Kasvatus & Aika

Published by Kasvatus ja Aika
Online ISSN: 1797-2299
Publications
Lectio praecursoria 12.12.2009. Suomen historian väitöskirja Epämääräisestä elämästä kruunun haltuun : irtolaisuuden ja huono-osaisuuden kontrolli Itä-Suomessa 1860–1885. Joensuun yliopisto. Yhteiskunta- ja aluetieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja n:o 100. Saatavana myös elektronisessa muodossa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-219-294-3
 
Tutkimuksen kohteena ovat toisaalta sairaanhoitajien peruskoulutuksessa käytetyt sairaanhoidon oppikirjat, niiden laadintaprosessit ja välittämä näkemys sairaanhoitajaihanteesta, toisaalta sairaanhoitajaksi kasvattamiseen liittyneet moninaiset valtaprosessit. Oppikirjat ovat yksi keskeinen valtaprosessi. Tutkimuksen tarkastelujakso on pitkä: se ulottuu 1880-luvulta vuoteen 1967 saakka. Tutkimuksen teoreettisena lähestymistapana ovat Michel Foucault’n valtakäsitteet: normalisoiva valta, kurinpidollinen valta ja tietovalta, joita paikannetaan sairaanhoitajaksi kasvattamisen valtaverkostoista ja oppikirjojen laadinta- ja julkaisuprosesseista.
 
Finnish education policy, educational legislation and the entire education system changed significantly during the 1990s as part of a general restructuring of public administration. There has been a clear divergence from the former tradition of a system of regulation, founded on detailed legislation and the principle of equality. The new governance, which is based more on individual choice, efficiency and evaluation, emphasizes that the development of a high standard of education is a necessity in the light of global competition. This study explores the legislative process regarding education policy in the Finnish Parliament during the 1990s, and highlights in particular how the international discourse on education policies was restructured in the context of Finnish legislation. The research material consists of all the public parliamentary documents relating to education, including government proposals, minutes from the discussions in the chamber and archive material (final protocols, reports and statements) for the Committee for Education and Culture. The discourse on the process of drafting and passing education legislation is modelled on three interrelated policy technologies (market, management and performance), which are understood here as mechanisms connecting general political ideas to normative legislation. The changes in the regulation of education were part of a general public administration reform instigated during the mid 1980s. The research results will prove that during the left-right coalition cabinet of PM Harri Holkeri, new policy technologies affected the parliamentary discourse on education policy. This was particularly influenced by a change in the preconditions for the management of education that was created as a result of the numerous demands to deregulate and delegate decision-making authority to the local and school levels while rendering the whole education system more effective. At the turn of the decade, market-type mechanisms were more indirectly manifested in the forms of individuality and freedom of choice, which were reflected, for example, in proposals to “lower the hurdles” by separating general from vocational secondary education with a view to encouraging students to select courses from other educational establishments, in addition to relaxing the requirements for establishing private schools and abolishing a hundred-year-old strict national catchment-area system. Later, in the course of the 1990s, after the subjects, players, and methods of evaluation had been more precisely defined, evaluation based on performance would result in the active measurement of the attainment of set objectives. In the spring of 1991, from the outset of PM Esko Aho's right-centre coalition cabinet, the education budget suffered cutbacks as a result of a global recession and this influenced the legislative work of, and discourses in, parliament. Representatives of the parties in power regarded the recession solely as an external factor that was remote from the political arena. In their view, the education system should rise to the challenge by ensuring the efficient and innovative use of the resources available and by developing new forms of indicators for evaluating results. Representatives of the opposition opposed the cabinet’s standpoint as a result of the recession, criticized the measures taken by pointing out the harmful effect of constantly cutting the budget and argued that the government had made political capital out of the recession by using it as an opportunity to give more room to market, management and performance technologies within the Finnish education system. Criticism of the new education policy became even stronger during PM Paavo Lipponen's first “rainbow” coalition cabinet with critical views being expressed not only from the opposition but also from representatives within the government. Representatives from the left demanded legislative restrictions and the instigation of measures to relieve the presumed negative effects of market, management and performance in the name of educational equality. The new management by results steering method within the university sector and the introduction of commercial education services in compulsory education were fiercely criticized. The argument over “setting outer limits” including, for example, the demands for more detailed legislation and earmarked state subsidies was characteristic of Parliament’s legislative discourse in the latter part of the 1990s. Keywords: education policy, education legislation, Parliament of Finland Suomalainen koulutuspolitiikka, koulutuksen ohjausjärjestelmä sekä koko koulutusjärjestelmä ovat muuttuneet merkittävästi viimeisten 20 vuoden aikana osana yleistä yhteiskuntapoliittista kehitystä. Vanhasta, erilaisiin lupamenettelyihin perustuvasta normatiivisesta sääntelykulttuurista on siirrytty kohti desentralisoitua, yksilöllisten valintojen avulla ohjautuvaa, arvioinnin kautta todennettavaa koulutusjärjestelmää, joka on alettu mieltää myös keskeiseksi tekijäksi kansallisen kilpailukyvyn rakentamisessa ja ylläpidossa. Tutkimuksen tehtävänä on kuvata eduskunnan koulutusta koskevia lainsäädäntöprosesseja 1990-luvulla sekä analysoida millaisia ilmenemismuotoja muuttuva kansainvälinen koulutuspoliittinen puhetapa sai suomalaisen lainsäädännön ja sen valmistelun kontekstissa. Tutkimusaineistona ovat Suomen 1990-luvun koulutuspoliittiset valtiopäiväasiakirjat: käsittelyjen pohjana olleet hallituksen esitykset, istuntosalin keskustelupöytäkirjat ja koulutuspoliittisia asioita käsitelleiden valiokuntien arkistot (päätöspöytäkirjat liitteineen, mietinnöt ja lausunnot). 1990-luvun koulutuksen sääntelyjärjestelmän muutosten lähtökohtana oli 1980-luvun puolivälistä alkanut valtionhallinnon uudistuskehitys. Tutkimustulokset osoittavat aikaisempaa managerialistisemman johtamistavan merkitystä korostaneiden paikallisen päätäntävallan lisäämisen, norminpurun sekä oppilaitosten toiminnan tehostamisen vaatimusten vaikuttaneen merkittävästi Harri Holkerin hallituksen kaudella eduskunnan koulutuspoliittisessa puheavaruudessa. Markkinatyyppisten mekanismien vaikutus ilmeni vuosikymmenen vaihteessa epäsuoremmin yksilöllisyyden sekä valinnanvapauden vaatimusten esiinnousuna lainsäädäntötyössä. Tämä käy ilmi esimerkiksi nuorisokoulukokeiluun liitetystä ideasta ”madaltaa oppilaitosten raja-aitoja” ja näin helpottaa oppilaiden kurssivalintoja myös muista oppilaitoksista, yksityiskoululain pyrkimyksestä tarjota riittävästi ”pedagogisia vaihtoehtoja”, sekä norminpurun aloittamasta asteittaisesta koulupiirijaosta luopumisesta aikaisempaa vapaamman koulunvalinnan mahdollistamiseksi. Esko Ahon hallituksen kauden alusta alkaen lama ja sen mukaan tuomat koulutuksen rahoitusjärjestelmän leikkaukset alkoivat määritellä eduskunnan koulutuspoliittista lainsäädäntötyötä. Lamaa käsiteltiin hallituspuolueiden edustajien puheenvuoroissa kaikenlaisen politiikan pelin yläpuolella olevana ankarana ulkoisena pakkona, johon oli vastattava hajauttamalla aikaisempaa enemmän päätösvaltaa ja -vastuuta koulutuksen järjestäjille, kannustettava heitä käytettävissä olevien resurssien mahdollisimman tehokkaaseen käyttöön, sekä kehittämällä arviointimittareita joiden avulla saavutettuja tuloksia voitaisiin vertailla. Pyrkimys kehittää toiminnan tehokkuutta sekä sen todentamista arvioinnin kautta alkoi vasta 1990-luvun kuluessa muotoutua aktiiviseksi tavoitteiden saavuttamisen mittaamiseksi arvioinnin kohteiden, toimijoiden sekä menetelmien tarkentuessa. Oppositiopuolueiden edustajat kritisoivat hallituksen ulkoista pakkoa korostavaa lamapuhetta nostaen esiin jatkuvasti koulutusmenojen leikkausten haittavaikutuksia sekä politisoimalla säästöpäätöksiä kuvaamalla niitä päinvastoin laman tuomina tietoisina mahdollisuuksina antaa markkinoille, managerialismille ja suorituskeskeisyydelle lisää tilaa entistä kilpailevammaksi, tuloskeskeisemmäksi sekä eriarvoistammaksi koetun koulutusjärjestelmän rakentamisessa. Tämä kriittinen puhetapa voimistui Paavo Lipposen I hallituksen kaudella opposition sekä osittain myös hallituksen joukoissa. Keskeisiksi kysymyksiksi nousivat muun muassa yliopistojen tulosjohtaminen sekä perusopetuksen ostopalvelut osana 1990-luvun loppupuoliskon koulutuspoliittiselle lainsäädäntötyölle tunnusomaista erityisen ”perälautojen asettamisen” puhetapaa, jonka avulla artikuloitiin vaatimuksia esimerkiksi normatiivisempaan sääntelyyn, yksityiskohtaisempaan lainsäädäntöön tai korvamerkittyihin valtionosuuksiin palaamisesta. Avainsanat: koulutuspolitiikka, koululainsäädäntö, eduskunta.
 
Toukokuussa 2007 Tallinnassa puhkesi mellakoita, joiden lähtölaukauksena oli neuvostoaikaisen sotilaspatsaan siirtäminen pois kaupungin keskusaukiolta. Viron venäläiset vastustivat patsaan siirtoa, koska heille se symboloi vapautusta fasismista. Virolaisten enemmistö puolestaan oli patsaan siirron kannalla, koska heille se edusti negatiiviseksi miellettyä neuvostoaikaa. (Ks. Torsti 2008.) Tästä yksittäisestä historiapoliittisesta tapahtumasarjasta voidaan erottaa ainakin seuraavat konkreettiset historiapolitiikan aiheuttamat seuraukset: pahimmat väkivaltaisuudet Virossa koko 1991 alkaneen itsenäisyyden aikana, mittavat aineelliset vahingot Tallinnan keskustassa ja Viron liike-elämän kärsimät tappiot muun muassa venäläisten asettamien ostoboikottien vuoksi. Näiden lisäksi patsaskiista muutti ja typisti kesäkuussa 2007 järjestetyn EU– Venäjä-huippukokouksen asialistaa. Tapahtuma toi myös esiin Viron venäläisvähemmistön sosiaaliset ongelmat. (Torsti 2008, 33–34.) Kuten Tallinnassa käyty patsaskiista osoittaa, historiaa koskevat tai historiaan liittyvät poliittiset tulkinnat ja päätökset voivat johtaa konkreettisiin seurauksiin ja yhteiskuntapoliittisiin merkityksenantoihin, mikä osaltaan selittää historiantutkijoiden, politiikan tutkijoiden ja didaktikkojen kiinnostusta aihetta kohtaan (ks. esim. Hentilä 2004; Hentilä 2004b; Löfström 2004; Torsti 2003; Torsti 2008; Villaume 2008). Omassa tutkimus- ja opetustyössäni olen kuitenkin usein törmännyt tarpeeseen selkeyttää historiapolitiikan käsitteistöä. Samalla tarvittaisiin jonkinlaista tutkimuskehikkoa, jonka avulla tutkijat ja etenkin opinnäytteiden tekijät voisivat jäsentää historiapoliittisia analyysejaan. Tässä kirjoituksessa esitän yhden mahdollisen tavan hahmottaa historiapolitiikan eri ulottuvuuksia.
 
Artikkelissa pohditaan survey-menetelmää historiatietoisuuden tutkimisen välineenä ja muotona. Tarkemmin perehdytään 1990-luvulla tehtyyn yhteiseurooppalaiseen Nuoret ja historia -tutkimukseen sekä parhaillaan meneillään olevaan Historiatietoisuus Suomessa -tutkimushankkeeseen, joiden avulla keskustellaan kyselymenetelmän mahdollisuuksista ja rajoista soveltavassa historia- ja kasvatustieteellisessä tutkimuksessa.
 
Viime vuosisadan alussa Suomen kansakoulunopettaja- ja naisopettajayhdistys päätti ryhtyä tarjoamaan oikeusapua jäsenistölleen. Opettajan kohdatessa oikeudellisia ongelmia viranhoidossaan tämä saattoi kääntyä opettajayhdistyksen puoleen ja saada taloudellista avustusta oikeuskuluihinsa. Myöhemmin oikeusaputoimintaa laajennettiin, sillä opettajayhdistys ryhtyi myös itse tarjoamaan oikeudellisia neuvoja opettajakunnalle. Tässä artikkelissa tutkitaan opettajien oikeusaputoiminnan syntyä ja alkuvaiheita 1900-luvun alun Suomessa Kansakoulun Lehdessä ja Opettajain Lehdessä julkaistujen kirjoitusten valossa. Kysymystä opettajien oikeusavusta käsitellään ensinnäkin osana yleisempää ammatillisen järjestäytymisen kehitystä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa. Lisäksi oikeusapukysymys on yhteydessä 1800-luvun lopun oikeudelliseen modernisaatioon, jonka myötä Suomeen syntyi muun muassa moderni asianajajakunta. Oikeusapukysymyksen taustalla vaikuttivat luonnollisesti myös 1900-luvun alun epävakaat yhteiskunnalliset ja poliittiset olosuhteet, joiden keskellä opettajat joutuivat toimimaan omilla paikkakunnillaan. Näissä olosuhteissa opettajat kohtasivat enenevässä määrin viranhoitoon liittyviä oikeudellisia ongelmia. Ulkomaisilla esimerkeillä oli niin ikään merkitystä, sillä oikeusapukysymys oli herännyt myös muiden maiden opettajayhdistyksissä. Artikkelissa asemoidaan opettajayhdistyksen järjestämä oikeusapu ammatillisen, yhteiskunnallisen, oikeudellisen ja kansainvälisen kontekstin leikkauspisteeseen.
 
Suomalainen partioliike alkoi järjestäytyä uudelleen keväällä 1917. Sisällissodan jälkeen se sai haastajakseen suojeluskuntajärjestön. Sodassa taisteluihin oli osallistunut myös partiolaisia, joten oli luontevaa, että partioliike otti sodan jälkeen suojeluskuntien rinnalla osaa valkoisen Suomen järjestämiin paraateihin ja juhlintaan. Samalla virisi keskustelu partiolaisten ja suojeluskuntajärjestön suhteesta, ja aiheesta julkaistiin kirjoituksia partiolaisten lehdissä. Tässä artikkelissa tarkastellaan ideaalista kansalaisuutta sellaisena kuin se ilmeni 1917–1920 julkaistuissa partiolaisten lehdissä. Aiheen tarkastelussa on hyödynnetty myös Suomen Partioliiton arkistoaineistoa ja suojeluskuntien lehteä. Tarkasteltava ajanjakso alkaa partiotoiminnan käynnistymisestä 1917 ja päättyy Suomen Partioliiton hajoamiseen vuonna 1920. Artikkelissa osoitetaan partioliikkeen rinnastaneen toimintansa itsenäistyvään Suomeen ja myöhempi kiinnittyminen sisällissodan valkoiseen osapuoleen. Liike teki lehtiensä lukijoille tutuiksi toimintatavan, jossa annettiin nuorille sekä vastuuta että päätösvaltaa, ja käsitteet, joita valtiollisessa elämässä käytettiin. Partiolaisen hyveinä nähtiin oma-aloitteisuus ja kyky osallistua yhteiseen päätöksentekoon. Keskeinen eroavuus partion ja sotilaskoulutusta nuorille antaneen suojeluskunnan välillä kiteytyy ajatuksen siitä, että partiolaiset näkivät kasvattamiensa hyvien kansalaisten olevan myös hyviä sotilaita. Demokratiaan kasvattamisen osalta keskeiseksi havainnoksi nousee partiolehtien tapa kertoa laajasti järjestöelämän ristiriidoista ja päätöksenteosta.
 
Ensimmäiset modernit ammattikoulut perustettiin Suomeen 1800–1900-lukujen taitteessa. Päiväkouluina toimivat ammattikoulut oli tarkoitettu kaupunkien työläistaustaisille nuorille, jotka olivat käyneet kansakoulun, mutta jotka eivät vielä olleet työelämässä. Katsauksessa haen vastausta kysymyksen, mitä vaikutuksia sisällissodalla oli ammattikoulujen opetukseen ja kasvatustehtävään 1920–1930-luvuilla. Lähteinä käytän aikakauden komiteamietintöjä, aikalaiskirjoituksia ja tutkimuskirjallisuutta. Suomen sisällissodan taistelut koskettivat erityisesti kaupunkeja, joissa oli ammattikoulu; Tampere, Helsinki, Pori, Viipuri. Sodan seurauksena koulujen toiminta oli osittain keskeytyksessä ja opiskelijamäärät vähenivät. Sodan jälkeen toiminta jatkui nopeasti ja opiskelijamäärät kasvoivat. Virallisissa ohjeissa sisällissodan tapahtumia neuvottiin lähestymään ammattikoulun opetuksessa neutraalisti. Koulutuksen tavoitteena oli ajatus kouluttaa opiskelijoista itsestään ja perheestään huolehtimaan kykeneviä työläiskansalaisia. Yksityisteollisuuden ammattikouluissa kasvatuksen poliittiset tavoitteet näkyivät selkeästi. Tavoitteena oli kasvattaa poliittisesti luotettavia ammattitaitoisia työntekijöitä teollisuuden avaintehtäviin, jotta tuotantolaitosten toiminta pystyttiin pitämään yllä myös työtaisteluiden aikana. 1930-luvun lopulle tultaessa poliittisen kasvatuksen painotus väheni. Yhteiskunnan poliittinen kuohunta väheni, ja kunnat alkoivat jälleen perustaa ammattikouluja valmisteilla olevan uuden lainsäädännön vahvistaman julkisen rahoituksen turvin.
 
Kouluopetuksen oppisisällöt olivat keino vahvistaa oppilaiden isänmaallisuutta Suomessa. Silti kansallisuusaatetta ei hyväksytty aina luonnolliseksi osaksi kouluopetusta. Tässä artikkelissa selvitän Pohjoismaisten opettajien rauhanliittoon osallistuneiden suomalaisten opettajien toimintaa ja pedagogista ajattelua. Selvitän, miten liiton suomalaiset opettajat näkivät nationalismin ja kansainvälisyyden suhteen heidän rauhankasvatuksellisissa näkemyksissään 1920-luvulla. Lisäksi vastaan siihen, minkälaisen vastaanoton Pohjoismaisten opettajien rauhanliitto sai Suomessa. Arvioin, miten kasvava nationalismin suosio vaikutti liitossa toimineiden suomalaisten opettajien ajatteluun. Tutkimalla liitossa vaikuttaneiden opettajien ajattelua diskurssianalyysilla ja toimintaa kvalitatiivisella verkostoanalyysilla osoitan, että opettajat kyseenalaistivat nationalismin valta-asemaa koulujärjestelmässä verkostoitumalla muiden Pohjoismaiden opettajien kanssa. Lisäksi he loivat tulkintakehikon, jossa nationalismin ja kansainvälisyyden nähtiin tukevan toisiaan. Siten he tarjosivat suomalaiselle koulujärjestelmälle keinon integroida rauhankasvatus kansallismieliseen kouluopetukseen. Kansainliittoon liittyvän tiedon lisääminen kouluissa muodostui vuonna 1931 perustetun Suomen opettajien rauhanliiton keskeiseksi tavoitteeksi. Siihen liitto sai tukea kouluhallituksen edustajilta ja vähiten kritiikkiä kansallismielisiltä.
 
Yllä oleva lainaus on rehtori Leo Backmanin oppikoulunopettajien sosiaalista asemaa käsitelleestä artikkelista, joka julkaistiin Oppikoululehdessä vuonna 1952. Backman nosti kirjoituksessaan esille koulun ja kodin väliset suhteet sekä opettajien ja vanhempien välisen yhteistyön. (Oppikoululehti 1952, 135–140.) Backmanin kirjoitus ilmestyi aikana, jolloin oppikoulu oli suurten haasteiden edessä. 1950-luvun kuluessa oppikoululaisten määrä kasvoi niin sanottujen suurten ikäluokkien myötä 141 prosenttia, mikä merkitsi sekä luokkamäärien että luokkien koon suurenemista. Vuosikymmenen oppikoulun elämää kuvattiinkin sanalla massoittuminen. Samanaikaisesti oppikoulun toimintaa leimasi keskustelu sekä oppikoulun asemasta koulujärjestelmässä että pedagogisista käytännön kysymyksistä. Oman haasteensa oppikoulun työlle toivat myös nuorisokulttuurien ensimmäiset laajemmin keskustelua herättäneet pilkahdukset Suomessa. (Kiuasmaa 1982, 398–405; Koski 2003; Puuronen 2003.) Miten oppikoulun ja kotien välinen suhde määrittyi tällaisessa muutoksessa? Miten hahmottui oppikoulun opettajien ja vanhempien yhteistyö tilanteessa, jossa oppikouluun tuli sekä määrällisesti että suhteellisesti enemmän oppikoulua käymättömien vanhempien lapsia kuin koskaan aikaisemmin? Tässä artikkelissa tarkastellaan diskurssianalyyttisesti, miten oppikoulunopettajien oma järjestölehti, Oppikoululehti, määritteli 1950-luvulla kodin ja koulun välistä suhdetta.
 
Yhteiskunnalliseen keskusteluun on liittynyt jo usean vuosikymmenen ajan puhe yrittäjyyskasvatuksesta. Se on aihealue, joka on otettu osaksi virallisia asiakirjoja, kuten opetussuunnitelmia ja hallitusohjelmia. Puheenvuoroja yrittäjyyskasvatuksesta käyttävät monet tahot, esimerkiksi kansanedustajat, opettajat ja erilaiset etujärjestöt. Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten kansanedustajat puhuvat yrittäjyyskasvatuksesta. Tausta-ajatuksena on diskurssianalyyttinen lähestymistapa puheen totuutta rakentavaan luonteeseen. Tutkimuksen metodina on retorinen analyysi, joka tarjoaa mahdollisuuden puhkoa argumentteja ja päästä käsiksi piilossa oleviin premisseihin. Tutkimus on syntynyt tarpeesta selvittää yrittäjyyskasvatukseen liitettyjä ja sen luomia merkityksiä. Tarkoituksena on selvittää, millaisia merkityksiä yrittäjyyskasvatukseen liitetään, ja analyysin kohteena on kysymyksen todellisuutta erityisesti rakentava puhepositio: kansanedustajien puheet. Aineistona on 26 kansanedustajien pitämää puheenvuoroa, joissa puhutaan yrittäjyyskasvatuksesta. Tutkimuksen tulos osoittaa, että kansanedustajien yrittäjyyskasvatuspuheet ovat ylistyspuhetta, jossa ylistyksen kohteena on yrittäjyyskasvatus ja yrittäjyys. Puheenvuoroissa yrittäjyyskasvatus käsitetään ulkoisen yrittäjyyden edistämiseksi, joka antaa viitteitä uusliberalistisesta tavasta puhua koulusta. Tämä puhe kuitenkin verhoillaan yleisesti hyväksyttyjen ajatusten taakse. Tutkimus antaa viitteitä myös kansanedustajien suhtautumisesta yleisesti koulujärjestelmään, joka avaa monia uusia tutkimusaiheita.
 
Kasvatustieteilijöitä sekä muiden tieteenalojen edustajia kokoontui tämän vuoden maalis-kuussa Jyväskylässä NERAn (Nordic Educational Research Association) 39. pohjoismai-seen tapaamiseen. NERAn kongressi järjestetään vuorovuosina kussakin Pohjoismaassa, tänä vuonna oli Suomen ja Jyväskylän yliopiston vuoro vastata järjestelyistä. Osallistujien lähtökohdat ja näkökulmat sekä kasvatukseen että ihmisoikeuksiin olivat monimuotoisia. Tapahtumassa kuultiin niin kasvatustieteilijöiden, opettajien, yhteiskuntatieteilijöiden kuin virkamiestenkin puheenvuoroja. Kongressin sivut http://www.confedent.fi/nera2011/. Pohjoismainen yhteisö NERA on kasvatustieteen tutkijoiden pohjoismainen yhdistys, joka on perustettu vuonna 1972 tehtävänään edesauttaa tutkijoiden ja tutkimusten välistä vuorovaikutusta. Tätä tehtä-väänsä yhdistys toteuttaa vuosittaisilla kongresseilla. NERAn puitteisiin on rakentunut var-sin mittava verkosto ryhmiä, jotka yleensä keskittyvät johonkin kasvatustieteen osa-aluee-seen. Lisäksi yhdistys toimittaa Nordic Studies in Education -julkaisua. NERAn sivut löy-tyvät osoitteesta: http://www.nfpf.net. NERAn johtokuntaan kuuluu jäseniä kaikista viides-tä Pohjoismaasta, vuonna 2010 Suomen edustajina ovat toimineet Åbo Akademista Göran Björk ja Helsingin yliopistosta Camilla Kovero. Kongressin teemana oli tänä vuonna ihmisoikeudet sekä kasvatuksellisessa että kasva-tustieteellisessä kontekstissa. Kongressi haastoi tutkijat tarkastelemaan ihmisoikeuskysy-myksiä kasvatuksen eri osa-alueilla, poliittisessa kasvatukseen vaikuttavassa päätöksen-teossa sekä tutkimuksen parissa. Kasvatuksellista kontekstia käsiteltiin useimmiten koulun puitteissa. Kasvatustieteelliseen pohdintaan keskityttiin keskusteltaessa kasvatukseen vai-kuttaneista ja vaikuttavista näkemyksistä erityisesti kasvatusfilosofian ryhmissä.
 
Koronavirustaudin (Covid-19) aiheuttama pandemia toi poikkeusolot myös suomalaiseen varhaiskasvatukseen maaliskuussa 2020. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa siitä, miten varhaiskasvatuksen henkilöstö koki päiväkoteihin kohdistuneet toimenpiteet maalis–kesäkuussa 2020 erityisesti työyhteisön ja työtehtävissä tapahtuneiden muutosten näkökulmasta. Tutkimusaineistona käytettiin Lastentarhamuseon nykydokumentointitarkoitukseen keräämää verkkokyselyaineistoa, johon vastasi 587 varhaiskasvatuksen työntekijää ympäri Suomea 26.3.–30.6.2020 välisenä aikana. Tutkimusaineistoa analysoitiin aineistolähtöisen laadullisen sisällönanalyysin periaattein. Aineisto pelkistettiin ja ryhmiteltiin poimimalla vastausten ydinviestit, joista muodostettiin yksinkertaistettuja teemoja tulkintaa varten. Tutkimustulosten mukaan varhaiskasvatuksen henkilöstön kokemukset poikkeusajalta vaihtelivat. Poikkeustilannetta käsiteltiin toisissa työyhteisöissä lähinnä jakamalla virallisia tiedotteita, kun toisissa työyhteisöissä yhteinen keskustelu koettiin tärkeäksi. Poikkeusaikana varhaiskasvatuksen henkilöstöllä oli esimerkiksi enemmän aikaa paneutua varhaiskasvatussuunnitelmien kirjaamiseen ja oppimisympäristön järjestämiseen. Muutoksia raportoitiin myös pedagogiikassa, ja osa päiväkodeista alkoi järjestää niin kutsuttua etävarhaiskasvatusta, vaikkei siihen ollut mitään yleisiä ohjeistuksia tai välineitä. Koronaviruksen aiheuttamat poikkeusolot voidaan nähdä päiväkodeissa työyhteisöä kohdanneena kriisitilanteena. Päiväkotien johtajat ovat avainasemassa vastaavien kriisien käsittelyssä, ja tutkimustulokset osoittavat, millaisiin asioihin ja toimenpiteisiin henkilöstö olisi kaivannut tukea erityisesti varhaiskasvatuksen johdolta.
 
Tässä katsauksessa esittelemme varhaiskasvattajille ja opettajille suunnattua Transformer 2030 – Tulevaisuuden tekijät -täydennyskoulutushanketta, jossa etsittiin kasvatuksen ja koulutuksen alueilta uusia ratkaisuja ja rohkeita avauksia kestävyyskriisin ratkaisemiseen.
 
Juha Hämäläinen 2007. Lastensuojelun kehityslinjoja. Tutkimus Suomen lastensuo-jelun aatepohjasta ja oppihistoriasta. Kuopio: Snellman-instituutti. 523 s. + 43 lii-tesivua. Professori Juha Hämäläinen on tarttunut haastavaan tehtävään: kokonaiskuvan rakentami-seen suomalaisen lastensuojelun ajatteluperustan muotoutumisesta, sen moninaisesta aate-ja oppihistoriasta. Teoksessaan hän nivoo yhteen lastensuojelun syntyyn vaikuttaneita aat-teellisia, opillisia, käsitteellisiä, tieteenteoreettisia, arvosidonnaisia, poliittisia sekä yhteis-kunnallisessa kehityksessä yleensä vaikuttaneita säikeitä. (S. 13.) Kuten tästä monitahoi-suudesta arvata saattaa, tuloksena on massiivinen, noin 550 sivun mittainen, ja monissa eri keskusteluissa samanaikaisesti liikkuva kirja. Kokonaisuutta Hämäläinen höystää lisäksi henkilöhistoriallisella ulottuvuudella ja lastensuojelujärjestökentän jäsentämisellä, jotka elävöittävät kirjaa mukavalla tavalla. Ajallisesti tutkimus kattaa noin kaksi vuosisataa: lastensuojelun synnystä ja varhaisvai-heista – ajalta ennen 1850-lukua – tämän vuosituhannen alkuun. Varsinaisen lastensuojelun käsitteen vakiintumisen Hämäläinen paikantaa itsenäistymisen alkuvuosiin, jolloin se muo-dostui "turvattomien ja pahantapaisten lasten auttamiseen suuntautuvaan toimintaan viittaa-vaksi yläkäsitteeksi" (liite 1, s. 20). Tutkimuksen keskeisinä lähteinä toimivat lastensuoje-lua sääntelevät lait, asetukset ja komiteamietinnöt sekä alan erityisjulkaisut, oppi-ja tutki-muskirjallisuus. Aineiston tulkintatyötä Hämäläinen toteaa tehneensä "yleisen yhteiskunta-kehityksen näkökulmasta huomioiden lastensuojelun ajatuksellisen kehityksen kannalta olennaiset taloudelliset, poliittiset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät" (liite 1, s. 9–10). Tutki-muksen teoreettis-metodologisia kysymyksiä on esitelty erillisessä liiteluvussa, johon tu-tustumista suosittelen lämpimästi ennen varsinaisiin empiirisiin lukuihin uppoutumista. Se selkiyttää Hämäläisen tutkimuksen tekemisen tapaa. Itselleni kokonaisuus aukesi parem-min vasta liitteen lukemisen jälkeen. Ensimmäisellä lukukerralla huomasin nimittäin py-sähtyväni paikoitellen ihmettelemään lähdeaineistoa sekä lähteiden käytön logiikkaa ja merkitystä erilaisten päätelmien tekemisessä. Rakenteellisesti kirjassa on johdannon ja yhteenvetoluvun lisäksi kuusi kronologisesti etenevää ja keskeisten yhteiskunnallisten murroskohtien mukaan jaksotettua lukua. Sivu-määräisesti eniten tilaa saavat varsinaisista luvuista toinen ja kolmas, joissa tarkastellaan lastensuojelun kehittymistä aikavälillä 1850–1939. Liiteluvuista löytyy myös tutkimuksen keskeisiä osa-alueita kokoavasti ja selkiinnyttävästi esittävä nelisivuinen taulukkomuotoi-nen jäsennys. Niissä tiivistyvät niin lastensuojelujärjestelmän ja sen oppiperustan kuin yh-teiskunnallisen toimintaympäristön ja yhteiskunnallis-aatteellisen sisällön rakentuminen ai-kakausittain. Tähänkin liitteeseen tutustumista suosittelen, koska se helpottaa huomattavas-ti kokonaisuuden kiteyttämistä. 179 Arvostelut Hämäläinen esittää lastensuojelun aatehistorian juuriksi uskonnollisen, humanistisen ja sosiaalitieteellisen tradition (s. 468–471). Viimemainittuun hän sisällyttää niin yhteiskunta-tieteellisen lapsitutkimuksen eri aaltoineen kuin "alan kehittämiselle relevantin kasvatus-, oikeus-, hallinto-ja terveystieteellisen tutkimuksen" (s. 469). Hän päätyy lopputulokseksi esittämään, että lastensuojelun aatepohja ja oppiperusta on moninainen erilaisine tieteen-teoreettisine, poliittisine ja maailmankatsomuksellisine jännitteineen (s. 471). Tästä huoli-matta siinä on tiettyä pyrkimystä "lastensuojeluerityisyyteen". Kirja on kaikessa runsaudes-saan niin laaja, että sille oikeutta tekevä lyhyt tarkastelu on miltei mahdotonta. Nostan esil-le vain joitakin keskeisiä teemoja, jotka Hämäläinen liittää erityisesti lastensuojelun aat-teellisen sisällön muotoutumiseen (kootusti liitteessä 5, s. 3–4).
 
Tässä tutkimusartikkelissa tarkastelen, miten Adornolle tärkeä käsite mimesis, joka liittyy jäljittelyyn, on hyödynnettävissä demokratiakansalaisuutta koskeviin kasvatuskeskusteluihin. Adornon näkökulmassa mimesis parhaassa tapauksessa mahdollistaa yksilön kehittymisen omaksi itsenäiseksi ainutlaatuiseksi persoonakseen. Mimesiksen vahingollisessa muodossa yksilö kadottaa oman itsensä kollektiiviin. Tutkimusartikkeli on motivoitunut siitä huomiosta, että valtavirta demokratiakansalaiskasvatuksen ja -oppimisen teorioista korostaa rationaalista, tietoisuuteen ja yksilön autonomiaan perustuvaa toimijuutta. Tarkoitukseni ei ole kyseenalaistaa näiden ulottuvuuksien merkitystä demokratiakansalaisuuden rakentamisessa. Pikemminkin tavoitteeni on tuoda edellisten rinnalle näkökulma, joka tavoittaa demokratian vahvistamisen kannalta tärkeän inhimillisen olemuspuolen, jota aiemmat keskustelut eivät huomioi. Ehdottamani näkökulma, mimesis, huomioi ihmisen biologisena ympäristönsä kanssa syvällisesti vuorovaikutteisena olentona, jonka (tietoiset ja ei-tietoiset) oppimisprosessit ovat monisyisiä ja usein yhteenkietoutuneita. Artikkelissa subjekti nähdään aktiivisena toimijana ja mimeettisenä oppijana keskinäisriippuvuuksien suhteissa – niin hyvässä kuin pahassa. Mimesiksen käsite tarjoaa teoreettisia työkaluja demokratiakansalaisen kasvu- ja oppimispolun hahmottamiseen.
 
Selvitimme tutkimuksessamme nykypäivän massoittuneeseen, uusliberalistiseen ja digitalisoituvaan yliopistoon saapuvien uusien opiskelijoiden tulkintoja opintojen alkuvaiheesta ja vertaistuen merkityksestä. Tarkastelimme sitä, millä tavoin ensimmäisen vuoden opiskelijat rakentavat kertomuksissaan käsitystä itsestään yliopisto-opiskelijoina, millaisena opintojen alkuvaihe näyttäytyy fuksin näkökulmasta sekä sitä, millaisia merkityksiä ainejärjestö ja yliopisto yhteisönä laajemminkin opiskelijoiden kertomuksissa saavat. Tutkimusaineistomme muodostui 64 ensimmäisen vuoden opiskelijan vastauksista puolistrukturoituun opintojen alkuvaihetta koskevaan kirjoituskutsuun. Käsittelimme aineistoa pieninä kertomuksina ja hyödynsimme identiteetin ulottuvuuksien, kategorioiden ja positioinnin käsitteitä. Opiskelijoiden tuottamista pienistä kertomuksista erottui useita itsen asemoinnin tapoja, jotka nimesimme perinteisen akateemisen, asiakkaan, koululaisen ja vierailijan positioiksi. Erilaiset tavat positioitua olivat yhteydessä erilaisiin kategorioihin. Esimerkiksi kertomuksissa perinteisestä akateemisesta ja koululaisfuksista niin sanottu ”hyvän opiskelijan” kategoria oli yhteneväinen, mutta kirjoittajan suhde siihen rakentui erilaiseksi. Asiakkaan positiosta käsin kertomuksissa rakennettiin opiskelusta instrumentaalista ”omaa projektia”. Vierailijan positiosta tarkasteltuna suhde opintoihin ja opiskeluympäristöön esittäytyi kokonaisuudessaan ristiriitaisena. Pohdimme tuloksiemme merkitystä yliopisto-opintojen alkuvaiheen ymmärtämisen sekä alkuohjauksen kehittämisen kannalta.
 
Pääkirjoitus Kasvatus & Aika 1/2021.
 
Tässä artikkelissa tarkastelemme historian opettajien käsityksiä Suomen historian arkaluontoisista ja marginaalisista aiheista, sekä sitä, miten opettajat ratkovat näihin aiheisiin liittyviä kysymyksiä työssään. Empiirinen aineisto on kerätty haastatteluin ja kyselyllä vuosina 2015–2016. Opettajien vastausten analysoinnissa ja tulkinnassa hyödynnetään taustateoriana sosiaalisten representaatioiden teoriaa (Moscovici 2008; Sakki, Menard & Pirttilä-Backman 2017). Tutkimuksessa arkaluontoisella viitataan historian sisältöihin, joiden käsittelyn opettajat kokevat vaativan erityistä varovaisuutta tai hienotunteisuutta. Marginaalisella tarkoitetaan aiheita, joiden opettajat kokevat jäävän historian opetuksessa sivuun tai joiden he katsovat täydentävän opetussuunnitelmassa tai oppimateriaaleissa tarjottuja historian opetuksen sisältöjä. Tutkimus osoittaa, että opettajat kokevat naisten ja vähemmistöjen roolin sekä mikrohistorian useimmin marginaaliin jääviksi aiheiksi. Sotiin ja vähemmistöjen rooliin liittyvät aiheet koetaan useimmin arkaluontoisiksi. Monikulttuurinen luokkaympäristö ja erilaisten oppilaiden kohtaaminen olivat tyypillisiä arkaluontoisuutta aiheuttavia tekijöitä. Tutkimuksen perusteella opettajat osoittivat selvää kiinnostusta pohtivaan, kyseenalaistavaan ja tulkitsevaan historian opetukseen. Marginaalisuuteen ja arkaluontoisuuteen liittyvien haasteiden ratkaiseminen koettiin opetusta rikastavaksi tekijäksi.
 
Varhaiskasvatusta on viime vuosina kehitetty voimakkaasti ja sen laatu on noussut tarkastelun keskiöön. Laatuun on pyritty vaikuttamaan laajoilla uudistuksilla varhaiskasvatuksen lainsäädännössä. Uudistukset kohdistuvat erityisesti varhaiskasvatuksen sisältöihin sekä henkilöstörakenteen muutokseen. Haasteina varhaiskasvatuksessa on opettajapula ja työn kuormittavuus. Opettajien kokeman työn kuormittavuuden taustalla on alan heikko arvostus sekä palkkaukseen, työhyvinvointiin ja -olosuhteisiin liittyvät ongelmat. Tutkimuksessa selvitetään, millaisia haasteita opettajat kohtaavat varhaiskasvatustyössä ja millaisia kehittämisehdotuksia opettajat työlleen esittävät. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena ja kohdennettiin ammatinvaihtopäätöksen tehneille ja sitä harkitseville opettajille. Kyselyyn vastasi 469 varhaiskasvatuksen opettajan tehtävissä työskentelevää tai työskennellyttä opettajaa. Aineisto analysoitiin monimenetelmällisesti. Faktorianalyysillä aineistosta tiivistettiin keskeisimpiä työn haasteita, kuten arvostuksen puute ja työn mielekkyyden väheneminen. Kehittämisen mahdollisuuksia tarkasteltiin sekä yhteiskunnallisten että yksikkökohtaisten tekijöiden kautta. Tutkimustulosten mukaan varhaiskasvatuksen opettajat kokivat hallitsevansa työn uudet vaatimukset, mutta yksikkökohtaisten työskentelyolosuhteiden koettiin tekevän työn toteuttamisesta haastavaa. Yhteiskunnallisesti katsoen palkkauksen parantaminen nousi kriittisimmäksi työn kehittämiskohteeksi.
 
Pääkirjoitus numeroon 1/2022.
 
Artikkelissa kysymme, millaisia metanarratiivisia transformaalisen oppimisen havaintoja voimme tunnistaa ammatillisen opettajankoulutuksen opiskelijoiden tarinoissa. Pohdimme, millaisin tuloksin pystymme ammatillisen opettajankoulutuksen aikana toteuttamiemme kestävän kehityksen teemaopintojen avulla havahduttamaan opiskelijoita pohtimaan antroposeenin aikaa ja sen ylittämistä kohti kestävää tulevaisuutta. Kontekstina tutkimukselle on ammatillinen opettajankoulutus ja sen kestävän kehityksen teemaopinnot. Taustoitamme ilmiötä opettajaidentiteetin rakentumisen aiemmilla tutkimuksilla. Aineiston muodostaa Tampereen ammattikorkeakoulun ammatillisessa opettajankoulutuksessa aloittaneiden 29 opiskelijan kirjoittamat tarinat. Tuloksena toteamme, että kestävän kehityksen teemaopintomallilla voitiin tarjota opiskelijoille mahdollisuuksia tarkastella oppilaitoksia ja oppimisympäristöjä uusin, kestävyyttä edistävin silmin ja pystyimme lisäämään heidän kestävyyskompetenssejaan. Metanarratiivina näistä tarinoista pystyttiin tunnistamaan pyrkimys ”hyvään”. Ensimmäisissä tarinoissa tietämisen (Barnett & Coate, 2005) ulottuvuus oli keskiössä, jatkotarinoissa opettajana olemisen ulottuvuus syveni: nähtiin oma esimerkillisyys, arvojen ja asenteiden vaikutus. Myös tekeminen näkyi jatkotarinoissa: halu keskustella opiskelijoiden kanssa kestävän kehityksen teemoista ja analysoida myös julkista keskustelua aiheeseen liittyen. Ammatillisen opettajankoulutuksen voidaan havaita olevan oivallinen matka uuteen, kunhan matkaa tuetaan yhdessä tekien ja teemoja yrittäjämäisesti edistäen.
 
Lapin yliopistossa vuosina 1998–2009 toiminut Menetelmätieteiden laitos edusti uudenlaista yliopistoa, jossa ulkopuolisella rahoituksella, projekteilla ja innovaatiopuheella oli keskeinen rooli. Kysyn artikkelissani, mitä monitieteisyys tarkoitti Menetelmätieteiden laitoksen toiminnassa, erityisesti tutkimusmenetelmien opetussuunnittelussa, opetuksessa ja tutkimuksessa. Tarkastelen aihetta kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta: yhtäältä osana omaa aikaansa ja sen tiede- ja tutkimuspoliittisia keskusteluja, mutta myös kysyen, miten laitoksen toiminta heijastuu nykyisyyteen. Aineistona käytän Menetelmätieteiden laitoksen asiakirja-aineistoa kuten laatuasiakirjoja, toimintakertomuksia, opinto-oppaita ja toiminta- ja taloussuunnitelmia. Lisäksi olen tehnyt kolme asiantuntijahaastattelua. Analyysin olen toteuttanut lähteille suunnatuilla kysymyksillä. Olen kysynyt kaikilta lähteiltä, mitä monitieteisyys on, miten se toteutuu, kuka tai ketkä sitä toteuttavat, miksi se on tarpeellista ja mihin laajempaan kansalliseen ja kansainväliseen tiedepoliittiseen keskusteluun monitieteisyys kulloinkin liittyy. Menetelmätieteiden laitoksen toiminnan taustalla olivat aikakauden tiede- ja yliopistopoliittiset muutokset ja rakenteet. Asiakirjoissa näkyvät yhtäältä ajankohtaa heijastavat keskustelut ja tutkimuspoliittiset painotukset, toisaalta tulevaisuuteen tähtäävä, pitkäjänteinen tieteellinen ja tutkimuksellinen suunnittelu ja toiminta. Monitieteisyys näkyi esimerkiksi tiedekuntarajat ylittävänä yhteistyönä, mutta myös episteemisinä, tiedon tuottamiseen liittyvinä linjauksina ja tekoina.
 
Tarkastelen artikkelissa ekososiaalista kasvatusteoriaa materialistisen queer-ekofeminismin näkökulmasta. Ekososiaalisella kasvatusteorialla ja ekofeminismillä on yhtymäkohtia, kuten ihmisen ja luonnon välisen keinotekoisen raja-aidan purkaminen. Ekososiaalinen kasvatusteoria ei kuitenkaan käsittele monia ekofeminismille keskeisiä oikeudenmukaisuuden kysymyksiä. Tässä artikkelissa tarkastelen erityisesti sukupuolen merkitystä ekososiaaliselle kasvatusteorialle. Aikaisemman tutkimuksen perusteella sukupuoleen sosiaalistumisella on merkitystä vastuullisen luontosuhteen muodostumiselle. Ekososiaalinen kasvatusteoria kuitenkin sivuuttaa tämän. Lisäksi ekososiaalinen kasvatusteoria ohittaa kapitalistisen maailmanjärjestelmän työnjaon sukupuolittuneisuuden. Suomalaisessa virallisessa työelämässä kapitalismin sukupuolittuneisuus näkyy esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, joka on naisvaltainen ja rakenteellisesti aliresursoitu ala. Ekososiaalisessa kasvatusteoriassa kapitalismi tunnistetaan ongelmaksi, mutta sen ratkaisut kapitalismin muuttamiseen keskittyvät lähinnä yksilöiden sivistämiseen. Analyysini perusteella ekososiaalinen kasvatusteoria tarvitsee sukupuolisensitiivisyyttä. Lisäksi kapitalismin haastamiseen tarvitaan vaikuttavampia keinoja. Julkisen sektorin naisvaltaiset uusintavan työn alat, kuten varhaiskasvatus, voivat pyrkiä muuttamaan kapitalismia esimerkiksi työtaistelujen avulla. Ne voivat vaatia enemmän aikaa ja resursseja työnsä elämää uusintaville työtehtäville, kuten leikille ja hoivalle.
 
Tarkastelen katsauksessani lukion historianopetukseen suunniteltujen virtuaalitodellisuus- (VR) ja geomedia-aineistoja ja niiden käytettävyyttä. Aineistona ovat toista maailmansotaa koskevat suurten tietokantojen datavisualisoinnit ja niihin liittyvät oppimistehtävät. Esittelen tekstissä virtuaaliympäristössä toteutetun vartiopaikkapelin, jatkosodassa kaatuneiden määrää mallittavan datavisualisoinnin ja kaatuneiden päivittäistä ja paikkakuntakohtaista määrää esittävän geomediasovelluksen. Lisäksi kuvaan testiryhmänä toimineiden lukiolaisen näkemyksiä niistä.
 
Tarkastelemme historian ylioppilaskokeen aineistopohjaisia tehtävänantoja, tehtävänantoihin liittyviä aineistoja sekä pisteysohjeita historian tekstitaitojen näkökulmasta. Tiedonalalähtöisen historiaopetuksen lähtökohtana pidetään historiallisen ajattelun harjaannuttamista, mikä edellyttää alkuperäislähteiden kanssa työskentelemistä: kykyä tulkita lähteitä ja niiden tekijöiden intentioita sekä arvioida lähteiden pohjalta tehtyjä tulkintoja. Ylioppilaskokeilla on merkittävä vaikutus opetukseen ja arviointiin. Jotta ylioppilaskokeen tehtävät ohjaisivat vahvistamaan historian tekstitaitoja ja edelleen historiallista ajattelua, tulisi tehtävien ohjata työskentelemään aineistojen kanssa. Tutkimuksen aineistona ovat historian ylioppilaskokeiden tehtävänannot vuosilta 2006–2019 ainereaalikokeen ajalta sekä Ylioppilastutkintolautakunnan laatimat hyvän vastauksen piirteet ja Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liiton laatimat pisteohjeet. Tehtävänantojen luokittelun pohjana käytämme genreteoreettista historian oppiaineessa kirjoitettavien tekstilajien luokittelua sekä sisällönanalyysia. Tutkimuksen perusteella historian ylioppilaskoe ei ole parhaalla mahdollisella tavalla tukenut lukion opetussuunnitelmissa tai tutkijoiden puheenvuoroissa asetettuja tiedonalalähtöisen historianopetuksen tavoitteita. Aineistopohjaisia tehtävänantoja on varsin vähän. Useimmissa tehtävänannoissa edellytetään vain yhden aineiston hyödyntämistä ja vähäistä lähteen taustoittamista. Lähdekritiikin käsite näyttäytyy pisteytysohjeissa epäselvänä, eikä kuvaa keskeisiä lähteiden parissa työskentelemisen taitoja.
 
Arvosteltu teos: Leskelä-Kärki, Maarit, Sjö, Karoliina & Lalu, Liisa (toim.) 2020: Päiväkirjojen jäljillä. Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen. Tampere: Vastapaino. 350 s.
 
Planeetallamme on siirrytty holoseenista uuteen geologiseen aikakauteen: antroposeeniin, ihmisen aikaan. Homo sapiens jättää pysyvän jäljen planeettaamme. Luonnonvarat hupenevat, ilmasto lämpenee ja kuudes sukupuuttoaalto pyyhkii yli maapallon. Kysymme tässä artikkelissa, millainen sivistysideaali voisi vastata antroposeenin ajan haasteisiin. Mitä pitäisi sisällyttää nykyajan ihmisen huolenpidon piiriin ja kuinka oikeudenmukaisuusyhteisön rajat piirretään maailmassa, jossa ihmiset, asiat ja ilmiöt ovat yhä selvemmin keskinäisriippuvaisia? Klassisiin sivistysteorioihin liittyy toive kansalaisen kriittisestä yhteiskunnan osallisuudesta ja humaanimmasta yhteiskunnasta. Henkitieteellisessä sivistysteoriassa sivistys on valmiutta vastata yhteiskunnallisiin ongelmiin ja toimia myönteisen kehityksen puolesta. 1960-luvun jälkeen maailmanlaajuiset ongelmat nousivat sivistysteorioihin, kuten Klafkin kriittis-konstruktiiviseen didaktiikkaan ja Peukertin yhteiskunnallisen muutoksen sivistysteoriaan. Suomalaisissa sivistysteorioissa korostetaan ekososiaalista vastuuta ja kriittistä poliittista tietoisuutta. Hahmottelemamme planetaarisen sivistyksen teoria täsmentää ja vie eteenpäin tätä teoretisointia kiinnittämällä huomiota ihmisen ja muun todellisuuden yhteenkietoutuneisuuteen. Siinä yhdistyy kolme ihmisenä kasvamisen ulottuvuutta: (a) spatiaalinen ulottuvuus (paikallisuus–alueellisuus–maailmanlaajuisuus), (b) temporaalinen ulottuvuus (menneisyys–nykyisyys–tulevaisuus), ja (c) maailmankuvallinen ulottuvuus, joka viittaa inhimillisen ja ei-inhimillisen välisen rajan ylittämiseen (ihmiskeskeisyys–elämäkeskeisyys–ekosysteemikeskeisyys). Toisin sanoen ehdottamamme planetaarinen sivistysideaali ulottaa ihmisen huolenpidon piirin ihmisen toiminnan vaikutusten kokoiseksi. Antroposeenin ajassa se tarkoittaa planetaarista ajattelua, joka pitää sisällään ylisukupolvisuuden lisäksi elollisen ja elottoman maailman välisen rajan ylittämisen.
 
On kiinnostavaa pohtia, miten voimme kasvatuksella edesauttaa kehystämään materiaalisia kokemuksia osaksi kasvua. Tässä yhteydessä kasvu ei ole riippuvaista ihmiskeskeisistä määreistä tai taidoista, vaan siinä näkyy lasten omalakisen eloisan erityisyydet ja erityiseksi tekeminen. Nämä erityisyydet ovat itsessään aistillisia tapahtumia, jotka voivat avata tietä pois antroposentrisestä maailmakuvasta. Pienten lasten kasvatuksen näkökulmasta erityiseksi tekemisessä ”erityinen” määrittynee joksikin tärkeäksi, merkitykselliseksi ja kiinnostavaksi, minkä parissa, äärellä tai kanssa lapsi haluaa olla ja valita viettää aikaa, tunnustella ja kokea. Tämä edellyttää kuitenkin eloisan ymmärtämistä kietoutumisina ja kehkeytymisinä materian kanssa tapahtumissa, jotka ovat jopa toistuvuudessaankin dynaamisia, muuntuvia ja suhteisia eivätkä aina ihmisten halujen ja tarpeiden ohjaamia.
 
Vuonna 2009 uudistetun yliopistolain jälkeen yliopistojen hallintomallit ja työkulttuurit ovat olleet monenlaisten muutosten kohteena. Johtamisjärjestelmien kehittämisen trendinä on ollut ”strategisen johtamisen” ja markkinalogiikan vahvistaminen yliopistodemokratian kustannuksella, toisin sanoen vallan siirtäminen yliopistoyhteisöltä keskusjohdolle ja ulkopuolisille. Työyhteisöihin näillä muutoksilla on tavoiteltu esimerkiksi työn tuottavuuden kasvua, mutta samaan aikaan reformit saavat aikaan odottamattomia seurauksia. Vaikka tietotyön organisointia koskevaa keskustelua on käyty viime vuosina kasvavassa määrin, on etenkin työntekijöiden kokemusten peilaaminen laajempiin organisatorisiin käytänteisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin ollut vähäisempää. Artikkelissa kokoamme yhteen Työyhteisön pohjavirtaukset -tutkimushankkeen kolmen empiirisen osatutkimuksen tuloksia ja analysoimme niitä yliopistodemokratian kaventumisen näkökulmasta sekä peilaamme tuloksia strategista johtajuutta peräänkuuluttavaan yliopistopolitiikkaan. Aineistossa yliopistotyö näyttäytyy työntekijöiden kokemuksissa emotionaalisesti kuormittavana ja epävarmuuden sävyttämänä. Artikkelissa tarkastelemme, millaisia seurauksia markkinalogiikkaan perustuvalla tietotyön organisoinnilla on yliopistoyhteisöjen toiminnalle ja akateemisen subjektiviteetin rakentumiselle. Päädymme kysymään, miten yliopistoyhteisön itsehallinnon vahvistaminen – siis demokraattisempi päätöksenteko – voisi korjata tietotyön organisoinnin epäkohtia ja vahvistaa yliopistojen demokraattista sivistystehtävää.
 
Lectio praecursoria kasvatustieteen väitöskirjaan Teaching, Learning and Assessing Computational Thinking through Programming with Scratch in Primary Schools, Jyväskylän yliopistossa 5.11.2021. Väitöskirjassa tutkitaan ”ohjelmoinnilliseksi ajatteluksi” lanseeratun tieto- ja taitokokonaisuuden oppimista, opettamista ja arviointia perusopetuksessa. Tämän erityisesti ohjelmoinnin kautta opittavan osaamiskokonaisuuden tuloa koulumaailmaan on kiihdyttänyt ennen kaikkea tietokoneiden ja tietokoneohjelmien kasvanut läsnäolo eri elämänalueilla. Ohjelmoinnillinen ajattelu on kuitenkin ollut jokseenkin hajanaisesti ymmärretty aihepiiri kasvatusalalla, mistä kielii muun muassa sen varsin suppea jalansija peruskoulumme opetussuunnitelmassa. Väitöstutkimuksessa selkeytettiinkin ohjelmoinnillisen ajattelun kasvatustavoitteita määrittelemällä aihealueen opetuksen perusprinsiipit. Tutkimuksen keskiössä oli lisäksi lapsille ja nuorille suunnattu ohjelmointiympäristö Scratch, jonka kontekstissa toteutettiin empiirinen tapaustutkimus kolmessa 4.-luokassa. Löydökset luokkahuoneista havainnollistivat, miten Scratch-ohjelmoinnissa voidaan monipuolisesti opettaa, oppia ja arvioida oppilaiden ohjelmoinnillista ajattelua luovaan ongelmanratkaisuun perustuvassa projektiluontoisessa työskentelyssä. Yhteiskunnallisesti tärkeään aihepiiriin on kaikkiaan oleellista kiinnittää eri kasvatusalan toimijoita paremmin jatkossa.
 
Maailmansotien välisenä aikana Suomen suurin porvarillinen puolue oli Maalaisliitto. Yksi liiton johtajista oli J. E. Sunila (1875–1936), joka toimi muun muassa kahdesti pääministerinä ja kolmesti maatalousministerinä. Siviilitoimeltaan Sunila oli maataloushallituksen ylijohtaja, mutta uransa aikana hän toimi myös useissa eri opettajan tehtävissä niin kansanopistossa kuin yliopistossakin. Aikajänne artikkelissa ulottuu 1890-luvun lopulta 1930-luvulle saakka. Pyrin artikkelissa sijoittamaan Sunilan kasvatusajattelun osaksi laajempaa kontekstia ja selvittämään, miten se omalta osaltaan kytkeytyi osaksi niitä ajattelumalleja, jotka pyrkivät etsimään kultaista keskitietä kapitalismin ja sosialismin välillä. Sunila oli eri rooleissaan hyvin keskeinen vaikuttaja vasta itsenäistyneessä agraarisessa maassa, joka oli kokenut sisällissodan. Tässä artikkelissa tarkastelen, millaisia keinoja käyttäen Sunila näki olojen vakiintuvan ja kansan kahtiajaon vähenevän. Tuon esiin Sunilan ajattelun juuret ja miten hänen ajattelunsa vuosien saatossa muuttui. Tarkastelen sitä, miten Sunila näki maatalouden ja demokratian välisen yhteyden ja millaisilla kasvatuksellisilla keinoilla tätä yhteyttä pyrittiin vahvistamaan. Sunila korosti maatalouden merkitystä rauhallisen mielialan luojana ja näin myös kansanvallan turvaajana.
 
Dosentti Matti Rautiainen tarkastelee kirjoituksessaan Berliinin osavaltion historianopetusta, jolla on vahva kytkös aktiivisen demokratiakansalaisuuden edistämiseen.
 
Suomalainen yliopistolaitos on ollut vahva osa demokraattista yhteiskuntaa. Tarkastelemme artikkelissamme suomalaisen yliopistoverkoston laajentumiseen ja erityisesti alueellistumiseen liittyviä eri aikakausien tulkintoja ja linjauksia. Tavoitteena on selvittää yliopiston ja demokratian välisen suhteen muotoja ja kehittämistä 1960-luvulta nykypäivään. Kysymme, miten yliopistojen alueellinen tehtävä on eri vuosikymmenillä nähty, ja millainen on ollut yliopiston ja ympäröivän alueen välinen suhde eri vuosikymmenillä. Analyysimme perustuu dokumentti- ja haastatteluaineistoon sekä aikaisempaan tutkimukseen. Näihin tukeutuen olemme jaotelleet yliopistolaitoksen kehityksen kolmeen kauteen: 1) hajautetun hyvinvointivaltion, tasa-arvon ja alueellisen kattavuuden kausi, 2) hajautetun hyvinvointivaltion ja innovaatiopolitiikan synnyn kausi sekä 3) keskittyvän ja globalisoituvan kilpailuvaltion kausi. Tarkastelemme näitä kausia rinnakkaisilmiönä hyvinvointivaltion muutoksiin. On siirrytty hyvinvointia, demokratiaa ja tasa-arvoa kaikkialle levittävästä alueellisesta yliopistoverkosta kohti taloudellista kasvua, innovaatiota ja keskinäistä kilpailua korostavaa yliopistokenttää. Muutos näkyy päätöksenteon keskittymisinä suuriin ja etäisiin yksikköihin ja alueiden äänen heikkenemisenä. Seurauksena on demokratian kaventuminen erityisesti alueiden näkökulmasta.
 
Lectio praecursoria kasvatustieteen väitöskirjaan "Draw with words, write myself" – Supporting teachers’ professional development in creative writing communities" Jyväskylän yliopistossa 25.9.2021.
 
Arvioitava teos: Kasa, Tuija, Kouros, Kristiina & Skottman-Kivelä, Piatta 2020. Perus- ja ihmisoikeudet opetus- ja kasvatusalalla. Oikeudellinen ja pedagoginen opas alan opiskelijoille ja asiantuntijoille. Helsingin yliopisto, kasvatustieteellinen tiedekunta. 65 s. http://hdl.handle.net/10138/314105
 
Pääkirjoitus 3/2019: Kaikkea sodanjälkeisestä ammattikoulusta digioptimismiin, toimintavalmiuksiin ja tieteelliseen julkaisemiseen Maija Lanas
 
Lasten osallisuus on yksi tämän hetken ajankohtaisista keskusteluista suomalaisessa varhaiskasvatuksessa ja laajemminkin yhteiskunnassa. Tässä artikkelissa tarkastelemme lasten oikeuksiin ja osallisuuteen keskittyneeseen koulutuskokonaisuuteen osallistuneiden opiskelijoiden puhetapoja lasten osallisuudesta ja yhdenvertaisuudesta. Aineisto muodostuu opiskelijoiden yksilöhaastatteluista ja ryhmäkeskusteluista (n = 31). Kysymme, millaisia puhetapoja lasten osallisuudesta on tunnistettavissa opiskelijoiden haastattelu- ja ryhmäkeskustelupuheesta. Erotimme diskurssianalyysin avulla neljä puhetapaa: osallisuus normina, rajattu ja näennäinen osallisuus, eletty osallisuus ihanteena sekä pakeneva osallisuus. Tulostemme perusteella lasten osallisuus esitettiin sekä tavoittamattomana normina, aikuisen rajaamana ja määrittämänä, että ihanteena lasten eletystä kansalaisuudesta. Osallisuuspuhetavoissa lasten yhdenvertaista osallisuutta ja demokratiaa korostavan pedagogiikan ja yhteiskunnallisen keskustelun perustan muodostivat YK:n lapsen oikeuksien sopimus, eletty, arkeen kiinnittyvä osallisuus sekä lasten aseman ja eriarvoistavien mekanismien tiedostaminen.
 
Lectio praecursoria kasvatustieteen väitöskirjaan Ilmiölähtöisen oppimiskokonaisuuden suunnitteluun ohjaavan mallin kehittäminen ILO-suunnitteluprosessin malliksi opettajaopiskelijoiden opetusharjoittelussa, Jyväskylän yliopistossa 19.3.2021.
 
Tässä artikkelissa tarkastellaan jäsenkoulutustoimintaa kolmessa suomalaisessa eduskuntapuolueessa: Suomen Keskusta, Kansallinen Kokoomus ja Suomen sosiaalidemokraattinen puolue SDP. Teoria käytäntöarkkitehtuureista toimii artikkelin teoreettis-metodologisena viitekehyksenä, jonka avulla voidaan tarkastella käytäntöjä – eli yhteistä inhimillistä, vakiintuneisiin menettelytapoihin nojautuvaa, tarkoituksellista toimintaa – ja käytäntöjen taustalla vaikuttavia ennakkoehtoja. Artikkelin tutkimustehtävänä on tarkastella käytäntöarkkitehtuuriteorian avulla kolmen suomalaisen puolueen jäsenkoulutuskäytäntöjen tarkoituksia ja käytäntöjen taustalla vaikuttavia ennakkoehtoja. Artikkelin tutkimuskysymykset ovat: Mitkä ovat jäsenkoulutuksen pääasialliset tarkoitukset tutkituissa puolueissa? Millaiset ehdot mahdollistavat ja rajoittavat näihin tarkoituksiin liittyvien jäsenkoulutuskäytäntöjen muodostumisen? Tulosten valossa Keskustan jäsenkoulutuksen tarkoituksena on osaamisen tarjoaminen ”samanlaisena ja vaikuttavana” koko jäsenistölle, panostamalla koulutussuunnitteluun ja tukemalla ”poliittista pyrkyryyttä”. Kokoomuksen jäsenkoulutuksen tarkoituksena on tukea asiantuntijuutta ja jäsenten menestystä, missä varsinkin yksilöinti ja tehokkuus nähdään valtteina. SDP:n jäsenkoulutuksen tarkoituksena on jäsenistön ”osallistaminen” ja puolueen ”uudistaminen”, mihin pyritään koulutusten avoimuudella sekä paikallisten olosuhteiden ja historian tuntemuksen huomioimisella. Analyysin koottu tarkastelu osoittaa, että jäsenkoulutuksen tarkoitukset ja ennakkoehdot määrittyvät suhteessa kahteen kysymykseen: Ymmärretäänkö puolue itsessään poliittisena toimijana vai poliittisen toiminnan paikkana? Pyritäänkö koulutuksen välityksellä luomaan jäsenistöön hierarkkisia vai tasavertaisia suhteita?
 
Esittelen tässä kirjoituksessa kasvatusmaantieteen tutkimussuunnan yhtenä vastauksena antroposeenin asettamaan tieteellisen uudistumisen haasteeseen. Näkökulma on tarpeellinen tilanteessa, jossa koulutusta entistä enemmän suunnitellaan teknistaloudellisesta kilpailunäkökulmasta. Kasvatusmaantiede kutsuu meidät tarkastelemaan, mitä tieto ja oppiminen ovat, miten ne kehkeytyvät erilaisissa maantieteellisissä olosuhteissa. Tavoitteena on avata käsitteellisiä ja niihin kiinnittyviä pedagogisia ideoita planeetalle tuhoisan ihmiskeskeisen kasvatustieteen purkamiseksi ja uskottavien ratkaisujen löytämiseksi aikana, jolloin nuoret ovat sekä menettämässä uskoaan ”tietoon” että uupumassa yksilöön kohdistuvien paineiden ja synkkien globaalien tulevaisuudennäkymien alla. Kasvatusmaantieteen tilallinen lähestymistapa tarjoaa vaihtoehdon maapallon elinehtoja kaventavalle kuvitelmalle ihmisen erillisyydestä, erityisyydestä ja elämän hallinnasta. Haastaakseen välineellistä suhtautumista koulutukseen kasvatusmaantiede tuo uteliaisuuden rinnalle kasvatuskeskusteluun ajatuksen lumoutumisen pedagogisista tiloista. Taustalla vaikuttaa ”hengailutietämisen” käsite, joka pyrkii tavoittamaan tietämisen sommitelmallisuuden ja maailmaa rakentavan luonteen. Hengailun implisiittinen kritiikki suorituskeskeistä elämää kohtaan muistuttaa siitä, että niin oppiminen kuin huolenpitokin vaativat aikaa ja tilaa maailman tapahtumallisuuden äärellä viipyilyyn. Tutkimussuunnan kantavia pilareita ovat jälkihumanistinen sivistys, elämän itseisarvo ja erillisyyteen perustuvan ihmissubjektin purkaminen. Kasvatusmaantiede pyrkii edistämään koulutusta, joka perustuu ymmärrykseen ihmisestä osana maailman toisiinsa kytkeytyneitä ekologioita.
 
Top-cited authors
Janne Varjo
  • University of Helsinki
Mira Kalalahti
  • University of Jyväskylä
Tuomas Zacheus
  • University of Turku
P. Ihalainen
  • University of Jyväskylä
Taina Saarinen
  • University of Jyväskylä