runsaasti hiiliä. Suuri osa löydöistä saatiin talteen uhripöydän edustalta, etenkin tämän
nokisen maan alueelta. Muualla kaivausalueella maa oli etupäässä likaisen ruskean väristä
kulttuurimaata, josta ei kuitenkaan löytynyt mainittavasti esinelöytöjä. Vaikutti ilmeiseltä, että noki
on peräisin melko suppea-alaisesta, ruudun 201/101 alueella sijainneesta nuotiosijasta, mutta joko
sadeveden tai mahdollisesti aaltojen vaikutuksesta se on pintamaassa huuhtoutunut usean neliömetrin
alueelle. Nokimaa-alueeseen ei liittynyt selkeäpiirteistä nuotiokiveystä, mutta sen yhteydestä tavattiin
kuitenkin suurehkojen, tulen voimakkaasti rapauttamien kivien keskittymä, jota voidaan pitää
tulisijaan liittyvänä karkeana rakenteena. Rapautuneiden kivien keskellä todettiin laakea kivi, joka on
voinut olla jonkinlainen lieden pohjakivi.
Uhripöydän edustalla sijainnut nokimaa-alue ulottui neljänteen kaivauskerrokseen. Sen
alta paljastui sama keskiruskea likamaakerros, joka pintakerroksissa kattoi koko kaivausalueen.
Likamaa ei enimmäkseen ulottunut kuudetta kaivauskerrosta (n. 30 cm) syvemmälle. Likamaan alta
paljastui vaiheittain paikoin kellertävä, paikoin harmaa soransekainen karkeahko hiekka eli puhdas,
rantaveden lajittelema pohjamaa. Selvän poikkeuksen tähän muodosti kaivausalueen pohjoispäässä
(ruudussa 205/100) todettu erillinen, suppea likamaa-alue, joka jatkui aina yhdeksänteen
kaivauskerrokseen eli noin 45 cm syvyyteen asti. Tämä selvärajainen alue, josta löytyi runsaasti
kvartsia, lienee jonkinlainen jätekuoppa, johon rikkoutuneet kvartsiesineet ja muu terassilla ollut jäte
on siivottu. Kuopasta löytyneet kvartsit löytyivät pääasiassa kaivauskerroksista 6-9 eli selvästi
syvemmältä kuin useimmat muut kaivauslöydöt.
Löydöt
Kaivauksissa todettu suhteellisen paksu ja voimakkaasti värjäytynyt kulttuurikerros viittaa Valkeisaari
C:n olleen käytössä pitkään. Siihen nähden vuoden 2005 kaivauslöytöjen määrä on melko pieni, mutta
aineisto on kuitenkin varsin mielenkiintoinen.
3
Kaikkiaan talteen otettiin 158 löytöä, mutta näistä
suuri osa (103 kpl) on toistaiseksi tunnistamatonta lastumaista ainesta, jonka esihistoriallisuus ei ole
varmaa. Lisäksi löytöjen joukossa on myös rautaesine, pii-iskos ja jonkin verran (5 kpl) palamatonta
luuta, jotka kaikki saattavat olla peräisin historialliselta ajalta. Selvästi esihistoriallisten löytöjen
lukumäärä on 47, joista valtaosa (40 kpl) on kvartsiesineitä ja iskoksia, minkä lisäksi löytyi myös
hieman (4 kpl) keramiikkaa. Todennäköisesti esihistoriallisia ovat myös kolme pientä, voimakkaasti
palanutta luunsirua.
Isketty kiviaineisto
3
Löydöt on luetteloitu Kansallismuseon (KM) kokoelmiin päänumerolle 35202.

7
Vuoden 2005 kaivausten suurin ja ehkä tärkein löytöryhmä koostui kvartsista, josta suurin osa on
esineitä ja esineiden katkelmia. Valkeisaaresta löytyi yhteensä 40 kvartsiartefaktia ja yksi pii-iskos.
Kvartsilöydöissä on havaittavissa kaksi keskittymää: uhripöydän edusta ja kaivausalueen pohjoispää
(ruutu 205/100). Pohjoispään artefaktit (19 kpl) on ilmeisesti tarkoituksella koottu yhteen ja asetettu
kuoppaan, jossa likamaa ja kvartsilöydöt jatkuivat selvästi muuta kaivausaluetta syvemmälle.
Kvartsiaineiston analysoineen FM Mikael Mannisen (2005) mukaan löytöaineistossa on
kaikkiaan 9 ehjää tai katkelmallista esinettä, 8 esineen katkelmaa tai todennäköistä katkelmaa, 4
esinettä käytettäessä tai teroitettaessa irronnutta ns. retussi-iskosta, 15 reunoiltaan selkeää iskosta tai
sellaisen fragmenttia sekä 5 rantavoimien pyöristämää kvartsia (mahdollisia artefakteja).
Iskutekniikkana on pääasiassa käytetty tasoiskentää. Useimmat esineistä ja esineiden katkelmista on
määriteltävissä typologisiksi kaapimiksi, mutta niiden käyttötavasta tai käytön kohteesta ei ilman
käyttöjälkitutkimusta voi sanoa mitään varmaa. Kaapimista vain kaksi (
KM 35202:30
ja
69
) on ehjiä.
Ehkä huomiota herättävin piirre Valkeisaaren kvartseissa on esineiden ja
esinefragmenttien suuri osuus (58,3%) koko aineistosta, etenkin suhteessa iskosten määrään.
Mainituista viidestätoista iskoksestakin osa saattaisi tarkemmassa mikroskooppitutkimuksessa
osoittautua esineiksi tai sellaisten katkelmiksi (Manninen 2005: 2). Tässä suhteessa Valkeisaaren
kvartsilöydöt poikkeavat normaalista asuin- tai iskentäpaikan materiaalista selvästi. Tutkimusalueella
tai sen välittömässä läheisyydessä ei mitä ilmeisimmin ole työstetty kvartsia, vaan esineet on varta
vasten tuotu paikalle. Pääosaa esineistä on käytetty jonkin kovan materiaalin työstämiseen, missä
yhteydessä niitä ilmeisesti on rikkoontunut. Rikkoontuneita esineitä ei ole korjailtu, vaan niitä on
nimenomaan ainoastaan käytetty. Aivan uhripöydän edustalta löytyneet kaksi ehjää kaavinta eivät
täysin sovi tähän kuvaan, vaan ne on saatettu hylätä paikalle jostain muusta syystä. Oman
mielenkiintoisen ongelmansa muodostavat rantavoimien pyöristämät kvartsit, jotka
pyöristyneisyydestään huolimatta vaikuttavat isketyiltä artefakteilta. Niiden tulkinta on kuitenkin
tässä vaiheessa jätettävä auki.
Ainoa kaivauksilta löytynyt pii-iskos (
KM 35202: 3
) poikkeaa väriltään (harmaata
läpikuultavaa piitä) Koistisen löytämistä kellanruskeista piiartefakteista. Ensimmäisestä
kaivauskerroksesta uhripöydän edustalta löytynyt iskos on hyvin pieni (10 x 6 x 2 mm) ja sen
iskutasolla on useita vierekkäisiä iskupisteitä. Kyseessä saattaa Mannisen (2005: 1) mukaan olla
resentti tuluspiin kappale, mutta sen esihistoriallisuutta ei varmuudella voida sulkea pois.
Keramiikka
Kaivauksilta löytyi kaikkiaan vain neljä pientä saviastianpalaa (
KM 35202: 4,5,14,15
), kaikki samasta
ruudusta (201/102) uhripöydän edustalta. Paloista kaksi löytyi 1. kaivauskerroksesta, toiset kaksi taas
2. kerroksesta. Yhdessä palassa (
KM 35202: 5
) on säilynyt astian ulkopintaa, jossa erottuu
kennomainen tekstiilipainanne – muissa kolmessa palassa on säilynyt ainoastaan sisäpintaa. Sisäpinta
on ollut naarmutettu, mahdollisesti jonkinlaisella spatulalla tehdyn tasoituksen jäljiltä. Yhden palan
(
KM 35202: 14
) sisäpinta on voimakkaasti kaartuva ja se lienee peräisin joko astian pohjasta tai
kyljessä olevan profiloinnin kohdalta.
Palat edustavat FT Mika Lavennon (suullinen tiedonanto 1.12.2005) mukaan selvästi
tekstiilikeramiikkaa. Saviaines on tummanruskeaa ja siinä on käytetty sekoitteena kivimurskaa, jossa
erottuu etenkin maasälpää, muskoviittia ja sarvivälkettä. Ilmeisesti paloissa on myös ollut kuitumaista
orgaanista sekoitetta. Kaikki nämä piirteet ovat Lavennon mukaan tekstiilikeramiikalle ominaisia.
Pinnan käsittelystä, sekoitteesta ja löytöpaikoista päätellen palaset ovat lähes varmasti peräisin
samasta astiasta kuin Koistisen löytämät palat. Pienestä lukumäärästään huolimatta keramiikkalöydöt
varmistavat sen, että vuonna 1966 talteen saatu saviastia tosiaan oli peräisin Valkeisaaren maalauksen
edustalta (toisin kuin joskus on epäilty), ja että sen löytöpaikka on ollut ruudun 201/102 alueella –
joko uhripöydän alla tai välittömästi sen edustalla.

8
Luulöydöt
Kaivauksissa löytyi pieni määrä sekä palanutta että palamatonta luuta, josta tehdyn osteologisen
analyysin suoritti FM Kristiina Mannermaa (2005). Voimakkaasti palaneita, ’esihistorialliselta’
vaikuttavia luunpalasia löydöissä on vain kolme, joista yhtään ei voitu tunnistaa lajilleen. Yksi
palaneista luista (
KM 35202: 83
) on kuitenkin linnunluu ja yksi heikosti palanut luunpala (
KM 35202:
84
) tunnistettiin metson (Tetrao urogallus) siipiluuksi. Palamattomista luista tunnistettiin vuohen tai
lampaan (Capra hircus/Ovis aries) hammas (
KM 35202: 27
) ja nilkan luu (
KM 35202: 9
).
Kotieläinten luiden löytyminen Valkeisaaresta on yllättävää, etenkin kun niistä toinen
löytyi uhripöydän alta, tosin läheltä maanpintaa (1. kaivauskerroksesta). Luusta (
KM 35202: 9
) tehty
radiohiiliajoitus (Hela-1128) osoittauikin resentiksi: tulos (90 ±30 BP) on kalibroituna 1865 ±65 jKr.
4
Tässä yhteydessä on syytä mainita, että Valkeisaaren nykyisen maanomistajan Matti Kuiton
(suullinen tiedonanto 18.8.2005) mukaan Lampuvuori on saanut nimensä siitä, että saaressa
laidunnettiin aiemmin lampaita. Kesän aikana lampaat villiintyivät eikä niitä enää ollut helppo saada
kiinni. Siksi ne ajettiin sumppuun kalliojyrkänteen edustalla sijaitsevalle terassille, josta ne oli
helpompi pyydystää. Lampuvuoresta n. 50 m länsiluoteeseen sijaitsee Lampuhiekka –niminen
hiekkainen niemi, josta lampaat kuljetettiin taas mantereelle.
Todennäköisesti muutkin palamattomat luut ovat peräisin historialliselta ajalta ja
liittyvät lampaiden laidunnukseen. Täysin varmaa se ei kuitenkaan ole, sillä yksi palamaton tai
heikosti palanut luunpala (
KM 35202: 64
) löytyi niinkin syvältä kuin kuudennesta kaivauskerroksesta.
Vaikka terassilla tapahtunut kaivelu on sekoittanut kerroksia jonkin verran, ei kuudennesta
kaivauskerroksesta enää tavattu selviä merkkejä sekoittumisesta. Sen sijaan palaneet luunsirut ovat
todennäköisemmin esihistoriallisia, mutta valitettavasti yritys teettää kahdesta niistä (
KM 35202: 27 ja
84
) 14C-ajoitus epäonnistui orgaanisen aineksen vähäisen määrän vuoksi. Palaset tuhoutuivat
yrityksen myötä.
Kuva 5. Valkeisaaren kaivauslöytöjä: ylhällä vasemmalla kvartsikaavin (KM 35202:30), ylhäällä oikealla
kvartsikaavin (KM 35202: 69), alhaalla vasemmalla metson siipiluu (KM 35202: 84), alhaalla oikealla
tunnistamatonta ’lastumaista’ ainesta (KM 35202: 29). Kuva: Antti Lahelma.
4
68,9% todennäköisyys. Kalibroitu OxCal v. 3.10 –ohjelmalla.

9
Kaivausten suurin ja samalla ongelmallisin löytöryhmä oli väriltään ruskea, lastumainen aines, jota
kaivausten aikana epäiltiin palamattomaksi luuksi. Nämä löydöt rajoittuivat uhripöydän edessä
tavatun nokimaaläiskän alueelle kaivauskerroksiin 1-4 ja ne loppuivat puhtaan maan ilmestyessä,
mikä viittaa niiden liittyvän ihmisen toimintaan. Aines oli rakenteeltaan kuitumaista, suhteellisen
kovaa, mutta kuitenkin orgaaniselta vaikuttavaa ja pehmeämpää kuin esim. rapakivi. Jotkut palat
olivat varsinkin puhdistuksen jälkeen pinnaltaan hiukan kiiltäviä. Muutamista kappaleista tehtiin
röntgendiffraktioanalyysi (XRD) Helsingin yliopiston luonnontieteellisellä keskusmuseolla, mikä ei
kuitenkaan tuonut yksiselitteistä vastausta lastujen luonteeseen (Lahelma 2005a, liite X). Ilmeisesti
kyse ei kuitenkaan ole luusta vaan jostain pitkälle rapautuneesta aineksesta, jonka tunnistaminen
XRD:n avulla on hankalaa (Martti Lehtinen, sähköpostiviesti 26.10.2005). Näin ollen löytöjen luonne
ja merkitys ovat tätä kirjoitettaessa vielä epäselviä. Koska löydöt selvästi liittyivät nokimaa-alueeseen,
voitaisiin yhtenä varteenotettavana mahdollisuutena kuitenkin pitää sitä, että palat ovat jollain
poikkeuksellisella tavalla maatunutta tai osin hiiltynyttä puuta.
Makrofossiilit
Kaivausalueelta otettiin yhteensä 11 makrofossiilinäytettä, joiden keskimääräinen koko oli 3-4
litraa/näyte. Suurin osa näytteistä otettiin uhripöydän edustalta nokimaaläiskän alueelta. Näytteistä
tunnistettiin 178 hiiltynyttä ja 144 hiiltymätöntä siementä tai sellaisen fragmenttia (Pylkkö et. al.
2006). Näytteissä havaittiin merkkejä maa-aineksen sekoittumisesta, mistä johtuen kaikki
kasvijäänteet eivät välttämättä ole esihistoriallisia. Huomiota tuloksissa herättää kuitenkin
ravintokasvien ja marjojen hiiltyneiden siementen suhteellisen suuri lukumäärä. Näistä runsaslukuisin
on sianpuolukka (Arctostaphylos uva-ursi), jonka hiiltyneitä siemeniä löytyi yhteensä 26 kpl, mutta
näytteistä löytyi myös ahomansikan (Fragaria vesca), vadelman (Rubus iadeus) ja suolaheinän
(Rumex sp.) hiiltyneitä siemeniä. Ravintokasvien lisäksi maanäytteissä oli sarojen (Carex sp.),
myrkkykeison (Cicuta virosa), hanhikkien (Potentilla sp.), korpikaislan (Scirpus silvaticus) sekä
heinien (Poaceae) hiiltyneitä siemeniä. Siementen lisäksi näytteistä tunnistettiin myös mm. männyn
(Pinus sylvestris) käpysuomuja ja neulasia.
Varsin mielenkiintoinen yksityiskohta on melko runsas jauhosavikan (Chenopodium
album) siementen esiintyminen Valkeisaaren makrofossiiliaineistossa. Jauhosavikka on arkeofyytti eli
muinaista ihmistoimintaa indikoiva kasvi, joka normaalisti esiintyy pelloilla ja asuntojen luona
(Suominen & Hämet-Ahti 1993: 14) – Valkeisaaren hiekkainen rantaterassi ei siis ole sen luontainen
kasvupaikka. Nykyään jauhosavikka tunnetaan lähinnä rikkakasvina, mutta se on myös vanha
ravintokasvi, jonka siemeniä on syöty puurona. Sen lähisukulainen kvinoa (Chenopodium quinoa) on
Perun ja Bolivian ylätasangolla merkittävä viljelykasvi. Siementen lisäksi myös jauhosavikan lehdet
voidaan käyttää pinaatin tapaan ravinnoksi ja kasvista on – mielenkiintoista kyllä – mahdollista
valmistaa punaista värjäysainetta. Periaatteessa on mahdollista, että Valkeisaaresta löytyneet siemenet
olisivat kulkeutuneet paikalle lampaanlannan mukana, mutta tätä vastaan puhuu se, että siemeniä
tunnistettiin suhteellisen runsaasti vielä viidennestä ja kuudennestakin kaivauskerroksesta. Tältä
syvyydeltä jauhosavikan siemeniä tavattiin mm. kaivausalueen pohjoisimmasta ruudusta (205/100)
otetuissa näytteissä, jossa ne esiintyivät samassa, suhteellisen häiriintymättömältä vaikuttavassa
kontekstissa kvartsiesineiden kanssa.
Muut löydöt
Koska Valkeisaari C ajoittuu aikaan, jolloin metallien käyttö oli Suomessa jo tunnettu, suoritettiin
kaivausalueella ennen kunkin kerroksen kaivamista myös metallinilmaisinetsintää. Ainoaksi
mainitsemisen arvoiseksi metalliesineeksi jäi toisesta kaivauskerroksesta löytynyt rautaesine (
KM
35202: 10
), jonka ajoitus tai käyttötarkoitus eivät kuitenkaan ole tiedossa. Esine on pitkänomainen ja
kapea (mitat 54 x 17 x 4 mm), mutta sen toinen pää on leveämpi ja vaikuttaa rullalle taivutetulta.
Tuntuu todennäköiseltä, että esine on peräisin historialliselta ajalta, etenkin kun terassilta löytyi myös
selvästi resenttejä löytöjä kuten luoteja, pullonkorkkeja ja rautanaulan kappaleita.

10
Mainittakoon vielä, että makrofossiileja varten kerätyistä maanäytteistä tunnistettiin
jonkin verran pieniä, savikuonalta vaikuttavia palasia – löytöryhmä, jota ei havaittu varsinaisten
kaivausten aikana. Kuonaa löytyi ainoastaan kaivausalueen pohjoispäästä 5. kerroksesta, mistä
päätellen se kvartsien tavoin todennäköisesti liittyy esihistorialliseen toimintaan. Kuona saattaa olla
peräisin uhripöydän edustalla olleesta nuotiosta ja sen esiintyminen viittaa korkeaan lämpötilaan.
Kuva 6. Valkeisaaren kaivausalue tasossa 3. Nokimaa-alue on merkitty lähes mustalla rasterilla, likamaa-alue
tummanharmaalla ja puhdas maa vaaleanharmaalla. Valkoiset alueet ovat kiviä ja pystyviivoituksella
merkityt alueet tulen rapauttamia kiviä. Karttaan on myös merkitty myös kaikki ne esihistorialliset löyödöt,
joiden joiden tarkat koordinaatit saatiin mitattua takymetrillä. Kartassa ei ole huomioitu seulalöytöjä,
ajoitukseltaan epävarmoja ('lastumainen' aines) tai selvästi resenttejä löytöjä.

11
”Sarvaksen kaivausalue”?
Kuten yllä mainittiin, on Pekka Sarvas suorittanut jonkinlaisen tutkimuksen Valkeisaaren
löytöpaikalla vuoden 1970 kesällä, mutta tutkimuksen tarkasta paikasta ja tuloksista ei ole säilynyt
mitään tietoa. Jo fosfaattinäytteiden ottamisen yhteydessä todettiin kuitenkin Lampuvuoren juurella
uhripöydän luoteispuolella, suurimman terassilla sijaitsevan kivenlohkareen takana noin 2,20 x 1,20
m kokoinen alue, joka oli selvästi sekoittunut ihmistoiminnan seurauksena. Alueella ei ollut lainkaan
pintaturvetta – ainoastaan paksu kerros kuivia lehtiä. Tältä kohdalta otetun maanäytteen
fosfaattipitoisuus oli ”liian” suuri muihin näytteisiin verrattuna ja maa-aines vaikutti sekoittuneelta.
Ilmeisesti tämä sekoittunut alue on nimenomaan Pekka Sarvaksen tutkimusalue, sillä
muita sekoittuneita alueita ei terassilla todettu (uhripöydän alustaa lukuun ottamatta). Lisäksi Anja
Koistisen (25.8.2005) kertoman mukaan Keijo tutki löytöpaikkaa hyvin varovaisesti ”pienellä
lansetilla kaivaen”, kun taas nyt todettu sekoittunut alue vaikuttaa lapiolla kaivetulta. Ilmeisesti
kaivajalla ei kuitenkaan ollut seulaa käytössään, sillä kun alueella ollut irtohiekka ja kuivaneet lehdet
puhdistettiin ja seulottiin sekoittuneen alueen laajuuden selvittämiseksi, saatiin talteen muutamia
esihistoriallisia löytöjä (kvartsia ja palanutta luuta,
KM 35202: 81-84
).
Alaterassin kalliomaalauksen ja ’uhripaikan’ ajoitus
Valkeisaaren vuonna 1966 löytyneen kalliomaalauksen edustalla on noin 1-2 metriä leveä
kallioterassi, jolla seisten maalaus on todennäköisesti tehty, sillä Suur-Saimaan ylinkään pinta ei ole
ulottunut kuin kolme metriä terassin alapuolelle (Jussila 1999: 128). Näin ollen maalausta ei voida
ajoittaa rannansiirtymiseen perustuen. Sen sijaan alemman maalauskohdan (Valkeisaari B)
rannansiirtymisajoituksesta voidaan esittää joitain arvioita, vaikkakin sen rajojen epäselvyys tekee
ajoituksesta epävarman (kuva 7).
Valkeisaari B lienee osittain tehty terassilla (korkeus 79,20 m m.p.y) tai uhripöydällä
(korkeus 79,58 m m.p.y) seisten, mutta sen ylin kohta (v. 2005 mittausten mukaan 82,83 m m.p.y)
näyttäisi kuitenkin olevan maalaamista ajatellen aivan liian korkealla (3,2 m uhripöydän yläpuolella).
Tosin uhripöydän pohjoispuolella on suuri kivenlohkare (korkeus 80,40 m m.p.y), jolta kurottaen
maalaus olisi ollut mahdollista tehdä jonkin verran korkeammalle. Lohkareelta maalaamista
hankaloittaisi kuitenkin se, että kivi ei ole aivan kallion juurella vaan noin metrin päässä
kallioseinämästä. Sillä seistenkin maalauksen ylimpään kohtaan ylettyminen ilman apuvälineitä on
hyvin vaikeaa tai mahdotonta. Näin ollen on mahdollista, että alaterassin maalausta ei ainakaan
kokonaan ole tehty kuivalta maalta, vaan sen tekeminen on saatettu aloittaa jo silloin kun terassi oli
vielä veden alla. Tähän voisi viitata maalauksen puuroutuminenkin – aallot ovat saattaneet korkean
veden aikaan huuhtoa lähelle vesirajaa tehtyä maalausta. Voidaan myös kysyä, liittyisivätkö terassilta
löytyneet, rantavoimien pyöristämät kvartsit jotenkin terassin paljastumista edeltävään
ihmistoimintaan paikalla.
Valkeisaari B:n maalausajankohdan määrittämistä hankaloittaa se, että emme tiedä
kuinka korkealle veden pinnan yläpuolelle maalaus on tehty. Todennäköisintä kuitenkin on, kuten
Jussila (1999: 122-123) toteaa, että kalliomaalaukset on yleensä tehty 0,5 – 1,5 m korkeudelle
vedenpinnan yläpuolelle. Näihin oletuksiin perustuva rannansiirtymisajoitus Valkeisaari B:n
ylimmälle osalle sijoittuu vuosien 3916 eKr. ja 3312 eKr. välille,
5
mistä laskettu mediaani on noin
3600 eKr. Alimmat maalauskohdat sen sijaan ovat niin lähellä kallionjuurta, että ne on ilmeisesti tehty
terassilta käsin joskus vuoden 2000 eKr. jälkeen (Jussila 1999: 128).
Vaikka Valkeisaari B:n rannansiirtymisajoitukseen liittyy siis runsaasti epävarmuuksia,
on mahdollista että maalauksen tekeminen on alkanut kivikaudella, ehkä joskus
myöhäiskampakeramiikan alun tienoilla (noin 3600 eKr). Maalaus on ilmeisesti syntynyt pitkän ajan
5
Ajoitukset on laskettu Mikroliitti Oy:n kehittämällä Ranta-ajoitus v1.0 –ohjelmalla, joka oli 18.3.2006 saatavilla
Internetissä osoitteessa http://www.mikroliitti.fi/rajoitus.htm. Vanhempi ajoitus perustuu oletukseen, että maalaus on tehty
0,5 m vedenpinnan yläpuolelle. Nuoremmassa ajoituksessa oletuksena on, että maalauskorkeus olisi ollut 1,5 m.
Näennäisen tarkoista vuosiluvuista huolimatta kyse on hyvin karkeasta ajoituksesta, sillä sekä Saimaan vesistöhistoriaan
että maalauskorkeuteen liittyy epävarmuustekijöitä.

12
kuluessa ja sitä on täydennetty vielä kivikauden loppupuolella tai varhaismetallikaudella,
hiekkaterassin jo paljastuttua veden alta.
Vuonna 1966 löytyneet saviastianpalat (
KM 17040:1
) tarjoavat terassin esinelöydöille ja
kulttuurikerrokselle rannansiirtymistä tarkemman ajoituksen. Luho (1968b: 38) ajoitti astian
typologisin perustein kivikauden loppuun tai varhaismetallikaudelle. Tätä ajoitusta saatiin nyt
tehdyissä tutkimuksissa tarkennettua, sillä yhden koristellun reunapalan mustuneesta sisäpinnasta
(varsinaista karstakerrosta astiassa ei ole) otetun näytteen radiohiiliajoitukseksi saatiin 3100 ±50 BP
(Hela-1127), mikä on kalibroituna 1370 ±60 eKr.
6
Varhaismetallikautinen ajoitus sopii hyvin alueen
rannansiirtymiskronologiaan, sillä vedenpinnan korkeus 3100 BP oli noin 78,3 m m.p.y.
7
Saimaan
pinnan ollessa tällä tasolla oli kaivausalue jo kokonaisuudessaan paljastunut veden alta. Terassi on
kuitenkin ollut nykyistä kosteampi ja kapeampi hiekkarantakaistale, jolla vesi on ulottunut aivan
tasaisen alueen reunaan asti. Ajoitus on myös sikäli mielenkiintoinen, että Taipalsaaren alueella se
osuu jokseenkin tarkkaan yhteen kaskiviljelyn alun kanssa. Taipalsaaren Syrjälänsuosta tehdyssä
siitepölyanalyysissä tavattiin ohratyypin siitepölyä kerrostumasta, jonka radiohiiliajoitus on 3140 ±50
BP (Vuorela & Kankainen 1993).
Kuva 7. Käsitelty kuvamosaiikki Valkeisaaren alaterassin kalliomaalauksesta (Valkeisaari B). Punaisen värin
alueet on rajattu valkoisella ja täytetty harmaalla. Kuvassa vaaleampi harmaa merkitsee aluetta, jolla on
todettavissa heikkoja värijälkiä, tummempi harmaa voimakkaanpunaisia alueita. Mustalla on merkitty
mahdollisen kaksoiskämmenpainaman kohta. Kuvaan on merkitty myös maalauksen ylin kohta (82,83 m mpy)
ja uhripöydän pinta (79,58 m mpy), jolla seisten maalaus on saatettu tehdä. Kuva: Antti Lahelma.
6
68,2% todennäköisyys.
7
Arvio on laskettu alaviitteessä 5 mainitulla Ranta-ajoitus –ohjelmalla.

13
Vertailukohtia Valkeisaaren löydöille
Kuten alussa todettiin, on Suomessa kalliomaalauksia tutkittu arkeologisesti varsin vähän, mikä tekee
Valkeisaaren löytöjen tulkinnasta vaikean tehtävän. Osa vähistä kaivauksistakin on jäänyt
löydöttömiksi.
8
Ehkä merkittävimmän poikkeuksen tähän muodostaa Ristiinan Astuvansalmen
kalliomaalaus, jonka edustalla on tehty menestyksellisesti sekä vedenalaisia että maanpäällisiä
tutkimuksia. Astuvansalmen maalauksen juurelta, kuivalta maalta löytyi jo 1960-luvulla maalauksen
löytäjän Pekka Sarvaksen johtamissa kaivauksissa kaksi esihistoriallista nuolenkärkeä (Sarvas 1969:
24).
9
Kärjistä toinen on ehjä, liuskeesta tehty Pyheensillan tyypin nuolenkärki ja ajoittuu kivikauden
lopulle. Toinen kärki on tasakantaisen kvartsinuolenkärjen katkelma ja ajoittuu hiukan nuoremmaksi,
varhaismetallikaudelle. Myöhemmin, arkeologi Juhani Grönhagenin 1990-luvulla johtamissa
Astuvansalmen vedenalaisissa kaivauksissa saatiin lisäksi talteen mm. neljä kampakeraamiselle
kaudelle ajoittuvaa meripihkaidolia ja hiukan luuta ja sarvea (Grönhagen 1994). Sekä Sarvas (1969:
29) että Grönhagen (1994: 14) ovat (kylläkin hiukan varauksellisesti) liittäneet nämä löydöt
kalliomaalauksen edustalla tapahtuneeseen rituaaliseen toimintaan.
KOHDE KUVAUS KM-numerot
Asikkala Kittikallio Kalliomaalauksen fragmentti KM 34540
Hirvenluita KM 18428: 2-4, 6-7, 10
Vesilintujen luita KM 18428: 7-8, 10
Iitti Kotojärvi
Rautamalmia KM 18428: 9
Tasakantaisen nuolenkärjen katkelma
(porfyriittiä?)
KM 21774 Laukaa Saraakallio
Piitä (lukkopiitä?) KM 27906
Kvartsiesine ja -iskoksia KM 34514:1-2 Lemi Venäinniemi
Kvartsia, osa epämääräisiä KM 35465: 1-4
Luumäki Kalamaniemi 2 Pii-iskoksia, kvartsi-iskos, palanutta luuta,
hiiltä
KM 31547:1-7
Puumala Syrjäsalmi Kvartsiydin ja –iskoksia (3 kpl,
epämääräisiä)
KM 25736: 1-2
Liuskenuolenkärki KM 17636: 1
Tasakantaisen kvartsinuolenkärjen katkelma KM 17636: 2
Ihmishahmoinen meripihkariipus KM 25771
Ihmishahmoinen meripihkariipus KM 26331: 1
Ihmishahmoinen meripihkariipus KM 26331: 2
Meripihkaesineen katkelma KM 27146
Antropomorfinen hiekkakiviesine KM 26331: 3
Peuran sarvea (1 kpl, työstetty) KM 26331:5
Ristiina Astuvansalmi
Luuta (1 kpl, suuresta nisäkkäästä) KM 26331:4
Tekstiilikeramiikkaa (12 kpl, astia osin
liimattu yhteen)
KM 17040: 1
Antropomorfinen luonnonkivi KM 17040: 2
Piiesineen katkelma ja –iskoksia (2 kpl) KM 17040: 3
Taipalsaari Valkeisaari
Vuoden 2005 kaivauslöydöt
(kvartsiesineitä, -iskoksia, keramiikkaa,
rautaesine, palanutta ja palamatonta luuta)
KM 35202: 1-85
Kuva 8. Suomen kalliomaalauksilta vuoden 2005 loppuun mennessä talteen saadut arkeologiset löydöt
(allekirjoittaneen keräämien tietojen mukaan).
Astuvansalmen lisäksi on Luumäellä sijaitsevan Kalamaniemi 2 –nimisen kalliomaalauksen edustalla
tehty maanpäälliset kaivaukset (Luoto 1999), joissa saatiin talteen pari pii-iskosta, kvartsi-iskos ja
hiukan palanutta luuta. Kalamaniemen kaivauksilla ei todettu varsinaista kulttuurikerrosta, mutta
maassa oli hiilikeskittymiä, joita ei tosin vielä ole ajoitettu. Varsinaisten kaivauslöytöjen lisäksi on
8
Muun muassa Leena Lehtisen (1992) tutkimus Ristiinan Astuvansalmella, Jukka Luodon (1999b) kaivaukset Luumäen
Ievasvuoren edustalla ja Valkealan Löppösenluolan edustalla tehty pieni kaivaus (Taavitsainen 1981: 12).
9
Valitettavasti Valkeisaaren tavoin ei myöskään Astuvansalmen edustalla tehdystä kaivauksesta ole olemassa
tutkimusraporttia, mikä vaikeuttaa löytöjen tulkintaa. Löytöluettelossa liuskenuolenkärjestä kerrotaan, että se on ”löydetty
kalliomaalauksen alla olevalta terassilta maalauksen läntisimmän kuvan (ryhmä 4) kohdalta, kallion tyvestä noin 15 cm
päästä heti turpeen alta.” Kvartsikärki puolestaan ”on löydetty kalliomaalauksen alla olevalta terassilta maalauksen
keskiosan (ryhmä F) kohdalta, kallion tyvestä noin 10 cm päästä kivien muodostamasta kolosta, noin 15 cm syvyydestä”.

14
Iitin Kotojärven maalauksen edustalta veden alle tehdystä koekuopasta löytynyt joukko hyvin
säilyneitä eläimenluita (Ojonen 1973). Kotojärven tutkimukset johtanut Sinimarja Ojonen mainitsee
ainoastaan paikalta löytyneet hirvenluut, jotka kuuluvat ainakin kahdelle, iältään 18-30 kk vanhalle
hirvelle. Hirvenluiden lisäksi paikalta löytyi kuitenkin myös joukko linnunluita, joista on tunnistettu
telkän (Bucephala clangula) ja lehtokurpan (Scolopax rusticola) luita (Mannermaa 2003: 6, appendix
3). Yhdestä Kotojärven hirvenluusta tehty radiohiiliajoitus on tiettävästi varhaismetallikautinen, noin
1300 eKr. (Miettinen 2000: 85); tarkkaa ajoitustulosta ei kuitenkaan ole julkaistu.
Näiden löytöjen lisäksi on joiltain kalliomaalauksilta saatu talteen irtolöytöjä (kuva 8),
joista ehkä mielenkiintoisimpana voidaan mainita Mirja Miettisen Laukaan Saraakallion maalauksen
yläterassilta löytämä pieni kiviesineen katkelma (
KM 21774
). Kyseessä lienee porfyriittistä tai
vastaavasta kivilajista tehdyn tasakantaisen nuolenkärjen kantaosa, joka näin ollen Astuvansalmen
löydön tavoin ajoittuu varhaismetallikaudelle. Sen sijaan toinen Saraakalliolta talteen otettu löytö (
KM
27906
) – muodoltaan epämääräinen piinpalanen – lienee historiallisen ajan lukko- tai tuluspiitä.
Kaivauksia Ruotsin kalliomaalauksilla
Vaikka kalliomaalausten edustalla tehdyt kaivaukset ovat olleet harvinaisia myös muissa
Pohjoismaissa, ovat muutamat viimeaikaiset kaivaukset Ruotsissa ja Norjassa tuoneet esiin
mielenkiintoisia vertailukohtia Suomen löydöille (tutkimushistoriasta ks. Lindgren 2004: 46-58).
Ruotsin Härjedalenissa sijaitsevan Flatruetin kalliomaalauksen edustalla suoritettiin vuonna 2003
pieni pelastuskaivaus, jossa saatiin talteen kolme rikkoutunutta tasakantaista nuolenkärkeä (Hansson
2006). Kaikki nuolenkärjet ovat vaurioituneita: niistä kaksi on katkenneita ja kolmas on muuten ehjä,
mutta sen kärjestä on lohjennut pieni pala. Kaivaukset johtaneen Anders Hanssonin mukaan nuolilla
(jotka typologisesti ajoittuvat noin vuoden 1500 eKr. tienoille) on todennäköisesti ammuttu
kallioseinämää, mikä selittäisi kärkien rikkoutumisen ja maasta löydetyt pienet kivensirut, jotka ovat
samaa kivilajia kuin nuolenkärjetkin. Suomessa ilmeisen vastineen löydöille muodostavat edellä
mainitut Astuvansalmen ja Saraakallion katkelmalliset nuolenkärjet. Flatruetin maalauksen edustalla
todettiin myös merkkejä tulenpidosta. Radiohiiliajoitusten mukaan paikalla on pidetty nuotioita noin
4000 eKr., 3000 eKr. ja 1200 jKr. (Hansson 2006: 91).
Toinen mielenkiintoinen kohde Ruotsissa ovat Högbergetin kalliomaalaukset läntisessä
Norlannissa (Ångermanland) (Kivikäs 2003: 75-85, Lindgren 2004: 30-31). Kahden järven välisellä
kannaksella kohoavan kallioisen kukkulan laelta on hiljattain löytynyt neljä kalliomaalausta
(Högberget I-IV), joista kahden edustalla on tehty arkeologisia kaivauksia vuosina 2001-2003.
Erityisesti Högberget III, siirtolohkareiden muodostama pieni luola jonka suuaukolla on
punamultamaalauksia, muodostaa mielenkiintoisen vertailukohdan Valkeisaaren nokimaa-alueelle
(Holmblad 2005). Luolassa todettiin runsaasti tulen rapauttamia kiviä ja noin 2 x 2 m kokoinen
nokimaan ja palaneen hiekan alue, joka tulkittiin tulisijan jäänteeksi. Tulisijasta tehtiin neljä
radiohiiliajoitusta, jotka osoittavat liettä käytetyn ainakin kahteen otteeseen, noin 4000-4300 eKr. ja
1400-1000 eKr. Myös Högberget I:n kaivauksissa todettiin merkkejä useaan otteeseen tapahtuneesta
tulenpidosta kallion edustalla (Lindgren 2005). Noin 40 cm:n syvyydeltä maasta löytyneen,
punamultavärillä maalatun kivenlohkareen alta otetusta hiilestä saatu ajoitus on 3700-3500 eKr.
Högberget I:stä tekee mielenkiintoisen myös se, että aivan sen vieressä sijaitsee 36. kuopan
muodostama pyyntikuoppajärjestelmä. Maalausta lähimpänä, siitä noin neljän metrin etäisyydellä
sijaitseva kuoppa on tutkittu kaivauksin (Eriksson 2005). Kuopasta ei saatu talteen esihistoriallisia
löytöjä, mutta sen kerrostumissa todettiin merkkejä punamullasta ja mahdollisesti kuopan
sisärakenteisiin liittyneestä puuhiilestä. Tästä hiilikerroksesta tehty radiohiiliajoitus (noin 1300 eKr.)
on nuorempi kuin viereisen maalauksen edustan ajoitukset, mutta punamullan esiintyminen viittaa
kuitenkin siihen, että pyyntikuoppien ja kalliomaalausten välillä saattaa vallita jokin yhteys.
Kaivauksia Norjassa ja Uralilla
Pohjois-Norjassa on tutkittu kaivauksin muutamia luolamaalauskohteita, joiden punamultamaalaukset
muistuttavat jossain määrin Suomen kalliomaalauksia. Mielenkiintoisin näistä kohteista on

15
Solsemhula, joka kaivettiin jo vuonna 1914 (Sognnes 1982). Luolasta löytyi muun muassa
varhaismetallikaudelle ajoittuvia luu- ja kiviesineitä sekä ihmisten ja eläinten luita. Suomen
kalliomaalausten tulkinnan kannalta Solsemhulaa paremman vertailukohdan muodostaa kuitenkin
vuonna 1996 löytynyt Ruksesbáktin (’Punapahta’) kalliomaalaus Porsangervuonon rannalla
Finnmarkissa (Hebba Helberg 2004). Ruksesbáktin maalaus, joka oli ollut paikallisen
saamelaisyhteisön tuntema jo ennen kuin se tuli tutkijoiden tietoon, on poikkeuksellisen suuri: sen
kolmessa maalausalueessa on kuvioita yhteensä noin 70-80. Erityistä huomiota on kiinnitetty jousen
kaltaista esinettä kädessään pitävä naishahmoon, joka saattaisi kuvata saamelaista Juksáhkka –
jumalatarta (Hebba Helberg 2004: 7-8; vrt. Astuvansalmen ’Artemis’, jota Luho 1971:16 samoin
vertasi Juksáhkkaan). Ruksesbáktin edustalla vuonna 2003 järjestetyissä pienissä kaivauksissa ei
löydetty esihistoriallisia rakenteita, mutta maassa todettiin useita nokimaakerroksia, joista otettiin
yhteensä viisi radiohiiliajoitusnäytettä. Näytteistä tehdyt ajoitukset ulottuvat kivikauden lopulta (n.
2500 eKr.) varhaismetallikauden ja varhaisen rautakauden kautta aina keskiajalle (n. 1450 jKr.) asti.
Nokimaakerroksista saatiin talteen kvartsi- ja sertti-iskoksia ja –esineitä, muun muassa serttikaavin
(Hebba Helberg 2004: 5) ja ilmeisesti myös nuolenkärki (Lindgren 2004: 46).
Vaikka lähimmät tunnetut punamultamaalaukset Venäjällä sijaitsevat kaukana Uralin
vuoristossa, niillä on oma mielenkiintonsa Suomen kalliotaidetutkimuksen kannalta, sillä maalaukset
on maantieteellisen sijaintinsa ja mm. vesilinnunkuviensa johdosta liitetty suomalais-ugrilaisten
kansojen uskomuksiin (Tšernetšov 1964-71). Muutamia näistä maalauspaikoista on tutkittu
kaivauksin. Ehkä kiintoisin tutkituista kohteista on Neivajoen rannalla sijaitseva Pisanetš, jonka
edustalla on tutkittu useista päällekkäisistä nokimaakerroksista muodostunut kulttuurikerros
(Shirokov et. al. 2000: 7). Löytöinä saatiin talteen mm. hirven ja karhun luita, kuusi luusta
valmistettua nuolenkärkeä, piikaavin ja muita kiviesineitä. Kohdetta ei ole ajoitettu.
Yhteenveto vertailukohdista
Kaivauksin tutkittujen kalliomaalauskohteiden pienestä lukumäärästä huolimatta voidaan jo nyt
todeta, että kalliomaalauksiin liittyneessä toiminnassa alkaa hahmottua tiettyjä yhteisiä piirteitä.
Selkein näistä on tulenpidon merkkien esiintyminen maalausten edustalla, mistä on useita viitteitä
Suomesta, Ruotsista, Norjasta ja jopa Uralilta asti.
10
Myös nuolenkärkien – usein rikkonaisten –
löytyminen kalliomaalauksilta näyttäisi olevan toistuva ilmiö. Kolmantena voidaan ehkä mainita
varsin monien esine- ja radiohiiliajoitusten osuminen varhaismetallikaudelle. Alustavasti voidaan
esittää, että ainakin vielä varhaismetallikaudella on kalliomaalauksiin liittynyt tiettyjä yleisluontoisia,
saman kaavan mukaisia rituaalisia käytänteitä, jotka on tunnettu hyvin laajalla alueella Pohjois-
Euroopan pyyntikulttuurien parissa.
Yleistyksiä tehtäessä on kuitenkin huomioitava, että vaikka Norjan, Ruotsin ja Uralin
kalliomaalaukset muistuttavat läheisesti suomalaisia kohteita, niiden kuvamaailmassa, ajoituksessa ja
sijainnissa on joitain eroja. Ehkä selvin ero liittyy sijaintiin: toisin kuin käytännöllisesti katsoen kaikki
Suomen kalliomaalaukset (ja useimmat Ruotsin ja Norjan maalauksista), eivät Flatruet, Högberget ja
Ruksesbákti ole selvästi sidoksissa vesistöihin (Kivikäs 2003: 75-85, 177-185, Hebba Helberg 2004:
2). Nämä erot saattavat heijastaa paikallisia erityispiirteitä pohjoiseurooppalaisten pyyntikulttuurien
harjoittamassa ”kalliomaalaususkonnossa”. Samalla niiden esiintyminen kehoittaa varovaisuuteen
vertailujen tekemisessä.
Onko Valkeisaari leiri- vai kulttipaikka?
Timo Jussila (1999: 128) on Valkeisaaren maalausten ajoitusta pohtiessaan todennut, että
saviastianpalojen ei välttämättä tarvitse liittyä millään tavalla kalliomaalauksiin – terassilla on
Jussilan mielestä myös voinut sijaita varhaismetallikautinen asuinpaikka. Paikalla kävijä voi kuitenkin
helposti todeta, että varsinaiseen asumiseen paikka ei ainakaan ole soveltunut. Valkeisaaren terassi on
10
Mainittakoon, että myös Etelä-Skandinavian pronssikautisten kalliopiirrosten yhteydestä tavataan usein tulisijoja ja
muita merkkejä tulenpidosta (Bengtsson 2004).

16
niin kapea ja louhikkoinen, että aikuinen ihminen ei sille edes mahdu mukavasti makuulle, ja
vedenpinnan ollessa nykyistä korkeammalla se lienee myös ollut epämiellyttävän kostea. Lähistöllä
(terassista n. 50 m länsiluoteeseen) on asumisen kannalta oivallinen hiekkaniemi, joka varmasti olisi
ollut pysyväisluonteisen oleskelun kannalta parempi vaihtoehto. Voitaisiin silti ehkä ajatella, että
kallionjuuri olisi ollut väliaikainen nuotio- ja sateenpitopaikka, sillä lippamainen kallio tarjoaa jonkin
verran suojaa sateelta ja tuulelta. Onko Valkeisaari C siis kaivaustulosten perusteella leiri- vai
kulttipaikka?
Kuva 9. Saamelaisia palvomassa seitakiveä (storjunkare) ja nauttimassa seitakulttiin liittyvää uhriateriaa.
Huomaa seitakiven antropomorfinen muoto. Teoksesta Cérémonies et coutumes religieuses de tous les peuples
du monde, Amsterdam, 1723-37. Kuva: Museovirasto.
Kysymykseen on vaikea vastata täydellä varmuudella. Kuitenkin löydöissä on useita piirteitä, jotka
puoltavat kohteen tulkitsemista kulttipaikaksi. On ensinnäkin ilmeistä, että ihmistoiminta
Valkeisaaressa on ollut pitkäaikaista ja melko intensiivistä – tuntuu vaikealta kuvitella, että
satunnainen sateenpito olisi voinut synnyttää 30-45 cm paksun kulttuurikerroksen. Toisaalta
Valkeisaaren kvatsi- ja luulöydöt poikkeavat asuinpaikalle ominaisesta materiaalista: palanutta luuta
löytyi vain kolme pientä sirua ja kvartsit ovat enimmäkseen esineitä tai esineen katkelmia. On myös

17
mainittava nokimaasta talteen saadut marjojen ja ravintokasvien siemenet, joista ainakin osa on
peräisin muualta kuin Valkeisaaresta.
Rikkoutuneita kvartsiesineitä on vaikea liittää satunnaiseen leiriytymiseen – ne näyttävät
osoittavan, että Valkeisaareen on toistuvasti tultu tekemään jotain, mihin on tarvittu kiviesineitä.
Vaikka suurten nisäkkäiden luita ei Valkeisaaressa (toisin kuin Kotojärvellä ja Astuvansalmella) ole
säilynyt, saattavat kovaa materiaalia käsitellessä rikkoutuneet kvartsiesineet liittyä niiden käsittelyyn.
Kun lisäksi otetaan huomioon, että löydöt on saatu talteen suoraan esihistoriallisen kalliomaalauksen
(Valkeisaari B) juurelta, ei tunnu liian uskaliaalta pitää löytöjä luonteeltaan rituaalisina. Näin on
todettava etenkin siksi, että Valkeisaari ei ole yksittäinen tapaus: kohde liittyy kasvavaan joukkoon
kalliomaalauksia, joiden edustalla on todettu merkkejä tulenpidosta ja muusta toiminnasta. Miksi
keskellä järvenselkää sijaitsevaan kivikkoiseen saareen on tultu syömään jonkinlaista marja- ja
siemenpuuroa, mahdollisesti myös lihaa? Todennäköisin vastaus on, että ateriat ovat kuuluneet
kalliomaalauksiin liittyneeseen uhrikulttiin.
Uhriaterioita kalliomaalauksilla?
Mahdollisena etnografisena vastineena Valkeisaaren muinaisjäännökselle voidaan pitää saamelaisten
seitakulttia – pyhinä ja elävinä pidettyjen kivien tai kallioiden
11
palvontaa, johon liittyivät muun
muassa kallioiden edustalla järjestetyt uhriateriat sekä erilaisten esineiden, luiden ja sarvien
uhraaminen seidalle (kuva 9). Saamen kielen tutkija Frans Äimä (1903) on kuvannut Inarin
saamelaisten seitakulttiin liittyviä tapoja ja uskomuksia, jotka olivat elävää perimätietoa vielä 1900-
luvun alussa (ks. myös Itkonen 1948: 312-313). Hyvin mielenkiintoisesta kuvauksesta kannattaa
lainata pitkähkö ote:
On säilynyt tietoja siitä, mitä eri paikoissa on uhrattu. Linnun ja peuran uhripaikkoja ovat olleet
Ukonsaari, Seitavaara ja Seitasaari, kaloja taas on uhrattu Kulta-akassa, toisten tietojen mukaan myöskin
Ukonsaaressa. Seitasaaresta on löydettykin peuran sarvia, Ukonsaaresta peurahirvasten päitä sarvineen ja
linnun (metson) luurankoja. ”Uhraaminen” on tapahtunut siten, että uhripaikalle tuodut kalat, lihat –
parhaat laatuaan – on siellä keitetty ja syöty. ”Tarkoitus oli”, lausui muuan tiedonantaja, ”että jumala
tulee syötetyksi, kun uhriväki syöpi”. Siitä johtuikin, että ”söipä väki vaikka kuin paljon, nälissään se
aina uhripaikalta palasi”. Toinen tiedonantaja lisäsi vielä, että kivijumalaa, seitaa, oli sivelty uhriliemellä.
Uhraamalla toivottiin ”onnen” (kalan, metsänriistan pyydössä, ? poronhoidossa) pysyvän entisellään tai
paranevan. (Äimä 1903: 114-115)
Kuten kuvauksesta ilmenee, järvialueilla seitapaikka sijaitsi usein pienessä saaressa, joista tunnetuin
lienee Äimänkin mainitsema Inarijärvessä sijaitseva Ukonsaari eli Äijih. Äimän kuvauksessa
kiinnittyy huomio muun muassa siihen, että seitasaarissa syötiin uhriaterioita ja että ihmismäisen
kivijumalan uskottiin osallistuvan ateriaan ’uhraajien kautta’. Sen sijaan lähinnä yhteensattumana on
pidettävä sitä, että sekä Ukonsaaresta että Valkeisaaresta on löytynyt metsonluita, sillä Ernst
Mankerin (1957: 50-51) kuvauksen mukaan saamelainen uhrikultti on ollut varsin monimuotoinen.
Valkeisaaren kivi-ihmiset
Eräs todennäköinen syy siihen, että juuri Valkeisaari on valikoitunut pyyntiyhteisöjen pyhäksi
paikaksi on sen liittyminen keskeiseen, muinaiseen kulkureittiin. Valkeisaari sijaitsee ns. väliväylän
eli Saimaalta Kymijoen vesistön kautta Suomenlahdelle johtavan vesireitin varrella, joka vielä 1900-
luvun alkupuolella toimi mm. tärkeänä uittoreittinä (Kivikäs 1995: 149-150). Tuntuu varsin
todennäköiseltä, että se on jo kivikaudella toiminut rannikon ja sisämaan välillä liikkuneiden
pyyntiyhteisöjen kulkureittinä. Tämä on kuitenkin vain osaselitys. Perimmäinen syy siihen, että
vesireitillä kulkijat ovat pysähtyneet uhraamaan nimenomaan Valkeisaaren kohdalla, löytynee kallion
muodosta.
11
Historiallisissa lähteissä mainitaan myös puuseitoja palvotun. On kuitenkin epäselvää käytettiinkö puujumalista nimeä
sieidi (Manker 1957: 30).

18
Aivan Valkeisaaren kaivausalueen ja alaterassin kalliomaalauksen yläpuolella sijaitsee
erikoinen, luontainen kalliomuodostuma, jota monet paikalla kävijät ovat pitäneet ihmiskasvojen
kaltaisena (kuva 10). Ensimmäisenä kallion ihmisenkaltaisesta muodosta on kirjoittanut Jussi-Pekka
Taavitsainen (1981: 11-12, fig. 4), mutta havainto lienee kuitenkin tätä varhaisempi, sillä Helsingin
yliopiston arkeologian laitoksen diakokoelmissa on Pekka Sarvaksen ottama kuva samasta
kalliomuodostelmasta jo vuodelta 1975. Kalliomaalausten yhteydessä havaituista ”antropomorfisista”
muodoista ovat useat tutkijat kirjoittaneet viime aikoina (esim. Núñez 1995, Pentikäinen & Miettinen
2003, Taskinen 2006). Havainnot ovat mielenkiintoisia, sillä antropomorfismia (eli inhimillisten
piirteiden siirtämistä elolliseen ja elottomaan luontoon) on pidetty kaikille ihmisille ominaisena,
ihmislajin evoluutiosta juontuvana havainnointistrategiana (Guthrie 1993). Voidaan siis perustellusti
olettaa, että jo kivikaudella ihmiset ovat kiinnittäneet huomiota samantapaisiin ”antropomorfisiin”
luonnonmuodostumiin kuin nykyäänkin. Ilmiö on kuitenkin arkeologian kannalta ongelmallinen siksi,
että elävien informanttien puuttuessa voimme vain harvoin päätellä, mihin nimenomaisiin
muodostelmiin on kiinnitetty huomiota ja mihin ei – puhumattakaan siitä, että voisimme tietää
minkälaisia kulttuurisia merkityksiä niihin on mahdollisesti liitetty. Kun lisäksi antropomorfisten
kallioiden tunnistamisessa on kyse subjektiivisesta kokemuksesta – ei empiirisesti todennettavasta,
tieteellisestä havainnosta – on moniin havaintoihin syytä suhtautua epäillen.
Kuva 10. Valkeisaaren ’antropomorfinen’ kallio. Muodostelma sijaitsee suoraan kaivauspaikan
yläpuolella (vrt. kuva 2). Kuva: Antti Lahelma.
Kuitenkin juuri Valkeisaaren kallion kohdalla tuntuu mahdolliselta, että nykyihmisen subjektiivinen
kokemus ja esihistoriallinen todellisuus jollain tasolla kohtaavat. Itse kalliomuodostelma, jossa voi
hahmottaa edestä päin kuvatun ihmiskasvon, on poikkeuksellisen huomiota herättävä – varsinkin jos
sitä katselee aamupäivällä lankeavassa sivuvalossa. On houkuttelevaa verrata Valkeisaaren ”kasvoja”
kivikauden pelkistettyihin ihmiskuviin, kuten Astuvansalmen meripihkapäiden tai Kiuruveden
reikäkirveen ihmiskasvoihin. Kalliomaalaus (Valkeisaari B) ja rituaaliseen toimintaan viittaavat
jäännökset sijaitsevat suoraan tämän muodostelman alapuolella. Kiinnostavinta Valkeisaaren
tapauksessa on kuitenkin se, että paikalta on em. kalliomuodostelman lisäksi löytynyt pieni (koko 5,7

19
x 3,5 x 3,7 cm) ”antropomorfinen” kivi, joka on ilmeisesti ollut selvässä arkeologisessa kontekstissa.
Kivi mainitaan ainoastaan Huurteen (1966) tarkastuskertomuksessa. Mutta vaikka kyseessä on
luonnonkivi, joka ei myöhempiä tutkijoita ole kiinnostanut, se on ollut löytäjistään niin erikoinen, että
se on luetteloitu Kansallismuseon kokoelmiin (
KM 17040: 2
). Tarkastuskertomuksen mukaan se löytyi
saviastianpalojen keskeltä ja oli mahdollisesti alun perin ollut saviastian sisällä. Löytö näyttäisi
osoittavan, että ainakin varhaismetallikaudella joidenkin luonnonkivien antropomorfiseen muotoon
liittyi kulttuurisia, mahdollisesti animistisiin uskomuksiin liittyviä merkityksiä.
12
Mainittakoon, että
suurten siirtolohkareiden ja kalliopahtojen ohella saamelaiset ovat palvoneet seitoina myös pieniä,
erikoisen muotoisia kiviä, jotka ovat usein toimineet pyhällä paikalla tapahtuneen kultin keskipisteenä
(esim. Manker 1957, kuvat sivuilla 127-129, 237-243). Valkeisaaren saviastian sisällä ollutta kiveä
voitaisiin ehkä verrata tällaiseen kulttikiveen.
Valkeisaaren kallion antropomorfisuus on uhriaterioiden tavoin piirre, joka liittää
kohteen saamelaista seitakulttia muistuttavaan uskomus- ja riittikompleksiin. Ihmisen- tai
eläimenmuotoista hahmoa on nimittäin pidetty saamelaisten kiviseidoille ominaisena piirteenä. Terho
Itkonen (1948: 310) kirjoittaa, että seidan ei tosin täytynyt muistuttaa ihmistä ollakseen palvottava,
mutta tällainen seita oli muita voimallisempi. Ihmistä muistuttavista seidoista käytettiin Itkosen
mukaan sanaa keäd’ge-olmuš, mikä tarkoittaa ”kivi-ihmistä.” Nykyään Valkeisaaren kallion
ihmiskasvot jäävät rantametsän peittoon, mutta vedenpinnan ollessa nykyistä korkeammalla tasolla
”kasvot” ovat näkyneet kauas järvelle. Siksi on kiintoisaa todeta, että monien kalliomaalausten tavoin
myös monet tärkeät seitapaikat sijaitsivat vuotuisten kulkureittien varrella. Äimä (1903: 115) kertoo
Inarin saamelaisten uhranneen mm. aina seidan ohi matkustettaessa, jolloin kivijumalalle saatettiin
antaa esimerkiksi ruokaa. Jos muuta uhrattavaa ei ollut, seidalle täytyi heittää ainakin neula, solki tai
muu vastaava esine.
Lopuksi
Ajatus kalliomaalausten ja seitakultin mahdollisesta yhteydestä ei ole uusi. Ville Luho pohti
kysymystä lyhyesti jo vuonna 1971, kirjoittaessaan saamelaisten noitarumpujen kuvioiden ja Suomen
kalliomaalausten samankaltaisuuksista:
Kun vielä muistaa, että lappalaiset ovat palvoneet seitoina mm. kallioseinämiä ja että seidat ovat
tavallisesti sijainneet järvien rannalla, niemessä ja saaressakin, on perusteltua kysyä, mikä yhteys
kalliomaalauksilla on mahdollisesti ollut lappalaisten uskomuksiin ja mytologiaan. Ovatko maalaukset
ehkä lappalaisten kaukaisten esi-isäin tekemiä, vai kuvastuuko lappalaisten uskomuksissa ehkä heijastus
niiden ihmisten uskomuksista, joiden käsialaa maalaukset ovat. (Luho 1971: 14)
Luhon ajatukset jäivät kuitenkin syystä tai toisesta suhteellisen vähälle huomiolle, ja arkeologiseen
kirjallisuuteen vakiintuivat Pekka Sarvaksen (1969) ja Anna-Leena Siikalan (1980) esittämät tulkinnat
kalliomaalausten uskomusmaailmasta. Sarvas liitti Astuvansalmen maalaukset yleispiirteiseen,
tundra- ja havumetsävyöhykkeen kansoille tyypillisenä pitämäänsä metsästysmagiaan, johon olisi
kuulunut muun muassa maalausten rituaalinen ampuminen pyyntionnen lisäämiseksi. Siikala
puolestaan tulkitsi maalaukset osoitukseksi shamanistisista uskomuksista ja ”eläinseremonialismista”.
Kumpikaan kirjoittaja ei nähnyt selvää yhteyttä saamelaisten esikristillisen uskonnon ja
kalliomaalausten välillä. Sarvas ei, hämmästyttävää kyllä, esittänyt tulkintansa pohjaksi juuri
minkäänlaista vertailuaineistoa; ja vaikka Siikalan tulkinta on etnografisesti paremmin perusteltu,
hänkin ohittaa saamelaisen etnografian ja hakee vertailukohtansa pääasiassa kaukaa Siperiasta.
Valkeisaaren, Flatruetin, Högbergetin ja Ruksesbáktin kaivausten tulokset näyttäisivät
vahvistavan Luhon arvelua kalliomaalausten ja saamelaisten uskomusten välillä vallitsevasta
yhteydestä. Myös kalliomaalaustemme aihemaailmassa ja sijainnissa on havaittavissa piirteitä, joille
löytyy läheisiä vertailukohtia saamelaisista uskomuksista (Lahelma 2005b). Kalliomaalauksia ei silti
12
Myös Astuvansalmen vedenalaisilla kaivauksilla (Grönhagen 1994) otettiin talteen pieni, hiukan ihmisen päätä
muistuttava kivi (KM 26331: 3).

20
voida pitää ”saamelaisten” tekeminä, sillä nykyisten kansallisuustermien (kuten ”saamelainen” tai
”suomalainen”) projisoiminen kivi- tai pronssikaudelle on harhaanjohtavaa. Nykyään vallitsevan,
Suomen asutuksen jatkuvuutta korostavan teorian (Fogelberg 1999) valossa on niitä pikemminkin
pidettävä sekä suomalaisten että saamelaisten yhteisenä perintönä. Yhtä harhaanjohtavaa olisi
kuvitella, että kalliomaalaukset heijastavat saamelaisten esikristillistä uskontoa sellaisenaan. On
itsestään selvää, että uskonto, rituaalit ja tavat ovat muuttuneet vuosituhanten saatossa.
Kalliomaalausten ja saamelaisen uskomusmaailman väliset yhtäläisyydet ovat kuitenkin hyvin
mielenkiintoisia. Yhdessä viimeaikaisten kaivaustulosten kanssa ne herättävät uutta uskoa siihen, että
maalausten ”arvoitus” on ratkaistavissa.
Kalliomaalauksilla tehtyjen kaivausten jatkaminen on tärkeää, sillä maalausten suosion
ja kävijämäärien kasvaessa on monella kohteella jo havaittavissa selviä merkkejä eroosiosta. Vaikka
kalliomaalausturismi on monessa mielessä positiivinen ilmiö, se uhkaa tuhota maalausten tutkimuksen
kannalta korvaamatonta, maanpinnan alla säilynyttä aineistoa. Syrjäinen sijaintikaan ei kohteita
suojaa, mistä Valkeisaari ja korkealla tunturissa sijaitseva Flatruet ovat esimerkkejä – jälkimmäisellä
kohteellahan kaivettiin vuonna 2003 nimenomaan siksi, että maa kalliomaalauksen edustalla oli
kävijämääristä johtuen pahasti kulunut. Siksi etenkin suosituimmilla kohteilla, kuten Ristiinan
Astuvansalmella (missä kaivauksista huolimatta vielä riittää tutkittavaa) tai Laukaan Saraakalliolla,
tulisi pikaisesti joko järjestää perusteelliset arkeologiset tutkimukset tai rakentaa lisää pitkospuita tai
lavarakenteita suojaamaan maakerroksia.
Kiitokset
Kaivausten järjestämisen teki mahdolliseksi Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön ja Suomen
kulttuurirahaston rahallinen tuki. Ilman kaivauksille osallistuneiden vapaaehtoisten kaivajien apua
tutkimus olisi kuitenkin jäänyt paljon pienimuotoisemmaksi. Tahdon osoittaa lämpimät kiitokset
seuraaville henkilöille: Margit Granberg, Nina Heiska, Petri Halinen, Anu Herva, Henrik Jansson,
Marja Lappalainen, Jari-Matti Kuusela, Katja Lange, Hannele Partanen, Wesa Perttola, Jenni
Sahramaa, Henrik Tuominen, Jan Vihonen ja Sisko Vuoriranta. Samalla osoitan kiitokset myös Paula
Koukille, Mikael Manniselle, Ilkka Pylkölle, Santeri Vanhaselle, Tanja Tenhuselle, Kristiina
Mannermaalle ja Martti Lehtiselle, jotka vastasivat tutkimukseen liittyneiden luonnontieteellisten
analyysien suorittamisesta.
Arkistolähteet
Hebba Helberg, B. 2004. Rapport fra utgravninga i Indre Sandsvik/Ruksesbákti, Porsanger kommune,
Finnmark 2003. Tromsø museum.
Huurre, M. 1966. Alustava kertomus tarkastusmatkasta Taipalsaaren Valkeasaareen.
Tarkastuskertomus Museoviraston topografisessa arkistossa.
Luho, V. 1968a. Taipalsaaren Valkeasaaren kalliomaalaus. Tarkastuskertomus Museoviraston
topografisessa arkistossa.
Kouki, P. 2005a. Valkeisaaren fosfaattianalyysit. Tutkimusraportti Museoviraston topografisessa
arkistossa.
Kouki, P. 2005b. Valkeisaari, pH-analyysit. Tutkimusraportti Museoviraston topografisessa
arkistossa.

21
Lahelma, A. 2005a. Taipalsaari Valkeisaari. Tutkimuskertomus esihistoriallisen kalliomaalauksen
edustalla 15.-26.8.2005 suoritetusta arkeologisesta kaivauksesta. Kaivauskertomus Museoviraston
topografisessa arkistossa.
Luoto, J. 1999a. Luumäki Kalamaniemi II. Kalliomaalauksen alustan koekaivaus 6.-7.9.1999.
Kaivauskertomus Museoviraston topografisessa arkistossa.
Luoto, J. 1999b. Luumäki Ievasvuori. Kalliomaalauksen alustan koekaivaus 4.-5.10.1999.
Kaivauskertomus Museoviraston topografisessa arkistossa.
Mannermaa, K. 2005. Taipalsaari, Valkeisaari. Luuanalyysi 30.12.2005. Tutkimusraportti
Museoviraston topografisessa arkistossa.
Manninen, M. 2005. Taipalsaari Valkeisaari 2005 - isketyn kiviaineiston analyysi. Tutkimusraportti
Museoviraston topografisessa arkistossa.
Miettinen, T. 1975. Taipalsaaren muinaisjäännösten perusinventointi 1975. Inventointiraportti
Museoviraston topografisessa arkistossa.
Pylkkö, I., Vanhanen, A. & Tenhunen, T. 2006. Makrofossiilitutkimus Taipalsaari Valkeisaari 2005.
Tutkimusraportti Museoviraston topografisessa arkistossa.
Vuorela, I. & Kankainen, T. 1993. Luonnon- ja kulttuurimaiseman kehitys Taipalsaaressa. GTK:n
raportti P 34.4.107. Geologian tutkimuskeskus, Espoo.
Julkaistu kirjallisuus
Bengtsson, L. 2004. Renande eld – en studie av eldskadade hällristningar i Askum socken, Bohuslän.
Teoksessa Melheim, L., Hedeager, L. & Oma, K. (red.) Mellom himmel og jord: foredrag fra et
seminar i religionsarkeologi, Isegran 31. januar – 2. februar 2002, s. 378-390. Universitetet i Oslo,
Oslo.
Eriksson, D. 2005. Rapport över undersökning av fångstgrop RAÄ 16, Högberget I, Ramsele sn,
Ångermanland, 2002. UMARK 39. Institutionen för arkeologi och samiska studier, Umeå Universitet.
Fogelberg, P. (toim.) 1999. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Societas
Scientiarum Fennica, Helsinki.
Grönhagen, J. 1994. Ristiinan Astuvansalmi, muinainen kulttipaikkako? Suomen Museo 1994, 5-18.
Guthrie, S. 1993. Faces in the Clouds: a New Theory of Religion. Oxford University Press, New
York.
Hansson, A. 2006. Hällmålningen på Flatruet – en arkeologisk undersökning. Jämten 99, 88-92.
Holmblad, P. 2005. Rapport över arkeologisk undersökning av Högberget III, Ramsele sn,
Ångermanland, 2003. UMARK 40. Institutionen för arkeologi och samiska studier, Umeå Universitet.
Itkonen, I.T. 1948. Suomen lappalaiset vuoteen 1945. II. WSOY, Porvoo.

22
Jussila, T. 1999. Saimaan kalliomaalausten ajoitus rannansiirtymiskronologian perusteella.
Kalliomaalausraportteja 1/1999, 113-133. Kopijyvä, Jyväskylä.
Kivikäs, P. 1995. Kalliomaalaukset - muinainen kuva-arkisto. Atena, Jyväskylä.
Kivikäs, P. 2003. Ruotsin pyyntikulttuurin kalliokuvat suomalaisin silmin. Kopijyvä, Jyväskylä.
Lahelma, A. 2005b. Between the Worlds: Rock Art, Landscape and Shamanism in Subneolithic
Finland. Norwegian Archaeological Review, Vol. 38, No. 1, 29-47.
Lavento, M. 2001. Textile Ceramics in Finland and on the Karelian Isthmus. SMYA 109. Suomen
muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
Lindgren, B. 2004. Hällbilder i norr. Forskningsläget i Jämtlands, Västerbottens och Västernorrlands
län. UMARK 36. Institutionen för arkeologi och samiska studier, Umeå Universitet.
Lindgren, B. 2005. Rapport över arkeologisk undersökning av markyta framför hällmälningslokal,
RAÄ 160, Ramsele sn, Ångermanland, 2001. UMARK 38. Institutionen för arkeologi och samiska
studier, Umeå Universitet.
Luho, V. 1968b. En hällmålning i Taipalsaari. Finskt Museum 1968, 33-39.
Luho, V. 1971. Suomen kalliomaalaukset ja lappalaiset. Kalevalaseuran vuosikirja 51, 5-17.
Manker, E. 1957. Lapparnas heliga ställen. Almqvist & Wiksell, Uppsala.
Mannermaa, K. 2003. Birds in Finnish Prehistory. Fennoscandia archaeologica XX, 3-39.
Miettinen, T. 2000. Kymenlaakson kalliomaalaukset. Kymenlaakson maakuntamuseon julkaisuja 27.
Painokotka, Kotka.
Núñez, M. 1995. Reflections on Finnish Rock Art and Ethnohistorical Data. Fennoscandia
archaeologica XII, 123-135.
Ojonen, S. 1973. Hällmålningarna vid sjöarna Kotojärvi och Märkjärvi i Iitti. Finskt Museum 1973,
35-46.
Pentikäinen, J. & Miettinen, T. 2003. Pyhän merkkejä kivessä. Etnika, Helsinki.
Sarvas, P. 1969. Die Felsmalerei von Astuvansalmi. Suomen Museo 1969, 5-33.
Shirokov et. al. 2000, ks. Широков, В.Н., Чаирикин С.Е. & Чемякин Ю.П.
Siikala, A.-L. 1980. Mitä kalliomaalaukset kertovat Suomen kampakeraamisen väestön
uskomusmaailmasta? Suomen antropologi 4/1980, 177-193.
Sognnes, K. 1983. Prehistoric Cave Paintings in Norway. Acta Archaeologica, vol. 53, 101-118.
Suominen, J. & Hämet-Ahti, L. 1993. Kasvistomme muinaistulokkaat: tulkintaa ja perusteluja.
Kasvimuseo, Helsinki.

23
Taavitsainen, J.-P. 1981. Löppösenluola hällmålning i Valkeala. Finskt Museum 86, 11-16.
Taskinen, H. 2006. Kalliomaalauskallioidemme antropomorfiset muodot. Teoksessa Pesonen, P. &
Mökkönen, T. (toim.) Arkeologipäivät 2005, 62-72. Suomen arkeologinen seura, Hamina.
Tšernetšov 1964-71, ks. Чернецов, В.Н.
Äimä, F. 1903. Muutamia muistotietoja Inarin lappalaisten vanhoista uhrimenoista. Virittäjä 1903,
113-6.
Чернецов, В. Н 1964-71. Наскальные изображения Урала. Археология СССР Вып.: 4-12: 1-2.
Наука, Москва.
Широков, В.Н., Чаирикин С.Е. & Чемякин Ю. П. 2000. Уральские писаницы. Река Нейва. Банк
культурной информации, Екатеринбург.